9. syyskuuta 2007

Amerikka – Venäjä, osa 2


Ulkopoliittinen keskustelu käy kuumana. Suomen ainoana vihollisena eräissä piireissä pidetty Yhdysvallat on jälleen otsikoissa, kun George W. Bush lupasi vetää lisäjoukkonsa pois Irakista. En edelleenkään ymmärrä enkä hyväksy niiden tahojen mielipiteitä, jotka ovat väittäneet, ettei Yhdysvaltojen johtaman koalition olisi pitänyt hyökätä Irakiin ja syrjäyttää Saddamia vallasta. Mitä kummaa Yhdysvaltojen ja Britannian olisi pitänyt tehdä, kun Kuwaitin vapauttamisoperaation jäljiltä vallinnut lentokielto ja käytännöllinen sotatila sitoivat sekä USA:n että Britannian joukot Irakiin jo vuodesta 1991? Kriitikoiden mielestä Saddamia ei olisi ilmeisesti pitänyt syöstä vallasta eikä luoda demokratiaa maahan. Ehkä onkin niin, että tuolla tavoin ajattelevien mielestä hankkeessa ei ollut muuta väärää kuin se, että asialla oli Yhdysvallat. Siinä kuitenkin näimme, mitä kyky kantaa vastuuta merkitsee.

Niiden, joilla on ollut ruusunpunainen käsitys Saddamin ajan oloista, kannattaa perehtyä Irakista paenneen Riadh Mudhanan tilitykseen maansa oloista. Suomeen toista kymmentä vuotta sitten siirtynyt mies pakotettiin viettämään kahdeksan vuotta pahamaineisessa Abu Ghraibin vankilassa, jossa aiheutetut kidutusarvet seuraavat hänen kasvoissaan elämän läpi. Kulosaaressa sijaitseva Irakin Suomen-suurlähetystö puolestaan on yksi Helsingin kauneimmista lähetystörakennuksista. Diktatuurin aikakaudella rakennetun palatsin ei pidä antaa hämätä, sillä kyseessä on vain mahtava kulissi, jonka taakse piiloutui väkivaltaa ja kidutusta. Mudhana kertoo äskettäin ilmestyneessä kirjassaan Abu Ghraib – Varissuo (Ajatus 2007), ettei hän uskaltanut mennä edes rakennuksen lähelle vuosina 1998–2003 pelätessään joutuvansa kaapatuksi entisen kotimaansa maaperälle.

Siinä on yksi vastaus niille, jotka moralisoivat USA:n pahuutta. Tosiasiassa Yhdysvaltojen läsnäolo on tuonut vakautta ja rauhan myös Afganistaniin ja Korean niemimaalle, jossa joukkoja on ollut Korean sodasta asti, ja yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo on taannut Japanille tilaisuuden kehittää maataan aina toisen maailmansodan päättymisestä saakka. Tässä mielessä pitkäaikainen sotilaallinen läsnäolo ei ole poliittinen ongelma, jos demokratian ylläpito sitä vaatii.

Poliittisten asenteiden klusteroituminen

Vihervasemmiston edustajille oli melkoinen järkytys, kun Yhdysvallat sai kiinni Saddam Husseinin ja toimitti hänet oikeuden eteen. Se osoitti sotatoimien onnistumista. Irakin sotaa vastustaneet piirit voitiin helposti leimata Saddamin kannattajiksi, eikä heitä suojellut kritiikiltä kovin hyvin se, että he väittivät kannattavansa Irakin kansan oikeuksia vaikka vastustivatkin niiden luomiseen tähtäävää sotaa. Eihän sotakaan ollut suunnattu Irakin kansaa vastaan, ja on hyvin vaikea kuvitella, miten ihmeessä alistettu ja aseeton kansa olisi voinut pyrkiä kurjuuden kurimuksesta irti ilman kansainvälistä apua.

Kiintoisa piirre poliittisissa asenteissa on niiden klusteroituminen. Mielipiteitä muodostetaan ja esitetään silloin köntsäleissä. Yhden ilmi tulleen asenteen perusteella on helppo arvata, mitä mieltä näkemyksen kannattaja on myös muista poliittisista kysymyksistä. Esimerkiksi ne, jotka vastustavat Yhdysvaltojen läsnäoloa Irakissa, eivät todennäköisesti välitä Venäjän harjoittamista ilmatilanloukkauksista, ja sananvapautta he puolustavat vain silloin, kun sillä tarkoitetaan ”monikulttuurisuuden” ja ”solidaarisuuden” puolustamista – mutta samalla myös Yhdysvaltojen haukkumista ja tukea diktatuureille.

Tällaisten asenneklustereiden sisältä on helppo osoittaa ristiriitoja. Kun niitä löydetään, koko rakennelma romahtaa. Silloin yleensä osoittautuu, että kyseinen henkilö tai taho ei edustakaan näkemystään siksi, että se olisi sinänsä perusteltu, vaan siksi, että hän arvelee omasta asenteellisuudestaan olevan itselleen jotakin hyötyä. On myös mahdollista, että hän toivoo näkemyksistään koituvan joillekin toisille ihmisille haittaa, jolloin kyseessä on kiusanteko.

Tahot, jotka ovat arvostelleet Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja Irakin sotaa, eivät kuitenkaan arvostele Venäjän harjoittamaa painostusta, jota se osoittaa naapureitaan kohtaan tekemällä rajaloukkauksia Suomen ilmatilassa. Eikö olekin paljastavaa? Esimerkiksi Erkki Tuomioja piti puolustusministeri Häkämiehen ajankohtaista puhetta epäonnistuneena, mutta toimiessaan ulkoministerinä Tuomioja vähätteli vuosina 2005 ja 2006 tapahtuneita ilmantilanloukkauksia ja tyytyi katselemaan Venäjän toimia läpi sormien.

Myös kyyristelyllä ja nöyristelyllä täytyy olla rajansa. Aivan niin kuin Kimmo Kiljunen totesi eduskunnassa: ulkopolitiikassa sanat ovat tekoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteivät suomalaiset saisi sanoa vastaan silloin kun täytyy. Juuri sellaiset sanat ovat tärkeitä tekoja. Niinpä sananvaltaa ja -vapautta pitää käyttää kansainvälisten rikosten estämiseksi ja paljastamiseksi. Suomen taannoinen nootti myös todistettavasti vähensi rajaloukkauksia.