Amerikka – Venäjä, osa 1

Samalla, kun Tarja Halonen esittelee Suomen edistyksellistä ihmisoikeustilannetta Kiinassa mutta varoo arvostelemasta Kiinan takapajuista ihmisoikeustilannetta missään, Jyri Häkämies puolestaan levittää lausuntoja Suomen ulkopoliittisista uhkakuvista Yhdysvalloissa. Jos Erkki Tuomiojan Amerikan-vastaisuutta pidettiin diplomaattisena harmina Suomen Yhdysvaltojen-suhteiden kannalta, niin Jyri Häkämiestä ei voitane liioin kiittää sen harkitumpien puheenvuorojen esittämisestä.

Ei ole pitkäkään aika, kun Häkämies lupasi satatuhatta käytöstä poistettua rynnäkkökivääriä lahjaksi Afganistanin hallitukselle tietämättömänä siitä, että Suomesta aseet ovat vientikiellossa sotatoimialueille, jollaiseksi Afganistankin voidaan edelleen luokitella. Nyt hän meni lausahtamaan, että Suomen pahin uhka on edelleen ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Tällaisia lausuntoja syntyy, kun kielitaidottomuudesta johtuva tyylin tavoittelu alkaa hallita sanottavaa ja teksti vie kirjoittajaa eikä kirjoittaja tekstiä. Niinpä Matti Vanhanen joutui selittelemään hänen sanojaan Suomessa.

Häkämiehillä on erikoinen tapa aiheuttaa konflikteja sanomisillaan. Jo Kari Häkämies sai oikeusministerikautensa alkajaisiksi homojen vihat päälleen tyrmättyään homoseksuaalien parilakihankkeen ilman perusteluja ja toteamalla Hyvät, pahat ja rumat-ohjelman puhelinhaastattelussa, että ”näin se vain on”. Toteamuksesta tuli lentävä lause julkisiin keskusteluihin pitkäksi ajaksi.


Oliko Häkämies oikeassa Venäjä-puheessaan?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, onko Suomen ainoa suorasuu aina Häkämies, Häkämies ja Häkämies. Jyri Häkämiehestä varmaan pidettiin Yhdysvalloissa, sillä hän toi mieleen Donald Rumsfeldtin, joka tunnettiin löyhistä puheistaan. Toisaalta kukaan ei voine väittää, etteikö Häkämiehen maininta Suomen turvallisuushaasteista olisi totta. Hänellä lienee ollut mielessään Viron viimekeväinen patsaskiista ja rajaloukkaukset sekä väestöpaine ja energiariippuvuus. Lisäksi Venäjä osoitti väitteet vaarallisuudestaan todeksi juuri äsken alkamalla lennättää rauhanpommikoneitaan kaukana rajojensa ulkopuolella.

Vaikka Häkämies olikin oikeassa Venäjää koskevassa mielipiteessään, oliko hän oikeassa sanoessaan sen? Diplomatiassa jokainen sana on tietysti teko. Poliitikot ovatkin valtansa vankeja lähes yhtä pahoin kuin kuninkaat, jotka eivät saa puuttua politiikkaan lainkaan. Ulkopolitiikasta voi ylipäänsä olla vain yksityisiä mielipiteitä, koska kaiken muun pitää noudattaa virallista linjaa.

Toisaalta ei ole haitaksi, vaikka myös tuota virallista linjaa korjattaisiin Naton ja läntisen maailman suuntaan. Lisäksi on oltava ihmisiä, jotka sanovat totuuden. Kun Tuomioja kävi aikoinaan Yhdysvalloissa, hänen amerikkalaiset isäntänsä epäilivät, onko hän lainkaan ulkoministeri vai jonkin yliopiston tutkija, sillä niin senecamaisia olivat hänen viisautensa. Vallassa oleva poliitikko ei ole koskaan oikea henkilö laukomaan totuuksia, ja siksi myös Häkämies joutuu sopeutumaan rooliinsa.


Totuuden hinta

Sosiaalidemokraattien Väinö Leskisen tiedetään lausahtaneen, että jos mikään muu ei auta, voi yrittää totuuden puhumista. Sen sijaan Paasikivi opetti, että totuus on ase, jota pitää käyttää vain äärimmäisessä hädässä, ja nyt emme ole äärimmäisessä hädässä. Häkämies oli siis näkemyksessään varmasti oikeassa, mutta sen lausuminen oli epäviisasta, sillä se ei tuo meille sen enempää ystäviä kuin se vie. Harmillista onkin, että politiikassa totuuden sanomisesta ja oikein toimimisesta ihminen joutuu maksamaan omalla päänahallaan, kuten Risto Ryti aikanaan.

Suomen ulkopolitiikan tulenarkuudesta kertoo edelleen se, että suomalaiset näyttävät mokaavan Washingtonissa aina. Washington on juuri sellainen washing machine, jossa annetut lausunnot paljastavat politiikan kasvot. Lipponen teki sen jo lipsauttamalla Suomen olevan sitoutunut Bushin kokoamaan Irakin-koalitioon ja kaupittelemalla suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain armeijalle, mikä paljastui myöhemmin Irak-vuotojupakassa. Tuomioja puolestaan pelotti humanistisilla viisauksillaan, ja Häkämies järkytti mustalla listallaan.

Mutta kertooko tämä herkkyys Suomen Yhdysvaltain-suhteiden olevan kuralla? – Ei. Se kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista sekä siitä, kuinka kuivaa ruuti edelleen on naapurusten kesken.