Lehdistön epä-älyllisyydestä

Olen aiemmin arvostellut muun muassa Helsingin Sanomia tarkoitushakuisesta ja lukijoita aliarvioivasta viestinnästä. En halua toisaalta syyllistyä propagandasodan ykkösvirheeseen ja pitää taistelukenttää syyllisenä. Sen vuoksi en moiti mediaa, ja lehdet ovat joka tapauksessa itse saattaneet maineensa kuralle.

Myöskään Aamulehti ei ole Hesaria parempi. Aamulehti tunnettiin ennen vanhaan kokoomuksen pää-äänenkannattajana. Siksi onkin kiintoisaa todeta, mihin lehti on ajautunut nykyisen päätoimittajansa kaudella. Lehden vastaava päätoimittaja Matti Apunen on tamperelaisen demariprofessorin, Osmo Apusen poika, ja lehteä näyttää vaivaavan sama vihervasemmistolaisuus kuin Hyysäriäkin.

Tämän päivän Aamulehti otsikoi etusivullaan, että ”Puolueet ovat vastuussa siitä, minkälaisia ajattelijoita ne listoilleen haalivat”. – Ahaa, nyt ei siis enää arvostella sitä, miten puolueet toimivat, mitä etuja ne edistävät tai miten ne käyttävät valtaa. Nyt ajatteleminenkin yritetään kieltää.

Pääkirjoitussivulta löytyy kahden palstan juttu, jonka on kirjoittanut minulle tuntematon Riitta Järventie. Kirjoituksen nimenä on aavistuksen verran vihamielinen ”Tikulla pihalle”, ja teksti henkii aitoa feminististä aggressiota.

Kun Maaseudun Tulevaisuuden julkaisema eurovaaliennuste lupaa nyt voittoa kokoomukselle sekä perussuomalaisten ja kristillisten vaaliliitolle, on Riitta-paralle tullut hätä käteen. Niinpä hän haukkuu varmuuden vuoksi ensin kokoomuksen:

”Jonkin aikaa näytti siltä, että kokoomuslaiset seuraavat lähinnä huvittuneina sivusta, kun perussuomalaisten räyhäkäs meno sai keskustalaisten ja demarien veret hyytymään. Vaan eipä näytä kokoomuskaan täysin immuuni perussuomalaisten vaikutteille olevan. Kun puoluejohto äkkäsi, mistä kenkä näissä vaaleissa puristaa, se otti kiireesti maahanmuuttoasiat näyttävästi myös omalle asialistalleen.”

Riitan mukaan perussuomalaisten politiikka on ollut ”räyhähenkistä”. Minusta ainakin näyttää siltä, että puolue on pitänyt maahanmuuttokeskustelun asialinjalla – ainoana tässä maassa. Sen sijaan rähinöintiin ovat syyllistyneet vihreät, jotka aloittivat mudanheittokampanjan maahanmuuttoon järkiperäisesti suhtautuvia vastaan. Se, että myös kokoomus kääntyi kritisoimaan avointa maahanmuuttoa, ei ole pelkkää suosion kalastelua, vaan sen takana on laaja kansalaismielipide. Juuri tämä näkyy kokoomuksen kannatuksen nousuna. Poliittisen puolueen tehtävä on välittää kansalaisten spontaanit näkemykset poliittisiin päätöksentekoelimiin.

Riitta jatkaa:

”Virallisesti virustartunta puettiin muotoon maahanmuuttopolitiikan kriittinen arviointi ei ole rasismia. Sitä se ei tietenkään ole, mutta populismissa ei pitäisi lähteä kilpailemaan perussuomalaisten kanssa. Kokoomukseen samaistuvat äänestäjät kun odottavat siltä huomattavasti laadukkaampaa populismia kuin mihin puolueen lapualaisehdokkaan Kai Pöntisen tyylitaju riitti hänen julistaessaan ’stopin sosiaalipummimaahanmuuttajille’.”

Kai Pöntinen ei ole sortunut sananvalinnassaan eleganssin tavoitteluun, mutta useimmiten parasta tyylitajua edustaakin se, että sanoo asian, niin kuin se on. Todellista populismia on Riitta Järventien oma kielenkäyttö, jossa perussuomalaisten vastuullinen toiminta yritetään lavastaa ”virustartunnaksi” ja ”populismiksi”. Populismi on kansan suosion kerjuuta hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan kokoomus ja perussuomalaiset nojaavat vahvoihin arvoihin eivätkä sen tapaiseen löperöön reuhaamiseen kuin Aamulehden kirjoittaja itse. On myös kyseenalaista tehdä vertailua kahden eri populismin välillä, toisin sanoen arvottaa kokoomuksen (oletettu) populismi jotenkin perussuomalaisten (oletettua) populismia ”laadukkaammaksi”. Kirjoittaja tuntuukin siis pitävän populismia ylipäänsä suotavana asiana, mikä on ristiriidassa kirjoituksen yleissanoman kanssa.

Näitä lehtijutun virheitä voisi vielä katsoa läpi sormien, mutta kirjoituksen lopussa Riitta Järventie nolaa itsensä lopullisesti aloittamalla ihmisiä pamputtavan ohjeistamisen:

”Kokoomuksen johto ei tietenkään voi kontrolloida jokaisen ehdokkaansa ulostuloja eikä ole niistä vastuissa. Sen sijaan niin kokoomus kuin muutkin puolueet ovat vastuussa siitä, millaisia ajattelijoita ne listoilleen päästävät.”

Riitan kannanotto on poliittisen korrektiuden mätä hedelmä. Hän kuvaa aitojen mielipiteiden ja poliittisten tavoitteiden lausumista ”ulostuloksi”, ikään kuin kansalaiset olisi pakotettu mielipiteineen kaappiin. Ehkä juuri sen tapaisesta valheellisuudesta maahanmuuttopolitiikassa onkin ollut kyse, ja nyt tarvitaan tuuletusta.

Jos puolueiden pitäisi ryhtyä kieltämään poliittisten mielipiteiden kanavoiminen, mitä tehtävää puolueille jäisi? Puoluelakiin pitäisi saada kirjaus, että kansanvallan nimissä puolueen kuin puolueen on päästettävä ehdokkaiksi kaikki ehdokkaiksi haluavat puolueen jäsenet. Oikeus asettua ehdolle vaaleissa on myös perustuslaillisesti turvattu, eikä alemmanasteinen säädös saisi syrjäyttää sitä, vaan lakia on sovellettava perusoikeusmyönteisesti.

Riitta Järventien kynästä lähtenyt läimäytys on tyypillinen feministikannanotto, jonka logiikka horjuu pahasti. Kun Jussi Halla-aho on painostettu paitsioon, vihan kohteeksi on valittu pönäköiden arvojen edustajana tunnettu Kai Pöntinen, ja kirjoituksensa lopussa Järventie haukkuu myös autoilija Ari Vatasen.

Pitäisikö meidän noudattaa Riitan poliittisia käsityksiä? Tuleeko hän muuten ja kieltää vapaan poliittisen osallistumisen? Nähdäkseni jokaisen sanomalehden pitäisi ottaa vastuu siitä, minkälaista älyllistä piereskelyä ne sivuillaan sallivat.

Riitta Järventien sikatimanttisen idean vallitessa puolueiden ehdokkaaksi ei saisi valita ketään järkevää ihmistä, olkoonpa hän vaikka itse Aristoteles. Sen sijaan ehdokkaaksi kelpuutetaan naapurin Mansikki.