Oikeassa uskossa?

Uusi Suomi kertoi tänään paperiversiossaan, että venäläiset mellakoivat Helsingin kaduilla. Tapauksella on poliittista merkitystä, vaikka kyseessä ei ollutkaan ensisijaisesti poliittinen mellakka vaan jonkun jalkapallohuligaanin tekemästä myymälävarkaudesta alkanut rähinä Stockmannin edustalla. Juuri näistä syistä en kannata jatkuvaa maahanmuuttoa. Ulkomaalaisväestöjen saapuessa Suomeen riehumaan vieraat valtiot voivat saada maassa oleskelevasta väestönosastaan painostuskeinon valtiotamme vastaan – täsmälleen Viron malliin.

Merkille pantavaa oli tapauksen uutisointi. Iltapäivälehdet kirkuivat lööpeissään, että myös rauhan ja harmonian enkeli Isä Mitro hillui mellakan keskellä tarjoten tulkin taitojaan avuksi. Kuinka neutralisoivaa onkaan, kun konfliktin keskukseen asemoidaan ihminen, jonka nimessäkin perhekäsite yhdistyy uskontoon?

Sen lisäksi, että tällaisella henkilöinnillä peitellään ja pehmennellään tapauksen aggressiivista luonnetta, se luo kohteelleen kyseenalaista julkisuutta. Media poimii konfliktin keskushenkilöksi tavan takaa jonkun pintajulkkiksen estääkseen maahanmuuttokriittisten ihmisten mielipiteiden välittymisen.

Ortodoksinen kirkko on tietysti vedenjakajan roolissa suomalaisten ja venäläisten välillä. Ortodokseilla on syytä venäläiskriittisyyteen, sillä monien ortodoksien perintömaat ovat edelleen miehittäjien hallussa. Toisaalta Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä kasvaa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Tämä johtaa ortodoksisen kirkon juuri sellaiseen välikäteen, jonka symbolisena merkkinä Isä Mitro nyt riehui konfliktin keskellä. Ortodoksinen kirkko kannattaa maahanmuuttoa saadakseen verotuloja ja vahvistaakseen rivejään, mutta kirkon suomalaisjäsenillä on kana kynimättä Karjala-kysymyksessä, ja monikulttuuristuminen sotkee kirkon myös moniin yhteiskunnallisiin kiistoihin.

Mitro sinänsä on mielenkiintoinen mediailmiö. Poppipapin omat tunnustukset voi lukea esimerkiksi tästä. City-lehden jutussa isovatsainen pastori kertoo olevansa kulinaristi sekä halunneensa siunata erään vuorineuvoksettaren tiibetinspanielin. Ortodoksinen kirkkohan siunaa kaikenlaista autoista tehtaisiin, joten mukana menisivät varmasti homoseksuaalitkin. Mitrolla tuskin olisi mitään sitä vastaan.

Ortodoksisessa kirkossa on kieltämättä paljon hyvää, kuten se, ettei kirkko suosi polttohautausta, jossa halvennetaan vainajaa kohtelemalla ihmisruumista jätteenä (olen käsitellyt aihetta esimerkiksi tässä). Jotain mätää on kuitenkin siinä, että sinkkuna elävä Mitro asuu lehden tietojen mukaan äitinsä kanssa syntymäpappilassaan Kruununhaassa sekä pitää ”kokemattomuutta kokemuksena”.

Iltalehden mukaan kolmetoistalapsisen perheen kasvatti riitelee lisäksi perinnöstä veljensä kanssa ja on hakenut tälle lähestymiskieltoa. Mitron Kirkkonummelle (minnekäs muualle) rakennuttama huvila ei mahdu enää omalle tontille vaan on osittain kunnan maalla vahvistaen Sdp:n Forssan kokouksen julkilausuman, jonka mukaan ”se, mikä on sinun, on myös minun, mutta se, mikä on minun, ei ole sinun”.

Kun on hengellinen ja erikoinen, saa julkisuutta, jota ei järkiperäisellä politiikalla saisi. Mutta monien fani-ilmiöiden tavoin myös tämän kuumakallen messukasukan alta löytynee kompleksinen ihminen, joka on monella tavoin työnantajansa ja läheisriippuvuutensa vanki: juuri sellainen, joka saattaa näennäisesti antaa kuvan elämää ymmärtävästä ihmisestä, mutta jota vaivaavat henkinen epävapaus ja epäitsenäisyys.

Nitro-Mitron vaalimagnetismi, joka pudotti vasemmiston (Sdp + Vasemmistoliitto) puolue-edustajien määrän europarlamentissa kahteen, todistaa että mikä tahansa aate on myynnissä. Ketunhäntä kainalossa liikkuvalla Revolla se on vain halvempi kuin monella muulla.