17. kesäkuuta 2009

Kiinalaista viisautta


Ihmiskunta on halki aikojen nähnyt vieraat kulttuurit uhkina ja omat kulttuurinsa suojelemisen arvoisina. Tämä perustuu kansakuntien itsejärjestymisen periaatteeseen, jonka pohjalta ne tavoittelevat suurinta mahdollista tehokkuutta. Elämä sujuu parhaiten, kun kansakunta on yksimielinen ja konflikteja esiintyy mahdollisimman vähän. Riidat on haluttu sen vuoksi eristää kansakuntien raja-alueille, joilla niitä voidaan parhaiten hallita. Näin ovat syntyneet kansakuntien rajat.

Rajat eivät siis pelkästään erota vaan myös yhdistävät. Kehnossa avioliitossa olleet tietävät, että ero on usein parempi kuin huono liitto. Myös ystävyys on mahdollista pikemminkin etäisyyden pidon kuin liiallisen läheisyyden kautta. Erot siis luovat usein vapautta ja parantavat ihmisten itsemääräämisoikeutta ja sosiaalista toimintakykyä. Näin myös sopu on mahdollista löytää ja pitää yllä.

Sama pätee valtioiden suhteisiin. Jo Nietzsche puhui mieluummin ”kauimmaisenrakkaudesta” kuin lähimmäisenrakkaudesta. Kaukaista ihmistä on joskus helpompi rakastaa kuin läheistä, sillä ihmiset voivat tällöin säilyttää omat persoonalliset ominaispiirteensä ja pysyä omina itsenään. Itsemäärääminen, etäisyydet ja erot ovat niin ihmissuhteiden kuin valtiofilosofiankin mitä parhaita lähtökohtia.

Kun ihmiset innostuvat

Valtiot ovat rakentaneet rajoja ja pitäneet etäisyyttä naapureihinsa kahdesta syystä: oman kulttuurinsa suojelemiseksi ja vieraiden kulttuurien valtapyrkimysten estämiseksi. Valtioita voidaan pitää patriarkaalisina luomuksina, mutta tällainen tulkitseminen ei kuitenkaan kumoa valtioiden käytännöllistä tarkoitusta. Voidaanhan lakienkin väittää olevan pelkkiä normeja, mutta se ei merkitse, että kyseiset normit lakkaisivat olemasta voimassa, vaikka lait kumottaisiin. Samaan tapaan armeijoitakin voidaan kuvailla kurjiksi yhteiskuntaelämän varjopuoliksi, mutta se ei poista niiden niiden tehtävää.

Myös valtioiden pyrkimyksillä eristäytyä ja eristää muut kulttuurit ulkopuolelleen on tärkeä funktio: kansallisen edun turvaaminen. Jos tuo tehtävä kiistettäisiin, valtioille ei jäisi kerrassaan mitään tehtävää. Valtiot ovat kuitenkin olemassa luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen pohjalta. Ne ovat perimmältään syntyneet vastustamaan kulttuurista hajanaisuutta ja yhteiskuntaelämän pirstoutumista sekä kansakuntien sekoittumista ja siitä mahdollisesti seuraavaa eripuraa.

Vertauskuvallista on, että tämän toiminnan näkyvin luomus, Kiinan muuri, on edelleenkin suurin ihmiskunnan milloinkaan valmistama rakennus. Antiikin Kiinassa monikulttuurinen yhteiskunta koettiin niin kielteiseksi asiaksi, että oman kulttuurinsa turvaamiseksi kansakunta rakensi 6 352 kilometriä pitkän muurin, jonka tarkoituksena oli suojella kiinalaisia barbaarien hyökkäyksiltä.

Muurin rakentaminen ensinnäkin yhdisti keskenään taistelevia läänitysvaltioita ja kokosi niiden kansalaisia yhteisen hankkeen piiriin. Toiseksi se toteutti alkuperäistä sotilaallista tehtävää vihollisen poissa pitämiseksi ja suotuisan yhteiskuntakehityksen jatkamiseksi. Ei olekaan ihme, että ensimmäisen eli noin 200-luvulla eaa. hallinneen Qin-dynastian aikana muuria pukattiin valmiiksi peräti 4 500 kilometriä. Kun rakentaminen kesti arviolta kymmenen vuotta, rakennelmaa muurattiin valmiiksi peräti yhden kilometrin päivävauhdilla. Osa rakennustyöstä oli tosin aiemmin valmistuneiden osien yhdistämistä, mutta tieto rakentamisnopeudesta sopisi tätä nykyä minkä tahansa ammattikoulun tai arkkitehtiosaston huoneentauluksi.

Samaan päivävauhtiin päästiin Ming-dynastian aikana, jota jatkui Euroopan myöhäiskeskiajalta uuden ajan alkuun. Muuria venytettiin tällöin vielä kahdella tuhannella kilometrillä, ja sitä rakentamassa toimi noin 300 000 hengen joukko. Vaikka Egyptin suurten pyramidien aikainen valtio tunnetaankin historian ensimmäisenä kansallisvaltiona, jota myös piti koossa suuri rakennustyö, kiinalaisten hankkeen mahtavuus vei pyramidien rakennusurakasta kirkkaan voiton. Tiilien ja laastin kasaaminen muuriksi osoittaa, millaisiin ponnistuksiin ihmiset ovat valmiit, kun he kunnolla innostuvat monikulttuurisen yhteiskunnan vastustamisesta sekä kansallisen itsemääräämisoikeuden ja etnisen yhtenäisyyden säilyttämisestä.

Kukoistus muurin suojissa

Muurin rakentamiselle oli vankka motiivi. Ming-dynastian alkuvaiheiden Kiinaa pidettiin maailman edistyneimpänä valtiona: kirjapainot suolsivat suuria määriä kirjallisuutta, taiteet kukoistivat, posliiniesineiden teko saatettiin ennennäkemättömälle tasolle, rautaa tuotettiin yli 100 000 tonnia vuodessa, ja rakennettiin nelimastoisista monikansialuksista koostuva laivasto, jonka alukset ylittivät moninkertaisesti Kolumbuksen laivojen koon.

Ming-dynastian loppuvaiheessa vuosina 1405–1433 keisarit päättivät murtaa siihen asti jatkuneen eristäytyneisyyden ja varustivat matkaan seitsemän löytöretken laivueet, jotka purjehtivat Intian valtameren yli. Matkoilla oli ehkä poliittisia ja sotilaallisiakin syitä, mutta päätavoite oli Kiinan taloudellisen ja kulttuurisen mahdin osoittaminen – ei vieraiden maiden valloittaminen.

Oppineet virkamiehet vastustelivat matkoja konfutselaisen konservatiivisuutensa pohjalta, eikä näistä kiinalaisen kulttuurin promootiomatkoista koitunut Kiinalle loppujen lopuksi mitään taloudellista eikä kulttuurista hyötyä. Päinvastoin kävi niin, että kiinalaisten vaikutteiden levittyä länteen Euroopan kansat kiinnostuivat Kaukoidän mahdollisuuksista, ja kauppayhteydet siirtyivät pian eurooppalaisten, ensi vaiheessa portugalilaisten, käsiin. Tuolta ajalta juontaa juurensa Kaukoidän siirtomaaimperialismi.

Kiinalaisten hyväntahtoinen avautumispyrkimys aidon kulttuurisen vuorovaikutuksen tavoittelemiseksi kääntyi siis heitä itseään vastaan. Tämä johti osaltaan Ming-dynastian väistymiseen, ja lopulta virkamiehet häpesivät Kiinan naiiveja monipuolistumisen pyrkimyksiä niin, että he yrittivät häivyttää löytöretket Kiinan historiankirjoituksesta ja kielsivät sekä laivanrakennuksen että maasta poistumisen sadaksiviideksikymmeneksi vuodeksi 1400-luvun lopulla.

Monikulttuurisuuden epäonnistuminen

Kulttuurien epäonnistuneita vuorovaikutusyrityksiä seurasi pitkän eristäytyneisyyden ja vaikenemisen kausi. Kiinan muurilla oli tällöin tehtävänsä pohjoisessa, jossa Mantšuria suoritti hyökkäyksiä Kiinan pohjoisrajaa vastaan. Mantšuja pidettiin pitkään pelkästään ulkomaalaisina, sillä he eivät olleet virallisesti enemmistöön kuuluvia han-kiinalaisia vaan islaminuskoisten hui-kiinalaisten tavoin poikkesivat vuosien 200 eaa. ja 200 jaa. välisenä aikana enemmistöksi muodostuneesta yhtenäisestä kansakunnasta.

Mantšujen valtaannousu onnistui kuitenkin 1600-luvun puolivälissä, jolloin kapinallisten käsiin joutunut Peking antautui viholliselle ja Ming-hallinnon viimeiset edustajat joko hirttäytyivät keisarinsa tavoin tai teloitettiin kiinni saatuina verisesti. Mantšujen voimaan saattama Qing-dynastia ei koskaan saavuttanut sellaista valta-asemaa kuin aiemmat dynastiat, ja sen hallintakautta jäivät sävyttämään feodaalikapinat sekä 1800-luvulla käydyt oopiumisodat, jotka käynnistyivät Kiinan kiellettyä oopiuminkäytön.

Qing-dynastian kautta kesti 1600-luvulta aina vuoteen 1911 sekä seuraavana vuonna perustetun Kiinan tasavallan syntyyn asti. Kiinalaisen kulttuurin murentuminen oli kuitenkin alkanut jo vieraan hallitsijan marssittua rauhanomaisesti Kiinan muurin porteista. Vielä suuremman ongelman aiheuttivat länsimaat, kuten Ranska, Venäjä ja Britannia, joka vaati kiinalaisten moraalia rapauttavan oopiumikaupan laillistamista ja omien diplomaattiensa sijoittamista Pekingiin. Vuodelta 1842 on peräisin myös Hong Kongin luovutus myönnytyksenä Britannialle. Riitojen keskellä virkamieskunta korruptoitui, ja ulkomaisten vaikutteiden levitessä syntyi useita kapinoita. Aivan vuosisadan lopussa käytiin Kiinan ja Japanin sota 1894–1895.

Kiinalaisen kulttuurin paluu?

Historian opetus on, ettei kulttuuria voida suojella muureilla, jos kansakunta sen sisällä ei jostakin syystä halua, osaa, ymmärrä tai pysty pitämään kulttuuriaan arvossa. Kiinalaisten oman kulttuurin kehitys on ollut Qing-dynastian ajalta yhtä alamäkeä. Vuonna 1912 perustettua tasavaltaa leimasivat konservatiivien ja uudistusmielisten ristiriidat, keisari-instituution ylläpito tekohengityksen keinoin sekä poliittinen ja valtiollinen hajaannus. Parhaan yleiskuvan asioista tarjoaa kenties Bernardo Bertoluccin elokuva Viimeinen keisari, joka kertoo dynastian viimeiseksi jääneen Pu Yuin ihmeellisestä elämästä.

Samaan tapaan kuin jääkiekkomaalien teko alkaa lätkäasiantuntijoiden mukaan jostakin oman maalin takaa, minun mielestäni tie kiinalaisen kulttuurin tuhoon alkoi jo Ming-dynastian väistyessä ja vieraiden kansakuntien ottaessa hallintaansa valta-Kiinan alueet ja väestöt. Tie kommunistiseen Kiinaan ja aidon kiinalaisen kulttuuriomaisuuden täydelliseen hävitykseen kivettiin lopullisesti tasavallan ajan hajaannuksen kaudella. Pakkovallalla ylläpidetty kommunismi merkitsi lopulta samaa sisäänpäin käpertymistä, johon Kiinassa oli totuttu jo tuhatvuotisen perinteen pohjalta. Nykyinen kommunismin ideologia on pelkkä kuori, jonka tehtävänä on toteuttaa samaa eristäytymispolitiikkaa kuin ennenkin – nyt vain sellaisen ajattelujärjestelmän turvin, jonka sisällä ei ole mitään.

En pidä eristäytymistä itseisarvona, mutta väitän, että Kiina ja kiinalaiset kärsivät edelleen kansallisen itsemääräämisoikeutensa menetyksestä. Muuri ei ollut tarpeeksi vahva suojelemaan ideologisilta vaikutuksilta. En väitä henkisten bunkkerienkaan olevan kenellekään hyväksi. Mutta yhteiskunnallinen kurjuus pesiytyy yleensä juuri sinne, missä monikulttuurinen yhteiskunta tai muut ristiriidat pääsevät valloilleen ja konfliktien estämiseksi joudutaan pystyttämään Berliinin muurin tai Jerusalemin betoniaidan kaltaisia rakennelmia. Lopulta voidaan joutua pystyttämään muureja, joihin verrattuina edellä mainitut näyttävät sulkapalloverkoilta.

Jotkut saattavat ihmetellä kiinnostustani Kiinaan. Kirjoitin aiheesta viimeksi pariin otteeseen olympialaisten aikaan. Kiina on nyt eräänlainen kulttuurievolutiivinen laboratorio, josta nähdään, miten pitkälle kansakuntien juuret voivat ulottua. Kommunismi on pyrkinyt kitkemään kiinalaisesta taiteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta kaiken, mikä siinä on kiinalaista. Kuitenkaan se ei ole pystynyt tuhoamaan kansakunnan historiallista tietovarallisuutta, jota on säilynyt länsimaisissa kirjastoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä kansanperinteessä. Kiintoisaa on, herääkö kiinalainen kulttuuri vielä henkiin, ja kauanko maata hallitseva kommunistinen nukkehallitus pitää pintansa. On myös mahdollista, että nykyinen Kiina hajoaa useisiin erillisiin kansallisvaltioihin ja Suomikin tunnustaa jälleen esimerkiksi Mantšurian valtion, kuten vuonna 1941, japanilaismiehityksen ja Pu Yuin keisarikauden aikana.

Itse pidän aitokiinalaisen kulttuurin nousua ja valtaan paluuta todennäköisenä. Jo nyt on merkkejä siitä, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiinalaiset tuotteet ovat jälleen maailman laadukkaimpia, kommunistinen hallinto kumotaan, ja on mahdollista, että maa palauttaa hallitusmuodokseen keisarikunnan. Ruotsalainen laatutuote Volvo tuossa jo ostettiinkin Kiinaan. Tätä menoa kiinalaisperäinen viisaus kehottaa länsimaita pitämään kiinni omasta vapaudestaan, kulttuuristaan ja itsemääräämisoikeudestaan.