Homon ampumisesta

Ne, joilla vielä on internetiä edeltävän tiedonvälityksen muinaiskaudelta televisio, saattoivat eilen katsella Theo van Goghin elokuvan hollantilaisen poliitikon ja professorin, Pim Fortuynin, murhasta. TV1:n yöohjelmistoonsa sijoittama 6. toukokuuta (2004) ei ollut suinkaan parhaalla lähetyspaikalla, mutta kesäyössä valvomisen arvoinen se kyllä on.

Amsterdam tunnettiin vielä parikymmentä vuotta sitten vapaamielisyyden Mekkana, ja sitä pidettiin homoseksuaalien eräänlaisena pääkaupunkina – täysin rauhanomaisesti, häiriöttä ja kenenkään piittaamatta. Kuuluvathan homoseksuaalit olennaisesti eurooppalaiseen yhteiskuntaan, ja liberaali hollantilaisväestö tämän myönsi monivuosisataisen perinteensä pohjalta.

Kolmannesta maailmasta virtaava maahanmuutto oli 2000-luvun taitteeseen tultaessa johtanut koko hollantilaisen yhteiskunnan suuriin ongelmiin, kun suvaitsevaisuuden kautta valta-asemiin noussut islam alkoi vaatia liberaalin yhteiskunnan päätä vadille. Eurooppalaisen elämänmuodon rajoittamispyrkimyksiä vastaan nousi tällöin useita poliittisia liikkeitä. Myös Fortuyn, joka oli toiminut sosiologian professorina Rotterdamin Erasmus-yliopistossa, hakeutui niistä yhden – Leefbaar Nederlandin – jäseneksi ja sittemmin ehdokkaaksi.


Vapaamielisyyden puolustaja

Ammatillisista syistä ja omaa homoseksuaalisuuttaan ilmentäen Fortuyn vaati ja lupasi Hollantiin tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Hän korosti, että maahanmuuttajien pitäisi sopeutua yhteiskuntaan ja että länsimaisen elämäntavan tulisi korvata muslimien vanhakantaiset näkemykset ihmisoikeuksista.

Pimin mielestä jatkuva muslimien virtaaminen maahan uhkasi hollantilaisen yhteiskunnan vapaamielisyyttä, eikä muslimien omassa kulttuurissa ollut hänen mukaansa tapahtunut minkäänlaista uudistumista eikä nykyaikaistumista esimerkiksi näkemyksissä naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemasta. Hän pelkäsi, että hollantilainen lainsäädäntö korvautuisi viimein islamilaisella sharia-lailla, jonka mukaisesti homoseksuaaleja teloitettaisiin ja varkailta katkottaisiin kädet.

Elokuussa 2001 ilmestyneen Rotterdams Dagblad -sanomalehden sivuilla Fortuyn puhui ”kylmästä sodasta” islamia vastaan. Erityistä huomiota herätti hänen 9. helmikuuta 2002 Volkstrant-sanomalehdessä antamansa lausunto, jonka mukaan 16 miljoonan asukkaan Alankomaissa on jo tarpeeksi ihmisiä, ja 40 000 turvapaikanhakijan ottaminen joka vuosi tulisi lopettaa. Hänen kerrotaan myös todenneen: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.”

Media ja hallitus, joita Fortuyn piti ”siamilaisina kaksosina”, yrittivät tietysti lyödä populistin leimaa Fortuynin otsaan – siinä kuitenkaan onnistumatta. Partiopoikamainen professori, joka otti tunnuslauseekseen ”Palveluksessanne!” sai kansalaisilta myönteisen, jopa hurmioituneen vastaanoton. Eräät pitivät häntä Hollannin seuraavana pääministerinä, mikä sai kädet tärisemään vanhojen puolueiden, kuten liberaalin VVD:n (Volkspartij voor Vrijheid en Democratie) ja sosiaalidemokraattisen PvdA:n (Partij van de Arbeid), johtajilta. Fortuyn ei omien sanojensa mukaan ollut sen enempää oikeistolainen kuin vasemmistolainenkaan, mutta hän toivoi politiikkaan enemmän avoimuutta ja ilmaisi vastenmielisyytensä sosialistijohtoista byrokratiaa kohtaan.


Menestys ja murha

Helmikuussa 2002 Fortuyn esitti hollantilaisen Volkskrant-sanomalehden haastattelussa niin kiistanalaisina pidettyjä näkemyksiä, että hänet pudotettiin pois Leefbaar Nederlandin ehdokaslistalta heti seuraavana päivänä. Haastattelussa Fortuyn oli kertonut muun muassa toivovansa loppua muslimien maahanmuutolle. Kaksi päivää myöhemmin Fortuyn perusti oman puolueen, LPF:n (Lijst Pim Fortuyn), ja monet entiset Leefbaar Nederlandin kannattajat seurasivat perässä.

Fortuynin poliittisena virheenä pidetään sitä, että hän ehdotti maa- ja ilmavoimien yhdistämistä taloudellisista syistä ja kannatti siviilipalvelusta asepalveluksen sijaan. Maaliskuussa 2002 järjestetyt alueelliset vaalit lupasivat kuitenkin Fortuynille hyvää. Hän oli edelleen Leefbaarin paikallisosaston ehdokkaana Rotterdamin alueellisissa vaaleissa, ja uusi puolue sai huikeat 36 prosenttia kaikista paikoista nousten näin suurimmaksi ryhmittymäksi koko valtuustossa.

Kehitys jatkuikin suotuisasti, kunnes tapahtui jotain, jolla oli käänteentekevä vaikutus koko Hollannin poliittiseen elämään. Kuudentena toukokuuta vuonna 2002, vain yhdeksän päivää ennen parlamentin alahuoneen vaaleja, 32-vuotias ympäristöaktivisti Volkert van der Graaf ampui laittomalla pistoolilla 54-vuotiaan Pim Fortuynin hilversumilaisen radioaseman edustalle, jossa Fortuyn oli juuri ollut haastateltavana. Poliisi sai Graafin nopeasti kiinni ja pidätti hänet. Myöhemmin Volkert van der Graaf tuomittiin ensimmäisestä poliittisesta murhasta Alankomaissa sitten toisen maailmansodan. Oikeudessa ”eläintensuojelijana” esiintynyt rikollinen kertoi murhanneensa Fortuynin ”puolustaakseen hollantilaisia muslimeja ahdistelulta”, ja elinkautisen sijasta hänet määrättiin 18 vuoden vankeusrangaistukseen.

Alankomaiden lakien mukaan ehdokaslistojen muuttaminen ei tullut enää kyseeseen, ja Fortuyn osallistui vaaleihin kuolleena ehdokkaana. LPF sai vaaleissa parlamentin alahuoneen 150 paikasta 26 eli 17 prosentin osuuden. On vaikea sanoa, nostiko vai laskiko pääehdokkaan kuolema listan kannatusta, mutta kansan asettumisesta Pimin taakse suuri vaalivoitto joka tapauksessa kertoi. Katolilainen Pim Fortuyn siunattiin valtiomiesluokkaa olevin menoin, ja hänen hautajaisensa keräsivät katujien reunoille sadoin tuhansin hollantilaisia surijoita, jotka ilmaisivat mielipiteensä Fortuynin puolesta. Pim Fortuyn haudattiin 20. heinäkuuta Provesano di San Giorgio della Richinveldaan, Pordenonen maakuntaan, Italiaan, jossa hänellä oli talo.


Työn tulokset

Pimin listan vaalivoitto oli johtanut sosiaalidemokraattien kannatuksen puoliintumiseen. Se myös pakotti PvdA:n väistymään hallituksesta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka poliittinen vasemmisto halusikin estää kulttimaineen syntymisen hänen ympärilleen, Pim Fortuyn valittiin vuonna 2004 television katsojaäänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi alankomaalaiseksi.

Hollannilla ei aiemmin ollut varsinaista Mannerheimin kaltaista kansallissankaria, mutta marttyyriksi päätyneestä Fortuynista tuli sellainen. Hänelle on pystytetty patsaat Rotterdamiin ja entiselle kotipihalleen, ja hänen käyttämänsä Daimler on museoitu aivan niin kuin Marskin käytössä ollut Rolls-Royce.

Kuten kaikilla marttyyrikuolemaan tuomituilla, myös Fortuynilla oli edelläkävijän ja tervehdyttäjän rooli. Hänen televisioesiintymisensä ja älyllinen rohkeutensa pakottivat poliittisesta korrektiudesta kärsivät poliittiset johtajat häpeämään, ja hän pystyi osoittamaan, kuinka älyllisesti halvaantunutta Hollannin poliittinen elämä oli. Tässä valossa ei ollut ihme, että Fortuynille tarjottiin eräänlaista pelastajan viittaa, ja häntä pidettiin lahjana Hollannin poliittiselle todellisuudelle. Pim itse ei saanut työstään muuta palkkaa kuin marttyyrikuoleman, mutta tapaus osoittaa, että merkittäviin tekoihin ei tarvita erikoista poliittista johtajuutta, mikäli vertailukohta – eli muiden poliitikkojen toiminta – on tarpeeksi huonoa.

On selvää, että henkilön mukaan nimetyn puolueen kannatus vajosi Pimin tultua murhatuksi, mutta vielä seuraavissakin vaaleissa ryhmittymä sai kuusi paikkaa parlamenttiin. Pimin kannattajat ovat sittemmin hakeutuneet lähinnä Geert Wildersin perustamaan Partij voor de Vrijheid -puolueeseen, jolla on Hollannin parlamentissa tällä hetkellä yhdeksän edustajaa.

Pimin vaikutus säteili myös muihin puolueisiin, ja maahanmuuttokritiikistä tuli alkukangertelun jälkeen hollantilaisen politiikan keskeinen vaalivaltti. Kaikki suuret puolueet ovat Fortuynin jälkeen esittäneet tiukempia näkemyksiä koskien maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien sopeuttamista yhteiskuntaan, ja tätä nykyä Alankomaiden maahanmuuttopolitiikka on yksi EU:n tiukimpia.

Fortuynin toiminnan tuloksena poliittinen ilmapiiri on vapautunut, ja aiemmin tabuina pidetyt asiat ovat nousseet puheenaiheiksi niin poliitikkojen keskuudessa kuin tavallisten ihmisten kahvipöydissä. Yleisesti keskustelukulttuuri on irtautunut poliittisen korrektiuden kahleista, poliitikot ovat alkaneet kuunnella äänestäjiä, hallinnosta on tullut avoimempi, ja poliittinen puhetyyli on muuttunut kansanomaisemmaksi. Tästä kaikesta professori-Pim (kuten häntä kutsuttiin) pakotettiin maksamaan hengellään.


He ampuivat meitä

Monet vaativat Pimin murhan jälkeen, ettei tapaus saa olla alku, vaan sen täytyy olla loppu. Raaka murha sai jatkoa kuitenkin pian, kun marokkolaissyntyinen äärimuslimi tappoi erään hänen ystävänsä, Pimistä elokuvan tehneen Theo van Goghin, amsterdamilaisella kadulla.

Pim Fortuynin murhaa oli tutkittu pelkästään yksittäistapauksena, jonka toimeenpanijan väitettiin toimineen yksin. Jälkikäteen tehty tutkimus kertoi kuitenkin toista. Suurta kohua herätti Tomas Rossin romaani De Zesde Mei (”Kuudes toukokuuta”), joka maalasi vaihtoehtoisen totuuden Pimin murhan taustoista sekä todisteli, että surmateon takana oli laajempi salaliitto.

Theo van Goghin elokuva 06/05 perustuu Rossin teoksen pohjalta sovitettuun käsikirjoitukseen, ja se valmistui hieman yli kaksi vuotta Pimin murhan jälkeen. Vaikka teos onkin fiktiivinen, se hyödyntää tutkimusten yhteydessä esille tulleita dokumentteja, jotka viittaavat siihen, että Pimin murhan taustalla vaikutti eräitä ulkomaalaistahoja hyväkseen käyttävä poliittisten juonittelijoiden salaliitto, toisin sanoen Fortuynin pasifismia vastusteleva aseteollisuus sekä kilpailevien puolueiden poliitikot, jotka hyödynsivät ulkomaalaisväestön vihaa Pimiä kohtaan ja antoivat kaiken tapahtua.

Viranomaisvallan välinpitämättömyyttä kuvaa sekin, ettei Pimin omia henkilökohtaisen suojelun tarpeita otettu vakavasti, ja hänen omat kantelunsa kunnianloukkauksista jätettiin tutkimatta tai painettiin villaisella. Tiedotusvälineissä hänet pyrittiin lavastamaan väkivallan ja ”rasismin” edustajaksi, vaikka todellisuus osoitti hänen tarkoitustensa päinvastaisen laidan.

Theo van Goghin elokuva 06/05 sai ansioihinsa nähden vaatimattoman julkisuuden, eikä sitä ole esitetty muun muassa Suomen elokuvateattereissa (tunnettehan Finnkinon käytännöllisen monopolin ja Elokuvatarkastamon ennakkosensuurin). Myös hänen aiemmin vuonna 2004 valmistamansa lyhytelokuva Submission kärsi samantyyppisestä sensuurista. Somalialaissyntyisen parlamentaarikon, Ayaan Hirsi Alin, käsikirjoittama elokuva käsitteli naisten asemaa islamilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi uskonnon käyttämistä sukupuolisorron välineenä. Jos Fortuynia vihattiinkin hänen älyllisen etevyytensä johdosta, van Goghia vastaan raivottiin muslimipiireissä jo Submissionin takia. Niinpä molempien intellektuellien kohtalot leikkautuivat yhteen sellaisella vääjäämättömyydellä, jonka vain uskonnollinen mielipuolisuus suo.

Pimistä kertova van Goghin elokuva tuskin oli ehtinyt valmistua, kun surmanlaukaukset kaikuivat 2. marraskuuta 2004 Hollannin kaduilla, ja äärimuslimi Mohammed Boyeri ampui kahdeksan luotia työmatkalla olleeseen ohjaajaan. Verityönsä määrätietoisuutta osoittaen hän viilsi uhrinsa kurkun auki sekä kiinnitti vainajan ruumiiseen lapun, jossa oli viesti Ayaan Hirsi Alille: ”Sinä olet seuraava.”

Vaikka poliisi pidätti Bouyerin pian van Goghin murhan jälkeen ja hänet tuomittiin 26. heinäkuuta 2005 elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen, se ei tuo sen enempää murhattuja ihmisiä kuin yhteiskunnallista luottamusta ja avoimuuttakaan takaisin. Syyllisiä poliittisiin murhiin ja rituaaliteurastuksiin ovat yksiselitteisesti niiden tekijät itse.


Rajat luovat vapautta

Fortuynin, van Goghin ja Ayaan Hirsi Alin menettelytavat ovat olleet poliittisia. Varsinkin Fortuyn uskoi koko ikänsä keskustelun ja politiikan voimaan ja pidättäytyi väkivallasta. Heidän tapauksensa osoittavat, kuinka häikäilemättömästi, raa’asti ja sairaan röyhkeällä tavalla muutamat uskonnolliset fundamentalistit ja ulkomaalaiset fanaatikot ovat ottaneet oikeudekseen hävittää ja tuhota länsimaista kulttuuria, keskustelunvapautta ja turvallisuutta. Sellaiseen fasismiin ei länsimaiden tule koskaan suostua, vaan haasteeseen on vastattava järjestäytyneen ja laillisen pakkovallan keinoin.

Myös Suomessa on saatu varoittavaa näyttöä viranomaisten piittaamattomuudesta sekä väärien tahojen syyttelystä. Esimerkiksi Kari S. Tikan murhaa käsiteltiin julkisessa sanassa ainoastaan hämärissä oloissa sattuneena ”homomurhana”, joka tyypiteltiin alakulttuurina pidetylle vähemmistölle ominaiseksi. Se, että surmatyön tekijät olivat venäläisperäisiä maahanmuuttajia, haudattiin uhrin mukana. Samaan tapaan on yritetty vaientaa ulkomaalaisten rikollisuudesta huolestuneita hälytyskellojen soittelijoita vetämällä heitä käräjille ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, vaikka huoleen on täysi syy.

Todellisuudessa jokainen valtio on sen kantaväestöön kuuluvien kansalaisten omaisuutta, ja ulkomaalaisille myönnettyä maassa oleskelun oikeutta on pidettävä erityisenä suopeuden osoituksena. Sen sijaan muslimit ovat tulleet länsimaihin esittääkseen vaatimuksia, jotka ovat merkinneet ylimääräisiä rasitteita länsimaille. Palkaksi länsimaiden hyväntahtoisuudesta he ovat tehneet rikoksia ja murhanneet kansalaisiamme.

Katsonkin, että länsimaissa yleistynyt maahanmuutto sotii kansakuntien luonnollisen itsejärjestymisen periaatteita vastaan. Kulttuurisesti yhtenäiset kansakunnat ovat syntyneet siksi, että niissä esiintyy vähiten konflikteja, jolloin yhteiskunnallinen tehokkuus on huipussaan. Sen sijaan monikulttuuristuminen merkitsee tehokkuuden vähenemistä, kun aikaa ja resursseja kuluu konfliktien sovitteluun. Jokainen maahanmuuttohanke on pohjimmiltaan valloitusretki.

On kummallista, että maahanmuuttokriitikot pyritään leimaamaan ”rasisteiksi” tai ”äärioikeistolaisiksi”, mutta kenenkään ei sallittaisi arvostelevan yhteiskuntiamme vahingoittavaa maahanmuuttotoimintaa terroriksi tai äärivasemmistolaisuudeksi. Ja ainakaan äärivasemmistolaisuutta ei suostuta tunnustamaan poliittisesti vaaralliseksi, vaikka se sitä kokemusten valossa onkin.

Kun kansalaiset innostuvat Pim Fortuynin kaltaisista totuudenpuhujista, tämä lähinnä osoittaa, kuinka luonnollista ja laajalti hyväksyttyä maahanmuuton rajoittaminen, kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen sekä etnisen yhtenäisyyden säilyttäminen ovat. Niillä on perustansa kansakuntien itsemääräämisoikeudessa, jonka alkuperä on lockelaiseen valistusfilosofiaan nojaavassa luonnonoikeudessa. Myös klassiseen liberalismiin perustuva vapauden ihanne sisältää utilitarismin eli kansallisen edun ja hyödyn tavoittelun, eikä se siten tarkoita vapaamatkustuksen oikeutta vaan kansakuntien vapautta itse päättää, keitä se päästää rajojensa sisäpuolelle oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa.


Homoseksuaalisuus vs. islam

Kiintoisaa eri tapauksissa on ollut homoseksuaalisuuden ja ulkomaalaiskritiikin suhde. Valtaväestön ulkopuolisina ihmisinä homot näkevät usein selväpiirteisesti sen, millainen yhteiskunta on. Homoseksuaalisuuden ja islamin leikkauspisteessä kulttuurien törmäys kärjistyy. Me elämme länsimaisen rationalismin ja liberalismin varassa ja uskonnollisesta fundamentalismista piittaamatta, kun taas uskonnollinen fundamentalismi haluaisi syödä niin järkiperäisyyden kuin vapaamielisyydenkin pois. Siksi pöytä konflikteille on katettu, eikä ollut sattuma, että myös islamkriitikon asemaan noussut Fortuyn oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan gay.

Pimin homoseksuaalisuutta yritettiin käyttää myös häntä itseään vastaan Hollannin salaisen poliisin kaivellessa hänen taustoistaan syyttämisen aiheita, siinä kuitenkaan onnistumatta. Homoseksuaalisuutta on koetettu käyttää verukkeena muidenkin ihmisten vaientamiseen, tai sitten meidän näkemyksistämme on vain yksinkertaisesti vaiettu.

Tämä on ymmärrettävää, sillä vähemmistökansalaisen osoittama monikulttuurisuuden kritiikki olisi liian kova pala vihervasemmistolaisille viranomaisille, jotka eivät suostu ymmärtämään, että suvaitsemisen pitää aina olla valikoivaa (jotta moraalia voisi ylipäätään olla olemassa) ja että kaiken suvaitseminen johtaisi ristiriitaan ja välinpitämättömyyteen.

Suvaitsevaisuus ei ole myöskään sinänsä kannatettavaa, sillä se ei ole olemukseltaan järkiperäistä hyväksymistä vaan sietämistä vastoin todellisia asenteita. Siten se pakottaa ihmiset valheellisuuteen. Esimerkiksi homoseksuaali ei voi suvaita islamia, joka uhkaa takavarikoida homojen kansalaisvapaudet. Ironista on, että muslimit pyrkivät vetoamaan länsimaisiin kansalaisvapauksiin juuri vapauksien vähentämiseksi.

Homoseksuaalisuudella on tässä yhteydessä merkitystä, sillä kyseessä on asiayhteys, jossa valtaväestön ja eri vähemmistöjen kortit paljastuvat. Vedenjakajan roolissa eivät ole kuitenkaan homot itse vaan valtaväestö, jonka on ratkaistava, kenen puolelle se asettaa pelimerkkinsä.

Van Goghin elokuvassa asiaa lähestytään vertauskuvallisesti. Pimin surmatyön taustoja salaileva poliisietsivä saa hukkaamansa dokumenttiaineiston sijasta käsiinsä CD-levyn, joka sisältääkin rap-artistin viestin kuulijoille. Siinä Pimin murhasta iloitaan ja ”hintit laitetaan hirteen roikkumaan”. Tämä on läimäytys kohti liberaalin ja suvaitsevaisen yhteiskunnan naamaa, juuri sellainen, jonka moni vihervasemmistolainen ituhippi tarvitsee herätäkseen Ruususen unestaan.

Vika ei ole liberaalissa yhteiskunnassa vaan niissä tahoissa, jotka käyttävät länsimaiden vapaamielisyyttä hyväkseen repiäkseen tuon vapauden kappaleiksi. Homoseksuaalisuus ja islam eroavat siinä tärkeässä suhteessa, että homoseksuaalisuus on tieteellisesti perusteltu mutta islam ei ole, ja siksi muslimit ja heidän agenttinsa eivät hyväksy sensuurista vapaata järkiperäistä keskustelua.


Parempi katsoa kuin katua

Pim Fortuynin saama kohtelu ja hänen murhansa loukkaavat minua ja kaikkia maailman homoja henkilökohtaisesti. Asiaa pahentaa, että Suomen poliitikot ja viranomaiset eivät tuominneet Pim Fortuynin ja Theo van Goghin teloituksia läheskään yhtä äänekkäästi kuin esimerkiksi Anna Lindhin ja Anna Politkovskajan murhia, joita pilliteltiin mediassa monta päivää.

Myös Suomessa maahanmuuttokriitikoiden on syytä pitää huolta turvallisuudestaan. On todennäköistä ja täysin ilmeistä, että maahanmuuttokriitikoita vastaan ei Suomessakaan juonitella vain poliittisella tasolla, vaan sekä viranomaisilla että Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla on omat salaiset suunnitelmansa ja mustat listansa.

Etnistä alkuperää olevilla muukalaisilla on tunnetusti omat internetiin levitetyt verkostonsa, jotka toimivat kansainvälisesti ja joilla esitellään myös suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden kuvia, jotta heidät voitaisiin tunnistaa kaduilla. Panssariliivit ja kaasuase eivät taida riittää oman hengen suojelemiseksi, kun yhteiskuntakäytäntömme alkavat muistuttaa Beirutia, ja Palestiina vaanii nurkan takana.

Laitan tähän loppuun linkin erääseen keskusteluohjelmaan, jossa Theo van Gogh haastatteli Pim Fortuynia hänen kirjastaan Zielloos Europa (”Sieluton Eurooppa”, 1997).

Kirjoituksen lähtökohtana käsitelty elokuva: 6. toukokuuta, ohj. Theo van Gogh, alkut. 05/06, tuott. Column Productions, Alankomaat 2004.