Oodi ihmisvihalle

Tänään, puolustusvoimien lippujuhlapäivänä, urheat taistelijat saavat värjötellä joulukuisessa sateessa, sillä ulkona on 6 astetta lämmintä ja viivasuora sade piiskaa ikkunat puhtaiksi. Viime viikonlopun pari hellepäivää taitavat jäädä kesän ainoiksi.

Vihamielinen ilmasto ja voittamattomat viholliset ovat varmasti yksi syy siihen, miksi Suomessa väitetään esiintyvän ihmisvihaa. Niin sanottu edistyksellinen yhteiskuntatiede piti ilmastoon viittaavia poliittisia selitystekijöitä yksinkertaistavina ja haki poliittisen käyttäytymisen syitä mieluummin ihmisten vuorovaikutuksesta. Itse kuitenkin uskon, että ankara ilmasto ja muut luonnontekijät ovat tärkeimpiä syitä suomalaisten ihmisten varautuneisuuteen ja väitettyyn vihamielisyyteen.

Myös muiden kansakuntien sosiaalisilla kohtaamisilla (sodissa) on varmasti ollut vaikutuksensa, samoin geeniperinnöllä. Meissä jokaisessa asuu pieni byrokraattinen ryssä, joka tulee esiin bysanttilais-kryptisen virkavallan käänteissä.

Ihmisviha tulee näkyviin myös eurooppalaistuvan Suomen europarlamenttivaaleissa. Eniten julkisuutta ja ehkä myös kannatusta tuovia vaaliteemoja ovat olleet katkerat oikeudenkäynnit, seksuaalinen syrjintä ja viranomaisvallan puristukseen joutuminen. Näissä yhteyksissä esiintyy ihmisvihaa, mutta ne myös hyödyntävät ihmisvihaa.

Suomen johtavat poliitikot ovat lausahtaneet, että he eivät ”salli Suomessa ihmisvihaa”. Katsotaanpa, kuinka tehokkaasti he itse hillitsevät vihaa sekä ilmaisevat rakkautta.

Esimerkiksi pääministeri Matti Vanhanen käräjöi tunnetusti yksityisyydensuojastaan hovioikeudessa Susan Ruususen ehdittyä julkaista hänen kovan onnen tekstiviestinsä. Se toi molemmille julkisuutta. Oikeudenmukaisuutta osoittaakseen Vanhanen tarjosi turvapaikan seksuaalisesta syrjinnästä valittavalle Johanna Korhoselle (vaikka tämän puoliso kuuluukin Vasemmistoliittoon). Pastori Mitro Repoa puolestaan ahdistelee ortodoksisen kirkon lähettämä haastemies, ja siksi hänenkin kansansuosionsa kasvaa. Ja entistä europarlamentaarikkoa, Marjo Matikainen-Kallströmia, kiusataan kahdeksan vuoden takaisella doping-skandaalilla. Kolme kovaa vaalivalttia, joilla saa sympatiaa, ovat siis oikeudenkäynti, seksuaalisen tai rasistisen syrjinnän kohteeksi joutuminen ja julkisen vallan harjoittama ahdistelu.

Eniten kannatusta näyttää tuovan se, että yksilö joutuu napit vastakkain jonkin viranomaistahon kanssa. Tämä todistaa, kuinka epäoikeudenmukaisena ihmiset kokevat vallankäytön Suomessa. Jos maassamme esiintyvän ihmisvihan voisi generoida sähköksi, meille ei tulisi koskaan pimeä eikä kylmä.

Ihmisviha on tietenkin poliittisesti kielletty. Mutta kuinka johdonmukaista tämä korrektiuden valvonta loppujen lopuksi on?

Perusoletuksena näyttää olevan, että ihmisyys on jotakin hyvää ja että sen vuoksi ihmisyyttä tai ihmistä ei saisi vihata. Entäpä, jos ihmisyyteen sisältyykin jotain pahaa? Eikö silloin olisi oikein vihata ihmisyyttä tai ihmistä? – Kyllä.

Esimerkiksi kirkko on opettanut, että ihminen on syntinen ja paha, mutta toisaalta se on julistanut, ettei ihmistä saisi vihata. Johdonmukainen ihminen puolestaan vihaisi sopivasti kaikkia ihmisyyden varjopuolia aivan riippumatta siitä, nähdäänkö ihmisen pahuus hänen ominaisuutenaan vai onko kyseessä pelkkä vaikutelma, joka johtuu esimerkiksi ihmisten välisestä kilpailusta. Joka tapauksessa ihmisvihan kieltäminen tekisi mahdottomaksi myös itsekritiikin, sillä ihmiset eivät voisi suhtautua vihamielisesti itsessään oleviin heikkouksiin tai omaan pahuuteensa.

Juuri siksi ihmisviha pitää sallia. Se pitää sallia myös niille, jotka sen haluaisivat kieltää, sillä juuri he ovat vaarassa torjua oman pahuutensa ja julistautua pyhimyksiksi. Ja kuinka paljon pahaa onkaan tehty hyvyyden nimissä!

Ihmisviha ei ole humaania, mutta se on inhimillistä, ehkä jopa liian inhimillistä. Ihmisten pitää vihata ihmisyyttä itsessään myös siksi, että ihmisyyden olemus on pyyteellinen. Kyse ei ole siitä, että pahuus olisi erillinen asia ihmisessä, vaan ihminen on oman elonkamppailunsa kautta välttämättä ”paha”. Ihmisten ahneuden vuoksi todellisuuden olemukseksi puolestaan muodostuu kurjuus. Siksi ihmisviha on perin ymmärrettävää. Sen vastakohta on sääli eli myötätunto, joka voisi laajentua yleismaailmalliseksi.

Ihmisten pitää vihata ihmisyyttä itsessään, jotta he voisivat vapautua siitä pahasta, jota ihmisyys sinänsä edustaa. Ihmisviha on siis yksi jaloimmista asioista, ja vain harvat kykenevät siihen, saati että hekään yltäisivät näkemään, kuinka juuri viha vapauttaa ihmisyyteen liittyvästä painolastista ja edistää kohoamista korkealle eettiselle tasolle. Omaan ihmisyyteen kohdistuva ihmisviha polttaa pois oman itsesäilytyspyrkimyksen ja sitä kautta vapauttaa meidät todellisiin laupeudentekoihin. Aito eettisyys on vapautta ihmisyydestä ja pyyteellisyydestä.

Kun vihaa ihmisyyttä, ei ole pyyteellisyyden vanki vaan voi tarkastella asioita puolueettomasti ja yleispätevästi. Tämä on myös filosofian ihanne. Se on vapautta intresseistä ja oman edun tavoittelusta sekä sielun myymisestä työnantajien, asiakkaiden, poliittisten kannattajien tai muiden helppoheikkien palvelukseen. Ihmisviha on siis pohjimmiltaan eettinen asia. Ja aidoin rakkaus on sitä, että vihaa samoja asioita yhdessä toisen ihmisen kanssa.