Ihmisoikeuksista seuraa ihmisvelvollisuuksia

Ihmisoikeusteollisella kompleksilla tarkoitetaan konglomeraattia, joka tuottaa humaania elämänasennetta niin kuin tiiliskiviä. Suomen valtiosopimuksissa (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa) määritellyt ihmisoikeudet on taattu väljemmin kuin Suomen perustuslaissa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ihmisoikeudet asettavatkin hyvinvoinnille yleensä heikomman standardin kuin Pohjoismaissa voimassa olevat perustuslailliset perusoikeudet. Pahinta on, että ihmisoikeuksiin viitaten on poljettu perusoikeuksia esimerkiksi silloin, kun maahanmuuttoa on yritetty edistää sananvapauden hinnalla.

Onkin syytä muistaa, että ihmisoikeuksista seuraa usein ihmisvelvollisuuksia. Mutta myös niillä pitää olla rajat. Osa ihmisvelvollisuuksista on luonnollisia, esimerkiksi velvollisuus vetää toinen ihminen pois avannosta, jos havaitsee pulaan joutuneen. Mutta toinen osa on varta vasten luotuja: velvollisuuksia, jotka seuraavat erikseen perustetuista tai laajennetuista ihmisoikeuksista, esimerkiksi oikeudesta koulutukseen.

Kiintoisaa on, että ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista käyty kamppailu on nykyaikana keskitetty nimenomaan sananvapauden ympärille. Todellisuudessa sananvapaus on aineeton oikeus, joka ei jakamalla lopu. Sitä riittäisi ilman, että kukaan sen käyttämisestä köyhtyisi. Silti julkinen valta kohdistaa rajoituksensa siihen.

Minkä tyyppisistä ihmisoikeuksista viranomaiset ja poliitikot sitten eivät haluaisi puhua? He eivät haluaisi tunnustaa esimerkiksi vanhustenhoitoa ja suomalaisten ihmisten terveydenhoitopalveluita ihmisoikeuksiksi eivätkä varsinkaan -velvollisuuksiksi, vaikka todellisuudessa ne kuuluvat kansalaisten oikeuksiin ja yhteiskunnan velvollisuuksiin.

Syy laiminlyönteihin piilee siinä, että nämä eivät ole pelkkiä ihmisoikeuksia tai perusoikeuksia vaan myös ihmisvelvollisuuksia ja samalla perusvelvollisuuksia. Yksille luovutettavat oikeudet tuottavat toisille vastaavia velvollisuuksia. Poliittisessa pelissä ihmisoikeuksista runoileminen keskitetään tietysti mieluummin siihen, mitä kaikkea länsimaiden pitäisi antaa pois, kuin siihen, mitä velvollisuuksia yhä uusien oikeuksien perustamisesta seuraa.

Kuten sanottu: sananvapaus ei lopu jakamalla. Siinä olisi ihmisoikeus ilman vastaavaa velvollisuutta. Mutta oikeus vanhusten- ja terveydenhoitoon on juuri sellainen ihmisoikeus, joka johtaa automaattisesti ihmisvelvollisuuksiin. Niinpä näistä aiheista ei puhuta yhtä mielellään kuin aineettomista ja periaatteessa ilmaisista oikeuksista.

Kun on velvollisuuksia, kohdataan resurssien rajallisuuden ongelma: oikeudet on saatava toteutumaan, mutta myös velvollisuuksien kuorma olisi jaettava oikeudenmukaisesti. Perimmältään juuri tästä johtuu, että esimerkiksi maahanmuuttajien asemaa ei voida oikeuttaa pelkästään lausumalla taikasana ”ihmisoikeudet”. Ehtymättömiä ihmisoikeuksia ovat lähinnä nuo aineettomat oikeudet, aivan niin kuin ehtymättömiä näyttävät olevan myös ministerien selitykset.

Suomessa ja Euroopassa laajemminkin on syntynyt sellainen nurinkurinen tilanne, että julkinen valta ottaa liian helposti kantaa maahamme ulkopuolelta tulevien ihmisten asemaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten vahingoksi, mutta jättää omat kansalaisensa heitteille.