16. helmikuuta 2010

Perustuslakiuudistus: hölmöläisten viltinpidennys



Platonin mukaan yhteiskuntaa voidaan sanoa kehittyneeksi silloin kun lakeja tarvitaan mahdollisimman vähän. Sen sijaan tätä nykyä kehittyneen yhteiskunnan piirteenä pidetään sitä, että lakeja on mahdollisimman paljon. Eipä taida olla enää asiaa, josta ei olisi säädetty lailla. Tästä johtunee sekin, että mikäli asianmukaista lakia ei ole, joku katsoo oikeudekseen laittaa kissan mikroaaltouuniin, aivan kuten Matti Vanhanen ja Suomen kepu.

Lissabonin sopimus, jota markkinoitiin alun perin Euroopan unionin perustuslakina, oli susi jo syntyessään. Olen yrittänyt lukea sitä ja todennut, että kyseinen lakiläppä on lukukelvotonta. Koko monisatasivuinen paragrafien ja alaviitteiden sikermä koostuu pelkistä korjauksien korjauksista. Sen sijaan maailman parhaat perustuslait, kuten Yhdysvaltain perustuslaki, ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Ne on muotoiltu kauniisti, jolloin tarkoituksista ei jää epäselvyyttä. Niinpä niitä ei muuteta joka päivä.

Myös Suomen vuonna 1999 säädetty perustuslaki on osoittautunut paljon huonommin aikaa kestäväksi kuin paperi, jolle se on kirjoitettu. Takaisin selluloosaksi menee tämäkin, aivan kuten myös Lissabonin sopimus.

Minne katosivat presidentin valtaoikeudet?

Suomen perustuslaki ei ehtinyt edes kymmenen vuoden ikään, kun sen muuttamista pohtimaan asetettiin komitea. Syynä oli EU:n ja Suomen lainsäädännön yhteensopimattomuus, tarkemmin sanoen kiista, edustaako Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti vai pääministeri. Olen kirjoittanut kysymyksestä analyysin jo tämän vuoden alussa. Siksi totean nyt vain tuloksen: EU:n jäsenyys pakottaa Suomea muuttamaan lainsäädäntönsä sellaiseksi, että presidentin ulkopoliittiset valtaoikeudet otetaan väkisin pois, vaikka suomalaiset eivät sitä halua. On syntynyt konkreettinen tilanne, jossa kansallinen perustuslaki yritetään ohittaa EU:n perustuslakina pidetyllä valtiosopimuksella.

Lissabonin sopimus astui voimaan viime joulukuun alussa, ja samalla tulivat voimaan Tarjan Nightwish-potkut: passitus silkkinauhojen leikkaajaksi. Sdp puolestaan ratsastaa vaaleihin presidentin valtaoikeuksia murehtien. Totuus on, että jos presidenttinä olisi Niinistö, osat olisivat toisin: kokoomus surisi presidentin oikeuksia ja Sdp kiskoisi niitä irti kuin pässin palleja. Tämä osoittaa, kuinka intressikeskeistä politiikanteko on. Sitä, mikä on kansallisen edun mukaista, ei ajattele kukaan, vaan ainoastaan sitä, mitä mikäkin kannattaa itselle tai omalle ryhmälle. Tämä on suomeksi sanottuna vastuuton ja opportunistinen tapa tehdä politiikkaa. Lopulta perustuslain pykälistä käydään puolueiden kesken kauppaa. Perustuslakeja säädettäessä puolueiden ei pitäisi kuitenkaan kääntyillä kuin viirien tangoissa.

Perustuslain muutoksen eräs ongelma piilee siinä, että Suomen perustuslain ensimmäiseen pykälään ajetaan mainintaa Euroopan unionin jäsenyydestä. EU-jäsenyyttä ei nähdäkseni pidä kirjata perustuslakiin, sillä jäsenyys perustuu pelkkään valtiosopimukseen. Lissabonin sopimushan ei ole perustuslaki vaan irtisanottavissa oleva sopimus. Juuri tätä korostettiin, kun paperipino tuotiin uudelleen äänestykseen sopimuksena eikä perustuslakiluonnoksena, kuten vuonna 2008, jolloin se hylättiin.

Kansanäänestykset: lohdutus äänikynnykseen kompastumisesta

Pahin on kuitenkin vielä tulossa: kolme (toistaiseksi) suurinta puoluetta sekä Rkp ja vihreät ovat sopineet yhdessä 3 prosentin äänikynnyksestä eduskuntavaaleihin. Tämä ilmeisesti kannattaa kyseisille puolueille, vaikka se kaventaakin demokratiaa.

Näin ehkä paljastuu myös se, miksi perustuslain uudistamista pohtiva komitea tarjoaa kansalaisille mahdollisuutta tehdä jatkossa kansalaisaloitteita kansanäänestysten järjestämiseksi: kaupalla yritettäneen ostaa pois se varsinainen vaalipäivänä toteutuva demokratia.

Kansanäänestykset eivät ole niin onnekas asia kuin väitetään. Niiden tarve on merkki siitä, että edustuksellinen demokratia ei toimi. Tietysti myös tämä pitää paikkaansa, mutta se johtuu muun muassa presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Tällä hetkellä ministerit ovat irtisanomattomia, sillä presidentti ei voi antaa potkuja hallitukselle omasta aloitteestaan. Enemmistöhallitukset, joilla on eduskuntaryhmien tuki, voivat kaatua vain hajotessaan sisäisiin ristiriitoihin tai rikosoikeudellisiin perusteisiin. Niinpä perustuslakia ja kansanvaltaa voisi parantaa palauttamalla presidentin entiset valtaoikeudet, jolloin ministerit eivät voisi panssaroitua käytännölliseen erottamattomuuteensa, kuten nykyisin.

Asiakohtaiset kansanäänestykset ovat myös sikäli ongelmallisia, että ne johtavat kansankiihotukseen. Mikä tahansa kristillinen liitto tai feministinen kuppikunta voisi sytytellä soihtujaan normiruuveja kiristelevien ajojahtien puolesta. Kansanäänestysten suosio on kokemusten mukaan varsin alhainen. Kolmetoista prosenttia äänioikeutetuista voisi kuitenkin hallita kansanäänestysten päätöksillä lainsäädäntöä, jos äänestysprosentti olisi esimerkiksi kaksikymmentäviisi.

Asiakohtaiset kansanäänestykset eivät toimi, sillä osallistuminen jää usein alhaiseksi. Äänikynnykset ja sananvapauden kavennukset taas ovat sellaisia parannuksia, joita vastustan ehdottomasti.

On ristiriitaista parannella kansanvaltaa kansanäänestyksillä ja vaikeuttaa samalla parlamentaariseen toimintaan osallistumista äänikynnyksellä. Myös hölmöläisen viltti lyhenee joka pidennyksellä ompelusauman vaatiman reunuksen verran.