Pienten erojen narsismi ja kontaktihypoteesi

Mikäli joku sattui kieltäytymään aseista tai esiintyi pasifistisesti sota-aikana, hänet vietiin yleensä kapuloituna mielisairaalaan. Sen sijaan 1960-luvun hippivuosina oli muotia pitää hulluina niitä, jotka kävivät sotaa esimerkiksi Vietnamissa. Tällöin lasaretteihin raahattiin heitä. Huoli mielenterveydestä koettelee varsinkin kriisiaikoina, ja silmiinpistävää tuolloin on hulluutta koskeva varmuus.

Sen sijaan väliaikoina hulluuden ja järkevyyden rajanveto on paljon ongelmallisempaa. Esimerkiksi nyky-Suomessa on saavutettu piste, jossa ei enää oikein tiedetä, kuka on hullu ja kuka ei. Vielä viisi vuotta sitten niin sanotut tiedostavaiset, suvaitsevaiset ja edistykselliset pitivät yksiselitteisesti hulluina niitä, joiden mieleen vahingossakin pullahti ajatus, että maahanmuutto voisi olla maallemme joksikin muuksi kuin hyväksi. Jos tällaisen ajatuksen olisi sattunut lausahtamaan jossakin tilaisuudessa, Supon tunnukseton pakettivolkkari olisi varmasti ajanut kotimatkalla rinnalle, liukuovi olisi avautunut, kansalainen olisi siirretty pakettiautoon, ja sitten olisi menty pillit soiden.

Sillä lailla maahanmuuttokriitikoita viedään vielä nykyäänkin, mutta pillien sävellaji on muuttunut ja melodraama on alkanut vaikertaa kuin pysähtymässä oleva äänilevy. Lopulta se häipyy lähes kuulumattomiin, eikä keisarilla ole vaatteita lainkaan. Ne, jotka aiemmin kannattivat jatkuvaa maahanmuuton virtaa, ovat alkaneet näyttää monien mielestä epäilyttäviltä: kenties heidän realiteettitajunsa on hämärtynyt, ja psykologin konsultaatio voisi auttaa. Sähköshokki saattaisi palauttaa ihmisparan todellisuuteen...


Pienet erot olivatkin suuria

Suorittaessani sosiaalipsykologian sivulaudaturia 18 vuotta sitten tulin jonkin verran puuttuneeksi hulluuden ja järkevyyden keskinäisiin velkoihin. Voi että, kuinka paljon myös tieteeseen mahtuu ohutta yläpilveä! Järjettömiä poliittisia tekoja voidaan puolustella hyvinkin ”järkeviltä” näyttävillä argumenteilla, jotka kenties myös kuulostavat ”hienostuneilta”.

En malta olla mainitsematta esimerkkejä, sillä niistä ei tule pulaa. Ensimmäisen tarjoaa teoria, joka selittää ”pienten erojen narsismiksi” nimettyä ilmiötä. Teorian mukaan ajatellaan, että lähellä toisiaan olevat kulttuurit pyrkivät korostamaan omaleimaisuuttaan ja eroavaisuuttaan toisista keinotekoisesti: pelkästään vahvistaakseen omaa identiteettiään. Esimerkkinä on usein mainittu islamin ja kristinuskon suhde tai kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin suhde. Myös Suomen ja Venäjän suhde voisi sopia esimerkiksi.

Väite on ollut se, että islamin ja kristinuskon erot ovat ”pieniä” ja että koetut kähinät ovatkin olleet etupäässä mielikuvituksen tuotteita. Todellisuudessa islam ja kristinusko poikkeavat toisistaan merkittävästi ja monissa suhteissa. Koko teoria lepää savijaloilla sikäli, ettei se perustu mihinkään historialliseen eikä poliittista todellisuutta koskevaan tietoon. Kristinuskon perussanoma on: ”Valitse!” Sen sijaan islam kehottaa nimeään myöten: ”Alistu!” Siinä, missä kristinusko korostaa armoa ja anteeksiantamusta, siinä islam on laki- ja auktoriteettikeskeinen uskonto, jossa ihmiset tuomitaan heidän tekojensa mukaan. Siinä, missä läntinen kristinusko on sekularisoitunut ja moniarvoistunut lähelle liberaalia tieteellistä etiikkaa, siinä islam jakaa ihmiset oikeauskoisiin ja vääräuskoisiin.

Erot eivät siis olekaan pieniä vaan periaatteellisia ja suuria. Samoin on Kiinan ja Japanin välillä: maiden suhteita rasittaa edelleen vuosikymmenten takaisen sodan muisto, ja kyseisissä valtioissa on erilainen poliittinen järjestelmä. Myös Suomen ja Venäjän välillä vallitsevat hyvin suuret erot, joiden tunnustamisesta ja ylläpitämisestä riippuu koko tämän kansakunnan olemassaolo. ”Pienten erojen narsismia” koskevan teorian voi siis uittaa likaviemäristä alas.


Läheisyysolettamus

Perään voi lähettää myös kontaktihypoteesina tunnetun sosiaalipsykologisen teorian, jonka keksimisestä on kunnia kirjattu Gordon W. Allportin nimiin. Kontaktihypoteesi (eli läheisyysolettamus) väittää, että mitä läheisemmissä tekemisissä eri kansanryhmät ovat, sitä vähemmän niiden välillä esiintyy eripuraa, epäluuloa ja väkivaltaisia yhteenottoja.

Lähiöissä koetut ongelmat eri kansanryhmien välillä antavat kuitenkin näyttöä päinvastaisesta: kantaväestön maahanmuuttajavastaisuus on yleisintä siirtolaislähiöissä, joissa ghettoblasteri soi. Teorian kannattajat ovat voineet enää turvautua tyypilliseen akateemiseen perääntymisen tapaan: ’Teoria päteekin vain tietyissä oloissa, jos kontakti on virallinen, pitkäaikainen, tasavertainen ja niin edelleen...’.

On kiintoisaa huomata, kuinka jokin poliittinen ideologia lähtee lentoon tieteeksi naamioituna ja sitä aletaan pitää kritiikittömästi totuutena, vaikka se ei perustuisi mihinkään kummempaan kuin keksijänsä mielipiteeseen, tarkoitusperään tai käsitykseen. Ja lopulta näitä mielipiteidenvaraisia teorioita voidaan käyttää jopa oikeudenkäyntien todistusaineistoina. Kontaktihypoteesia ja ”pienten erojen narsismia” koskevat teoriat ovat olleet juuri sellaisia poliittisia näennäisteorioita.

Esimerkiksi kontaktihypoteesin ympärille muovatun teorian kumoamiseen riittää käytännön näytön lisäksi yksi filosofinen argumentti. Kontaktit eivät johda hyväksymiseen, jos ja kun itse tilanteita ei ole koettu hyviksi. Pelkkä mekanistinen oletus ihmisten taipumuksesta käyttäytyä esimerkiksi suvaitsevasti tietyn etäisyyden vallitessa ei siis päde, vaan asian ratkaisee viime kädessä se, onko itse asia kielteinen, myönteinen vai neutraali. Niinpä tämäkin kysymys joudutaan ratkaisemaan arvoulottuvuudella eikä sellaisen olettamuksen nojalla, joka sanoo, että läheisyys sinänsä aiheuttaisi konfliktien vähenemistä.

Yksinkertaista mutta totta. Filosofinen työskentely poistaa ongelmia, kun taas ongelmat luovat filosofeille lisää työtä.