Totalitarismia?

Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra.

Kriitikkona olemisen varjopuoli onkin eräänlainen katsomoon asettuminen ja ilmiöiden kommentointi sieltä: sen arvioiminen, mikä miellyttää katsojaa itseään ja mikä ei. Kriitikon synneistä syvimpiä on se, että (1) hän pitäytyy kuvailemaan ja moralisoimaan ilmiöiden pintapuolta eli sitä, mitä hänen silmänsä näkevät, mutta ei pyri tulkitsemaan ilmiöiden merkityksiä. Niiden tajuaminen edellyttäisi asioiden läpi tai yli näkemistä. Toinen keskeinen kriitikon virhe on, että (2) kriitikko ei puhu arvosteltavista teoksista vaan omasta suhteestaan niiden käsittelemiin aiheisiin tai tekijöihin.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen ei ole kriitikko, vaan hän on eräänlainen sihteeri, nimittäin valtiosihteeri. Kun sihteeri tarttui kynään arvostellakseen Kristian Smedsin ohjauksen Tuntemattomasta sotilaasta, hän vahvisti ja toteutti edellä mainittujen virheiden lisäksi kriitikon kolmannen (3) kardinaalivirheen: hän arvosteli teoksen sitä näkemättä! Jokaisen ihmisen pitäisi tietää, että jos ei ole nähnyt teosta, hänellä ei voisi olla siitä mielipidettäkään.

Volasen kardinaalimoka saattaisi olla ymmärrettävissä, jos hänellä ei ollut tarkoitustakaan puhua itse teoksesta vaan ilmaista omia poliittisia näkemyksiään tai jos jotkut korkeammat tahot olivat laittaneet hänet asialle, kuten pari päivää myöhemmin kävi ilmi. Joka tapauksessa juttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi maininnalla, että kirjoittaja esiintyy ”yksityishenkilönä”, kasvattaa nyt keskustelun karvasta kauraa lehden kulttuurisivuilla. Koska Volasen arvio ei perustu mihinkään, sen voisi ohittaa olankohautuksella, mutta sinänsä on teatterin päämäärien mukaista, että asiasta herää myös taustoja koskevaa keskustelua.


Verba volant

Oletettavaa on, että Volanen on Matti Vanhasen spokesman, sillä hän toimii valtioneuvoston kanslian päällikkönä. Kekkosmaiset eleet omaksunut Vanhanen puolestaan on pyrkinyt viime aikoina rajoittamaan median toimintavapauksia. Häntä varmasti harmittaa, että kansakunnan päänäyttämöllä esitetään Tuntemattoman sotilaan puolianarkistista tulkintaa, jossa poliittisen vallan legitimiteetti kiistetään poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Kun Volanen antautui kirjoittamaan teatterista otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”, hän näytti tarkoittavan ”totalitarismilla” sellaista ajattelua, joka tosiasiassa on yksilöllistä. ”Demokratiana” hän pitää omia virkamiehen mielipiteitään.

Mielestäni on huolestuttavaa, että valtion virkamieseliitti koostuu henkilöistä, joilta ei irtoa ymmärrystä symbolista esittämistä eikä taiteellista monitulkintaisuutta kohtaan – ei myöskään näkemystä taiteiden kokonaisroolista yhteiskunnassa. Tästä todistavat Volasen valittelut, että Smedsin eräässä aiemmassakin ohjaustyössä esitettiin näkemys poliittisten murhien mahdollisesta ajankohtaisuudesta tulevaisuudessa. Tuulesta temmattu oli myös Volasen tapa yhdistää Tuntemattomassa sotilaassa esitetyt ampumiset Jokelan koulun välikohtaukseen.

Yksinkertaisinkin ymmärtää, ettei mikään näytelmä voi olla kuvaamiensa tapahtumien syy – siitä huolimatta, että myös syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat olivat kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Sen sijaan väkivaltaisten sattumusten taiteelliset esitykset ovat kuin eräänlaisia etiäisiä, joita taiteilijat ovat nähneet kautta aikojen aavistellessaan asioiden ajautuvan yhteiskunnassa väkivaltaiseen suuntaan. Väkivallan kuvaaminen on siis eräänlaista yhteiskuntakritiikkiä, jonka sisältönä on valtaa pitäville suunnattu kehotus pidättäytyä poliittisista virheistä, jotta yhteiskunnassa ei ajauduttaisi avoimeen väkivaltaan.

Sen sijaan Volasen tapaiset korkeat virkamiehet, joita valtionhallinnossa ja politiikassa on runsaasti muitakin, ovat omassa moralismissaan itse tärkeimpiä syyllisiä siihen, miksi yhteiskunnassa viriää vihaa. Ensin he myyvät maamme internationalisteille, sitten kaventavat kantaväestön poliittisia oikeuksia pyrkimällä kuohimaan sananvapautta ja vaatimalla ”poliittista korrektiutta”, ja lopuksi nämä koko ikänsä puolueviroissa istuneet nostavat vielä kymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa.

Volanen ei ole siis minun Suomeni sankari, vaan Tuntemattoman sotilaan roolijaossa hän kuuluisi ”linjaan, jossa pakokauhu paranee”. Sen sijaan kunnia kuuluu edelleenkin Antti Rokan kaltaisille tavallisille suomalaisille, joita on turha laittaa keräämään kiviä kenenkään polkujen pieliin.

Kun Volanen erehtyi vastauksessaan Smedsille vetoamaan siihen, että hänen mielestään ”tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”, hän jatkaa samaa keskustalaista puusilmäisyyttä, joka on leimannut myös Matti Vanhasta. Jos näytelmässä ammutaan poliitikkoja, niin mikä itse asiassa on syy, ja mikä on seuraus? Seuraushan on se, mitä näyttämöllä jo esitettiin (poliitikkojen ampuminen), ja syyt ovat politiikanteossa! Samanaikaisesti lehti kertoo, että Mauri Pekkarinen ”tutkii alusvaatemainosten siveellisyyttä”.

Jos Volanen olisi lukenut (eikä kiirehtinyt tuomitsemaan) Nietzscheä, hän tietäisi, että ”ennen vaikutusta uskotaan toisiin syihin kuin vaikutuksen jälkeen” (Iloinen tiede, ajatelma 217). Mitäpä muuta Volasen kommenteille voisi siis kuin nauraa.


Kyse on taiteen vapaudesta

On huolestuttavaa, jos Smedsin soveltamaa yhteiskuntakritiikkiä ei saisi esittää, mikäli Nietzsche ja Heidegger aletaan nähdä valtionvihollisina ja heidän tavoillaan ajattelevat ihmiset uhataan ”haastaa”. Viranomaisvallan tarjoamat haasteet kun eivät ole koskaan älyllisiä vaan pelkästään juridisia ja normatiivisia. Normittava eetos jää kuitenkin ohueksi ja mitättömäksi, sillä se ei selitä eikä lisää ymmärrystä.

”Mitä teemme? Mitä teemme; sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan”, totesi Nietzsche (Iloinen tiede, ajatelma 264). Tämän mukaan taidettakaan ei ymmärretä taiteeksi, vaan kaikki vaihtoehtoinen hälytyskellojen soittelu tuomitaan Marilyn Monroesta Marilyn Mansoniin. Imaginaarinen eli kuvitteellinen ajattelu on kuitenkin tärkeää sellaisen poliittisen totalitarismin torjumiseksi, jota virkamiespoliitikot itse edustavat. Diktatuurissahan taide kuuluu vallassa olevalle puolueelle, kuten Suomessa Suomen Keskustalle. Jos taiteellisten ja muiden mahdollisten maailmojen kuvittelu kielletään, meidät pakotetaan yhden totuuden todellisuuteen, jossa saa julkaista vain hallituksen tiedotteita, kuten Pohjois-Koreassa.

Tiedän toki yliopistojen ja filosofian laitosten koostuvan kultaista keskitietä kulkevista demarifilosofeista ja muista pragmatisteista, jotka haluaisivat neutralisoida kaiken. Filosofin viran voi saada vain alistumalla myötäilemään valtaapitäviä ja heidän lakeijoitaan. Sama näyttää toistuvan myös poliittisessa hallinnossa. Demokratian ja harmonisen elämän haaveista hymiseminen on turhaa silloin, kun kotimainen ja Euroopan unionista lähetetty direktoraatti pyrkii kiistämään kansalaisten omien etujen toteutumisen.

Smeds puolestaan on oikeassa vastatessaan, että Volasen edustaman 70-lukulaisen pullamössösukupolven tulisi itse ratkaista omat ongelmansa suhteessa menneisyyteensä. Kyseinen virkamieskunta näyttääkin olevan tämän yhteiskunnan keskeisimpien ongelmien, kuten kalliiksi käyvän valtiobyrokratian tärkein syy. An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur!

Tunnen itseni formulakuskiksi

Tunnen itseni formulakuskiksi hakiessani toistuvasti työpaikkaa. Koska kokemus on oravanpyöräksi muuttuneessa työelämässä yleinen, juuri siksi kai julkisuudessa keskustellaankin formulasuharien työsopimuksista. Ihmiset näkevät heidän sopimustensa katkeiluissa ja jatkumisissa omia elämäntilanteitaan, toisin sanoen siirtymisiä pätkätöistä toiseen.

Muutoin akateemisen tutkijan työnhakutilanteet eivät trasselijussien sopimuksia vastaakaan. Erona ovat muun muassa ne rahavirrat, jotka teknisen lajin harjoittajille maksetaan – suurimmaksi osaksi tyhjästä. Kun Heikki Kovalainen kuittaa ensi kaudesta 10 miljoonaa dollaria ja Kimi Räikkönen tuplaten, saa kumpikin yhdestä kilpailuviikonlopusta puoli miljoonaa tai kokonaisen millin. Koska minulla ei ole televisiota, en onnekseni formulakisoja seuraa enkä niin muodoin osallistu heidän kassansa kartuttamiseen. Mutta aina on mahdollista, että liikenteessä tulee vastaan joku heidän malliensa mukainen kurvien kauhu.

Ikärajoista

Sosiaali- ja terveysministeriö aikoo kieltää kaikki rahapelit lapsilta ja nostaa rahapelien sallitun ikärajan 15 vuodesta 18:aan. Perusteeksi mainitaan se, ettei lasten ja nuorten haluta jäävän rahapelien koukkuun sekä tuhlaavan rahojaan hedelmäpeleihin.

Kuinka ajattelevaista. Tapaus sopii esimerkiksi kaksinaismoralismista. On tärkeää, että aikuiset saavat tehdä sellaista, mikä kielletään lapsilta. Pohtiiko kukaan, millä tavoin kiellot tekevät pelaamisen houkuttelevaksi? Eikö olisi ollut järkevämpää tehdä rahapelien pelaaminen täysin ilmaiseksi, kieltää ne kaikilta 18 vuotta täyttäneiltä sekä sallia pelit vain lapsille, joille ne tasonsa puolesta sopivat? Muuten on vaara, että joku Nasse-setä pelaa lastensa säästöpossurahat valtion kasinossa. Valtio voisikin kieltää itseltään ja kaikilta muilta myös alkoholinmyynnin. Vai haluaako valtio olla ”vain se viinanmyyntiä ja rahapelejä harjoittava gangsterijengi”?

Homoille akateemisia oikeuksia?

Ruotsin kirkko hyväksyy Yleisradion välittämän uutisen mukaan homoavioliitot. Herra Jumala, onpa edistyksellistä! Milloinhan Suomen yliopistot hyväksyvät minut filosofian laitoksen dosentiksi? Oman suhteeni virallistamisesta yliopistoon eivät heteroprofessorit ole suostuneet edes keskustelemaan vaan ovat tahallisesti pitäneet minut visusti niin muodollisten kuin tosiasiallistenkin toimintamahdollisuuksien ja kiinnitysten ulkopuolella. Ilkeyksissään he ovat hylkäyttäneet hakemukseni ystävillään, kun ovat voineet. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa toimittiin juuri niin, mistä kantelin myös eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Sen sijaan eräs heteroteologi kyseiselle laitokselle kyllä kelpuutettiin filosofian dosentiksi, ja hänen sallittiin hakeakin tehtävään omasta aloitteestaan, kun taas minun ja monista kysymyksistä kanssani samalla tavoin ajattelevan everstiluutnantti, professori Aki Huhtisen hakemus laitoksen dosentiksi yritettiin tyrmätä professori Leila Haaparannan vaatimissa etukäteiskeskusteluissa. Nahkurin orsilla tavataan.

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan

Feministien toimintamotiiveja leimaa nykyäänkin niin sanottu peniskateus, vaikka freudilaisen ajattelun leviämisen myötä tuon tekijän voisi luulla tulleen jo niin perusteellisesti tiedostetuksi, ettei se enää vaikuttaisi. Esimerkkinä naisille tyypillisestä peniskateudesta voin viitata muutamiin feministeille ominaisiin kielikuviin, joita he ovat käyttäneet pyrkiessään esittämään kastraatiouhkauksia meitä miehiä kohtaan. Asiaan voi tutustua esimerkiksi lukemalla verkkokirjaani Seksit selviksi (2007, s. 28).

Lisänäyttöä asiasta saadaan joka päivä. Nyt myös Ruotsin puolustusvoimien vaakunaleijona joutui feministien hyökkäyksen kohteeksi, kun tasa-arvoviranomaiset löysivät todellisen tryffelin ja kastroivat kuviosta omalla timanttisella oivalluksellaan pippelin pitäen sitä ”naisia loukkaavana”. Kuinka pahasti tämä loukkaakaan ruotsalaisia miehiä, jopa niin, että se luo heidän suomalaisille veljilleen syyn osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan.

Mutta ilmentääkö naarasleijona tasa-arvoa paremmin? Suomen vaakunassahan on jo sellainen. Onko naaras sukupuoleton? Pitääkö kenenkään olla sukupuoleton? Outoa on, jos tasa-arvoisuus mielletään aina vain jonkin muka-alistetun kansanosan tai sellaisena pidetyn ryhmän vähemmistöoikeudeksi.

Eikö tasa-arvoisuus olekaan sitä, että molemmilla sukupuolilla on samat oikeudet ja velvollisuudet eikä sukupuolten ulkoisia ja luonnollisia tunnusmerkkejä koeta tasa-arvoa loukkaavina? Eikö urosleijona saa olla uros, jos kerran on? Heraldiikan kannalta vaakunan kastroiminen meni mönkään myös siksi, että ennen vanhaan peniksetön vaakuna annettiin Ruotsi-Suomessa vain kruunun pettäneille aatelisille ja oli siten häpäisyn osoitus.

Naisten vaatima kastraatio armeijan vaakunaleijonalle on täysin absurdi siksi, että asevelvollisuus on edelleen miehille säädetty pakkokäytäntö. Armeija on miesten maailma. Naisia ei ole luettu asevelvollisuuden piiriin, minkä vuoksi he ovat olleet etuoikeutettuja. Nyt nämä naiset tasa-arvoon vetoamalla kuohivat armeijan symbolit. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Entä minkälaista politiikkaa on Ruotsin armeijavaakunan takana? Menikö kirves ja terä myös Ruotsin asevoimilta? Kun läntinen naapurimme parhaillaan purkaa puolustusvoimiaan ja siirtää sotilaallisen toimintansa painopisteen kansainvälisiin tehtäviin, se kasaa Suomelle lisää huolia, jotka liittyvät perinteisiin aseellisiin konflikteihin. Suomen resurssit eivät ehkä riitä Ruotsin valloittamiseen Suomelle, mutta budjettivarat joudutaan korvamerkitsemään entistä tarkemmin itärajan puolustamiseen.


Suomalaisten tasa-arvoa ruotsalaisittain

Ruotsalaisia mieskollegoita voisi tietenkin tukea veljellisen viikinkihengen osoittamiseksi, mutta ruotsalaisten yleiset asenteet suomalaisia kohtaan eivät anna aihetta siihen. Esimerkiksi tämän uutisen mukaan Ruotsissa diskriminoidaan suomea puhuvia, kun Uppsalan kaupungin sosiaaliviraston henkilökuntaa kiellettiin keskustelemasta keskenään suomeksi, vaikka kyseessä oli suomalaisten maahanmuuttajien asemasta huolehtiva virasto! Jos joku tekisi Suomessa saman ruotsia puhuvia kohtaan, hänet tuomittaisiin luultavasti menettämään virkansa. Tämä osoittaa miten ”paskamaista porukkaa” ruotsinkieliset ovat, aivan kuten dosentti Esko Tala uutisen mukaan expressis verbis lataa.

Kyseiseltä pohjalta voisikin tehdä sosiologisen kokeen. Aina, kun kuulette jonkun puhuvan Suomessa ruotsia, kehottakaa häntä puhumaan suomea ja tarkkailkaa, mitä tapahtuu. Kun Ruotsissa ei saa puhua suomea, on väärin, että Suomessa saa ja pakotetaankin puhumaan entisen valloittajan kieltä. Samalla, kun suomalaiset monikulttuurisuuden kannattajat valittelevat Afrikan maiden siirtomaapolitiikkaa ja pitävät sitä ”imperialistisena” ja ”rasistisena”, he eivät näytä muistavan, että myös oma maamme on ollut sekä ruotsalaisen että venäläisen siirtomaavallan kohde.

Niinpä olisi parempi olla huolissaan suomen kielen asemasta maailmassa. Suomen kielen sortaminen nimittäin jatkuu yhä, vaikka Ruotsin siirtomaavalta loppui 1809 ja Venäjän 1917. Myös Venäjä on näihin päiviin asti kieltänyt marin kansaa käyttämästä kielenään suomea.

Itse olen tehnyt sen ratkaisun, että kieltäydyn käyttämästä sen enempää akateemisissa kuin arkisissakaan yhteyksissä mitään muuta kuin suomen kieltä. Vieraita kieliä käyttämään pakottavaa lakia ei ole, eikä mikään tai kukaan myöskään kiellä minua käyttämästä hyvää ja selkeää suomen kieltä. Boikotoin kulutuspäätöksilläni myös jokaista sellaista maata, kansaa ja yhtiötä, joka harjoittaa kulttuurisortoa suomalaisia kohtaan missä tahansa maailman kolkassa.


Problems, problems

Suomalaisten oma kieli-imperialismi puolestaan jaksaa huolestuttaa ihmeen paljon jopa suomen kielen olemassaolosta leipänsä saavaa valtamediaa. Sen verran alleviivatusti esimerkiksi Helsingin Sanomat raportoi nyt niistä kauheista vääryyksistä, joiden mukaan suomenkielistä ala-astetta käyviä vaaditaan puhumaan oppitunneilla suomea.

Kirjoittamalla tästä asiasta suurin kirjaimin Hesari haluaa ilmeisesti viestittää, ettei Suomessa olla ”sen parempia” kuin Ruotsissakaan. Kyseessä on siis balanssoiva uutinen. Mikä onkaan tärkeämpää kuin välttää ”rasistiseksi” viestimeksi leimautuminen. Tosiasiassa oppitunneilla pitää puhua suomea juuri niistä syistä, jotka koulun rehtori uutisessa mainitsi: informaatio kulkee tällöin parhaiten, vierasmaalaisten sopeutuminen helpottuu eikä mahdollisuuksia tulkkaamiseen yksinkertaisesti ole.

On lisäksi eri asia vaatia suomen kielen käyttämistä suomenkielisessä koulussa kuin kieltää suomen kielen puhuminen uppsalalaisessa sosiaalitoimistossa, jonka tehtävänä ei ole ihmisten kasvattaminen vaan vähemmistöjen sosiaalinen tukeminen. Siksi myös uutisointiin toivoisi järkeä ja analyyttisyyttä.

Rättirepertuaari

En ole katsellut kahteenkymmeneen vuoteen linnan juhlia, sillä minulla ei ole televisiota ja todellinen elämä kuohuu muualla. Ilkka Remeksen viime vuonna ilmestynyt dekkari 6/12, jossa presidentinlinna vaihtuu terroristien näyttämöksi itsenäisyyspäivänä, viritti asiaa koskevaa mielenkiintoani kuitenkin sen verran, että jaksoin kiinnostua aiheesta.

Niinpä seurasin internetistä Nelosen tuottamaa linnan juhlien kommentaarilähetystä, joka tuli suoraan seksuaalivähemmistöravintola Dtm:stä. Koska asun vieressä ja matkaa kerhollemme on vain parikymmentä metriä, pyyhälsin paikalle, jossa televisio oli auki ja sateenkaariliput liehuivat.

Itsenäistymispäivä on aina ollut seksuaalivähemmistöille tärkeä juhla, sillä silloin voimme juhlia todellista identiteetintunnetta ja kokea iloa omasta itsenäisyydestämme. Parhaimmillaanhan itsenäisyys on riippumattomuutta ja vapautta ulkoisista normeista. Ehkä myös linnan juhlissa joillakin heteroilla oli hauskaa, mutta minulle ne ovat vain varjokemut, jotka tuovat mieleen ikävähköt sukujuhlat ja todistavat siitä, kuinka hierarkkinen ja esivaltauskoinen tämä maa on.

Jos itse olisin presidentti, luultavasti lopettaisin juhlat, sillä olisi kurjaa kutsua vieraita tiloihin, joita ei edes itse omista. Lopettaminen olisi hyväksi siksikin, että näin suomalaiset voisivat herkistyä itsenäisyytemme merkityksen pohtimiseen kotonaan, pelkän kynttilän äärellä.


Tärkeästi tärkättyinä

Kristallikruunujen alla itseään tyydyttivät taas elinkeinoelämän ja valtiobyrokratian luutuneimmat kipsipäät, jotka sulassa sovussa pokkaillen todistivat, että poliittinen ja virkamiesvaltainen eliitti vetää yhtä köyttä kaiken kansan höynäyttämiseksi. Epäilemättä kuulun jo itsekin niin moneen organisaatioon, että pelkästään minun puolestani boolia joi ainakin puolet paikalla olleesta väestä.

Säälin kuitenkin jokaista sellaista kansalaista, joka alistuu katselemaan, kuinka piispat, poliisit, professorit ja kaikenkarvaisten yhdistysten puheenjohtajat (ikään kuin he eivät osaisi puhuakaan johtamatta) tulevat ovesta kuin joulukalenterin luukusta ja kompuroivat saliin selostajien nieleskellessä kunnioittavasti sanojaan. Samoin säälin jokaista vierasta, sillä katseiden alla jonottaminen on myös heille eräänlainen julkinen nöyryytys.

Linnan juhlien tehtävänä on luoda harhakuva siitä, että katselemalla kyseisiä kemuja suomalaiset voisivat tuottaa itselleen kokemuksen kuulumisesta Suomen kansaan. Se, että kyseinen illuusio perustuu silmänkääntötemppuun, ei tietenkään tarkoita, että Suomi sinänsä olisi pelkkä imaginäärinen eli kuvitteellinen luomus, joka katoaisi, jos juhlinta lopetettaisiin. Päinvastoin: tätä kautta paljastuisi juuri se todellinen Suomi, joka muodostaa minun ja useimpien muidenkin ihmisten kotimaan. Juhlinta sinänsä vahvistaa vain kansalaisten ulkopuolisuutta.

Tärkeämpien poliittisten kysymysten sijasta kommentaattorit ja selostajat puhuivat jälleen pelkistä akkojen räteistä, ja heteroseksuaaliselle valtakulttuurille tyypillisesti ukot oli pakotettu mustaan kuosiin. Kummallista, että vain naisten sallitaan pukeutua omaperäisesti, ja heidän verhoilemiseensa vaatteilla kiinnitetään runsaasti huomiota, ikään kuin naisissa olisi jotain peiteltävää tai suoranaista vikaa. Esivaltauskoisuuden normit ovat jo vaatteissa ja seinissä niin, että ihmisten olemuskin pitää arvostella televisiossa. Olen voinut koko päivän pahoin ja illan lopuksi oksensin pari kertaa. Mutta pimeään päivään se sopikin oikein hyvin.

Hyvin tunnettu sotilas

Kristian Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas tarjoaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun kaikkien tuntemaan aiheeseen yhdistetään nykyaikaisen teatterin tehokeinoja ja symboliikkaa. Kaava on seuraava: klassinen aihe + uudet konstit = ”hyvää teatteria”. Ja olihan se, mutta ei siinä mitään tavatonta ollut. Kiintoisimpia olivat ehkä teoksen sisältämät metatason viittaukset omaan itseensä sekä Tuntemattoman sotilaan asemaan osana mediatodellisuutta. Ja tietysti lopun kohtaus, jossa ammuttiin ja räjäyteltiin julkkiksia.

Toisaalta nämä yhteiskunnalliset kannanotot irtaannuttivat esitystä Väinö Linnan teoksesta niin, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen tekstin kanssa. Tämä oli tietysti tarkoituskin, mutta kysyä voi, pitääkö kyseinen yhteiskunta-analyysi tai -kritiikki sitten esittää juuri Tuntemattoman sotilaan kautta. Eikö siihen olisi omaperäisempiä ja tuoreempia mahdollisuuksia? Ehkä ajatus on ollut, että tutun aiheen kautta viesti tavoittaa suuren määrän ihmisiä, vaikka vaarana on semioottinen sekamelska.

Tämä ei suinkaan merkitse, että pitäisin kokonaisuutta huonona. Se ansaitsee kouluarvosanaksi kirkkaan eximia cum laude approbaturin, joka tulee toteutuksesta: loppuun kaluttu ja sen vuoksi vaikea aihe oli herätetty onnistuneesti henkiin, ja symboliikka oli valittu venäläisiä sotilaita edustavista pesukoneista alkaen onnistuneesti.

Juonipaljastuksiin syyllistymättä voinen kertoa, että juonellinen Smedsin ohjaustyö ei ole. Tarinan sijasta se esittää valikoiman Tuntemattoman tunnetuimmista kohdista ja ristiinleikkaa ne tiettyihin nykypäivän ilmiöihin, kuten jääkiekko-otteluihin. Katsoja voi tätä kautta löytää Tuntemattoman sotilaan teemoja arkipäivästä, ja juuri tämä symboliikka ohjaustyössä koskettaa ja nostattaa tunteita. Eräs liikuttavimpia kohtia oli kuulusteluvangiksi saadun kapteenin esittäminen vammaisena, mikä toi mieleen muistumia turkkalaisesta teatterista. Samaa vaikutelmaa ruokki äärimmäinen fysiikan käyttö sekä kiroilu, joka aina ärsyttää osaa katsojista. Teatterityön lait olivat voimassa kaikessa ankaruudessaan.

Asiassa kuultu Jouko Turkka oli luullakseni jälleen oikeassa kiteyttäessään, että teatteri oli ennen vanhaan arvovaltainen siksi, ettei se pyrkinyt miellyttämään ketään, ja siksi suuttunut katsoja olisi toivotumpi kuin pääsylippunsa maksamiseen tyytyväinen. Tässä suhteessa Smedsin teos on vain keskiradikaali mutta sellaisena virkistävä muistutus siitä, että jotain yleisöä härnäävää voidaan tuoda myös päälavoille.


Sotien kapseloitu tunnetrauma

Itsenäisyyspäivän kunniaksi voi pohtia, eivätkö nuo suomalaisten kärsimät sodat ole vieläkään ohi, kun äskettäin valmistui Lauri Törhösen elokuva Raja 1918 ja ensi-iltansa sai vastikään myös Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, jonka ohjaajalle Ruotsin kuningas myönsi ritarimerkin. Pian valmistunee lisäksi Renny Harlinin elokuva Mannerheimista, ja siinäkin sotien käsittely saanee huomattavan osan. Sotiminen saa itsenäisyyspäivinä niin paljon huomiota, ettei itsenäistymistapahtumaa sinänsä muista enää juuri kukaan.

Ja on kai itsenäisyys muutakin kuin pelkkää väkivaltaa, vaikka oma maa onkin Suomen tapauksessa verellä lunastettu. Se, miksi sotien käsittely pysyy jatkuvasti elinvoimaisena, johtunee tosiasiasta, ettei niiden merkitystä ole vieläkään täysin ymmärretty, ja tähän puolestaan liittyy minun mielestäni kaksi tärkeää näkökohtaa.

Ensinnäkin: varsinaista kollektiivista surutyötä sodissa menetettyjen ihmishenkien vuoksi ei koskaan tehty, vaan sotien jälkeen ihmisten tunteet peittyivät joko hurmahenkiseen paatokseen tai pelkkään shokkiin. Ja talvi- ja jatkosodassa kuoli sentään 86 000 suomalaista ja vammautui noin 200 000. Lisäksi 420 000 joutui etsimään uuden kodin aluemenetysten vuoksi. Tähän katastrofiin liittyviä tunteita ei mikään elokuva tai näyttämöllepano ole onnistunut kunnolla välittämään, vaan tunteet kapseloitiin kahden sukupolven ajaksi, ja sotia käsitelleet työt ovat olleet joko poliittisia pasifismin manifesteja (kuten Linnan romaani) tai historiallisia teoksia.

Vasta meidän sukupolvemme hakee tapahtumista elämyskohtia ja pyrkii ymmärtämään sitä kipua ja tuskaa, joka omien isovanhempiemme elämän haavoittuvuuteen on liittynyt. Samanlainen prosessi on meneillään Saksassa, jossa Hitlerin viimeisistä päivistä kertovan Perikato-elokuvan myötä on oikeutetusti havahduttu pohtimaan Saksan kansan omia koettelemuksia sodan keskellä.

Toiseksi: kun pohditaan itsenäisyyden merkitystä nykyisin, ei siihen tarvita välttämättä mitään Tuntematonta sotilasta. En usko, että Suomi on mihinkään kuollut, vaikka niin laulettiinkin esityksen lopussa, sillä mikään kansakunta tai valtio ei ole onneksi sosiaalinen konstruktio vaan elää kulttuurina ja elämänkäytäntöinä sitkeästi, ja olemisen muodot vain muuttuvat. Ketään ei tarvitsisi myöskään ampua, ja siinä mielessä olisin minäkin ”optimistisempi”, aivan kuten Tarja Halonen esityksen nähtyään. Sen sijaan odottaisin, että globalisaation ja internatsisimin kysymyksistä keskusteltaisiin ajankohtaisemmin keinoin – myös teattereissa.

Europarlamentaarikkoja

Europarlamentin toiminta on tietysti etäistä, mutta minulla on ollut kyllä lähinaapurinani useita europarlamentaarikkoja. Pitäessäni majaani Tampereella osoitteessa Hämeenpuisto 6, samassa talossa asui myös silloinen europarlamentaarikko Jyrki Otila, joka tunnettiin tietokilpailujuontajana. Hän olikin viisas mies.

Kun RKP:n Astrid Thors puolestaan pyrki europarlamenttiin vuonna 1996, hän mainosti itseään maininnalla ”Järkinainen”. Ensimmäistä kertaa läpi yrittäneellä pyrkijällä oli vaalitoimisto myöhemmässä kotitalossani, osoitteessa Iso Roobertinkatu 26, ja huoneisto sattu sijaitsemaan täsmälleen oman asuntoni alapuolella. Hänen kattonsa oli siis minun lattiani. Kun tulosten selvittyä näytti siltä, että pyrkijä ei ole lähelläkään pääsemistä, toimistolle tuli haudan hiljaista ja henkilökunta poistui ovia läimäyttäen omille teilleen. Pettymys oli suuri, kunnes selvisi, että Thors tuleekin valituksi, ja toimisto täyttyi jälleen iloisesta mellakoinnista.

Mutta kuinka järkevää Thorsin harjoittama politikointi on ollut? Nyt, kun hän on maahanmuutto- ja eurooppaministeri, hän näyttää hukuttautuvan edelleen europarlamentaarikon rooliinsa. Europarlamentissa päätökset tehdään pitäen silmällä koko valtioliiton etua, kun taas Suomen hallituksen tehtävä olisi kansallisen edun varjeleminen. Jos tarkastelee Thorsin ministerinä vetämää linjaa, sitä ei voi pitää Suomen kannalta järkevänä. Jatkuva ja ohjelmaksi organisoitu maahanmuuttajien haalinta lyö korvalle kantaväestön etuja ja varsinkin työttömiä ihmisiä. Olen kirjoittanut siitä aiemmassa blogissani.

Myös Paavo Väyrynen on toiminut europarlamentaarikkona, mutta hän ei lämpene maahanmuuttajien rekrytoinnille lainkaan. Hän osannee erottaa omat roolinsa toisistaan. On merkittävää, että ulkomaankauppaministeri on eri mieltä kuin maahanmuutto- ja eurooppaministeri. Koska Suomessa on totuttu siihen, että RKP on hallituksessa hinnalla millä hyvänsä, ministereitten keskinäistä erimielisyyttä ei voida pitää hallituksen sisäisenä kriisinä. Mutta toivottavaa olisi, että myös Thors tunnustaisi tosiasiat ja laittaisi pöytäkahvelit oikein päin käteensä.

Eurooppalaista ajattelua

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, hallitukseen perustettiin uusi ministerinposti. Se oli nimeltään ”Eurooppa-ministeri”. Uusi nimike puolestaan on ”maahanmuutto- ja eurooppaministeri”. Tehtävän ei tosin tulisi pitää sisällään vain maahanmuuton edistämistä vaan tarvittaessa myös torjumista.

Sen sijaan salkun nykyinen haltija Astrid Thors, joka toimi aiemmin europarlamentaarikkona, on näköjään niin indoktrinoitunut, että hän pitää maahanmuuton edistämistä oikein elämäntehtävänään. Niinpä Suomen valtio aikoo nyt Thorsin ehdotuksen mukaan helpottaa ulkomaalaisten saapumista maahamme työnhakuun. Siis työnhakuun, eli olemaan joutilaana niin kauan, kunnes työtä mahdollisesti löytyy ja vaikka ei löytyisikään.

Työnhakuviisumilla työpaikkaa voisi ”etsiskellä” Suomessa jopa puoli vuotta. Jotta työperäisen maahanmuuton edistämisessä olisi edes jotain järkeä, työn pitäisi olla täällä odottamassa, ja sitten ihminen tulisi, tekisi työn ja lähtisi sen jälkeen pois. Muutoin kyse ei ole työvoimapolitiikasta vaan väestöpolitiikasta.

Kun suomalaisista 18–25-vuotiaista nuorista on peräti 100 000 eli joka viides toistuvasti työttömänä tai muulla tavoin työviranomaisten toimenpiteiden piirissä, ei tähän maahan tarvita lisätyövoimaa. Sitä voidaan kouluttaa kyseisestä joukkiosta kohdentamalla koulutuksen resurssit ja koulutuspaikat oikein, ja se puolestaan kuuluu opetusministeriön hallinnonalaan.


Maahanmuuttajia töitä etsiskelemään

Niin sanotut koemaat, joista viranomaiset haluavat kansan mielipidettä kysymättä houkutella noita moniosaajia työvoimapulaa lievittämään, ovat Egypti, Tunisia, Turkki ja Ukraina. Mutta kuka osaisi kertoa, miksi soveliaita henkilöitä löytyisi juuri niistä? Ja miksi ulkomaalaisia työnhakijoita tarvitaan juuri ”viiden tuhannen” verran? Eikö olisi oletettavaa, että edelleenkin noin 200 000 suomalaisen työttömän joukosta löytyisi vähintään viiden tuhannen verran ammattitaitoisia ihmisiä, joilla ei ole kieliongelmia ja joita ei tarvitse laittaa kulttuurikouluun?

Yhtä hyvin kuin Tunisiaan tai Turkkiin voisi rekrytointipisteen perustaa Tukholman lähiöihin, joissa on jo kyseisistä maista maista lähteneitä työttömiä. Tai sen voisi pystyttää Itäkeskukseen tai Helsingin rautatieasemalle, josta helpostikin löytyisi vailla työtä olevia maahanmuuttajia. Parasta kuitenkin olisi, jos työnantajat huolisivat töihin kantaväestöön kuuluvia 50 vuotta täyttäneitä suomalaisia, joilla on kokemusta ja taitoja mutta joita nyt ikäsyrjitään työnhaun käytännöissä.

Kun puhe on lisäksi siitä, että Suomeen tultaisiin työpaikkaa ”etsiskelemään”, taitaa olla selvää, ettei mitään ylimääräisiä työpaikkoja ole edes olemassa. Viranomaisten harjoittama ulkomaalaisten rekrytoiminen on pelkkä Euroopan unionin suosima politikoinnin muoto, jonka tuloksena elämme pian yhtä kurjissa oloissa kuin Pariisin lähiöissä, Tanskan ghetoissa, Hollannin esipihoilla ja Tukholman slummeissa. Voi nimittäin olla, että työpaikan omatoiminen ”etsiskely” muuttuukin nopeasti sosiaaliturvan hyväksikäyttämiseksi, minkä seurauksena kaupunkien vuokra-asunnot ovat täynnä työttömiä työn ”etsiskelijöitä” suomalaisten opiskelijoitten ja maalta kaupunkiin muuttajien joutuessa väistymään ”kipeämmin asuntoa tarvitsevien” tieltä.

Kun työpaikkaa voisi Suomessa etsiskellä puoli vuotta, kuka tuon etsiskelyn maksaisi ja kuka kustantaisi paluuliput, jos työpaikkaa ei etsiskelystä huolimatta löydykään? Ilman pysyvää asuntoa Suomessa eläminen maksaa vähintään 100 euroa päivässä mukaan lukien majoitus, ruoka, liikkuminen ja kaikki muu. Maksaisiko joku saman ylläpidon suomalaiselle esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa, jonne jokainen varmasti haluaisi muuttaa talvikuukausiksi ”töitä etsiskelemään”?

Mikäli joillain aloilla työvoimapulaa on, luontevinta maahanmuuttopolitiikkaa voisi edustaa Yhdysvalloissa käytössä oleva Green Card -järjestelmä. Kyseistä työlupaa ei tosin olisi syytä arpoa, mutta se tulisi nähdä sellaisena erityisoikeutena tai palkintona, joka voidaan myöntää vain tietystä syystä tai ansiosta. Tämä ohjaisi ajattelua siihen suuntaan, että korkean elintason maassa oleminen ja työluvan saanti ovat poikkeuksellisia suopeuden osoituksia ja perustuvat henkilön kykyyn tuottaa yhteiskunnalle vastiketta.


Työvoimapulan ja huoltosuhteen retoriikka

Keskeinen kysymys on, miksi me yleensäkään tarvitsemme mitään laajamittaista, järjestelmällistä ja houkutteluun perustuvaa maahanmuuttoa? Mikään työvoimapula tai suurten ikäluokkien eläköityminen ei meitä uhkaa ja jos uhkaisikin, niin se olisi hoidettavissa keikkatyöläisten voimin. Suurin osa julkisen sektorin suojatyöpaikoista sitä paitsi lopetetaan, kun niiden ainoa olemassaolon peruste jää eläkkeelle tai kuolee. Kymmenen vuotta lisää, ja luonto on hoitanut työvoimavajeen aivan itsestään, kun taas maahanmuuton tuloksena meitä uhkaa pysyvä työvoiman ylitarjonta.

Väitteet työvoimapulasta perustuvat siihen väärinkäsitykseen, että työvoiman eläköityessä kulutus pysyy entisellään. Todellisuudessa eläkeläiset kuluttavat vähemmän kuin esimerkiksi nuoret perheet, ja väestön keskimäärin vanhentuessa ei työvoimaakaan tarvita entisessä mitassa. Sen sijaan työvoimapulaan vetoava retoriikka näkee työvoiman sellaisena yksiaineksisena massana, jota tarvitaan määrällisesti aina yhtä paljon ja josta kertoo juuri työvoiman käsite.

”Työvoimapulan” ohella toinen argumentti, jolla yritetään puolustella laajenevaa maahanmuuttoa, on huoltosuhteeseen vetoaminen. Sen mukaan ajatellaan, että kun eläkeläisten tai lasten määrä kantaväestöstä kasvaa, tarvitaan lisää työvoimaa huolehtimaan heistä ja yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Voidaanko ongelmaa ratkaista maahanmuuton keinoin?

Matemaattinen totuus asiassa on sellainen, että maahanmuutto ei ratkaise huoltosuhteen ongelmaa, mikäli työssä käyvien osuus kaikista maahanmuuttajista ei ole suurempi kuin työssä käyvien osuus kantaväestöstä. Ja Työministeriön tilastot osoittavat kiistattomasti, että maahanmuuttajien keskuudessa työssä käyvien osuus on huomattavasti pienempi kuin kantaväestön keskuudessa. Vuosina 2001–2007 ulkomaalaisten keskimääräinen työttömyysaste on ollut 20–31 prosentin välillä, ja pelkästään somalien keskuudessa se on vaihdellut 52–62 prosentin välillä. Näin ollen myöskään huoltosuhdetta ei voida parantaa maahanmuuttoa lisäämällä. Saman asian vahvistaa myös Työministeriön tekemä työpoliittinen tutkimus 1990-luvun maahanmuuttajien työllisyydestä, tuloveroista ja tulonsiirroista.

Turun Sanomien uutisen mukaan Euroopan epäedullisin huoltosuhde löytyykin tätä nykyä Ranskasta, Britanniasta ja Ruotsista, jotka ovat avosylisimpiä maahanmuuttajien houkuttelijoita omalla lepsulla pakolaispolitiikallaan ja erilaisilla perheenyhdistämisohjelmillaan. Paras huoltosuhde puolestaan on Slovakiassa ja Latviassa, jotka ovat Helsingin Sanomien uutisen mukaan huonoimpia maahanmuuttajien sopeuttajia. Samalla kun viranomaistahot ja osa mediasta surkuttelevat sitä, etteivät Suomen korkeat verot tunnu maahanmuuttajista tarpeeksi ”houkuttelevilta”, ei taaskaan muisteta, että korkeat verot ovat seuraus jatkuvasti heikentyvästä huoltosuhteesta, jota maahanmuuttajien kantaväestöä suurempi työttömyys entisestään heikentää.

Sen, että ”maahanmuutto ei pelasta pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa”, totesi äskettäin myös yhteispohjoismainen asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluivat professorit Torben M. Andersen (Århus universitet), Bengt Holmström (MIT), Seppo Honkapohja (University of Cambridge) ja Hans Tson Söderström (Handelshögskolan i Stockholm) sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman (ETLA ja EVA) ja tutkimusjohtaja Juhana Vartiainen (Konjunkturinstitutet).


Päätelmä

Johtopäätös edellä sanotusta on, että sen enempää työvoimapulan kuin huoltosuhteenkaan ongelmia ei voida ratkaista maahanmuuttoa lisäämällä. Jos ihmiset ajattelevat tieteellisesti, heidän on hyväksyttävä tämä johtopäätös. Jos taas he haluavat väittää vastaan, olisi vastaväitteiden kohdistuttava tieteellisiin menetelmiin, ei tutkimusten tuloksiin, kuten tekisi poliittinen retoriikka.

Poliittisessa argumentaatiossa suomalaiset työttömät on jälleen unohdettu, eikä Astrid Thorsin yksityisajattelu ole myöskään maahanmuuttajien oman edun mukaista. Mikäli tänne saapuu ulkomaalaisia työn ”etsiskelijöitä”, he huomaavat vähitellen todellisen tilanteen: työpaikkoja on vähemmän kuin työntekijöitä. Jokaista avointa paikkaa kohti on vähintään useita kymmeniä hakijoita, ja työnantajat ovat pettyneitä, mikäli he eivät voi valita yli sadasta tarjokkaasta.

Eikä ole oikein sekään, että maahamme haalitaan työvoimaa täysin esineellistävin perustein: suorittamaan vain toisarvoisiksi koettuja siivous- ja huoltotehtäviä, joita suomalaiset eivät haluaisi itse tehdä. Emme kai halua maastamme myöskään mitään orjalaivaa. Eli eiköhän panna tämä Eurooppa- ja maahanmuuttopolitiikka toimimaan toiseen suuntaan.

Lenin-patsas Helsinkiin?

Joukko kulttuurimme eturivin pioneereja keräsi listan kertoen haluavansa punagraniittisen Lenin-patsaan Helsinkiin. Argumenttina heillä oli usein toistettu väite, että Lenin on itsenäisyytemme sankari, sillä juuri hän luovutti Suomelle itsenäisyyden. Patsaskiistat ovat kaikessa kömpelyydessään koomisia, ja ne tuovat mieleen Isä Camillon ja pormestari Pepponen toilailut. Mutta otettakoon asia nyt talvisodan alkamisen muistopäivän aattona todesta.

Poliittinen vasemmisto on itseään oikeuttaakseen yrittänyt pitää yllä myyttiä siitä, että Suomen itsenäisyys on lähtöisin Leninin kädestä. Totuus asiassa on, että Lenin ei olisi suostunut Suomen itsenäistymiseen, jos hänellä olisi ollut muita vaihtoehtoja. Lisäksi hänen muotoilemansa poliittinen ideologia yritti maailmanvallankumousta ja kommunismin laajentamista universaaliksi poliittiseksi järjestelmäksi. Tällöin koko maailma olisi lainehtinut yhtenä suurena Neuvostoliittona – sen mukana myös Suomi.

Periaatteessa Lenin siis halusi Suomen valtaamista takaisin ja liittämistä rajattomaan Neuvostoliittoon, tuohon suomalaistenkin kommunistien kaavailemaan ihannevaltioon, jota kannattivat myös listalle nyt nimensä laittaneet henkilöt. Käsitys Leninin halukkuudesta Suomen itsenäisyyteen ei niin muodoin pidä paikkaansa. Suomalaiset itsenäistyivät, koska halusimme niin, ja tuosta päivästä lähtien Neuvostoliitto oli Suomen itsenäisyydelle uhka.

Suomen itsenäisyyttä ja Leninin avokätisyyttä jouduttiin koettelemaan myös monin sotilaallisin toimin. Ihme, ettei tähän asiaan liittyvä tragedia mahdu vieläkään muutamien henkilöitten kalloon; mutta he näkevätkin totalitaarisen poliittisen järjestelmän perimmältään hyvänä asiana. Näiden tapahtumien valossa Leninin puheet kansojen itsemäärämisoikeudesta ovat pelkkää sanahelinää.


Tasa-arvoa diktaattoreille

Patsashanketta voitaisiin ehkä koettaa perustella sillä historiallisella näkökohdalla, että ennen paluutaan Venäjälle Lenin piileskeli Suomessa. Hän oli siis pakolainen, jolle Suomi tarjosi turvapaikan. Myös tämä asia on muistamisen arvoinen. Rauhallisessa maassa ja rauhantahtoisen kansakunnan keskellä monen terroristin on lokoisaa hioa suunnitelmiaan. Mutta asia ansaitsisi pikemminkin varoituskilven kuin muistopatsaan.

Entä Leninin ansiot poliittisena liiderinä? Ne voidaan jakaa lähinnä kahteen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat hänen meriittinsä kansanmurhiin johtaneen poliittisen totaliteetin kehittelijänä ja toisen hänen ansionsa filosofina. Niklas Herlin veistelikin jo Uuden Suomen kolumnissaan kannattavansa Lenin-patsasta, mikäli hankkeen yhteydessä noudatetaan tasa-arvoa ja massamurhien määrälliselle kakkoselle eli Adolf Hitlerille pystytetään patsas samaan paikkaan. Hitlerillä oli tosin todellisiakin ansioita Suomen itsenäisyyden säilyttämisessä: Ribbentrop-sopimukseen perustuva Saksan aseapu käytännössä ratkaisi puna-armeijasta saadun torjuntavoiton jatkosodan taisteluissa.


Ihmisyyden kieltäjä

Mutta patsas elättää myös hahmonsa edustamaa filosofiaa, joka Leninin tapauksessa oli tietenkin pelkkää puolueideologiaa. Mitä Lenin-setä sitten edusti? Vielä Marxille yksilön käsite oli jokseenkin keskeinen, ja se juonsi juurensa Hegelin ajattelusta. Sen sijaan Leninin luomus oli niin sanottu marxismi-leninismi, jonka eri versioita sanotaan myös dialektiseksi tai historialliseksi materialismiksi. Kyseisen ajatussuunnan epähumaanein näkemys oli niin sanottu tajunnan heijastusteoria, jonka mukaan ihmisyksilö on vain heijastusta ulkoisesta sosiaalisesta todellisuudesta.

Tämän mukaan ei ole olemassa yksilöä, minuutta eikä ihmistä ilman yhteiskunnan määräävää vaikutusta häneen. Ei ole myöskään niin sanottua transsendentaalista egoa eli apriorisesti (kokemusta edeltävästi) olemassa olevaa itseä. Kun yksilö on tällä tavoin vähennetty pois, ei voida tunnustaa myöskään vapaata tahtoa, vaan katsotaan, että yksilöt ovat riippuvaisia ulkoisesta sosiaalisesta todellisuudesta.

Tämän mukaan yhteiskunnalliset olot muokkaavat sen, mitä yksilöt ovat, eivätkä yksilöt voi liioin vaikuttaa sosiaaliseen todellisuuteen. Etusija annetaan yhteiskunnan määräysvallalle suhteessa yksilöihin, ja ihmisten oma-aloitteisuuteen tällainen ajattelutapa vaikuttaa lannistavasti. Se ei siis ole omiaan tukemaan edes työväenluokkaa itseään sen pyrkimyksissä olojensa parantamiseen. Marxismi-leninismi olikin keskeinen syy siihen, miksi marxilainen ajattelu johti ihmisen halveksuntaan ja poliittiseen katastrofiin. Lenin ei siis ollut pelkkä vallankumousjohtaja, vaan hänelle kuuluvat ansiot myös poliittisen diktatuurin ja totalitarismin perustamisesta. Hän oli pääsyyllinen siihen ihmiskuvaan, jonka tuloksena ihmisiä orjuutettiin ja orjuutetaan edelleenkin kommunistisissa maissa.


Lenin-setä asuu Tampereella

Pitäisikö Leninille perustaa tämän ansioluettelon perusteella patsas Lenininpuistoon? Pitäisikö patsas saada Mussolinille, Stalinille, Idi Aminille, Pol Potille, Kim Il-sungille, Muammar Gaddafille, Saddam Husseinille tai Maolle? – Ei varmasti. Kuten eräässä aiemmassa kolumnissani totesin, Helsingin kaupunki voisi harkita myös Neuvostoliiton painostuksesta Kaivopuistoon pystytetyn rauhanpatsaan poistamista. Aikana, jona Marxin, Leninin, Stalinin ja muiden diktaattorien pystit on kaadettu, olisi syytä kerätä lista näiden loppujenkin sosialistista realismia edustavien muistomerkkien kärräämiseksi pois katukuvasta. Samoin kaupunginvaltuusto voisi harkita Lenininpuiston nimeämistä uudestaan vaikka vainojen uhrien muistolehdoksi.

Muutamat ehdottivat aikoinaan Leninin balsamoidun ruumiin siirtämistä Tampereelle, jossa toimii maailman viimeinen Lenin-museo. Mikäli Lenin-patsas jonnekin pystytetään, ehdotan, että se tulisi Tampereen yliopiston etupihalle. Opiskellessani tuossa paikassa jonkin aikaa vakuutuin siitä, että Tampereen yliopisto on eräs viimeisistä oppilaitoksista, joissa edelleen annetaan marxismi-leninismiin perustuvaa opetusta. Sekä sosiaalitieteiden että tiedotusopin laitokset olivat kyseisen ihmiskuvan ja yhteiskuntakäsityksen hallussa, ja oppijärjestelmää kannattavien anttieskoloiden, perttihemanusten ja kaarlenordenstrengien oppilaat ovat vallan kahvassa yhä. Tampereen yliopiston päärakennuksen edessä Lenin puoltaisi kuitenkin paikkaansa hyvin, ja sellaista patsasta ehdottavaan listaan minäkin vetäisin nimeni.

Nietzschen ja Platonin vaarallisuus

Opetusviranomaiset poistivat taannoin filosofian opetuksen lukioista siksi, että näin välteltiin kertomasta nuorisolle, kuinka homoseksuaalista elämä antiikin Kreikassa oli. Tämä johti ikävään totuuden peittelyyn. Nyt nuo opettajattaret tempaisevat taas ja pohtivat Nietzschen ajatusten soveltuvuutta koulujen opetussuunnitelmiin. Nietzschestä puhuttaessa kun on ilmeinen vaara, että uskonnonopettajat (joita suurin osa filosofian opettajista valitettavasti on) antautuvat pitämään nietzscheläistä yli-ihmisihannetta jonkinlaisena valistusfilosofisen sivistyksen vastakohtana omilla oppitunneillaan.

Tosiasiassa nietzscheläinen Übermensch edusti ihmisyyden ihannetta eettisimmillään. Ajatuksena oli, että kristillisen orjamoraalin mentyä mailleen aamu alkaisi sarastaa uudenlaiselle persoonallisuustyypille, joka kykenee määrittelemään arvonsa itse eikä alistu auktoriteettien ohjailtavaksi. Monet psykoanalyytikot ja yhteiskuntatieteilijät, kuten Erich Fromm, ovat jälkeenpäin huomauttaneet, että viime vuosisadan alkupuolella eurooppalaisen ihmisen identiteetti ei ollut tällaiseen haasteeseen vielä valmis, ja myös Nietzsche näyttää ennakoineen asian omissa teksteissään, joissa hän epäilee tulevansa väärinymmärretyksi.

Helsingin Sanomien kaikkitietävä kulttuuriraati katsoi onneksi omassa kaikkitietävyydessään, että nykyaikaisen lukiolaisen pitää olla valmis tämä haaste kohtaamaan. Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jos ihmisille ei koskaan opeteta filosofiaa, milloin he sitä oppivat? Ongelma on, että lukioissa filosofiaa ovat opettaneet teologit sivutoimenaan, eikä niissä ole filosofian lehtorin virkoja. Myös Platon pitää säilyttää lukioiden opetussuunnitelmassa, vaikka muutamat brittiläiset foobikot ovatkin yrittäneet mustamaalata hänen ideaoppiaan ”vain aristokraattiseksi” tai hierarkkiseksi oppijärjestelmäksi.

En näe mitään pahaa myöskään erilaisuuteen perustuvan epätasa-arvoisuuden tunnustamisessa. Sehän on osa hyväksyttyä yhteiskuntaelämää niin työelämän kuin muidenkin viha–rakkaussuhteiden piirissä. Sen sijaan samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon vaatiminen ei toimi edes poliittisesti, sillä tasa-arvon eräs motiivi on juuri oikeudessa erottautua ja olla erilainen. Erilaisuus on myös filosofian ehto. Ihmisarvo on tietenkin kaikille ihmisille luovuttamaton, mutta eipä sitäkään edistetä sensuroimalla koulujen lukemistoja. En myöskään usko, että muutamien ”nuorten” harjoittaman mellakoinnin syyt ovat Nietzschen tai Platonin liiallisessa lukemisessa vaan aivan muissa asioissa.

Tähtisadetta

Queen-yhteen kitaristi Brian May väitteli jokin aika sitten tohtoriksi tähtitieteestä, mikä tuki rocktähden uraa erinomaisen hyvin. Tutkimustyönsä hän teki Kanarian saarten observatoriossa, mikä sekin sopii tieteellisen tutkimuksen tekopaikaksi loistavasti. Myös itse toimisin mielelläni jossain ”Kanarian saarten yliopistossa”, tuleehan jo saariryhmän nimikin sanoista, jotka tarkoittavat ”Onnellisten saaria”.

Nyt kun May sai nimityksen myös brittiläisen yliopiston kansleriksi, virka pukee barokkitukkaista muusikkoa. Kiintoisaa on, miten heppu suoriutuu toimestaan vai tekeekö hän sellaiset kekkoset kuin Helsingin yliopiston kohta kahdeksattakymmenettä käyvä kansleri Kari Raivio, joka juuri viime viikolla käytti valtaa ja sivuutti tiedekunnan esittämän miehen professorinviran täytössä nostaen paikalle kakkostilalla olleen naisen. Mitä, jos meilläkin valittaisiin Pantse Syrjä kanslerinvirkaan?

Kouluväkivallasta, osa 1

Koulusurmista ja niiden suunnittelusta käyty keskustelu ei näytä tavoittavan asian ydintä. Julkinen sana ja viranomaiset jahtaavat nyt surmaajia ympäri Eurooppaa ymmärtämättä, että jokaisessa ihmisessä asuu mahdollinen murhaaja. Kun kiinniotetut ja epäillyt ajautuvat poliisikuulustelujen jälkeen tekemään jopa itsemurhia, jossa koulupoika surmasi itsensä traumaattisen poliisikuulustelun jälkeen, voidaan väittää, että viranomaisvalta itse tuottaa ne ongelmat, joita se paheksuu. Kuvaavaa on, että poliisin kuulustelema saksalaisnuori oli luopunut väkivaltaisista aikeistaan, eikä hänen painostamiseensa olisi ollut edes syytä.

Kontrolloiminen ja jahtaaminen eivät poista väkivaltaa vaan luovat sitä. Kysymys, miksi koulusurmia sattuu ja miten niitä voidaan estää, on perin juurin turha. Koulusurmia ylipäänsä sattuu siksi, että ne ovat osa ihmisen toimintaa, aivan kuten liikenneonnettomuudetkin. Ainoa keino lopettaa kouluväkivalta olisi laittaa koulut kiinni. Kouluväkivallassa on siis kyse samanlaisesta välttämättömyydestä kuin kaikessa muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa: jos on elämää, on myös väkivaltaa ja kuolemaa.

Keskeistä olisikin tehdä elämästä kokonaisuudessaan sellaista, ettei teinien tarvitsisi tappaa opettajiaan, vihata muita oppilaita ja murhata rehtoreita. On turha valittaa, että vihaaminen on hyödytöntä, jos ainoa tunne, jonka ympäristö ilmaisee itseä kohtaan tai jonka se herättää itsessä, on juuri viha. Silloin viranomaisvallan kannattaisi katsoa peiliin ja tunnustaa syyllisen olevan kuvastimen edessä. Byrokratiakoneistoissa työskentelee tätäkin nykyä niin häiriintyneitä yksilöitä, että revolverin iskurin kohoaminen on lähes yhtä luonnollinen välttämättömyys kuin esineiden putoaminen painovoiman vaikutuksesta.

Kouluista ja viranomaiskäytännöistä pitäisi tehdä sellaisia, että niiden piirissä ymmärrettäisiin nuoria ihmisiä eikä vain joukkokontrolloitaisi heitä esinemäisesti. Amerikkalaistyyppinen metallinpaljastinten ja turvatoimien pystyttäminen koulujen oville aiheuttaa vain aggressioiden voimistumista ja väkivallan hakeutumista piiloon. Ja sellaista väkivaltaa on entistä vaikeampi eliminoida, jota ei tunnusteta olevan olemassa. Se, että viranomaisvalta ei myönnä omien systeemiensä sisällä olevaa henkistä väkivaltaa, johtaa tulokseen, jossa vastareaktiot muodostuvat yhtä peitellyiksi ja salatuiksi kuin niitä tuottava epäsuora väkivalta itse.

Meneekö happi maksulliseksi?

Ecuadorin presidentti vaati hetki sitten länsimaiden osallistumista köyhien maiden ilmastonsuojeluohjelmien rahoittamiseen ja totesi, että jos länsimaat haluavat hengittää Amazon-maiden tuottamaa puhdasta ilmaa, ei Amazonin maiden pidä siitä maksaa. Mikäli tähän mennään, voi happi muuttua pian maksulliseksi.

Tavallaan se on jo: saman uutisen mukaan OPEC-maat puolestaan rahoittavat öljymiljoonillaan ilmastonmuutoksen tutkimista. Luonnonsuojelujärjestöjä se voi ensinäkemältä ilahduttaa, kunhan selviää, että rahat suunnataan vain sellaiseen tutkimukseen, jonka tavoitteena on osoittaa, ettei ilmaston lämpeneminen johdu hiilidioksidin tuotannosta. Shell ja ExxonMobil tukivat tällaista tutkimusta jo, samoin tupakkateollisuus rahoitti auliisti tupakan haittavaikutusten tutkimista, kunhan siten voitiin osoittaa, ettei tupakan aiheuttamasta syöpäriskistä ole ehdottoman varmaa näyttöä. Tällaisia ovat tutkimus ja tutkiminen.

Sananvapauden vaaran vuodet

Kuten olen jo aiemmissakin kirjoituksissani todennut, vähemmistövaltuutettuna toiminut ja apulaisoikeuskansleriksi ylennetty Mikko Puumalainen sai aikaan vahinkoa kylväessään kontrollin kahleita nettiin, loukkaamalla sananvapautta ja tekemällä tutkintapyynnön peräti 40 suomalaisesta internetsivustosta, joita hän piti poliittisesti epäkorrekteina tai ”rasistisina”. Sananvapauden kannalta on skandaali, että apulaisvaltakunnansyyttäjä vetää nyt oikeuteen Mikko Ellilä -nimisen bloginpitäjän hänen mielipiteistään. Uutinen tutkintapyynnöstä löytyy tästä ja Ellilän vastaus tästä.

En puolusta Ellilän käsityksiä mutta puolustan hänen oikeuttaan sanoa sanottavansa. Jo oikeuteen haastaminen sinänsä on – paitsi perusoikeuksia loukkaavaa – myös epäeettistä ja ihmisten henkistä vapautta vahingoittavaa, sillä se ohjaa ihmisiä itsesensuuriin. Vaikka oikeus ei syytettyä tuomitsisikaan, ihmiset pelästyvät ja alkavat kuohia käsityksiään. Tästä puolestaan on haittaa sananvapaudelle sekä tieteissä että yhteiskuntaelämässä.

Ja jos oikeus Ellilän tuomitsee, silloin se vasta oman typeryytensä osoittaa. Haluaisin tietää, keitä ovat ne arvostelukyvyttömät, jotka eivät blogitekstejä lukiessaan osaa itse arvioida niiden sisältöä ja tasoa? Tapaus antaa jälleen näytön siitä, kuinka ”suojelemalla” alistetaan myös vähemmistöjä itseään.

Vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja poliisin toiminta aliarvioi sekä kirjoittajan perustuslaillisia oikeuksia että yleisöjen kykyä arvostella itse sitä materiaalia, jota he eri kanavia myöten saavat. Sananvapaus ei ole viranomaisvallan oikeutta päättää, mitä saa julkaista, vaan se on yksilön oikeutta ilmaista ajatuksensa ja yleisöjen oikeutta saada niistä tieto.

Puumalaisen ja viranomaisvallan harjoittama poliittisen korrektiuden vaaliminen on nyt menossa niin pitkälle, että se lyö korvalle myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksen 19. artiklaa, jossa sanotaan, että ”jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Pahaa kieltä kertoo sekin, ettei valtamedia ole pukahtanut sanaakaan Ellilän tapauksesta. Niin iltapäivälehdet kuin muutkin suuret sanomalehdet ovat olleet asiasta hipi hiljaa.


Epäkorrekteja runoja

Oikeuteen aiotaan vetää myös muuan Petri Peltonen -niminen kirjoittaja (jota häntäkään en tunne) ja joka on julkaissut kokoelman poliittisesti epäkorrekteja runoja otsikolla Syitä ja seurauksia. Osa niistä onkin rasistisia, mutta samalla on huomattava, että ne ovat kaunokirjallisia tekstejä. Niitä voidaan tulkita ja ymmärtää monella eri tavalla. Esimerkiksi juutalaisia koskevat runot voidaan nähdä vitseinä. Vitsillä puolestaan on yhteys piilotajuntaan. Ne hyödyntävät siis erilaisia kaavoittuneita käsityksiä, ja omassa peittelemättömyydessään ne ovat omiaan myös kyseenalaistamaan rasistisia näkemyksiä.

Olennaista on, miten ne vaikuttavat ja toimivat kirjallisina teoksina. Vitsit laukaisevat jännitteitä ja poistavat ahdistusta, ja siten ne voidaan nähdä myös luottamusta lisäävinä. Mikäli viranomaiset eivät hysterisoisi omalla poliittisen korrektiuden ylivarjelullaan, kyseinen runokokoelma voisi vaikuttaa lukijoiden mielissä jopa rasismia vähentävästi. Tällaiseen analyysiin eivät juristinnuijat tietenkään kykene, ja siksi arvokirjailijoitakin on vedetty oikeuksien eteen kautta aikojen. Tuloksena ei ole mitään muuta kuin ymmärtämättömyyttä, vahinkoa, katkeroitumista ja vihaa, ehkä jopa legendoja ja klassikoita.

Olen etiikasta väitelleenä filosofian tohtorina ja itsekin erääseen parjattuun vähemmistöön (eli homoseksuaaleihin) kuuluvana huolissani suomalaisen sananvapauden puolesta. Jos meitä homojakaan ei saa julkisesti arvostella, silloin meitä vasta aletaankin vihata. Mikään ei ole häpeällisempää kuin olla suvaittu eli siedetty vastoin todellisia asenteita. Itse kunnioitan enemmän sellaisia ihmisiä, jotka vihaavat meitä avoimesti, kuin niitä, jotka vihaavat meitä salassa, sillä ensin mainitut ovat sentään rehellisiä!

Viranomaiset itse loukkaavat sananvapautta, aliarvioivat sekä kirjoittajia että yleisöjä ja loukkaavat myös rasismin kohteeksi väitettyjä ryhmiä kiistämällä heidän kompetenssinsa itse puolustaa itseään. Myös Jouko Turkka vetosi erään vammaisia pilkkaavan näytelmänsä puolustuksessa aikoinaan siihen, että jos vammaisia ei saa arvostella samalla tavoin kuin muitakin ihmisiä, he eivät voi kokea olevansa tasa-arvoisia. Viranomaisvalta lavastaa ”suojelemansa” ryhmät avuttomiksi ja raukkamaisiksi hahmoiksi, joita pitää koko ajan puolustaa.

Katsonkin, että viranomaisilta ovat argumentit loppuneet, ja myös omat näkemykseni saattavat herättää heidän puisessa päässään vihaa. Tavallisten ihmisten vetäminen oikeuteen heidän mielipiteistään herättää kysymyksen, kuin ajattelematonta viranomaisvalta saa olla.


Rotuopin, rotuerottelun ja rotusorron ero

Entä itse asia: saako rasistisia ajatuksia esittää? Tällöin on selvitettävä, mitä rasismilla tarkoitetaan. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat tieteellisesti perusteltuihin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Katsotaanpa yksityiskohtaisesti, mitä niihin kaikkiin liittyy.

1) Rotuoppi on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Ihmisrodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropolgit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa gallupeja ja äänestyksiä tieteenharjoittajien keskuudessa. Tämän voidaan väittää viittaavan siihen, että asia on vain kiistanalainen, mutta todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen arkielämäkin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat parempia kestävyysjuoksijoita kuin mongoloidisen rodun edustajat, jotka pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat parhaita keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti ja legitiimisti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille, kuten koulu ja yliopisto. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia (”is–ought”-ero eli ”olla–pitäisi”-ero). Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, on sitä vaativa argumentaatio usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista.

Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta se pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli, kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita. Rotuerottelu tunnustaa rotuoppiin pohjautuen rotujen väliset erot ja erilaisuuden.

3) Rasismi eli rotusorto ja rotusyrjintä puolestaan poikkeavat rotuopista ja rasismista siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset.

Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä. Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia.


Saako ihminen olla rasisti?

Entä pitääkö rotuoppia, rasismia tai rotusortoa edustavia mielipiteitä voida sanoa, vai pitäisikö ne tuomita? Vastaukseni on, että ihmisten pitää voida sanoa myös rasistisiksi luokiteltavia mielipiteitä, sillä jos ne kiellettäisiin, vaikutus olisi tuhoisa. Poikkeuksena on, että rotusortoon kehottavia kannanottoja ei pidä sallia. Sen sijaan rotusortoonkin liittyvät omat mielipiteet puolesta tai vastaan pitää voida lausua, mutta tekoihin yllyttämistä on pidettävä epäeettisenä. Miksi sitten kaikenlainen muu argumentaatio pitää voida lausua julki?

Ensinnäkin (1), jos mielipiteidenvaihto kiellettäisiin, ihmiset kokisivat, että heiltä salataan jotain, ja se puolestaan tekisi rotosortoon ryhtymisestä entistä kiinnostavampaa. Mikään ei ole yhtä houkutteleva kuin kielletty hedelmä. Kieltäminen ei siis toimi myöskään viranomaisten omien tavoitteiden kannalta.

Toiseksi (2), ei ole olemassa mitään yleisiä kriteereitä sille, mikä lopulta on oikea mielipide. Niinpä on tärkeää, että mahdollisesti väärät ja virheellisetkin käsitykset saa lausua vapaasti, sillä sitä kautta ne voidaan asettaa yhteiskunnallisen keskustelun kohteiksi. Tämä metodi on käytössä myös tieteissä ja sitä sanotaan fallibilismiksi eli kumottavuuden periaatteeksi. Jos joitakin väitteitä ei saa sanoa, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina kiellettyinä totuuksina, jolloin niiden kannatus mahdollisesti vahvistuu.

Logiikkani noudattelee amerikkalaisen professorin, Noam Chomskyn, ajatuskulkua. Hän puolestaan kannatti jopa keskitysleirit kieltäneen historianprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa näkemyksensä vaikka ei itse kannattanutkaan hänen käsityksiään. Ihmiselle on siis annettava tilaisuus puhua itsensä pussiin. Muuten ei voida keskustella myöskään siitä, mikä keskitysleirien perustamiseen oikeastaan johti.

Aivan riippumatta siitä, mikä keskustelun lopputulos on, se joka tapauksessa saa tieteellisesti perustellun vahvistuksen, kun asioista puhutaan vapaasti. Sen sijaan pelkkä normatiivinen eetos (eli tuomitseminen) jää aina ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä vaan tukahduttaa asioiden filosofisen perustelemisen.

Kolmanneksi (3), jos viranomaiset kahlitsevat sananvapautta sellaisella tavalla, joka on viime aikoina yleistynyt Suomessa, elämme ennen pitkää poliisivaltiossa, jossa yhteiskunnallisesti oikeana pidetyn ainoa määrittäjä on tuomioistuin tai viranomainen itse. Se taas johtaa poliittisten oikeuksien rajoittamiseen ja demokraattisten oikeuksien kumoutumiseen.

Mikko Puumalaisen yli-innokkuudessa on ollut jotain perin juurin vääristynyttä, eikä hän näytä ymmärtävän sen enempää filosofisen tiedonmuodostuksen kuin poliittisen järjestelmämmekään perusteita. Sen sijaan hän on tarkastellut asiaa omasta kapeasta virkamiesjuristin näkökulmastaan, johon ei sisälly edes korkeinta tieteellistä loppututkintoa saati syvällisempää asiantuntemusta.


Karsealta kalskahtaa: Mika ilman vapautta

Myöskään apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen ja valtionsyyttäjä Mika Illmanin arvostelukyvystä minulla ei ole korkeaa kuvaa. Jo heidän korskeat tittelinsä tuovat mieleen, mitä ihmeen valtakunnallista ajojahtia nämä valtakunnanmarsalkat käynnistelevät leimatessaan tavalliset kansalaiset jonkinlaisiksi valtakunnanvihollisiksi.

Mika Illmanin vuonna 2005 tarkastettu väitöskirja Hets mot folkgrupp, jossa pyritään rajoittamaan sananvapautta rasismipykälien perusteella, on todellinen ornamentiikan taidonnäyte omassa perusoikeuksien näpistely-yrityksissään. Kirjassa puhutaan rasistisista rikoksista ilman, että rasismia olisi vaivauduttu määrittelemään moraalifilosofisesti tyydyttävällä tavalla.

Illman on liennyttänyt pyrkimyksiään esimerkiksi niin, että ”positiivinen lausunto, esimerkiksi suomalaisten paremmuudesta, ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa tulee sallia sananvapauden nimissä”. En katso, että Illmanin tarkoittamat vertailut olisivat olleet aina valaisevia, mutta selvästi virheellinen on hänen kannanottonsa, että vertaillakin saa, kunhan ei sano käsityksiään ääneen. Entäpä, jos ihmiset ovat erilaisia ja erot ovat objektiivisia? Eikö sitä saisi sanoa?

Lähemmin tarkasteltuina Illmanin asenne ja ajatukset osoittautuvat perin mutkallisiksi. Hänen mukaansa saisimme sanoa esimerkiksi näin:

”Pidän pohjoismaalaisista saunapuhtaista suomalaismiehistä ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Koska Illman ei näytä sallivan vihjaustakaan siihen suuntaan, että hänen omat käsityksensä olisivat mitään muuta kuin objektiivisia ja puolueettomia, äärimmillään hänen näkökantansa voisi pelkistää lakimieslogiikan kirkkaimpaan hedelmään:

”Vain positiivinen lausunto ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa voidaan sallia sananvapauden nimissä.”

Kaikkea saisi siis kehua mutta ei mihinkään verrattuna eikä minkään kustannuksella – esimerkiksi seuraavasti:

”Olen samaa mieltä kanssasi A:n paremmuudesta, mutta omasta mielestäni B on kuitenkin paras ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Illmanin orwellilaisiin mielipiteisiin saattaa vaikuttaa se, että hän näkee sananvapauden pelkkänä juridisena kysymyksenä. Sananvapauden filosofinen olemushan on se, ettei sitä pidä rajoittaa mitenkään, sillä sananvapauden oma idea vaatii sen toteutumista täydellisenä. – Miksi näin on? Jos sananvapaus ei ole ehdotonta, esiin nousee kysymys rajoittamisen kriteereistä. Kriteerit taas kulkevat siellä, mihin normeja säätävä valta ne haluaa asettaa. Näin ollen sananvapauden vähäinenkin rajoittaminen sisältää ainekset koko sananvapauden idean kumoutumiseen valtapolitiikan toimesta.

Käytännön esimerkin Illmanin sosiologisesta ja filosofisesta arvostelukyvyttömyydestä antaa se, että hän on vaatinut jokaiselle suomalaiselle blogikirjoittajalle valvojaa nettiin. Väli-Suomen lehtien Sunnuntaisuomalaisessa hän sanoi muun muassa näin:

”Olisi paikallaan harkita, pitäisikö laissa velvoittaa keskustelupalstojen ylläpitäjiä pitämään riittävä määrä keskustelun valvojia. Nämä valvoisivat keskustelua ja blokkaisivat pois lainvastaiset viestit. Valvojan puuttuminen tai olennainen tehtävien laiminlyönti voitaisiin määrätä rangaistavaksi, vaikka sakkoihin.”

Yleisradion nettisivuilla julkaistussa opinnäytetyön esittelyssä Illman jatkoi, että

”demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.”

– Ja taas: ”ei äänen lausuta”. Jos siis kehuu Suomea, Illman jättää ilman syytettä – hieno mies!

Mutta miten on mahdollista esittää mitään vertailuja jättämällä vertailun kohde sanomatta? Vaikka kyseiset kannanotot olivat kuin suoraan teekkarien vappulehdestä, ne otettiin vakavasti, ja siksi ne herättivät myös raivokasta vastustusta. Altavastaajaksi joutuneen valtionsyyttäjän täsmennyksiä voi lukea esimerkiksi tästä. Selvää lienee, että tuon tapainen sähköpaimenten ripustelu nettilangoille merkitsisi kuolinkellojen soittelua sananvapaudelle sekä juridisessa että filosofisessa merkityksessä.

Asiaa havainnollistaakseni otan esimerkin. Minä olen homoseksuaali ja kuulun siis vähemmistöön. Jos esitän (sinänsä todistamattoman ja epätieteellisen) väitteen, että olen itse vähemmän älykäs kuin muut ihmiset keskimäärin, rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, sillä vertaan itseäni muihin ja sanon kantani ääneen. Mutta tekisikö vähemmistövaltuutettu asiasta tutkintapyynnön, nostaisiko valtakunnansyyttäjä syytteen ja ajaisiko valtionsyyttäjä kannetta käräjäoikeudessa? Tuskin.

Enintään he saattaisivat kehottaa minua ajamaan kannetta asianomistajarikoksena itseäni vastaan. Lisäksi he voisivat vedota siihen tasa-arvohierarkiaa toteuttavaan ja sinänsä rasistiseen epäjohdonmukaisuuteen, että vähemmistövaltuutetun toimialaan ei lueta seksuaalivähemmistöjen syrjintää ollenkaan vaan ainoastaan etnisten vähemmistöjen syrjintä. Kun minua olisi tällä tavoin kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti syrjitty, en kuitenkaan pillahtaisi itkuun omasta puolestani vaan vähemmistövaltuutetun puolesta.

On säälimätön vääryys, että tuomioistuinlaitos käy nyt sotaa oman maamme kansalaisia vastaan pelkistä mielipiteistä, jotka halutaan lavastaa ”viharikoksiksi”. Huomion arvoista on, että me vähemmistöihin kuuluvat ihmiset emme ole yleensä pukahtaneet mitään sellaisista ”rasistisiksi” leimatuista kannanotoista, jotka kuuluvat kapakoihin. Niille jokainen henkisesti kypsä ihminen ymmärtää viitata kintaalla.

Eräänlaisesta henkisestä korruptoituneisuudesta kertoo puolestaan se, että tuomioistuinlaitoksen kontrolloiminen kiertyy nyt kehälle, kun tutkintapyyntöjen tekijä, entinen vähemmistövaltuutettu Puumalainen, istuu oikeuden toteutumista valvovana apulaisoikeuskanslerina. Siinä hän voi käydä omaa jaakobinpainiaan, ja käsi kättä pesee.


Ajattelemattomuudesta

Viranomaisten suurin ongelma näyttääkin olevan se, että kansalaisilla on heidän mielestään vääriä ajatuksia. Entä mistä se johtuu? Onko vika ihmisten mielissä vai maailmassa? Minua kiinnostaa filosofina ja tutkijana se, mistä tämä erimielisyys sinänsä kertoo. Se sisältyy joka tapauksessa todellisuuteen eikä katoa tuomitsemalla.

Näen riitelyn kertovan siitä, että sananvapauden kuohitsijat eivät nauti kasvavan ihmisjoukon piirissä tosiasiallista moraalista legitimiteettiä. Pelkään pahoin, että ihmiset eivät ole niinkään väärässä, vaan heidän viranomaisensa ovat erehtyneet politiikanteossaan. Olennaistahan on, että vaikka viranomaisvalta saisi jokaisen epämiellyttävän ajatuksen katoamaan netistä, ne eivät katoa todellisuudesta vaan pikemminkin voimistuvat ihmisten tajunnassa.

Toisaalta syyttäjien työtä helpottaa se, etteivät he ole pystyneet osoittamaan suuriakaan syyttämisen syitä vaan ovat tähänkin asti lukeneet vain ihmisten mielipiteiksi olettamiaan ajatuksia. Ja tuomitseminen ymmärrettävästi lisää ilmiötä: mitä enemmän lakeja ja rajoituksia, sitä enemmän rikollisuutta.

Huomionarvoista on, että juridisessa diskurssissa ja poliisikielessä tarkoituksettomasti tehtyjä tekoja sanotaan yleensä ”ajattelemattomuudesta” syntyneiksi. Ihmiselle voidaan esimerkiksi tarjota tilaisuutta luikerrella ulos ”järjestäytyneeksi” tai ”suunnitelmalliseksi” otaksutusta teosta taivuttelemalla häntä myöntämään, että kyse onkin ”ajattelemattomuudesta”. Tällöin ihmisen haluttaan kiistävän tekoihinsa mahdollisesti liittyvä järkevyys, ja häntä painostetaan pyörtämään puheensa sekä lopettamaan itsensä pitäminen rationaalisena olentona.

Lisäksi ajatteleminen sinänsä halutaan määritellä pelkäksi normien noudattamiseksi. Tämä herättää kysymyksen, sittenkö kaikki on hyvin, kun ihmiset sanojaan nieleskellen moralisoivat maailman pahuutta ja viranomaisten hyvyydestä kiitollisina ottavat vastaan heidän julistuksensa kuin laupiaat lampaat.

Tosiasiassa ajatteleminen on normeista poikkeamista silloin, kun normit osoittautuvat järjen vastaisiksi. Kyllä ensisijaista on se, mitä me asioista ajattelemme. Myös normien pitää seurata johdonmukaista ajattelua. Jos ajatteleminen ja normit ovat ristiriidassa, tulee normit säätää uudestaan paremman ajattelun mukaisiksi. Omasta puolestani hyväksyn vain sellaisen, missä todellakin on järkeä, ja sananvapauden rajoittelu ei siihen kuulu.

Kust'antaja: kirjailijan perskorkki?

Hesarin demokraattinen kulttuuriraati ruoti äsken tärkeää asiaa: minne katosi yhteiskunnallinen kirjallisuus, vai katosiko se? Siinä onkin jälleen paikka ”itseymmärryksen kehittämiselle” ja oman napanöyhdän kaivamiselle.

En täysin allekirjoittaisi oletusta yhteiskunnallisen kirjallisuuden poissaolosta. Esimerkiksi Markku Pääskysen Vihan päivä (2006) on hyvinkin yhteiskunnallinen, aivan kuten kirjailijan muutkin teokset, joissa on myös jungilaiseen filosofiaan liittyvää seesteistä ymmärrystä. Intellektuaalisesti puhutteleva kirjallisuus ei valitettavasti myy Suomessa kovin hyvin, ja kustannusala on läpikotaisin kaupallistunut.

Suomalaisen ajatteluperinteen realismihakuisuus ei jätä paljon tilaa älylliselle vaihtoehtojen pohdinnalle. Syynä siihen, miksi asioita ei lähestytä todellisuuden ja kuvitteellisen eroa tutkivan tai kyseenalaistavan ajattelun kautta, on siis se realismin ja naturalismin perinne, joka alkaa Aleksis Kivestä ja jatkuu Hannu Salaman kautta Kalle Päätaloon. Sama yksitotisuus ulottuu myös todellisuuden olemusta jäljittävään tietokirjallisuuteen.

Mutta asiaan: selitin poliittisuuden vetäytymistä kirjallisuudesta joskus sillä, että näin haluttiin eroon yltiöyhteiskunnallistumisen pahasta leimasta. 90-luvun yleinen ego-ohjautuvuus vaikutti myös – ehkä yhteiskunnan pirstaloituminen ynnä muu. Väittäisin kuitenkin, että suurin syy on siinä, että jos joku kirjoittaa hyvän yhteiskunnallisen pamfletin, sitä ei julkaise kukaan. – Ei, jos kyseessä on näytelmä tai romaani, ja vielä vähemmän, jos tavara on filosofiaa tai esseekirja. Samat henkilöt, kuten Juha Sihvola, joka vaati nyt ”kriittisen Esa Saarisen” ja Anja Kaurasen palauttamista takaisin, olivat itse kampeamassa kaunokirjallisesti ajattelevia pois yliopistoista.

Nyt kun nämä ”tieteellisinä” itseään pitävät professorit ovat vallan kahvassa, he pyrkivät sulkemaan yliopiston ulkopuolelle kaikki ne, jotka kehtaavat poiketa heidän omasta naturalistis-realistisesta tiedekäsityksestään. Leipäpuun ja resurssit saa, jos on feministi, postmodernisti tai analyyttinen systeemifilosofi, joka on henkisesti täysi demari. Ja kuten sanottu: pamflettia ei paina kukaan, paitsi ihminen itse oman toimeentulonsa hinnalla. Jo siinä on motiivia olla ”yhteiskunnallinen”.

Ongelma on tietysti myös persoonien puute. Jouko Turkan tapaiset kylähullut ovat käyneet vanhoiksi ja vähiin. Henkisesti kypsiä ihmisiä on vähän. Nykyisenä uusvakavana aikana on syytä muistuttaa paitsi kylähullujen kuolemasta, myös siitä, että hulluja on kahdenlaisia: hauskoja hulluja ja vakavia hulluja, ja vain vakavat ovat vaarallisia. Yhteiskunnallisuus on vaarallista aina, kun sitä harjoittavat jotkut muut kuin nämä vihervasemmistolaiset Mimosat.

Tragedian ”järjettömyys”

Jokelan koulun ampumistapauksesta vielä sen verran, että Ilta-Sanomat otsikoi tänään lööppinsä sanoin ”Järjetön tragedia” pyrkien kai muokkaamaan ihmisten mielipiteitä siihen suuntaan, ettei tapahtuneessa ole sen enempää ihailemista kuin ymmärtämistäkään. Otsikon kirjoittaja ei näytä ymmärtäneen sanan ”tragedia” merkitystä.

Tragedia perustuu kohtalon ja välttämättömyyden olettamiseen. Siksi tragediassa on aina vahva juoni. Ja juoni puolestaan edellyttää, että asioissa on järkeä, toisin sanoen, että tapahtumista löytyy jotakin logiikkaa, olkoon se ulkopuolisille kuinka järjettömältä näyttävää tahansa.

Niinpä uskon, että tämänkin tapauksen henkilökohtaiset motiivit selviävät vielä. Itse en tosin usko takana olleen muuta kuin tavanomaisia nuoruusiän kriisejä. Myöskään ”filosofiaksi” sanotuilla pohdinnoilla ei ole ollut uskoakseni sen kummempaa merkitystä. Asioiden älyllistäminen oli kyseisen nuoren miehen keino reagoida kohtaamiinsa ongelmiin. Ja nuorten ihmisten tajunnassa pienetkin vastoinkäymiset saavat usein suunnattomat mittasuhteet.


Tuonen tuvilla

Entä onko kouluampumisiin joitakin yleisiä syitä? Koska tapaukset toistuvat samanlaisina ympäri maailman, selityksiä ei voida löytää pelkän kulttuuriin piiristä, vaikka uskonkin, että The Timesin arvio Suomessa vallitsevista ankeista ilmasto-oloista ja ihmisten juroudesta pitääkin sinänsä paikkansa. YouTuben, Irc-gallerian ja Suomi24-portaalien tapaiset internetin syöverit ja kontaktipalstat ovat ottaneet Tuonelan tupiin uskoneen kansan tajunnassa saman roolin, mikä erilaisilla loveen lankeamisilla ja haltioihin uskomisilla oli ennen. Myös halu kokea kollektiivista surua on ilmeistä siksi, että se tekee mahdolliseksi ihmisten keskinäisen lähentymisen.

”Turvallisena” pidetty Suomi on tosiasiassa Euroopan vaarallisimpia maita sikäli, että Maailman terveysjärjestön kuolemansyytietojen mukaan henkirikollisuuden
taso on Suomessa Euroopan unionin jäsenmaiden viidenneksi korkein. (Ks. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilastoja vuodelta 2006.)

Vaikka koulusurmien motiivit varmasti ajan kanssa paljastuvat, puhe ”ennaltaehkäisystä” ja muusta turvallisuuden varjelusta jää pelkkien parkaisujen tasolle. Olennaistahan on nimenomaan se, että tämäntapaisille asioille ei voida etukäteen juuri mitään. Siksi ne herättävätkin kauhua. Kun nyt kolmen, kohta jo neljänkin ministeriön virkamiehet lyövät päänsä yhteen pohtiakseen tapauksen opetuksia, keskeinen kysymys on, miten ihmisestä tulee ”hyvä” ja miten hänestä tulee ”paha”.

Niin sanotut viisaat valistavat usein omassa utilitarismissaan, että vihaaminen ei kannata. Mutta entäpä, jos ainoa ympäristön herättämä tunne on juuri viha? Vaikka Auvisen projektia ei hyväksyisi, sitä voi mainiosti ymmärtää. Varsinkin monien viranomaisten, kuten Kelan, koulujen sekä työ- ja sosiaaliviranomaisten arroganssi, puolueellisuus ja epäoikeudenmukaisuus herättävät ihmisissä usein puhdasta vihaa. Silloin voi tuntua jopa eettiseltä mennä tappamaan muutama vihollinen, ennen kuin nuo hyvinvointiyhteiskunnan edunsaajat ja viranhaltijat ryöstävät ja tappavat ihmisen itsensä.


Rusikoitu Rusi

Yhä useammin ihmisten arkipäivässä ovat vastakkain yksilöiden ja yhteiskunnan napit. Niinpä tuota edellä mainittua vihaa ja viranomaisten kanssa syntyviä rasittavia prosesseja näyttää riittävän. Niistä esimerkin tarjoaa nyt loppusuoralla oleva Alpo Rusin tapaus.

Suomalaisessa oikeuskäytännössä vahingonkorvaustuomioita ei ole yleensä käytetty rangaistuksena toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa suuret vahingonkorvaukset tehostavat syylliselle langetettavaa rangaistusta. Sanomalehdet pitivät Alpo Rusin saamaa 50 000 euron korvausta suurena, sillä summa ylitti esimerkiksi Nils Gustafssonille tuomitun summan mutta alitti Rusin oman vaatimuksen typistyen kymmenesosaan siitä.

Maksajalla eli Suomen valtiolla olisi ollut varaa myös koko summan pulittamiseen, ja Rusin kärsimyksiin nähden summa on joka tapauksessa pieni. Mutta suurelta se jälleen näyttää, jos sitä verrataan henkirikoksista tuomittuihin korvauksiin. Niiden mukaan ihmisen henki on muutaman tuhannen euron arvoinen. Tuomioistuinten ja oikeusministeriön käytäntöihin pitäisi saada järkeä – myös Suomessa.

Aikojen aamuna kuningas Xerxes määräsi palvelijansa ruoskimaan meren aaltoja rangaistukseksi siitä, että laineiden mylvintä oli rikkonut hänen siltansa. Rusille maksettava isompi vahingonkorvaus olisi tehnyt valtiolle yhtä kipeää kuin tuo aaltojen ruoskiminen, eikä paremmasta hyvityksestä olisi vääntynyt rangaistusluonteista maksua tässäkään tapauksessa. Summan jäätyä kohtalaisen pieneksi Rusi loppujen lopuksi hävisi.

Kahdeksan surmanluotia (redux)

Voihan helvetti näitä angstiteinejä! Muuan nimierkki Sturmgeist89 toisti Virginia Tech Universitystä tutun tragedian tuusulalaisessa lukiossa. Arvasin heti, että verilöylyn takana täytyi olla myös jonkinlaista ”filosofiaa”. Kaveripiireissään ”kyynisenä nihilistinä” tunnettu Pekka-Eric Auvinen jätti jälkeensä (jo ennen tekoaan) julkaisemansa Luonnollisen Valinnan Manifestin. Mutta miksi hänen piti ampua syyttömiä? Olisi mennyt filosofian laitokselle.

Hullunkurista muuten, että tekstissä samaan soppaan sekoitettiin vielä jonkinlaista kotikutoista ”eksistenssifilosofiaakin”, vaikka luonnonvalinnan ajatus on naturalistista alkuperää. Yhtään suurta opettajaa kirjoittaja ei onneksi mainitse nimeltä, joten ainakin Friedrich Nietzsche näyttää tällä kertaa pääsevän pinteestä.


Coltti kupeella turvalliseen Suomeen?

Ei tässä tule mieleen muuta kuin erään toisen tuusulalaisen ihmettely, miks’ niin monta meill’ on mielipuolta, ja nuori mies on hautaan valmis jo. Mutta asiaa voi myös rationalisoida; niinhän suurvallatkin rationalisoivat oman ydinaseilla uhkailunsa ja viranomaiset kansalaisiin kohdistuvan painostuksensa. Tämänkin angstiteinin filosofointi vaikuttaa ainakin näennäisesti ”pohditulta”, vaikka omassa ”luonnollisen ihmisen” kaipuussaan se pursuaakin seksuaalisia ahdistuksia ja halua tukeutua joihinkin fundamentteihin, kuten luonnonvalintaan.

Voimme kuitenkin jatkaa elämää turvallisin mielin, sillä maassamme on noin 1,6 miljoonaa rekisteröityä siviiliasetta, ja tilastojen mukaan olemme maailman kolmanneksi aseistautunein kansa. Kuka tahansa voi myös helposti hankkia sarjatulta sylkevän muuttokoneen, jolla ongelmain ratkaiseminen sujuu tehokkaasti. Kunpa tämän poikaparan ihmisviha ja miehisten ratkaisumallien ihannointi eivät olisi johtuneet koulumaailman naisistumisesta ja opettajien kyvyttömyydestä ymmärtää kunnon miehiä!

Pojat syrjäytyvät naisten korkokengän alla niin helposti. Netin keskustelupalstoilla erääksi syylliseksi arveltiin kyseisen heteropojan jättänyttä internet-tyttöystävää. Nuorta miestä ei kodin, koulun ja hameväen puristuksessa näytä ymmärtävän kukaan, ja netin virtuaaliyhteisöissä kuka tahansa voi sulkeutua omiin ympyröihinsä tai joutua höynäytetyksi.

Tapaus jättää jälkeensä useita kysymyksiä. Lasten mehuhetken päättyessä ikävästi paikalle tuli sieluton meininki: Kuka esimerkiksi vastasi edesmenneen rehtorin puhelimeen kansliassa? Miksi ja millä tavoin heavymusiikkia kuunnellut ampuja muuttui oudoksi? Kuinka kiltinnäköistä Auvista koulukiusattiin?

Olennaista on, ettei tällaisia tapahtumia voida estää ulkoisella valvonnalla. Mitä enemmän ihmisiä kahlitaan viranomaisten penäämillä metallinpaljastimilla ja vartijoilla, sitä enemmän yhteiskunta menee lukkoon ja sitä välttämättömämmäksi oman nimen huutaminen tulee: esimerkiksi kauppakeskusten räjäytysten, sisarussurmien ja kouluväkivallan kautta. Siksi toivoisi, ettei ihmisiä rääkättäisi tässä pimeässä maassa liikaa, varsinkaan kun elämme taas (tutkimustenkin mukaan) vuoden synkimmäksi koettua aikaa.


Median sormenjälki

Paheksuttavaa tapauksen uutisoinnissa oli se, että ampujan jälkeensä jättämät kuvat, nettivideot ja muu luova työ siivottiin internetin palvelimilta, aivan kuin ihmisillä ei olisi oikeutta tutustua performanssiin kokonaisuudessaan. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä sanottavaa Auvisella oli. Suomalainen media ei myöskään heti kertonut ampujan nimeä, vaikka se oli alusta asti tiedossa ja kansainvälinen CNN kertoi. Merkille pantavaa on, että saman Digitoday-lehden toimittaja, jonka sivuilla Auvisen manifesti julkaistiin, moralisoi myöhemmin sananvapautta ja vaati puhdistuksia nettiin. Myös manifesti katosi.

Onneksi kuitenkin Salli Saari ja monet muut kriisipsykologit saavat taas julkisuutta, ja pöytä ihmisten rakastamalle kollektiivisen surutyön kokemiselle on katettu. Saari muun muassa lausahti omassa tilanneherkkyydessään, että oppilaiden on parasta mennä seuraavana päivänä huoletta kouluun (kaiketi siksi, ettei kynnys nouse), vaikka helvetin esikartanoksi muuttunut laitos on luonnollisesti poliisin tutkijoiden saartama.

Väkivallan päivät ovat aina suuria mediatapahtumia. Verellä mässäilevä media ei omassa kaksinaismoralismissaan ainoastaan välitä uutisia vaan osittain myös luo tapahtumat. Omalla olemassaolollaan media kylvää siemenen seuraavalle samanlaiselle tragedialle, kun asioita hautovat saavat tietää, kuinka suuri vaikutus tämänkaltaisilla jutuilla on. Ilmiöiden uutisoituminen myös häivyttää väkivallan seurauksiin liittyvät tunteet, kun asia kerrotaan ”vain uutisena”. Raportoiva asiatyyli ei siten tue asioiden inhimillisten merkitysten ymmärtämistä.


Rusakot

Lehdissä oli tänään myös pari muuta mielenkiintoista uutista: ensinnäkin ”Valtion nuorisoasiain neuvottelukunnan teettämä 17. nuorisobarometri” kertoo, että ”nuorten usko koulutuksen horjuu” (mikä onkin ehkä ymmärrettävää). Syyksi Suomen Gallupin kautta tehty haastattelututkimus paljastaa sinänsä aiheellisen ja uskottavan epäilyksen, takaako koulutus loppujenkaan lopuksi kunnon työpaikkaa. Päivän muita uutisia olivat, että korjaamolle tuodusta amisautosta löytyi dynamiittia ja että lasten mosaiikkihelmistä saattaa erittyä treffiraiskauskemikaalia.

Ilta-Sanomien mukaan ”Helsingin citykaneja ei räjäytetäkään hengiltä”, vaan nuo vandaalimaiset pupujussit, jotka kuvatekstin mukaan ovat tuuppineet hautakiviä nurin Hietaniemen viheriöillä, otetaan kuulemma kiinni ja kaasutetaan kuoliaiksi myöhemmin!

Kun päivään liitetään paljon kärsineen Alpo Rusin revanssikirjan painosta tulo, on tämän keskiviikon uutissaaliissa tarpeeksi aineksia myös muualla kuin valvetilassa nähtäviin painajaisiin. Ja Ilta-Sanomat kertoi vielä, että samaan aikaan saksalaiset haikailevat takaisin Berliinin muuria – syynä tosin ei ole sosialismin kaipuu vaan parempiosaisten länsiberliiniläisten kyllästyminen idästä muuttavien siirtolaisten tulvaan. – Hyvää yötä, maailma!

Opiskelijat pois hanttihommista

Suomessa laiminlyödään yliopisto-opiskelijoiden älyllistä panosta, kun opiskelijat viruvat vuosikausia vartiointiliikkeiden, kaupan kassojen ja yöpäivystäjien tehtävissä, vaikka he osaavat korkeampaa matematiikkaa. Ensinnäkin heidän opintonsa hidastuvat, toiseksi yhteiskunta menettää heidän osaamiseensa perustuvan työpanoksen ja kolmanneksi asiassa kärsii se duunari, joka ammattikoulutettuna häviää paikan korkeakoulutetulle vain siksi, että tällä on saman alan ylempi tutkinto suoritteilla. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään, vaan se on seuraus siitä, että opintotuki ei riitä enää edes alkeellisimpaan elämiseen, mihin se riitti vielä kohtuullisten asumiskustannusten aikana 1980-luvulla. Niinpä Jyrki Katainenkin toivoo, että opiskelijat saataisiin pois hanttihommista ja valmistumaan nopeammin. Pelkkä toive taitaa jäädä kuitenkin toiveeksi, eikä opiskelumaailman rahaongelmia saada ratkotuksi pelkästään kiirehtimällä, sillä se tekisi opiskelusta entistäkin tukalampaa.

Opiskelijoiden työssäkäynti ja hidas valmistuminen ovat seurauksia siitä, että opintotukijärjestelmä on tehty nuorille täysin epäedulliseksi ja jopa uhkaavaksi. Nuoret katsovat parhaakseen kieltäytyä ottamasta edes opintorahaa, jotta Kela ei lähettelisi heille vihamielisiä takaisinperintävaatimuksiaan. Näin julkinen hallinto toimii: kun normit menevät ihmisten ihon alle ja heidät ahdistellaan kontrolloimaan itseään, he alkavat itse kieltäytyä vastaanottamasta heille kuuluvia etuuksia. Silloin heidän kriittiset suunsa voidaan koettaa tukkia väitteellä, että he eivät ole käyttäneet edes nykyään olemassa olevia etuuksia, ja tätä taas julkinen valta voi käyttää argumenttina loppujenkin etuuksien poistamiseksi.

Myös Kelan viime keväänä jakamassa uutislehdessä (2/2007) nuoria kehutaan tunnollisiksi kansalaisiksi, jotka jopa itse kysyvät, miten heidän pitää toimia maksaakseen sosiaalietuuksia takaisin. Lehden omassa argumentaatiossa opiskelijoiden todetaan mieltävän myös opintorahan pelkäksi velaksi, jonka yhteiskunta perii automaattisesti pois vähäistenkin tulojen vuoksi. Tällä tavoin omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä haluaa varmistaa, että pelkästä joutilaisuudesta tulee ihmiselle kannattavampaa kuin opintotukivajeen paikkausyrityksistä työssä käymällä. Sekä joutilaaksi heittäytyminen että työssäkäynti lamauttavat kuitenkin nuorten ihmisten päätehtävän eli opiskelun.

Opiskelijoiden hidas valmistuminen on seuraus paitsi toimeentulon ongelmista, erityisesti siitä, että korkeakouluopiskelijoita on liikaa. Toimeentulo-ongelmat voitaisiin ratkaista ehdottamallani perustulojärjestelmällä, mutta samalla myös yliopistojen ja korkeakoulujen aloituspaikkoja olisi karsittava ja siirrettävä koulutusta niille käytännön aloille, joilla vallitsee työvoimapulaa. Kun siis resepti tiedetään, miksi tämän mukaan ei myös toimittaisi?

Hallituksen lahja autoilulle

Hallitus toimii järkevästi purkaessaan Suomen omistus- ja ympäristövihamielistä autoverojärjestelmää ja siirtämällä verotuksen painopistettä kulutus-, käyttö- ja ympäristöverojen suuntaan. Tämän on huomannut myös maan suurin päivälehti ja autojen kaupittelufoorumi Helsingin Sanomat, joka kehuu autoverouudistusta tämänpäiväisessä pääkirjoituksessaan.

Lehti on jo kauan puhunut autoilun puolesta, ja viime aikoina kaikki konsernin lehdet ovat kuin huonon omantuntonsa lunnaiksi kehuneet ympäristöystävällisiä autoja vertailutesteissään. Esimerkiksi Ilta-Sanomat kiittää Fiatia siitä, että tuhatneljäsatanenkin kone kuljettaa pientä perheautoa ihan mukavasti, vaikka auto ei lähdekään valoista kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Tällainen asennemuokkaus on jälleen silmiinpistävää ja melko tarpeetonta, sillä ihmiset eivät valitse vähätehoisia ja pienikulutuksisia autoja siksi, että niitä kehutaan lehdissä, vaan rahan vuoksi.

Suomi on harvaan asuttu maa, jossa on pitkä matka joka paikkaan. Siksi tässä maassa tarvitaan tietysti autoja, tosin kuin esimerkiksi Hollannissa ja Tanskassa, joka viimeisimpien tutkimusten mukaan onkin Euroopan pahimpia hiilidioksidin tuottajia. Suomen hallitusta ei tosin tarvitse erityisesti kehua uudesta verotusjärjestelmästä, sillä Suomessa autoilun verottaminen on edelleen Euroopan ankarimpia, ja vanha järjestelmä oli kerrassaan niin surkea, että mikä tahansa keventävä muutos siihen vei asioita parempaan suuntaan. Autokannan uudistuminen vähentää automaattisesti myös ympäristörasitusta; nykyaikainen BMW kun aiheuttaa lähes puolta pienemmät saastepäästöt kuin vanha Lada tai Skoda, joita Suomen teillä liikkuu edelleen suuri määrä.

Koira syö koiraa

Espoon kaupungin sosiaalivirasto palkkasi Jari Sarasvuon konsulttiyrityksen ratkomaan sosiaalitoimen käytäntöihin pesiytyneitä ongelmia. Kriisin täytyy olla syvä, sillä Sarasvuon yhteiskunnallinen toiminta on opettanut ihmisille juuri niitä asenteita, joiden vuoksi ihmiset kärsivät sosiaalisista ongelmista. Sekä Diili-pudotuspeli että Sarasvuon kirjat ovat lietsoneet yhteiskuntaan ”syö tai tule syödyksi” -tyyppistä naturalismia, ahneutta ja oman edun tavoittelua. Kun näitä asenteita aletaan nyt opettaa sosiaalitoimen työntekijöillekin, ei saada ratkaistuksi yhtään todellista ongelmaa, kuten rahan ja muiden resurssien puutetta, byrokraattisuutta, käsittelyjen hitautta eikä holhouksesta johtuvia pulmia.

Sarasvuo on itse lausahtanut, että pahinta kaikista on se, kun väärät ihmiset tekevät keskenään vääriä asioita. Nyt Sarasvuo asioi jo sosiaalitoimenkin luukulla pyrkien paisuttamaan omaa kassaansa sosiaaliviraston rahoilla. Todelliset ongelmat eivät ratkea kouluttelemalla, vaan siihen tarvittaisiin poliittisia päätöksiä ja koko järjestelmää koskevia muutoksia. Yksi voisi olla itsenikin esittämä sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaaminen perustulojärjestelmällä, jolloin päästäisiin eroon moninkertaisesta byrokratiasta ja sosiaalityöntekijöiden voimavaroja vapautuisi todelliseen sosiaalityöhön. Miksi Espoon kaupunki ei palkannut konsultiksi minua?