Tiede ja rasismi

Hesarin kaikkitietävä kulttuuriraati pyrkii tällä kertaa herättämään keskustelua antautumalla pohtimaan, esiintyykö suomalaisessa tieteessä rasismia, jota lehti nimittää ”rotusyrjinnäksi”. Myös kulttuuriraadin käsite on paljastava, sillä se kertoo, että kulttuurifilosofiset kysymykset nähdään lehdessä vain kollektiivisina äänestyspäätöksinä, jotka ovat normatiivisia. Niitä ei siis suostuta näkemään ensisijaisesti yksilöiden kannanottoina.

Asiaa on mielestäni turha kysellä survey-tyyppisillä tiedusteluilla, joihin vastataan ”kyllä”, ”ei”, ”en osaa sanoa” tai muutamalla rivillä, sillä ratkaisevaa on, minkälainen kuva vastaajilla on syrjinnästä sinänsä. Sitä puolestaan ei voida saada selville yksinkertaisilla kysymyksillä vaan perehtymällä siihen, mitä vastaaja ymmärtää ”rotusyrjinnällä” ja minkälainen on hänen koko maailmankatsomuksensa.

Mutta vastauksiin: Se että Helsingin yliopisto pohtii nyt juutalaissyntyisen tutkijan Israel-Jacob Schurin vuonna 1937 tapahtunutta väitöskirjan hylkäystä, ei ole yritys palauttaa jo kauan sitten edesmenneen ihmisen kunniaa. Se on yritys palauttaa yliopiston oma maine.


Vaikeneminen

Oireellista on, että yliopistoissa ei olla huolissaan niistä diskriminaation muodoista, jotka nykyään ovat omassa ilmeisyydessään aivan yhtä piileviä kuin eräät toiset ennen. Kun professorit Leila Haaparanta ja Matti Sintonen hylkäyttivät oman dosentuurihakemukseni kollegoillaan eli dosentti Olli Lagerspetzillä ja Kristian Klockarsilla (joista molemmat olivat minua vähemmän ansioituneita tutkijoita), asiaan ei puuttunut edes eduskunnan oikeusasiamies. Homoa saa siis syrjiä kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, mutta ei juutalaista, mustaa tai kommunistia.

Oma tapaukseni oli lähes samanlainen kuin Schurin. Helsingin Sanomat toteaa Schuriin kohdistuneen hylkäämisen syyksi muun muassa sen, että kirjan saksalainen tarkastaja mainitsi teoksesta näin: väitöskirja edustaa ”halpamaisen journalismin, kahviloiden ja kadun kielen tyyliä”. Aivan samalla tavoin Olli Lagerspetz kirjoitti lausunnossaan, että omat näkemykseni teoksessani Työttömän kuolema kuuluvat ”journalistiikan” eivätkä tieteen piiriin. Miten tämä eroaa Schurin kohtaamasta rasismista – saati Lagerspetzin paheksunta sen johdosta, että ”Hankamäki haluaa kansallisvaltiota perustettavaksi homoseksuaaleille”? (Lagerspetzin lausunnon s. 6 teokseni Dialoginen filosofia sivusta 24.)

Helsingin Sanomat jatkaa, että asiaan kytkeytyi myös kielikysymys – ruotsinkielinen Schur kun ei ymmärtänyt suomea. Aivan samalla tavoin ruotsinkieliset Lagerspetz ja Klockars eivät puolestaan ymmärtäneet suomenkielistä ja paikoin esseemuotoista tekstiäni, jota toiset tieteenharjoittajat olivat kehuneet. Julkaisenkin asian pohjalta lähiaikoina eräänlaisen omaelämäkerrallisen filosofian historian, jossa kerron dokumentoidusti sen, kuinka häikäilemätöntä ja puolueellista analyyttisten systeemifilosofien ja marxistien vallankäyttö on ollut suomalaisessa yliopistolaitoksessa – ei vain minua – vaan meitä kaikkia fenomenologista tieteenfilosofiaa edustaneita kohtaan.


Väärin syrjityt

Se, että tutkija Mikko Lehtonen valittelee nyt Helsingin Sanomissa suomalaisen tieteen olevan sitoutunut nationalismiin, on kummallinen väite aikana, jolloin yliopistoissa kukoistavat niin monikultturistit kuin feministitkin, ja myös ”entisistä” sosialisteista ja kommunisteista on suurin osa jäljellä. Oudoksuttava on myös Jaakko Hämeen-Anttilan väite, että yliopistoissa pitäisi rotusyrjinnän asemasta olla huolissaan naisten syrjinnästä!

Jussi K. Niemelän, Osmo Tammisalon, minun, Arno Kotron, Hannu T. Sepposen ja monen muun miestutkijan esittämän kritiikin johdosta olisi luullut jokaisen viimeistään nyt ymmärtäneen, millä tavoin feministinen tasa-arvon toitotus on muuttunut käänteiseksi syrjinnäksi ja naisten suoranaiseksi suosimiseksi. (En käytä seksistisiä sananloppuja tahallani.)

Entä millaista tieteen mielipidevankeus on nykyisin? Kun erään kansallismielisenä pidetyn tutkijan väitöskirja tarkastettiin muutama vuosi sitten Helsingin yliopistossa, kustokseksi määrätty henkilö ilmoitti kohteliaasti toivovansa, ettei häntä kutsuttaisi väitöstilaisuuden jälkeiseen karonkkaan, sillä väittelijän poliittiset mielipiteet olivat niin kaukana hänen omistaan. Filosofian tohtori Jussi Halla-aho kertoo asiasta ja sen seurauksista muun muassa blogissaan ja tietää, mistä puhuu. Juttu kannattaa lukea alusta loppuun.

Tiedeyhteisö, jossa demarikin on oikeistolainen, on aina vaatinut jäseniltään sitä, että ihminen alistuu tieteelliseen kollektivismiin eli käytännössä juuri sellaiseen toiseudenvaraiseen ideologiaan tai ajattelutapaan, jonka jokainen edustaja on henkisesti täysi kommunisti, vaikka hän äänestyskopissa laittaisikin lappuun puumerkkinsä kokoomuksen puolesta.


Syrjintä: naturalistisen tieteen olemus

Entä sitten varsinainen aihe: rotusyrjintä? Esiintyykö tiedeyhteisössä rotusyrjintää, ja mitä se on? Pohdintaa on pakko edeltää pelonsekainen kysymys siitä, kuinka kukaan uskaltaa puhua nykyaikana rotusyrjinnästä, sillä sehän sisältää oletuksen ihmisroduista? Ja tämä puolestaan automaattisesti katalysoi poliittisesti korrektin vastakysymyksen, joka koetaan ehdottavaksi: pitäisikö ihmisrotujen olemassaolon kieltäminen ulottaa tieteiden piiriin niin, ettei rotuajattelu olisi lainkaan mahdollista?

Kysymykseen kysymisen oikeutuksesta sinänsä uskallan vastata, sillä ajatus ihmisroduista on tieteiden oma luomus. Jokainen voi tarkistaa asian vaikkapa Otavan Suuresta Ensyklopediasta, josta löytyy Helsingin yliopiston arvostetun professorin ja kansainvälisen työryhmän kirjoittama artikkeli nimeltä ”Ihmisrodut”.

Oma näkemykseni on, että tieteissä esiintyy aivan luonnollisesti kaikenlaista syrjintää: rotusyrjintää, homoseksuaalien syrjintää, miesten syrjintää ja oikeistolaisiksi leimattujen ihmisten syrjintää. Vierasperäisiä ja kansainvälisiä tahoja on etupäässä kuitenkin pyritty suosimaan. Esimerkin tarjoaa se, että Helsingin yliopisto ensin hylkäsi maahanmuuttajana mainetta saaneen Peter Prycen väitöskirjan vähin äänin mutta myöhemmin pyörsi kantansa poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä, vaikka väitöskirja oli ilmeisestikin niin kehno, ettei sitä olisi pitänyt suomalaisin kriteerein hyväksyä. Jussi Halla-aho arvioi asiaa filologina blogissaan, mutta itse en ota asiaan sisällöllistä kantaa, sillä olen filosofi enkä filologi. Vaikka tämäkin ero on pieni, se on tieteessä suuri.

On tietysti tärkeää, että kliseitä käytetään, sillä jos kliseitä ei käytetä, ne eivät pysy elinvoimaisina. Tasa-arvon ja syrjinnän käsitteitä käyttämällä kliseekeitto kiehahtaa helposti valmiiksi. Tasa-arvon käsite on jo sinänsä hämäävä, sillä koko elämän olemus on epätasa-arvoisuus. Emme ole toisillemme samalla tavoin arvokkaita vaan eriarvoisia, ja ainoastaan ihmisarvo on yhteinen ja luovuttamaton. Sen sijaan yliopistolaitoksen koko tehtävä on ihmisten arvosteleminen ja arvokkuuserojen tuottaminen. Se alkaa jo tutkintorakenteesta ja jatkuu virka-asteikon kiipimisjärjestelmään. Epäoikeudenmukaisuutta se ei kuitenkaan saisi tuottaa sen enempää arvostellessaan ihmisiä kuin etuoikeuttamalla joitakin tasa-arvon pyrkimyksillään.


Yliopistopolitiikan hullut päivät

Kokemusteni mukaan yliopistoissa tuotetaan enemmän mielivaltaisia päätöksiä kuin monessakaan muussa paikassa, ja kaikki tämä pyritään naamioimaan näennäisen objektiivisuuden kaapuun. Politiikassa ja hallinnossa voi saada osakseen vielä jonkinlaista oikeudenmukaisuutta, jota yliopistoissa ei voi saada, sillä tiedekuntien päätöksistä ei voi yleensä valittaa, mikä olisi oikeusvaltion tunnusmerkki. Muutamille arabimaille ominainen fundamentalismi leimaa siis juuri sitä instituutiota, jota länsimaisissa yhteiskunnissa pidetään kaiken vallan ja viisauden lähteenä.

Samalla, kun paheksutaan ”fundamentalisteiksi” leimattujen rasisti-fasisti-sovinistien irrationaalisuutta, on syytä muistaa, että länsimaisten yhteiskuntien Allah on tiede. Sitä, joka kyseenalaistaa tieteellisten prosessien perustan, odottaa fatwa: sulkeminen tieteellisten verkostojen ulkopuolelle.

Varsin yksitotisia olivat siis Helsingin Sanomien kulttuuriraadin mielipiteet tälläkin kertaa. Syrjintää yliopistoissa on harjoitettu lähinnä ”oikeistolaisina” ja ”isänmaallisina” pidettyjen ihmisten haitaksi. Kenties myös Israel-Jacob Schur olisi ansainnut maineenpalautuksen osana saksalaiselle historian uudelleenarvioinnille ominaista Vergangenheitsbewältigungia. Sen sijaan hänen tapauksensa ei riitä osoittamaan, että suomalaisessa yliopistossa olisi esiintynyt rasismia yleisesti.

Arvosteltaessa 1930- ja 1940-luvun valintoja ja päätöksiä harvoin huomataan, että suurin osa tuolloin tehdyistä ratkaisuista oli historian kokonaiskulku huomioon ottaen oikeita. Niiden joukkoon mahtui tietenkin ylilyöntejä, joista muutamat, tosin harvat, joutuivat kärsimään, mutta eivät kuitenkaan hengellään, kuten itäisessä naapurissamme. Maineen palauttamisen vaatimukset eivät voisi sen vuoksi koskea niinkään Suomea kuin sodat aloittaneita maita. Sitä paitsi yliopistoissa pahimmat diskriminaattorit eivät ole koskaan olleet niitä pikkuvirkamiesmäisiä tyyppejä, joita Erich Fromm mielellään kuvasi tutkimuksissaan. Yliopistoissa syrjinnän harjoittajillakin on pienet kruunut.