Vuoroin vieraita boikotoidaan

Suomessa ja ulkomailla on nähty viime aikoina dramaattisia tehtaiden sulkemisia. Aloitan elektroniikasta.

Kun Nokia lopetti yhteistyönsä Siemensin kanssa ja sulkee nyt Saksassa tehtaan, asiasta nousi paikan päällä kauhea poru. Nokian puhelimia vaaditaan boikottiin, ja äidit ja isät surevat perheidensä kohtelun vuoksi. Siksi on hyvä palauttaa mieleen, miten kansainväliset suuryritykset toimivat Suomessa.

Kun Fujitsu-Siemens puolestaan lopetti tuotantolaitoksensa Espoossa, firman pomot pitivät luonnollisena, että Euroopan reuna-alueilla olevat yksiköt suljetaan taantuman sattuessa. Silti kukaan Suomessa ei kehdannut vaatia Fujitsun eikä Siemensin tietokoneita tai puhelimia boikottiin. Sitä olisi pidetty rasismina, ja suomalainenkin lehdistö olisi kirjoittanut moisen olevan ”protektionismia” ja ”väärää isänmaallisuutta”.

Tässä kuitenkin näemme, millainen maailma on. Tärkeäksi koetaan vain kansallinen etu heti, kun asiat ajautuvat konfliktiin ja seuraa erimielisyyksiä. Kansallisesta edusta on sen vuoksi järkevää huolehtia ajoissa olemalla siirtämättä tuotantoa ulkomaille ja välttelemällä luottamasta vieraaseen pääomaan Suomessa.


Kuka ohjaa?

Pahaa kieltä yritysten omistamiseen liittyvästä internatsismista kertoo myös ulkomaisen pääoman rynnäkkö suomalaisiin yrityksiin. Esimerkiksi Elisassa on jouduttu ottamaan pienomistajienkin äänestysliput käyttöön, jotta erään islantilaisen miljardöörin suunnittelemat kaappausyritykset saadaan kuriin.

Samaan tapaan venäläinen pääoma on tavoitellut hallitsevaa asemaa Finnairissa islantilaisten pankkien ja sijoittajapiirien kautta tehdyillä nurkanvaltauksilla. Toistaiseksi se ei ole onnistunut, sillä hallitus on ymmärtänyt, että valtion omistama kansallinen lentoyhtiö on Suomen kaltaiselle saarivaltiolle strategisesti tärkeä, vaikka Säkylän sokeritehdas sekä Summan ja Kemijärven (StoraEnso) ja Voikkaan (UPM-Kymmene) paperitehtaat eivät valtio-omistajan asemaa säätelevän uuden lain mukaan sitä olleetkaan. Uusi laki kun asettaa korkeimmaksi arvoksi vain taloudellisen tuottavuuden.

Entä onko valtion puuttumattomuus kotimaisten yksiköiden lopettamispäätöksiin pohjimmiltaan oikein? Olisiko oikein puuttua, ja saako omistaja ohjata? Ainakin presidentti ohjaa tai haluaisi ohjata ja niinpä Halonen muistutti eduskunnan roolista myös avajaispuheessaan.

Mielestäni on outoa, että asiassa pitää olla niin kovin varovainen. Muutamat patakonservatiivit tyrmäsivät Halosen puheen jopa lain vastaiseksi, sillä eduskunnan uusi linjaus ei salli valtiolle aktiivisen omistajan roolia muussa mielessä kuin sijoittajan intressien vaalimiseksi. Tosiasiassa valtion intressit sijoittajana ovat väistämättä erilaisia kuin yksityisen henkilön tai toisen yrityksen, sillä valtio olemme me kansalaiset. Siksi valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, jota uusi laki lyö korvalle pahan kerran.

Olen kyllästynyt suomalaisen taloudellisen eliitin selkärangattomuuteen ja haluun nähdä yritysten johtaminen pelkkänä fatalismina eli kohtalona, jolle on alistuttava. Sen mukaan kukaan ei voi mitään, vaan kaikkien pitää ottaa vastaan taloudellisten tekijöiden sanelema ikävä irtisanomisilmoitus. Rahapolitiikan mahdollisuus eli kyky säädellä devalvaatiolla tai revalvaatiolla suhdannevaihteluita, menetettiin jo aikaa sitten. Nyt valtion omistamat yrityksetkin ovat muka valtion ulottumattomissa eduskunnan säätämän valtio-omistajalain nojalla.

Silti tämä kaikki on politiikkaa eli seurausta tietyistä valinnoista. Kenet tämä politiikka tekee onnelliseksi? Tuskin ketään. Viisaammat kansakunnat, kuten saksalaiset, kantavat yhdessä korsiaan kekoon muun muassa Nokiaa vastaan. Jos suomalaisia yrityksiä ja hallintoa eivät johtaisi turvenuijat, samantapainen yhteisvastuullisuus ja kansallisen edun valvonta toimisivat myös Suomessa.


Poliittisesti korrektia protektionismia

Vaikka Summan ja Voikkaan nimet kuulostavat omassa ruudinkatkuisuudessaan sotilaallisilta ja tuovat mieleen Jatkosodan tulihelvetin, en ole niinkään huolissani suomalaisen duunarin kuin kulttuurityöntekijän asemasta. Kulttuurialan tekijöille ei ole eikä ole ollut Suomessa koskaan työpaikkoja. Ehkä myös paperityöläisten kannattaisi tinkiä palkkojaan kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle siitä huolimatta, että Kemijärven tehtaan lakkauttaminen seurasi perimmältään muista syistä kuin työn kallistumisesta. (Taustalla olivat tunnetusti Jukka Härmälän johdolla tehdyt virheet, joiden vuoksi StoraEnso hävisi Pohjois-Amerikan kaupoissaan miljardeja.)

Voisivatko sitten kulttuurialan paperityöläiset auttaa asiaa omalla solidaarisuudellaan? Itse en jaksa lukea sen enempää Harry Pottereita kuin Tarua sormusten herrasta. Molemmat koostuvat magian kautta tuotetuista juonenkäänteistä, joten minuun molemmat saagat vaikuttavat yhtä puuduttavasti kuin kirjoista tehdyt pitkäveteiset elokuvatkin.

Onneksi Pottereiden kirjoittaja J. K. Rowling helpottaa kuitenkin tehtävääni ja tarjoaa yhden lisäperusteen olla lukematta teoksiaan. Sukupuolensa etukirjainten käytöllä peittävä Rowling (kuinka maskuliiniselta nimi kalskahtaakaan) on alkanut boikotoida suomalaista paperia kirjojensa painatuksessa! Siksi paperi joudutaan tuomaan Suomessa julkaistaviin Pottereihin ulkomailta tai painattamaan kirjat muualla.

Todellisuudessa suomalainen paperi on eettisesti tuotettua, vaikka suomalaiset puunjalostusyritykset eivät olekaan vetäneet nimeään muodollisiin ympäristösertifikaatteihin strategisesti tärkeistä syistä. Harva kirjailija haluaa kohdella yleisöjään yhtä ylimielisesti kuin J. K. Rowling. Itse jatkan Harry Pottereihin kohdistuvaa boikottiani, ja myös kustannusyhtiö Tammen kannattaisi harkita samaa, vaikka lapset ja nuoret rääkyvätkin Pottereita lukeakseen. Koska Tammi on ruotsalaisen Bonnierin vallassa, suomalaiselle paperille painaminen ei ole sille pyhä asia. Mutta kustantamo voisi katsoa, mitä se paperilleen painaa.