Suomalaiset kontallaan

Viime keväänä Helsingin katukuvaan ilmestyi jälleen uusi EU-jäsenyydestä johtuva ongelma: kerjäläiset. Nämä etupäässä romanialaistaustaiset rahankerääjät ottivat heti käyttöönsä kovat aseet. Kontallaan olevia kerjäläisiä ei ollut ennen Suomessa nähty. Maassa, jossa sosiaalitoimistot maksavat ihmiselle tämän halutessa kaiken, polvillaan kerjääminen vaikuttaa yhteiskunnalliselta protestilta, jonka tehtävänä on lietsoa syyllisyydentunteita näennäisesti ”rikkaaksi” ja ”hyvinvoivaksi” itsensä tuntevassa kantaväestössä. Nyt noita polvillaan kerjääjiä on Helsingin keskustan melkein jokaisessa kadunkulmassa.

Kun Balkanin maat liittyivät Euroopan unioniin, joutilaat pakkasivat vankkurinsa ja lähtivät vaeltamaan. Asiassa kävi niin kuin yhteiskunnallisessa taistelussa yleensä käy, jos antaa periksi. Havaittuaan, että Suomi on mukava ja avokätinen maa, kerjäläiset päättivät jäädä. Helsingin Sanomien uutinen kertoo, että ahkera kerjäläinen pääsee jopa 70–80 euron tienestiin päivässä. Sen kerjäläiset mieltävät tietysti verottomaksi tuloksi, josta ei tehdä lahjaveroilmoitusta.

Sosiaalitoimistojen apuun heitä estää turvautumasta se, että EU-kansalainen voidaan karkottaa maasta, mikäli hän turvautuu toistuvasti ja perusteettomasti sosiaalitoimiston apuun. Ja juuri karkotuksen he haluavat välttää, mikä osaltaan vahvistaa heidän tulevan toimeen paremmin Suomessa kuin lähtömaassaan. Muutenhan he eivät olisi täällä. Sitä paitsi kukaan tuskin tietää, paljonko he keräävät kaduilta sen lisäksi, minkä he saavat sosiaalitoimistoista.


Lain nojalla huonoa

Monikulttuurisuuden utopiaan aina yhtä optimistisesti uskoen Helsingin Sanomat kertoo, että viranomaiset ovat nostaneet kätensä pystyyn kerjäläisten edessä. Lehden kritiikitöntä suhtautumista puheena olevan ilmiöön kuvastaa muotoilu, että kevääksi kerjäläisiä ”odotetaan” vielä lisääkin. Sekä poliisi, ulkomaalaisvirasto että sosiaalivirasto ovat Helsingin Sanomien mukaan voimattomia, sillä kerjurien ei ole osoitettu rikkovan lakia. Ehkäpä lait olisi pitänyt säätää sellaisiksi, etteivät tuon tapaiset ongelmat olisi lähteneet leviämään Euroopassa.

Mutta onko todella niin, ettei mitään sellaista voida kieltää, joka ei nimenomaisesti riko lakia? Vai onko tuon väitteen esittämisessä kyse vain monikulttuurisuuden levittämisestä ja meidän opettamisestamme ajattelemaan eurooppalaisen jalomielisyyden pyhillä arvoilla? Eihän maassamme ole myöskään sellaista lakia, joka kieltäisi käyttämästä Aleksanterinkatua sirkustemppuihin, hankkimasta krokotiilia lemmikkieläimeksi, tai joka kieltäisi poliisin hevosia ulostamasta Hesperianpuiston jalkakäytäville. Silti ajattelemme, että niin ei pitäisi tehdä. Ennen pitkää tulee joku, joka huomauttaa asiasta.

Ehkä onkin niin, että kerjäläisten touhuja ”ymmärretään” ja ”suvaitaan”, koska kansakuntamme on henkisesti polvillaan, eikä se rasismisyytösten pelossa uskalla käyttää järkeään. Tosiasiassa kerjäläisten pidättäminen ja syyttäminen voisi olla mahdollista jo pimeiden ansioiden perusteella. Toiminta on paljastunut myös organisoiduksi, eivätkä rahankerääjät saakaan almuja edes itse, vaan liigojen johtajat kynivät resuisten kerjäläisten rovot omaan kassaansa. Tähän liittyvän mahdollisen rikollisuuden, kuten kiristyksen, ohella kerjääminen tuottaa esteettisiä ongelmia ja kyseenalaistaa kaupungin järjestyssäännöt.

Joka tapauksessa se koettelee hyvää makua, pilaa kaupunkikuvaa sekä heikentää ihmisten hyvinvointia. Tätä mieltä on myös helsinkiläisten enemmistö. Helsingin Sanomien loiventelevaa terminologiaa lainaten 59 prosenttia suhtautuu kerjäämiseen ”nuivasti” (Suomen Gallupilta tilatun tutkimuksen mukaan kielteisesti), ja jutun alaotsikoissa lehti muistaakin huutaa, että ”joka kolmatta asukasta kerjäläiset eivät ärsytä” ja että ”nuoret suhtautuvat suopeimmin”! Kuka tietää, ehkä kolmannes kyselyyn osallistujista on jo kerjäläisiä itsekin niin, että heitä kerjuu ei sen vuoksi haittaa.


Vastuu kuuluu kansalle

Romanien kerjäläisyys Helsingin kaduilla kertoo EU:n politiikan epäonnistumisesta ja sen valheellisuudesta. Euroopan unionin laajentumiselle on sovittu tiukat ehdot. Ne koskevat jäseneksi pyrkivien taloutta ja sosiaalista sekä kulttuurista rakennetta – myös poliittista järjestelmää. Jos ehdot eivät toteudu, ei jäsenyyttä pidä myöntää. Noin yksi kolmasosa romanialaisista elää köyhyysrajan alapuolella. Niinpä maan EU-ehdot eivät täyttyneet, mutta Euroopan unioni hyväksyi maan jäseneksi omassa ahneudessaan, sillä tavoitteena oli hyödyntää tarjolla olevaa halpatyövoimaa.

Käytännössä tällainen politiikka johtaa jänisten ja kilpikonnien kilpajuoksuun, jossa nopeampia pakotetaan juoksemaan hitaammin pelkän poliittisen korrektiuden vuoksi. Tai sitten olot väestöjen vaelluksen vuoksi tasoittuvat kuin nestepinnat astioissa, kun vesi valuu villalankaa pitkin täydemmästä tyhjempään. Tämä saattaa johtaa tasa-arvoistumiseen, mutta se ei tue oikeudenmukaisuutta, sillä rikkaat maat menettävät työllä hankitut asemansa ja samalla mahdollisuutensa auttaa muita.

En siis väitä, ettei rikkaampien maiden pitäisi tukea köyhempiä. Mutta käytännössä esimerkiksi suomalaisperäinen Nokia harjoittaa tuota hyväntekeväisyyttä jo rakentaessaan uuden tehtaan Romaniaan, jolloin suomalaisia jää työttömiksi, ja armeliaisuuden lasku maksatetaan Suomen kansalaisilla. Kerjäläisyys on siis yksi EU:n laajenemisesta johtuvan ongelman ilmaus. Samoista syistä en kannata myöskään Turkin liittymistä Euroopan unioniin.

Voin vain toistaa useasti aiemminkin esittämäni ajatuksen: on parempi, että kansakuntien konfliktit kohdataan valtioiden rajoilla kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntaa. Seurauksena on tällöin rikollisuutta, kuten Hesarikin ehkä oivaltaa. Haastateltujen viranomaisten lausunnoista voidaan päätellä myös toimintamalli, jota poliittisen korrektiuden vaatimus estää tosin sanomasta suoraan. Ilmiön yleistyminen ei ole oikein. Tämä tarkoittaa, että kerjuulle ei tulisi luoda markkinoita ja vippailu tulisi lopettaa. Juuri anteliaisuus tekee kerjäämisen kannattavaksi.

Jos kerjäläisyyden kaltaisia ilmiöitä tuetaan, silloin ovat vaarassa lakia itseäänkin tärkeämmät arvot eli meidän yhteiskuntarauhamme ja sosiaalinen rakenteemme. Lakien uudelleensäätämiseen liittyvä hitaus ei saisi estää ongelmien ehkäisyä. Myöskään minkään lain ei pitäisi antaa oikeutusta kerjäläisten kevätmuuttoihin. Ovatko suomalaiset nyt sillä tavoin housut kintuissa tämänkin ongelman kanssa, ettei kerjäämistarkoituksessa maahan saapuvia voida asianmukaisesti palauttaa kotikonnuilleen? Jos niin on, juuri se on sitä yhteiskuntarakenteemme rapautumista ja kulttuuripääomamme heikentymistä, johon monikulttuurisuuden palvonta johtaa. Siksi kyseinen politiikka olisi pysäytettävä ja asetettava kritiikin kohteeksi, ennen kuin on myöhäistä.

Kaiken tämän tapahtuessa maahanmuutto- ja eurooppaministeri, tämä antelias Astrid, haluaa vaihtaa ulkomaalaisviraston nimen maahanmuuttovirastoksi, jotta tulijoilla olisi entistäkin auvoisempi olla. Samalla aiotaan siirtyä ulkomaalaiseksi nimittelemisestä ”asiakaskeskeiseen” palvelumalliin niin, että ulkomaalaisia ei enää sanottaisi siksi, mitä he ovat, eli ulkomaalaisiksi, vaan heitä kutsuttaisiin tästedes asiakkaiksi. Aulis Kuikka laati asiasta terävän analyysin Uutiskynnys-lehteen.

Mikäli nyt kävelee Kalliossa ja tutustuu leipäjonoihin siellä, voi huomata, että meillä on tässä maassa kerjäläisiä omastakin takaa. Heitä ei tarvitse houkutella tänne ulkomailta. Sitä paitsi mikä tekisi ulkomaalaisten rahankeruusta Suomessa oikeutettua, kun sen sijaan suomalaisten rahankeruu ajatusrikoksista tuomittujen sakkokassaan haluttaisiin kieltää?