11. marraskuuta 2008

Big Brother, rakastettuni


Sananvapauden kiristely ja kuristelu jatkuu, kunnes pultti katkeaa. Tämän päivän Ilta-Sanomat kertoo, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa nimettömät nettikirjoittajat kuriin pakottamalla heidät esiintymään omalla nimellään. Ratkaisuksi Hyvärinen esittää, että valvontaa suorittamaan perustettaisiin nettivaltuutetun toimisto. Uutisen mukaan hän ei puhu nettivaltuutetun ”virasta”, ja epäselväksi jääkin, kuinka paljon noita sananvapauden valvojia loppujen lopuksi tarvittaisiin. Myös toimiston perustaminen saattaisi tuottaa ongelmia, sillä internetin tarkkailuun vaadittava henkilökunta ei mahtuisi todennäköisesti yhteenkään olemassa olevaan buildingiin.

Suurimmat pulmat ovat kuitenkin periaatteellisia. Holhousvaltiossa kaikki viranomaisvallan omalta kannalta ongelmalliset asiat koetetaan ratkaista perustamalla ”valtuutetun” toimisto tai virka. Siksi meillä on tässä maassa jo tasa-arvovaltuutettu, vähemmistövaltuutettu, lapsiasiamies ja tietosuojavaltuutettu. Lopulta koko maa kihisee ja sihisee erilaisia valtuutettuja, jotka riekale kerrallaan repivät perusoikeuksia palasiksi.

Moniakin varmasti kiinnostaa, kuka heidät on valtuuttanut. Yhteiskunnallisen toiminnan pitäisi demokraattisissa valtioissa perustua kansanvaltaan, ja siten kaiken vallan pitäisi olla lähtöisin kansalaisilta itseltään. Edustuksellisessa demokratiassa käy kuitenkin usein niin, että kansalaiset eivät tottele edustajiaan, ja toisaalta myöskään kansanedustuslaitos ei ehdi eikä kykene kaitsemaan kansaa tai palvelemaan kansalaisten tahtoa (edes siinä tapauksessa, että se niin haluaisi tehdä).

Niinpä byrokraatit ratkaisevat asian siirtämällä vallan käyttöä demokraattisen päätöksenteon piiristä vähin äänin viranomaisille, joita edustavat juuri nuo valtuutetun toimistot ja virat. Tämä on demokratian vastaista, sillä demokratiahan toteutuu aidoimmin nimenomaan suorassa kansalaistoiminnassa, kuten internetiin kirjoittamisessa. Jos viranomaisvalta koettaa puuttua siihen, se toimii totalitaarisen oligargin tavoin. Tämä on asian poliittinen puoli.

Viedäänkö toimivalta netissä toimivalta?

Hyvärisen ehdotukseen liittyy myös paljon sellaisia käytännön ongelmia, joiden sivuuttaminen paljastaa, ettei JSN:n puheenjohtaja tiedä yhtään, mistä puhuu. Mikäli nettivaltuutetun toimintavalta ulottuisi ainoastaan Suomessa toimivien keskustelupalstojen ynnä muiden töhertelytaulujen sensuroimiseen, moinen sananvapauden kuohinta jäisi täysin tehottomaksi, sillä internetin rajat eivät lopu siihen, mihin kansallisen lainsäädännön pätevyys päättyy, eli valtakunnan rajoille. Anonyymi mudanheitto siirtyisi heti sinne, missä vapaa julkaisutoiminta vielä on mahdollista, luonnehdittakoonpa tuota maailmankolkkaa sitten joksikin nykyajan utopiaksi tai vapauden saarekkeeksi meidän aikanamme.

Entä kuinka oikeudenmukaista anonyymisti kirjoittamisen kieltäminen ylipäänsä olisi? Monet kirjailijat ovat julkaisseet teoksensa salanimellä tai ilman mitään nimeä vain siksi, että heidät on pakotettu elämään viranomaisvallan pelossa. Jos anonyymi julkaiseminen kiellettäisiin lailla, ongelmana ei olisi vain lain valvonnan mahdottomuus, vaan se olisi periaatteellinen. Tekijällä pitää olla oikeus suojautua myös nimimerkin taakse, sillä kirjoituksethan ovat hänen omaisuuttaan eivätkä valtion omaisuutta. Koska valtiolla ei ole omistus- eikä tekijänoikeutta ihmisten luomiin teoksiin, ei valtiolla ole myöskään oikeutta päättää niiden julkaisemisen tavasta.

Huomattakoon myös, että anonyymin kirjoittamisen syynä on usein viranomaisvallan pelko, joten anonyymisti esiintymisen kieltäminen todennäköisesti lisäisi halua kirjoittaa salanimellä. Nekin, jotka nykyään kirjoittavat omalla nimellään, voisivat tuntea itsensä uhatuiksi. Niinpä myös he alkaisivat julkaista salanimellä. Lopulta koko internet täyttyisi anonymiteettiään varjelevista piileskelijöistä, jotka lymyilisivät kynsiään purren kivien ja kantojen alla. Pseudonyymien suosiminen leviäisi aikaa myöten painettuun sanaan, ja lopulta Big Brother saisi ihmisten persoonallisuudet katoamaan.

Ongelma ei ole internetin valvonta, vaan ongelma on se, että viranomaisvallan harjoittama sananvapauden kuohiminen pelottaa ihmisiä jo nyt niin paljon, että he sen vuoksi suojautuvat tekaistujen identiteettien taakse. On mahdollista, että osa ihmisistä pysyttelee nimettöminä, koska viranomaisvalta ei pysty tai halua suojella heitä siltä vihalta, joka pursuilee toisten kansalaisten taholta. Ongelman ratkaisemiseksi sanankäytön kahleita pitäisikin katkoa, jotta myös ne, jotka nyt on pakotettu anonyymeiksi, voisivat tulla esiin kuorestaan, eikä heitä uhkailtaisi kunnianloukkaussyytteillä. Anonyymi tiedonkulku on tuonut esille paljon sellaista yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa, joka vahvistaa demokratiaa.

Kyse on vallasta

Internetin lukitseminen kaikilta muilta paitsi omalla nimellään kirjautuneilta veisi pohjan esimerkiksi seuranhakupalstoilta. Niiden piirissä jäätä kokeillaan kepillä nimenomaan muulla tavoin kuin vetoamalla omaan nimeen. Kuinka Matti Vanhanen olisi voinut hakea seuralaista esiintymättä anonyymisti kontaktipalstoilla? Miten poliitikot ja julkkikset voisivat hakea seurustelukumppania, jos heidänkin pitäisi esiintyä aina omalla nimellään?

Anonymiteetin ja omalla nimellä esiintymisen vaatiminen vaihtelee sen mukaan, miten ne palvelevat viranomaisten ja median omaa etua. Yksilön oikeuksia ei tällöin paljon ajatella. Esimerkiksi television chat-juontaja kertoi juuri äsken, että kyseinen kanava ei julkaise teksti- eikä kuvaviestejä lähettäjien omalla nimellä ihan vain ihmisten oman henkilöllisyyden ja yksityisyyden ”suojelemiseksi”. Todellisuudessa asia on päinvastoin: tekosyyn takana on yritys estää oman itsen mainostaminen kyseisellä kanavalla eli halu torjua TV-lähetyksen käyttämistä omiin tarkoituksiin.

Sen sijaan nettikirjoittelun yhteydessä viranomaiset ja muutamat lehdet suorastaan vaativat kirjoittamaan omalla nimellä! Se, kummalle kannalle tiedotusvälineet kallistuvat, riippuu tietenkin siitä, miten ne arvelevat kulloisenkin käytännön tukevan niiden valta-asemaa sekä kykyä säädellä ihmisten käyttäytymistä. Toisin sanoen kyse on sananvapauden rajoittamisesta, jota harjoitetaan aina, kun tontti, jolla esiinnytään, ei ole yksilön oma. Rajan ei pitäisi olla näin ehdoton, sillä eipä olisi tiedotusvälineitäkään ilman yleisöä ja osallistujia. Sananvapauteen sisältyy – ei vain viestinten oikeus päättää, mitä ne julkaisevat – vaan nimenomaan lähettäjien oikeus julkaista juuri sitä, mitä he haluavat. Vastustaessaan tätä Pekka Hyvärisen ehdotus on sananvapauden vastainen.

Nettivalvonta ei johda ihmisten murtautumiseen ahtaista ja epäilemättä hyvin rajoittavista kuoristaan vaan keskustelukulttuurin menoa entistä pahemmin lukkoon. Minulle itselleni anonyymin julkaisemisen kieltämisellä ei olisi merkitystä, koska kirjoitan kaiken muutenkin omalla nimelläni ja identiteetilläni. Mitä useammat kirjoituksiani lukevat ja osaavat yhdistää ne minuun, sitä parempi. Koska tämäkin saattaa huolestuttaa joitakin tahoja, voisi seuraava askel olla se, että kielletään myös omalla nimellä julkaiseminen. Yhtä kaikki, viranomaisvallan puuttuminen ihmisten vapaaseen vuorovaikutukseen merkitsisi ihmisoikeuksien loukkausta.

Järjen kriteeri on sanankäytön omalakisuus

Oireellista on, että vapaan argumentaation ja esittämisen rajoittamisessa ja puolustamisessa nojaudutaan entistä useammin lakeihin (jotka ihmisten säätäminä ovat aina kulttuurista ja mielipiteistä riippuvaisia) tai jumalallisiin periaatteisiin (jotka ihmisten luomina on korotettu kaiken arvostelun yläpuolelle). Niinpä sananvapauden satamaan saavuttaessa vene on aina vaarassa karahtaa karille, jonka nimi on ”laki”, ”lag”, ”law”, ”lex”, ”Quran” tai jokin muu epärationaalinen prinsiippi. Olen pitänyt periaatteenani, että hyväksyn vain sellaisen, missä on järkeä. Dialogisuus on muotorajoituksista vapaata filosofiaa, jossa katsotaan, että perustellut argumentit erottuvat rikkaruohoista omalakisesti ja luonnostaan, vapaan keskustelun pohjalta.

Huomiota herättävää on, ettei JSN ota yleensä tutkittavakseen kansallismielisinä pidettyjen kirjoittajien kanteluja, tai se antaa heidän oikeuksiensa loukkauksista kielteisen ratkaisun. JSN:n pyörittämiseen tarvittaisiin tietysti erilaista asiantuntemusta kuin K-Kaupan Väiskillä. Mutta jos on niin, että internetin ”mahdollisuuksia tärvätään herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin”, kuten Hyvärinen väittää, niin ”hyvyyden” määrittäjäksi voi asettua silloin vain viranomaisvalta itse.

Koska mitään yleisiä kriteerejä sille, mikä on herjausta, vihan lietsontaa, pornografiaa, terrorismia, väkivaltaa tai nuorison turmelemista, ei ole, voi arvon määrittäjäksi asettua vain virkavalta, mikä merkitsee tosiasiallista sensuuria, toisin kuin Hyvärinen katsoo. Ja terroristeina on pidetty yhtä hyvin Jesse Jacksonia kuin Mahatma Gandhiakin. Jos Hyvärisen ideat olisivat toteutuneet vaaran vuosien Suomessa, olisivat Pekka Peitsen ja Nauticuksen kirjoitukset jääneet julkaisematta.

Se, että Hyvärinen kaipaa uusia aseita käteen suitsiakseen nettijulkaisemista, on tietysti johdonmukaista, sillä hän on vaatinut myös kirjoja Julkisen sanan neuvoston itsesäätelyjärjestelmän piiriin. Niinpä olen arvostellut hänen toimintaansa jo aiemmin.

JSN on median eikä yleisön asianajaja

Jos kirjojen sensuroinnin kynnyksenä ei pidettäisi enää avointa ja julkista oikeudenkäyntiä vaan edesvastuu siirrettäisiin jälkikäteiskontrollista etukäteiskontrolliin, myös sensuurin käytännöllisiksi toteuttajiksi muodostuisivat kustantajat. Kustantajat puolestaan kähmivät sananvapautta jo nyt niin häikäilemättömästi, että pidän avointa ja julkista oikeudessa teloittamista vähemmän huonona vaihtoehtona kuin kirjojen hautaamista kustantamoiden takahuoneisiin.

Mitä tuo ehdotettu itsesäätely sitten on? Totuus on, että melkein kaikkia muita tuotannonhaaroja valvovat kuluttajien lisäksi myös ulkopuoliset, mutta media valvoo käytännössä vain itse itseään. Ja teoiksi muuttuessaan itsesäätely tarkoittaa lähinnä itsesensuuria, suodatusta ja median omaa tarkoitushakuista vallankäyttöä, jonka uhriksi voi joutua niin kirjailija kuin lukijakin. On hyvä muistaa, että Julkisen sanan neuvosto ei ole lukijoiden eikä sananvapauden asianajaja, vaan se on median etujärjestö, joka puolustaa vain tiedostusvälineiden omia toimintaehtoja ja kuuntelee poliitikkojen sanaa. Siksi Hyvärisen mielipiteille ei tule antaa arvoa hänen käyttäessään omaa sananvapauttaan yleisen mielipiteen- ja ilmaisunvapauden rajoittamiseen.

Kuvaa JSN:n linjasta antaa se, että neuvoston puheenjohtajina ovat toimineet muiden muassa poliitikot Kalevi Kivistö ja Jacob Söderman, ja koko laitoksen toiminta on ollut sovinnaisuuteen kannustavaa. On kielteistä, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan nykyisin myös oikeudenkäyntien todistusaineistoksi ja että niitä voidaan käyttää oikeusjuttujen perusteluina. Alan professoritaho Jukka Kemppinen kirjoittikin sattuvasti taannoisessa kolumnissaan, että ”Julkisen sanan neuvoston tehtävänä on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä”, ja ”jottei tätä huomattaisi, JSN sanoo liikuskelevansa sananvapauden asialla”.

Entä miten käy? Ennakkosensuurin lisääntyessä itsesensuuri kasvaisi, ja ihmiset menettäisivät mahdollisuutensa julkisiin oikeudenkäynteihin sekä asioiden avoimeen käsittelyyn niissä. Koska tuomitsemisen kynnys on korkeampi kuin itsesensuurin ja koska tuomitseminen edellyttää joka tapauksessa todistelua eikä pelkkää epäilyä tai syyttelyä, kustantajien lisääntynyt ”itsesäätely” johtaisi sananvapauden kapenemiseen eikä sen toteutumiseen.

Meidän oloissamme vallitseekin jo samanlainen sensuurijärjestelmä kuin totalitaarisissa valtioissa – aste vain vaihtelee. Toinen ero on, että totalitaarisissa maissa sensuuri on henkilöitynyt usein vain yhteen ihmiseen, mutta Suomessa sitä toteuttaa monta viranhaltijaa. Tämä on paljon ongelmallisempaa, sillä yhden diktaattorin mielipiteisiin voidaan vielä vaikuttaa ja niistä on helppo osoittaa vikoja, mutta Suomessa sensuuri on kattavampaa, sillä se perustuu poliittisten virkamiesten ja median konsensukseen eli eräänlaiseen sanattomaan yksimielisyyteen, käytäväkeskusteluihin sekä hyväveliverkostoihin. Yksilöiden harjoittama sensuuri on aina helppo tuomita moraalifilosofisesti, sillä se voidaan leimata mielivallaksi, mutta Suomelle tyypillinen järjestäytynyt sensuuri on vaarallisempaa, sillä sen tehosteena on poliittisesti korrekteina pidettyjä rangaistuksia.

Mikki Hiiri merihädässä

Hallitus näyttää ottavan kaiken irti myös kouluampumisten kantoaallosta, kun sisäministeri Anne Holmlund vaatii jälleen tietosuojaa alas turvallisuuden nimissä. Hänen mielestään poliisin osaamista ja resursseja pitää lisätä ”tietoverkkorikosten torjumiseksi”. Mutta miksi hän kahlehtii kaapeleita ja ripustaa sähköpaimenia nettiin? Sentapainen toiminta on tuhoon tuomittua samoista syistä kuin anonyymina esiintymisen valvominenkin.

Sen sijaan aselaille kukaan ei ole tehnyt mitään. Koska rikolliselta vaikuttavan toiminnan tunnusmerkit täyttävästä internetin käytöstä vain häviävän pieni osa on kriminaalia, netin paimentaminen on samanlaista kuin ampuisi haulikolla päin ladon seinää ja toivoisi, että joku kärpänen samalla kuolee. Haitat käyvät ilmi esimerkiksi kirjastojen käyttöön ottamista suodatusohjelmista, jotka karsivat hakukoneiden ulottuvilta yhteydet sellaisiin asiasivustoihin, joilla esiintyy esimerkiksi sanat ”terrorismi” tai ”lapsiporno”. Sensuurista kärsivät silloin miljoonat ihmiset ilman, että haaviin jäisi yhtään todellista Osama bin Ladenia, joiden saalistamiseksi olisikin toimittava reaalisessa maailmassa.

Paheksuttavaa on, että myös oppositiopuolue Sdp ilmoittaa haluavansa ”soluttaa poliiseja epäilyttäviin verkkoyhteisöihin”, eli kansalaisvapauksien rajoittamisella ja valvonnalla näyttää olevan myös pääoppositiopuolueen tuki. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä verkon poliittisilla sivustoilla leviää nimenomaan demarivallan vastainen vapaus. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Jacob Södermanin johtama uusi työryhmä tarkoittaa ”epäilyttävillä verkkoyhteisöillä” – ei kai vain Sdp:n omia kotisivuja, Sadankomiteaa, Erkki Tuomiojan sivustoa tai työttömien yhdistyksiä? Vai tarkoittaisiko epäilyttävä toiminta kokoomusta, perussuomalaisia ja Suomen Sisua?

Esimakua viranomaisvallan pohjustamasta tulevaisuudenkuvasta antaa tämä uutinen, jonka mukaan suosittua nettiblogia pitänyt kansalaisoikeustaistelija tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen Burmassa. Viranomaisten harjoittama sananvapauden kuohinta ei ilmeisesti lopu, ennen kuin valistuneet ihmiset sanovat sille yksimielisesti haisevan vastalauseensa.