18. marraskuuta 2008

Virheet – De Röda


Koska Helsinki on Suomen pääkaupunki, monen asian käsittely konflikoituu eli ajautuu riitaan nimenomaan Helsingissä. Helsingin keskustassa joka toinen vastaantulija on juristi ja joka toinen syytetty. Esimerkiksi minun kotikulmillani ydinkeskustassa ei muita liikukaan kuin varatuomareita tai syytteessä olevan näköisiä. Vastaan tullessaan voi sitten sanoa: ”Hyvää päivää, hyvä herra, kumpi te olette?” Jos maisemiin ilmestyy joku, joka poikkeaa tästä jaottelusta, hänen täytyy olla vähintäänkin epäilty tai rikosten tutkija.

Loukkaantumisista on tullut kansanhuvi, jolla muutamat asialliseen keskusteluun kykenemättömät tahot katsovat voivansa kiusata viattomia ihmisiä, mikäli argumentit ovat päässeet heiltä loppumaan. Juristin nuijalla uhkaamisen ei tulisi kuitenkaan kuulua sen enempää tieteelliseen kuin poliittiseenkaan keskusteluun. Perusteluni olen esittänyt viimeksi Johan Bäckmanin Viro-kirjaa koskevaa debattia käsitellessäni.

Näkemykseni rajoittamattoman sananvapauden puolesta voi kiteyttää niin, että rajoittamattoman sananvapauden ansiosta ihmiset voivat päästä perehtymään kaikkiin toisten ihmisten luomiin poliittisiin ja filosofisiin ajatusrakennelmiin, ja siksi se on kehityksen, vapaan yhteiskunnan ja demokratian ehto. Rationaalista ajattelua ei pidä myöskään rajoittaa millään muulla keinotekoisella tavalla, sillä sentapainen menettely vain kieltäisi todellisuudessa vallitsevat ajatukset, teot ja ongelmat. Julkisen vallan pitää yleensäkin rajoittaa ihmisten vapauksia niin vähän kuin mahdollista. Sananvapauden rajoittamattomuus ei siis estä asioiden kriittistä tarkastelua vaan tukee sitä, kun taas ne, jotka mieltävät kriittisyyden pelkäksi kieltelyksi, ovat erehtyneet jo lähtökohdissaan.

Jussi Halal-aho ja pienet vihreät naiset

Vihreiden Naisilta ovat nyt argumentit loppuneet. Niinpä yhdistys päätti tehdä rikostutkintapyynnön tohtori Jussi Halla-ahon parin vuoden takaisesta blogikirjoituksesta. Tuore kaupunginvaltuutettu oli kirjoituksessaan toivonut, että kun raiskaukset maahanmuuton myötä joka tapauksessa lisääntyvät, raiskatuksi tulisivat oikeat ihmiset eli vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Tarkalleen ottaen hän lausui 20. joulukuuta 2006 blogikirjoituksessaan ”Monikulttuurisuus ja nainen” seuraavasti:

”Raiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään Mmuu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan.”

Mitäpä tämä on muuta kuin järkiperäisen ihmisen johdonmukaista ja myös hyvää tarkoittavaa analyysia. Ajatuskulkuhan on samanlainen kuin toive, että liikenneonnettomuudessa loukkaantuisi mieluummin onnettomuuteen syyllinen kaahari kuin viaton ihminen. Aivan kuten kirjoittaja kuvaa, on kai parempi, että myös maahanmuuttopolitiikan kielteisistä seurauksista joutuvat kärsimään ennemmin ne, jotka ovat kausaalisesti vastuussa niistä, kuin viattomat. Päätelmä on meritokraattisesti (eli syyn ja seurauksen ansio- ja aiheuttamisperiaatetta seuraten) johdonmukainen. Argumentaation taustalla vallitsee tilastollinen tosiasia, että maahanmuuttajat tekevät sekä raiskauksia että muitakin rikoksia suhteellisesti paljon enemmän kuin suomalaiset.

Halla-ahoa voidaan puolustaa monilla perusteilla. Kuten kirjoittaja itsekin mainitsee, kyse ei ole rikokseen yllyttämisestä, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan eikä kunnianloukkauksesta, sillä hän ei ole kehottanut ketään mihinkään vaan esittänyt toiveen, mihin tai keneen hän haluaisi raiskausten kohdistuvan siinä todennäköisessä tapauksessa, että niitä tapahtuu. Ja saahan sitä toivoa vaikka ydinsotaa, kunhan ei kehota siihen. Vaikka joku antautuisi myös kehottamaan, voi kehotuksenkin tehdä monessa merkityksessä: isänmaallisessa, destruktiivisessa, ironisessa, tieteellisessä, taiteellisessa, performatiivisessa tai mustaa huumoria viljelevässä merkityksessä.

Silloin tällöin on syytä tehdä myös ajatuskokeita eli pohtia, mitä tapahtuisi jos asiat eivät olisikaan jollain ilmeisellä ja itsestään arvattavalla tavalla. Siihen puolestaan tarvitaan spekulatiivisia ideoita ja vaihtoehtoja – juuri sellaisia, joita Halla-aho viljelee ajattelemaan houkuttelevissa teksteissään. Halla-ahon argumentit, joilla hän viimeksi kumosi Vihreiden Naisten väitteet, ovat vastaansanomattomia, ja hänen perustelunsa ovat loogisesti aukottomia. Niinpä hän voisi pitää lupauksensa ja tehdä rikosilmoituksen Vihreiden Naisten aloittamasta mudanheitosta. Koska vihreät väittävät Halla-ahon syyllistyneen rikokseen ja koska rikoksesta syyttäminen ilman perusteita on rikos, asiassa täyttynevät kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

Miksi Halla-aho houkuttaa?

En kuitenkaan katso, että poliittisia erimielisyyksiä pitäisi ratkoa ensisijaisesti käräjillä. Vihreiden feministiset naiset ovat jälleen kerran osoittaneet arvostelukyvyttömyytensä ja kykenemättömyytensä järkiperäiseen keskusteluun. Kyse ei ole vain semanttisesta kissanhännänvedosta, joka koskee sitä, oliko Halla-ahon kannanotto toivomus vai kehotus. Vastatusten tässä kiistassa ovat rationaalinen ja looginen argumentaatio (Halla-aho) ja pelkät poliittiset normit, direktiivit ja paragrafit (Vihreiden Naiset). Kuten Halla-aho toteaa, on kummallista, miksi Osmo Soininvaara saisi esittää omassa blogissaan täsmälleen hänen itsensä suosimia ajatuskulkuja, jos kilpailevan puolueen edustaja ei saa. Ja miksi feministit huolestuvat Halla-ahon esittämästä ajatusleikistä ja erottavat sen kontekstistaan (eli johdonmukaisesti etenevästä päättelyketjusta), mutta he eivät tee rikostutkintapyyntöä muslimiterroristien esittämistä suorista väkivallanteoista, uhkauksista tai kehotuksista niihin?

Halla-aho on esittänyt erittäin analyyttista ja terävää maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä. Koska sen sisältö ei miellytä vihervasemmistolaisia tahoja, nämä pyrkivät kieltämään argumenttien esittämisen omassa umpikalloisuudessaan. Olen itse kohdannut täsmälleen samanlaista asennoitumista yliopistolla muutamien punavihreiden feministien taholta. Erään näytön asiasta antoi Pia Livia Hekanaho esittäessään, että rikosilmoitus pitäisi tehdä myös Henry Laasasen kirjasta Naisten seksuaalinen valta (2008), koska siinä väitettiin, että naiset pakottavat miehiä ostamaan seksiä naisilta käyttämällä hyväkseen pihtaamista. Oliko muka ”huorittelua” sanoa tämä? Ei – vaan intellektuaalista ajattelua, josta pitäisi palkita. Ongelmana on, että feministit lukevat miesten kirjoituksista ulos sellaisia merkityksiä tai tarkoituksia, joita niissä ei ole.

Varsinainen puurovati, jota Halla-ahon kriitikot ja julkinen sana koettavat kiertää, on totuus, jonka Halla-aho on onnistunut riipimään omasta kynästään irti. Kaikki viittaa yhteen tosiasiaan: on mahdollista, jopa todennäköistä, että suomalaiset eivät kerta kaikkiaan halua tähän maahan enää yhtään lisää maahanmuuttajia varsinkaan, kun lähestyvä lama ampuu alas viimeisenkin uskottavan argumentin, jolla maahanmuuttoa on perusteltu, eli työvoimapulan.

Ja vihervasemmiston virhe on, että eräiden virkamiestensä kautta se pyrkii edistämään maahanmuuttoa kansalaisten mielipiteiden vastaisesti tai ainakin kansalaisilta mitään kysymättä. Kun viriävä keskustelu koetetaan tukahduttaa, en mitenkään pysty ymmärtämään vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpäästä Suomen Kuvalehteen 5/2008 otsikoitua juttua: ”Tuore vähemmistövaltuutettu haluaa suomalaisten keskustelevan maahanmuutosta avoimemmin.” Avoin keskustelu voinee tarkoittaa hänen osoittamansa asenteen valossa vain joko ulkomaalaisten maahan virtaamisen hyväksymistä tai ovea kiinni päin työntävän ihmisen haastamista oikeuteen.

Kun Osmo Soininvaarakin epäilee, että Halla-ahon kanssa valtuustotyöskentelystä voi ”tulla vaikeaa”, paljastuu aika helposti, että vaikeaa se on nimenomaan seuraavasta syystä: vihreät eivät itse pysty keskustelemaan tärkeistä asioista. Luulenkin, että Halla-aho näyttäytyy vihreille naisille pienenä demonisena perkeleenä vain siksi, että hänen viestinsä houkuttelee heitä myöntämään Halla-ahon olevan oikeassa – vastoin omia aiempia kantojaan. Halla-ahon esittämä kritiikki kaivelee heitä juuri siksi, että he tuntevat olevansa alttiita kääntymään itse Halla-ahon esittämälle kannalle. Kun todellinen uhka vihreille naisille tulee siis heidän sisältään, sitä on vaikea jynssätä pois – paitsi ulkoistamalla vihan kohteeksi valkoihoinen heteromies, johon omia virheitään voi projisoida ja jossa niitä voi turvallisesti vihata.

Soinin vaara

Toisaalta Vihreiden Naisten nostaman kiistelyn kohteena ei ole niinkään Halla-aho, vaan kyseessä on myös perussuomalaisia vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys, jonka raihnaisena tehtävänä on vaientaa maahanmuuttopoliittinen keskustelu alkuunsa. Näin sanoessani en tietenkään tarkoita, että kaikki vihreitä äänestävät naiset olisivat yhtä kärkkäitä sellaiseen henkilökohtaiseen kuranheittoon kuin heidän johtajansa. Suurin osa vihreille äänensä antaneista on varmaan miellyttäviä, sympaattisia ja arvostelukykyisiä ihmisiä, ja varmasti myös Soininvaara on pohjimmiltaan yhteistyökykyinen perusheppu (hän toimi alun perin liberaalien edustajana kaupunginvaltuustossa). Oman suvaitsevaisuutensa he ovat nyt joka tapauksessa näyttäneet mieleen jäävällä tavalla. Ei ole esimerkiksi kovin tahdikasta toivottaa uutta valtuutettua tervetulleeksi yhteisen poliittisen päätöksenteon foorumille rikossyytteellä uhaten. Medialta ja puolueilta onkin epäviisasta ryhtyä demonisoimaan ketään ihmistä sellaisella tavalla, joka Hollannissa johti maahanmuuttokritiikkiä esittäneen Pim Fortuynin murhaan erään islamia kannattaneen aktivistin toimesta.

Pelottavan tuulahduksen stalinistiselta 1970-luvulta muodostaa myös kommunistiprofessori Jeja-Pekka Roos, joka on käynyt omaa vihakampanjaansa Halla-ahoa vastaan Uuden Suomen blogissaan. Roos on esittänyt sinänsä järkeviä tulkintoja esimerkiksi Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen älykkyystutkimuksista vuosilta 2002 ja 2006. Roosin näitä kannanottoja voitaisiin pitää paljon rasistisempina kuin Halla-ahon kirjoituksia koskaan.

Mutta silti hän käy Halla-ahon kimppuun vailla alkeellisintakaan itsekritiikkiä vaatien käräjille haastamista ja pitäen perussuomalaisten vaalivoittoa jonkinlaisena katastrofina. Tulkitsen Roosin mielentilaa niin, että hänkin käy jaakobinpainia. Hänen on pakko myöntää itselleen, että Halla-aho on maahanmuuttopolitiikan kritiikissään oikeassa. Eläkeikää lähestyvä poliittisen tieteenalan sotaratsu ei kuitenkaan pysty päästämään ideologisista sitoumuksistaan irti. Siksi hän purkaa oivalluksen partaalla olemisesta johtuvan sisäisen kutinansa Halla-ahon murjomiseen. Olen tosin havainnut monien vasemmistolaisprofessorien käyttävän asemaansa ennenkin pelkkään politikointiin. Suurimpia syitä yliopistolaitoksemme homehtumiseen on se, että yliopisto on tarjonnut 30-vuotisen suojatyöpaikan ja temmellyskentän pelkästään poliittisesti motivoituneille toimijoille, toisin sanoen kommunisteille ja marxilaisille.

Kovin korkeaa kuvaa poliittisesta keskustelukulttuurista ei anna se, että vihervasemmisto penää auliisti keskustelua, mutta heti kun joku sanoo jotain rohkeaa ja älyllistä, ainoaksi keskustelun vaihtoehdoksi näyttää jäävän: ”Jos sinä teet minusta rikosilmoituksen niin minä teen sinusta rikosilmoituksen.” Olisi hyvä, että vastavuoroisen rikostutkimuksen sijasta näitä asioita tutkittaisiin oikean tutkimuksen keinoin.

Ongelma on todellinen

Todellisuudessa siirtolaisongelma on polttava, sillä kutsumattomia vieraita tulee Suomeen koko ajan lisää. Turvapaikan hakijoiden määrä on tänä vuonna kasvanut räjähdysmäisesti, ja tuoreen uutisen mukaan se voi ylittää 4 000 rajan, vaikka vastaanottopaikkojakin on Suomessa vain 2 000.

Hakijoista peräti 500 on ollut alaikäisiä eli niin sanottuja ankkurilapsia, joiden perässä seuraa usein koko perhe, mikäli turvapaikka myönnetään. Esimerkiksi sisäasiainministeriön maahanmuuttojohtajan Sirkku Päivärinteen mukaan alle 16-vuotiaan aiheuttamat vuosikulut ovat vastaanottokeskuksissa noin 57 000 euroa ja ryhmäasumispaikoissa noin 30 000 euroa. Aikuispaikka vastaanottokeskuksessa puolestaan maksaa noin 17 000 euroa vuodessa. Olisi mielenkiintoista tietää, montako suomalaista keskivertopalkansaajaa tarvitaan ylläpitämään yhtä paikkaa vuoden ajan.

Tämän kaiken tapahtuessa Suomessa on tuhansia asunnottomia. Köyhyysrajan (750 euroa kuukaudessa) alittavilla tuloilla elävät niin Kelan työmarkkinatuen saajat kuin kansaneläkeläisetkin. Näin laskien maassamme on 650 000 köyhyysrajan alapuolella elävää kansalaista, ja heistä Helsingissä asuu 50 000, eli lähes joka kymmenes kaupunkilainen on virallisen määritelmän mukaan rutiköyhä. Suhteellisen köyhyyden muuttuessa Suomessa absoluuttiseksi köyhyydeksi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminnan kulut nielevät 60 miljoonaa euroa, ja ensi vuonna ne nousevat 92 miljoonaan euroon. Olennaista on, että köyhä ei ole Suomessa enää yhteiskunnan laitapuolen kulkija vaan tavallinen ihminen. Ja silti yhteiskunnalla on muka varaa hyysätä muualta tulevia. Se on kallista köyhyyttä.

On kielteistä, että Suomi kansainvälistyy yksipuolisella tavalla, joka tuo meille vain ongelma-ainekset, toisin sanoen pakolaiset ja turvapaikanhakijat. Jokainen ymmärtää, kuinka väärin on kaavailla heidän majoittamistaan esimerkiksi Otaniemen kiinteistöihin korkeakoulukampuksen kupeeseen, johon pitäisi saneerata opiskelija-asuntoja. Kun Helsingin Sanomat väittää jutussaan, että ”turvapaikanhakijoiden määrä on yllättänyt Maahanmuuttoviraston”, viranomaiset väistämättä valehtelevat, sillä kyllä he tämän tiesivät. Ruotsin käännyttämät 5 000 kurdia olivat lähtökuopissaan odottamassa ovien avautumista Suomeen.

Ajattelematon ulkomaalaispolitiikka tulee tälle maalle vielä suunnattoman kalliiksi. Esimerkiksi maahan saapuvista somaleista on luku- ja kirjoitustaidottomia peräti 90 prosenttia, eikä sosiaalirakenteemme kestä jatkuvaa ulkomaalaisten virtaa. Nämä ihmiset ovat yksipuolisesti holhottavia, eikä Suomi voi mainittavasti vähentää maailmassa vallitsevaa hädänalaisuutta, vaikka se ottaisi tänne miljoona ulkomaalaista. Jo nyt ulkomaalaisten osuus helsinkiläisistä on noin kymmenen prosenttia. Tämän toteaminen ei ole ulkomaalaisvastaisuutta eikä muukalaisvihaa; mitä ideaa olisikaan vihata tai vastustaa ulkomaalaisia sinänsä, kun heitä on tällä planeetalla 6,7 miljardia? Oman vähemmistökansallisuutemme puolustaminen riittää. Siksi emme voi päästää kansakuntaamme hajoamaan tavalla, jonka seurauksena kadun kilvet pitäisi kirjoittaa venäjäksi tai arabiaksi, tai ainakaan siinä ei olisi mitään järkeä.

Jussi Halla-aho on iskenyt oikeaan kohtaan paljastaessaan viranomaisten ja muutamien johtavien poliitikkojen näkemyksiin sisältyvän valheellisuuden sekä heidän argumentaationsa epäloogisuuden. Niinpä hänen bloginsa voisi julistaa Maailmanperintöluettelon suojelukohteeksi.

Sen sijaan Vihreät Naiset pyrkivät päinvastaiseen. Esitutkinnan jälkeen kummankin osapuolen asia voi edetä tai olla etenemättä syyteharkintaan. Syyteharkinnan tuloksena voi olla raukeaminen tai syyte. Koska myös Halla-aho on luvannut tehdä rikosilmoituksen, hänen asiansa tutkiminen edellyttää, että Vihreiden Naisten tekemän ilmoituksen perusteet tutkitaan ensin. Mikäli asia on edetäkseen, joudutaan ensin käymään oikeutta siitä. Koska tuomioistuimet ovat viime aikoina tuominneet suomalaisia ihmisiä heidän viattomista nettikirjoituksistaan sakkoihin tai linnaan, on luultavaa, että oikeus sulkee myös Jussi Halla-ahon blogin ja tuomitsee kirjoittajan vankilaan, mikä johtaa tietysti tarkoituksettomana sivuseurauksena luottamustehtävän menetykseen. Tässäkin hypoteettisessa tapauksessa Halla-aho on voittaja: hän on mielipiteen- ja ilmaisunvapautta vastaan suunnatun ajojahdin uhri ja sädekehällä laakeroitu marttyyri, todellinen Jeesus, josta puhuttaneen vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessakin.

Katkeruudesta johtuva kiista

Vihreiden Naisilla on varmasti omassa elämässään suuria ongelmia. Muuten he eivät vaatisi, että ”uusien valtuustojen tulee toimia aktiivisesti ja määrätietoisesti naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi”, kuten Sirpa Hertell lausuu Vihreiden Naisten kotisivuilla. Miten ne voisivat tämän tehdä? Onko kunnallispolitiikan kiemuroita eli kaavoitus- ja liikennesolmuja päivätöikseen pohtiva valtuusto edelleen naisille jonkinlainen isänvallan turvalliseksi koettu syli tai patriarkaalisuutta edustava vastine, jonka ympärillä naiset pörräävät oman elektrakompleksinsa merkiksi ja joka silmälasit välähtäen nostaa katseensa aika ajoin sanomalehden takaa toruen lattialla leikkiviä lapsia sekä antaen perheenisän turvallista ja tasapuolista valtaa osoittavan sosiaalipoliittisen klausuulin? – ”Soo, soo lapset olkaapas soveliaasti siellä!”

Psykoanalyyttisesti katsoen vaikuttaa siltä, että feministiset ja vihervasemmistolaiset naiset nauttivat siitä, että he voivat olettaa itseensä kohdistuvan seksuaalisia yllykkeitä tai potentiaalista raiskauksen uhkaa. Se nimittäin suo heille samanaikaisen mahdollisuuden olla intohimojen oletettuja ja fantasioituja kohteita sekä mahdollisuuden käyttää yhteiskunnallisen painostuskoneiston kautta valtaa noiden intohimojensa torjumiseen: siis heteromiesten kiristämiseen.

Maahanmuuttoa suosivien feministien keskeinen motiivi seksuaalisen vaihdon markkinoilla on pitkään ollut seuraava: maahanmuuttajamiehet mahdollistavat suomalaisten miesten kilpailuttamisen vierasperäisten kanssa. Kun feministien aiemmin omaksuma ajatusmekanismi ei enää pädekään maahanmuuttajien osoittauduttua suomalaismiehiäkin ahkerammiksi seksin metsästäjiksi, naiset kokevat menettäneensä aseet käsistään ja olevansa jälleen kantaväestöön kuuluvien suomalaisten heteromiesten riistaa.

Niinpä he ovat oivaltaneet valtansa symbolisessa mielessä vähentyneen ja ajaneen heidät ahdingon kierteeseen. Itse luomansa kauhun tasapainon säilyttämiseksi feministinaisten on nyt niin tärkeää todistella, että ulkomaalaiset eivät tee raiskauksia (vaikka tekevätkin) ja että valkoinen mies muka on paha. Kysymys ei ole varsinaisesta yksilöpsykologisesti lähestyttävissä olevasta persoonallisuushäiriöstä, sillä feministien harjoittama kulkusten polkeminen esiintyy joukkoliikkeenä. Sen sijaan kyse on todennäköisesti vain sosiodynaamisesta ongelmasta, seksuaalisesta tyydyttymättömyydestä ja kyvyttömyydestä osoittaa sekä vastaanottaa rakkautta. Kun feministit laittavat asialle juristin, kyse on ilkeydestä.

Suurenmoista!

Naisten ja miesten välisen kiistan kärjistyminen ja feminististen argumenttien käyttäminen maahanmuuton puolustelemiseen ovat osa samaa ongelmakokonaisuutta: heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäistä jännitteisyyttä. Kielteistä on, että Vihreiden Naiset käyttävät nyt omaa loukkaantumistaan ja raiskausten potentiaalisiksi uhreiksi laittautumistaan verukkeena jakaakseen kansanryhmiä, estääkseen asiallisen maahanmuuttokeskustelun ja herättääkseen sekä miesvihaa että muukalaisvastaisuutta.

Ikävää on, että myös tiedotusvälineet suhtautuvat järkiperäisten miesten ajatuksiin välinpitämättömästi ja feministien propagandaan kritiikittömästi. Näyttönä tästä on se, että feministit saavat blogeilleen ja muille kirjoituksilleen rajattomasti tilaa esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Niiden paikalle voisi nostaa jotain muuta, tai sitten miesväki voisi koota rivinsä ja panna kuuroiksi tulleet viestimet omalta osaltaan kiinni.

Feministien asennoituminen omaan toimintaansa on ollut erittäin narsistista. He olettavat automaattisesti olevansa miesten ihailun ja palvonnan kohteita siitä huolimatta tai jopa sen vuoksi, että he laittautuvat pelottaviksi telaketjufeministeiksi. Monetkaan heterofeministit eivät vaivaudu ajattelemaan asioita heteromiesten näkökulmasta. Ihmisten kanssakäyminen perustuu kuitenkin vaihtoon. Jos jompikumpi osapuoli muuttuu täysin vaateliaaksi, ei suhteelta voi paljon odottaa.

Narsismi on sudenkuoppa, jota myös kriitikot voivat käyttää hyväkseen. Asiasta voisi kertoa paljon esimerkkejä. Helsingin kaupunginteatterissa pyöri pari vuotta sitten Neil Hardwickin ohjaama komedia Suurenmoista!, jossa kuvattiin oopperalaulajatar Florence Foster Jenkinsin (1869–1944) elämää. Hän oli amerikkalainen sopraano, jonka laulua pidettiin yleisesti kamalana, mutta saatuaan käsiinsä runsaasti rahaa tämä alkoi järjestää hyväntekeväisyyskonsertteja, joissa hänelle hurrattiin. Näytäntöihin mentiin tietysti pilke silmäkulmassa, ja joka kerta artistin saamat aplodit olivat yhtä riemukkaita.

Homman juju oli siinä, että kukaan ei tohtinut kertoa esiintyjättärelle, miltä hänen kiekaisunsa todellisuudessa kuulostivat vaateliaan oopperayleisön korvissa. Tästä marakattina pitämisestä kehittyi tapahtuman clou. Koska palautteen valtavirta oli yksiselitteisen ”kiittävää”, voitiin myös kriitikoiden nihkeät arviot selittää ”kateudesta” johtuviksi, ja näin tähti saatiin jatkamaan. – Jos nyt kukaan tosissaan vaivautui Jenkinsiä arvostelemaankaan. Myös sensaatiomaisia ylistysarvioita luettiin lehdistä kuin parhaita pakinoita.

Feminismi on samanlaista. Ehkä myös miesten kannattaisi laatia Suomen Akatemian palkkaamien naistutkijoiden ja muiden feministien toiminnan tuloksista todellinen ylistysarvio! Pelkään kuitenkin, ettei se menisi lehdissä läpi – ei niinkään siksi, etteivät kehut kelpaisi – vaan siksi, että kirjoitusten tarkoitus tunnistettaisiin nimestä tai tyylistä. Joskus tällainen kokeilu on kuitenkin onnistunut, kuten tiedämme tieteenfilosofian piirissä tunnetusta Alan Sokalin tapauksesta.