15. marraskuuta 2008

Dialoginen filosofia, uudistettu painos 2008













Julkaisin vuonna 2003 kirjan nimeltä Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka, joka sai yllättävän kiittävät arviot monissa lehdissä. Painoksen tultua myydyksi loppuun olen julkaissut tästä tieteen etiikan ja yhteiskuntafilosofian perusteoksesta uudistetun laitoksen. Kirjaa on täydennetty ja ajantasaistettu varsinkin pääluvun ”Politiikka” osalta.

Esimerkkitapauksina olen analysoinut muun muassa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden sekä globalisaation ja sananvapauden ajankohtaisia kysymyksiä. Niinpä rohkenen suositella kolmatta lukua ”Politiikka” (s. 255–352) myös niille, joita tieteenfilosofia ei kiinnosta. Teoksen uusina esimerkkitapauksina analysoidaan muun muassa:

– Muhammedin pilakuvakiista (s. 294–300)
– Suomalaisia sananvapausoikeudenkäyntejä (kautta linjan)
– Ayaan Hirsi Alin, Pim Fortuynin ja Theo van Goghin kohtalo (s. 276–281)
– Pienten erojen politiikka ja läheisyyshypoteesi (s. 338–340)
+ Monia muita asioita.

Tekstiä teoksessa on aiempaan verrattuna noin 25 prosenttia lisää. Kirja on julkaistu kovakantisena, ja siinä on 416 sivua. Tarkempia tietoja löytyy tästä ja tästä.

Suosittelen kirjan hankintaan verkkokirjakauppoja, jotka myyvät sitä alle ohjevähittäishinnan (34,50), esimerkiksi adlibris.com:ia. Kirjan ISBN on 978-952-498-131-6.

Muistakaa toki myös uusi julkaisuni Enkelirakkaus (ensipainos 2008), joka on saatavissa esimerkiksi tästä.

Tekstinäytteitä Dialogisesta filosofiasta

Globalisaation, internationalismin ja monikulttuurisuuden ihanteet juontavat juurensa kommunismin kukistumisesta. Sen lähtölaukauksia olivat Berliinin muurin murtuminen 9. marraskuuta 1989 sekä kaksi vuotta myöhemmin tapahtunut Neuvostoliiton hajoaminen. Jotkut puhuivat tuolloin kommunismin ja fasismin paiskaamisesta lopullisesti historian romukoppaan – eräät jopa ”historian lopusta”, mihin liittyi oletus, että kapitalismi, liberalismi ja demokratia olivat vakiintuneet pysyväksi ja ikuiseksi yhteiselon muodoksi. G. W. F. Hegelin idealismista alkanut nationalismi oli heidän mielestään tullut päätepisteeseensä, kun sen vastareaktio eli kommunismi luhistui. Mutta tilalle astui uusi ihanteellisuus, joka näyttää menevän yhtä pahasti mönkään kuin sitä edeltäneetkin oppijärjestelmät. Kapitalismi ja globalisaatio synnyttivät rajoista piittaamattoman pakkokansainvälistämisen sekä siirtolaisuutta ja kansainvaelluksia lietsovan monikulttuurisuuden ihanteen. Historia ja sen dynaamista liikettä aiheuttavat tekijät, kuten etniset ja ideologiset erot, jäivät edelleenkin voimaan, ja niinpä myös historia on jatkanut oman itsensä toistamista. Esimerkin siitä tarjoavat entisen Jugoslavian alueella koetut konfliktit.

Onkin pelättävissä, että 2000-luvun globalisaatio johtaa samanlaisiin heimosotiin, jotka leimasivat viime vuosisadan puoliväliä ja joille kylvettiin siemen jo ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä modernin teollistumisen ja siihen liittyneen globalisaation aikakaudella. Ei ole ihme, että myös Euroopan
annus mirabilis – vuosi 1989 – johdatti Balkanin maat takaisin vuoden 1914 tilanteeseen: ratkomaan etnisiä kiistoja sisällissodan keinoin. Ei ollut kulunut kauaa Sarajevossa vuonna 1984 järjestetyistä rauhaa ja harmoniaa symboloivista olympialaisista, kun kaupungin kaduilla virtasi jälleen veri. Tämä osoittaa, kuinka nopeasti monikulttuurisen kanssakäymisen hauras pintasilaus saattaa karista pois osoittauduttuaan vain keinotekoiseksi kulissiksi. Väkivallanteot eivät johtuneet ainoastaan Slobodan Miloševićin toimeenpanemasta nationalismin lietsonnasta, jolla hänen arveltiin pönkittäneen omaa asemaansa ja välttäneen muissa kommunistimaissa väistymään joutuneiden johtajien kohtalon. Bosnia-Hertsegovinan vuosina 1992–1995 käyty sota heijastelee ensisijaisesti sitä, että etnisten erojen sisältämät merkitykset, kulttuurierot ja kansallismielisyys elävät syvällä ihmisten tajunnassa ja lihassa.

Myös ennen ensimmäistä maailmansotaa Balkanin maat muodostivat samanlaisen puskurivyöhykkeen ja etnisesti monikulttuurisen yhteiskunnan kuin esimerkiksi Puola tai Indokiinan siirtomaat Kambodža ja Vietnam. Siksi ei liene sattuma, että verisimmät julmuudet on pantu toimeen juuri noissa monikulttuurisissa maissa, joissa ihmiset kyllästyivät kulttuuriseen sekamelskaan. Myös Jugoslavia oli monikulttuurinen yhteiskunta serbeineen, kroaatteineen, muslimeineen ja kristittyineen. Kun päälle lisättiin vielä eräänlaista pseudouskontoa eli kommunismia, oli pöytä väkivallanteoille katettu.

Aivan niin kuin vuosi 1989 muodosti totalitarismien toivotun päätepisteen, antoivat vuoden 2001 terrori-iskut lähtölaukauksen kuluvalle vuosisadalle. Ne olivat siis uudet ”Sarajevon laukaukset”. Usein sanotaan, että poliitikot vetoavat nykyään nationalistisiin tunteisiin vain kääntääkseen huomion pois ”olennaisista asioista”. Toisaalta poliitikkojen väitetään käyttävän nationalismia myös hyväkseen. Tosiasiassa etniset ja kansalliset erot sekä intressit eivät ole tekosyitä, vaan ne ovat itse juuri noita olennaisia asioita. On pelättävissä, että 2000-luvun globalisaatio johtaa samanlaisiin vuosikymmeniä kestäviin sotiin kuin lisääntynyt kansainvälistyminen ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Kommunismista ja fasismista vapautumisen kausi jäisi siten ainoastaan tilapäiseksi hengähdystauoksi, ja edessä olisi uusi vainojen ja etnisten levottomuuksien aika.

Historiallisesti katsoen monikulttuurisuuden vaatiminen on uusi ilmiö. Historia ei tunne tapauksia, joissa monta kulttuuria tai etnistä kansakuntaa eläisi sulassa sovussa keskenään. Menneisyyden tarjoamaa todistusta ei tietenkään voida pitää osoituksena siitä, että asiat niin ollessaan olisivat välttämättä oikeudenmukaisesti. Mutta se antaa näytön siitä, että ihmiset eivät ole ainakaan vapaaehtoisesti järjestyneet monikulttuurisen mallin mukaisesti: he eivät ole perustaneet sellaista monikulttuurista yhteiskuntaa, jossa eri kansat, kulttuurit ja rodut eläisivät harmonisesti yhdessä, tai ainakaan se ei ole onnistunut ilman riitoja ja uhrauksia.

Näyttöä siitä antavat entisen Jugoslavian alueella koetut etniset puhdistukset, Etelä-Afrikan rotusorto sekä jo alun perin ”monikulttuurisen” Yhdysvaltain liittovaltion sisäiset sodat ja rotulevottomuudet. Monikulttuurisuuden toteuttaminen on vaatinut ponnistuksia ja voimavaroja, eikä sen elämää rikastuttavista eduista ole etnisissä yhteyksissä paljoakaan näyttöä. Monikulttuurisuus on useasti johtanut konflikteihin, jotka ovat vain heikentäneet kansakuntien toimintakykyä. Tiesivätkö muka Pohjois-Amerikan intiaanit asuvansa USA:ssa ennen Kolumbuksen jälkeistä aikaa? Entä ymmärsivätkö Australian aborginaalit oman kulttuurinsa alkeellisuutta ennen James Cookin rantautumista heidän kotitanhuvilleen? Monta kulttuuria yhdessä ja samassa paikassa näyttää olevan mahdottomuus ilman, että niiden välille syntyy kilpailua ja taistelu voitosta. Myös siirtolaisuus on pohjimmiltaan valloittamista, tapahtuupa se sitten löytöretkien tai ”työperäisen maahanmuuton” verukkeella. Siksi on ihmeellistä, että muutamat poliittiset tahot koettavat edistää etnistä monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa jopa erilaisin pakkotoimin. Edessä lienee aika, jolloin kissanpoikien silmät avautuvat myös monikulttuurisuutta rakentamaan pyrkivässä Euroopan unionissa.

...

Etnisiä ongelmia ei ole syytä ryhtyä korjailemaan eikä syrjintää tendenssinomaisesti vähentämään, ennen kuin on mietitty, mistä nämä ilmiöt johtuvat. Siksi myös EU:n liittovaltiokehityksen seurauksia, kapitalistisen globaalitalouden siunauksellisuutta ja kansallisvaltioiden väheksymisen todellisia motiiveita on syytä ajatella tarkasti.

Entä mikä kansallisvaltiossa sitten on niin puolustettavaa tai hyvää? Analyysini mukaan hyvinvointia ja yhteiskuntaluokkien välistä ymmärrystä on voitu edistää parhaiten vahvojen kansallisvaltioiden sisällä – ei sen tapaisissa useista valtioista koostuvissa totalitarismeissa, jollainen esimerkiksi Neuvostoliitto oli. Islamilaiset maat puolestaan muodostavat keskusjohtoisen uskonnollisen totalitarismin, jossa useiden kansallisten vähemmistöjen sekä naisten asema on ankea ja kaikkia seksuaalivähemmistöjä sorretaan ja rangaistaan systemaattisesti.

Länsimainen demokratia ja rationalismi ovat kehittyneet kukoistavimpaan kukkeuteensa nimenomaan kansallisvaltioissa ja niiden ansiosta. Kansallisvaltioita edeltäneenä aikana Euroopassa vallitsi kosmopoliittinen ja monikulttuurinen hajanaisuus, jossa aatelisto ja ylimmät säädyt käyttivät valtaa ja taistelivat keskenään. Sen sijaan kansallisvaltio on taannut säätyjen yhdistymisen ja toiminnan yhteisten päämäärien hyväksi. Tällöin myös työväenluokalle on tarjoutunut mahdollisuus poliittiseen osallistumiseen ja tavoitteidensa edistämiseen. Yhteen hiileen puhaltamisen on mahdollistanut nimenomaan kansallisvaltio, jossa luokkakuilut on lapioitu umpeen. Tätä kautta nationalismi on taannut sekä hyvinvoinnin, demokratian että rationalismin kehittymisen, kun yhteiskuntaluokat ovat voineet löytää toisensa ja yhteiset etunsa kansallisvaltioiden sisällä. Pitämällä yllä kansallisvaltioiden erilaisuutta nationalismi on varmistanut erilaisuuteen sisältyvän rikkauden maailmassa.

Myös meidän homojen ja muiden seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten asema ja oikeudet ovat liberalistisen ja yksilöä kunnioittavan länsimaisen individualismin tuloksia, ja siksi meidän kannattaa suojella ja pitää arvossa sitä järjen työvälinettä, jonka kautta oikeuksiamme on voitu edistää: kansallisvaltiotamme. Sen olemassaolon turvaaminen tapahtuu parhaiten henkisen maanpuolustustyön ja nationalismin edistämisen kautta sekä kritisoimalla ja vastustamalla monikulttuurisuuteen ja maahanmuuton lisäämiseen tähtääviä pyrkimyksiä.

Historia on osoittanut, että suurissa ja rajoiltaan löyhissä valtioliitoissa eripuraisuus kasvaa, eivätkä kansakunnat koe ennen pitkää työskentelevänsä minkään yhteisen aatteen tai edun hyväksi. Euroopan unionissa on vaarassa käydä näin, ja siksi tulevaisuuden uhkakuvaksi muodostuu myös se, että Eurooppa jakautuu takaisin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, joissa yksilöt ja ryhmät tappelevat keskenään. Koska itse en toivo tällaista tulosta, vastustan kansallisvaltioiden purkamiseen johtavaa kosmopoliittista monikulttuurisuutta ja internationalistista pakkokansainvälistämistä sekä globalisaatiota. Vahva ja itsenäinen kansallisvaltio on länsimaisen demokratian ja rationalismin vahvin turva. Kansallisvaltioiden rakentaminen varmistaa parhaiten sekä sosiaalisen että taloudellisen hyvinvoinnin, rauhan, tasa-arvon ja erilaisuuden kunnioittamisen ja edistää myös yhteisymmärrystä ihmisten välillä.