Päinvastoin

Sana ”päinvastoin” on siitä erikoinen, että väitettäessä jonkin asian olevan johonkin toiseen verrattuna päinvastoin, ei ole selvää, kuinka päin asia itseasiassa on. Tämä johtuu siitä, että ”päinvastoin” voi viitata sekä asiasisältöön että lauseen totuusarvoon. Esimerkiksi sanoessani, että ”nähdäkseni ulkona sataa tai päinvastoin”, sana ”päinvastoin” voi viitata sanaan ”nähdäkseni” (eli en olisikaan sitä mieltä) tai itse väitteeseen, että ulkona sataa (eli ei sataisikaan).

Vielä monimerkityksisemmäksi sanankäyttö tulee, jos väitteen sisältönä ovat asiat, joiden kesken vallitsee monta vaihtoehtoa. Esimerkiksi ”kävelin päin punaisia valoja ja päinvastoin”. Tällöin jää epäselväksi, kävelinkö mitään valoja päin, kävelinkö päin vihreitä valoja vai kävelinkö kadun ylitettyäni vielä takaisinkin.

Esimerkkejä sanan ”päinvastoin” hullunkurisesta käytöstä:

”Tämä ei ole tuoli, päinvastoin.”

”En ole nainen, vaan päinvastoin olen nainen.”

”Se ei ole olennaista, vaan päinvastoin se on olennaista.”

”Älä yritä kääntää asiaa päinvastoin, kun sen päinvastoin pitäisi olla päinvastoin.”


Karttapallot katollaan

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli jälleen paljon uutisia, joiden haluaisin olevan päinvastoin. Kokoomuksen elitistiseltä vaikuttava ulkoministeri Alexander Stubb intoilee sen otaksumansa (ja ilmeisen toiveensa) puolesta, että tulevaisuudessa ”EU:n laajeneminen jatkuu”. Lehti puolestaan täydentää, kuinka uutinen pitää ymmärtää ja naulaa otsikon perään ”ja hyvä niin”. Näin yksinkertaisimmankin lukijan halutaan ymmärtävän, mikä on hyvää, eikä lehden kanta jää viisaammillekaan epäselväksi.

Toinen asiasisällöltään nurin niskoin seisova uutinen on se, että opetusministeri Sari Sarkomaan mukaan hallitus aikoo uudistaa sosiaaliturvajärjestelmää lisäämällä mukaan patistelevia elementtejä. Sitä puolestaan sanotaan kannustavuudeksi. Todellisuudessa kyseisenlainen ehdollistaminen johtaisi muun muassa huippukoulutettujen ihmisten kiristämiseen ja tarpeettomaan holhoamiseen aloilla, joilla töitä ei ole tai toimintaa ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Näin on esimerkiksi taiteiden piirissä.

Olisi hauska tietää, mihin asiaa märehtivältä Sata-komitealta pääsi unohtumaan perustulojärjestelmä, jota vihreät mainostivat eduskuntavaalien alla? Luvatun 440 euron suuruisena se ei tosin ylittäisi edes 750 euron köyhyysrajaa, mutta järjestelmä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi kirjassani Työttömän kuolema (2005) ehdottamallani tavalla.

Ei ole kulunut montakaan päivää, kun mainitsin tässä blogissani, että sosiaaliturvaa koskeva remontti kehdataan todennäköisesti nostaa poliittisiin puheisiin vasta kunnallisvaalien jälkeen. Nyt on vaalien jälkeinen aika. Ja kuuma peruna ilmestyi pöydälle heti salakomitean verhojen heilahdettua hieman.

Helsingin Sanomat jatkaa myös maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välillä näkemäänsä sotaa referoimalla jonkun paikallisen maahanmuuttajakoordinaattorin puheita, joiden mukaan ”suomalaismies pelotteli maahanmuuttajataustaisia nuoria ampumalla parvekkeelta ilmaan” ja ”keski-ikäinen suomalaismies puukotti ulkomaalaistaustaista nuorta miestä kasvoihin”! – Hui. Kyllä syyllisyys ja teot ovat näissäkin ”kähinöissä” (lehden oma ilmaus) yleensä olleet vice versa, mikä voidaan todeta esimerkiksi rikostilastoista. Onkin outoa, että tekijän etninen alkuperä mainitaan avoimesti, kun asialla on suomalainen, mutta sitä ei mainita, kun syyllinen on maahanmuuttaja tai se ei ole muutoin ”olennaista”.

Kyseessä taitaakin olla suomalaisia vastaan suunnattu provokaatio tai suoranainen kiihottaminen, ja huomiota herättävästi asialla on jälleen ”nuoriso”. Helsingin Sanomien jutun mukaan ”tilanne saattaa riistäytyä vakavaksi, kun nuoret kertovat kotonaan oman versionsa tapahtumista” ja ”nuorten kertomukset saattavat olla värittyneitä” (kursivointi minun). – Mutta mitä silloin tapahtuu? Lähtevätkö vanhemmat ihmiset tai suvut kostoretkille mätkimään perussuomalaisia? Hälyttävätkö maahanmuuttajanuoret koolle kokonaisen koripallojoukkueen mukiloidakseen meitä muita, toisia, vieraaksi itsemme kokevia suomalaistaustaisia?

Kun viranomaisten mielestä syyllisiä ovat aina vain suomalaiset, käy helposti päinvastoin, ja ihmisistä tulee entistäkin maahanmuuttajavastaisempia. Etniset ”kähinät” sen kun lisääntyvät. Mikäli maahanmuuttajat puolestaan ”kokevat helposti, että kaikki suomalaiset ovat meitä vastaan”, kuten lehti väittää, niin millä tavalla valkonaamaksi huudellut suomalaisnuoret sitten omalta osaltaan kokevat asian? Päinvastoinko?

Hufvudstadbladet puolestaan kantaa kortensa poliittisen korrektiuden kekoon uutisella, jonka mukaan poliisiylijohtaja Mikko Paatero haluaa maahanmuuttajia poliiseiksi paikkaamaan huutavaa työvoimapulaa. Juttu on epäuskottava, sillä viime helmikuussa poliisit valittivat vielä resurssipulaa, ja suurin osa poliiseiksi valmistuvista joutui suoraan työttömiksi (69 valmistuneesta vain 3:lle oli tiedossa määräaikaisia töitä). Mutta Paateron kannanotto on kelvannut pohjaksi myös Helsingin Sanomille, joka teki pienestä jutusta suuren.

Poliisiylijohtajalta kiskotun uutisen tarkoitus lieneekin vain sopeuttaa maahanmuuttajia viranomaisvaltaan. Kun (1) ”pulaa tulee etenkin ruotsin kieltä osaavista poliiseista”, mutta toisaalta (2) ”maahanmuuttajien työllistymiskynnystä nostaa ne, että poliisien on oltava suomen kansalaisia ja heidän on osattava hyvin kotimaisia kieliä”, niin miksi Paatero toivoo, että (3) ”poliisiin saataisiin houkuteltua myös entistä enemmän maahanmuuttajia”?

Mikäli keskeinen tavoite on saada suomen- ja ruotsinkieltä taitavia poliiseja, niin heitähän löytyy nimenomaan kantaväestöön kuuluvien suomen- ja ruotsinkielisten joukosta. Miksi heitä pitäisi etsiä maahanmuuttajien seasta? Syy voi tuskin olla mikään muu kuin poliisin halu herättää maahanmuuttajien luottamusta poliisin omaa toimintaa kohtaan.

Maahanmuuttajia koskevat samat vaatimukset kuin muitakin ihmisiä. Jos niistä aletaan tinkiä, kyse on päinvastoin kantaväestöön kohdistuvasta tahallisesta syrjinnästä. Ilmeisesti poliisin ja maahanmuuttajien välillä vallitsevaan epäluottamukseen on jokin syy. Jos kyse on pelkästä tasa-arvokiintiön täyttämisestä, toivoisin, että Paatero olisi sanonut jotain päinvastaista, esimerkiksi niin, että ”poliiseiksi kaivataan suomalaisia kantaväestöön kuuluvia homoseksuaaleja, koska he yleensä ovat sanavalmiita ja kielitaitoisia, eikä lihaksistakaan tule pulaa.”

En ole koskaan nähnyt yhdenkään viranomaisen esittävän mitään toivomuksia seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten palkkaamiseksi virkoihin. Sen sijaan maahanmuuttajia kohtaan hyysäämishalua kyllä riittää. On se nyt kamalaa, että suomalaiset ovat muka niin riidoissa keskenään, että tarvitaan oikein maahanmuuttajapoliisi apuun.


Sananvapautta vai päinvastoin?

Helsingin Sanomat kantaa aamiaispöytään myös mukavan määrän muita sananvapauteen, poliittiseen korrektiuteen ja elämäntapakontrolliin liittyviä uutisia. Ruotsista kantautuvan lakiehdotuksen mukaan ”tekijänoikeuksien haltijat saisivat jatkossa oikeuden jäljittää internetissä tiedostoja jakavia ihmisiä”. Laki on osa Ruotsin hallituksen aloittamaa orwellilaisen yhteiskunnan rakentamista, joka vaarantaa myös suomalaisten sähköpostiturvallisuuden ja yksityisyyden, sillä suuri osa tietoliikenteestämme ulkomaille kulkee Ruotsin kautta.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tekijänoikeuksien valvontaa aiotaan käytännössä toteuttaa. Se edellyttäisi ihmisten tunnistamista verkoissa ja heidän yhdistämistään henkilöllisyyteen, oikeuslaitoksen laajentamista ratkaisemaan satoja tuhansia juttuja vuodessa ja poliisin oikeuksien luovuttamista yksityisille toimijoille ilman, että ihmiset voivat puolustautua. Lisäksi firmat alkaisivat todennäköisesti kiristää kopiointiin syyllistyneitä koulupoikia korvausvaatimuksilla.

On tietysti selvää, että jos tuottajat eivät halua suojata esimerkiksi CD-levyjä DVD-levyjen tavoin vain suojaustekniikoiden kalleuden vuoksi, kulut kopioinnin valvonnasta halutaan siirtää julkiselle vallalle eli veronmaksajille. Kun tämä puolestaan harmittaa ihmisiä, levyteollisuus katsoo saavansa siitä perusteen penätä valvontaoikeuksia itselleen. Julkinen valta puolestaan myöntää ne mielellään, sillä se arvelee säästävänsä lain valvontakuluissa. Tämä on juuri sitä vähä vähältä tapahtuvaa perusoikeuksien nakertamista, jota tapahtuu käyttäen verukkeena esimerkiksi nettipiratismia koskevaa kontrollia tai lapsipornon suodatusta.

Entä sitten piratismi, onko se hyvää vai pahaa? Se, että elektronisia tuotteita ei voida valvoa, on osa todellisuutta. Kopiointisuojatut levyt eivät vähennä kopioimista lainkaan. Ne haittaavat ainoastaan niitä, jotka ostavat kyseisiä levyjä; suojatut levyt kun eivät toimi kaikissa soittimissa.

Tekijänoikeuksista tinkimättömyyttä puolustellaan usein sillä, että viihdeteollisuus loppuisi ilman suunnattomia voittoja ja että tekijöillä on oikeus korvaukseen. Todellisuudessa tuotantoporras kahmaisee tuloista suhteettoman suuren osan jo nyt, ja sillä olisi varaa luopua mahtavista voitoistaan. Myöskään artisteja ei tule pitää sellaisina arkipäivän aatelisina, joilla ilman muuta on oikeus miljoonien tuloihin vain sen vuoksi, että on onnistunut saamaan markkinoille tuotteen, joka miellyttää massoja.

Taiteelle olisi kenties hyväksikin, että pelkän rahan perässä juoksijat vähenisivät. Kaupallinen artisti tekee tuotteitaan takoakseen rahaa, ja siten hän tähtää kulttuurisen niukkuuden luomiseen, toisin sanoen siihen, että markkinoilla olisi mahdollisimman vähän erilaisia tuotteita mutta läpi pääsisi juuri hänen tuotoksensa, jota myytäisiin paljon. Epäkaupallinen toimija puolestaan tekee musiikkia, kirjoja ja kulttuuria pelkästä tekemisen ilosta ja jakaa ne maailmalle ilmaiseksi, jolloin tavoitteena on kulttuurisen runsauden luominen. Kopioinnin rajoittaminen nyt estää tätä kulttuurin runsastumista, vaikka siihen olisi hyvät tekniset mahdollisuudet.

Vapaan kopioinnin tuloksena syntyvä runsaus edistää myös teosten historiallista säilymistä. Kulttuurin monistuminen taas ei ole haitaksi, sillä suuri osa niistä ihmisistä, jotka kopioivat jotakin, eivät ostaisi tuotetta missään tapauksessa. Toisaalta ne, jotka ostavat tuotteen, eivät yleensä kopioi, sillä muutoin he olisivat tehneet sen jo. Ja silti kustannusporras hengittää.

Luvattomasta verkkolataamisesta puolestaan on tullut niin yleistä, että se koetaan osaksi tavanomaista tietokoneen käyttöä. Esimerkiksi nuoret eivät tunnista sitä rikokseksi enää ollenkaan, kuten käy ilmi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksestä, jonka mukaan 69 prosenttia yhdeksäsluokkalaisista imee verkkoa kuin äitinsä nänniä. Koska kaikkia heitä ei voida oikeuteenkaan vetää ja harvojen kiinnisaatujen tuomitseminen loukkaisi yhdenvertaisuutta, lainsäätäjällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin alentaa kopioinnin rimaa. Samoista syistä maailmalla kukoistavat erilaiset piraattipuolueet, jotka yrittävät tehdä laittoman lailliseksi.

Lisäksi vapaata tai lähes vapaata kopiointia tukee kulttuurielämän olemuksen tunnustaminen vuorovaikutussuhteeksi: mikään teos ei synny tyhjästä, vaan kaikki lainaavat toisiltaan ja ovat kiitollisuudenvelassa jollekin aiemmin esitetylle. ”Omaksi” voidaan mieltää tällöin vain se, mitä ei tunnisteta tai ymmärretä myös toisten tuottamaksi, ajattelemaksi tai säveltämäksi. Tämä merkitsee, että tekijänoikeudet ovat kovin suhteellisia, eikä niitä voida pitää pyhinä.


Kaikki ei ole päinvastoin

Tämän päivän lehdet toivat jälleen eteeni asioita, joiden olisin toivonut olevan päinvastoin: parhaimmillaan Alexander Stubb olisi sanonut, että ”EU:n ei pidä laajentua”. Sari Sarkomaa olisi lausunut, että ”sosiaaliturvan tasoa pitää korottaa ja sosiaalista kontrollia vähentää”. Helsingin Sanomien siteeraama maahanmuuttajakoordinaattori olisi päinvastoin sanonut, että ”ulkomaalaisten rikollisuus pitää saada kuriin, koska pelkkä suvaitseminen ei näytä auttavan”. Ja Ruotsin hallitus olisi todennut, että ”yleiskäytännöksi muuttunut kopiointi pitää mahdollisimman nopeasti legitimoida”.

Mutta löytyypä päivän uutisten joukosta myös yksi juttu, joka seisoo oikein päin: jyväskyläläinen miestutkija Henry Laasanen on rohjennut väittää, että mikäli naisten keskipalkat nousisivat samalle tasolle kuin miesten, naisista tulisi käytännössä miehiä vauraampia. Olin juuri itsekin päässyt toteamasta, että Sanoman lehtien hehkuttama palkkatasa-arvo ei kerro tärkeimpiä asioita miesten ja naisten taloudellisesta asemasta, sillä sen takana on usein jo sinänsä kompleksinen heteroseksuaalinen vaihtosuhde. Onneksi näkökanta päätyi Laasasen esittämänä lehteen eikä sitä haudattu feministiseen tunnekuohuun, joka hyökkää nyt lukijoiden päälle jutun yleisökommenteista. Mutta kyseessähän ei ollutkaan Hesarin oma uutinen vaan STT:ltä välitetty juttu, joka oli sekin jo valmiiksi balanssoitu naistutkijan vastaväitteillä.

Sen sijaan ”seksuaalista ahdistelua” koskevien asioiden toivoisin olevan päinvastoin. Tiedotusvälineet nostivat jälleen näyttävän kohun, kun tasa-arvoministeri Stefan Wallin erotti valtiosihteerinsä Stefan Johanssonin tämän roikuttua kuin koulupoika erään nimettömänä pysyttelevän naisen rintaliiveissä Ruotsin suurlähetystön juhlilla. Eikö poliitikko tai poliittinen virkamies saisi olla seksuaalinen? Mitä pahaa on siinä, että poliitikot elävät kuin muutkin ihmiset? Täytyykö poliitikkojen ja virkamieskunnan olla sellaisia neiti Impi Umpilampia, joilla ei ole intohimoja? Ilta-Sanomat, joka ministerin vanavedessä vaatii pääkirjoituksessaan nollatoleranssia seksismille, on yhtä pahoin hakoteillä kuin moralistit yleensäkin. Tavoitteena lienee jälleen opettaa kansalaisille, miten pitää elää.

Mitä enemmän maailmassa on seksiä ja seksuaalisuuden avointa osoittamista, sitä parempi yhteiskunta. Todellista seksuaalista ahdistelua on seksuaalisuuden kuohiminen. Wallin lieneekin tullut katumapäälle ja huomannut omaan asennoitumiseensa sisältyvän ristiriidan. Siksi hän reagoi nyt tavalla, jolla hän syventää tuota ristiriitaa. Toisella kädellään hän jakaa eropasseja seksuaalisuutensa avoimesti näyttäneille, mutta toisesta suupielestään hän lausuu myöhemmässä lehdessä, että ”suomalaisilla miehillä menee monilla elämänalueilla naisia huonommin”.

Tämä ei ole mikään ihme, kun poliitikot itse kaitsevat kansaa tavalla, jolla miesten kulkusia poljetaan. On hyvä, että Wallin kaipaa palkkatasa-arvoa myös miehille ja puolustaa miesten asemaa esimerkiksi huoltajuuskiistojen käsittelyissä, joissa naiset yleensä ahmivat perheiden lapset naispuolisten sosiaalityöntekijöiden solidaarisuutta hyväkseen käyttäen vain itselleen. Mutta Wallinin asennoituminen miesten seksuaalisuutta koskeviin asioihin näyttää olevan kaksinaismoralistista, mikä on tyypillistä poroporvarillisille mielipiteille yleisestikin.