Pukit kaalimaan vartijoina – Mitä valheellinen valtamedia ei taaskaan kertonut?

Yleisradion uutiset kertoivat maanantaina toimittaja Jussi Virkkusen kirjoittamassa jutussa ”Helsingin uusi nettipoliisi käy valeuutisten kimppuun”, että Helsingin poliisi lisää internetin tarkkailua ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Tehtävään on nimitetty ylikonstaapeli Teemu Hokkanen, joka kuvailee toimintaansa niin, että se on samanlaista kuin ”perinteisen järjestyspoliisin mutta tapahtuu internetissä”.

– Ahaa, siis sanankäyttäjiä viedään kuin sikaa korvasta ja pamputetaan mustaan maijaan.

Jutussa selitetään, että ”tiedottamisen lisäksi hänen tehtäviinsä kuuluu myös huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta”.

Selvä juttu. Minä puolestani olen koulutukseltani tiedemies ja myös minun tehtäviini kuuluu tiedottaminen, huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta. Aloitan tästä.

Tiedättekö, että poliisin uudeksi sähköpaimeneksi nettiin nimitetty Teemu Hokkanen on Vihreän liiton jäsen ja espoolainen kuntapoliitikko? Kotisivunsa ovat tässä ja Vihreän liiton kuntavaalisivunsa tässä. Hän on siis niin sanottu poliittinen poliisi.

Yleisradio ei maininnut mitään Teemu Hokkasen puoluekantaisesta sitoutumisesta netissä vellovan kiistelyn erääseen ääriainekseen, eli vihreisiin, jotka käyvät jatkuvaa ideologista sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia ja muita kansallista etua suojelevia ihmisiä vastaan. Poliittisesti sitoutuneena hänellä on motiivi osallistua keskusteluun kiistojen osapuolena eikä niitä ulkoapäin tarkastelevana virkamiehenä.

Suomen hallintolain 6 §:ssä puolestaan sanotaan näin: ”Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.”

Totuus asiassa on, että Teemu Hokkanen on puoluekantaisuutensa vuoksi esteellinen toimimaan tehtävässä, jossa tarkastellaan kansalaisten mielipiteitä ja sanankäyttöä. Hänellä on intressijäävi, sillä poliittisen sitoutumisensa kautta hän on aatteellisten kiistojen intressiosapuoli. Hänellä on osallisuusjäävi, koska hän on osallinen asioissa, joita hänen pitäisi virkatehtävissään ratkoa. Ja hänellä on palvelussuhdejäävi, sillä hän on palvelussuhteen kaltaisessa riippuvuussuhteessa puoluetoimintaan, joka asettaa esteen asioiden tasapuoliselle käsittelylle viranomaistoiminnassa.

Ideologisten sitoumustensa vuoksi tehtävään valitun esteellisyys on selvää, ja hänen olisi itse pitänyt todeta se sekä jäävätä itsensä. Sen sijasta hän näyttää käyvän toimeensa aisakellot helkäten, reippaasti ja toimeliaasti, mitä Ylen jutussa kuvaillaan sanoilla ”tarmokkaammin” ja ”kimppuun” käyden.

Asiaa kärjistää se, että suuri osa internetissä tapahtuvasta kiistelystä tapahtuu niin sanotun vihervasemmiston ja kansallismielisen oikeiston välillä, joten on oletettavaa, että tehtävään valittu henkilö kohtelisi kiistelyn osapuolia puolueellisesti oman viiteryhmänsä hyväksi.

Mikä takaa, että vihreäksi feministiksi ilmoittautunut vihapuhepoliisi pitäisi kurissa ne vihervasemmistolaiset mimosat ja omat puoluetoverinsa, jotka hyökkäilevät kavalluksia ja perättömiä ilmiantoja tehden kunniallisten ihmisten kimppuun ja lavastavat heistä syypäitä tekaistuihin ideologisiin rikoksiin vain kiusatakseen ihmisiä ja kartuttaakseen uhripääomaansa?

Yleensäkin on täysin vääristynyttä, että viranomaisvalta pyrkii eliminoimaan kansalaisten poliittisia mielipiteitä ja estämään niiden välittymistä tarkkailu- ja rankaisutoimin. Nyt ei ole kyse vain siitä, nauttiiko poliisi-instituutio ”luottamusta” vai ei. Tällä menolla se ei tietenkään nauti myöskään luottamusta. Mutta kyse on paljon enemmästä.

Kyse on siitä, että yhteiskunnallinen totuus on tuomittu katoamaan, mikäli totuuden tavoittelua varjostaa rangaistusten uhka. – Ajatelkaa: heillä ovat aseet, syyttäjät, käsiraudat, pippurisumutteet ja kaikki! Kansalaismielipiteiden ja sananvapauden kuohiminen on siis moraalitonta, eikä sitä voida perustella rikkomatta yleisiä ihmisoikeuksia ja muuttamatta maatamme henkiseksi Pohjois-Koreaksi.

Samalla poliisi itse menettää ainoan vaikuttavan toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Kansalaisten erimielisyys hallitusten vetämästä ja Euroopan unionin meille tuputtamasta maahanmuuttopolitiikasta on johtanut yhteiskunnalliseen eripuraan ja heikentänyt kansalaisten keskinäistä luottamusta tavalla, jolla sananvapaus on syöty pois ja ihmisiä ripitetään totalitarismeille tyypillisillä keinoilla.

Vihreän aktiivipoliitikon nimittäminen ideologista valvontatehtävää suorittamaan on samanlainen oire viranomaisvallan mädäntymisestä kuin Demla-juristien päätyminen harjoittamaan yhdistyksen tavoitteissa mainittua politiikkaansa oikeusviranomaisten roolissa. Sanankäytön kärjistyminen internetissä johtuu lähinnä yhdestä juurisyystä, maahanmuutosta ja sen aiheuttamista konflikteista, mutta tämän alkusyyn arvostelemisen ja vastustamisen vihervasemmistolainen viranomaisvalta yrittää kieltää lavastamalla järkipuheen ”vihapuheeksi” tai ”rasismiksi”.

Olen useissa kirjoituksissani vastustellut vasemmistolaisissa ajatuspajoissa taottuja propagandatermejä kuten ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’, joille ei voitu esittää mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Ensin mainittua vihervasemmisto käyttää kaiken sellaisen argumentaation tukahduttamiseen, joka ei vastaa sen omaa maailmankuvaa. ’Totuuden jälkeinen aika’ puolestaan vihjaa, että joskus aiemmin totuus muka tiedettiin ja että nyt vaihtoehtomedia uhkaa pravdaa valheilla.

Asia onkin aivan päinvastoin. Vaihtoehtomedia nousi perinnemedian rinnalle, koska ihmiset kyllästyivät vanhan ja valheellisen valtamedian luomaan narraatioon, jossa maahanmuuton ongelmista vaiettiin ja monikulttuurisuuden sisäisesti ristiriitaista ideologiaa pakkosyötettiin kansalaisille. Totuus alkoi tihkua valheita ja puolitotuuksia hyödyntävän valtamedian ohi.

On suurta typeryyttä ja häikäilemätön vääryys, että politiikasta eri mieltä olevat ihmiset yritetään vaientaa poliisin ja oikeuslaitoksen voimalla. Siitä, mikä todellisuudessa ja yhteiskunnallisissa mielipiteissä sekä tulkinnoissa on valetta ja mikä totta, ei pidä missään tapauksessa poliisin eikä oikeuslaitoksen päättää.

Salakyttien ilmaantuminen nettilangoille tuhoaa sananvapautta jo pelkän läsnäolonsa kautta, sillä se ohjaa ihmisiä tarkkailemaan ja suodattamaan näkemyksiään itse. Niinpä poliittisen poliisin olemassaolo sinänsä on vakava oire viranomaisvallan politisoitumisesta ja yhteiskuntakritiikin määrittelemisestä ajatusrikokseksi.

Poliisin roolin ymmärtämättömyyttä ilmentää nettijutussa mainittu kannanotto, jonka mukaisesti mielipidepoliisin toiminta rinnastetaan konkreettista ja immanenttia työtä tekevän ”järjestyspoliisin” toimintaan. Ajatusten paimentaminen nähdään siis samantyyppisenä kuin katurikollisten poimiminen Ford Transitiin.

Kansalaisten väliseen viestintään puuttumisen madaltamista osoittaa sekin, että kyttäily on asetettu paikallispoliisin tehtäväksi, vaikka internet muodostaa universaalin verkoston, jonka laillisuudenvalvonta olisi kansallisen tason eli keskusrikospoliisin suoritettava. Paikallispoliisin tehtäviä laventamalla haluttaneen tuoda uhka lähemmäksi kansalaisia ja luoda mielikuvaa, että poliisiauto ajaa pihaan ”sopimattomista sanoista”.

”Väärinä” pidetyistä ajatuksista ja kannanotoista pamputtamista voidaan jo sinänsä pitää vihapuheen kaltaisena aggressiona eri mieltä olevia vastaan, sillä kyseessä on rangaistuksella uhkaava toiminta. Se puolestaan on jyrkässä ristiriidassa poliittisten vapauksien kanssa.

Viranomaisten toimivallan ulkopuolelle sanankäytön kyttäily jää jo filosofi Adam Smithin ilmoittamasta syystä. Hänen mukaansa jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, sillä yhteiskunta ei voi eikä sen pidä puuttua ihmisten henkisiin potentiaaleihin, vaan ihmiset muodostavat käsityksensä ja ilmaisevat ne joka tapauksessa täysin suvereenisti.

Vallanpitäjät ovat tämän myös laajalti huomanneet, ja siksi sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaudet ja ilmaisunvapaudet ovat säädetyt ”ihmisoikeuksiksi” ja kansalaisten ”perusoikeuksiksi”.  Niitä kun ei ole voitu missään kieltää eikä niiden toteutumista estää.

Korostan, että poliisin toimintaan liittyvä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan periaatteellista, sillä tehtävään määrätty henkilö on pelkkä symptoomien esiintymä ja ongelmien eksponentti. Vikaa on valtiovallassa, joka on siirtänyt viranomaisille poliittisia tehtäviä.

Totta tässä tapauksessa on se, että Yleisradio pullautti tyypillisen valeuutisen jättämällä Hokkasen poliittiset taustat kertomatta ja asettumalla myötäilemään toimintaa ilman vähäisintäkään reflektiota tai kritiikkiä. Vertailun vuoksi samaan oli syyllistyä myös Vantaan Sanomat, joka tosin lisäsi tiedon puoluekannasta juttuunsa myöhemmin.

Luulin aluksi, että kyseessä olisi jonkinlainen parodia poliisin nykytilasta, mutta pikainen syventyminen aiheeseen osoitti, että DDR on täällä ja poliittinen poliisi on totta. Myöskään poliiseja ei voi enää parodioida, sillä he tekevät sen itse. Mitä hullua vielä joudunkaan näkemään, ennen kuin olen Sokrateen asemassa ja iässä?

Media hukuttaa maahanmuutto-ongelmat omaan sanakohinaansa

Myös vihervasemmiston toinen äänitorvi Helsingin Sanomat syyllistyi eräänlaisen valeuutisen rakentamiseen. Helsingin Sanomat julkaisi maanantaina toimittaja Susanna Reinbothin kirjoittaman, ylipitkästi ja kaiken selittävästi otsikoidun jutun ”Puolen vuoden kiristämisen ja ahdistelun jälkeen Anna antoi periksi – näin Suomesta oleskelulupaa havitellut mies pakotti tytön avioliittoon”.

Pitkä otsikko selittyy sillä, että juttu on maksumuurin takana mutta myös muiden toivotaan lukevan klikkiuutisesta ainakin otsikon ja muodostavan kuvan sen perusteella. Otsikko on Helsingin Sanomille tyypilliseen tapaan populistinen ja harhaanjohtava ja antaa jälleen väärän kuvan maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteista.

Kirjoituksen otsikko uskottelee, että etnisesti suomalainen ”Anna” olisi solminut pakkoavioliiton ulkomaalaisen miehen kanssa ja että tähän vääryyteen puuttumalla lehti muka tekee etevää journalismia, jossa kerrotaan maahanmuuton kantaväestölle aiheuttamista ongelmista avoimesti.

Edempänä tekstissä kuitenkin paljastetaan epäsuorasti, että Anna ei olekaan etninen suomalainen. Tämä käy ilmi esimerkiksi toteamuksesta ”[m]ies oli kotoisin toisesta aasialaisesta maasta kuin vuosia Suomessa asunut Anna”. Lisäksi lehti myöntää jutun lopussa, että naisen nimi oli keksitty.

Sitä, mistä Aasian maasta Anna on, lehti ei kerro, vaikka se olisi aivan olennaista, sillä pakkoavioliitot ovat tyypillisiä nimenomaan islamilaisille maille, joista suurin osa kuuluu Aasiaan tai Vähään-Aasiaan. Lehti ei myöskään mainitse lainkaan sanaa ”islam”, vaikka pakottamisen taustalla ovat ankarat normit, jotka viittaavat nimenomaan islamiin. Lehti muun muassa selittää, että ”[i]sä oli ankara. Tytär ei saanut liikkua iltaisin ulkona, ja kännykän viestitkin isä tarkasti.” Mies puolestaan oli lehden mukaan uhannut tehdä itsemurhan Annan kotitalon pihalla, jos ei pääse naimisiin vastikään 18 täyttäneen tytön kanssa.

Hurmaavaa menoa, mutta ei kovin tyypillistä suomalaiselle elämänkäytännölle, minkä myös Hesarin suggeroima lukija ehkä huomaa punavihreistä silmälasinkehyksistään ja spiraalin pyörteisistä pullonpohjistaan huolimatta.

Niinpä kyseessä ei ole lehden harjoittama ansiokas journalismi, jossa rehellisesti, hurskaasti ja puhtain purjein kerrottaisiin kantaväestön ja oleskelulupaa havittelevien välisistä konflikteista. Sen sijaan kyseessä on lehden yritys lavastaa maahanmuuttajien oman erityiskulttuurin sisäisistä ongelmista yleispätevä pulmakysymys, jota kaikkien pitäisi taivastella naisten asemasta huolestuen.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt systemaattisesti vaikenemaan maahanmuuton ongelmista, eikä lehti kertoisi varmasti tästäkään, ellei uhrina olisi nainen, joka on valittu väestöjen etnistä vastakkainasettelua lieventäen, toisin sanoen saman viiteryhmän sisältä kuin avioon pakottanut mies. ”Suomalaiseksi” pakkoavioliiton naisuhri oli naamioitu nimen kautta, sillä tällöin yleisölle syntyi helposti mielikuva, että lehti muka paljastaa suomalaisiin kohdistuvia väärinkäytöksiä.

”Naisten oikeuksista” huolestuneen rummutuksensa paukutuksessa Helsingin Sanomat ei ole uutisoinut samanlaisella intohimolla niistä lukuisista raiskauksista, joita kehitysmaista tulleet maahanmuuttajamiehet ovat tehneet kantaväestöön kuuluville suomalaisnaisille (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä). Pakkoavioliitot koetetaankin nähdä vain maahanmuuttajien kulttuurin sisäisinä ongelmina eikä suomalaisiin ihmisiin ja kulttuuriimme kohdistuvina muutosvaatimuksina, jotka aikaa myöten ulottuvat kohdistumaan kaikkiin suomalaisiin, mikäli maahanmuuttorumba jatkuu islamisaation tahdissa.

Helsingin Sanomien jutun kuvituksena oli mustaan kaapuun (burkaan) pukeutunut naishahmo, mutta naisten alistamisesta ei arvosteltu islamia, vaan lehti viittasi koko ajan vain ”maahanmuuttajiin”, mikä on karkea yleistys, sillä pakkoavioliitot liittyvät olennaisesti islamiin eivätkä suinkaan läntisistä kulttuureista saapuviin maahanmuuttajiin. Lehti syyttelee maahanmuuttokriitikoita ”yleistyksistä” vastustaakseen islamin arvostelijoita mutta yleistää itse koettaessaan peitellä islamin ja muslimiyhteisöjen ongelmia.

Artikkelin ingressissä murehditaan, että ”[o]ikeusministerin mukaan pakkoavioliitot ovat yleistyneet Suomessa, mutta lainsäädäntö laahaa perässä”. Myöhemmin jutussa todetaan, että Suomi poikkeaa muista pohjoismaista siinä, että pakkoavioliittoja ei ole kriminalisoitu. Kirjoituksen lopussa sanotaan, että suomalaisia tyttöjä ja naisia ei ole havaittu pakkoavioliittojen osapuolina, mutta ”suomalaisten omien vähemmistöjen osalta” mahdollisesti tapahtuvaa tietynlaista pakottamista ei voida sulkea pois. Jutussa ei taaskaan kerrota, mihin suomalaisiin vähemmistöihin kirjoituksissa viitataan – tuskin ainakaan homoihin, sillä homot eivät ole päässeet tai joutuneet näihin asti vapaaehtoiseenkaan avioliittoon.

Helsingin Sanomien kirjoituksessa esitetty todistelu on huteraa ja kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Maahanmuuttajataustaisten islaminuskoisten suomalaisperheiden tapauksessa avioliittoon pakottaminen on islamistisen käytännön mukaista myös silloin, kun sitä ”ei ole havaittu”. Havaitsematta jääminen ei tarkoita, ettei sitä esiintyisi. Samoin käy helposti myös islaminuskoon kääntyneiden suomalaisten kohdalla.

Helsingin Sanomien juttu tarjoaa jälleen malliesimerkin siitä, miten valtamedia vaikenee tai antautuu kaksinaismoralismiin maahanmuuton ongelmia käsitellessään. Kyse on harhaanjohtavan viestinnän rakentamisesta ja tendenssimäisestä journalismista, jonka tarkoitus on muokata asenteita ja manipuloida mielipiteitä.

Lehti on kertovinaan suuren uutisen, mutta ei sitten kerrokaan, vaan vääristelee kirjoituksensa muunnelluilla nimillä niin, että lukijalle synnytettävä mielikuva vääristyy. Totuushan on, että uhripääomaa niittävälle naisuhrille oli annettu nimi, joka on yleinen Suomessa, Ruotsissa, Italiassa ja muualla länsimaissa, mutta ei Aasiassa, josta nainen oli kotoisin.

Mikään yllätys tämä ei tietenkään ole. Islam on valtamedian ja viranomaisvallan suojeluksessa, sillä mediasta on tullut politiikan tekijä. Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat menneet täysin palkein mukaan tukemaan Juha Sipilän, Alexander Stubbin ja Petteri Orpon harjoittamaa holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, jonka vuoksi maahamme on heilahtanut suuri ja sukupuolijakaumaltaan epätasapainoinen muslimivähemmistö. Tämä puolestaan on johtanut heidän kulttuuriongelmiensa siirtymiseen meidän kärsittäviksemme.

Tätä kurjaa tulosta media koettaa tasoitella tekemällä näennäisen kriittisiä mutta ongelmia peitteleviä juttuja, joissa sipsutellaan varpaisillaan ilman, että ongelmien ideologista alkusyytä edes mainittaisiin nimeltä. Perinnemedia ylipäänsä kirjoittaa maahanmuuttoaiheista vain siksi, että sitä ei syytettäisi koko puheenaiheen tukahduttamisesta sillä samalla tavalla, jolla viranomaisvalta uhkaa tukkia maahanmuuttoa avoimesti arvostelevien henkilöiden suut.

Dekonstruoin valtamedian valhejournalismia pitkästi ja perusteellisesti – paitsi totuuden itsensä vuoksi – myös tyrmätäkseni mediatutkijana esiintyvän tendenssitieteilijä Anu Koivusen Suomen Kuvalehteen syyskuussa kirjoittaman kolumnin ”Tuntuuko, että media vaikenee maahanmuuton ongelmista? Se ei pidä paikkaansa, mutta epäluulo on lujassa”.

Myös tämän kirjoituksen otsikko on kilometrin pituinen vain siksi, että lukijoiden tajuntaan yritetään takoa väitettä, joka on vastoin arkikokemusta ja todellisuutta. Ylen keskusteluohjelmien hellimä vakiovieras Koivunen viittaa göteborgilaisen Jesper Strömbäckin johtamaan tutkimukseen ruotsalaislehtien maahanmuuttouutisoinnista vuosina 2010–2015. Sen mukaan valtamedia ei kaunistele maahanmuuttoa. Kuilu tutkimustulosten ja luottamuslukujen välillä on kuitenkin ammottava. Koivunen myöntää epätoivonsa suoraan toteamalla, että ”[t]utkimustulos ei tietenkään vakuuta ketään, joka uskoo median vaikenevan”.

Miksipä vakuuttaisi, sillä Anu Koivunen käyttää myös itse valtamedian hänelle puolueellisesti suomaa julkisuutta hyväkseen ja on itse osa samaa vihervasemmistolaista klusteria, joka vääntelee media-alan tutkimustuloksista omien tarkoitusperiensä mukaisia? Filosofina tiedän, että tulkintatieteissä tutkimuksen lopputuloksen määrää tutkijan oma subjektiivinen arvostelukyky, joka on mielipiteenvaraisten tieteiden viimekätinen kriteeri.

Mediatutkijat siis lukevat puoluetoveriensa kirjoittamia lehtiä ja ymmärtävät sekä selittelevät jutut omien poliittisten näkemystensä mukaan parhain päin. Syy median luottamuksen karisemiseen on se, että median luoman narraation ja yhteiskunnallisen todellisuuden välinen kuilu levenee ja syvenee, ja railo punavihreässä kuplassa elävien toimittajien ja selväjärkisten kansalaisten välillä kasvaa. Ei ihme, että yleisöt haistattavat sellaiselle journalistiikalle hevosen kuset.

Miten media, professorit ja liike-elämä tukevat syrjintärikoksia?

Yleisradiossa luetaan tarkkailumielessä myös perussuomalaisten Suomen Uutisia. Tämän osoittaa Ylen juttu, jossa julistetaan, että helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps ei suostu myymään palvelujaan perussuomalaisille ”eettisistä syistä”.

Totuus on, että firma kieltäytyi myymästä julkisesti ja vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluksia ideologiseen erimielisyyteen liittyvistä syistä ja tuli siten mahdollisesti rikkoneeksi perustuslaillista yhdenvertaisuus- ja syrjintälainsäädäntöä sekä kaupan alan markkinontilainsäädäntöä.

Tilannehan oli aivan samanlainen, kuin asiakas menisi kauppaan ostamaan appelsiineja, ja kauppias kieltäytyisi palvelemasta asiakasta tämän poliittisten mielipiteiden vuoksi: koska on eri mieltä kuin kauppias! – Selvää mielipidesyrjintää, joka on rinnastettavissa vihapuheeseen ja joka hyväksytyksi tullessaan tekisi poliittisen toiminnan ja osallistumisen vaikeaksi. Se olisi täsmälleen vastoin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa mainittua sananvapautta, johon sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä hankkia, vastaanottaa ja ilmaista niitä kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Yleisradion jutun kirjoittanut Anna Karismo hälytti asiantuntijoiksi kaksi pahamaineista oikeustieteen politrukkia, valtiosääntöoikeuteen perehtyneen Tampereen yliopiston apulaisprofessori Juha Lavapuron ja Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professorin Tuomas Ojasen, joiden mukaan maahanmuutto Suomeen ja sen mukainen mahdollisuus päästä nauttimaan sosiaaliturvastamme olisi jonkinlainen ihmisoikeus (olen arvostellut heidän puolueellisuuttaan tässä ja Ben Zyskowicz tässä).

Keskeinen kysymys on, mitä tekemistä valtiosääntöoikeuden professoreilla on kaupan alan syrjintäsäädöksiin liittyvässä asiassa. – Ei mitään muuta kuin se, että heiltä Yleisradion toimittaja tiesi saavansa vasemmistolaisen kannanoton, jolla perussuomalaisiin kohdistuva diskriminaatio koetettiin valkopyykätä päivänvaloa sietäväksi.

Yle raahasi studioon diskriminaatiota harjoittaneen liikkeenharjoittaja Tapio Nurmisen, joka tuotiin TV-kameroiden eteen jonkinlaisena hyväntekijänä ja suurena sankarina. Hän selitteli asiakkaanaan olleen perussuomalaisen puolueen diskriminointia sillä, että asiakkaansa arvot eivät ole yrityksensä ”arvojen” (oikeasti: ideologian) mukaisia.

Totuus on, ettei mikään firma saa asettaa sopimuskäytäntöjensä ehdoksi sitä, että asiakas suostuu firman määrittelemiin ideologisiin sitoumuksiin; eihän myöskään asiakkaalla ei ole oikeutta vaatia myyjää sitoutumaan omiin näkemyksiinsä. Nurmisen kannanotto tuo pahaenteisesti mieleen totalitarismeille tyypillisen syrjinnän, jolla on kieltäydytty toimimasta tiettyjen kansanryhmien kanssa samalla perusteella: ”ei haluta olla edistämässä asiakkaiden toimintaa.”

On huomautettava, että yhdenvertaisuussäädösten noudattaminen ei olisikaan edistämistä eikä suosintaa.

Liikkeenharjoittajan vääryydet peittääkseen Yle asettui syrjintää harjoittaneen liikkeenharjoittajan puolelle ja siirsi asian kokonaan toiseen viitekehykseen. Nettijutussa selitellään: 

”Suomessa yrityksillä on elinkeinovapaus ja sopimusvapaus; niillä on melko laaja oikeus valita asiakkaansa ja kumppaninsa, kuten tavaratalo Kärkkäisen tapaus osaltaan osoittaa. Turun yliopiston oikeustieteen professori Juha Lavapuro muistuttaa, että ketjun pääomistaja Juha Kärkkäinen on tuomittu oikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio osoittaa, että elinkeinoharjoittaja on rikkonut lakia, Lavapuro sanoo. Tällöin yrityksillä olisi perusteltu syy lopettaa yhteistyö tavarataloketjun kanssa. Helsingin yliopiston professori Tuomas Ojanen on samaa mieltä.”

Siirtämällä huomio valtamedian Juha Kärkkäistä vastaan aloittamaan röyhkeään ajojahtiin koetettiin ohjata keskustelu perussuomalaisia koskevasta diskriminaatiosta kokonaan toiseen kontekstiin. Kirjoituksessa uskoteltiin, että yrittäjän tai poliitikon tuomitseminen oikeudessa loisi perusteen yksilön itsensä tai hänen edustamansa organisaation syrjinnälle. Totuus asiassa on, että myös aiemmin jostakin rikoksesta tuomitulla ovat rikoksen sovittamisen jälkeen samat oikeudet kuin ihmisillä yleensä, ja ihmisen painostaminen ja hänen liiketoimintansa haittaaminen Helsingin Sanomien tapaan voi täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Toiseksi, liikkeenharjoittajaa ei oikeuta yhteisöasiakkaan syrjintään se, mikäli yhteisöön kuuluu joitakin rikoksesta tuomittuja ihmisiä. Yleisradio kuitenkin antaa Lavapuron kannanottoihin viitaten kuvan, että ”uskonrauhan rikkomisesta” sakkoon tuomitun Jussi Halla-ahon puheenjohtajuus antaisi liikkeenharjoittajalle oikeuden diskriminoida perussuomalaista puoluetta sopimuskäytännöissään. Lavapuro sanoo, että ”puolueen puheenjohtajan tuomiota voidaan verrata yrityksen omistajan tuomioon. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten boikotoiminen voisi olla mahdollista.”

Professorien kannanotot ovat seinähulluja eivätkä läpäise sen enempää logiikan kuin etiikankaan seulaa. Yleisradio puolestaan pyrkii oikeuttamaan perussuomalaisten syrjintää selittämällä, että ”[k]annanotoista on tullut jopa kuluttajayritysten velvollisuus”. Tällä väittämällään Yle tulee ottaneeksi kantaa rikollisen syrjintäkäytännön puolesta.

Perussuomalaisena esiintyvien ihmisten syrjiminen kaupan alan, liiketoiminnan, julkisen hallinnon ja asiakaspalvelun yhteyksissä on tietenkin jokapäiväistä mutta ei julkista, sillä syrjintäsyytä ei yleensä ilmoiteta. Olen myös itse joutunut puolueettomana tieteenharjoittajana poliittisen diskriminaation ja mielipidesensuurin kohteeksi, ja minulle on kieltäydytty myymästä julkisesti ostettaviksi tarjottuja palveluja syytä ilmoittamatta. Vain se on ilmoitettu, että syytä ei ilmoiteta. Näin on, vaikka minua ei ole koskaan epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Voidaan kysyä, millaisen rääkymisen media ja tieteen kommunistiprofessorit aloittaisivat, jos diskriminaatiosta epäiltäisiin jotakin sellaista yritystä, joka kieltäytyisi myymästä palvelujaan vihervasemmistolaisille ”eettisistä syistä”.

 

Eräs esimerkki vihervasemmiston vihateosta ja suomalaiseen kohdistuvasta syrjinnästä

Yleisradion jutussa kaivettiin esiin punavihreän median arkkivihollisekseen julistama Donald Trump sekä pyrittiin oikeuttamaan kannanotoja, joita tietyt globaalisti toimivat firmat olivat esittäneet maahanmuuton puolesta heti, kun Trump oli ilmoittanut eräiden muslimimaiden kansalaisten maahantulokiellosta.

Tätä kautta mieleeni tuli Suomessa noin vuosi sitten tapahtunut syrjintätapaus. Muuan Hesburgerin työntekijä oli harmistunut erään asiakkaan käyttämästä Donald Trump -lippalakista ja kirjoittanut Twitter-tililleen: ”20 minuuttia ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen”.

Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen oli ottanut selville anonyymisti esiintyneen henkilön identiteetin ja julkaissut sen netissä, jolloin Hesburger oli erottanut aggressioon syyllistyneen työntekijän. – Se olikin oikein ja kohtuullista.

Mutta mitä teki media? – Se asettui yhdessä ammattijärjestön kanssa puolustamaan vihapuheeseen syyllistynyttä työntekijää ja pyrki lavastamaan hänestä vihakampanjan uhrin. Valtamedian mukaan asiakaspalvelijana toimivalla työntekijällä olisi rajoittamaton oikeus tuottaa vahinkoa sekä asiakkaalle että omalle työnantajalleen vihervasemmistolle suodun aivan erityisen mielipiteenvapauden kautta.

Myös vähemmistömedia meni tähän vyörytykseen mukaan ja kirjoitti: ”Yksittäiseen henkilöön kohdistuvan lokakampanjan lisäksi myös Hesburger on yrityksenä joutunut sosiaalisessa mediassa levinneen lokakampanjan vastaajaksi. [...] PAM ei halua, että Suomeen syntyy työpaikoille pelon ilmapiiri, jossa kuka tahansa voi joutua vihakampanjan kohteeksi sanoessaan mielipiteitä.”

Kuka heitti lokaa ja ketä vastaan? Kansalaisten reaktio halventavan kohtelun uhriksi joutuneen asiakkaan puolesta koetettiin lehdessä kääntää yritykseen kohdistuvaksi hyökkäykseksi, vaikka kyse oli vasemmistolaisperäisen vihapuheen kohteeksi joutuneen ihmisen puolustamisesta yrityksen sisällä toiminutta ja yrityksen omaa mainetta vahingoittavaa anarkisti-pissistä vastaan.

Lehden ja ammattiliiton kannanoton mukaan työntekijöillä olisi oikeus syyllistyä asiakkaiden syrjintään ideologisilla perusteilla ilman, että asiakas on osoittanut vähäisintäkään syytä, miksi häntä olisi oikeutettua tölviä ja räkiä hänen ruokaansa.

Edellä käsittelemäni tapaukset osoittavat, että media, oikeusviranomaiset, poliisi ja yliopistokommunismin politrukit tekevät kaikkensa suojellakseen vihervasemmiston esittämää vihapuhetta ja poliittisesti erimielisiin ihmisiin kohdistettavaa syrjintää. Lisäksi he tukevat sellaista julkista halveksuntaa, joka haitatessaan yksityishenkilöiden elinkeinon harjoittamista tai ansiotoimintaa täyttää myös kunnianloukkauksen tunnusmerkit.