30. lokakuuta 2008

Euroinflaatiosta


Kun Suomi siirtyi euroon vuoden 2001 alussa, meille luvattiin, että hinnat pysyvät ennallaan eikä inflaatio kiihdy. Tähän päivään tultaessa kaikille lienee selvinnyt, että hintalappujen lukemat ovat todellakin entisellään, vaikka rahayksikkö on vaihtunut. Suomessa on vallinnut mahtava piiloinflaatio, joka on syönyt ihmisten palkkapussista puolet, mutta sitä ei ole päästetty näkymään tilastoissa. Rahanarvon aleneminen johtuu muun muassa asuntojen kallistumisesta. Se on peitetty näkyvistä siirtämällä pidentyneet numerosarjat maksettaviksi elinkautisissa asuntoluotoissa, ja laskunauhojen loppupäätä harvoin näkyy ennen kuin kuolema alkaa lonksutella tuonpuoleisuuden portteja.

Kahvikupillinen maksoi konditorialiikkeessä 3,50 markkaa vuonna 2000, ja sitä pidettiin kalliina. Summa on noin 0,60 euroa. Nykyään kahvikupillisesta täytyy pulittaa 6 euroa eli lähes 36 markkaa aivan tavallisissakin kahviloissa. Jos mukaan tulee pullaa, päädytään 12 euron kahveihin, mikä tekee 72 markkaa, kahdelta ihmiseltä 144 markkaa. Kilon banaaneita sai ennen euroaikaa hintaan 3,90 markkaa eli 65 sentillä. Limppu maksoi 6,90 markkaa eli 1,15 euroa mutta nyt vain 4,50 euroa eli 27 markkaa. Ruoan kallistuminen ei johdu ainoastaan tuotantohintojen noususta vaan siitä, että kauppiaat ovat hinanneet hinnat ylös pyöristellen niitä entisiin ”hyvältä näyttäviin” lukemiin, joihin asiakkaiden silmät olivat tottuneet.

Kirjakaupassa yliopiston valintakoekirja maksaa arvokkaannäköisen summan 93,20 euroa (554 markkaa), enkä valehtele. Tekniikan tavanomaista nykytasoa edustavasta televisiosta saa pulittaa vajaan tonnin eli 6000 markkaa, kun vuonna 2000 vertailukelpoisen mallin sai puolella siitä. Myöskään kulutuselektroniikka ei ole halventunut, vaikka siltä näyttää. Bensiinin ja sähkön hintoja on puolestaan nostettu tuotannollisista syistä, mutta niidenkin kallistamista on edesauttanut se, että bensan hinnaksi on voitu määritellä suhteellisen vähältä näyttävä 1,6 euroa eikä 9,90 markkaa.

Vuonna 1995 pienen 30 neliön yksiön sai Helsingin keskustasta 300 000 markalla eli 50 000 eurolla. Nykyään tuolla summalla ei saa asuntoa mistään. Vuoteen 2000 mennessä asunnon hinta oli nostettu 500 000 markkaan eli noin 83 000 euroon, ja tänä päivänä kyseinen asunto maksaisi 150 000 euroa eli 900 000 mummon markkaa! Vielä kymmenisen vuotta sitten tuolla summalla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta.

Ruoan, asuntojen ja tiettyjen palvelujen hintoja on nostettu 200 prosenttia, vaikka ihmisten tulot ovat nousseet hieman yli 20 prosenttia. Siksi ei ole ihme, että ihmisten rahat eivät riitä enää mihinkään, vaikka bruttokansantuote on laskennallisesti noussut. Taloudellinen menestys ei ole kanavoitunut ihmisten elämään todellisen elintason kasvuna. Eräs syy tähän on euroon siirtymisen psykologinen vaikutus: hintalappujen numerot on arvottu kohdalleen kuin supermarkettien hedelmäpeleissä, hintavalvonta on laiminlyönyt tehtävänsä ja sinua on petetty.

Vaikuttaa siltä, että nyky-yhteiskunnassa mikä tahansa voi maksaa mitä tahansa. Ehkä tulossa oleva lama tuo järkeä peliin ja ohjaa ihmisiä ajattelemaan paremmin, kannattaako mistä tahansa maksaa ihan mitä vain.

29. lokakuuta 2008

Asteroidilla


Helsingin Sanomat otsikoi eilen, että ”työnantajat toivovat lisää koulutusta maahanmuuttajille”. Ja Astrid Thors vastasi tänään, että hän haluaisi kokeilla nimetöntä työnhakua, sillä hän uskoo ”anonyymin työnhakukäytännön auttavan maahanmuuttajia työnhaussa”.

Jos asia on niin kuin lehti väittää, eli (1) ”yritysten omat ponnistelut eivät aina riitä sopeuttamaan tulijoita”, (2) maahanmuuttajien ”koulutuksessa voisi olla asiantuntijoita myös Kelasta, vakuutusyhtiöistä, pankeista, poliisista ja opetusministeriöstä” ja että (3) ”opastusta kaivattaisiin kielitaidon lisäksi esimerkiksi työsopimuksiin, työaikaan, lomiin, palkkaan, kulttuuriin, pukeutumiseen ja ylipäänsä käyttäytymiseen liittyvissä asioissa”, ovat puheena olevien työnhakijoiden lähtökohdat niin huonot, ettei työnantajien kiinnostumattomuus johdu heidän ulkomaalaisuudestaan sinänsä vaan muista ominaisuuksista tai niiden puuttumisesta. Uutista voidaan siis pitää osoituksena järjestetyn maahanmuuton tarpeettomuudesta. Mikäli maassa vallitsisi pelkästään määrällinen työvoimapula, työnantajille kelpaisi luultavasti aivan minkä maalainen työvoima tahansa.

Samalla kun työnantajat ilmoittavat tarkemmista laatukriteereistä, Astrid Thors puolestaan haluaisi alentaa niitä muuttamalla pelin sääntöjä. Jos työhausta tehdään nimetöntä eli ihmisten sallitaan, toivotaan tai jopa määrätään hakevan työpaikkaa anonyymeinä, työnantajille myydään sikaa säkissä. Tuollaista salamielisyyttä tuskin kannattaa kukaan muu kuin sellainen, jolla on jotain kielteistä salattavaa (myönteistä salattavaahan on tietysti jokaisella).

Onko siis etninen alkuperä Thorsin mielestä juuri sen tapainen kielteinen ominaisuus, joka täytyy piilottaa? Entä homoseksuaalisuus tai suomenruotsalaisuus? Luulisi, että jokainen järkevä ihminen haluaisi olla kaikkine ominaisuuksineen korttipakan valtti eikä sellainen hullunkurinen jokeri, joka laittaa naamarin naulaan vasta työpaikan ovella. Thors tulee itse määrittäneeksi ulkomaalaisuuden ja maahanmuuttajuuden kielteisiksi ominaisuuksiksi pyrkimällä salailemaan niitä.

Sopeuttamisen, integroimisen ja kotouttamisen käsitteet kertovat samasta pakonomaisesta tekemisestä kuin uutisen sisältö. Nämä käsitteet paljastavat, että tekemisen tiellä kohdataan periaatteellista kitkaa. Jos toiminnalla on ylipäänsä menestymisen mahdollisuuksia, siihen ei tarvitse sopeuttaa. Koko ajattelutavan vikana on, että työllistymisen esteet nähdään tilastollisteoreettisina ominaisuuksina eikä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mitä ihmiset haluavat. Ihmiset eivät yleensä tee mitään sellaista, mitä he eivät halua, eivätkä mitään sellaista, jolla ei ole luontaisia menestymisen edellytyksiä. Työpaikkojen olemassaolon syy ei ole poistaa työllistymisen esteitä vaan tehdä mahdollisimman hyvin niitä asioita, joita varten ne on luotu. Anonyymin työnhakukokeilun epäonnistumisesta todistaa esimerkiksi tämä uutinen, joka poistanee epäilyt siitä, ettei asiaa olisi ehditty jo kokeilla edistyksellisyyden mallimaassa, Ruotsissa.

Monikulttuurisuuden epäaitous tulee selvästi näkyviin vastavuoroisuuden toteutumattomuutena. Suomalaiset on opetettu pitämään selvänä, että meiltä itseltämme vaaditaan ranskan tai saksan kielen taitoa, jos haemme työpaikkaa Saksasta tai Ranskasta, eikä kukaan laita punaista puupenniäkään likoon järjestääkseen meille sopeutus- tai tulkkauspalveluja noissa maissa. Sen sijaan Suomeen muuttavalta ei juuri koskaan vaadita suomen eikä ruotsin kielen taitoa, vaan meidät itsemme pakotetaan kommunikoimaan vierailla kielillä myös Suomessa ja sitä kautta luopumaan kotikielestämme kansainvälisen kieli-imperialismin hyväksi.

Suomalaisuuden salaaminen?

Mutta täti-Thorsin ehdotuksessa on myös paljon hyvää. Ainakin minua helpottaisi, jos akateemisetkin virat täytettäisiin anonyymisti: kahmaisemalla tehtäviin muutama sovelias lottopalloina pyörivien hakijoiden joukosta. Tähän astihan akateemiset asiantuntijamenettelyt ovat olleet läpinäkyviä lähinnä yhteen suuntaan. Lehtien ja kustantamoiden referéet ja rahoitusta jakavien instituutioiden asiantuntijat ovat voineet esiintyä anonyymeinä ja läimäyttää meitä muita filosofeja ja tieteenharjoittajia vaikka kuinka perusteettomasti niin kustantamoiden kuin Suomen Akatemiankin silakankatkuisista takahuoneista.

Jos myös me voisimme hakea virkoja anonyymisti, vaarana on, että päätyisimme niihin. Persoonallaan työtä tekevä filosofi ei voi kuitenkaan salata henkilöllisyyttään, eikä sitä pitäisikään salata. Mikäli akateeminen tutkija voisi esiintyä anonyymisti niin, ettei hakijaa voitaisi tunnistaa tyylistä, sellaisen tieteenharjoittajan tuotokset olisivat kerta kaikkiaan niin huonoja, ettei niillä olisi mitään arvoa. Niinpä meidän pitää esiintyä omalla nimellämme, kuten tähänkin asti.

Mutta hypoteettisesti anonyymiys voisi edistää suomalaisten ihmisten nimittämistä yliopistovirkoihin. Olen havainnut, että virkaan rekrytoitumista edistää, jos hakijalla on kansainväliseltä kalskahtava nimi. Se ikään kuin tukee mielikuvaa tutkijasta ”kansainvälisenä toimijana”. Niinpä yliopistojen virkahuoneiden ovensuita koristavat hämmästyttävän usein muut kuin suomalaisperäiset nimet alkaen von Wrighteistä vähemmän tunnettuihin Sörsselssöneihin. Yliopistollisessa kansainvälisyyskiimassa mikään ei ole niin selvästi kaiken arvostelun ulkopuolella kuin juuri ”kansainvälisesti ansioituneena pidetty tutkija”, vaikka hänen julkaisujensa sisältö olisi puuta heinää ja toteuttaisi lähinnä Simo Salmisen elämänviisautta, jonka mukaan ”on käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään”!

Siinä mahdollisessa maailmassa, jossa yliopistovirkoihin nimittäminen olisi anonyymia, virkoihin voisi päätyä myös sellaisia ihmisiä, jotka arvostelevat yhteiskunnan ja yliopiston pakkokansainvälistämistä, maahanmuuttoa, feminismiä, sananvapauden kuohintaa tai mitä tahansa vihervasemmiston suosimaa tendenssiä – myös sitä, jonka varjolla virkojen täyttö sinänsä on luovutettu kansainvälisiin käsiin. Yhteiskunnan kannalta on vahinko, että suomalaisesta yhteiskunnasta suomeksi kirjoittavat ihmiset jätetään nykyään yliopistovirkojen ulkopuolelle ja ulkomaiset meidän olojamme tuntemattomat tahot päästetään määräämään, mitä yliopistoissamme saa opettaa ja ketkä viroissa toimivat. Koska yliopisto sinänsä on eräänlainen kommunistisen totalitarismin muoto, on selvää, että virantäyttölausunnot tilataan samalla tavoin ajattelevien puoluetoimistoista. Tästä pitää tietenkin syyttää vain niitä suomalaisia tieteenharjoittajia, jotka heittäytyvät kontalleen kansainvälisyysihanteiden edessä vaikka tietävätkin, että se on haitaksi heille itselleen ja kansalliselle yliopistolaitoksellemme.

Kunnon ihminen hakee työtä

Nyky-yhteiskunnassa työpaikkaa eivät saa kahdenlaiset ihmiset: yhtäältä epäkelvot ja toisaalta itsenäiset omien alojensa huiput, jotka toimivat linjanvetäjinä ja tietävät, mitä tekevät. Vain suorittaja kelpaa ilmiön nimeltä ”työ” piiriin.

Työnhakua sanotaan ja vaaditaan nykyään avoimemmaksi, mutta tosiasiassa avoimuuteen pakottaminen johtaa normiruuvien kiristymiseen ja erilaisten verukkeiden käyttöön, jotta lainsäädännön pakottavat pykälät voitaisiin kiertää ja elämä tulisi mahdolliseksi. Työnhakuprosesseihin luetaan vaarallisen usein kaikenlaiset turvallisuustarkastukset, perhetaustojen selvitykset, yksityiselämän kaivelu, testit, joissa oppineita kiusataan, sekä haastattelut, jotka muuttuvat kuulusteluiksi. Jos töitä hakevaa ihmistä täytyy pitää lähtökohtaisesti rikollisena, mitä se kertoo työnantajista, työntekijöistä ja työelämästä itsestään? Kun henkisten arvojen tuotanto organisoidaan työksi, siitä tulee mielipidevankeuden muoto. Työelämän oma tappio on, jos ihminen ei saa olla oma itsensä.

28. lokakuuta 2008

Synkkyydestä


Kunnallisvaalien alla melkein kaikki puolueet lupasivat tehdä Suomesta turvallisemman, onnellisemman ja viihtyisämmän paikan elää. On mielenkiintoista nähdä, millä tavoin Suomi on turvallisempi, onnellisempi ja viihtyisämpi, kun vasta valitut valtuustot lopettavat työnsä neljän vuoden kuluttua.

Suomessa kaatuu kansaa oman käden kautta niin paljon, ettei tapauksia ehdi edes kommentoida. Tänä syksynä on itsensä ja lähimmäisensä ampunut jo sekä koululainen että opettaja. Nyt joukkoon liittyi ystävistä ikuisin, poliisi, kun muuan porvoolainen ylikonstaapeli päätti päivänsä kaksoisitsemurhaan yhdessä aviovaimonsa kanssa. Ilmeisesti tunnollisuussyistä hän ei käyttänyt virka-asettaan, vaan asiasta tiedottanut poliisi kertoi laillisen metsästyshaulikon sanelleen.

Helsingin Herttoniemenrannassa puolestaan perheen lapset löysivät vanhempansa kotoaan itsensä surmanneina. Kun surmatyö tehtiin armeijan aseella, on perheensä surmanneen poliisin rinnalle liittynyt näköjään myös toinen ammattimainen turvallisuuden vartija: sotilas.

Itsemurhia ei voida tietenkään ehkäistä, koska se merkitsisi puuttumista ihmisten vapauden kokemukseen, ja itsemurhia tehdään yleensä epävapauden vuoksi. Eiköhän näidenkin tapausten takaa paljastu yksilön ja yhteiskunnan jonkinasteinen konflikti. Jos motiivi ei ole henkilökohtainen, se juontaa yleensä juurensa joko taloudesta tai julkisen vallan, kuten sosiaali- tai veroviranomaisten, painostuksesta. Lohdutonta kuvaa ihmisten kyvyttömyydestä hoitaa ongelmiaan täydentäisi vielä se, että itsemurhan tekisi pappi, psykologi tai poliitikko, mutta ei sekään tavatonta eikä harvinaista ole.

Suurten surmien julkinen hehkutus sulkee ihmiset helposti mallioppimisen ja joukkosuggestion kehään. Selityksinä kilpailevat ”kaikki on omaa syytä” -teoria ja ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria. Kumpikaan ei välttämättä pidä paikkaansa, vaan kyse on yhteiskunnan ja yksilön kohtaamisesta. Uskon silti, että tie helppoon ongelmista vapautumiseen alkaa näyttää houkuttelevalta nimenomaan silloin, kun yksilönvapauden liikkumatila käy ulkoisista syistä liian ahtaaksi.

Aineellis-immanenttien ja relationaalisten syiden takaa paljastuu ehkä vielä merkittävämpi näkökohta: synkkyys, joka on luonteeltaan metafyysistä. Filosofian piirissä tunnetaan useita niin sanottuja synkkiä filosofeja, jotka ovat tosin itse olleet perin sitkeähenkisiä. Heitä on saattanut pitää elossa juuri heidän pessimisminsä ja ironiantajunsa, kun taas reippaat optimistit ovat pulttien pettäessä alttiimpia kuoleman viikatteelle. Itsemurhia ei voitane selittää millään yksittäisellä syyllä, kuten kurjuudella, kun lama-aikakin näyttää laskevan itsemurhien määrää. Syynä tähän ei liene vain se, että laskusuhdanteen aikana epäonnistumisia siedetään helpommin, vaan myös se, että ihmiset voivat johdella ongelmansa muiden ihmisten toiminnasta eikä niistä tarvitse syytellä itseään.

Kaameaa asioissa on kuitenkin se, että kyseessä on ihmisyksilön oma onneton valinta, jonka tarjoama tie on auki kenelle tahansa ja milloin tahansa. Yleensä tuolle tielle lähtemiseen tarvitaan kuitenkin sen mittakaavan lohduttomuus, joka on parantumattomasti sairaan terminaalihoitopotilaan luokkaa. Muuten ei kai olisi mahdollista, että elämisen tuska voittaa kuolemiseen liittyvän tuskan, joka alkaa näyttää helpotukselta.

27. lokakuuta 2008

Kun Sanomat menivät perille


Eilisten kunnallisvaalien ainoa poliittisesti merkittävä uutinen oli, että perussuomalaiset viisinkertaistivat kannatuksensa nostaen ääniosuutensa 5,4 prosenttiin, mikä Helsingissä riitti neljään paikkaan. Se, että SDP ja Keskusta menettivät kumpikin pari prosenttiyksikköä ja Vasemmistoliitto yhden, ei ollut sekään yllätys.

Politiikan oikeistolaistuminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Tiedotusvälineet olivat auliisti valmiita selittelemään perussuomalaisten menestystä Timo Soinin henkilökohtaisilla ominaisuuksilla. Tosiasiassa kannatuksen kasvua ei voitane personifioida keneenkään henkilöön. Ilmiötä on turha verrata myöskään Veikko Vennamon vuosiin tai SMP:hen. Niin sanottujen vaaliasiantuntijoiden vaikenema totuus on, että kannatuksen kasvu johtuu kansallismielisen ajattelun lisääntymisestä. Perussuomalaiset on nykyaikainen kansallismielinen liike, jonka kautta artikuloituu juuri niitä suomalaisille tärkeitä arvoja, joita esimerkiksi SDP on lakannut ajamasta. Ihmiset ovat kaikkialla Euroopassa saaneet tarpeekseen poliittisen vasemmiston ja vihreiden edustamasta monikulttuurisuuden ja maahanmuuton lietsonnasta.

Suurin kiitos perussuomalaisten vaalivoitosta kuuluu tietenkin ministeri Astrid Thorsille ja kansliapäällikkö Ritva Viljaselle, jotka avasivat maahanmuuton keulaportit. Lisäksi kannattaa kiittää valtionsyyttäjä Mika Illmania, joka veti käräjille tavallisia suomalaisia maahanmuuttopolitiikan kriitikoita. Suuren kiitoksen ansaitsee myös entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen, joka teki rikostutkintapyynnön esimerkiksi professori Tatu Vanhasen Helsingin Sanomissa esittämistä näkemyksistä ja hänen tieteellisistä tutkimuksistaan saattaen siten akateemisenkin sananvapauden vaakalaudalle. Ja todellinen suurkunnia kuuluu Helsingin Sanomien niille pienille kynille, jotka päätoimituksen asennemuokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota toteuttaen ovat julistaneet tuota monikulttuurisuuden ja maahanmuuton uskontoa pyrkien vaientamaan kaikki asioita analyyttisesti ja arvostelukykyisesti kritisoineet tahot. Eräs maahanmuuttopolitiikan terävimmistä kriitikoista on nykyinen kaupunginvaltuutettu, tohtori Jussi Halla-aho, jonka verkkokolumneihin tutustuneena voin todeta niiden olevan 99-prosenttisesti pelkkää asiaa.

Niinpä Helsingin Sanomien pääideologina toimiva Unto Hämäläinenkin tunnustaa, että perussuomalaiset on jatkossa ”otettava vakavasti”. Hesarin taholta tämä tuskin voi merkitä mitään muuta kuin entistä tiukempaan mielipidesaartoon ja julkisuuskontrolliin asettamista. Ellei sitten tätä pääkirjoitusta, jossa ongelmista vaikenemisen ovensaranat jo narahtavat, ole pidettävä uutena alkuna. Joka tapauksessa prosentuaaliseen kannatusosuuteensa ja paikkoihinsa verrattuna perussuomalaisilla on paljon enemmän aatteellista vaikutusvaltaa, sillä pienpuolueen kasvun myötä myös suurten kuulo paranee.

Poliitikot ovat puolueesta riippumatta kaapanneet jälleen vallan neljäksi vuodeksi kunnissa. Siksi monen poliitikon mielilause vaalien jälkeen on: ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Demokratian tärkein toteutumisyhteys ei ole kuitenkaan vaalit, vaikka politiikantutkijat mielellään niin väittävätkin. Filosofina edustamani laaja politiikkakäsitys sisältää periaatteen, että tärkeimmät poliittiset valinnat tehdään puoluepolitiikan ja poliittisten päätöksentekokoneistojen ulkopuolella, ihmisten omassa elämässä. Tästä se puhuminen ja tekeminen vasta alkaa.

Mielenkiintoinen seikka on myös ”filosofian laitoksen johtajaksi” esittäytyvän Thomas Wallgrenin pudottautuminen Helsingin kaupunginvaltuustoon. Onko hän siis filosofian laitoksen johtaja, joka toimii SDP:ssä, vai SDP:n johtaja, joka toimii filosofian laitoksella? Yliopiston suoma elinikäinen virkamandaatti näyttää antavan potkua poliittiselle uralle ja poliittinen ura akateemisille virkanimityksille, kunhan on tietynlainen jäsenkirja. Sen sijaan filosofisen puolueettomuuden takaa parhaiten alistumattomuus minkäänlaisten johdettavien laumaan.

25. lokakuuta 2008

Mumbatutuloukkuja


Pakinoitsija Olli kirjoitti eräässä jutussaan poliitikosta, joka matkusteli kaukaisessa maassa ja toi tuliaisiksi suuren määrän mumbatutuloukkuja osana maiden välistä kahdenvälistä kauppaa ja kulttuurienvaihtoa. Mumbatutuloukkujen saavuttua Suomeen poliitikolta kysyttiin, mitä niillä oikeastaan tehdään, jolloin poliitikko vastasi ryhtyvänsä pikaisiin toimenpiteisiin mumbatutujen maahan saamiseksi muutoin käyttämättä jääviä loukkuja varten.

Viranomaiset rakentelevat vastaavanlaisia loukkuja nykyisin joka puolelle yhteiskuntaa. Kyseisten loukkujen logiikka on sangen kyseenalainen mutta hyvin toimiva. Tämän päivän lehti kertoi, että Euroopan unioni suunnittelee ilmiantojärjestelmää internetiin ja toivoo ihmisten voivan siten ilmiantaa rikollisen toiminnan.

Internet onkin osoittautunut sananvapauden kannalta huolestuttavaksi, sillä sen kautta julkisuuteen pääsee paljon tärkeää ja todenperäistä informaatiota. Tämä taas on viranomaisten harjoittaman kansalaiskontrollin kannalta ongelmallista. Internet on laajentanut ihmisten sananvapautta tavalla, joka on saanut niin poliittisen kuin taloudellisenkin vallan kädet tärisemään. Netissä keskustellaan esimerkiksi siitä, millaisia työpaikat todella ovat ja mitä mahdollista vikaa on kaupan olevissa tuotteissa. Netin keskustelupalstoista on tullut tietysti myös keskiluokkaisen purnaamisen kyntöpeltoja ja kiimaisuuden kilpakenttiä. Pornografisten sivujen selailuun internet onkin varsin sovelias, eikä siinä ole mitään pahaa.

Jos EU:n suunnittelema ilmiantonappi toteutetaan netissä, mikä takaa, että kansalaiset osaavat erottaa todelliset rikokset pelkistä mielipide- ja ajatusrikoksista? Toinen ongelma on, kuinka ilmiantoviranomaiset osaavat itse erottaa perättömät ilmiannot aiheellisista. Myös aiheeton ilmianto ja julkinen rikoksesta epäileminen ovat rikoksia. Ilmiantokanavat voivat lisäksi tukkeutua ilmiantojen sumaan. Millä perusteella viattomat kansalaiset voidaan haastaa käräjille, kun internetin mukanaan tuoma sananvapauden laajeneminen ei ole rikos vaan perustuslaillisen oikeuden toteutumista käytännössä?

Ilmiantokoneiston suunnitteleminen perustuu täysin väärään käsitykseen internetin olemuksesta. Internet on yhtä laaja tai laajempi kuin elämä itse. Internetin ilmiantojärjestelmä on verrattavissa siihen, että ihmiset siviilipidättäisivät toisiaan keskellä kirkasta arkipäivää ja poliisi korjaisi ihmisiä kadulta muina miehinä mustaanmaijaan. Tällaisenko todellisuuden me haluamme, vai tyydymmekö vain tuohon Euroopan unionin jatkuvan laajenemisen ja niin sanotun ”kehittymisen” pysähtymiseen?

Entä mikä yhdistää mumbatutuloukkuja internetin ilmiantonappeihin? Myös internetin kontrolloimiskoneisto on eräänlainen mumbatutuloukku. Se voidaan luoda varsin helposti käyttämällä poliittisena aseena kouluampumisia tai lapsipornosta noussutta moralismin kantoaaltoa. Valmista kavallusjärjestelmää voidaan sitten käyttää myös kaiken poliittisesti epämiellyttävänä tai ei-toivottuna pidetyn aineiston sensuroimiseen. On mahdollista, että läpi ei pääse ennen pitkää myöskään tieteen ja demokratian kannalta tärkeää aineistoa, vaan kyseinen ”mumbatutu” vedetään kiistanalaisena pois netistä, ja kysyjille vastataan viranomaisten sälekaihtimien takaa, että asian käsittely on kesken.

Huomiota herättää lisäksi se, että ilmiantokoneiston perustamista suunnitellaan Euroopan unionissa viranomaistyönä eikä demokraattisesti hallittujen kansallisvaltioiden sisällä. Yhteistyö on luonnollisesti tärkeää, jotta Euroopan alueellekin saadaan rakennettua samanlainen umpitunneleista koostuva sensuurijärjestelmä kuin Kiinassa ja Saudi-Arabiassa. Kyse ei ole vain nettiyhteyksien suodattamisesta tai sen tapaisen putkijärjestelmän luomisesta, jonka läpi ei valoa paista. Kyse on normien ulottamisesta kansalaisten ihon alle. Pahin kontrollin muoto toteutuu, kun ihmiset alkavat tarkkailla itseään ja toisiaan rakkausministeriön kaksoiskäskyn ”tarkkailkaa te meitä, niin mekin tarkkailemme teitä” mukaisesti.

”Toisinajattelijoiksi” sanotut ihmiset ovat kaikkialla maailmassa olleet yleensä kansan suurten joukkojen myötäajattelijoita. Heidän kannatuksensa on ollut laajaa mutta viranomaisvallan vastaista. Jos ihmiset taivutellaan tarkkailemaan toistensa tekemisiä, mahdottomaksi ei tule vain toisin ajatteleminen vaan ajatteleminen yleensä. Sellaisessa yhteiskunnassa eivät voi tehdä työtään sen enempää filosofit, kirjailijat, tieteenharjoittajat kuin toimittajatkaan.

Ilmiantojärjestelmästä saattaa tulla myös kansankiihotuksen väline, jonka kautta voidaan painostaa etnisiä tai mielipidevähemmistöjä. Lopulta kaikkien ihmisten sormi on ilmiantamisen nappulalla, ja mahdollisimman nopeaan lähimmäistensä ilmiantamiseen kehottaa ensimmäisen laukauksen logiikka: Ilmianna naapurisi, ennen kuin he ilmiantavat sinut, ja aina kun klikkaat, joku kuolee.

24. lokakuuta 2008

Emme kaipaa lapsenvahteja


Tänään on vierähtänyt kaksi viikkoa siitä, kun laadin Suomen Kustannusyhdistykselle ja Helsingin yliopiston rehtorille kantelun Gaudeamus Kirjan menettelystä, jonka mukaisesti se veti myynnistä teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005). En ole saanut kummaltakaan taholta edes saapumisilmoitusta kirjelmäni vastaanotosta. Sensuuripäätös yritettäneen vaieta hallinnossa, sillä sen julkitulo ei olisi sen enempää Gaudeamuksen osaomistajana toimivan yliopiston kuin kustannusyhdistyksenkään etujen mukaista. Gaudeamuksen kustannuspäällikkö Tuomas Seppä istuu yhdistyksen hallituksessa itse. Huono ammattietiikka näyttää vaivaavan sekä kustantamon, yliopiston että kustannusyhdistyksen toimenkuvaa. Nämä tahot kerännevätkin nyt rivejään ryhmittyäkseen yhdeksi rintamaksi filosofia vastaan.

Kirjelmäni tavoitetta tukee uuden City-lehden 20/2008 juttu 2000-luvun kirjarovioista. Klassikoiden sensuuritapaukset mainitsin jo käsitellessäni aihetta edellä. Kiintoisaa on, että kymmenestä City-lehden nyt esiin nostamasta kirjasta kolme on sensuroitu sillä perusteella, että niiden on pelätty loukkaavan muslimeja, mikä kertoo paljon kyseisestä uskonnosta ja sen asennoitumisesta toisiin ihmisiin. Näitä teoksia ovat italialaisen Oriana Fallacin La rabbia e l’orgoglio (”Raivo ja ylpeys”) vuodelta 2002, eräässä aiemmassa kolumnissa käsittelemäni Sherry Jonesin The Jewel of Medina (”Medinan jalokivi”), joka odottaa edelleen julkaisemistaan, ja Ayaan Hirsi Alin suomeksikin luettavissa oleva Neitsythäkki – Islam, nainen ja fundamentalismi (Tammi 2005), jonka kääntäjien anonyymiyttä varjellaan kaikkialla maailmassa yhtä tarkasti kuin kirjoittajan henkeä.

Toisen suositun sensuroimisperusteen muodostaa kristittyjen tärkeinä pitämien arvojen kyseenalaistaminen. Hannu Salaman Juhannustanssien (Otava 1964) kohtalo oli koitua myös pastori Antti Kylliäisen Maan päällä niin kuin taivaassa -teoksen (Otava 2004) osaksi, sillä kirjassa päädyttiin väittämään, ettei Helvettiä ole olemassa. Mikä helpotus tuo teos onkaan voinut olla monelle kirkollisveron maksajalle. Helvetillä pelottelu lienee uskontojen keskeisimpiä käsikassaroita, kun taas ihmisten keskittyminen maallisen onnen tavoitteluun saattaisi hyvinkin vähentää uskontojen vaikutusvaltaa. Toisenlaista pelottelua puolestaan edustaa satanismista kirjoittaneen Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku (Voimasana 2004), joka demonisoi maallisen onnen tavoittelun ja jonka Turun kaupunginkirjasto ehti sensuroida, kunnes se myöhemmin pyörsi päätöksensä. Loput sensuroiduista kirjoista onkin sitten vedetty myynnistä lähinnä niiden pornografisuuden, Suomen poliittisen hallinnon tai Venäjän-pelon vuoksi. Esimerkin viimeksi mainituista tarjoavat Susan Kurosen Pääministerin morsian (Etukeno 2007) ja Johan Bäckmanin edellä käsittelemäni Pronssisoturi (Tarbeinfo 2008).

On käsittämätöntä, mikä on voinut tehdä kyseisistä kirjoista niin vaarallisia, ettei niiden sisältämiä asioita olisi voinut sanoa, varsinkin, kun esimerkiksi Kurosen kirjaa oli lyhennelty heksametreittäin jo kustantamon oman itsesensuurin toimesta. Tuskin kukaan voi myöskään valittaa henkilökohtaisen elämänsä käsittelystä julkisuudessa, kun on itse voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Ja täytyyhän epätodet tai kyseenalaisetkin asiat voida sanoa, jotta niihin voidaan ottaa kantaa.

Myös se, että sensuroitujen kirjojen joukossa on Alain Robbe-Grillet’n Un roman sentimental (”Tunteellinen romaani”), jossa mässäiltiin pedofilialla ja sadismilla, on hämmästyttävää. Näiden asioiden paheksujat saavatkin väistämättä otsaansa moralistin leiman. Kirjojen kieltämistä vaativat tahot eivät kerta kaikkiaan ymmärrä taiteellisen esittämisen eivätkä fiktiivisyyden luonnetta, vaan heidän päätään puristaa tylsämielisen realismin perinne. Jos kaikki tämäntapainen esittäminen kiellettäisiin, jouduttaisiin heittämään yli laidan myös suuri osa antiikin kirjallisuudesta, Markiisi de Sade ja Oscar Wilde sekä ihmisten rakastama pornografinen esittäminen kokonaisuudessaan.

Onpa sensuurin hampaisiin joutunut myös erään yhdysvaltalaisen kirjoittajakaksikon, Peter Parnellin ja Justin Richardsonin, julkaisema lastenkirja vuodelta 2005. Se kertoo koiraspuolisesta pingviinipariskunnasta, jolle heteropingviinit luovuttivat tarinan mukaan yhden ylimääräisen munan haudottavaksi. Kun munasta kuoriutui untuvainen pingviininpoikanen, antoi pariskunta sille nimeksi ”Tango”. Siitä juontuu teoksen nimi And Tango Makes Three. En ymmärrä sitäkään, mikä tuossa homomyönteisessä lastenkirjassa voi olla niin paheksuttavaa, että American Library Association on listannut sen USA:n vihatuimpien kirjojen kärkeen – paitsi tietysti teoksen väitetty homoseksuaalisuuden ihannointi, uskonnonvastaisuus ja perhearvojen vastaisuus. Jos pingviinipariskunta olisi ollut naaraspuolinen, kirjastontädit tuskin olisivat sensuroineet opusta.

Samalla perusteella voitaisiin tietysti vihata myös minun kirjaani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka ilmestyi tänä syksynä. Kun kaikki satujen ja lapsille tarkoitettujen tarinoiden kehyskertomukset toistavat edelleenkin vain heteroseksuaalisen perhenormatiivin mallia, ne ahdistavat pahoin monia homoseksuaaleiksi itsensä kokevia lapsia ja nuoria. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin tunkkaisuutta ilmentää se, että yhdenkin poikkeuskirjan tuottama särö tuohon heterovanhempien harjoittamaan homoseksuaalisuudelta varjeluun aiheuttaa teokseen kohdistuvan ajojahdin. En väitä, että oma tapani arvostella heteroseksuaalista valtakulttuuria yltäisi kyseisen pienen satukirjan saamaan huomioon, mutta juuri näistä asioista maailmassa pitää kirjoittaa.

Sananvapauden näpistely johtaa aina vain suurempiin ryöstöihin. ’Sananvapaus’ sinänsä on paradoksaalinen käsite. Se voidaan mieltää eräänlaiseksi luovuttamattomaksi oikeudeksi, mutta toisaalta sananvapauden määrittely-yritykset piirtävät eräänlaisen kehän mielipiteen- ja ilmaisunvapauden ympärille, jolloin sen rajoittajaksi asettuu viranomaisvalta. Sananvapaus olemme me ihmiset itse. Sananvapaudella on kiinteä yhteys kirjailijan identiteettiin. Jos sananvapautta vähänkin rajoitetaan, siitä aukeaa tie mitä erilaisimpien verukkeiden käyttöön. Siksi sananvapauden pitää olla ehdotonta. Mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohiminen on pahinta henkistä väkivaltaa ja ihmisoikeusrikosten huipentuma. Useimmat muut oikeudet riippuvat nimittäin sananvapaudesta, eivätkä oppineet kaipaa sanojensa vartijoiksi lapsenvahteja.

23. lokakuuta 2008

Haiderin homoseksuaalisuus


Hesarin tämänpäiväisen jutun mukaan Itävallan oikeiston johtaja Jörg Haider on paljastumassa kuolemansa jälkeen homoksi tai vähintään biseksuaaliksi. Asiaa on edistänyt Haiderin seuraajaksi Bündnis Zukunft Österreich -puolueeseen valitun Stefan Petznerin tunnustautuminen Haiderin elämänkumppaniksi. Lehti ennustaa Itävallan tiedotusvälineiden tekevän aiheesta suuria juttuja. Mutta mitä oikeastaan on paljastunut? – Haider oli homo. Entä sitten? Suhtautuvatko Haiderin seksuaalisuudella politikoivat lehdet niin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, että ne luulevat voivansa repiä aiheesta isoja otsikoita?

Juttu kelpaa korkeintaan poliittiseksi aseeksi kilpailevien ryhmien, kuten laitavasemmiston käsiin. Sille, aivan kuten myös keskustaliberaaleille ryhmille ja vihreille, saattaa olla vaikea kääntää Haiderin homoseksuaalisuutta häntä itseään vastaan, sillä nämä puolueet ovat perinteisesti pyrkineet esiintymään homojen puolestapuhujina. Järkytystä koituu korkeintaan Haiderin oman puolueen BZÖ:n niille kannattajille, jotka ovat suhtautuneet kaikkiin ihmisiin homofoobisesti.

Poliittisen oikeiston ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuus ei ole sinänsä mikään uusi eikä outo asia. Olen myös itse tehnyt aihetta koskevaa analyysia. Oikeisto on perinteisesti puhunut yksilöllisten arvojen ja elämäntapojen puolesta. Sen sijaan vasemmiston edustama kollektivismi on ollut tuota kaikkea vastaan, vaikka vasemmistopuolueet ovatkin pyrkineet näyttäytymään homojen oikeuksien edistäjinä. Sen ne ovat kuitenkin tehneet vain osana yleistä tasa-arvopolitiikkaansa ilman, että vasemmiston omalla arvomaailmalla olisi paljoakaan yhteistä homojen arvomaailman kanssa. Monet homot ovatkin yleensä oikeistolaisia konservatiiveja eivätkä sellaisia hihhuleita, kuin muutamien äänekkäiden tahojen aktiivisuudesta voisi päätellä.

Minua itseäni Haiderin homoseksuaalisuus kiinnostaa siksi, että se tukee äskettäin julkaisemani teoksen Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) väitteitä. Todistelin kirjassani, että homojen arvouniversumi on lähtökohtaisesti erilainen kuin heteroiden. Poliittisesti sitä vastaavat parhaiten juuri oikeistolle tyypillinen individualismi, liberalismi ja identifioituminen isänmaahaan. Isähän ei ole homopojalle sellainen kilpailija kuin oidipaalisuudesta kärsivälle heterolle, joten estettä homojen isänmaanrakkaudelle ei ole. Tässä mielessä eräiden oikeistopoliitikkojen homovastaisuus on ollut epäjohdonmukaista ja merkki salailusta ja torjunnasta.

Maailma tuntee useita homoseksuaalisia oikeistopoliitikkoja. Äärimmäisiä esimerkkejä tarjoavat tarjoavat tunnetusti Ernst Röhm ja Saksan äärioikeiston edesmennyt johtaja Michael Kühnen. Väittipä myös saksalainen historian professori Lothar Machtan vuonna 2001 ilmestyneessä teoksessaan Hitlers Geheimnis (”Hitlerin salaisuus”), että Hitler oli homoseksuaali. Väitettä tukee CIA:n entisen psykologin Walter C. Langerin aikalaisanalyysi (tarkempia tietoja voitte lukea kirjani sivulta 390 alkaen). Tuoreen esimerkin avoimesta homoseksuaalisesta oikeistopoliitikosta tarjosi puolestaan hollantilainen sosiologian professori Pim Fortuyn, joka murhattiin raa’asti kadulle erään naturalistin ja eläinaktivistin toimesta vuonna 2002. Motiivinaan hänellä oli Fortuynin esittämä islamkritiikki.

Se, että monet homot suhtautuvat maahanmuuttopolitiikkaan kriittisesti, on hyvin ymmärrettävää. Se on osa meidän aitoa ja sisäsyntyistä huoltamme islamistumisen johdosta – toisin sanoen siitä, että islamin varjolla poljetaan niin homojen kuin muidenkin ryhmien, esimerkiksi vapaan tieteen ja lehdistön, oikeuksia. Monet homot ovat pohjimmiltaan kansallismielisiä, koska me tiedämme, että parhaiten kansallisten vähemmistöjen oikeuksia on voitu edistää järjen keskeisen työkalun eli itsenäisen, demokraattisen ja rationaalisen kansallisvaltion kautta. Kansallisvaltio on juuri se modernin ajan keksintö, jonka piirissä työväenluokka ja säädyt saattoivat löytää yhteiset etunsa ja työskennellä paremman huomisen puolesta. Monikulttuuristumisen myötä seuraa vaara, että Eurooppa hajaantuu takaisin eri säädyistä ja kulttuureista koostuviin yhteiskuntaluokkiin, jotka taistelevat keskenään.

Edellä lausuttu ei merkitse, että olisin Haider-fani. Biseksuaali ei oikeastaan koskaan tule kaapista. Sen sijaan hän ”kärähtää”. Haider kärähti sekä homoseksuaalisuudestaan että rattijuoppoudesta, ja siksi hänen kohtalonsa lähinnä säälittää minua. Minne hän oli kaiken lisäksi lisäksi matkalla? Vastaus: äitinsä 90-vuotispäiville, eli homobaarista pois kiirehtivä puoluejohtaja taisi elää traagisesti puun ja kuoren välissä.

Olen itse lausunut kirjani kuudennessa käskyssä homopojille, että käräytä bi-ukkomies. Se tekisi lopun tympeästä kaksoiselämästä ja puskaseksin perinteestä, johon heterot pakottivat homot homoseksuaalisuuden ollessa vielä kielletyssä ja laittomassa tilassa. Niin homojen kuin heteroidenkin pitäisi ymmärtää, että kansallisten arvojen puolustaminen on eduksi molemmille. Siksi myös oikeistolaisten pitäisi hyväksyä isänmaalliset homot omassa piirissään paremmin.

P. S.

Ei mennyt kauaa, kun netin chateissa alkoivat kiertää huhut siitä, että ehkäpä Jörg Haider murhattiin. Teoria on tämä: EU:n agentit juottivat tai huumasivat hänet hämäräbaarissa, istuttivat uhrinsa auton rattiin ja kädestä pitäen ajattivat hänellä näytösluonteisen kolarin sekä lopuksi tainnuttivat hänet ikuiseen uneen. Operaatio onnistuttiin salaamaan käyttämällä hyväksi Haiderin yöllistä retkeä, sillä homoseksuaalisuuden yllä leijuu edelleenkin häveliäisyyden haamu. Outoa onkin, että puoluejohtaja kuoli vain näin vähän vaalien jälkeen – ajallisesti yhtä vähän, kuin Pim Fortuynilta olisi kestänyt nähdä oma vaalivoittonsa.

Haideria koskeva tarina on samanlainen, joita kerrotaan Dianan kuolemasta. Erikoista on, että kiisteltyjen politiikan henkilöiden tavaksi on tullut kadota näyttämöltä tapaturmaisen tai väkivaltaisen kuoleman kautta. Haideriahan painostettiin poliittisesti jo vuonna 2000, kun EU aloitti boikottinsa koko Itävaltaa kohtaan pyrkien siten savustamaan demokraattisesti valitun puolueen pois hallituksesta.

22. lokakuuta 2008

Vaikeasti sanottu: täytyy olla syvällistä


Ennen vaaleja puhutaan taas paljon sitä itseään. Kunnallisella puhtaanapitolaitoksella tulee olemaan paljon tehtävää kaiken puhejätteen kärräämisessä kierrätyskeskukseen ja kaatopaikoille vaalipäivän jälkeen. Poliitikot eivät näköjään osaa suomen kieltä lainkaan, tai sitten he vain verhoilevat kierot ajatuksensa sanahirviöiden katveeseen.

Esimerkkejä poliitikkojen kapulakielestä tarjoavat ”päivähoidon nollamaksuluokka”, ”omaishoidontuki” ja ”maksuton esiopetus”. Miksi puhutaan päivähoidon nollamaksuluokasta, kun tarkoituksena on ilmaista, että lastenhoito on ilmaista? Miksi sanotaan ”omaishoidontuki”, kun todellisuudessa kyse on siitä, että sukulaiset sidotaan läheisriippuvuuteen kroonisesti sairaan omaisensa passaamiseksi – ja läheisten oman elämän hinnalla. Ja miksi esiopetuksen pitäisi ylipäänsä olla maksutonta, kun koulua edeltävän lastenhoidon tarpeellisuudesta sinänsä ei ole yksimielisyyttä. Nämä käsitteet liittyvät heteroiden arvomaailmaan ja elämäntapaan, jolle on tyypillistä riippuvuus.

Yhdelläkään poliitikolla ei näytä olevan rohkeutta kohdata kyseisten asioiden omaa ongelmallisuutta. Sen sijaan puhutaan rahasta olettaen, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä. Todellisuudessa puheena olleet kysymykset eivät ratkea rahalla, vaan kyse on ihmisten tahdonmuodostuksesta. En usko, että edes heteroperheille esiopetuksen maksuttomuus on mikään kynnyskysymys. Paljon tärkeämpää on, miten alle kouluikäisillä lapsilla menee kotona ja pihamaalla. Sen tapaisia asioita taas voidaan edistää muilla keinoilla kuin eurojen kierrätyksellä. Esimerkiksi käsite ’omaishoidontuki’ pyrkii peittämään kaiken sen ahdistuksen, jota sairaan, ikääntyneen tai muutoin vajaakykyiseksi muuttuneen lähimmäisen hoitaminen tuottaa. Yhteiskunnan takaama parin sadan euron taloudellinen myötäjäinen ei ole taaskaan se keskeisin asia, jonka perusteella ihmisestä huolehditaan tai hänet jätetään heitteille. Poliitikkoja asia kiinnostaa vain sikäli kuin omaishoidontuen kautta voidaan puuttua laitoshoitopaikoista vallitsevaan pulaan. Asia on siis teknokratisoitu. Ihmiset tehnevät kuitenkin ratkaisunsa muilla kuin taloudellisilla perusteilla, vaikka raha tietysti auttaa asiaa.

Sosiaaliteknokraattinen kieli kertoo ilmiöstä, jota eräät saksalaiset filosofit ovat kutsuneet elämismaailman kolonalisaatioksi. Eikö sinustakin tunnu kuin panssarikolonnat marssisivat olohuoneeseesi, kun poliitikot aloittavat suuria tunteita sisältävien ihmissuhteiden käsittelyn tuolla merkityksettömäksi muuttuneella kapulakielellään? Politiikan eräs perusvika on sen kielessä. Toinen liittyy sanankäyttöön yleensä. Se johtuu poliittisen korrektiuden tavoittelusta, vaikeiden puheenaiheiden välttelystä, kiertelystä ja kaartelusta sekä poliitikkojen kyvyttömyydestä ajatella filosofisesti.

Se, että Suomen poliittisessa retoriikassa vedotaan jatkuvasti hoitajien vähyyteen, hoidontarpeeseen, holhoukseen, lasten kapalointiin, vajaakykyisten vaippojen vaihtoon ja niin edelleen – ja kun työvoimapulasta valehtelun perusteenakin viitataan nimenomaan hoitajista vallitsevaan pulaan, oire on selvä. Hoidontarve osoittaa, että ihmiset ilmeisestikin pitelevät toisiaan pahoin. Eivätkö suomalaiset osaa ”hoitaa” toisiaan luonnollisessa keskinäisessä kanssakäymisessään niin, ettei kaikkia asioita täytyisi järjestää viranomaisvallan kautta?

Kun keskustelu on sekavaa, ovat politiikan tuloksetkin sekavia. Voitokkainta vaalitulosta näissä kunnallisvaaleissa on ennustettu puolueille, jotka onnistuvat sanomaan asiansa selkeimmin. Niitä ovat Perussuomalaiset ja Kokoomus. Selvästi sanottu on selvästi ajateltu, ja selkeät ajatukset tuottavat johdonmukaisia tekoja. Siitä tosin ei voi varauksetta kiittää mitään ryhmää. Hallituspuolueet ovat onnistuneet vaalikampanjoidensa aikana hautaamaan erään tärkeän puheenaiheen, joka vaikuttaa sekä kunnallispolitiikkaan että koko suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan. Hallituksessa olevat puolueet eivät ottaneet sosiaaliturvan kokonaisremonttia linjaavaan Sata-valmisteluryhmään lainkaan oppositiopuolueiden edustajia: sosiaalidemokraatteja, vasemmistoliittolaisia tai perussuomalaisia sen enempää kuin kristillisiäkään, jotka ovat perinteisesti pitäneet sosiaaliturvan tasoa ja laatua tärkeinä asioina. Puhe uudistuksesta alkaneekin taktisesti vasta vaalien jälkeen. Siihen asti Sata-komitea on salakomitea.

21. lokakuuta 2008

Kun asuntokupla pamahtaen puhkeaa


Kouluampumiset eivät ole Suomessa enää lastentaudin asteella, vaan niistä on tullut todellinen epidemia. Viime lauantaina oli sitten opettajakunnan vuoro, kun oululaisen opettajaperheen isä ampui vaimonsa ja kaksi lastaan porvarillis-idyllisellä omakotialueella. Pestäkseen käsiään edellisen ampumistapauksen lupajupakasta poliisi muisti tällä kertaa alleviivata, että ”isä käytti ampuma-aseena metsästyshaulikkoa, johon hänellä oli lupa”! Ja lehdet puolestaan nostivat esiin asian ikävän taloudellisen taustan: sanomalehti Kalevan uutisen mukaan surmattu perhe oli jäänyt kahden asunnon loukkuun. Uusi palatsi oli jo rakenteilla, ja sen maksamista vaikeuttivat nousevat korot, kun taas entisen myyntiä haittasi kosteusvaurio. Kun asuntokupla puhkeaa, niin haulikko puhuu. Varsin samantyyppinen perhesurma nähtiin kesäkuussa 2004, kun porvoolainen perheenäiti surmasi miehensä ja kaksi lastaan, ja teon syyksi paljastui holtiton velkaantuminen.

Taloussanomat puolestaan tietää kertoa, että asuntovelkaisten vaikeudet näkyvät jo ihmisten elämässä. Kansankielellä asian voi sanoa niin, että asuntokeinottelijat ovat laittaneet asiakkaansa löysään hirttosilmukkaan, joka alkaa nyt kiristyä heidän kaulansa ympärillä. Poliittisesti korrektilla tavalla sama kuuluisi suunnilleen näin: finanssikriisin kärjistyminen on heijastumassa reaalitalouteen. Ja vertauskuvia pursuavalla runouden kielellä: perhosen siivenisku Amazonilla aiheuttaa pyörremyrskyn Karibialla.

On tietysti ennenaikaista johdella minkään inhimillisen tragedian syitä lamasta sen enempää kuin lottovoitosta tai ihmisten velkaantumisestakaan. Mutta asuntojen puhkeamassa oleva hintakupla saattaa jättää monet ihmiset vaille varallisuutta ja pankit ilman saamisiaan. Se puolestaan generoi itsemurhia ja murhia. Kun ihminen joutuu totaalisesti uhatuksi, eli hän on vaarassa menettää kotinsa, johtopäätös on usein epätoivoinen. Se, että kodeilla sallitaan tehdä bisnestä, onkin eräänlainen ihmisoikeusrikos. Filosofisesti katsoen se vaarantaa ihmisten koko Daseinin eli heidän olemassaolonsa. Asuntojen hintojen romahtamisessa niiden todellista arvoa vastaavalle tasolle ei ole sinänsä mitään pahaa. Ongelma on siinä, että pankit ja niiden kiinteistövälitysfirmat vedättävät aika ajoin hinnat pilviin. Yhdysvaltojen subprime-ongelma syntyi juuri näin, mutta samat merkit ovat näkyvissä myös Suomessa.

Kansantaloustieteen arvostelua

Yhdysvalloista leviävän finanssikriisin syyt ovat peräisin kahdelta taholta. Ensimmäisen ongelman muodosti 2000-luvun taitteessa tapahtunut it-kuplan puhkeaminen ja toisen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut. Yhdysvaltojen keskuspankki pumppasi tuolloin Alan Greenspanin johdolla rahaa pankkeihin sekä alensi korkoja jopa yhden prosentin alapuolelle nostaakseen talouden lamasta. Tämän seurauksena pankit saivat käsiinsä paljon löysää rahaa, jota ne halusivat lainata asiakkailleen – tietysti mahdollisimman korkealla korolla. Niinpä lainan saajiksi hyväksyttiin resupettereitä, joiden maksukyky oli mitätön. Samalla pankit alkoivat palkita asuntojen välittäjiä siitä, että nämä saivat asuntokauppojen yhteydessä markkinoitavat luotot kaupaksi mahdollisimman korkeakorkoisina. Subprime-luotoille tavanomaisia olivatkin jopa 16 prosentin korot, jotka astuivat voimaan maksuvaikeuksien alettua. Suomessa niitä ovat vastanneet korkeakorkoiset pikavipit, joilla monet ihmiset ovat joutuneet rahoittamaan asuntolainojen lyhennyseriään.

Varattomimmat ihmiset ovat harvoin kaikkien välkyimpiä. Niinpä menot muuttuivat heidän mielissään tuloiksi, ja monet uskoivat rikastuvansa pelkästään kuluttamalla. Kun asuntoihin upposi suunnattoman paljon rahaa, kiinteistöt alkoivat näyttää arvokkailta, ja ostajat ajattelivat löytävänsä takapihoilta sammioittain kultaa. Yhdysvalloissa kiinteistökiimaa lisäsi vielä se, että edistyksen ja kehityksen luvatussa maassa kuluttaminen on perinteisesti koettu hyvin isänmaalliseksi. Esimerkiksi tavaratalojen ja ostoskatujen reunoja ja sisäänkäyntejä koristavat tähtiliput siinä missä New Yorkin pörssin julkisivuakin. Sama kuluttamisen ja tuhlauksen tuottavuuteen liittyvä uskonto levisi 2000-luvulla myös Suomeen. Pankit ja kiinteistövälittäjät puliveivasivat ihmisiä uskomaan, että asuntosijoittaminen kannattaa aina, kun hintojen vuosinousu on ollut pääkaupunkiseudulla kymmenen prosentin luokkaa viimeksi kuluneen vuosikymmenen ajan. Pahimmissa tapauksissa laina on taattu toisella, tai kiinteistöjen laskennallinen arvonnousu on realisoitu eli muutettu käteiseksi rahaksi sekä tuhlattu kulutukseen ennen kuin todellista arvonlisää on edes nähty. Pahimmissa tapauksissa laina on taattu toisella, tai kiinteistöjen laskennallinen arvonnousu on realisoitu eli muutettu käteiseksi rahaksi sekä tuhlattu kulutukseen ennen kuin todellista arvonlisää on edes nähty. Näin ovat tehneet erityisesti kiinteistöjä omistaneet yhtiöt ja sijoittajat, ja miljoona-autoja on tullut Suomenkin kaduilla viime vuosina vastaan niin tiheään, ettei päätä ole jaksanut kääntää.

Vuoden 1991 lamasta ja sen syistä ei siis opittu mitään. Tai sitten pankit ja heidän asiakkaansa tiesivät kyllä, minkälaista kuplaa ne rakensivat, mutta ne toimivat piittaamattomasti ja vastoin parempaa tietoaan. Tämä puolestaan syvensi asiaan liittyvää moraalittomuutta. Ongelmien syy on siinä, että järjestelmä sallii asuntokeinottelun ylipäänsä, ja näin on, koska poliittisen päätöksentekokoneiston ja yritysten huippupaikoilla istuu henkilöitä, joita köyhien ihmisten hyväksikäyttö ja höynäyttäminen hyödyttää. Asuminen puolestaan on perustarve, joten ihmisten pitää saada katto päänsä päälle hinnalla millä hyvänsä. Asuntopolitiikka on siis eräänalainen kiristyksen muoto Suomessakin, jossa poliitikot eivät tee mitään sairaan asuntopolitiikan tervehdyttämiseksi ja hintojen nousun hillitsemiseksi.

Yalen yliopiston professori Robert J. Shiller on laskenut, että jos asuntojen hinnat olisivat nousseet monta prosenttia vuodessa 300 vuoden ajan, niin asuminen maksaisi enemmän kuin aurinkokunta. Kirjassaan Irrational Exuberance (2000, uud. p. 2005) pitkän aikavälin konjunktuureja tutkinut Shiller ennusti it-kuplan puhkeamisen vain paria kuukautta ennen sen poksahtamista. Samaa tarkasteluperiaatetta voidaan soveltaa yhtä hyvin kullan kuin kiinteistöjen ja osakkeidenkin arvoihin, aivan kuten hän on tehnyt kirjassaan The Subprime Solution (2008). Vaikka kullan arvo on kolminkertaistunut 2000-luvun alusta, pitkän aikavälin nousu 1900-luvun alusta lukien osoittaa, että keskimääräinen vuosinousu on indeksitarkistukset huomioon ottaen ollut vain alle prosenttiyksikön luokkaa. Sama pätee asuntojen hintojen nousuun. Myös asuntojen hinnat ovat nousseet vain alle prosentin vuodessa. Mikäli ne olisivat nousseet enemmän, kenelläkään ei olisi varaa asua. Niinpä kaikki sellaiset hinnannousut, jotka eivät perustu myytävän tuotteen tai objektin harvinaistumiseen, ovat pohjimmiltaan pelkkiä kuplia, ja jokaista hintapiikkiä seuraa vääjäämätön romahdus. Koskaan kiinteistöjen ja asuntojen hinnat eivät ole asettuneet pitkäksi ajaksi korkealle tasolle. Tämän osoittaa Shillerin analyysi Amsterdamin Herengrachtista vuosilta 1629–1973. Kiinteistöjen hinnat ovat voineet nousta jopa vuosikymmeniä, mutta nousun katkeamista on seurannut aina yhtä pitkä lasku.

Kohti ihmiskasvoista kapitalismia

Uskoakseni olemme juuri nyt talouskehityksen katkeamispisteessä, josta koko maailmantalous suistuu pitkään jatkuvaan taantumaan. Yhdysvaltojen talous muodostaa edelleen noin neljänneksen koko maailman taloudesta, ja siksi sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Negatiivista kehitystä tehostavat edelleen energiakriisi ja terrorin uhka. Olennaista on, että taantuman syy ei ole välttämättä tuotannollisissa seikoissa, kuten teollisuudessa, kuluttajien tarpeissa eikä arvotuotannossa kokonaisuudessaan, toisin sanoen reaalitaloudessa. Kaikki viimeksi koetut taloustaantumat ovat johtuneet kuplista: it-kuplasta, asuntokuplasta tai ylivelkaantumista edistäneestä rahoituskuplasta. Syyllinen on jokaisessa tapauksessa ollut pankki. Rahoitusjärjestelmän takana puolestaan on julkinen valta eli poliittinen päätöksenteko.

Myös Suomessa on jälleen karvasta todeta, että rahoitusmarkkinat eivät toimi ilman kontrollia. Sitä kontrollia sopisi harjoittaa ennen kuin pankit huutavat omassa kekseliäisyydessään valtiota apuun. Sen ne tekevät toistuvasti, vaikka ne eivät sallikaan valtion puuttuvan vastuuttomaan luotonantoon taloudellisten noususuhdanteiden aikana. Olipa koron kiskominen Suomessa yhteen aikaan jopa kokonaan kiellettyä, joten julkinen valta voisi aivan hyvin puuttua pankkien toimintaan nykyisinkin. Tätä nykyä Amerikan pankit kaatuvat dominopalikoiden tavoin valtion syliin, ja ostajaksi pakotetaan Yhdysvaltojen liittovaltio. Myös Euroopassa valtiot ovat myöntäneet suuria takauksia pankkien keskinäisille lainoille saadakseen järjestelmän toimimaan, ja nykyvauhtia maailman valtiontaloudet velkaantuvat 40 miljardilla dollarilla joka päivä. Mistäpä tämä todistaa muusta kuin siitä vanhasta totuudesta, että kapitalismi sisältää kumoutumisensa ainekset, ja lopulta valtiot joutuvat sosialisoimaan pankit. Valtioiden olisi kannattanut harjoittaa itse luotonantoa ja myöntää kohtuukorkoisia lainoja ihmisille, jotta nämä olisivat voineet saada yöunilleen turvallisen päänalusen.

Nykyisessä tilanteessa ihmisiä naurattavat vain uutiset siitä, että pankit eivät enää uskalla lainata rahaa toisilleen. Kun uhrit eli asiakkaat ja veronmaksajat on kaluttu loppuun, pankit katsovat nälkiintyneinä toisiinsa. Pankkien epäluottamus toisiaan kohtaan herättääkin lähinnä sen kysymyksen, kuinka velmuja toimijoita ne ovat, kun ne eivät voi luottaa edes toistensa takaisinmaksukykyyn. Toisella puolella maapalloa tehdyt tyhmyydet heijastuvat johdannaismarkkinoiden kautta kuluttajien kukkaroon kaikkialla maailmassa. Innostus, joka koetaan herättäjäkokouksille tyypillisenä vedätyksenä Keski-Lännen kiinteistöhuutokaupoissa, päätyy silloin laukauksena varallisuutensa menettäneen asuntovelallisen kalloon Euroopassa.

Lähteet:

Shiller, Robert J., Irrational Exuberance – The Second Edition. Princeton University Press, 2005.
---, The Subprime Solution – How Today's Global Financial Crisis Happened, and What to Do about It. Princeton University Press, 2008.

18. lokakuuta 2008

Kummallisvaaliohjelmaa


Aivan niin kuin ”sairasloma” on nykykielessä ”sairausloma”, myös ”kunnallisvaalit” ovat uuskielisenä nykyaikana ”kuntavaalit”. Omasta mielestäni voisimme edelleen puhua kunnallisvaaleista, sillä käytetäänhän kunnallispolitiikan käsitettäkin, eikä kukaan kielentarkastaja vaadi meitä puhumaan ”kuntapolitiikasta”. Taas ovat siis edessä kunnallisvaalit, joita – tietäen, mistä länkytys alkaa – voisi sanoa myös päivähoito- ja lapsiperhevaaleiksi.

Kunnallispolitiikka on hieman tylsä ja tarpeeton politiikan alue. Väliportaan hallintoa ehdittiin jo supistaa, kun läänit ja maaherranvirat oivallettiin turhiksi kulujen lisääjiksi. Lopulta ne lakkautettaneen kokonaan. Myös kunnallispolitiikassa ainoastaan sovelletaan valtionpolitiikan tasolla säädettyjä lakeja. Se on pragmatiikkaa eli täytäntöönpanoa. Periaatteellinen politiikanteko on puolestaan mahdollista vain lainsäädäntövallan piirissä, jolloin toimitaankin strategisten tavoitteenasettelujen sekä aatteiden ja ideologioiden jännitekentässä.

Tämä ei tietenkään merkitse, etteivät ihmisten konkreettiseen elämään liittyvät asiat olisi tärkeitä. Kunnallistasolla tehdään ihmisten turvallisuuteen, koulutukseen, terveydenhuoltoon, asumiseen, kaavoitukseen, liikenteeseen ja liikkumiseen sekä elinkeinojen harjoittamiseen ja yrittämiseen liittyviä ratkaisuja. Mutta nuotit näiden laulujen laulamiseen kirjoitetaan eduskunnassa. Niinpä kuntien liikkumatila siihen, miten ne voivat hoitaa lakisääteisten velvoitteidensa lisäksi myös muut asiansa, riippuu käytännössä yhdestä asiasta: rahasta.

Kunnat, eriarvoisuuden perusyksiköitä

Poliittisessa kirjallisuudessa on kiistelty paljon kysymyksestä, asettaako kunnallishallinnon olemassaolo ihmiset eriarvoiseen asemaan. Merkittävä eriarvoisuuden tuottaja on kuntien erilainen veroäyri. Näin ollen kysymys palautuu valtion tasolla esitettäväksi epäilyksi koko kunnallispolitiikan oikeutuksesta. Tästä taulukosta nähdään, että kunnallisveroäyri vaihtelee nykyisin 16 ja 21 sentin välillä. Helsingissä äyri on jouduttu nostamaan jo 17,5:een, eikä 14 sentin tasolle päästä enää entisessä veroparatiisissa Kauniaisissakaan. Väestön ikääntyminen on nostanut kuntien kulut suuriksi.

Vaikka kunnallisveron rasite yksityisten ihmisten talouteen pyritäänkin tasaamaan erilaisten vähennysten kautta, kunnallistalouksien itsenäisyys aiheuttaa sen, että kunnat joutuvat kilpailemaan asukkaista niin kuin kirkot jäsenistään. Kunnan kilpailukyky puolestaan on kierre: se vahvistaa tai heikentää itseään. Jos valtio tasoittaisi kuntien taloutta nykyistä paremmin valtionavuilla, voitaisiin päästä eroon kuntia eriarvoistavasta ja muuttotappiokierrettä vauhdittavasta kilpailusta. Tämä olisi myös kansalaisten edun mukaista. Niinpä kunnallinen itsehallinto ja koko kunnallinen päätöksentekotaso osoittautuu turhaksi tabuksi, eräänlaiseksi pyhäksi lehmäksi, jolle kansalaisten yhdenvertaisuus on uhrattu.

Mikä asia, keitä varten?

Entä mitä ajattelen edessä olevien kunnallisvaalien teemoista? Minulla on taaskin omat teemani. Tärkeää ei ole se, minkä puolueen kanssa ne sopivat yhteen tai ovat ristiriidassa. Käsitykseni mukaan puolueen ei pidä olla itseisarvo, vaan puolueen pitää olla väline, jonka kautta politiikkaa tehdään. Tärkeimpiä ovat siis arvot, asiat ja ihmiset.

Olen kyllästynyt useimpien puolueiden harjoittamaan vanhojen levyjen pyörittelyyn. Niiden taktiikka on alkeellinen: ne kertovat, keiden tai minkä tahojen asialla ne ovat, toisin sanoen lapsiperheiden, työttömien, eläkeläisten, opiskelijoiden, vanhusten, nuorten, sairaiden, terveiden ja niin edelleen. Me homot näytämme olevan tässä liturgiassa pelkkää ilmaa, mutta en puutu nyt laajemmin siihen.

Eturyhmiksi linnoittautuminen ja erilaisten kansanryhmien asianajajaksi laittautuminen on typerää. Viisas poliitikko ei kytke aatteitaan eikä ideoitaan kuppikuntiin vaan kertoo, mitä asioita hän haluaa edistää. Niiden perusteella jokainen valitkoon, kenelle äänensä antaa. Eturyhmien intressien edistäjäksi julistautuminen vain toistaa ryhmäkuntaista vastakkainasettelujen politiikkaa, joka toki kuuluu politiikan olemukseen sekin. Ovathan puolueet myös itse eräänlaisia etujärjestöjä eivätkä ”arvopuolueita”, vaikka Jyrki Katainen niin väittikin. Arvopuolueen nimitys on hämäävä, sillä se uskottelee, että (1) puolueella itsellään on jotain erityistä arvoa ja (2) että puolue ajaa joitakin yleispäteviä arvoja, vaikka jokainen puolue tulee väistämättä ajaneeksi subjektiivisia arvostuksia, jotka perustuvat mielipiteisiin. Minulle itselleni on samantekevää, missä puolueessa kukin ihminen toimii, kunhan hän on itse valinnut näkemyksensä ja pystyy perustelemaan ne filosofisesti.

Etujärjestön leimasta kannattaa joka tapauksessa pyrkiä irti. Niinpä en ripustaudu minkään ryhmän etujen edistäjäksi, vaan puhun kaikkien ihmisten puolesta valitsemalla poliittiselle esityslistalleni ne vaihtoehdot, joita pidän järkevimpinä. En voisi hakea ehdokkuutta myöskään mistään sellaisesta puolueesta, jolla on vahva järjestötausta, koska niissä politiikanteko kiinnitetään ryhmäkohtaisiin intresseihin, jotka puolestaan voivat olla ihmisten ja yhteiskunnan kokonaisedun vastaisia sekä piirtää juopaa ihmisten välille. Politiikka voi toimia vain yhteisen edun edistämisenä, vaikka siihen luonnollisesti sisältyy myös yksityisten etujen käsittelyä.

En ole näissä vaaleissa ehdokkaana, sillä filosofina olen halunnut välttää poliittista sitoutumista. Luulen myös, että vaikutusvaltani on suurempi puolueettomana filosofina kuin minkään valtuuston tai parlamentin jäsenenä. Niissä ihmisistä tehdään napinpainajia, kriittisyys kielletään ja poliitikko pakotetaan keräämään kannatusta myötäilemällä sellaisiakin käsityksiä, joita ei muuten olisi syytä edustaa. Mutta kenties aikani tulee vielä.

Ohjelmasta ja ongelmista

Yhdeksi kunnallispolitiikan tärkeimmistä kysymyksistä on noussut maahanmuutto ja siihen liittyvät monikulttuurisuuden ongelmat. Ne ovat seurauksia valtion tasoakin yleisemmällä poliittisella foorumilla eli Euroopan unionissa tehdyistä päätöksistä. Esimerkiksi yhden kantaväestöön kuuluvan suomalaisen lapsen kouluttaminen peruskoulussa maksaa Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan 7 000 euroa vuodessa, kun taas maahanmuuttajataustaisen kustannukset ovat 10 500 euroa. Mielipiteeni maahanmuuton tarpeellisuudesta olen ilmaissut tässä blogissani selvästi jo aiemmin.

Kuntalaisten kannattaa ajatella tarkoin, ketä äänestää, sillä kunnallispolitiikassa ei vain jaeta joitain sellaisia resursseja, jotka ovat itsestään olemassa ja joista vain ammennetaan eri tahoille. Todellisuudessa ne ovat sinulta ja minulta kerättyjä rahoja – joka lantti. Näin ollen jokainen monikulttuuriseen päiväkerhoon, kouluun, naapuruussovitteluun, tulkkaukseen, oman kielen ja uskonnon opetukseen sekä siirtolaisuuden vaikutusten tutkimiseen ja edistämiseen annettu rahamäärä on pois jostakin tärkeämmästä. Ja usein tämä tärkeämpi asia on jokin kunnan peruspalvelu, kuten sairaanhoito.

Sairaanhoidon piirissä talouden kiristyminen on merkinnyt sitä, että terveystoimi joutuu kilpailuttamaan hankkimansa palvelut ja työvoiman. Näin ollen terveyskeskuksista arvauskeskuksiksi muuttuneisiin terveydenhuollon yksiköihin rekrytoidaan ulkomaista halpatyövoimaa, jonka kielitaito ja ammattitaito eivät ole suomalaisten tasolla, ja ymmärtämisvaikeudet vaarantavat potilasturvallisuuden. Monikulttuuriseksi tekemisen ongelmakierre on valmis.

Monikulttuurisuuteen liittyvän siirtolaisuuden seuraukset eivät ole politiikan marginaali-ilmiöitä, vaan ne ovat politiikan kohtalonkysymyksiä. Niihin reagoimisesta ratkeaa se, minkälaisessa maassa me elämme 10 tai 20 vuoden kuluttua.

Koteja vai viemäriloukkoja?

Kunnallispolitiikan piiriin liittyy tietenkin myös pienempiä asiakysymyksiä, kuten länsimetro ja Tallinna-tunneli. En ole vakuuttunut hienona pidetyn länsimetron järkevyydestä. Sitä kannattaneet vihreät vastustivat tunnetusti keskustatunnelia, joka rakennetaan autoliikennettä varten, mutta länsimetron rakentaminen nielee vielä huiman paljon enemmän varoja kuin keskustan liikennesolmuja avaava autotunneli. Jos länsimetro rakennettaisiin maan päälle, sitä voisi vielä kannattaa, mutta nykysuunnitelman huikeat kustannukset vielä kaksinkertaistuvat, ennen kuin metrojuna Kivenlahteen kulkee.

Vihreät ovat puolue, josta tuli kaupunkien keskustoissa asuvien lemmikki. Tämä johtunee siitä, että vaikka keskustoissa asuvat ihmiset eivät eläkään vihreästi, he kaipaavat luonnonläheistä elämäntapaa oman turhautuneisuutensa merkiksi. Siksi he purnaavat ja protestoivat urbaania elämäntapaa vastaan vaikka itse viihtyvätkin keskustoissa. Vihreiden äänestäminen on nykyajan anekauppaa, jonka kautta epäekologinen kaupunkilainen ostaa itselleen hyvän omantunnon vaalipäivänä, vaikka muutoin vihreitä äänestävä kansainvälisissä tehtävissä toimiva ullanlinnalainen ajeleekin city-maasturilla, ja Ultra Bra soi. Kun vihreät matkustavat hommiinsa europarlamenttiin, ei luonnonsuojelulla ole lainkaan väliä: kuvittele esimerkiksi Satu Hassia tai Heidi Hautalaa nousemassa suihkukoneeseen – tai jotain ituhippiä vihervasemmistolaista sosiologia, joka kiitää EU:n projektirahoilla lentokoneessa kohti köyhyyden vastaista seminaaria.

Vihreiden kannatus on suhteellisesti paljon korkeampi kaupungeissa kuin maalla. Tämä on epäjohdonmukaista siksikin, että vihreät ovat tehneet absurdia politiikkaa. He ovat vastustaneet kaikkea sellaista, mikä on hyvää, kuten Vuosaaren satamaa, jonka nopealla valmiiksi rakentamisella olisi voitu jo ajat sitten poistaa todellinen ympäristöongelma eli Länsisatama, ja keskustasta olisi vapautunut tilaa viihtyisän kaupunginosan rakentamiseen tuhansia ihmisiä varten.

Nyt vihreät vaativat länsimetron nopeaa toteuttamista. Olen sitä mieltä, että pääkaupunkiseudulle ei pidä rakentaa enää yhtään lisää julkista infrastruktuuria: ei yhtään monumentaalirakennusta, hallintopalatsia, kauppakeskusta eikä mahtavaa kulttuurilaitosta. Ei tarvita myöskään valtavia maanalaisia rakennelmia. Rahat on käytettävä olemassa olevien laitosten pyörittämiseen. Sen lisäksi pitää rakentaa asuntoja toisin sanoen koteja ihmisille, jotta myös asuntojen hullumaiset hinnat saadaan laskuun. Asuntojen hintojen lasku olisi myös omistusasujien edun mukaista, sillä uuden tilavamman asunnon hankkimiseen tarvittaisiin vähemmän välirahaa. Haitan kärsisivät enintään sijoittajat, jotka ovatkin jo päässeet öykkärimäisiin voittoihin. Niinpä asuntojen hintojen lasku olisi kokonaisuudessaan oikein.

Länsimetrosta tulee sellainen jättiläisinvestointi, jonka kitaan kaatuu suunnattomasti rahaa. Tällaisten suurten hankkeiden ongelma on, että kerran alulle pantuina niitä ei voida edes perua, vaikka taloudellinen tilanne ja lähestyvä lama sitä vaatisivat. Yksikään vihreä ei myöskään kysy, miten paljon hiilidioksidia syntyy siitä, kun kallioperästä kärrätään kuorma-autoilla miljoonia tonneja kiveä kippilava kerrallaan. Se on hölmöläisten hommaa tässä yhden metrolinjan metropolissa. Sen sijaan kannatan kyllä metron itäisen osan jatkamista Sipooseen, sillä pinta-asennuksena rautatielinja saadaan valmiiksi edullisesti ja nopeasti.

Myös muissa suhteissa vastustan julkisten investointien lisäämistä ja sijoittamista julkiseen rakentamiseen. Kunnat ja valtio muodostavat julkisia talousyksiköitä. Niinpä niiden piirissä on totuttu ajattelemaan, että julkiset varat on sijoitettava julkisiin kohteisiin, kuten hallintopalatseihin, teihin ja katuihin. Itse ajattelen asiasta täysin toisin. Nähdäkseni julkisen talouden tulee edistää yksityistä etua ja suunnata resursseja yksityisten ihmisten hyväksi, kun taas julkisen vallan ja arkkitehtuurin pönkittäminen pitäisi supistaa minimiinsä.

Myös pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä kannattaa pohtia, sillä tonttimaata löytyy kuntien rajamailta, joiden liepeillä niin teiden kuin asuntojenkin rakentaminen on kangerrellut. Kyseeseen tulisi ensivaiheessa Helsingin ja Vantaan yhdistäminen. En haluaisi silti uhrata kunnallista itsehallintoa megalomaanisen miljoonakaupungin perustamiselle; kiireisemmin pitäisi yhteen saattaa maaseudun pienet kunnat.

He tulivat toisen kerran limusiinilla

Kun tärkeistä periaatteellisista kysymyksistä päätetään valtion ja eduskunnan tasolla, mitäpä muita puheenaiheita kunnallisvaaleihin jäisi kuin pelkkiä aineellis-immanentteja järjestelykysymyksiä. Erään sellaisen muodostaa liikenne. Se on massakulttuurin toteutumisyhteys, ja siinäpä onkin kiistelyn aihe, jossa yksityinen ja julkinen sekä liberalismi ja sosialismi kohtaavat klassisella tavalla.

Muutamien puolueiden ajojahti autoilijoita vastaan on ollut kohtuutonta. Varsinkin vihreät ja vasemmisto ovat vaatineet ruuhkamaksuja Helsinkiin. Käytännössä se johtaisi tulokseen, jonka esittelin tässä. Autoilijoita laskutetaan Suomessa jo nyt liikaa, ja verotus pitäisi saada keskieurooppalaiselle tasolle. Keskustaan suuntautuva yksityisautoilu lisää ihmisten hyvinvointia ja mukavuutta sekä säästää kallista aikaa tässä harvaan asutussa maassa, kun ihmisten ei tarvitse vaihtaa julkisen liikenteen kulkuneuvoja. Lisäksi se on ekologista. Yksi dieselbussi tuottaa yksityisautoon verrattuna 20-kertaiset hiilidioksidipäästöt, ja mukana tulee myös terveydelle vaarallisia pienhiukkasia. Lyhyillä matkoilla autoilu on lisäksi edullisempaa, sillä kertalipun hinnalla saa bensat peräti 20 kilometrin ajoon, jos auto kuluttaa 6 litraa sadalla.

Ilmeisesti juuri tämän vuoksi Päivi Lipponen antoikin meille ”kulkuneuvoja” ja vaati julkista liikennettä maksuttomaksi. Hän vetää kuitenkin väärästä narusta. Tavoitteena on saada ihmiset käyttämään joukkoliikennettä yksityisautojen sijasta. Jos näin halutaan käyvän, on keino täysin tehoton. Tehdäänpä analyysi.

Julkisella liikenteellä matkustaminen on kaksiarvoinen tilanne: ihminen joko käyttää julkisia kulkuneuvoja tai sitten ei. Tällöin on kysyttävä, miksi nekään ihmiset, joiden autoilu ei ole rahasta kiinni, eivät käytä julkisia liikennevälineitä, vaikka se on heidän tulotasonsa huomioon ottaen jo nyt puoli-ilmaista. Vastaus on: bussit ja ratikat ovat niin täynnä villisian kuona-aineita, ettei niissä halua matkustaa kukaan. Nekin, jotka niillä kulkevat, siirtyisivät omaan autoon, jos heillä olisi siihen varaa. Paikallisjunissa sekä metrossa, joissa ei ole kuljettajaa vartiomassa, mellastavat puolestaan puukkojunkkarit ja muut häiriköt.

Näin ollen voimme päätellä, että (1) julkisen liikenteen tekeminen maksuttomaksi ei ohjaisi autoilijoita käyttämään julkisia kulkuneuvoja, joten asiassa ei saavutettaisi ekologista hyötyä. Toiseksi (2), ratkaisu koituisi taloudelliseksi helpotukseksi vain julkisen liikenteen nykyisille käyttäjille, mutta autoilijoiden ja muiden korkeampiin tuloluokkiin kuuluvien verorasitus kasvaisi suhteellisesti. Lisäksi (3) liikennelaitoksen tukeminen olisi pois kunnan muista palveluista. Ja neljänneksi (4), ne jotka nykyään kävelevät tai pyöräilevät, alkaisivat todennäköisesti käyttää julkista liikennettä, jolloin kunnan rasitteet lisääntyisivät ilman, että ekologinen jalanjälki pienenee. Eiköhän siis pidetä kiinni matkakorteista kaiken kohtuullisuuden nimissä.

Jo nyt liikennelaitoksen pyörittäminen maksaa Helsingin kaupungille yhden veroäyrin. Maksuttomaksi tekeminen toisi hintaan toisen äyrin lisää, ja ilmaisia palvelujahan ei ole. Tätä nykyä voimassa on periaate, että käyttäjä maksaa. Jos lipunhinnat siirrettäisiin veroäyriin, myös jokainen sellainen autoton ihminen, joka ei käytä julkistakaan liikennettä, joutuisi maksamaan siitä. Se taas ei ole oikein.

Mikä sitten on perimmäinen syy siihen, että ihmiset eivät ylipäänsä pidä julkisesta liikenteestä vaan välttävät sitä, jos voivat? Jos rouva Lipponen haluaa helsinkiläisten ajelevan entistä enemmän julkisilla, niin kyseiset kulkuvälineet pitäisi muuttaa sikavuoroista takaisin pikavuoroiksi. Itäkeskukseen ei nykyään pääse metrolla ilman, että joutuu jonkun maahanmuuttajan taholta kolmesti kerjätyksi. Asian voi sanoa poliittisesti korrektilla tavalla niin, että maksuttomuuden toteuttamisen sijasta rahat tulisi panna joukkoliikenteen ”kehittämiseen”. Koska häiriköt eivät ole tähänkään asti olleet kokoomuksen, keskustan, kristillisdemokraattien eivätkä perussuomalaisten todennäköisiä kannattajia, voisi pieni ohjeistus muiden puolueiden sisällä auttaa.

Päivi ei ole varmaan huomannut kunnallisvaalien lähestymistä lainkaan, sillä populismilla on taipumus heikentää kannatusta eikä vahvistaa sitä – tai sitten hän ”uhrautuu”. Ja kun tarpeeksi uhrautuu, voi kannatus taas nousta. Tavallaan ymmärrän Päivin puheita vapaamatkustamisen ihanuudesta, sillä kansanedustajathan matkustavat pommilla myös Finnairin vuoroilla, joiden kilometrikustannus on tosin alhaisempi kuin HKL:llä. Mutta haluaisinpa nähdä Päivi ja Paavo Lipposen itsensä käyttävän joskus muutakin julkista liikennettä. Toivottavasti maksuttomaksi tekemisen kustannukset eivät ole ainakaan historianopettamisesta pois. Mehän muistamme, että eduskunnan puhemiehenä toimiessaan Paavo Lipponen hankitutti parlamentin autotalliin uudet ja kalliit kulkuneuvot. Julkisiahan ne olivat tietysti Lipposten nämäkin kärryt, sillä kaiken maksoi kansa, ennen kuin eläkeläinen kortin sai. Etsimättä tulevat mieleen Sauli Niinistön sanat: ”He tulivat limusiinilla, me Fiat Puntolla.” Lähestyvä lama lopettanee puheet niin ilmaisista palveluista kuin herrain kiesien uusimisestakin.

Kilpailuta puolueet

Edellä sanottu ei toisaalta tarkoita sitä, että katsoisin Kokoomuksen olevan jotenkin oikeassa sen julistautuessa Suomen toivoksi. Kokoomuksella on kyllä iskuvoimaisin kampanja, sillä sen on tehnyt Suomen trendikkäin mainostoimisto Bob Helsinki. Kotisivuillaan Kokoomus toteaa, että puolue haluaa tekoja eikä ”valitusta”. Se on siis oivaltanut politiikan olemuksen: keskustelu koostuu liian usein pelkästä ruikutuksesta. Puolue onkin tehnyt ansiokasta parodiaa kaikesta kurjistelusta perustamalla kaduille ja kauppakeskuksiin erityisiä valituspisteitä, joissa paras valitus palkitaan. Mielestäni on kuitenkin väärin leimata periaatteellinen poliittinen keskustelu pelkäksi ”valittamiseksi”. Ilman järkiperäistä keskustelua on turha myöskään tehdä mitään, sillä tekemisestä ilman aivoja tulee helposti pelkkää pään takomista seinään.

Sitä paitsi toivo on nykyään sellaista ylellisyyttä, johon vain harvoilla on varaa. Kokoomus on näihin päiviin asti ollut itse se piällysmiäs, joka huutaa parvekkeelta, miten muiden pitää elää. Toimeen tarttumisen retoriikka ei poikkea paljon tästä, vaikka kilven kiillottaminen onkin kasvattanut kannatusta. En soisi suomalaista sosiaalipolitiikkaa jätettävän pelkän talkoohengen varaan, sillä armopalat ja vapaaehtoisuus heittävät ihmiset helposti susille.

Keskusta, jonka kannatus lainehtii maaseudun kunnissa vihreänä merenä, kaappaa tunnetusti puolet maan valtuustopaikoista ja vaatii valtavia subventioita maatalousvaltaisiin pieniin kuntiin. Kannettu vesi ei kuitenkaan kaivossa pysy. DDR:ssä leipä oli subventioiden vuoksi viljaa halvempaa, joten sitä syötettiin myös hevosille. Suomessa taas on alettu polttaa viljaa energian tuottamiseksi, vaikka viljan kasvattaminen vie sitä enemmän kuin uuniin viskominen tuo! Negatiivisella hyötysuhteella tapahtuu myös bioetanolin tuotto. Onneksi useimmat kunnallisvaalien lähestyessä syntyvät ajatusmallit ja lupaukset ymmärretään panna roskiin heti vaalien jälkeen.

Vahvassa nousussa olevia perussuomalaisia puolestaan sanotaan populisteiksi, sillä heidän katsotaan toimivan samoin ehdoin kuin muidenkin poliitikkojen mutta rikkovan tuon hyväveliverkoston kehän arvostellessaan ja nostaessaan puoluetukea yhtä aikaa. Perussuomalaisen puolueen odotettavissa oleva vaalivoitto tuottaa median valtavirralle suurta tuskaa, sillä puolue on ottanut avoimesti kantaa sellaisten asioiden puolesta, joiden ajamisen poliittinen vasemmisto on hylännyt. Todellisuudessa populistisia ovat niin sanotut suuret puolueet, sillä ne haalivat listoilleen julkkisehdokkaita, kuten lavalaulajia, urheilijoita ja missejä, joiden julkisuus on pelkästään populistista. Sen sijaan perussuomalaisilla on kova asialista, joka perustuu tinkimättömiin suomalaisiin arvoihin ja kansalliseen etuun, ja näin ollen perussuomalaisten julkisuus on ensisijaisesti poliittista.

Politiikan yleiseurooppalainen oikeistolaistuminen on merkki siitä, että kantaväestöt ovat saaneet tarpeekseen punavihreiden puolueiden edistämästä maahanmuutosta ja sen seurauksista. Siitä kertoo esimerkiksi Nelosen uutisten gallupmittaus, jonka mukaan joka toinen suomalainen pitää maahanmuuton kasvua kielteisenä. Euroopan unionin tekemissä mittauksissa maahanmuuttoon on suhtautunut kriittisesti lähes 60 prosenttia suomalaista eli kunnallisvaalien yleistä äänestysprosenttia tai kolmen suuren puolueen suhteellista yhteiskannatusta vastaava määrä. Niinpä tätäkään kriittisyyttä ei pitäisi vaientaa puolueiden sopimalla sanattomalla yhteisymmärryksellä, vaan asiasta kaivataan avointa poliittista keskustelua.

Omituisen ilmiön muodostavat myös puolueiden naisjärjestöt. Eihän puolueissa ole miesjärjestöjäkään. Miksi naiset linnoittautuvat tai suljetaan omalle saarelleen? Tasa-arvoiseen keskusteluun kyennee parhaiten sellainen puolue, jossa kaikki osallistuvat samaan toimintaan, eikä ihmisiä luokitella modernia rasismia edustavalla tavalla sukupuolten mukaisiin ryhmiin. Samaan tapaan myös maahanmuutosta tulee keskustella työvoimapoliittisin sekä sananvapauteen ja kulttuurien eroihin liittyvin argumentein eikä kansanryhmiin liittyvin painotuksin, kuten vaikenemisen kannattajat ovat pyrkineet tekemään.

Vaaleissa nähdään, kenen koppa ropisee. Äänestäminen on itsensä arvostamista – toisaalta äänestämättömyys on sekin. Ohjeeksi äänestyspaikalle vaivautuville sanon, että älkää miettikö liikaa puolueiden ohjelmia tai äänenne menee harhaan. Pohtikaa, millä ilmansuunnalla teille on kavereita ja missä porukassa teidät otetaan vastaan. Siellä ovat todennäköisesti teidän poliittisten näkemystenne todelliset edustajatkin.

13. lokakuuta 2008

Norja ja Ruotsi heittivät rauhanpuskurin väliin


Suomen presidentinvaaleissa tunnettiin valitsijamiesjärjestelmän aikoihin niin sanottu mustan hevosen politiikka, jolla viitattiin valitsijamiesten mahdollisuuteen nostaa yhdessä junailemansa ehdokas omien päämiestensä ohi loppuäänestyksessä. Martti Ahtisaari ei ehtinyt sellaiseksi, sillä suora kaksivaiheinen kansanvaali oli jo korvannut valitsijamiesjärjestelmän Ahtisaaren ollessa ehdokkaana vuonna 1994. Vaaleihin Ahtisaari tuli kuitenkin ikään kuin puun takaa syrjäyttäen monta poliitikkona ansioitunutta henkilöä. Hän onnistui ajoittamaan kannatushuippunsa sopivaan kohtaan maassa, jossa ehdokkaaksi valitseminenkin on pelkkää bingoa. Kansa ei näytä perustavan kannatustaan minkään poliittisen ohjelman tai johdonmukaisuuden ympärille, vaan se valitsee tai hylkää ihmisiä pelkän tunnelman mukaisesti. Sitä osoittaa muun muassa Ahtisaaren presidenttiyden jääminen yhteen kauteen. Ihmiset siis näyttävät tykkäävän mustista hevosista.

Ahtisaarta pidettiin pitkään myös Nobel-palkintokomitean mustana hevosena ja lopulta ikuisena ehdokkaana. Hänen palkitsemisestaan iloittiin Suomessakin etukäteen niin, että juuri tuo malttamaton odottaminen saattoi olla yksi syy siihen, miksi palkintoa ei kehdattu Suomeen myöntää kunnes vasta nyt, kun odottajat olivat luopuneet toivosta.

Entä voiko Ahtisaaren Nobel-palkintoon olla muita kuin hänen uraansa liittyviä syitä? Ahtisaaren eilisellä palkitsemisella Pohjoismaat käytännössä heittivät puskurin itsensä ja Venäjän väliin. Näin halutaan osoittaa, että Venäjän rajamaa on kansainvälisen huomion kohteena ja että Suomen rauhanponnisteluja ”arvostetaan”. Koska noblesse oblige, myös Nobel velvoittaa. Palkinnolla haluttaneen ilmaista, että Suomelta ja suomalaisilta odotetaan jatkossa hieman enemmän esimerkiksi Venäjän harjoittaman aseiden kalistelun tuomitsemiseksi Kaukasiassa. Suoraan tämän asian ulkopoliittiset ulottuvuudet voi lukea Venäjän ja Serbian katkerista kommenteista, joiden mukaan Ahtisaari olisi pitänyt palkita ”sotaan kiihottamisesta ja separatismiin kannustamisesta”.

Hyvää asiantuntemusta sen sijaan osoittaa Ahtisaaren kannanotto Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Minua tosin hämmästyttää edelleen se, miten huonoa ja suomalaisittain murteellista englantia Ahtisaari puhuu, vaikka hän on viettänyt koko ikänsä kansainvälisissä kehissä. Olisiko niin, että Ahtisaaren ansiot neuvottelijana perustuvatkin hänen pulskeaan olemukseensa? Kun tarpeeksi isokokoinen mies pannaan lähestymään peace plan väskyssään taistelukenttiä, niin rauha löytyy helposti.

Nobel-komitean mielestä Suomessa kukoistavat kemian prosessiteollisuus, kirjallisuus ja rauha. Saa nähdä, kauanko menee, että joku suomalainen yliopisto kutsuu ainoan elossa olevan suomalaisnobelistin professoriksi parannellakseen asemiaan maailman yliopistojen ranking-listalla.

Haluamatta syyllistyä kansallisen narsismin syntiin kehtaan kysyä, miten oikeudenmukaista on loppujen lopuksi se, että rauhanteoista palkinnon saa ulkopuolinen sovittelija. Kyseinen käytäntö tuntuu arvostavan oikeudenkäyntejä, joissa tuomari rikastuu. Rauhassa elämiseenhän riittää yleensä yksi, mutta riitelyyn tarvitaan vähintään kaksi. Sovittelu puolestaan onnistuu kolmen kesken, ja rauhantahtoisista ihmisistä tässä maailmassa näyttää olevan pulaa, joten hommaan kelpaa periaatteessa kuka tahansa.

Outoa on myös se, että rauhanponnistuksista palkitaan aina joku kansainvälisillä lentoasemilla parveileva rauhankyyhky, vaikka rauhan varsinainen toteutumisyhteys onkin aina kansallisvaltio ja sen hyvinvointi. Ihme, ettei kukaan ehdottanut Nobelin rauhanpalkintoa äskettäin menehtyneelle Jörg Haiderille, joka tunnettiin Itävallan kansallismielisten johtajana. Sen verran vuolaasti muiden puolueiden johtajat nyt kiittelivät Haideria muun muassa ”poliittisesta lahjakkuudesta”, ikään kuin Haiderin voitokkaita vaaleja seurannut äkillinen kuolema olisi ollut hänen jokin ansionsa. Ja olihan Haiderilla toki meriittejä rohkean isänmaallisuuden esiin nostamisessa maahanmuutosta kärsimään joutuneessa Itävallassa, levottoman Balkanin läheisyydessä.

EU:lle tyypillistä pömpöösimäisyyttä puolestaan osoitti se, että Haiderin puolueen noustessa hallitukseen vuonna 1999 unioni alkoi painostaa Itävaltaa pakotteilla sekä perusti pakotteita valvomaan niin sanotun ”kolmen viisaan miehen kerhon”, jonka yhdeksi jäseneksi kutsuttiin presidentinvirasta juuri vapautunut Ahtisaari. Mutta mitä kummaa itsenäisen valtion sisäiset asiat ja demokraattisesti valitun hallituksen toiminta EU:lle kuuluvat? Vaikka pakotteet vuoden 2000 kesällä purettiinkin, EU:n harjoittama kansalliseen itsemäärämisoikeuteen puuttuminen jää tahraksi sen omaan takkiin.

12. lokakuuta 2008

Avoimien ovien päivät krematoriolla


Maamme luetuin päivälehti Helsingin Sanomat, joka aina muistaa ihmisiä omalla asennemuokkauksellaan ja elämäntapakontrollillaan, on toistuvasti puhunut polttohautauksen puolesta. Vain vähän aikaa sitten se piti tuhkausta ympäristöystävällisenä, haitattomana, joustavana ja jopa hyödyllisenä käytäntönä. Saman asian merkiksi myös tämän päivän lehdessä oli jälleen polttohautauksen ihanuutta ja sympaattisuutta tähdentävä juttu. Jutussa haastateltu nainen – jolla epäilemättä oli lehden linjaan sopiva ”oikea asenne” – kertoi, että hän halusi tuhkata ukkonsa, sillä häntä kylmäsi laittaa miehensä kalmo jäiseen maahan. Olikohan tuossa parisuhteessa kuultu miehen omaa tahtoa pitkään aikaan? Monia naisia näyttää vaivaavan eräänlainen matokammo, ja siksi he saattavat vältellä edes päästämästä mieleensä sellaista ajatusta, että he tai heidän läheisensä päätyisivät lierojen ruoaksi. Mutta outoa on, ettei tuotakaan eukkoa vaivannut miehensä tunkeminen tulikuumaan uuniin, joka etsimättä tuo mieleen Helvetin lieskat. Tällä tavoin lausuessani en tahdo tietenkään loukata ketään vaan ainoastaan pysähtyä ja pysähdyttää toiset ihmiset ajattelemaan, mistä tuossa touhussa on loppujen lopuksi kyse. Eikö se loukkaa ihmisarvoa itse?

Helsingin Sanomat tekee mielellään polttohautaukseen ohjaavia juttuja. Niiden tehtävänä lienee lisätä polttohautauksen houkuttelevuutta ja tehdä siitä suorastaan suosittu tästä maailmasta poistumisen muoto. Massakulttuuriin sopeutumista ja mukautumista vaativalla tavallaan lehti iloitsee muun muassa siitä, että tätä nykyä suurin osa Helsingin vainajista haudataan tuhkaamalla. Minulle polttohautaus tuo kuitenkin huolestuttavalla tavalla mieleen 1800-luvun sääty-yhteiskunnan joukkohaudat, joihin työläisiä ja muita vähävaraisia ihmisiä alettiin kärrätä kaupunkien käytyä ahtaiksi. Myös hautausmaat ovat eräänlaisia sääty-yhteiskunnan pienoismuotoja. Rikkailla vaikuttaa olevan vieläkin varaa siihen parin neliömetrin kokoiseen maapalaan ja hautakiveen, jonka kunniallinen tästä maailmasta lähteminen vaatii. Sen sijaan köyhät halutaan tuomita tietynlaiseen nimettömyyteen, ja heidän persoonansa dehumanisoidaan kuoleman jälkeen polttamalla heidän ruumiinsa jauhoksi sekä kylvämällä jäännökset anonyymiin paikkaan, josta pahimmillaan muistuttaa pelkkä vaatimaton messinkikyltti muistolehtoon pystytetyn itkumuurin kyljessä.

Myös seurakuntien riemu siitä, että modernissa krematoriossa ruumis kärähtää pariksi sadaksi grammaksi tuhkaa vain hieman runsaassa tunnissa, antaa kuvan siitä, kuinka seurakuntien piirissä ajatellaan. Tiedottavatpa eräät seurakunnat uusien krematorioiden hankintaan tähtäävissä perusteluissaan, miten joutuisasti hautaaminen sujuisi poikkeusoloissa, joissa vainajia syntyisi suuri määrä, ja niiden uuniin paiskomiseksi olisi pantava hihat heilumaan.

Kun kuoleminen on halpaa

Syynä siihen, miksi varsinkin Helsingin Sanomat (muutaman seurakuntalehden lisäksi) tekee töitä polttohautauksen arkipäiväistämiseksi, löytyy tietysti niin sanotusta ”yhteiskuntavastuusta”. Tontit alkavat olla kiven takana niin, ettei niille mahdu enää pitkällään pötköttäviä ihmisiä ja tavallista matkalaukkumallia olevia hautakiviä. Se, että perinteiseen hautaamiseen soveltuvia nurmikenttiä ei tahdo löytyä pääkaupunkiseudun kunnista, on johtanut seurakuntia tinkimään tilasta ja hautojen hoidosta. Ajatus on, että eihän sillä niin väliä ole, vaikka krematorion ikuinen tuli nielaiseekin pääosan seurakuntalaisista, sillä syntisiähän heistä on suurin osa, kunhan vain papeille ja piispoille itselleen löytyy kunniallinen leposija kirkkopuiston viheriön alta: herran huoneen sisäänkäynnin vierestä.

Polttohautausta on puolusteltu sen tehokkuudella, nopeudella, kätevyydellä ja halpuudella. Kun krematorioita alettiin rationalismin ihannekaudella eli 1970-luvulla rakennella Helsingin lisäksi muihinkin säästäväisyydestä kiinnostuneisiin kaupunkeihin, seurakunnat järjestivät tuolloin uudenkarheissa tuhkaamislaitoksissaan avoimien ovien päiviä. Ujoja, pelokkaita ja epäilemättä hyvin ennakkoluuloisina pidettyjä ihmisiä kutsuttiin etukäteen tarkistamaan, mikä on heidän elämänsä määränpää. Ei ole kenties ihme, että polttohautaukseen liittyvä tehokkuuden ja tuhkaksi polttamisen periaate herätti jo tuona aikana monissa ihmisissä vastenmielisyyttä. Ihmistä ei kuoleman tullessa noudakaan enää kuoleman pursi, jonka ympärillä lipuu Tuonelan joutsen, vaan hänen maalliset jäännöksensä käytännöllisesti katsoen hävitetään eleellä, joka osoittaa symbolista vihamielisyyttä vainajaa kohtaan. Tähän menettelymuotoon eivät kuulu Manalan, Valhallan eivätkä Haadeksen symbolikuvat eivätkä ehkä myöskään kristillisen ajatteluperinteen lupaukset tuonpuoleisuudesta ja Taivaasta. Useimmille ihmisille polttohautaus tuo mieleen keskitysleirien krematoriot, joita käytettiin vainajien ruumiiden nimenomaiseen tuhoamiseen eikä kunnialliseen hautaamiseen. Keskitysleireillä syntyneiden ruumiiden polttamista kutsuttiin tuohon aikaan asian oikealla nimellä jätehuolloksi.

Polttohautaukseen liittyvät kauhukuvat eivät kuitenkaan perustu pelkkiin mielleyhtymiin. Polttohautaus sinänsä on ihmistä halventava hautaamisen muoto, tapahtuipa se missä tahansa. Se ilmaisee aggressiivisen eleen viimeiselle matkalleen lähtevää kohtaan. Seurakuntien suntiot, kemistit ja muut materiaalisten seikkojen asiantuntijat muistuttavat usein, että ruumiiden hapettuessa krematorioiden pätseissä tapahtuu sama kuin ruumiiden lahotessa mullaksi maassa, mutta hajoaminen tapahtuu vain nopeammassa ajassa! Tämän innostuksen keskellä tuskin muistetaan, että vainajilla ei ole kiire minnekään.

Se, miten kulttuurissa suhtaudutaan vainajiin, kertoo paljon myös siitä, miten eläviin ihmisiin ja elämän arvoon asennoidutaan. Mikäli nykyisin erehtyy tepastelemaan jollekin tuhkan sirottelemiseen tarkoitetulle ja tasaiseksi nurmikentäksi parturoidulle hautausmaalle, saattavat jonkun vastikään kuolleen ihmisen tomumajan jäännökset tarttua huolettoman kävelijän kenkien pohjaan ja kulkeutua sitä kautta vaikka kotieteiseen. Tämä ei ole kaukana siitä primitiivisyydestä, jonka mukaisesti hindut levittelevät risukasan päällä polttamiensa vainajien tuhkat Gagnesiin ja kylpevät sen jälkeen tuossa ”pyhäksi virraksi” nimittämänsä joen liejussa. Se ilo, joka kohtaa nyt kristillisten hautausmaiden hoitajia, kun heidän ei tarvitse ruohoa leikatessaan vaivautua väistelemään hautakivien kulmia ja sukuhautojen sokkeleita, tuskin riittää pyyhkimään kenenkään mielestä polttohautaukseen liittyvää pakanallisuutta.

Polttohautauksen epäkristillisyys

Kirjoittaja nimeltä Sampo Terho oli huolissaan homoseksuaalisten parien kirkollisesta siunaamisesta Uuden Suomen kolumnissaan. Teema nousee silloin tällöin esiin homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautuvien julkaisujen piirissä. Kansanedustaja Jyrki J. Kasvi vastasikin hänelle, että koko elämänmuotomme tulisi perin kyseenalaiseksi, jos kaikki Raamatun ohjeet ja neuvot otettaisiin kirjaimellisesti. Tärkeämpää on Jeesuksen opettama lähimmäisenrakkauden yleishenki eivätkä ne muutamat kielteiset varaukset, joilla apostoli Paavali asennoitui homoseksuaalisuuteen. Terho tulikin takoneeksi omassa ahjossaan tällä kertaa sellaista Sampoa, joka oli helppo pulauttaa järven pohjaan.

Minulle itselleni kysymys homoseksuaalien kirkollisesta vihkimisestä on merkityksetön, sillä en tarkastele uskontoja sisältä päin. Sen sijaan se, missä yhteyksissä uskovaiset itse pitävät kirjaimellista raamatuntulkintaa tärkeänä, kertoo paljon kyseisten uskovaisten sekä uskontojen omasta luonteesta. Kun myös kirkolliskokoukset ovat pitäneet Raamatun kirjaimellista tulkintaa tärkeänä homoseksuaalisuuteen asennoiduttaessa, niin kummallista on, että piispat ja seurakuntalaiset eivät ole pukahtaneet sanaakaan polttohautauksen kristillisyydestä tai epäkristillisyydestä. Asian teologinen tarkastelu on laiminlyöty, sillä Raamatun valossa polttohautaus voisi paljastua mitä epäkristillisimmäksi käytännöksi. Tämä puolestaan ei olisi halpoja hautausmenoja tavoittelevien seurakuntien edun mukaista. Niinpä polttohautauksen kristillisyyttä ei ole käsitelty kirkon omassa piirissä, tai asian oikeutusta epäileville on vastattu yksiselitteisesti, että kyllä se kristillistä on. Mutta missä kohdassa Pyhää kirjaa Jeesus tai Jumala itse oikeuttivat polttohautauksen? Kuka Raamatun esikuvallisista sankareista polttohaudattiin tai polttohautasi lähimmäisensä? Ja ennen kaikkea: onko ruumiiden ylösnousemus mahdollinen, jos ihmiset polttohaudataan? Miten olisi käynyt, jos Jeesuksen ruumis olisi haudattu tuhkaamalla?

Näihin kysymyksiin vastaaminen tuottaa piispoille, asessoreille ja teologian etevimmillekin professoreille päänvaivaa siinä, missä se tuottaa harmaita hiuksia kirjanpitäjille ja kamreereillekin. Raamatun valossa polttohautausta voidaan pitää kristillisenä vain sanatarkasta raamatuntulkinnasta luopumisen kautta. Niinpä onkin ihme, että homoseksuaalisuudesta puhuttaessa sanatarkasta raamatunluennasta pidetään kiinni, mutta polttohautauksen epäkristillisyydestä vaiettaessa ollaan valmiita luopumaan Raamatun lukemisesta kokonaan. Syynä tähän on tietenkin raha: tuhkat suuhun kriitikoille, kun kirkollisvero ei riitä enää yhtä aikaa sekä pappien palkkoihin että hautausmaiden hoitoon jäsenkadosta kärsivissä seurakunnissa. Ja homopareille sekä heidän vihkimiselleen puolestaan on sanottu ”ei kiitos”, sillä heidän hyväksymisensä on laskelmoitu karkottavan enemmän veronmaksajia kuin se voisi tuoda.

Evankelisluterilainen kirkko on taloudellisesti asioita puntaroiva laitos. Ehkä kirkon valtaapitävät arvioivat jäsenten vähenemisen olevan sille eduksikin. Seurakuntalaisille itselleen jää enemmän hautaustilaa omaan käyttöön, kun hautausmaatilaa vapautuu nykyisten hautojen vuokra-aikojen päätyttyä ja kun seurakuntalaisten määrä samanaikaisesti pienenee. Mutta laskelmointi voi myös rapauttaa kirkon moraalia. Kirkko pyrki perimään eri hautausmaksun ja tonttihinnan jäseniltään kuin kirkkoon kuulumattomilta, kunnes viranomaisvalta puuttui peliin. Uusi hautaustoimilaki on mahdollistanut myös sen, että uskonnottomat ovat voineet perustaa omia hautausmaitaan – tosin syynä ovat olleet ideologiset katsomuserot eivätkä hautaustapaan liittyvät erimielisyydet. Samoin homoseksuaalit perustivat oman hautausmaansa Tanskassa, tosin siitäkin tehtiin rahan puutteen vuoksi tyypillinen nykyköyhälistön hautausmaa eli uurnalehto. Hautaustoimilain muutos on lisäksi johtanut muutamiin makaabereihin käytäntöihin. Eräät kekseliäimmät omaiset ovat esimerkiksi päätyneet panemaan tuhkatun vainajan jäännökset keskenään tasan ja viemään ne ruukuissa koteihinsa säilytettäviksi. Eräät toiset puolestaan ovat levitelleet liikenneonnettomuuksissa kuolleiden lähimmäistensä tuhkat kolaripaikoille: tienpientareille ja ojien reunuksille aurausmerkkien seuraksi. Pankkien holveissa tuhkat puolestaan varisevat tallelokeroista toiseen, naapureiden arvopaperien keskelle, kun lokeroriviköitä siirrellään konttoreiden yhdistyessä.

Hautaustoimintaan liittyvät asiat, kuten hautausmaiden kaavoitus ja perustaminen, kuuluvat kuntien toimivallan piiriin. Niinpä tähän asiaan liittyvästä hulluttelusta voisi tehdä myös kunnallisvaaliteeman. Viimeisestä leposijastaan kiinnostuneiden kannattaisi kilpailuttaa kirkot. Ihmisen arvoon vakavammin suhtautuvissa kirkko- ja uskontokunnissa hautaamiseen suhtaudutaan vähemmän materialistisesti kuin evankelisluterilaisuudessa. Ortodoksisuus, jonka mukaan ylösnousemus on kristinuskon tärkein tapahtuma, on halunnut pitää kiinni ruumiiden hautaamisesta maahan; samoin muslimit hautaavat vainajansa kuolemaa seuraavana päivänä maan poveen kyljelleen. Uskonnot, joissa uskotaan edes johonkin, voivatkin viedä lopulta voiton myös näissä vaatimattomissa käytännön kysymyksissä. Käytännön ongelman muodostaa se, että hautaamiseen pyhitetyt maat on annettu lähes yksinomaan polttohautausta suosivien seurakuntien haltuun.

Miten välttää Helvetin kuilu?

Entä mitä itse ajattelen polttohautauksesta: haluaisinko palaa loppuun siinä tuhansien asteiden kuumuudessa, jonka kirkot minulle mielellään soisivat ja jonka lieskoissa krematorioiden ahnaat nielut polttavat ihmisen kuin ihmisen poroksi yhdessä humauksessa? Vaikka suhtaudunkin yleensä suopeasti uskovaisten haluun tehdä omassa piirissään, mitä haluavat, vastaan tuohon minulle tarjolla olevaan ystävällisyyden osoitukseen mielelläni ”ei kiitos”. Minulle hautaustoimen ideologiset ja kristilliset seikat ovat tosin merkityksettömiä, sillä hoidan hengelliset asiani suoraan – ilman kirkkojen harjoittamaa kiusaamista.

Mutta asiaan liittyy vielä eräs tärkeä näkökohta: on syytä uskoa, että ihmisen keho tuntee jotain vielä lääketieteellisen kuoleman jälkeenkin. Ovathan hermoradat joka tapauksessa olemassa, ja ruumiiden hiukset ja kynnet kasvavat vielä kuoleman jälkeen aineenvaihduntatoimintojen käynnissä olon merkiksi. Kun keskitysleirien komendantit puolestaan tähystelivät krematorioiden uuneihin varta varten rakennetuista tirkistysrei’istä varmistaakseen ruumiiden tehokkaan palamisen, he saattoivat todeta, että liekehtivät uhrit vääntelehtivät palaessaan ja kiemurtelivat tuskissaan kuin käärmeet. Nousivatpa muutamat jopa istualleen kuin muistuttamaan, että heidän haamunsa tulevat kummittelemaan julmurien mielissä vielä senkin jälkeen, kun he ovat palaneet poroksi. Tässä valossa on syytä uskoa, että ruumiilla on tunto ja että ne kokevat kipua vielä kuolonkankeuden aikana ja ruumiin alettua hitaasti lahota. Niinpä maatumista ei pitäisi hoputtaa krematorioissa. Ne muistuttavat liiaksi juuri sellaisia Saatanan synagogia, joissa ruumiit luovutetaan Pirulle.

Yllä mainituista syistä en halua itse tulla polttohaudatuksi, ja siksi äänestin myös Helsingin Sanomien gallupissa – tuossa kaikkien asioiden oletetussa legitimaatiopisteessä – polttohautauksen oikeutusta vastaan. Sinänsä on typerää alistaa henkilökohtainen asia yleisen mielipiteenmuodostuksen asiaksi tekemällä siitä äänestyskysymys. Jokaisen tulisi itse voida päättää omasta hautaustavastaan, ja vainajan tahtoa pitäisi noudattaa. Se on kai vähintä, mitä ihminen voi toivoa. On outoa, jos yhdestä maailman harvimmin asutusta maasta ei löydy maapohjaa edes ihmisten viimeisiä leposijoja varten. Todellisuudessa tyhjää hietakehtoa riittää runsain mitoin myös pääkaupunkiseudun lähistöllä, mutta seurakunnat ja kunnat eivät myönnä sitä, koska se velvoittaisi niitä huolehtimaan myös hautaustoimesta nykyistä kunniallisemmin.

Kannanottoni eivät merkitse, että olisin tätä kirjoittaessani kuoleman kielissä ja että sen vuoksi etsisin hätäisesti leposijaa, jolla kuitata univelat. Sen sijaan toivon pötkiväni tällä planeetalla vielä pitkään. Mutta kuolema yleensä on sellainen tabu, josta ei mielellään puhuta vaan joka koetetaan torjua ja kieltää. Sosiologi Norbert Elias totesi teoksessaan Kuolevien yksinäisyys (1982, suom. 1993), että juuri kuolema on asia, jonka pohtiminen on visusti haudattuna tehokkuutta tavoittelevassa kulttuurissamme. Sen vuoksi myöskään hautaustavoista ei puhuta avoimesti. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen, joka kuului roomalaiskatoliseen kirkkoon, puolestaan lausui Menestyjän käsikirjassaan (1998, s. 110), että hän ei yleensä käy muiden ihmisten hautajaisissa eikä menisi omiinsakaan, ellei olisi pakko! Tosiasiassa kuolema on yksi ihmiselämän varmimmista tapahtumista, ehkäpä varmin. Niinpä myös hautaamiseen ja hautajaisiin liittyvistä asioista pitäisi keskustella avoimesti eikä torjua tai kieltää asioihin liittyvää ahdistusta. Muutoin krematorion luukku saattaa olla lähempänä sinua itseäsi kuin uskallat edes ajatella.

Mikäli ihmiset eivät halua tuota kirkon ja Helsingin Sanomien kaupittelemaa kohtaloa itselleen, he voisivat käynnistää kansanliikkeen inhimillisten hautajaisten puolesta ja ruumiiden jätteenä kohtelua vastaan. Myös kristityt ihmiset voisivat selvittää oman kantansa polttohautauksen kristillisyyteen tai epäkristillisyyteen. Vaikka heille piispojen taholta epäilemättä vastataankin sen olevan täysin sopusoinnussa Raamatun kanssa, voisivat seurakuntalaiset kohdistaa omaan raamatunluentaansa liittyvän sanatarkkuuden nyt siihen itseään koskevaan kysymykseen, millä tavoin he haluavat tästä maailmasta lähteä. Ehkä kirkko voisi saada myös muutaman jäsenen lisää, mikäli se ei asennoituisi elämän ja kuoleman arvoon sellaisella tavalla, joka kertoo täydellisestä piittaamattomuudesta.

10. lokakuuta 2008

Kuinka Gaudeamus sensuroi?


Aleksis Kiven päivänä on luontevaa tarkastella sananvapauteen liittyviä asioita. Johanna Korhosen edellä käsittelemäni bannerointi oli merkki seksuaalipoliittisesta diskriminaatiosta ja sananvapauden kuohimisesta: ääneen ei päästetä toimittajaa, joka on lesbo ja elää omien arvojensa mukaan.

Korhosen hiljentämisyritys ei ole kuitenkaan lajissaan ainoa. Eräät ystäväni olivat tiedustelleet minulta, miksi Yliopistopainon vuosina 2003 ja 2005 julkaisemia kirjojani Dialoginen filosofia ja Työttömän kuolema ei saa kaupoista. Kiinnostuin ilmiöstä itsekin ja tiedustelin asiaa viime tiistaina Gaudeamuksesta, jolle Yliopistopaino myytiin keväällä 2007. Dialoginen filosofia oli kuulemma loppunut, mutta ihmeekseni Gaudeamuksen myynti- ja markkinointipäällikkö Riitta Korpipää kirjoittikin minulle, että ”kustannusjohtajamme Tuomas Sepän toiveesta emme myy toista kirjaasi” ja että ”kirjasi on vedetty myynnistä”!

Siis vedetty myynnistä, poistettu saatavilta ja kieltäydytty jakelemasta juuri sen kustannussopimuksen mukaisesti, joka yrityskaupan myötä oli siirtynyt Gaudeamukselle ja joka velvoitti Gaudeamusta pitämään kirjani viimeiseen niteeseen asti saatavilla (Tekijänoikeuslaki 33 §). Teoksesta oli aikoinaan kaksi yllättävän kiittävää arviota Helsingin Sanomissa (5.6.2005 ja 28.8.2005), eikä sensuroimiseen ole kerrassaan mitään syytä. Paitsi tietysti tiedepolitiikka. Juuri näin vaientaminen tapahtuu. Gaudeamuksen kustannuspäällikkö Tuomas Seppä on nyt varmaan tyytyväinen istuessaan kirjojeni päällä ja pitäessään niitä kaapissa.

Se, että Seppä ilmoitti minulle kirjassani olevan ”ad hominem -argumentteja” ja että hän ”ei halua seistä niiden takana” (kuten hän mainitsi puhelimessa), ei riitä perusteeksi kirjan myynnistä poistamiseen. Kukaan Yliopistopainon kirjoittaja ei pyytänyt Gaudeamusta ottamaan haltuunsa Yliopistonpainon kustantamoa eikä seisomaan kirjani takana – mutta ei päällä eikä edessäkään. Kirjassa on minun nimeni ja Yliopistopainon – ei Sepän. Entä miten minun olisi mahdollista arvostella yliopistopolitiikkaa, jos en voisi viitata siihen, ketkä henkilöt sitä tekevät ja kuinka? Ja eivätkö hänen omat mielipiteensä muka ole ad hominem -argumentteja minua vastaan, varsinkin, kun hän tunnusti, ettei ole edes lukenut koko kirjaa? Myöskään Gaudeamuksen halu toimittaa jäljellä oleva painos minulle ei hyvitä kustantajan väärinkäytöstä mitenkään, sillä damnatio memoriam -hengessä se on poistettu kokonaan jopa Yliopistokirjakaupan nettisivuilta eikä ainoastaan merkitty loppuunmyydyksi.

Mitä sitten kirjassani Työttömän kuolema oikeastaan sanoin? Arvostelin työvoimapolitiikan ohella myös nykyisen tiedepolitiikan määrällisiä tavoitteita, joiden tuloksena laatu on muuttunut määräksi yliopistoissa. Kritisoin yliopiston hallinnon tapaa roiskia rahaa valtaviin rakennushankkeisiin samalla, kun tutkijat pakotetaan elämään kurjuudessa. Paheksuin pakkokansainvälistämistä, joka vaikuttaa kuolettavasti kotimaiseen kulttuurielämään ja suomen kielen asemaan. Ja arvostelin sitä, että virantäytöt uhrataan yksipuolisesti kansainvälisille prosesseille, joissa asioita tuntemattomat tahot päästetään määräämään, mitä Suomen yliopistoissa saa opettaa. Lisäksi moitin sitä, että elävä filosofia on karkotettu yliopistoistamme, kun virkoihin on edellä esitetyistä syistä päätynyt pelkkiä systeemiteknokraatteja.

Ei siis ihme, että Tuomas Seppä pelosta täristen ilmoitti minulle, ettei hän halua jaella kirjaani, koska asiasta oli jo kirjani ilmestyessä vuonna 2005 noussut metakka yliopiston hallinnossa – minulle hän ei tarkemmin kertonut, missä siellä. Mutta kummallista on, miksi hän ei vetänyt myynnistä Heikki Patomäen kirjaa Yliopisto oyj, vaikka se ilmestyi minun teokseni jälkeen ja siinä esitettiin osittain samaa kritiikkiä. Lisäksi teos oli Gaudeamuksen oma. Mutta sen ymmärrän kyllä, että minua tukenut Yliopistopainon kustannusyksikkö pian tuon jälkeen lopetettiin ja Gaudeamuksen nimellä jatkavan firman yhdeksi aktiiviseksi osakkaaksi tuli Helsingin yliopisto. Näin myös sensuuriasetus oli mahdollista antaa. – Ruma temppu.

Kirjat kaapissa

En väitä, että Gaudeamuksen menettely olisi ensisijaisesti seksuaalivähemmistöpoliittinen, mutta julkaisuni kaapissa pito antaa sellaisenkin kuvan. Teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan on tiedepoliittinen manifesti vapaan ja henkisen arvotuotannon puolesta.

Se, että minulle ja monelle muullekin ihmiselle tärkeä kirjani yritetään haudata, kertoo henkisestä painostuksesta ja väkivallasta, joka kohdistuu siihen, mitä me homot teemme, miten me teemme ja minkälaisin motiivein. Me olemme suorapuheisia. – Kyllä. Diskriminaatio puolestaan tapahtuu epäsuorasti: erilaisten arvomaailmojen kautta. Hyvä on muistaa sekin, että olin teoksessani puolustanut muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia niin työelämässä kuin akateemisessa maailmassa yleensä (s. 201–219).

Onneksi minulta ilmestyy uusiakin kirjoja, mutta myös tämän vanhan asian hiljentämis-, vaientamis- ja hautaamispyrkimyksessä on Gaudeamuksella ja yliopistolla vielä paljon työtä tehtävänään. Vaietuilla asioilla on taipumus tulla esiin kaksinkertaisella voimalla. Merkin siitä antaa paitsi Alexis Stenvallin tapaus, myös Alexandr Solženitsynin Vankileirien saariston kohtalo – tai Henry Millerin Kauriin kääntöpiiri, jonka Tammi hyllytti ikimuistettavalla tavalla, vaikka Pentti Saarikoski oli laatinut teoksesta erinomaisen käännöksen. En kannata myöskään Johan Bäckmanin vaientamisyrityksiä yliopistolla, vaikka en puolustakaan hänen mielipiteitään.

Asioista ei voida käydä vapaata tieteellistä keskustelua, jos kukaan ei saa kuulla argumentteja. En ainakaan minä halua tästä maasta enkä yliopistosta sellaista Pohjois-Koreaa, jossa ihmisten täytyy henkeään pidätellen varoa sanomasta mitään kriittistä peläten syyllistymistä ”väärinä” pidettyjen mielipiteiden tai tulkintojen tekoon.

Kuinka yliopisto suojelee totuutta?

Entä mistä tiedepoliittisista ilmiöistä Gaudeamuksen minua kohtaan harjoittama sensuroiminen kertoo? Asian taustan muodostaa tietenkin yrityskauppa, jolla Gaudeamus kaappasi Yliopistopainon kustannusyksikön. Yliopistopainon tuolloinen kustannuspäällikkö Minna Laukkanen ja toimittaja Markku Pääskynen olivat ilmeisesti olleet minulle ”aivan liian ystävällisiä” suostuttuaan julkaisemaan kirjojani - samoin professori Lauri Rauhalan kirjoja, jonka valitut teokset Yliopistopaino julkaisi. Jo viimeisimmän teokseni ilmestyessä Minna Laukkanen kertoi minulle, että hän oli saanut yliopiston hallinnosta yhteydenottoja kirjojeni jakelun lopettamiseksi, muun muassa erään faksitse lähetetyn ripityskirjeen. Ennen pitkää näille tahoille tuli välttämättömäksi lopettaa koko Yliopistopainon humanistinen toimintalinja ja myydä yksikkö Gaudeamukselle.

Gaudeamus puolestaan on läpeensä postmodernistinen ja naturalistisella ideologialla kyllästetty kustantamo, joka ei juuri muita kirjoja tee kuin arvottomia toimitusteoksia tai muita yhteis- ja kokoelmajulkaisuja. Ja myös klassikkosuomennokset liikkuvat jälkistrukturalismin linjoilla.

Yliopistopainon kustannusyksikön tultua kaupatuksi Gaudeamukselle töihin jäi vain kaksi mitättömintä työntekijää. Sekä kustannusjohtaja Laukkanen että kirjailijanakin kunnostautunut toimittaja Markku Pääskynen laitettiin omille teilleen. Yliopistopainon kirjoittajana tunnettu Kirsti Simonsuuri puolestaan vastusti myyntiä nimilistalla, jonka hän keräsi keväällä 2007, kun salassa haudotut yhdistymisaikeet tulivat julki. Hän muun muassa kirjoitti asiasta Yliopistolehteen 2/2007. Kirjailijoilta ei kysytty mitään, vaikka jokaisella meistä on kustannussopimus Yliopistopainon eikä Gaudeamuksen kanssa.

Yhdistymisen perusteeksi mainittiin taloudelliset syyt (vaikka Yliopistopainon kustannusyksikkö tuotti selvää voittoa) ja Gaudeamuksen muka parempi ”brandiosaaminen”. ”Brandiosaamista” kehuttaessa tuskin taaskaan huomattiin, kuinka suurta vahinkoa kustannusyksikön lopettaminen tuotti Yliopistopainon omalle brandille ja niille kirjoittajille, joiden kirjat on jo julkaistu lopetetun Yliopistopainon kustantamonimikkeen alla.

Yliopistopainon johto teki ajattelemattomasti luovuttaessaan kustannusyksikkönsä pois ja tuottaessaan siten haittaa minulle ja muutamille muille yliopiston nykymenoa arvosteleville kirjoittajille. Gaudeamus puolestaan ei ole koskaan suostunut tekemään minulle yhtään kirjaa, eikä tee. Toivottavasti myös rippeet Gaudeamuksen hallussa olevista muista kirjoistani myydään pian loppuun, jotta nekin päätyvät lukijoiden käsiin eivätkä kamiinaan, jonne ne varmaan muuten kannetaan.

Olen laatinut kustantajan epäeettisestä ja laittomasta toiminnasta kirjallisen huomautuksen Suomen Kustannusyhdistykselle (jonka hallituksessa Tuomas Seppä istuu) sekä Helsingin yliopiston rehtorille. Asialla ei ole suurta taloudellista merkitystä, mutta kirjani kohtelu loukkaa minua, tekijänoikeuksia ja sananvapautta, joita näiden tahojen pitäisi puolustaa eikä vastustaa.