Valtakunnanmedia kertoi jokin aika sitten, että tasavallan presidentti Alexander Stubbin Oliver-poika on nimitetty Ulkopoliittiseen instituuttiin harjoittelijaksi. Jutussa kehutaan, että hakemus ”erottui selvästi muista”.
Jutussa ei ollut kommentointimahdollisuutta, kenties ymmärrettävistä syistä.
Sen sijaan työoikeuden professorin mielestä kyseinen nepotismi ei ”näytä hyvältä”, kun ”Stubbilla on takanaan vasta yhden vuoden opinnot politiikasta, filosofiasta ja taloustieteistä”, pätevämpiä hakijoita oli tarjolla, ja tietovuotojakin saattaa tulla, kun ”sen parempaa lähdettä ei voi löytyä kuin presidentin poika”.
Alexander Stubb on kyllä ilmeisen etevä ulkopolitiikassa, mutta se ei merkitse, että jälkeläisensä välttämättä olisi. Aleksanteri IV:ttä ei siis ainakaan automaattisesti seuraa Oliver I. Suomen valtionpää on presidentti eikä perintökuningas, vaikka presidenttiä palvotaan täällä kuin kuningasta, minkä näkee Linnan (45 miljoonaa euroa), Mäntyniemen (55 miljoonaa euroa) ja Kultarannan (52 miljoonaa euroa) loppulaskuista (niihin sulivat asumistukien leikkaussäästöt).
Ulkopolitiikka on ilmeisen arka aihe. Sanotaan, että siitä pitäisi puhua yhdellä suulla. En olisi kuitenkaan arvannut, että ulkopolitiikasta pitäisi puhua ruokakunnan yhteisellä suulla. Nyt joka tapauksessa tiedämme, että Oliver on isänsä poika.
Nimityksen tiedoksiantopäivänä sähköpostiini saapui ilmoitus, että oma hakemukseni Ulkopoliittisen instituutin varsinaisiin tutkijan tehtäviin oli hylätty. Hakijoita useaan eri tutkijan virkaan sanottiin olleen yhteensä 289.
 |
| ”HR-asiantuntija” Marie-Louise Hindbergin asiantuntijalausunto. |
Olin kirjoittanut hakukirjeeseeni, että kansainvälisen politiikan ilmiöitä on tutkittu aivan liian vähän sosiaalipsykologisesta näkökulmasta, eikä ole pohdittu myöskään sitä, miksi politiikan rationaalisuusolettama ja demokratia on monin tavoin kyseenalaistettu eri puolilla maailmaa. Tarjosin asioihin filosofista selitysvoimaa.
Ulkopoliittisen instituutin toimintaa pitäisi arvioida kriittisesti. UPI on eduskunnan alainen laitos, kuten Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra, joka myös pyrkii esiintymään tutkimusorgaanina.
Molemmissa taotaan demokratian tärkeyttä, mutta molemmat ovat sosiaalisen korruption läpäisemiä. UPI ja Sitra toimivat pelastusrenkaina, säilytyspaikkoina ja ponnahduslautoina poliitikoille, poliitikkojen avustajille, eduskuntapudokkaille ja nousukkaille.
Ulkopoliittisen instituutin johtajana toimii kokoomuslainen Hiski Haukkala, joka on Sauli Niinistön entinen kansliapäällikkö. Hänen edeltäjänsä UPIssa, Mika Aaltola, ei oikein menestynyt, ennen kuin hänkin liittyi Kokoomukseen ja hänelle avautui ovi europarlamenttiin ja sitä kautta vallan salonkeihin.
Tasavallan presidentin kansliasta on lähtöisin myös Sitrassa majaansa pitävä Niinistön entinen viestintäpäällikkö Veera Heinonen, joka nykyisin johtaa Sitran ”Demokratia ja osallisuus” -hanketta: erästä ristiriitaisimmista kaikista (aiheesta täällä). Sitraan päätyneitä viestinnän maistereita edustaa Elina Ravantti, joka on toiminut ulkoministeriön viestintäjohtajana ja hallitsee ylhäältä johdetun komentodemokratian hänkin.
Johdetun demokratian (”demokratian edistämisen”) ajatus on läpilaho oksymoroni ja filosofisesti hullunkurinen. Demokratiahan voi olla vain spotaania, mutta valtiojohteisissa demokratiahankkeissa kansanvaltaa pyritään tukahduttamaan aina, kun kansalaisten mielipiteet eivät ole hallitusvallan näkemysten mukaisia.
Erääksi esimerkiksi kansanvallan pois korventamisesta käyvät vaikkapa saksalaisen AfD:n eliminointiyritykset (aiheesta täällä). Tosiasiassa minkään puolueen nousu vaaleissa ei ole demokratian vastaista vaan demokratian ilmaus, joka tekee kansanvallasta itseään korjaavan.
Demokratiassa sinänsä on tietenkin monta valuvikaa. Sen ominaispiirre on, että kansan suosimat pulliaiset hallitsevat lainsäädännöllä toisia ihmisiä. Niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnot taivutetaan kulloisenkin hallitusohjelman mukaisiksi.
Paikkaansa pitää vanha sanonta, että paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, ja demokratioita pidetäänkin voimassa vain siksi, ettei parempaa vaihtoehtoa ole keksitty.
Suomessa demokratia on onnistuttu kiertämään sosiaalisella korruptiolla, ja vaaleja voidaan pitää vallankaappauksena, jolla poliittinen eliitti pyrkii uusintamaan asemansa. Valtaapitävät huolestuvat heti, jos äänestämättömät lähtevät liikkeelle (siinä on myös hyvät puolensa, sillä laumat toimivat tottahan toki usein myös omia etujaan vastaan).
Suomen sanotaan olevan yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Tämä johtuu vain siitä, että Suomessa korruptio ei ole taloudellista vaan sosiaalista, eikä sitä niin muodoin voida havaita ja mittailla setelitukkoina, paitsi lukemalla eurot ja sentit virkoihin nimitettyjen samanmielisten palkkakuiteista.
Taloudellinen vaihtosuhde hoidetaan nimittämällä tehtäviin henkilöitä, jotka tekevät samanlaisia päätöksiä kuin valtaapitävät itsekin tekisivät. Siinä yhdistyvät rahat ja valta. Suomessa valtaa pitävät puolueiden ydinjengit ja kourallinen TV-sertifioituja ”asiantuntijoita”.
Ulkopolitiikan alueella lirkuttelevia ”viestinnän ammattilaisia” puolestaan yhdistää asiaosaamattomuus ja pinnallisuus. Suurella osalla heistä on taustaa valtiollisen Ylen kirjekyyhkyinä tai jossakin Ellun kanojen tapaisessa ”maineenhallinnan” eli julkisen valehtelun kerhossa.
Oma lukunsa ovat sitten kaikenlaiset Risto E. J. Penttilät ja Charly Salonius-Pasternakit, joita kutsutaan A-studioon keskustelemaan ulkopolitiikasta. Jälkimmäinen peri edellisen paikan Nordic West Officen johtajana tuossa Milttoniin kuuluvassa kokoomuslaisessa konsernissa, jonka tehtävänä on kätilöidä suomalaisia yrityksiä Amerikan asioissa.
Pyöröovi tekee kierroksia myös Sitrassa, joka tarjosi suojatyöpaikan muiden muassa eduskunnan jättäneelle vihreiden Oras Tynkkyselle. Hänet nimitettiin Sitraan energia-asiantuntijaksi ilman vähäisintäkään energia-alan tuntemusta, kunnes vihreä ilmastopastori onnistui uusimaan eduskuntapaikkansa.
Sitran hallitus puolestaan on demarienemmistöinen, ja sen yliasiamies on poliitikkojen kellokas tai itse poliitikko, kuten Esko Aho ja Jyrki Katainen aikoinaan. Kirjoitin pilaantuneesta nimityspolitiikasta täällä ja nykyisen yliasiamiehen Atte Jääskeläisen nimitysprosessista myös eduskunnan oikeusasiamiehelle (aiheesta täällä).
Kaikki kyseiset henkilöt ovat politiikan sisäpiirin toimijoita, eivät politiikan tutkijoita. Politiikkaa ei voisi vilpittömästi tutkia sisältäpäin. Myöskään valtiollinen Suomen Akatemia ei näytä tässä suhteessa hyvää esimerkkiä, sillä sen ohjelmat ja hankkeet ovat agendojen värittämiä ja tendenssien mädättämiä (aiheesta täällä). Yliopistot taas laitettiin liike-elämän kaulapantaan yksityistämällä, eikä vilpitöntä tutkimusta ole muualla kuin instituutioiden ulkopuolella.
Media ruokkii ja palkitsee ulkopolitiikan, sisäpolitiikan ja turvallisuuspolitiikan kommentaattorit avokätisesti julkisuudella, kunhan he tulevat laitoksista, ja A-Talkin Sakari Sirkkanen kiittää ”erinomaisesta keskustelusta”, kun Ukrainan sodan ruumiit on laskettu statustyydytystä tuottavassa viihtyisässä studiossa!
Tosiasiassa heidän lausuntonsa ja arvionsa tulevat kuin Platonin luolasta. He arvailevat varjojen liikkeitä varjolaivaston perävanoissa.
Heidän näkemyksensä jäävät kommenttien tasolle, ja niiden sisältönä on yleensä vain ”tämän tiedämme nyt” tai ”tiedämme vain, että emme tiedä”. Tutkimuksellisuuden pitäisi ylittää pelkän journalistisen tason ja yltää ilmiötietoiselle metatasolle tai porautua selitysvoimaiselle syvätasolle.
Kansainvälinen politiikka ja viestintä ovat yliopistojen turhimpia oppiaineita, ja niiden analyyttisyys vastaa silmien pitämistä auki TV-setin ääressä. Silti ulkopolitiikan virat läänitetään kyseisistä oppiaineista paperit kuitanneille, ikään kuin he olisivat lääkäreitä.
Mikäli terveyskeskuksia ei tunnettaisi arvauskeskuksina, tuo nimitys sopisi Ulkopoliittiselle instituutille.
Jonkun harjoittelijan nimittäminen UPIin on vain piikki jäävuoren huipulla.
Viimeisimpien tietojen mukaan Oliver Stubbilla ei ollut edes minkäänlaista työkokemusta, ja lehtitietojen mukaan hän oli kokemattomin kaikista. Oliverin oma etu olisi vaatinut, ettei häntä olisi heti ohjattu ulkopoliittisia kiskoja kolistelemaan. Korruptiona tapausta pitää myös professori, joka Iltalehden otsikon mukaan on ”korruptioprofessori”.
On myönnettävä, että presidenttien jälkeläisillä on kyllä usein vaikeaa, kuten Marko Ahtisaarella suorittaessaan siviilipalvelusta työministeriön viihtyisässä uusrenessanssilinnassa Helsingin Kluuvissa ja sen jälkeen Nokian muotoiluvastaavana firman ollessa jo alamäessä sekä useiden yhtiöiden johtokunnissa ja hallituksissa ja – jotta juhliminen olisi täydellistä – lopulta myös Helsingin Juhlaviikkojen taiteellisena johtajana, tosin ilman mitään taiteellista koulutusta, taiteellisia näyttöjä ja asiantuntemusta.
En ole missään tapauksessa UPIn asennoitumisesta katkera, enkä yleensäkään down shiftaa itseäni tehtäviin, jotka alittavat sen, mikä minulle kuuluisi. Mutta Oliver Stubbin tapaus on kommentoimisen arvoinen siksi, että se kertoo sosiaalisesta korruptoituneisuudesta paljaimmillaan, ja selittelyt (täällä ja täällä) vain pahentavat poliittisten puliveivaajien ja prinssien sekä prinsessojen omaa asemaa.
”Humaaneista resursseista” vastaavilla portinvartijoilla itsellään, kuten juuri tuolla Marie-Louise Hindsbergillä, ei ole kerta kaikkiaan mitään julkaisunäyttöjä, kelpoisuutta eikä pätevyyttä arvioida heitä oppineempien kompetenssia. Viimeisimmän näytön kelvottomasta rekrytointipolitiikasta tarjoaa muuan kasvatustieteen maisteri Kirsti Laine-Hendolinin nimittäminen opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtajan virkaan, jonka tasoiseen tehtävään ketä tahansa maisteria voidaan nykyisin pitää puolikoulutettuna.
Sosiaalinen korruptio loistaa läpi koko yhteiskunnan. Sitä pitäisi hävetä erityisesti eduskunnan alaisissa tutkimusorgaaneissa, kuten UPIssa ja Sitrassa, mutta niissä asiasta ylpeillään.
Oireellista on, että eduskunnan korkeimpana virkamiehenä toimiva pääsihteeri on nyt pidätetty virastaan maanpetosrikoksesta epäiltynä. Antti Pelttari on toiminut aiemmin Suojelupoliisin päällikkönä, samoin hänen edeltäjänsä Seppo Tiitinen, jonka mukaisesti nimetyltä salaiselta listalta saattaa löytyä DDR-vasikoina toimineiden poliitikkojen nimiä. Siinä olisi ulkopoliittista tutkimista.
Oireellista demokratian kannalta on, että kansanvallan temppelissä on turvallisuutta vartioimassa nimenomaan Suojelupoliisin edustaja, ikään kuin kansaa pitäisi sillä tavalla vahtia. Ja pylvästalon ympäristö on tunnetusti turvatoimialue, jolla kansalaisia voidaan ratsata. Näin ”turvataan demokratiaa” (lue: ”käytetään totaalista valtaa”), vaikka hyvällä hallitsijalla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Ei ihme, jos kuitenkin on.
Saa nähdä, onko Pelttarin tapauksessa kyse vain niin sanotusta johtamisen taakasta vai tuleeko siitä jonkinlainen Alpo Rusia vastaan vyörytetty syytösketju, mutta erikoista on, että eduskunnassa on perintövirka Supon pomoilla.
Suomalaisen politiikan sisäsiittoisuus ei poikkea paljoa Speden komedioista, ja demokratia on sairas vitsi.
Julkisen keskustelun taso taas on matala, koska ”yhteiskuntavastuunsa” tunnistava valtavirran media pyrkii eristämään kaikki älylliset kyseenalaistukset äänettömyyteen ja vaikutusvallatomuuteen. Sitä ovat politiikan medioituminen ja medioiden orkestroiminen, joita käsittelin kriittisen mediatutkimukseni 1. osassa Totuus kiihottaa ja 2. osassa Pavlovin koirat.
Yliopistojen portsareina toimivat HR-yksiköiden tiedostavaiset puolestaan ajavat palavilla seipäillä pois kaikki, jotka kieltäytyvät kumartamasta feminismin kotijumalia ja ilmastoagendan kultaista vasikkaa.
Sosiaaliseen korruptioon liittyvä ryhmäkoheesio ja konformismi eivät enää perustu saunaseuroihin, vaan ne kumpuavat woke-aktivismista ja internatsismista.
Minua ei selvästikään lueta suomalaiseen kulttuurielämään millään tavalla. Politiikan, tieteen ja median piirissä lyödään päät yhteen, kun pohditaan, miten tuo Hankamäki onnistuttaisiin pitämään jatkossakin ulkopuolella, vaikka rekordini on puhdas eikä haastajia oikein tahdo löytyä.
Muutamat sanovat eristämisen johtuvan minua kohtaan vallitsevasta kateudesta, mikä kohdistunee filosofiseen pääomaani ja filosofian ehdottomaan toimintaedellytykseen: vapauteen työelämän ideologisesta mielipidevankeudesta.
No, pitäkää hyvänänne. En minä teissä mitään menetä. Mutta ette tekään saa minua, ette myöskään mitään minulta.
Aiheista aiemmin
Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille
Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto: tasa-arvopolitkoinnin mätäpaise
