Kehitysmaiden ilmastoaneet ovat käänteistä kolonialismia

Ilmastopolitiikasta on tullut kohtuuton tulonsiirtomekanismi kehittyneiltä mailta kehitysmaille. YK:n massiiviset ilmastokokoukset ovat herättäjäkokouksia, joissa ilmastopastorit koettavat puristella kehittyneiltä mailta ilmastoaneita tehosteenaan uhkaus ilmaston lämpenemisestä.

Tosiasiassa pahimpia päästölähteitä ovat Kiinan ja Intian tapaiset takapajulat, ja juurisyynä ilmaston lämpenemiseen on niissä vallitseva väestöräjähdys, joka on ylittänyt planeettamme kestokyvyn.

YK pitää messutilaisuuksiaan tiheällä aikataululla, jotta ilmasto-Angstin lietsominen olisi jatkuvaa.

Kanadan Montrealissa pidetyssä ilmastokokouksessa kolmannes maapallon pinta-alasta määrättiin suojeltavaksi globaalia viherkommunismia toteuttaen, kansallista itsemääräämisoikeutta loukaten ja omaisuudensuojaa rikkoen (kirjoitin aiheesta täällä).

Vuoden 2022 ilmastokokous järjestettiin Egyptin Sharm el-Sheikhissä, jossa kehitysmaat riistivät EU:lta miljardien ilmastopaketin vedoten virheelliseen väitteeseen, että kehittyneet maat olisivat yhteisessä ja yleispätevässä vastuussa kehitysmaiden ympäristötuhoista (kirjoitin aiheesta täällä). Bakun vuoden 2024 ilmastokokous päättyi laihoin tuloksin.

Nyt kokoustetaan Brasilian Belémissä, jossa länsimailta aiotaan kiristää 1300 miljardia dollaria kehitysmaille. Viherfundamentalistit eivät luovu tavoitteestaan vaan koettavat keskittää huomion vain siihen, miten kyseinen kyniminen toteutetaan.

Suomessa ei sentään pilkota sademetsiä saunapuiksi, kuten Brasiliassa, ja täällä on noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten suomalaisia ei pitäisi neuvoa myöskään Brysselistä, jossa metsät ovat puistoja, eikä ahdistella ilmastonsuojelu- ja metsiensuojeludirektiiveillä. 

Kyseinen ekososialistinen kiilusilmäisyys on rituaalisen aggression muoto ja kostokolonialismin ilmaus eräitä siirtomaaimperialistisia länsimaita ja niiden museorasismia vastaan. Pahinta on, että kyseinen syyllistäminen kohdistetaan kaikkiin, myös viattomiin maihin, kuten Suomeen. 

Donald Trump teki aivan oikein sanoessaan Yhdysvallat (jo toisen kerran) irti Pariisin surkeasta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa ja lisätä hiilivoimaa aina vuoteen 2030 asti. Pariisissa 2015 myönnetyn edun Kiina käyttää hyväkseen samalla, kun hiilivoimaa ajetaan alas hyvän ilmastotehokkuuden maissa, muun muassa Suomessa. Hiilineutraaliuden tavoitteen Kiina on onnistunut työntämään kauas hallitsemattomaan tulevaisuuteen, vuoteen 2060.

Suomessa olivat Euroopan vähäpäästöisimmät hiilivoimalat, kunnes valtaosa niistä pantiin romuksi. Pääosa kylmän ja pimeän Suomen hiilivoimaloista tuotti sähkön lisäksi kaukolämpöä, toisin kuin esimerkiksi Saksan hiilivoimalat, jotka yleensä tuottavat pelkkää sähköä. Hyötysuhde Keski-Euroopan hiilivoimaloissa on huono, mutta silti Saksa edelleen korvaa ydinvoimaa hiilellä (ympäristöpolitiikan epäoikeudenmukaisuuksista ja epätasapainosta täällä ja täällä).

Suomi myös joutui maksamaan pahiten saastuttavien Puolan, Romanian ja Unkarin päästöistä, jotta kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen ja vaikka kyseisten maiden hiilivoimalat tuottavat yksikköä kohti kolminkertaiset päästöt Suomen purettuihin hiilivoimaloihin verrattuina.

Vihreän siirtymän edistämisestä ei ole Suomelle hyötyä, kun utopistiset viherhankkeet vetäytyvät yksi toisensa jälkeen. Vihreän energian perässä maahamme tulossa olevat datakeskukset puolestaan uhkaavat syödä kohtuuhintaisen sähkön pois.

Ilmastotoimien keskittäminen länsimaihin on ylipäätään järjetöntä, koska hiilen käytön tehokkuus on länsimaissa kehitysmaita parempi. Länsimaissa ilmastoruuvin kiristäminen johtaa laskevan rajahyödyn lain toteutumiseen. Ympäristönormien pingottaminen tulee askel askeleelta aina vain kalliimmaksi. Sen sijaan kannattavinta olisi pakottaa kehitysmaat tekemään ilmastotoimensa itse, sillä noissa maissa teolliset investoinnit vähäpäästöisiin tuotannon tapoihin olisivat halvempia.

Länsimaiden syyllistämiseksi ja painostamiseksi näytetään jääkiekkomailan lapaa.

Vertailun vuoksi laitan tähän näkyville Helsingin yliopiston observatoriorakennuksen seinästä ottamani valokuvan, joka esittää maapallon lämpökäyrää pitemmältä ajalta. Planeettamme historiaan on mahtunut huomattavasti lämpimämpiä ja kylmempiä jaksoja, jotka perustuvat luonnon omiin ilmiöihin ja joihin ihmisellä ei ole ollut vaikutusta.

Helsingin yliopiston graafi maapallon lämpötilamuutoksista. Lainattu TekijänoikL 14 §:n puitteissa.

Nykyisinkin ihmisen vaikutus planeettamme ilmakehään on melko mitätöntä verrattuna esimerkiksi tulivuorten purkauksiin ja auringon säteilyn muutoksiin.

Helsingin yliopiston seinällä oleva lämpökäyrä sahaa maan kiertoradan muutosten tahdissa.

Kannattaa myös perehtyä Massaschusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lidzenin tutkimuksiin, joilla hän on mitannut muun muassa sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen (aiheesta täällä). Luonto sinänsä on arvaamaton ja näyttää sopeutuvan myös ihmisen tekemiin muutoksiin.

Filosofian näkökulmasta ei ole mitään absoluuttista luonnontilaa, jota pitäisi suojella tai tavoitella, vaan myös ihmisen tekemät muutokset kuuluvat luontoon sikäli kuin ihminen on luonnonolento ja kuuluu luontoon.

Ihmisen vaikutuksista merkittävin on väestöräjähdys, jonka kehitysmaat ovat aiheuttaneet. Ihmisiä on kerta kaikkiaan liikaa, ja kehitysmaiden tukeminen vain pahentaa tilannetta mahdollistamalla väestönkasvun alueilla, jotka ovat väestönkasvultaan mustimpia ja taloudelliselta tilanteeltaan synkimpiä.

Esimerkiksi Afrikassa asuu tällä hetkellä noin 1,4 miljardia ihmistä, ja määrän on ennustettu kasvavan vuoteen 2060 mennessä 2,9 miljardiin ja vuoteen 2100 mennessä 4,3 miljardiin. Tämä on kestävän kehityksen kannalta vastuutonta ja täysin kestämätöntä.

Sir David Attenborough on oikeassa väitteessään, että ilman kehitysapua luonto hoitaisi ongelman, ja kehitysmaiden olisi itse pakotettava syntyvyytensä laskuun.

Ilmastotoimiin ei pidä sijoittaa enää yhtään länsimaista rahaa, ja ehtona kaikelle kehitysavulle pitäisi kehitysmaita vaatia sitoutumaan väestönsä vähentämiseen. 

---

Päivitys 23.11.2025: Medioiden ja kokoomuslaisen ympäristöministeri Sari Multalan mukaan Brasilian ilmastokokous päättyi vaisuin tuloksin, koska fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamisesta ei päästy sopuun ja ”anti” oli ”riittämätön”. Oli onnekasta, että näin kävi tai tehtiin, koska kehitysmaat eivät ole osoittaneet aikeita fossiilisesta energiasta irtautumiseen eikä hiilivetyhin perustuvalle energiantuotannolle ole kattavaa ja korvaavaa vaihtoehtoa myöskään länsimaissa. Tulos oli siis tosiasioita tunnustava.

 

Aiheista aiemmin

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Ilmastokokous konkurssilinjalla 

Ilmastonmuutos vastatuulessa 

Miten ilmastosota voitetaan? 

Uuden tiedon luonteesta 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Kela harjoittaa maineenhallintaa: ”Pipsa, ole hyvä!”

Kelan vastavalittu pääjohtaja, Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Lasse Lehtonen, on ehtinyt ansioitua jo monella saralla. Kesällä hän ehdotti lapsilisien korottamista, sillä lapsilisät ovat sosiaalietuuksia, jotka annetaan yhtä avokätisesti varakkaille ja hyvätuloisille kuin kaikille muillekin. Taitavaa kokoomuslaista vaikuttamista virkamiehen roolissa! Kirjoitin aiheesta täällä.

Nyt Lasse Lehtosta on arvosteltu hänen niin sanotusta etätyölinjauksestaan, jonka mukaan hän vaatii Kelan henkilökuntaa olemaan virkapaikalla vähintään kerran viikossa. 

Vaade sinänsä ei ole kohtuuton, paitsi jos osa Kelan etuuskäsittelijöistä työskentelee esimerkiksi Kanarian saarilla. Palmun alla ollessaan he tekevät tietenkin huolellista työtä, eli katkaisevat Kela-hiirellään kansaneläkkeen maksatuksen ulkomailla asuvilta kansaneläkeläisiltä, niin kuin hallituksen aikaansaaman surkean lainmuutoksen vuoksi täytyykin tehdä!

Joka tapauksessa Lehtosen vaateet viikottaisesta työpaikalle ilmestymisestä kirvoittivat kelalaisilta ankaraa kritiikkiä pääjohtajaa kohtaan.

Lehtonen oli mennyt lausahtamaan sosiaalisessa mediassa, että Kelassa ei ole erityistä tarvetta pitää henkilökunnasta kiinni ”ihan viimeisen päälle”. Hän siis uhkasi epäsuorasti potkuilla ja henkilökunnan vaihtamisella tottelevaisempiin, jos työpaikoilla ei näyttäydytä vähintään kerran viikossa. Se edustikin perinteistä kokoomuslaista patruunahenkeä. Tosin lausauhdus voidaan ymmärtää myös niin, että Kelan kaulapanta venyy.

Huvittavaa asiassa on, että Lehtosen taipuessa julkisen sanan vaatimiin anteeksipyyntöihin hän vieritti anteeksipyynnöt Kelan viestintäjohtajan Pipsa Marjamäen aneltaviksi lausuen videolla kuolemattomat sanat: ”Pipsa, ole hyvä!”

Vaikuttaa kuin Lehtonen olisi käynyt Esa Saarisen maineenhallinnan kurssin. Mutta ei. Esa Saarinen opetti minua, ei Lehtosta. 

Kun Kela-Pipsa ilmestyi kuvaruutuun, hän puolestaan typisti asian minimiviestintään ja sanoi, että asiasta on tiedotettu Kelan sisäisessä intranetissä.

Näin Kela toteuttaa humaaneja resursseja ja on esimerkiksi koko kansalle.

Julkisomisteisissa laitoksissa HR & recruitment & marketing eivät mene aina ihan nappiin, vaikka ja koska erilaiset yhdenvertaisuuskouluttajat, häirintäyhdyshenkilöt, executive personal management supervisorit ja muu woke-jengi tanssivat niiden pöydillä.

Hullunkuriseksi asia meni, kun mediassa kerrottiin, että Lehtosen lähtöä oli juhlittu hänen entisessä työpaikassaan samppanjan kera.

Aihetta samppanjapullon poksautteluun on nyt varmasti hänen kilpahakijallaan, entisellä työministeri Arto Satosella (kok.). Ja minulla, sillä hain myös Kelan pääjohtajan tehtävään, tosin vahingonilon vähäisyys ohjaa omassa tapauksessani vain skumppalinjaan.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että olisin osannut hoitaa tehtävää menestyksellisemmin.

Toisaalta median nostama kohu, jossa Lehtonen leimattiin ”hankalaksi ihmiseksi”, ei kumoa sitä, että Lehtonen on ollut asiassaan oikeassa.

Häntä pidettäneen vaikeasti hallittavana siksi, että lääketieteestä ja oikeustieteestä väitelleenä hän on ilmeisesti älykkäämpi ja kyvykkäämpi kuin monet työelämän sovinnaisnormeihin siedätetyt ja hapatetut. 

Median nostamaan kohuun paljastuu yksi syy: Kela on läpikotaisin omahyväinen ja omavaltainen laitos, jossa on totuttu kellistelemään vailla minkäänlaista itsekritiikkiä ja kontrollia. Sen takaa paistaa tietty vaateliaisuus ja kyvyttömyys sietää arvostelua ja kansalaisten vastalauseita.

Kelan mukavista, valoisista ja lämpöisistä suojatyöpaikoista nautiskelleet viranhaltijat eivät viitsisi vaivautua työpaikoilleen edes kerran viikossa, mutta he räksyttävät hyvinvoinnistaan julkisessa sanassa valtavirtamedian tuella. Ja katkaisevat toimeentulotuen, opintotuen tai muun sosiaalietuuden maksatuksen Kela-hiirellään. Klik, klik.

Pahinta asiassa on, että media ei tee juttuja eikä nosta kohuja Kelan toiminnan perustoja koskevista vääryyksistä: ihmisten läpivalaisuista, takaisinperinnöistä ja kaikista niistä tuhoista, joita Kela saa aikaan kaltoin kohteluillaan. Toisaalta syy noin 100 000 uuden asiakkaan syöksemiseen toimeentulotuen piiriin ei tietenkään ole Kelan, vaan vika on maan hallituksen toimeenpanemissa perusturvaleikkauksissa, jotka on kohdistettu työttömyysturvaan ja asumistukeen.

Mikäli Lehtonen vastustelee toimeentulotukimenojen kasvua, kuten näyttää, hänen kannattaisi palauttaa Kokoomuksen jäsenkirjansa. Perusetuuksiin tehdyt leikkaukset ovat syynä siihen, miksi työttömät putoavat viimesijaisen tuen, eli toimeentulotuen, piiriin, ja pelkästään hakemusten käsittelymenot ovat nousseet Kelassa noin 10 miljoonalla eurolla.

Lehtonen oli puheena olevassa etätyöasiassa oikeassa. Aiheella on yleisempää merkitystä siksi, että koronakaudelta periytynyt etätyöskentely rapauttaa ja mullistaa koko työelämäämme, kun opiskelijat eivät saa lähiopetusta etäopetuksen vuoksi ja lääkärit eivät tapaa potilaita tehdäkseen diagnooseja sote-alueilla.

Etätyöskentely saattaa tehostaa toimintaa, koska aikaa ei tarvitse tuhlata lähtemällä kotoa lumisateeseen. Mutta laiskimmankin työläisen pitäisi ilmestyä työpaikalle vähintään kerran viikossa, vaikka kuinka tekisi etätyötä ja toimisi ”hyvinvoinnin ytimessä”, kuten työn sankarit Kelassa.

---

Päivitys 19.12.2025: Lasse Lehtosen kurja kohtalo median telapyörästön uhrina johtuu perimmältään yhdestä syystä. Hän meni sanomaan asiat niin kuin ne ovat sosiaalisessa mediassa, tarkemmin sanoen Facebookissa, jossa ei koskaan pitäisi antautua väittelemään siellä reuhaavien feministien, äärivasemmistolaisten, woke-aktivistien ja muiden maineterroristien tai mielenterveyspotilaiden kanssa.

Tieteelliseen argumentaatioon tottunut Lehtonen ei pystynyt ilmeisesti hallitsemaan siirtymistään tieteellisestä puhemaailmasta Kelaan, joka on poliittisesti johdettu laitos ja vaatii poliittisesti pastöroitua argumentaatiota. Tapaus antaa näyttöä siitä, että miestapaisesti toimivaa henkilöä voidaan lyödä kuin vierasta sikaa naisvaltaisessa organisaatiossa. 

Monen muun mediakohun tavoin tämäkin tapaus oli valtavirtamedioiden sosiaalisesta mediasta poimima ja tyhjästä rakentama mainekohu, jota viestinnän ammattilaiset Kelassa eivät hallinneet, ja siksi myös viestintäjohtaja Pipsa Marjamäki siirtyi toisiin tehtäviin.

Tapaus varmentaa eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa esittämäni näkemyksen, että jos ihminen ei vielä Kelan puoleen kääntyessään sairasta, hän varmasti alkaa Kelan käsittelyssä sairastaa. Niin kävi nyt Kelaan päätyneelle pääjohtajalle.

Kolme pointtia kaksoispuheesta

1) Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC jäi kiinni rysän päältä, kun paljastui, että toimittajat olivat muokanneet Donald Trumpin videopuhetta editoimalla hänen suuhunsa klippejä puheen toisesta kohdasta. Huulisynkka kyllä toimi hämäävällä tavalla, mutta vääristelyä ei saanut pois jynssäämällä.

Puolustelu vain pahensi tilannetta, kun muodollisessa vastuussa olevat johtajat irtisanoutuivat. Heidän moraalinsa on ihailtavaa mutta tarjosi julkisuuteen pelkän sähköjäniksen. Yleisön odotettiin hurahtavan hämäykseen, ja oli mahdollista ajatella, että kappas: viattomat ihmiset lähtevät, joten mediahan on selvästi uhri!

BBC yritti kääntää huomiota ”kontrollin heikkouksiin” tarjoamalla selitykseksi, että asiaan olisi pitänyt tarttua aiemmin. Mikään mainituista toimenpiteistä ei yllä ongelman ytimeen.

Ongelma on sama kuin valtavirtaviestimien piirissä yleensäkin: toimittajien kiilusilmäinen woke-aktivismi, jonka kautta he murjovat muun muassa Donald Trumpia epärehellisin keinoin samalla kun he toisesta suupielestään vakuuttelevat oman journalisminsa ehdotonta totuudenmukaisuutta ja luotettavuutta.

He todellakin tuottavat aitoa kaksoispuhetta. Hopeareunus asialla on, sillä enää ei tarvita kallista tekoälyä tuottamaan deep fakeja.

2) Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan sellaisen journalistisen erikoisuuden kuin ”mainosartikkelin”. Siis mainoksen, joka mukamas on artikkeli.

Helsingin keskustaan suunnitteilla olevan pienoisydinvoimalan puolesta esitetty propaganda yritettiin lavastaa lehden journalistiseksi sisällöksi tekstifontin ja layoutin yhtäläisyyksiä myöten. Mainostaja oli Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen.

Mainosartikkelin pääviestiksi hahmottui se, mikä siinä jätettiin sanomatta, eli ydinvoimalan lauhdevesi lähetettäisiin kiertämään asukkaiden lämpöpattereihin, koska on huomattu, että lämpöä ei saada ongittua tarpeeksi merivedestä, kun hiilivoimalat on vihreän idealismin vuoksi lopetettu ja meriveden lämpötalteenottoa varten tarvittava järjestelmä maksaisi lähes puoli miljardia euroa (aiheesta täällä).

Nyt Helen kärvistelee ongelman vuoksi niin, että paikalliset viher-Hitlerit yrittävät riskeerata asukkaiden turvallisuuden ja tehdä kaupungista ydinsukellusveneen.

Näin talojen matalalämpöradiaattorit (suom. lämmityspatterit) saattaisivat muuttua onnettomuuden sattuessa todellisiksi radiaattoreiksi (säteilijöiksi). Tämän todetakseen ei tarvitse olla nimby.

”Mainosartikkelin” hyväksyminen lehteen kertoo Helsingin Sanomien toimituksen myötämielisyydestä pienydinvoimaloille, jotka kokonaistehonsa (noin 500 MW) puolesta vastaavat tosiasiassa suuria ydinvoimaloita.

Lehden verkkosivuilla kyllä kerrottiin kyseessä olevan mainoksen, joten kiitos varoituksesta. Mutta lehti ja energiayhtiö voisivat jatkossa esittää tarkoitusperänsä vähemmän naamioidusti eivätkä yrittää pukea agendaansa journalismia muistuttavaan kaapuun.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston mukaan ”[m]ainos on voitava tunnistaa mainokseksi siihen tarkemmin tutustumatta. Tunnistettavuus vaarantuu helposti esimerkiksi silloin, jos mainos on laadittu artikkelin muotoon.”

Tosin tälläkin tapauksella on hopeareuna: kun lehden tarkoitusperä on alleviivattu mainosartikkeliksi, tendenssiä ei tarvitse yrittää sulauttaa lehden juttuainekseen henkilöhaastattelujen, uutisten tai reportaasien muodossa.

”Kaupallisen yhteistyön” voi vielä ymmärtää sosiaalisen median somefeimeiltä, jotka eivät edes yritä esiintyä journalisteina ja jotka muutenkin ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mutta valtavirran uutismedialta journalismin ja mainosten keskinäinen sotkeminen on selvä virhe.

Hesarin suksi on lipsunut ennenkin, muun muassa silloin kun lehti hyväksyi kanteensa yksityisen tahon antimainoksen erästä presidenttiehdokasta vastaan.

Miten nyt verkossa oleva mainosartikkeli vaikuttaa? Mikäli alueemme suurimman maksullisen paikallislehden lukija on niin dementoitunut, että ei huomaa kyseessä olevan mainoksen (edes erikseen mainittaessa), ei ole huolta viestin perillemenosta. Muut puolestaan huomaavat asian ilman erillistä lukuohjetta tullen siten immuuneiksi indoktrinaatiolle, jolle kaikki medialle antautuminen nykyisin altistaa, kun median sisäistä itsekriittisyyttä ei enää ole. 

3) MTV3:n Huomenta Suomessa väitettiin 11.11.2025, että toimittajat eivät uskalla esittää asioitaan ”kovan mediakritiikin” vuoksi. Haastateltavana oli viestinnän professori Esa Väliverronen, joka haukkui aikoinaan kriittistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020). Kumosin hänen moitteensa tutkimukseni toisen osan Pavlovin koirat (2022) sivuilla 107–109, niin kuin kaiken muunkin höyrypäisyyden.

Toimittajat ja heidän etujärjestönsä ovat vaatineet toistuvasti mediakritiikin vaimentamista ”loukkaavuuteen” ja omiin etuihinsa vedoten. He ovat peränneet itselleen yhdenvertaista sananvapautta laajempia oikeuksia ja narisseet, että uutisoimatta jättäminenkään ei muka rajoita sananvapautta. Tosiasiassa sananvapauteen kuuluu perustuslakimme 12 §:n nojalla paitsi oikeus esittää, myös oikeus vastaanottaa viestejä kaikkien kanavien kautta kenenkään ennakolta estämättä.

Valtavirran viestimet ovat järjestelmällisesti pyrkineet laakeroimaan ja seppelöimään itsensä totuuden äänitorviksi ja maalittamaan kansalaisten esittämät toisenlaiset näkemykset ”valejournalismiksi” peittäen siten vähintäänkin yhteiskunnallisen todellisuuden: sen, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy. 

Kun yleisöt arvostelevat medioita, toimittajien mielestä kyse on maalittamisesta, mutta kun toimittajat itse maalittavat ihmisiä, kyse onkin vain ”taustoittamisesta”.

MTV3:n lähetystyö edustaa suomalaisen median valkopesua Isossa-Britanniassa vallitsevan kuohunnan johdosta. 

Minä näen ongelman toisin päin kuin Väliverronen. Median harjoittama maineterrori on syynä siihen, miksi filosofit ja muut median kriitikot eivät uskalla esittää arvioitaan, kun joutuvat pelkäämään median kostoja. Ilmiöllä on spiraalimainen vaikutus, sillä median mustille listoille joutuneiden huonot kohtalot eivät rohkaise mediakriittisyyteen enää ketään. Sellainen rohkaisee vain pelkäämiseen.

Sananvapauden lisäksi tieteellä on perustuslain 16 §:n 3 momenttiin perustuva tieteen vapaus, joka kattaa yliopistolaitoksen lisäksi yksityiset tutkimuslaitokset ja joka professori Pentti Arajärven mukaan suojaa myös jokaista itsenäistä tieteilijää. Tätä vapautta ei pitäisi kalvaa pois median kylvämillä peloilla, uhkauksilla eikä vääristelyillä, ei myöskään viranomaisten harjoittamalla normatiivisella pamputuksella tai taloudellisella ehdollistamisella tai kiristyksellä, joka liittyy tutkimusten sisältöihin.

Kirjoitan aiheesta vaativan erityistason kirjoissani, joita ei ole tarkoitettu matalamielisille, lukutaidottomille eikä uuninpankkojen töyhtöpäille. Suosittelen viestinnän oppiaineen tutkintovaatimuksiin.

Aiheesta aiemmin

 

 Asiantunteva professoriarvio täällä.

   

Asiantunteva professoriarvio täällä.

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä

Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta 

Miten väite Yhdysvaltain kahtiajakautuneisuudesta tuottaa itse ilmiön?

Valtavirtamedioiden kirjeenvaihturit olivat liekeissä, kun New Yorkiin valittiin lopultakin ”demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva pormestari, joka kaiken hyveellisen moraalisäteilynsä lisäksi on Ugandassa syntynyt muslimi.

Hänessä yhdistyvät ihanteellisella tavalla äärivasemmistolaisuus, muhamettilaisuus ja afrikkalaisperäinen maahanmuuttajataustaisuus, joten ei ole ihme, että Yhdysvaltain-toimittajien kuvaruutuilmeet olivat iloiset niin Yleisradion Ilmari Reunamäellä kuin MTV3:n Mari Karppisella, joka on palkittu ”amerikkalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumisen kuvaajana”.

34-vuotiaan Zohran Mamdanin valinta tarjoaa vettä myllyyn sille laajalle toimittajakunnalle, joka haluaa nähdä Yhdysvalloissa vastakkainasetteluja kammetakseen ihmisiä Donald Trumpia vastaan.

Myös Helsingin Sanomiin haastateltu professori Benita Heiskanen on toimittajakunnan kanssa samaa mieltä siitä, että meneillään on suurempikin kumous, kun ”[m]illeniaalit ja z-sukupolvi eivät enää suostu samaan vanhaan poliittiseen ryvettyneisyyteen, mitä kaksipuoluejärjestelmä edustaa.”

Puoluepoliittinen kahtiajakautuneisuuskin on siis tällä tavoin pois selitettynä mennyttä ja mätää, vaikka ilman kaksipuoluejärjestelmää ei voi olla myöskään tuota paljon parjattua poliittista kahtiajakautuneisuutta, ellei sitten jakautuminen koske jo demokraatteja itseäänkin puolueen sisällä.

Yleisradion hekumallisen kiitollisessa jutussa New Yorkin pormestarikisan voittanut Mamdani antoi ’myrskyvaroituksen’ Valkoiseen taloon” haastateltu Ulkopoliittisen instituutin lausuntoautomaatti Maria Lindén puolestaan katsoo, että ”juuri Mamdanin nuoruus ja kokemattomuus voivat olla hänen valttejaan pettyneiden ihmisten silmissä.”

Kääntämällä heikkoudet vahvuuksiksi pestään mustaa valkoiseksi. Minä puolestani väitän, että uunituoreen pormestarin suusta pullahdelleet lupaukset ilmaisesta joukkoliikenteestä, ilmaisesta päivähoidosta ja halvoista kunnallisista ruokakaupoista tuottavat entistä suuremman määrän pettyneitä, jolloin Trumpin syyksi yksioikoisesti luettu tyytymättömyys vain kasvaa Yhdysvalloissa.

Mamdanista on tulossa paikallinen ”Sanna Marin”, sillä hänkin haluaa romuttaa julkisen talouden suurisuuntaisilla lupauksilla ja velkaannuttamisella, ja paremmin hän menestyisi jonkinlaisena osuuskauppakouluttajana. 

 

Maahanmuuton hedelmiä korjataan

Yhdysvaltojen väestökeskittymissä on nykyisin kallista asua nimenomaan siksi, että laittomat maahanmuuttajat ovat kasautuneet suuriin kaupunkeihin aivan kuten Suomessakin ja valloittaneet asuntoja ja elintilaa kansalaisilta.

Vikana ihmisten vaalikäyttäytymisessä on, että suuret massat näkevät usein messiaansa sellaisissa tahoissa, jotka todellisuudessa edustavat äänestäjiensä omien etujen vastaisia pyrkimyksiä ja viiteryhmiä.

Myös työttömyys-Suomessa sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto on syönyt leivän heikosti toimeentulevan kantaväestön pöydästä, kun sosiaaliturvaa on jouduttu leikkaamaan maahanmuuttokulujen vuoksi (aiheesta täällä ja täällä). Silti myös suomalainen paariaväki äänestää lisää maahanmuuttoa haalivia puolueita, jotka haluavat estää laittomien maahanmuuttajien palautukset.

Demokratia olisi hyvä juttu, jos ihmiset tietäisivät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Näin tulee ymmärrettäväksi se yleishavainto, että ”demokratia ei toimi” ja ”systeemi on rikki”, mutta näin on päinvastaisista syistä, kuin esimerkiksi nuori tutkija Lindén näkee.

Trump koettaa saada Yhdysvaltain taloutta kuntoon puuttumalla sen ytimessä oleviin ongelmiin, kuten laittomaan maahanmuuttoon, huumekauppaan ja työpaikkojen valumiseen ulkomaille, mutta osa kansasta vastaa, että he haluavat ilmaista päivähoitoa.

Maailmassa ei ole ilmaisia julkisia palveluja vaan ainoastaan maksuttomia. Maksut peritään takaovien kautta veroina.

”Demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva Mamdani voitaisiin nähdä helposti, leikkisästi ja kääntölausemaisesti ”sosiaalidemokraattina”, mutta äärivasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään hän vetää ohi myös sosialistipappa Bernie Sandersista, jota on pidetty presidentinvaalien kestocastrolaisena toivonkipinänä amerikkalaisen äärivasemmiston keskuudessa.

Valtavirtamedia ei ole pitänyt suurta melua New York Cityn pormestarivaalin äänestysprosentista, koska se olisi paljastanut, että tosiasiassa Mamdanin väitetty suursuosio on rakentunut identiteettipoliittisesti motivoituneiden minoriteettien sisälle.

Rekisteröitynä olleista 4 954 908 äänioikeutetusta äänesti 2 055 921, eli vain 41,5 %. Koska Mamdani sai hivenen yli puolet annetuista äänistä, häntä kannatti ainoastaan noin 21 % äänioikeutetuista newyorkilaisista, mikä ei anna aihetta väittää, että kyse olisi suuresta kansanliikkeestä.

Myöskään ideologisesti kyse ei ole merkittävästä muutoksesta.

Mamdani ei ole varsinaisesti demokraatti vaan käenpoika demokraattien leirissä, sillä hän asemoi itsensä demokraattiseen sosialismiin, joka on järjestynyt omaksi organisaatiokseen Democratic Socialists of America (DSA) Yhdysvalloissa. Kyseisessä yhteenliittymässä on myös paljon kommunisteja, joten Donald Trump saattaa osua oikeaan sanoessaan Mamdania kommunistiksi.

 

Miksi vastakkainasettelut ovat välttämättömiä demokratialle?

Vaalin tulosta on liioiteltu valtavirran uutismedioissa, sillä se on tarjonnut hyviä aseita käteen niille, jotka haluavat syventää Yhdysvalloissa vallitsevia railoja ja kuiluja ja lietsoa sitä kautta eripuraa, epäjärjestystä ja kapinaa.

Tutkijoina esiintyneet kotimaisen median suosikit ovat kenties oikeassa perushavainnossaan, jonka mukaan Yhdysvalloissa on taloudellisia repeytymiä. Mutta he ovat pinnallisia ja jopa hieman banaaleja kyvyttömyydessään selittää, miksi taloudelliset kahtiajaot kääntyvät poliittisiksi vastakkainasetteluiksi eivätkä sovitteluksi, vaikka siitä olisi osapuolille hyötyä. Katsotaanpa asiaa tarkemmin.

Oikeusfilosofi Carl Schmittin poliittisen teorian lähtökohtana on ystävä–vihollinen-erottelu, joka historiallisesti perustuu pitkälti hegeliläiseen Herrn und Knecht -dikotomiaan. Schmittin mukaan politiikan ydin on joukkojen välinen konflikti, jossa ’poliittinen’ määritellään ihmisten kykynä muodostaa joukkoja muita vastaan.

Poliittinen konflikti on Schmittin mukaan osa ihmisluontoa ja yhteiskunnallista resurssitaistelua, joista seuraa poikkeustiloja ja pyrkimyksiä toimia laillisuuden ulkopuolella. Niiden kautta puolestaan tuotetaan suvereniteettia ja identiteettejä, juuri noita nykyaikana valokeilaan nostettuja itsemääräämisen ja eksistentiaalisen olemisen viiteryhmäkohtaisia klustereita.

Paradoksaalisesti aito demokratia ei kasva liberaalista ja universaalista sääntöpohjaisuudesta eikä neutralisoidusta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta tai edes pluraalista moniarvoisuudesta vaan poikkeustiloista ja konflikteista, toisin sanoen hallitsijoiden ja hallittujen välisestä identiteettikamppailusta, kuten Hegel ajatteli. Kansan valta on kykyä poiketa normeista.

Vasta tätä kautta voidaan ymmärtää niin Yhdysvaltain sisäpoliittista jakautuneisuutta kuin vaikkapa Ukrainan sodan motiiveja. Konflikti koetaan välttämättömäksi ystävä–vihollinen-asetelman tuottamiselle ja sitä kautta oman viiteryhmän identiteetille, jopa kokonaisten valtioiden olemassaololle ja suvereniteetille.

Konflikteilla ja niihin hakeutumisilla on siis tärkeä tehtävä ryhmittymien sisäisen homogeenisuuden varmistelussa, mikä puolestaan vaarantaa demokratioihin sisältyvän moniarvoisuuden ihanteen, ja kansanvaltaisessa prosessissa valtaan lipsahtaakin usein auktoriteetteja, jolloin demokratia tulee tukeneeksi diktatuurien syntyä, kuten Venäjällä.

Sääntöpohjaisuus on kaunis ajatus, mutta mikään sääntö tai laki ei voi olla itse itsensä perusta (toisin kuin kantilaisuudessa ajatellaan), vaan perustelut tulevat väistämättä moraalisen harkinnan ja politiikan piiristä, jossa ne ilmenevät valtana. Tähän reaalipoliittiseen vallankäyttöön liittyy myös kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma, josta harvardilainen David Kennedy on puhunut paljon.

Valtaa puolestaan oikeutetaan kahdella asialla, turvallisuudella ja vaarallisuudella, joihin vedotaan tavan takaa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Reaalipoliittinen vallankäyttö on osa situaatiotamme pysyvästi, ja siksi myös moraalisen hyvän ja humanismin nimissä esiintyjät suhtautuvat usein julmasti ja kyynisesti vastustajiinsa ja epäinhimillistävät myös ystävänsä, joista tunnustetaan vain hyötynäkökohdat, kuten Yhdysvaltain ja Ukrainan diileissä, ja vihollinen puolestaan pyritään alistamaan totaalisesti. 

Ihmisoikeuksien ja liberalismin verukkeella tapahtuvassa kaupankäynnissä voidaan käyttää hyväksi toisen osapuolen pakkotilanteita ilman, että tämä voisi puolustaa asemiaan sen enempää taloudellisin kuin poliittisinkaan keinoin, ja jokaista poikkeamaa tästä kuristuksenomaisesta sääntöpohjaisuudesta pidetään automaattisesti rikoksena. Miten tajunnan räjäyttävää vihervasemmiston rigoristiselle etuvartiolle olisikaan huomata, että he itse ovat osapuolina dikotomisissa valtasuhteissa, joissa he tulevat esineistäneiksi vastustajansa newtonilaisen voiman ja vastavoiman lain mukaisesti itsemääräämistä ja parempaa identiteettiä tavoitellessaan!

Juuri näin on tapahtumassa myös Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa ja osittain Euroopassa, jossa ammutaan rivejä suoriksi Ukrainan puolesta ja Venäjää vastaan kyseisten maiden käydessä sotaa ja pitäessä yllä poikkeustilaa eksistentiaalisen olemassaolonsa varmistamiseksi. Ne toimivat schmittiläisesti ’laillisuuden ulkopuolella’ tuottaakseen omaa suvereniteettiaan, aivan kuten Donald Trump ja häntä kivittävät vastustajansa Yhdysvalloissa. 

Fataalia on, että vallan hävittäminen merkitsisi myös politiikan katoamista, koska valtaa voidaan luoda ja ylläpitää vain turvallisuuden ja vaarallisuuden viitekehyksessä ja oppositioasetelmien kautta. Myös Ukrainan sota jatkuu, koska rauhanteko edellyttäisi poliittisen ideologian ja klusterien hävittämistä ja vallan homogeenisuuden katoamista etenkin Venäjältä.

Kirjoitin jo mediatutkimusteni toisessa osassa Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022, s. 96–97), että myös ranskalaisstrukturalisti Claude Lévi-Strauss pani aikoinaan merkille tavan, jolla ihmiset jäsentävät todellisuutta vastakohtien kautta. Näyttönä siitä myös mediat ja niiden toimittajat ovat pöllämystyneisyydessään klusteroituneet.

Yhdysvaltain poliittista polarisoitumista voidaan ymmärtää, jos huomataan, että ihmiset rakastavat kaksinkamppailuja. Niissä puristuu väkisinkin esille jotain olennaista ja paljastavaa vaalikäyttäytymisen helpottamiseksi. Etsimättä mieleen tulee Frankie Goes to Hollywood -nimisen yhtyeen musiikkivideo ”Two Tribes”, jossa Ronald Reagania ja Konstantin Tshernenkoa muistuttavat henkilöt tappelevat keskenään yleisön kannustaessa.

Mitä hullumpia osallistujia nyrkkeilykehään saadaan, sitä parempi yleisölle ja medialle, sillä näin voidaan osoittaa omaa erimielisyyttä suhteessa johonkin aitoon tai kuviteltuun toiseuteen, ja ihmiset haluavat nähdä oman sankarinsa kehässä. Eripuran ei pidä olla ainoastaan lievää vaan erottuvaa median tarttumapinnan varmistamiseksi, ja siksi ihmiset valitsevat valtaan pölkkypäitä, jotka varmistavat freak show’n jatkumisen.

 

Pettymykset loistavat kulman takaa

Islamistinen miekkalähetys ei onnistunut saamaan kannatusta New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskulla, joten muhamettilainen vähemmistö vivutti edustajansa poliittiseen valtaan noudattamalla maltillisen sosialismin pelikirjaa, eli rauhanomaisesti äänestämällä, aivan kuten myös Lontoossa, jossa on nähty muslimipormestari ja hindulainen pääministeri.

Samalla kun poliittista valtaa valuu poliittisen vallan perillisyyden vastaisesti kantaväestöiltä maahanmuuttajataustaisille, edistetään monietnistä yhteiskuntaa, jossa konfliktiherkkyys kasvaa, ja seuraa tietenkin myös noita paljon paheksuttuja vastakkainasetteluja ja kahtiajakoja.

Hyväntahtoisesti voi tietenkin toivoa, että muhamettilaisen pormestarin valinta New Yorkiin pehmentäisi paikallisen muslimiyhteisön ja kaupungin noin miljoonan juutalaisasukkaan välejä, mutta kampanjoinnin aggressiivisuus ei anna keskinäisestä kanssakäymisestä korkeaa kuvaa, ja pelättävissä on Lähi-idän väkivaltakulttuurin siirtymistä kaduille, joilla liikkuessaan ei edelleenkään kannata eksyä myöskään Harlemissa.

Zohran Mamdania ei olisi voitu valita pormestariksi, vaan hän olisi jäänyt katumielenosoittajien podiumeille saarnaamaan, ellei häntä olisi kammettu valtaan Donald Trumpin symbolisena vastustajana.

Mamdanin valinta on vertauskuvallinen seuraus pelkästä Trump-vastaisuudesta, josta uunituore pormestari puolestaan on osoittanut kiitollisuuttaan Trumpille häntä haukkumalla. Kyseessä on aito vasemmistolaisen populismin eksponentti.

Äärivasemmiston kellokasta äänestäneet eivät ymmärtäneet, että heidän olonsa eivät ole Yhdysvalloissa vaikeat Donald Trumpin vuoksi vaan hänestä riippumatta, ja ongelmia ovat aiheuttaneet juuri ne asiat ja ilmiöt, joita Trump koettaa laittaa kuntoon. 

Mamdan on osoittanut, että woke-ideologialla höystetyssä kulttuurissa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, mutta identiteettipoliittisen seikkailun vuoksi Yhdysvaltain demokraattien pakka on entistä pahemmin sekaisin. Voiton korjannee Donald Trump, kunhan pettymyksen sulosävelet ehtivät esille. 

Mamdanin vaalivoitto ei ratkaise demokraattien ohjelmakriisiä ja johtajapulaa, sillä myös hänen onnistuessaan tarjoamaan newyorkilaisille jotakin parempaa kuin Trump liittovaltion avustuksillaan, jää demokraattien voitto vain paikalliseksi. Bible zonen asukkaat eivät ilahdu New Yorkin ilmaisista busseista. Toisaalta, jos Mamdan tuottaa pettymyksen, se tulkitaan demokraattien kyvyttömyydeksi myös liittovaltion tasolla. 

Ristiriitainen väittämä Yhdysvaltain poliittisesta kahtiajakautuneisuudesta ja ilmapiiriä leimaavan kaksipuoluejärjestelmän kuolinkelloista tuskin pitää kuitenkaan laajalti paikkaansa.

Yhdysvaltalaiset ovat edelleen hyvin isänmaallisia ja monista perusasioista yksimielisiä, ja myöskään kaksinapaiselle puoluejärjestelmälle ei ole todellista vaihtoehtoa. Todennäköisesti se vain voimistuu ideologisen klusteroitumisen kautta.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, muutetaanko Yhdysvaltain perustuslakia, jotta woke-aktivistinen huutosakki voi saada Afrikassa syntyneen Zohran Mamdanin presidenttiehdokkaakseen, tai onnistuuko Donald Trump pudottamaan Mamdanin alas todistelemalla, että hän olisi antanut vilpillisiä tietoja Yhdysvaltoihin pyrkiessään.

Aikana, jolloin poliittiset kiistat ja mielipide-erot henkilöityvät voimakkaasti ja vertauskuvallisesti, Yhdysvaltojen seuraavissa presidentinvaaleissa on selvästikin tilausta ”tolkun ihmiselle”. Sellaista ei löytyne, sillä demokratian mekanismit ja ihmisten aprioriset ominaisuudet ovat hulluutta suosivia.

Historiaa voi aina vääristellä, mutta omaelämäkerran kirjoittaja paljastaa itsensä aina

Keskeinen syy, miksi ihmiset julkaisevat muistelmia, on yleensä katkeruus tai kosto. Myös historiaa kirjoitetaan uudelleen omaelämäkertojen riveillä, joilla muisti tuppaa tosin pettämään – tai ainakin se toimii valikoivasti.

Sauli Niinistön ja Sanna Marinin poliittisten tilitysten välille synnytetty eripura on joka tapauksessa median luomus. Toimittajat puhuttivat heidän teoksiaan ristiin ja löysivät sanomista Natoon hakeutumisen koreografioista.

Niinistön ja Marinin ristiveto on median keinouutinen ja kustantajien mainos.

Mitään ihmeellistä ei ole siinä, että Marinin ottaessa yhteyttä Niinistöön Nato-prosessin käynnistämiseksi presidentti (Marinin mukaan) totesi Nato-keskustelun kuuluvan eduskunnalle. Toteamusta on vaikea nähdä Niinistöltä poikkeuksellisena vastuun välttelynä tai käsien pesuna Nato-asioista. Niinistöhän oli johdonmukaisesti halunnut Natosta jopa kansanäänestystä, joten hänen pitkään jatkunut vastakarvaisuutensa ajaa itse Suomea Natoon ei ollut poikkeuksellista vaan se oli ollut järjestelmällistä.

Ideologista Nato-vastaisuus oli Marinille ja hänen omalle puolueelleen, Sdp:lle. Molempien käydessä nyt lehtien välityksillä kankeaa vuoropuhelua siitä, kumpi laiminlöi johtamisrooliaan Nato-asiassa, kyseessä on molemminpuolinen väärän lipun manööveri, jonka tehtävänä on hämärtää, että Suomen poliittinen johto ylipäänsä viivytteli Nato-hakemuksen tekemistä vaarallisella tavalla noin 30 vuotta liian pitkään.

Myönteistä Nato-kuviossa on, että Niinistö veti roolinsa etenkin Yhdysvaltoihin päin lopulta erinomaisesti, ja myös poliittinen vasemmisto saatiin puoltamaan Nato-päätöstä, mikä tuskin olisi ollut mahdollista, ellei vasemmisto olisi ollut hallitusvallassa. Kun herra antaa vallan, se antaa myös järjen.

Paljon enemmän kähisemistä olisi voinut löytyä tavasta, jolla Marin yritti vuonna 2023 perustaa pääministerin kansliaan turvallisuuspoliittisen neuvonantajan viran, siirtää valtaa pääministerille ja kierrättää ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiat eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa siten, että presidentille olisi jäänyt kumileimasimen asema. Ei onnistunut.

Raymond Chandler oli kai oikeassa tämän kirjoitukseni otsikossa. En käsittele Marinin oman kuvan kiillotusta enempää, koska mediat ovat todenneet kirjan Uniper-unohdukset ja muut faktankarkotukset riittävän kattavasti. Omaa soppaansa Suomen Nato-lusikkaan tarjoaa myös Naton entinen pääsihteeri Jens Stoltenberg suomennetulla teoksellaan Vahtivuoroni.

Haamukirjoittajien nimet ovat kirjoitetut lähes näkymättömän pienellä.

Kirjoja on ilmestynyt myös Jussi Halla-ahosta ja Pekka Haavistolta, jotka kokevat omanlaistaan avautumisenhalua. Lukijoita kiinnostanevat enemmän poliitikkojen persoonat ja yksityiselämä kuin poliittinen lähihistoria, joka on eloisaa kuin eilisen päivän sanomalehti.

Talouspoliittisia elämäkertoja on ilmestynyt suursijoittaja Peter Fagernäsiltä ja Björn Wahlroosilta, jotka antavat nykyisille ja tuleville hallituksille ilmaisia vinkkejä varakkaiden ja suurituloisten verojen alentamiseksi, jotta nämä eivät voisi kiristää maatamme pois lähtemisen uhalla...

Wahlroosin muistelma Nurkkahuone – Eräänlaiset päiväkirjat 2001–2022 on elämäkertasarjan kolmas osa, ja aiempia arvioin täällä, täällä ja täällä. Voin vain kuvitella, millaista päänsärkyä porvarien elostelukerrat, joissa perustellaan hervotonta talousliberalismia ja globaalia kapitalismia, saakaan aikaan tonkkaviiniä kristallilasista kittaavien demarieläkeläisten ja muiden pysyvästi lomautettujen tajunnassa.

Itse kirjoitetuissa elämäkerroissa itää joka tapauksessa oveluus ja laskelmointi, mutta Paavo Lipposen muistelmien viimeisin osa ja Alexander Stubbista haamukirjoitettu poliittinen teos ovat pinnallisuudessaan puuduttavaa luettavaa. Asioita muikeasti mutkistamaan tarvittaisiin vielä Paavo Väyrysen autorisoitu elämäkerta ja poliittiset päiväkirjat, niin koottujen selitysten kokoelma olisi täydellinen.

Minä muuten päätin, että elämäkertaani en kirjoita. Minulla on vain kertaelämä, eikä se selittelyjä kaipaa.

Julkaisin jo vuonna 2008 akateemisen omaelämäkertani nimikkeellä Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä ollessani neljänkymmenenkahden. Sen tein vain totuuden vuoksi, ja se riittää. Kaikki muu sanomisen arvoinen sisältyy siihen, mitä olen sanonut toisissa kirjoissani, sillä filosofiani on elämäni ja kääntäen, eikä minun tarvitse selittää mitään. Ei ole mitään valehdeltua eikä siis myöskään mitään erityistä paljastettavaa.

 

Aiheista aiemmin

Rahakkaiden ratsuväki saapuu kermaisin viiksin

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta 

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

”Tunnin junarata” on vuosikymmenien tyhmyys

Parhaita poliittisia päätöksiä olisivat usein ne, jotka jäisivät tekemättä.

Länsiradan oikaiseminen Lohjan ja Vihdin kautta Turkuun on valtionvelkojen kanssa kamppailevassa Suomessa vuosikymmenien poliittinen tyhmyys. VVM ja LVM pitivät raideyhteyksien nopeuttamista täysin kannattamattomina ja torppasivat ne selvityksissään.

Sekä EU että Helsinki ovat vetäneet hankkeelta tukensa. Uusi rata maksaisi kokonaisuudessaan noin 3 miljardia euroa, josta valtion osuus olisi muka ”vain” noin 460 miljoonaa, mutta lopullista hintaa ei tunne kukaan. Hankkeilla on taipumus paisua, ja esimerkiksi Helsingin Kruunuvuorenrannan 155 miljoonan euron raitiosillasta tuli yllättäen ”miljardisilta”.

Tie- ja raidehankeet ovat tyypillisesti julkisrahoitteisia. Yhdelläkään kauttakulkukunnalla ei olisi varaa uuteen Turun-rataan, etenkään Espoolla, joka kärvistelee veloissaan jo länsimetron rakentamisen vuoksi.

Merkille pantavaa on, että uutta länsirataa vastustaa myös Keskusta, joka perinteisesti on ajanut maaseutukuntien asioita. Nyt vastustus ei varmasti johdu oppositiorooliin hukuttautumisesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Suomella ei ole moiseen kerta kaikkiaan varaa. 

Hankkeen kokoomuslaiset puolustelijat vetoavat 15 minuutin säästöön matka-ajassa Turun ja Helsingin välillä. Työajaksi muutettuna se tarkoittaisi kymmenessä vuodessa suurta määrää rahaa, jolla hanke mukamas rahoittaisi itsensä! Kokoomuslaisten mielestä ihminen on aina työssä, myös istuessaan lomamatkalla junassa.

Kiskojen kiillottaminen on hullua siksikin, että junayhteyksiä ei paranna junien nopeuden nostaminen eikä radan oikominen. Olennaista on, paljonko aikaa tuhlautuu lähdön odottamiseen radan molemmissa päissä. 

Ratayhteyden kokeminen toimivaksi on kiinni siitä, paljonko junavuoroja ja lähtöjä sillä liikennöi, eikä junan vauhdista tai matkan pituudesta. Suurnopeusjunat jättävät entistä enemmän pysäkkejä väliin, ja sitä kautta yhteydet huononevat eivätkä parane. Tehokkaampi vaikutus matkustuskokemukseen saataisiin lisäämällä lähtöjen määrää.

Se taas ei onnistuisi myöskään uudella radalla, sillä se on suunniteltu yhden kiskoparin yhteydeksi ja sitä kautta torsoksi.

Lohja ja Vihti eivät tarvitse eivätkä ansaitse tällaista ”pikaratikkaa”. Myös Vantaa on tekemässä virheen rakennuttamalla raitiotien, joka on kunnan historian suurin investointi.

Länsiradan nuijiminen läpi valtioportaassa antaa surkeaa näyttöä siitä, kuinka valtionhallitus tuhlaa ja sitoo veronmaksajien rahoja vailla vastuuta tulevaisuudesta.

Ratatöiden aloittaminen siirtyisi seuraaville hallituksille, joiden pitäisi ravistella säästöpossuista sadat miljoonat eurot hankkeen loppuunsaattamiseen, tai muuten suurhanke jää kesken ja hyödyttömäksi.

Petteri Orpon (kok.) omahyväinen siltarumpuhanke on poliittisesti ja juridisesti vastuuton, ja siitä jäisi tuleville poliitikoille käteen Musta Pekka.

Länsirata on osa istuvan hallituksen poliittista typeryyttä, jonka mukaisesti se on suunnitellut valtavia infrastruktuurihankkeita ja kaavaillut myyvänsä valtion tuottavaa sijoitusvarallisuutta samalla, kun valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) ja sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ovat juosseet saksien kanssa kansalaistemme perusturvan romuttamiseksi.

Teräksiset kiskorakenteet, betoniset liikenneympyrät, maantiet ja valtavat siltahankkeet eivät tuota kansantalouteemme riittävästi vaihtokelpoista lisäarvoa, jotta ne olisivat perusteltuja. 

Ne eivät välittömästi luo markkinoille sellaisia arvoja, jotka voitaisiin vaihtaa rahaksi ja tuottaa siten pätäkkää kansantalouteemme. Sen sijaan ne nielevät julkisia varjoja, jotka tottahan toki päätyvät tekijöille, mutta silloinkin vain subventioina julkiselta taloudelta. Lopulta nuo luomukset vain ovat jähmeästi paikoillaan. Ja maksavat veronmaksajille.

”Leikattavaa löytyy”, ja sitä leikattavaa löytyisi hallituksen megalomaanisista infrastruktuurihankkeista.

Länsirataa ovat periaatteessa vastustaneet perussuomalaiset, mutta korkeaa kuvaa myöskään liikenneministeri Lulu Ranne (ps.) ei itsestään anna, sillä hän puolestaan meni kannattamaan Suomen junakiskojen raideleveyden kaventamista eurooppalaisen standardin mukaisiksi. Hinta Pohjois-Suomen perukoilta Ouluun olisi 1,5 miljardia euroa, joka tarvittaisiin kipeämmin tuon alueen hyvinvointipalvelujen rahoittamiseen. Sen sote-ministeri Kaisa Juusokin (ps.) on saanut varmasti kokea.

Suomessa on käytössä noin 5500 kilometriä rautateitä. Kavennushanke olisi mahdoton tässä taloudellisessa tilanteessa, jossa valtiovarainvarainministeri koettaa pehmittää sanomisiaan leikkuulautavitseillä. Myös 10 miljardin sopeutusvaade rahoituksen puristelemiseksi NATO-vaateisiin seuraavalla hallituskaudella on suuruudenhullu ja vaarantaa kansalaistemme jokapäiväisen leivän.

Hallituksen junttaamat infrahankkeet antavat näyttöä hallituspolitiikan yksinkertaisuudesta ja epä-älyllisyydestä.

”Tunnin rata” on jo vertauskuvallisena rakenteena jähmeä. Se koostuu teräksestä, betonista ja maansiirtotöistä. Siinä ei ole mitään talouskasvua ruokkivia elementtejä.

Jos valtio aikoo elvyttää taloutta, parempi olisi investoida operatiiviseen ja elävään toimintaan ja tukea kasvuyrityksiä, jotka todella tuottavat markkinoille jotain.

”Tunnin rata” (oikeasti 1 tunnin ja 18 minuutin rata) sen sijaan on kömpelö, esineellinen, mittakaavaltaan kankea, kylmäkiskoinen ja aineellis-immanentti rakenne, joka ei salli edes sivuraiteita mihinkään suuntaan.

Se antaa oivallisen näytön tavasta, jolla hallituksessa ajatellaan. Ajattelutapa on jäykkä ja kaavamainen. Merkille pantavaa siinä on tapa nostaa jalustalle kaikkea sellaista, mikä on kuollutta, kuten betonivalut ja asfalttitiet, ja sen mukainen morbidius.

Myöskään Perussuomalaisten tapa vastustaa kokoomuslaista ratahanketta ei ole uskottava, kun puolue ei saanut hanketta pysäytetyksi, vaikka selvitykset eivät puhu sen puolesta.

Tämä puolestaan kertoo, että perussuomalaiset olivat Kokoomusta vastaan aivan liian heikkoja hallitusneuvotteluissa, joissa he antoivat kaikki aseet käsistään ja perääntyivät myös vaateestaan, että kansalaisten perusturvasta ei leikata, jotta saivat (vähäisiksi jääneitä) tiukennuksia maahanmuuttoon.

Nyt hallitusohjelma on perussuomalaisille hirttonaru, johon puolue kuristuu seuraavissa vaaleissa.

Kokoomuksen ja Perussuomalaisten panostus raideliikenteeseen ylittää Vihreiden märimmätkin unelmat, joiden seurauksena myös Helsingin kaupungin talous vajoaa.

”Tunnin rata” on napamies Orpon itsekeskeinen mukavuushanke, jolla hän pyrkii ostamaan turkulaisten ääniä valtion rahoilla. Turkuun ja sieltä pois kulkee jo rata.

Älykkyys liukumäessä

Ylen jutussa murehdittiin jälleen sitä tutkimuksellisesti todettua tosiasiaa, että Suomessa asuvien ihmisten keskimääräinen älykkyys on laskussa. Kyseessä ei ole keinotekoinen täyteuutinen, vaikka aika ajoin toistuvana se sopiikin hyvin kiertotalouteen. Ilmiö sinänsä on jatkuva, ja pysyväisluonteisena se täyttää varmasti kestävän kehityksen periaatteet.

Kirjoituksessa viitattiin Puolustusvoimissa suoritettuihin testeihin ja niiden analyyseihin sekä koululaisten PISA-tuloksiin, jotka ovat romahtaneet viime vuosina.

Yleisradion edellä linkatuissa jutuissa käännellään kaikki kivet syiden löytämiseksi. Haastatellaan psykologian professori Markus Jokelaa, jonka mukaan ”selitystä laskulle on haettu muun muassa ympäristötekijöistä. Ihmiset esimerkiksi lukevat ja laskevat päässään vähemmän kuin aikaisemmin.”

Sosiaalisessa mediassa riehumista tuskin voi laittaa vastuuseen älykkyyden laskusta, koska on ajateltavissa, että sossumedian näpelöiminen stimuloi aivoja, vaikka tiedollisesti se saattaakin tyhmistää. Tyhmyys puolestaan on eri ominaisuus kuin älykkyys.

Puolustusvoimissa testitulosten lasku alkoi 1990-luvun lopulla, jolloin väestömme etninen kirjavoituminen alkoi myös armeijan harmaissa.

Ei ole huomattu pohtia, entäpä jos professorit Tatu Vanhanen, Richard Lynn, Gunnar Heinsohn ja Helmuth Nyborg ovatkin olleet oikeassa päätellessään, että maahanmuutto keskimäärin vähemmän älykkäistä kansakunnista on johtanut keskimääräisen älykkyyden laskuun myös pohjoisissa maissa. Karttakuva älykkyyden jakautumisesta maailmassa löytyy esimerkiksi täältä.

Yksi selitys älykkyystestien tilastopudotuksiin voi löytyä siitä, että korkeimmin koulutetut ja siten todennäköisesti älykkäimmät naiset eivät halua äideiksi eivätkä hanki lapsia entiseen tapaan. Lapsia hankkivat sekä länsimaissa että kehitysmaissa alemmin koulutetut vanhemmat, jolloin keskimääräinen älykkyys putoaa globaalisti. 

Aalto-yliopiston systeemianalyysin emeritusdosentti Kyösti Tarvainen on julkaissut vuosien saatossa useita tilastoanalyysejä älykkyyden muutoksista ja maahanmuuton aiheuttamista väestöllisistä suhteista. Erään hänen julkaisunsa mukaan muutamankin pisteen alenema älykkyyden keskiarvossa merkitsee katastrofia länsimaisten yhteiskuntien kannalta. 

Toisella tavalla sanottuna muutamankin pisteen etumatka älykkyyden keskiarvossa on puolestaan taannut edistyneiden kansankuntien menestyksen länsimaissa ja niiden hyvinvointivaltioissa, juuri niin kuin Lynn ja Vanhanen ajattelivat teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja IQ and Global Inequality (2006). 

Ilmiötä selittää se, että Gaussin kellokäyrän liukuminen suuntaan tai toiseen pienenkin siirtymän verran joko karsii tai lisää huippuälykkäiden yksilöiden määrää dramaattisesti.

Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia arvosti Suomessa muiden muassa sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roos, joka vasemmistolaisuudestaan huolimatta (tai sen vuoksi) innostui jossain uransa vaiheesta sosiobiologiasta ja arvioi teoksia täällä. 

Älykkyyttä sinänsä ei voida pitää absoluuttisena lukuarvona, vaan älykkyysosamäärä on pisteluku, joka seuraa suhteuttamisesta populaation keskiarvoon. Jos keskimääräinen älykkyys laskee, yksilöt saavat silti samoja arvoja kuin ennenkin, sillä Gaussin käyrä siirtyy kokonaisuudessaan asteikolla alaspäin.

Tämä tarjoaakin lohdutusta älykkyyden kokonaistason murehtijoille. Tulos on vähän kuin vanhassa vitsissä, jonka mukaan muuan testattava sai lukuarvon 85 ja selitti, että ”älykkyyteni ei suinkaan ole noin matala; testi vain oli niin vaikea.”

Testit sinänsä eivät kuitenkaan valehtele. Niiden tulokset ovat objektiivisia. Älykkyyden pitäminen ei-mitattavana ja kulttuurisidonnaisena suureena onkin erittäin epä-älyllistä, niin kuin myös älykkyyden upottaminen sosiaalisen menestymisen viitekehykseen.

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, kun niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, sosiaalisten konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. 

Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Useat testit tosin painottuvat loogiseen päättelyyn, geometriaan ja tilalliseen hahmottamiseen, ja muu lahjakkuus, kuten musikaalisuus tai verbaalisuus, jäävät vähemmälle huomiolle.

Kenellekään tuskin on kuitenkaan voinut jäädä epäselväksi, että maahanmuuttoa suosiva vihervasemmisto ja porvaristo korostavat kulttuuriteoreettista älykkyyden määrittelyä himmentääkseen sen ikävän tosiasian, että testatussa älykkyydessä havaitut alenemat johtuvat afrikkalaisperäisestä maahanmuutosta.  

Voidaan vielä pohtia esimerkkitapausten valossa sitä, miten älykkyys ja menestys suhteutuvat toisiinsa. Tutkimuksissa on havaittu, että jos yksilöiden älykkyysosamäärä poikkeaa toisistaan viidenkintoista pisteen verran, alkaa osapuolten välille syntyä ymmärtämisongelmia. Kolmenkymmenen pisteen ero merkitsee jo syvää kommunikaatiokuilua. Tämä selittää, miksi kohtuullisen älykkäät ihmiset voivat menestyä elämässä paremmin kuin huippuälykkäät.

Esimerkiksi jos älykkyysosamäärä on välillä 110–120, yksilö on keskivertoa (100) älykkäämpi, ja tämä antaa hänelle etua elämässä. Mutta toisaalta hän on myös sweet spotissa niin, että hän tulee toimeen useimpien ihmisten kanssa älykkyysosamäärän vaihteluvälillä 95–135, eikä sosiaalisia ongelmia esiinny.

Tämä johtaa kohtuullisen älykkäitä yksilöitä menestykseen ja selittää esimerkiksi sitä, miksi joku ammattikorkeakoulutettu keskivertoälykäs saattaa menestyä älykkäämpää yliopistokoulutettua paremmin sellaisessa ideologisessa viitekehyksessä kuin työelämässä, joka vaatii sosiaalista joustavuutta, sitoutumista ja tinkimistä johdonmukaisen ajattelun periaatteista.

Sen sijaan huomattavan älykäs 135 pisteen yksilö tai huippuälykäs 150 pisteen yksilö löytävät ymmärtäjiä yleensä harvalukuisemmasta seurasta, ja sosiaalisten konfliktien todennäköisyys kasvaa. Tämä selittää, miksi huomattavan älykkäät ja huippuälykkäät yksilöt koetaan helposti vaikeiksi ihmisiksi, eivätkä he saa juttuseuraa oikein toisistaankaan, kun piste-eroa on tuo 15.

Juuri siinä näkyy, että älykkyys on objektiivinen ominaisuus, eikä sitä voida määritellä kulttuuriteoreettisesti tai kulttuurisidonnaisesti sosiaalisen menestyksen perusteella.  

 

Aiheesta aiemmin

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee? 

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Pisan kalteva torni 

Karttapallot katollaan ja moraalikato Brysselissä

EU on tottunut kiertämään periaatteitaan ja yhteispäätösmenettelyään aina, kun on ollut tarpeen kerätä rahastoja ja tukipaketteja. Hangoittelevien maiden yli on kävelty monta kertaa ja useissa asioissa, kuten Unkarin ja Puolan tapauksista tiedetään.

Nyt kun EU:n olisi pitänyt käyttää Venäjän ulkomaille jäädytettyjä pankkivaroja Ukrainan tukemiseen, EU ei saanut aikaan päätöstä, jolla venäläisten varat olisi luovutettu Ukrainalle tai jolla niitä olisi käytetty Ukrainalle myönnettävien sotakorvauslainojen vakuuksina.

Hangoittelija oli tällä kerralla Belgia, jonka pääministeri Bart De Wever pelkäsi venäläisvarojen haltuunoton heikentävän ”luottamusta” rahalaitoksiin. Hän arveli Belgian joutuvan korvaamaan Euroclear-arvopaperilaitoksessaan olevat varat Venäjälle pakotteiden mahdollisesti poistuttua. Tietenkin hän myös kavahti Venäjän ulkoministeriön kaiuttimen Marija Zaharovan ”ikuiseksi” luonnehtimaa kostoa, vaikka länsimaat olisivat voineet yhdessä langettaa Venäjälle vastavuoroisen faaraon kirouksen.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä on hyökännyt ystävällismieliseen naapurimaahan, ottanut laittomasti haltuunsa suuren määrän Ukrainan maa-alueita, tappanut ja vammauttanut aloittamassaan sodassa vähintään kuusinumeroisen määrän sotilaita ja siviilejä, aiheuttanut satojen miljardien eurojen aineelliset tuhot ja tehnyt tämän kaiken ilman minkäänlaista hyväksyttävää syytä, selitystä tai oikeutusta.

Vähintä, mitä EU voisi tehdä, olisi luovuttaa Venäjän ulkomailla olevat varat suoraan Ukrainan puolustussodan rahoittamiseen ja tappioiden kuittaamiseen, mihin ne eivät tosin läheskään riitä.

 

Roistovaltio Venäjällä on laskunsa maksamatta ja eräpäivä on mennyt

Venäjän väkivaltamässäyksissään piehtaroiva hallitus on omasta puolestaan ottanut oikeudettomasti haltuunsa länsimaisten yhtiöiden Venäjälle tekemiä sijoituksia ja tuotantolaitoksia.

Bryssel-vetoinen EU-päätöksenteko kituu jälleen kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tuloksettomuus antaa näyttöä siitä, että organisaatiot muuttuvat sitä tehottomammiksi mitä enemmän niissä on jäseniä, vähän niin kuin YK.

Moraalikato EU:ssa on mahtavaa, kun siellä ollaan huolissaan ihmisoikeusrikoksia ja brutaalia sotaa jatkavan venäläishallinnon säästöpossuista sekä suojellaan Putinin korruptoituneesta kädestä lähtöisin olevia sijoituksia, jotka nekin ovat usein rikoksilla tuotettuja.

Oligarkkien varoja on takavarikoitu rahanpesun vuoksi Kyproksella jo ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan, eikä asiassa nähty silloin ongelmaa.

Nähdäkseni rahoitusmarkkinoiden ei pitäisi olla huolissaan diktaattorien eikä sotarikollisten pankkiasiakkuuksista. Juuri he tuovat multaa pankkisalien lattioille ja ryvettävät luottamusta rahoitusmarkkinoihin siinä missä huumekauppiaat ja veritimanttien metsästäjätkin.

Länsimaiden pankki- ja rahajärjestelmissä olevia venäläisiä varoja suojellaan nyt helläkätisemmin kuin Sveitsin pankeissa olleita natsikultaharkkoja ja juutalaisten hammasimplantteja.

Vaikuttaa kuin pankit olisivat ”valtioita valtioissa” tai jopa niiden yläpuolella, kuten Illuminati 1700-luvulla tai Rothschildit 1800-luvulla, jolloin pankkiirit rikastuivat ostamalla sotaa käyvien valtioiden kovakorkoisia haltijavelkakirjoja. Euroopan valtiot kavahtavat nyt kajoamasta rahoituslaitoksiin, sillä valtiot ovat korviaan myöten veloissa ja pankeista riippuvaisia, vaikka toisaalta pankit toimivat valtioiden ehdoilla.

Tämän kaiken tapahtuessa Venäjä valtaa Ukrainaa päiväkoti päiväkodilta ja aiheuttaa koko maailmantaloudelle valtavat taloudelliset tappiot, joihin verrattuna Belgian Euroclear-järjestelmässä ja länsimaiden pankeissa olevat noin 200 miljardin euron venäläisvarat ovat rikka rokassa. Niiden käyttäminen Ukrainan hyväksi joko suoraan tai sotakorvauslainan vakuutena olisi oikein.

Venäjä ryösti toisessa maailmansodassa alueita myös Suomelta ja pakotti suomalaiset maksamaan 226,5 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset roistovaltio Neuvostoliitolle, jonka KGB-kasvatti Vladimir Putin vaatii edelleen, että suomalaisten pitäisi kiittää venäläisiä sortokausien ja brezhneviläisyyden ajan ystävällisyyksistä.

Venäjä itse tuli tuominneeksi ulkomailla olevat varansa menetetyiksi aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan. Luultavasti Kremlissä ollaan yllättyneitä tavasta, jolla länsimaat suojelevat nyt Venäjän varallisuutta, vaikka Venäjällä on satojen miljardien sotalaskunsa maksamatta.

EU:n pitäisi aloittaa perintä heti ja laittaa laskut ulosottoon. Niin toimisi oikeusvaltio. Jos konfiskointi sattuisi koskemaan venäläisten yksityishenkilöiden varoja, kuten on käynyt laitettaessa oligarkkien luksusveneitä jäihin, pakotelistalla olevien tulisi osoittaa valituksensa Putinin toimistolle. Maksakoon Putin sotansa seuraukset omasta lompakostaan myös kansalleen.

Jos minä olisin Belgian pääministeri, toivottaisin Putinin ja hänen hallintonsa tervetulleeksi Belgian Haagiin ilman ajallista takarajaa. 

 

EU:n kankeus kääntää kustannukset kansalaistemme kukkarolle

EU on jälleen pahassa jamassa. Bidenin Ukrainalle myöntämät tukivarat loppuvat tuota pikaa, eikä uusia ole Trumpilta luvassa. Koska sodankäynti ei ole Trumpille poliittista taistelua oikeudenmukaisuudesta vaan pelkkää liiketoimintaa, hän vaatii EU:ta maksamaan Ukrainan asehankinnat Yhdysvalloista. Sen lisäksi EU-maita taivutellaan maksamaan Ukrainan juoksevat sotakustannukset, joita kertyy vähintään 50 miljardia euroa vuodessa.

Tämän katsotaan velvoittavan EU:ta jälleen uuteen tukipakettiin, joka kaadettaneen EU-valtioiden velkapiikkeihin.

Kertomustalouden kannalta on tietenkin harmillista, jos sota Ukrainassa ei jatku, sillä silloin Venäjä voittaa sen, eikä televisioon enää saada jännittävää ajankohtaisohjelmaa.

Toisaalta on harmillista, jos sota jatkuu, sillä se kalvaa myös länsimaita, kun aina vain uudet ja entistä raskaammat pakotepaketit osuvat myös länsimaiden omaan nilkkaan ja murentavat tahtotilaa täällä.

Demokraattisissa länsimaissa syntyy helpommin eripuraa kuin totalitaristisella Venäjällä, jossa kansaa pidetään herran nuhteessa, ja venäläiset kestävät pakotteet kuin satiaiset, jotka uhrinsa orvaskettä ravinnokseen nauttien löytävät tiensä synkimmänkin laakson läpi. 

Tilannetta pahentaa, että EU-mailla on surkeat maavoimat muiden muassa Saksan ja Ruotsin ajettua alas yleisen asevelvollisuuden, ja Ukrainan tukeminenkin koostuu lähinnä kaukovaikutteisten aseiden toimittamisesta. 

Entä onko Ukrainan rahoittaminen jatkossa mahdollista EU:n kulumattomista kukkaroista? 

Asioiden suhteellistamiseksi on syytä hieman muistella. Monilta on ehkä päässyt unohtumaan, että Euroopan komission varsinainen sankaritar sosiaalidemokraattinen komissaari Jutta Urpilainen löysi vuonna 2022 EU:n noin 2000 miljardin vuosibudjetista vaivattomasti 150 miljardia euroa Global Gateway -nimiseen kehitysmaiden investointipakettiin (aiheesta täällä).

Sillä summalla Ukraina pötkisi ja pyörittäisi sotatalouttaan kolme vuotta.

 

Kehitysmaiden kiittämättömyys EU:lle ja tuki Venäjälle

Minua joka tapauksessa vaivaa kehitysmaiden, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan, kiittämättömyys Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kohtaan.

Nämä niin sanotut BRICS-maat (ja monet muut maat) ovat nauttineet länsimaiden avokätisyydestä ja täällä tuotetun kulttuurin sekä tekniikan hedelmistä, joita noissa maissa itsessään ei ole alun perin ollut. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on maanosansa kehittyneimpiä valtioita nimenomaan taannoisen brittivaikutuksen ansiosta, jota ilman niin tiet, koulut kuin satamatkin olisivat edelleen rakentamatta.

Myös Kiina ja Intia ovat nostaneet talouttaan länsimaisen kysynnän, sijoitusten ja tuotantotekniikan ansiosta.

BRICS-maat ovat osoittaneet kiitollisuuttaan tukemalla Venäjän hyökkäystä Euroopan suuntaan. 

Joten voidaan hyvin pohtia, kuinka viisasta tuo kehitysmaiden tukeminen on ollut. Siitä ei ole saanut vastineeksi kuin vainoriidan kyllästämää katkeruutta ja moitteilla marinoituja kolonialismisyytöksiä, joilla kehitysmaat koettavat oikeuttaa jatkuvaa kerjuuta ja avustusten anelua.

Tuloksena on ollut myös viattomiin länsimaihin, kuten Suomeen, kohdistettuja muistutuksia siirtomaaimperialismista ja luokkakaunaista rotupolitikointia, jota käytetään länsimaihin kohdistettavan linnoittautumisen verukkeena, kun kehitysmaat kokoavat Venäjän kanssa mannerlaattoja Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita vastaan.

Voidaan pohtia, kuinka oikealla tiellä ovat myöskään arabimaat. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat maksaneet kymmenien vuosien ajan dollareilla ja euroilla Iranin ja muiden Lähi-idän maiden öljystä ja tehneet sen reilusti.

Kiitokseksi tästä kaikesta Iran tukee nyt avoimesti Venäjää ja toimittaa sinne ohjuksia, drooneja ja muuta aseistusta.

Kannattaa miettiä, minne rahansa lähettää, mitä niillä ostaa ja keneltä. Brasilian ja Etelä-Afrikan laittaminen banaanien ja kahvin tuontikieltoon ei maksaisi Euroopan maille ja Yhdysvalloille muuta kuin vaivan, mutta sen sijasta länsimaat tukevat kyseisiä maita taloudellisilla avustuksilla.

 

Vertailukohta ilmastoinvestoinneista 

Päälle päätteeksi tuossa kansainvälisessä ryvetyksessä käytetään vielä ilmastopolitiikkaa, jota yhdistetään nykyään kaikkeen. Kukaan ei ole vielä kehittänyt ympäristöystävällisiä hävittäjiä tai ekologisia, energiataloudellisia ja vähäpäästöisiä panssarivaunuja, mutta muutoin niitä kyllä rakennellaan hihat palaen lisää.

Myös ilmastopolitiikasta kannattaa huomata sen kaikenkattava järjettömyys. Yhden muistutuksen tarjoaa se, että Kiinalle annettiin Pariisin surkeassa ja epäoikeudenmukaisessa ilmastosopimuksessa oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka toisaalla hiilivoimaloita on vaadittu kiinni. Niin on tehty myös Suomessa, jossa hitaasti tappavalla vihreällä ilmastopolitiikalla ollaan vetämässä jäihin Helsingin kaupungin kaukolämmön tuotanto ja koko talous.

Miten tämä liittyy Ukrainan sotaan ja sen rahoittamiseen? Siten, että oivallisen vertailukohdan Ukrainan tarvitsemille tuille voi löytää ilmastokokouksissa kehitysmaille jaelluista avustuksista ja lahjoitusten sekä myötäjäisten vuolaana valuvasta virrasta.

Esimerkiksi Egyptin ilmastokokouksessa vuonna 2022 löydettiin länsimaisten veronmaksajien kukkarosta miljardien varat köyhien maiden ilmastotoimien toteuttamiseen Suomen vihreän ilmastoministerin ja muiden kaukovarjostimen aaveiden kiitellessä.

Tuettavien kehitysmaiden joukossa ovat muiden muassa BRICS-maat, jotka puolestaan tukevat Venäjää sen hyökkäyksessä Ukrainaa ja muuta Eurooppaa vastaan.

Ingratitudo est merces mundi. 

---

Päivitys 19.12.2025: EU osoitti hajanaisuutensa ja voimattomuutensa taipumalla Belgian taipumattomuuteen Ukrainan rahoitusasiassa. Petteri Orpo hävisi äskettäin vaateensa EU-tukien saamiseksi droonimuurien rakentamiseen itärajalle, ja nyt hän hävisi vaateensa, että Ukrainan rahoittamiseen ei oteta yhteisvelkaa, vaan rahoitus katettaisiin Venäjän Belgiaan jäädytetyistä varoista.

Yhteisvelkaa siis joudutaan tekemään, eikä Venäjän varojen käyttö velan vakuutena auta, kun vakuus sinänsä ei ole takauskelpoinen. Venäjä on aiheuttanut hyökkäyssodallaan jäädytettyjä varoja olennaisesti suuremmat tuhot ja ryöstellyt Ukrainan alueita ja varallisuutta rosvoparonin tavoin, joten tuhojen kompensoiminen venäläisvaroista olisi oikein, mutta nyt Moskovassa iloitaan.

Droonimuuri: poliittinen dromedaari

Komiteoista sanotaan tulevan dromedaarin näköisiä tuloksia.

Sellainen tuli nyt EU-komissiosta, josta viestitettiin, että EU ei myönnä erityistä tukea droonimuurin rakentamiseen Suomen itärajalle vaan hajauttaa mahdolliset panostuksensa ympäri Eurooppaa.

Näin siis, vaikka Suomi on sijaintinsa puolesta suuremmassa Venäjä-vaarassa kuin esimerkiksi Espanja.

Päätös oli paha pettymys Suomen hallituksen varsinaiselle trubaduurille Petteri Orpolle, joka oli kerskaillut etukäteen muun muassa A-studiossa 15.10.2025, että nyt EU:n olisi oikea aika tukea Suomea droonimuurin rakentamiseksi, koska Suomi on kuuliaisesti ja karttuisasti täyttänyt EU:n kaikki anelut ja tukipakettipyyteet.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Italia ja Espanja ovat saaneet satoja miljardeja euroja koronaelvytysrahoja infrastruktuurin rakentamiseen ja asuntojen saneeraamiseen.

Ei herunut tukea Suomelle, ei. Katala on EU, ja mielensä matala.

Siinä nähdään, millaista Euroopan unionin solidaarisuus todellisuudessa on. Jatkossa sitä on turha odottaa myöskään Suomen valtiontalouden ongelmiin, vaikka ongelmissa Suomen valtiontalous on EU:n itsensä vuoksi, kuten perustelin muun muassa täällä.

Mutta drooni, se on sodankäynnin todellinen toreadori, etten sanoisi demiurgi.

”Muurin” puolestaan keksi dramaturgi. Defensiivisempi olisi ”kaupunkikupoli”.

Jarrut pohjassa, levyt ja palat irti

Jarruttaminen ei kannata enää silloin, kun konepelti on mutkalla ja puskurit seinässä. Toisaalta sukeltaminen kannattaa lopettaa, kun ollaan pohjalla.

Kun eduskuntapuolueet (Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta) sopivat tänään niin sanotun velkajarrun käyttöönotosta, sovinnon merkitys oli lähinnä symbolinen ja signaloiva.

Velkaantumisen hillitsemisessä ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta se alkaa aivan liian myöhään toimiakseen toivotusti. Jarruvalot loistavat nyt punaisina, mutta sopeuttamisen menetelmät, toisin sanoen jarrulevyt ja -palat, räjähtävät kuin formuloissa, ja poljin menee pohjaan kuin lehmän henkäys.

Puolueiden oli helppoa päästä sopuun, sillä velkajarrun käyttöönotossa päätettiin vain tavoitteesta mutta ei keinoista. Politiikan liikkumatilaa nykypoliitikkojen omatoiminen itsejarrutushanke joka tapauksessa kaventaa – ja samalla myös kansan mahdollisuuksia valita puolueiden kesken. Lisäksi tulevilta poliitikoilta vedetään jarrulailla matto alta, ja valtaa valuu ulkoparlamentaariselle Talouspolitiikan arviointineuvostolle.

Virallisen nuhdesaarnan eli ”EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen”mukaan valtion velka saisi olla enintään 60 prosenttia BKT:stä ja vuotuinen budjettialijäämä korkeintaan 3 prosenttia BKT:n arvoon verrattuna. Suomen valtion velkasuhde on nyt 86,9 prosenttia (lähde).

Petteri Orpon (kok.) ja Riikka Purran (ps.) aloitteesta sovittu velkajarru vaatii nyt velkasuhteen painamista 40 prosenttiin vuoden 2080 paikkeilla! 

Totuuden nimissä on sanottava, että tavoite on täysin epärealistinen.

Läntisten maiden taloushistoriassa ei ole näyttöä puolen vuosisadan mittaisten taloussuunnitelmien toteutumisesta, ja huvittavaa asiassa on myös sopimukseen sisältyvä siirtymäaika, jonka vuoksi jarru ei velvoittaisi Petteri Orpon omaa hallitusta. Porvarit antoivat suurituloisille täysin perusteettomat ja valtion tulopuolta näivettävät veronkevennykset ja lukitsivat sen jälkeen poliitikkojen kädet hamaan tulevaisuuteen.

Tavoitteessa pysyminen vaatisi yhden prosenttiyksikön sahaamista pois velkasuhteesta monen vuosikymmenen ajan, mikä tarkoittaisi ylijäämäisten budjettien tekoa vuodesta toiseen.

Valtiontalouden pitäisi siis leipoa jostakin joka vuosi miljardeittain voittoa, jolla vanhat velat ja niiden korot hoidettaisiin.

Vertailun vuoksi Suomen valtio tekee tänä vuonna lisävelkaa 43,8 miljardia euroa, josta nettovelkaa on 14,3 miljardia, eli enemmän kuin Marinin (sd.) hallitus teki yhtenäkään vuonna. Toisaalta vihervasemmistolainen hallitus ja sen edeltäjät loivat Suomen valtiolle suuria pysyväisluonteisia menoja muun muassa humanitaarisella maahanmuutolla ja ympäristönsuojeluvelvoitteilla.

Velkajarruun tarttuminen kertoo Orpon hallituksen sopeuttamistoimien täydellisestä epäonnistumisesta.

Sopeutuksia on tehty sosiaaliturvaa leikkaamalla, mikä on hyydyttänyt kotimaista kysyntää, kun köyhät eivät käy kaupassa. Hyvätuloisten verohelpotukset puolestaan makaavat pankkitileillä, ja ihmisiä syytetään liiallisesta säästämisestä. Tosiasiassa joka neljännelle suomalaiselle ei ole jäänyt säästöön mitään, ja hallitus on aikaansaanut keskimäärin 100 uutta työtöntä joka päivä toimikautensa ajan.

Hallituksessa ei ole ymmärretty talouden keskinäisriippuvuuksia. Etenkin asumistuen leikkaukset ja myöntöehtojen kiristykset runtelivat pahoin rakennusteollisuutta ja sen alihankkijoita, asukkaiden itsensä lisäksi (aiheesta täällä).

Sangen tyhmää oli alkaa laskea myös Valtion asuntorahaston korkotukemat lainat osaksi julkista velkaa (aiheesta täällä). Sillä tavoin valtion laskennallinen velkataakka on kasvanut 5,9 prosenttiyksiköllä (suhteessa BKT:hen), vaikka korkotukilainat eivät oikeasti ole valtion lainoja vaan takauksia, eikä takauksia ei ole juuri koskaan jouduttu maksamaan vuokra- ja aso-yhtiöille.

Toinen suuri virhe laskentatavan muutoksessa oli, kun eläkerahastot vuonna 2024 poistettiin valtion nettovarallisuudesta, vaikka ne valheellisesti luettiin valtion varoiksi, jotta BKT-velvoite saatiin täyttymään euroon liityttäessä 1990-luvulla. Hulluinta oli, että valtiovarainministeriö itse pyysi uusinta muutosta ja siten suorastaan aneli raippaa itselleen ja kansalaisille, vaikka valhe kelpasi EU:lle, kun Suomea kammettiin euroalueen jäseneksi.

Velkajarrulla hallitus ja opposition majoriteetti sopivat nyt vieläpä EU:nkin talouskuria ahtaammasta kehyksestä tuleville vuosikymmenille. Säästämisintoa siis on kyllä, mutta innokkuus saapuu myöhässä kuin joulupukki vappujuhliin.

Kirjoitin EKP:n velkaelvytyksen tuhoisuudesta, miinuskorkojen velkaannuttavista vaikutuksista ja euron valuvioista jo täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä, mutta näkemyksilleni naurettiin tai niitä ei kuultu ollenkaan. Asioiden teoreettisia puolia käsittelin muun muassa täällä, ja kontroversiaalini euromyönteisille talousoppineille esitin täällä ja täällä. Neljä tietä kurimuksesta vapautumiseen esittelin täällä ja keinot täällä. Analyysini kriisien syöksykierteestä löytyy täältä.

 

Jarrukengät savuavat myös kysynnässä ja kulutuksessa 

Lähitulevaisuudessa käyttöön otettava velkajarru pahimmillaan heikentää valtiontaloutta enemmän kuin vahvistaa sitä, sillä kaikkeen sopeuttamiseen, kuten juuri leikkaamiseen ja verojen kiristämiseen, liittyy rekyylivaikutus.

Velkajarrulla on samanlainen kaksisuuntainen vaikutus kuin korkojen nostolla. Yhtäältä koronnostot voivat hillitä inflaatiota, kun rahan määrä markkinoilla vähenee, mutta toisaalta koronnostot myös kiihdyttävät inflaatiota, kun tuotantokustannukset ja sitä kautta hinnat nousevat (aiheesta täällä ja täällä). Olennaista olisi löytää tasapaino näiden kahden välillä.

EKP:n sanelema keskuspankkikorko ei ole koskaan optimaalinen kaikkien euroalueen kansantalouksien kannalta, mutta yhteisellä rahapolitiikalla valtiot on sidottu keskuspankin orjuuteen. EU ja euroalueen valuviat ovat keskeisiä syyllisiä Suomen ulkomaankaupan taseiden epätasapainoon ja sitä kautta valtion velkaantumiseen. Kirjoitin jo 2000-luvun alkupuolella, että toistaiseksi kannatus eurosta irtautumiseen ei riitä, ja kun kannatusta on tarpeeksi, olemme niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Liian myöhään ja liian kireälle vedetty velkajarru voi romuttaa Suomen julkisen talouden lopullisesti, kun koneesta loppuu höyry kokonaan, ja ollaan syvenevän kierteen äärellä.

Perusturvan leikkaukset heikentävät kotimaista kysyntää ja rapauttavat kansaa, mikä voi näkyä sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeen kasvuna. Veronkiristykset hyydyttävät kuluttamista nekin. 

Pahimmillaan jarru leikkaa kulutuksen ja talouskasvun pois, siis juuri sen, joka valtiontalouden hoitamisen keinoista on tehostamisen ohella jäljellä, kun muut keinot, eli velanotto, verotus ja leikkaaminen on jo käytetty.

Leikkaamalla aiheutettu ostovoiman aleneminen pudottaa asuntojen hintoja ja hävittää niissä olevan arvon pois. Kun suuri osa kansalaisten varallisuudesta on asunnoissa, tämä merkitsee kansallisen varallisuuden ja vakuusarvojen tuhoutumista ilman silminnähtäviä drooni-iskuja ja pommituksia.

Ainoa keino valtionvelkojen hoitamiseen niin Suomessa kuin muissakin Euroopan entisissä hyvinvointimaissa (eli nykyisissä kehitysmaissa) taitaa olla akordi, eli julkisten velkojen anteeksi antaminen. Tämä voisi käydä päinsä keskuspankkivelkojen osalta. Noin 40 prosenttia Suomen valtion veloista on keskuspankkiluottoja, jotka voidaan kirjata keskuspankin taseeseen ikuisina roskalainoina. Koron niistä saa valtio itse, koska ne ovat valtionpankin luottoja.

Akordi tai velan hävittäminen keskuspankin taseesta olisivat perusteltuja ratkaisuja, koska vuoden 2008 finanssikriisistä ja viimeistään koronakriisistä asti keskuspankit kautta maailman ovat muutenkin ottaneet rahamarkkinat haltuunsa käyttäen rahaprintteriä.

Keskuspankin jakaman helikopterirahan osalta valtion veloista ei tarvitse olla niin hirveän huolissaan, kuin poliittisessa retoriikassa väitetään. 

Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti jo vuosia sitten New York Timesiin artikkelin Nobody understands debt ja tarkoitti muun muassa, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä luotottamisen olevan kaiken talouden primus motor.

Siihen perustuu väite ”money is debt”, jonka voisi kääntää ”varallisuus on velkaa”.

Olennaista on, että velkapääomalla rakennettaisiin jotakin pysyvää ja tuottoisaa, kuten bluffiin perustuvalla fiat-rahalla on tehty teollistumisen aikakaudelta asti, eikä myöskään helikopteriraha valuisi syömävelaksi. 

Kansainvälistä sympatiaa Suomelle ei ilmeisesti kuitenkaan heru, koska EU todennäköisesti rajoittaa tai lopettaa tukipakettipolitiikkansa juuri silloin kun Suomi romahtaa Kreikan ja Espanjan tasolle, ja maamme olisi aika ojentaa kätensä Brysseliin ja Frankfurtiin.

Sieltä suomalaiset kerjäläiset ohjattaneen ”liiallisen alijäämän menettelyyn” ja IMF:n ruoskinnan alle, vaikka EU ja sen euroalue ovat itse syypäitä julkisen taloutemme rampauttamiseen jatkuvalla aneiden kiskonnallaan ja vahvan euron sekä korkean koron politiikallaan.

Vertailun vuoksi, pieni on vielä Suomen valtion velka, sillä rikkaana pidetyn Yhdysvaltojen valtionvelka on 37 300 miljardia dollaria, eli asukasta kohti noin 109 000 dollaria, kun Suomen vastaavat luvut ovat 183 miljardia euroa ja asukasta kohden 32 300 euroa. Tosin USA:n varallisuusaste ja suoritumiskyky ovat huomattavasti parempia. EU:n sisäisessä vertailussa Suomi sijoittuu nettovelan puolesta edelleenkin hyvin, mutta kuritustoimet suunnataan jostakin syystä etupäässä Suomeen (aiheesta täällä).

Velkajarru tekee Suomesta Singaporen ja SDP menetti pelin

Velkajarru voi olla myös poliittisesti kohtalokas, kasvua jarruttavan ominaisuutensa lisäksi. Itsepetos on petoksista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

En ilahtunut lainkaan eräiden vasemmistoliittolaisten tavasta vastustaa esimerkiksi NATO-konsensusta eduskunnassa, mutta tässä velkajarruasiassa Vasemmistoliitto oli varmasti puolueista rehellisin ja totuudenmukaisin.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millä metodeilla ja instrumenteilla tuota velan supistamistavoitetta lopulta edistetään. 

Kun pelkkä käsijarrukäännöksen tekeminen (velkasuhteen taittaminen ja velkaantumisen pysäyttäminen) tekee kipeää, kuinka mahdotonta onkaan tehdä ylijäämäisiä budjetteja?

Täysin mahdotonta, ainakin leikkaamalla.

Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää julkista terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa eikä maksutonta koulutusta, ja maassamme kukoistaisi ainoastaan ruumisarkkuteollisuus.

Amerikkaa Suomesta ei sillä tavalla tulisi, vaan Singapore. Yhdysvalloissa kun on vielä edes jonkinlainen julkinen ja osittain maksutonkin terveydenhuolto ja peruskoulutus, työttömyysturva ja sosiaaliturva, toisin kuin Singaporessa.

Singaporen malli on Kokoomuksen tavoite Suomelle. Singaporessa ei ole nimittäin minkäänlaista työttömyys-, sosiaaliturva- eikä eläkejärjestelmää, vaan kaikki perustuu yksilön omaan etukäteissäästämiseen niin sanotuille sosiaaliturvatileille. (Jälkikäteissäästämistä sanottaisiinkin kansalaisten henkilökohtaiseksi velkaantumiseksi.)

Todennäköisesti velkajarru on jäävä samanlaiseksi poliittiseksi Pinokkioksi kuin Juha Sipilän (kesk.) aikoinaan mainostama ”kilpailukykyloikka” ja tajunnan räjäyttävä ”yhteiskuntasopimus”, jonka hän keksi kai Jean-Jacques Rousseaulta. Niitä ei muistane enää kukaan.

Mutta tuleviin eduskuntavaaleihin velkajarrulla on merkitystä. Merkitystä on erityisesti sillä, millä keinoilla velkajarrun kahvasta ryhdytään vetämään.

Kun gallupeja johtava SDP meni velkajarrusopimukseen mukaan, se livahti Kokoomuksen povitaskuun samalla tavalla kuin Perussuomalaiset kesän 2023 hallitusneuvotteluissa, joissa persut pettivät äänestäjänsä ja vaalilupauksensa (”perusturvasta ei leikata”)pahan kerran.

Harmonian havina kertoo nyt, että kulissien takana puuhataan kolmen suuren hallitusta. SDP on seuraavassa hallituksessa kuitenkin vain, jos se voittaa vaalit ja saa hallituksenmuodostajan tehtävän sekä naaraa perässään Kepun ja Kokoomuksen. Näin ei välttämättä käy, koska leikkauksista kärsineiden demarien kylki vuotaa Vasemmistoliittoon, ja SDP jää vaaleissa kakkoseksi, kuten viimeksikin.

Myös Keskusta taipui Kokoomuksen ja Perussuomalaisten velkajarruehdotukseen, koska Kepu himoaa seuraavaan hallitukseen. Todennäköisesti käykin niin, että nykypohja jatkaa täydennettynä Kepulla, jonka kannatus nousee saman verran kuin Perussuomalaisten romahtaa perusturvaleikkausten vuoksi.

 

Velkajarrun vaatimat leikkaukset voivat repäistä yhteiskuntamme kahtia

Velkajarru tarkoittaa siirtymistä kahden kolmasosan diktatuuriin, jossa työssä käyvä kansanosa menestyy kohtalaisesti ja yksi kolmannes vedetään kokonaan kölin alta.

Solidaarisuuden vuoksi seuraavan hallituksen pitäisi hakea sopeutukset ansiotuloveron korotusten ja korkeiden työ- ja virkamieseläkkeiden leikkaamisen suunnalta, mikä ei tietenkään käy Kokoomukselle.

Totuus on, että mikäli on jatkuvia ansiotuloja, on varaa myös maksaa veroja. Tyhjästä ei voi ottaa. Nyt olisi palkansaajien vuoro kärsiä.

Hyvätuloisten hunajaiset ansiotuloveron alennukset ovat olleet tähänkin asti virhe, sillä niillä ei ole ollut kansantalouttamme elvyttävää vaikutusta palkkojen päädyttyä ulkomaanmatkoihin, tuontiluksukseen ja rahastoihin. Työeläkepommi puolestaan on rakennettu valheellisten lupausten varaan, joita ei voida kattaa mistään rahastoista eikä verovaroista, joten työeläkkeiden leikkaaminen on yhtä välttämätöntä kuin eläkeiän korottaminen.

On myös aika leikata pelkästään säilyttävistä yritystuista ja maataloustuista. Maatalousyrittäjät eivät ole koskaan maksaneet kunnolla veroja laittaessaan lähes kaikki menonsa maatilatalouden poistoihin, ja tuloistaan noin puolet ovat tukia.

Olisi lopetettava myös pörssin ulkopuolisista osakeyhtiöistä maksettavien osinkojen verohuojennukset, sillä vastaavia helpotuksia ei ole esimerkiksi yksityisillä metsänomistajilla ollenkaan. Metsien uudistamiseen tarkoitetut Kemera-tuet valtio lopetti kokonaan vuoden 2023 lopussa, vaikka se lailla pakottaa istuttamaan metsät hakkuiden jälkeen. Kuitenkin puun kasvamista joutuu odottelemaan noin sata vuotta, ja valtio vie pääomatuloista 30 tai 34 prosenttia, mutta jatkuvaa vuosituottoa tekevien listaamattomien osakeyhtiöiden pääomatuloja kohdellaan silkkihansikkain.

Varallisuusveroja ja pääomatulojen verottamista en kuitenkaan priorisoi, sillä omaisuuden pois verottaminen tarkoittaa köyhdyttämistä ja perustuslaillisen omaisuudensuojan vaarantamista. Vertailun vuoksi esimerkiksi asumistuen poistaminen omistusasukkailta oli monelle työttömäksi joutuneelle omistusasukkaalle 100 prosentin varallisuusvero, josta monet varmasti hirttäisivät valtiovarainministerin. 

Valtion pitäisi hakea säästökohteensa sellaisista menoista, jotka eivät ole Suomen kansalaisten ja valtion ydintoimintojen kannalta välttämättömiä.

Niitä ovat byrokratia, sukkapuikkoneuvostot, kehitysapu, maahanmuuttokulut, kotouttamisteollisuus ja yleinen vihersosialismi, kuten ilmastonsuojeluvelvoitteet, asunto- ja rakentamisdirektiivit, metsiensuojelumääräykset, hiilinieluhysteria ja kaikki muu etenkin energian hintaa nostanut puoskarointi, joka on heijastunut monen asian kallistumiseen ja runnellut maatamme tavoilla, joista kirjoitin muun muassa täällä ja täällä.

Koko sosiaaliturvajärjestelmämme pitäisi korvata yksitasoisella, tasasuurella ja juustohöylätyllä työttömyysturva-, eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmällä, joka olisi negatiivisen tuloveron kaltainen ja painotettu asuinpaikasta johtuvalla luokituksella.

Se poistaisi korkeat työttömyyspäivärahat ja työeläkkeet ja toisaalta nostaisi perusturvan riittävälle tasolle, jotta sen lisäksi ei tarvittaisi sen enempää asumistukia kuin toimeentulotukekaan, joka yhdessä varattomuusehtojensa kanssa on pahiten köyhyyteen kannustava loukku.

Olen luonnostellut perustulon kaltaisen dynaamisen perusturvamallin jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. uud. p. 2010, 3. uud. p. 2015), ja palaan asiaan myöhemmin yleistukiprosessin edetessä.

 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025)