Ei saisi kärjistää

Syksyn iloisia luontovärejä synkistivät kurjat tiedepoliittiset uutiset. Niistä yksi oli se, että tiedonjulkistamisen valtionpalkinto myönnettiin tänä vuonna Heikki Hiilamolle, ja toinen se, että Sara Heinämaa puolestaan palkittiin viisivuotisella akatemiaprofessuurilla. Tarkastelenkin tässä kirjoituksessa, voisiko näistä uutisista löytää jonkin valopilkun.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan mukaan ”professori Hiilamolla on ihailtava journalistinen taito kirjoittaa yksinkertaista ja luettavaa tekstiä vaikeasta aiheesta”. Näin siis on, kun kirjoittaa esimerkiksi teoksen Aavelasku, jossa Hiilamo haukkui tarpeelliseksi osoittautuneen Hornet-hankinnan pataluhaksi. Kansaneläkelaitos palkitsi sittemmin Vihreän liiton ehdokkaana esiintyneen Hiilamon professorinviralla, jota tutkija käytti ponnahduslautana päätyäkseen lopulta yhteiskuntapolitiikan professoriksi Helsingin yliopistoon.

Tänä vuonna häntä suitsutettiin poliittisesta kirjasta nimeltä Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö – Mistä sote-uudistuksessa on kysymys? (Into 2015) 15 000 euron verottomalla palkinnolla. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että kun itse julkaisin teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005), yliopiston hallintovirasto palkitsi minut uhkailemalla kirjan kustantajaa ja vaatimalla teoksen myynnistä vetämistä, koska olin arvostellut sosialistien ja kommunistien luomaa sosiaaliturvajärjestelmää, joka rankaisee toimeliaisuudesta ja palkitsee toimettomuudesta.

Pääosassa oli luonnokseni perustulojärjestelmäksi, jonka pääpiirteitä hallitus nyt tulee toteuttaneeksi vihreiden mallista riippumattomasti. Tarjosin toki ideani vapaasti sovellettavaksi, joten laskua en lähetä perään. Totean vain, että aina kun vihreät röyhtäisevät jotain sosiaalipolitiikasta, heille sataa mannaa taivaasta. Jos taas itse sanon jotain toteuttamiskelpoista, ei kirjoittajalla todeta olevan suinkaan ”ihailtava journalistinen taito kirjoittaa yksinkertaista ja luettavaa tekstiä vaikeasta aiheesta” vaan kyky harjoittaa populismia.

Olen edelleen sitä mieltä, että Hiilamon sijasta tiedonjulkistamispalkinnon olisi voinut myöntää vaikkapa Ilja Janitskinille, joka on MV-lehtensä kautta tuonut esille paljon sellaista, josta poliittisen korrektiuden mädättämä vanha media vaikenee. En ajattele kaikesta lehdessä esiintyvästä samoin kuin juttujen kirjoittajat, mutta on selvästikin kohtuutonta, että Suomen kansalainen joutuu oleskelemaan maanpaossa Espanjassa tai Venäjällä ja että hänet suorastaan vangitaan maahanmuuttoon liittyvien ongelmien ja viranomaistoiminnan mädännäisyyden paljastamisesta.

Tekijänoikeusrikkomuksiin vetoaminen muodostaa läpinäkyvän tekosyyn aikana, jolloin lähes kaikki mediat jäljentävät toistensa raportoimia uutisia. Miten valheita voisi edes arvostella, jos niitä ei saisi tallentaa ja toistaa todistusaineistona? Kuka vangitsisi esimerkiksi Googlen, Microsoftin tai Yahoon johtajat siitä, että kyseisten firmojen hakukoneet tallentavat kaiken netissä esiintyvän aineiston omille palvelimilleen, joiden välimuisteista ne latautuvat vielä kauan sen jälkeen, kun ensijulkaisufoorumeina toimineita sivustoja ei enää ole olemassa?

No, tästä pääsemmekin otsikkoni aiheeseen: Ei saisi kärjistää. Nimittäin viranomaisvalta itse luo yhteiskuntaan levottomuutta, sekasortoa ja vastakkainasetteluja kohtelemalla kansalaisia epäoikeudenmukaisesti. Siinä, missä yksiä laakeroidaan mitättömistä suorituksista palkinnoilla, viroilla ja apurahoilla, toiset puolestaan koetetaan kaikin voimin nujertaa vaikenemisella, kiistämällä toimintaresurssit sekä viime kädessä juristien nuijilla.

Miten sitten filosofina esiintyvä feministi Sara Heinämaa liittyy tähän, ja kuka hän on? Heinämaa sai uransa nousukiitoon julkaisemalla 1980-luvun suosikkifilosofi Esa Saarisen kanssa teoksen Olennainen nainen. Sen jälkeen kaikki, mitä hän sanoo, on liittynyt jollakin tavoin naiseuteen. Mitään hän ei ole sanonut filosofian yleisistä ongelmista ja tutkimusaiheista vaan ainoastaan niistä, jotka liittyvät sukupuolikysymykseen. Väitöskirjassaan Ele, tyyli ja sukupuoli hän pyrki kiistämään biologisen sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja redusoimaan sukupuolen pelkästään pukeutumisen ja muotitaiteen ilmiöiksi.

Nyt Suomen Akatemia antoi hänelle viisivuotisen akatemiaprofessuurin palkintona tutkimussuunnitelmasta, jossa hän lupaa ”kehittää tutkimuksessaan filosofisen analyysin sosiaalisesta syrjäytymisestä ja ulossulkemisesta”. Hänen toimintaansa kuvataan perusteluissa näin:

”Lähtökohtana on ajatus, että normaaliuden ja epänormaaliuden kokemuksilla on ratkaiseva asema kaikissa sosiaalisissa prosesseissa, joissa yksilöiden ja yhteisöjen väliset erot muodostuvat vastakkaisiksi, ja joissa erot ja vastakkaisuudet ratkaistaan marginalisaatiolla ja ulossulkemisella. Heinämaa avaa tutkimuksellaan uuden näkökulman normaaliuden ja epänormaaliuden ilmiöihin luovalla filosofisella otteella ja tieteidenvälisellä dialogilla.”

Kyse on siis siitä, että Heinämaa on luvannut ratkaista maahanmuuton ongelmat häivyttämällä todellisuudessa itsessään esiintyvät arvo- ja eturistiriidat filosofiseen haaveiluun ja hukuttamalla valtioiden rajat ideologiseen unelmahöttöön.

Sitä paitsi dialogisuuden ajatus on peräisin minulta, joka nostin sen esille suomalaisessa keskustelussa teoksellani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino 2003). Heinämaa on ymmärtänyt idean väärin, kun hän luulee, että mikrotason kasvokkaiseen kohtaamiseen liittyvästä kanssakäymisestä ja yhteisymmärryksen lisääntymisestä voitaisiin johdella makrotason toimintasuosituksia valtiolliseen elämään.

Vaikka marginalisaatio ja ulossulkeminen ovatkin epätoivottuja ilmiöitä ihmisyksilöiden välillä, tyhmimpienkin filosofinkuvajaisten pitäisi ymmärtää, että valtio on jo sinänsä oman olemuksensa vuoksi ulossulkeva ja muita kansakuntia marginalisoiva etujärjestö, joka perustuu kansakuntien itsemääräämisoikeuteen ja jolla on oikeutuksensa historiallisessa itsejärjestymisessään.

Niinpä on parempi, että marginalisaatiota ja ulossulkemista harjoitetaan hallitusti rajavalvonnan keinoin valtioiden toimesta, kuin että rajat avataan ja ”marginalisaatio” sekä ”ulossulkeminen” siirtyvät keskelle kansalaisyhteiskuntaa: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmisyksilöt kiistelevät keskenään sosiaalietuuksista, työpaikoista, asunnoista ja aivan kaikesta.

Palaan taas pääaiheeseeni: Ei saisi kärjistää. Kuitenkin yliopistot ja Suomen Akatemia itse kärjistävät ja kohtelevat ihmisiä epäoikeudenmukaisesti myöntämällä rahaa, resursseja, julkisuutta ja palkintoja omille kellokkailleen, jotka eivät Sara Heinämaan tavoin ymmärrä edes mikrotason ja makrotason eroa eivätkä poliittisen todellisuuden luonnetta, saati että he tietäisivät jotakin siitä, millainen on todellinen yhteiskunta. Akatemiaprofessorin virassa oleskelun sijasta Heinämaalle sopisi ulostulo yliopistomuurien takaa tänne aikuisten maailmaan ja tutustumaan siihen vaikka työttömän näkökulmasta.

Heinämaan ajatuskulut kestävät kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Kiinnostavan tutkimusaiheen muodostaisi se, miten vihervasemmiston hallitsemat yliopistot, Suomen Akatemia ja mediat niiden juoksupoikina itse tuottavat marginalisaatiota ja ulossulkemista diskriminoimalla häikäilemättömästi kaikkia oikeasti ajattelukykyisiä ihmisiä.