”Se johtuu Halla-ahosta”

On jännittävää nähdä, kuinka paljon blogini kävijäkäyrät pomppaavat, kun antaudun sanomaan jotakin Halla-ahosta. Mainittakoon heti alkuun, että tässä kirjoituksessani en käsittele Halla-ahoa lainkaan. Halla-aho on tässä tarkastelussa pelkkä abstraktio ja esimerkkitapaus sen yleisemmän kysymyksen pohtimiseksi, miten politiikka henkilöityy ja mitä vaikutuksia sillä voi olla.

Toisessa oppiaineessani, sosiaalipsykologiassa, tutkimuksen mielenkiinto suunnataan henkilöiden, yksilöiden ja ihmisten asemasta heidän suhteisiinsa ja ympäristöönsä sekä toimintansa koko viitekehykseen, siihen, mitä he edustavat laajemmassa perspektiivissä ideat, ajatukset ja ihmissuhteensa mukaan lukien. En tarkoita, etteivät ihmisyksilöt olisi tärkeitä. Olenhan juuri todistellut, että yksilöiden tahdonmuodostus ja vapaa valitseminen muodostavat perustan kaikelle toiminnalle, jota ilman yhteisiäkään asioita ei voisi olla olemassa.

Yksilöiden laittaminen hetkeksi jäähypenkille voi kuitenkin olla hyväksi, jos halutaan hengähtää pohtimaan, mitä merkitystä filosofialla, tieteellä ja politiikalla loppujen lopuksi on. En tarkoita nyt kenenkään ihmisen ajatusten sisältöjä. Tarkoitan kaiken ajattelun ja politiikan, inhimillisen toiminnan ja yhteiskunnallisen elämän olemusta.

Filosofia, tiede ja politiikka nojaavat vahvasti keskusteluun. Olette varmaan huomanneet, kuinka tehokkaasti poliittiset teemat henkilöityvät julkisissa keskusteluissa. Niin käy erityisesti mediassa, mutta myöskään tiedeyhteisö ei ole viaton kirjoittaessaan monet suuret ideat ja teemat joidenkin tiettyjen henkilöiden nimiin, vaikka ideoille ei olisi osoitettavissa keksijää eikä patentin haltijaa. Vanha sanonta kuuluu: omina pidämme vain sellaisia ajatuksia, joita emme tunnista muiden ajattelemiksi, ja toisten ajatuksina erehdymme pitämään niitä ajatuksia, joita emme heti tunnista omiksemme!

Monellakin ajatuksella on toki tunnistettava keksijä, eikä tämän kirjoitukseni tarkoitus olekaan kannustaa ketään ideavarkauteen tai ajatusten sosialisoimiseen. Mutta pidän tärkeänä, että sen enempää mediassa, tieteessä kuin politiikassakaan ei antauduttaisi ajattelemaan suurista ja tärkeistä teemoista henkilöiden, heidän naamataulujensa, sympaattisuuden tai epäsympaattisuuden, kautta.

Psykologiatieteiden edustajana tiedän, miten helposti ihmiset oppivat yhdistämään poliittiset mielipiteet niitä edustaviin henkilöihin ja arvioivat näkemyksiä edustajien henkilökohtaisten piirteiden kautta. Politiikka todellakin ”saa kasvot”, ja usein se tapahtuu salamannopeasti, kuin välttämättömän luonnonlain omaisesti, jolloin mielikuva poliittisesta edustajasta alkaa suorastaan muovata myös politiikan sisällöstä syntyvää kuvaa. Poliittiset edustajat eivät toisaalta vain muovaudu poliittisten ideologioidensa muotteihin, vaan he ovat jo lähtökohdiltaan poliittisten aatteidensa personifikaatioita, ajateltakoonpa nyt vaikka jotakin Keskustan Rehulaa tai Sdp:n Työläjärveä.

Jos jollekin ajatussuunnalle ei ole olemassa kasvoja, julkinen sana kaivaa sellaiset esiin kissojen ja koirien kanssa mieluummin kuin kuolee uteliaisuudesta johtuvaan nääntymykseensä. Käsitykseni mukaan Halla-aho oli ja on edelleen sellainen keihäänkärki, joka oli aivan välttämätöntä löytää edustamaan jotakin täyspäistä ja normaalia perheenisää, joka uskaltaa ajatella ja tietenkin myös sanoa maahanmuuttoasioista jotakin vastakarvaista.

Olennaista ei ole kuitenkaan se, mitä tällainen löytö edustaa yksilötasolla, vaan olennaista on sen vastakohta. Oikeasti hän edustaakin yksittäistä julkisella ja hyvin yleispätevällä tasolla. Tällöin sanotaan, että kyseessä on arkkityyppi, persoonan yleinen esiintymismuoto, joka saa ilmaisunsa useissa eri kulttuureissa, yhteisöissä ja aikakausina ja jonka esiintymä vain vaihtuu. Ero on sama kuin logiikassa tyypillä (type) ja sen esiintymällä (token).

Minua kiinnostaa tapa, jolla journalistit ja muut ammatikseen nälvijät haluavat personifioida jokaisen poliittisen asian. Esimerkiksi maahanmuuttokritiikkiä ei ole suostuttu ymmärtämään esittäjiensä yhteiskuntatieteellisinä arvioina siitä, mikä on yhteiskunnillemme hyväksi, vaan nämä makrotason tulkinnat on haluttu tahallisesti kytkeä esittäjiensä mikrotason ominaisuuksiin tai pitää niitä henkilökohtaisten ominaisuuksien tai kokemusten seurauksina. Tuloksena on ollut henkilökohtaista mustamaalausta.

Tämä voi johtua yrityksestä konkretisoida asioita yleisöä varten, pyrkimyksestä ilkeillä eri mieltä oleville, tai se voi johtua halusta saattaa tietyt ihmiset vastuuseen. Vallan kun ajatellaan luonnostaan johtavan vastuunalaisuuteen.

On kuitenkin myös mahdollista, että niin media, tieteilijät kuin poliitikotkin erehtyvät personifioimaan poliittiset ongelmat erään ajatusvirheensä vuoksi. He down shiftaavat politiikan suuret teemat tieteen, filosofian ja politiikan tavarataivaasta suoraan keskelle arkista todellisuutta ja syyttävät tai kiittävät politiikan yksittäisiä toimijoita. Eikä ole kulunut vielä sataaviittäkymmentäkään vuotta siitä, kun Nietzsche pahoitteli: ”Mitä teemme, sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan!”

Todellisuudessa jokainen poliitikko tietää, että hänen valtansa on loppujen lopuksi harvinaisen mitätön. Politiikassa voi vaikuttaa vain vaikuttamalla oman puolueensa ryhmään ja saamalla sen tekemään jotakin. Toinen vaikutusmuoto on julkinen puhuminen, jolla voi pitää yllä kansansuosiota ja itsensä vallassa. Ainoa lopputuloksiin yltävä vaikuttamisen keino on kuitenkin raha.

Tästä johtuu, että median, tieteilijöiden ja poliitikkojen on epä-älyllistä ja lyhyen elämänsä kannalta suorastaan perverssiä haaskata kallisarvoista aikaa toinen toistensa syyttelyyn. Niin tehtäneenkin vain siksi, että henkilökohtainen pulina tuottaa julkisuutta, jota tarvitaan vallan illuusion ylläpitämiseen.

Nyt kun poliittinen osallistuminen on Internetin ansiosta avonaisempaa, myös poliittinen keskusteluympäristö on entistä selvemmin räme, jonne jokainen hädissään heittää onkeensa. Onkeen tarttuu sitten mitä vain, vaikka vanhoja kenkiä.

Sipilä! Stubb! Soini! Halla-aho! Immonen! Trump! Saddam! King Kong! Parviainen! Tukiainen! Randy! Mandy! Jessikka! Kekkonen! Nykänen! Syyllinen!

Nämä kaikki ovat paitsi henkilöitä, myös merkkejä, eli eräänlaisia symboleja ja semioottisia viestikokonaisuuksia, jotka aiheuttavat sähköiskun kaltaisia refleksejä ja informaatiopurskeita sosiaalisen median hermoverkoissa.

He toimivat stimulantteina ja ärsytyskynnyksen ylittäjinä, joiden persoonaan toimittajat ja muut tavalliset ihmiset pyrkivät kiinnittämään ankkureitaan saadakseen jollakin tavoin hallintaan todellisuuden käsittämättömyydestä ja hallitsemattomuudesta johtuvan ahdistuksensa. Mihinkään messiaisiin turvautumalla eivät poliittiset ongelmat kuitenkaan ratkea, sillä makrotason teoreettinen viitekehys puuttuu, ja politiikka on personifioitu vain poliitikon liikavarpaiden tilasta länkyttämiseen tiedotus- ja toitotusvälineissä.

Heidän kaikkien ollessa viimein manan majoilla seuraa ihme, ja keskustelu heidän nimiinsä personifioiduista teemoista jatkuu myös lähetyksen loppumisen jälkeen. Se jatkuu heistä riippumatta juuri siksi, että kukin heistä on ollut vain tietyn lajinsa arkkityyppi, jonka esiintymä jatkuvasti vaihtuu. Julkisen sanan tapa tarttua hanakasti yksilöihin ja nimiin on kuin tappaisi kusiaisia sammiollisella ruutia. Se on siis vähän yksinkertaista ja tyhmää, niin kuin yleensäkin jonkun ihmisen takinliepeissä roikkuminen on. Tässä  asiassa voin yhtyä arabialaisen oppineen Ibn al-Arabin huudahdukseen: ”Herra, vapauta meidät nimien merestä!”

Eräs syy julkisten keskustelujen ylikuumenemiseen on juuri poliittisten kiistojen henkilöityminen. Vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi Facebook oli foorumi, jossa oli kavereita ja käytettiin tykkäämisnappia. Nykyään siellä tummuu läski, ainakin kuvaannollisesti.

Tämä johtuu siitä, että mikrotason henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tarkoitettu portaali ei sovellu makrotason poliittisten kysymysten käsittelyyn. Facebook on yleiskone, joka jauhaa henkilökohtaisesta poliittista ja poliittisesta henkilökohtaista, automaattisesti ja raastinraudan tehokkuudella. Siksi en käytä Facebookia sen enempää poliittiseen kuin persoonalliseenkaan viestintään.

Kansakuntaamme riivaava jakautuneisuus, yltiöpäisyys, kovasanaisuus, erilaiset puheenjohtajakiistat ja repeytyminen keskenään riiteleviin nurkkakuntaisiin lahkoihin laantuisivat ja tilanne oikenisi paljon jo sillä, jos kiistojen personifioimisen sijasta maltettaisiin up gradeta poliittiset kiistat henkilökohtaisen elämän piiristä paria astetta korkeammalle: takaisin poliittisen ja asiakeskeisen argumentaation rekisteriin.