4. joulukuuta 2016

Vaakunaleijonasta


EU-jäsenyyttä ja sen aiheuttamia haittoja, kuten rajatonta maahanmuuttoa, koskeva erimielisyys on edennyt vertauskuvia koskevalle asteelle Suomessa. Itsenäisyyspäivän alla kiistellään jälleen suomalaisuuden symboleista.

Vihervasemmiston ja löperöliberaalin porvariston pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat otsikoi tänään, että ”’En voisi vetää sitä ylleni’ Suomen leijonasta on taisteltu aina, ja nyt se halutaan äärioikeistolaisilta kaikkien käyttöön”. Kirjoituksessa valitellaan, että vaakunaleijona symboloi ”muukalaisvihaa”, ja paheksutaan, että sitä käyttävät Vastarintaliike ja Suomen Sisu.

Huvittavia tuollaiset jutut, jotka kumoavat itsensä jo otsikosta alkaen. Minulle tuntemattoman Mikko-Pekka Heikkisen kirjoittamassa jutussa väitetään, että ”äärioikeistolaisiksi” sanotut tahot ovat muka pidättäneet Suomen vaakunaleijonan haltuunsa, josta sitä vaaditaan nyt ”kaikkien käyttöön”. Alusta asti kuitenkin siteerataan jota kuta henkilöä, joka ei haluaisi ”vetää sitä ylleen”.

Totuus on, että Suomen vaakunaleijonan käyttöoikeus on jokaisella suomalaisella, ihan niin kuin Suomen lipusta annetun lain mukaan jokaisella on oikeus liputtaa. Mikäli leijonapaidassa tai -koruissa esiintyminen ei jollekin sovi, vastuu kansallissymboliin liittyvien merkitysten yksipuolistumisesta kuuluu käyttöä laiminlyöneille itselleen. Vaikuttaakin siltä, että Helsingin Sanomien toimittaja haluaisi kieltää vaakunaleijonan ja muiden kansallisten symbolien käytön kaikilta niiltä, jotka niitä ovat tähän asti käyttäneet.

Olin noin vuosi sitten Maanpuolustuskorkeakoulussa järjestetyssä väitöstilaisuudessa, jossa viestinnän oppiainetta edustanut vastaväittäjä paheksui samaa asiaa kuin Helsingin Sanomien toimittaja. Hänen mukaansa ”eräs ryhmittymä” on anastanut Suomen vaakunaleijonan omaan käyttöönsä ja häpäissyt sen pahan päiväisesti. Tarkoittiko hän yleisön joukossa ollutta kenraalia, jonka kauluslaatassa kimalteli vaakunaleijona? Väri vaihteli kenraalin kasvoilla vastaväittäjän mielipiteen kuullessaan.

Vai tarkoittiko viestinnän sosialistiprofessori kokoomuspuoluetta, joka näyttää varastaneen vaakunaleijonan omaan puoluetunnukseensa? Myös vihreät yrittivät vuonna 2011 samaa käyttäessään vaakunaleijonaa eduskuntavaalijulisteessaan. He varastivat lisäksi Uusi Suomi -nimisen lehden nimen kirjoittaessaan sen mainokseensa, mistä lehden kustantaja Niklas Herlin haastoi vihreät oikeuteen. Uusi Suomi tosin hävisi jutun, sillä käräjäoikeus päätyi pitämään valtiomme nimeä julkisena omaisuutena. Adjektiivi ”Uusi Suomi” ei viitannut välttämättä lehden nimeen lainkaan ja ollut sitä kautta tekijänoikeussäädösten alainen. Vihervasemmistolainen Ilta-Sanomat iloitsi tuolloin, että ”Uusi Suomi ei enää uhkaa vihreitä”, vaikka totuus oli tietysti se, että vihreät olivat uhanneet Uutta Suomea.

Voidaan väittää, että Suomen vaakunaleijonan ei pitäisi olla minkään puolueen omaisuutta. Lisäksi myöskään mitään kiistattomia vaatimuksia tai yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä sen ”hyvämaineiselle” käytölle ei ole esitetty. Kansallisten symbolien, kuten vaakunaleijonan ja Suomen lipun, käyttäminen isänmaallisissa tilaisuuksissa on nähdäkseni ymmärrettävää ja oikein, eikä poliittisella vihervasemmistolla ole mitään perustetta rajoittaa tällaista vertauskuvallisia arvoja ilmaisevaa toimintaa.

”Muukalaisvastaisuus” liittyy aiheeseen sikäli, että kansallisista symboleista Suomessakin käytävä kiistely osoittaa Harvard-professori Robert Putnamin teorian oikeaksi: liiallinen maahanmuutto ei ole vain lisännyt juopaa kantaväestön ja maahanmuuttajien kesken, vaan se on jakanut myös kantaväestöä kahtia ja heikentänyt yhteiskunnallista luottamusta kantaväestön omassa keskuudessa.

Maahanmuuttokritiikin syy ei ole maahanmuuttokritiikki, niin kuin rasisminkaan syy ei ole rasismi. Niiden molempien syyt ovat niiden ulkopuolella eli kansallisvaltioihin tulvivassa haittamaahanmuutossa. Näin ollen myös muukalaisvastaisuus on aidosti isänmaallista yhteiskuntamme hyvään pyrkivää toimintaa, johon erinomaisesti sopii kansallisten symbolien käyttäminen.

Alkuvuodesta Helsingin Uutiset kertoi, että helsinkiläiskoulu oli kieltänyt kahdeksanvuotiasta Eemeliä käyttämästä joulupukin tuomaa leijonakorua koulussa. Äidille oli pamahtanut sähköpostitse viesti opettajalta: ”Monen (kuten minunkin) mielestä koru yhdistyy niihin arvoihin, jotka tuovat monikulttuuriseen kouluumme sopimatonta asennetta.” Tällä tavalla siis vanhempia ripitti Eemelin opettaja.

Pian sen jälkeen kaksi muuta opettajaa paheksuivat yleisönosastokirjoituksessaan, miten suomalaiset melkein häpeävät kansallisidentiteettiään. Heidän mielestään kansallisen identiteetin korostaminen vaatteissa tai koruissa tulkitaan helposti kansalliskiihkoiluksi, elleivät ne ole käytössä vain joissakin jääkiekkopeleissä. Opettajat kysyivät, eikö jokaisella ole oikeus olla ylpeä kansallisuudestaan.

Kansallisten symbolien käyttäminen on lasten ja nuorten tyypillinen keino identifioitua kansalaisuuteen, ja siksi niiden käytön opettaminen ja salliminen kuuluvat hyvään pedagogiikkaan. Vai pitäisikö vain muslimeilla olla oikeus käyttää uskontonsa määräämiä tunnuksia, kuten huiveja, tai velvoittaa muut syömään halal-lihaa kouluissa? Nähdäkseni hyvään integraatiopolitiikkaan kuuluisi se, että maahanmuuttajat opetettaisiin käyttämään suomalaisuuden symboleja, sillä siten hekin oppisivat käsittelemään murroksessa olevaa kansallista identiteettiään.

Kansallisten symbolien käyttäminen ei ole viesti ”rasismista” vaan keino identifioitua omaan ryhmäänsä. Jos suomalaisuuden symbolit yritetään kieltää suomalaisilta itseltään, kyseessä on vääristynyt monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen kasvattaminen, joka saattaa tuottaa tuota paljon paheksuttua rasismia.

Vihervasemmistolaisten poru kansallisten symbolien käyttämisestä on täysin turhaa peppukipuilua, jonka syy on siinä, että heidän vaatimustaan monikulttuurisesta yhteiskunnasta ei kannata juuri kukaan, mutta suomalaisuusmielisyydellä on kasvava kannatus myös nuorten keskuudessa.