Keskusta: kepulikonstien kuningas

Juonittelu on Suomen Keskustassa perinne. Se kuuluu puolueen yhteisökulttuuriin, ja maine on palanut kiinni keskustan poliitikoihin kuin karjakeittiöstä tuvan kyökkiin kärrätty ternimaito paistinpannuun.

Mikään teflonmies ei Juha Sipiläkään onnistu olemaan. En kuitenkaan puutu tässä yhteydessä Sipilän mahdolliseen jääviyteen Talvivaara Sotkamo Oy:n toimintaa jatkavan Terrafame Oy:n rahoitusasiassa. Asian lonkerot ulottuvat hänen sukulaistensa omistussuhteisiin Terrafamen asiakasyrityksessä Katera Steel Oy:ssä, sillä pääministerin lasten osaomistama konepajayhtiö sai merkittävän tilauksen juuri Terrafamelta. Liiketaloustieteen emeritusprofessori Pekka Pihlanto julkaisi aiheesta jo ytimekkään analyysin, ja asia on eduskunnan oikeusasiamiehen selviteltävänä.

Kiintoisaa on nyt huomion siirtyminen jääviyskysymyksestä ja oman edun tavoittelusta julkisuuden ehtoihin: siihen, mitä saa sanoa, millä edellytyksin ja mitä se kaikki maksaa. Kuka maksaa?

Maksajaksi on ollut joutumassa muiden muassa toimittaja Ruben Stiller, joka äidillis-kätilömäisellä tavallaan aikoi harjoittaa lapsenpäästötaitoa ja tehdä aiheesta jutun Pressiklubi-ohjelmaan. Sitä kautta ongelma olisi pullautettu nousuhumalassa olevan kansan taivasteltavaksi perjantai-illan suorassa TV-lähetyksessä. Tulos: juttu sensuroitiin, ja sordiinoa toimittajalle potkujen uhalla.

Ylen toimittajat ja vastaava päätoimittaja ovat jo ehtineet laakeroida toisensa molemminpuolisella epäluottamuslauselmalla samanaikaisesti, kun kansalaiset ovat vaatineet Yleltä ”puolueetonta journalismia”. Ylen punavihertävä toimittajakunta on kohdellut ankarammin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisia poliitikkoja, ainakin näin omien fasettihiottujen kirkaslinssieni läpi arvioituna. Mutta historia muistaa myös Sdp:n Kalevi Sorsan ja Ylen välien kärähtäneen pahoin, kun pääministeri huonosta kohtelusta suivaantuneena vihjaisi Ylen rahoituksen olevan kiinni julkisen kassan vartijoista.

Samanlainen epäsuora ajatuskulku on voinut jyskyttää Yle-pomojen takaraivossa nyt, kun Sipilä ahkeroi maineensa kirkastamiseksi ja selvensi näkökulmaansa muutamalla viestintää ohjeistavalla kannanotolla. Ne osuivat tyylikkäästi kuin apilan puintikukinto poistoraasteen keskipakoissuuttimeen niittosilppurissa.

Sipilän toiminta tuo mieleen Kauko Juhantalon tavan ”koplata” yhteen ministerivastuulliset valtion asiat ja oman firmansa asiat. Siitä ei selvitty ilman valtakunnanoikeutta. Keskustelun siirtäminen itse asiasta julkisuuden ehtoihin taas muistuttaa Paavo Väyrysen tapaa harjoittaa filibusteria eli käsittelyn viivytystä puheripulilla eduskunnassa. Eikö Sipilä oppinut mitään myöskään Anneli Jäätteenmäen urkintatapauksesta tai Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n epäonnistumisesta yrityksessä rakentaa korruptioautomaatti Suomeen?

Keskusta on ollut kepulikonstien kuningas myös Kekkosen jälkeisessä Suomessa. Juonittelua ja oman edun perkausta on toki kaikissa puolueissa, mutta niissä epärehellisyys verhotaan taitavammin. Keskustan juonittelu tapahtuu tupailloissa ja saunaseuroissa, jotka eivät ole yhtä vedenpitäviä ja sofistikoituneita kuin kokoomuksen ja liike-elämän vispilänkaupat. Vasemmistopuolueissa juonittelu tapahtuu näennäisen avoimesti ammattiliitoissa, jotka nauttivat valtion piilotukea muun muassa veroedun muodossa. Keskustalaisten rötöstelyillä on taipumus paljastua.

Kirjoitin viime kesänä kokoomuksen palatsivallankumouksen yhteydessä, että poliitikko kestää enintään kolme paloa. Tilanne on samanlainen kuin baseballissa. Sipilän ensimmäinen palo tapahtui, kun hän petti vaaleissa antamansa koulutuslupauksen. Pieniä paloja on ollut pitkin matkaa; virheeksi osoittautui muun muassa oman talonsa lupaaminen pakolaiskeskukseksi. Tarvitaanko vielä uusi palo?

Poliittinen ilmapiiri on kiristynyt kiristymistään. Vertauskuvallisen näytön antaa rekkakuskien protesti, jolla työn raskaan raatajat valmistautuvat lakkoon sananvapauden puolesta! Kaukoliikenteen rahdin roudauksessa tulee varmaan kuunneltua paljon Yleisradiota, joten pinnojen palaminen ei ole mikään ihme. On parempi polttaa se ay-liikkeessä kuin liikenteessä.

Tämä solidaarisuuden ilmaus toi minulle mieleen yliopistoälymystön vastavuoroisen tuen SAK:lle, kun 1970-luvulla opiskelijat ja muutamat professoritkin hoilasivat innoissaan, että ”metalli marssii jo”! Taidamme elää taaskin yhteiskunnallisen jakautumisen ja radikalismin aikaa.