Aivan kuten eilisessä kirjoituksessani viittasin, pääministeri Juha Sipilän tapa osallistua päätöksentekoon, jolla rahoitettiin Talvivaara Sotkamo Oy:n jatkajaa Terrafame Oy:tä, täyttää keskustalaisen koplauspolitiikan ja siltarumpusumplinnan tunnusmerkit. Kun pääministerin lasten osaomistama Katera Steel Oy sai huomattavan tilauksen Terrafamelta, pääministeriä voidaan perustellusti epäillä jääviydestä ja esteellisyyssäädösten rikkomisesta.
Jätän asian kuitenkin eduskunnan oikeusasiamiehen huomaan. Ennustan samalla, että Sipilä tulee eduskunnan pesukoneesta ulos syyttömänä kuin Suomi sodan jälkeen. Myös oikeuskansleri vapautti vuonna 2008 samantapaisessa asiassa kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarisen, joka oli myöntänyt marraskuussa 2006 Suomi-Soffa Oy:n tehdashanketta varten valtion investointitukea 842 490 euroa. Kiitokseksi firma oli muistanut Pekkarisen vaalityötä 5 000 eurolla tammikuussa 2007.
Pääministerin jääviys, median toiminta ja osapuolten välinen hiillostaminen vievät tilaa kysymykseltä, joka asettuu kuin luonnostaan kaiken yläpuolelle: Mitä järkeä on ylipäänsä rahoittaa Talvivaaran ja Terrafamen aikaansaamaa jatkuvaa ympäristötuhoa, jonka tuloksena maisemia raiskataan ja veronmaksajien varoja poljetaan lietteeseen jo tuhlattujen jatkoksi? Asian ainoa logiikka on keskustalainen kehitysaluepolitiikka, jolla ylläpidetään muutamaa työpaikkaa kuolinkoristuksissa olevalla haja-asutusalueella.
Keskustelu kiertoradalla
Filosofina minua kiinnostaa toki myös konfliktin viestinnällinen ulottuvuus. Luin syksyn kuluessa Helsingin Seudun Kauppakamarin julkaiseman uuden teoksen Riko lasi hätätilanteessa – Kriisiviestinnän pikaopas johtajalle. Sen on kirjoittanut minulle tuntematon Katleena Kortesuo. Oppaaksi tarkoitettu kirja on pinnallinen ja sisältää tyypillisiä latteuksia, joilla ihmisiä opetetaan valehtelemaan paremmin ja pelastamaan vaikeissa tilanteissa se, mikä pelastettavissa on. Kuvaavaa on, että kirjan 26. lokakuuta järjestetty julkaisutilaisuus sai vetoapua toiselta estrogeenejään hallitsemattomalta kirjoittajalta, Jessikka Arolta. Feminististen suvakkisisarten vetoapu toisilleen oli jälleen peittelemätöntä.
Tiedon ja totuuden kannalta on kielteistä, että kiistojen erimieliset intressiosapuolet pyrkivät kääntämään huomion ongelmallisista asioista vain siihen, miten niistä viestitään, ikään kuin asiat voisi aina vain kaunistella ja selitellä paremmiksi. ”Avoimuus”, ”suoruus”, ”rohkeus” ja mitä näitä fantastisia asenteita onkaan (ei varmaan kuitenkaan rehellisyys), voivat tietenkin palauttaa luottamusta, ja näin voidaan minimoida vahinkoja. Mutta entä totuus?
Nyt kun Sipilä-casen käsittelyssäkin on siirrytty metakeskusteluun, toisin sanoen puhumaan viestinnän ehdoista, on hyvä muistaa, minkälainen tiedotus- ja toitotustalo tapauksen käynnistämisen taustalla oikein on. Pääministeri Sipilän Terrafame-vyyhti ansaitsee luonnollisesti kritiikkiä ja tutkinnan, mutta saman ansaitsisi myös Yleisradio omasta uutisoinnistaan. Metakeskustelun kiertoradalle asia lähti nimenomaan Ylen oman toilailun vuoksi.
Ensin Ylen uutiset väitti, että pääministeri olisi painostanut Yleisradiota Terrafame-asiassa. Sitten Helsingin Sanomien kautta vuodettiin, että Yleisradiossa oli otettu pääministerin ripitys onkeen, kun päätoimittaja Atte Jääskeläisen sijainen Marjo Ahonen oli vienyt Ruben Stilleriä kuin sikaa korvasta kirjallinen varoitus kädessään.
Viime perjantaina asiaa märehdittiin lopulta Stillerin juontamassa Pressiklubi-ohjelmassa melko mitäänsanomattomaan tapaan ja keskittyen lähinnä työyhteisön sisäisten suhteiden ongelmiin. Pulma ei ole kuitenkaan siinä eikä myöskään kriisiviestinnän onnistumisessa tai epäonnistumisessa – ei sen enempää Yleisradiosta ulospäin kuin toimittajien keskenkään.
Tiede- ja tiedotusyhteisöjen ongelma ei ole ulkoinen painostus vaan sisäinen politisoituminen
Ongelma on, että Yleisradion viestintä ylipäänsä on sellaista kuin on. Perussuomalaisten kansanedustaja ja Yleisradion hallintoneuvoston jäsen Olli Immonen kiteytti tämän Facebook-päivityksessään kauniisti:
”Ottamatta kantaa Sipilän
Terrafame-caseen (jota oikeusasiamies parasta aikaa selvittää) tai Ylen
Sipilä-uutisointiin, on todettava, että myös minun luottamukseni Yleä
kohtaan on ollut jo pitkään todella alhaalla. Minun silmiini Yleisradio
on näyttäytynyt vahvasti poliittisena toimijana, joka on pyrkinyt
ohjailemaan yhteiskunnan yleistä mielipideilmapiiriä punavihreiden
toimittajien haluamaan suuntaan puskemalla ulos monikultturistista
vasemmistoideologiaa. Esimerkkinä voidaan mainita Ylen massiivinen
mediakampanja tänä vuonna perheenyhdistämisten ja turvapaikanhakijoiden
oleskelulupien tiukentamisia vastaan sekä Donald Trumpin kestämätön
mustamaalaaminen USA:n presidentinvaalikampanjan aikana Ylen
toimittajien taholta. Ylen lokauutisointien kohteeksi on joutunut
poikkeuksetta lähes aina kansallismielinen tai arvokonservatiivi mutta
ei liberaali poliitikko ja vasemmistoliberaalit poliittiset aloitteet.
Olen jo pitkään peräänkuuluttanut sitä, että Ylen punavihreä kupla on
puhkaistava. Julkisrahoitteisena yhtiönä Yle ei voi viestinnällään
pelata tiettyjen poliittisten ideologioiden
(= monikultturismi-globalismi) ja puolueiden (= vasemmistopuolueet)
pussiin, vaan sen täytyy keskittyä viestimään asioista nykyistä
huomattavasti laaja-alaisemmin ja puolueettomammin. Ylen pitää pystyä
nostamaan esiin esimerkiksi maahanmuuttoilmiön tai EU- ja eurojäsenyyden
ikävät seuraukset suomalaiselle yhteiskunnalle eikä vain pyrkiä
puolustelemaan niitä. Yhden ainoan ’oikean totuuden’ esittäminen valtion
viestintäyhtiön toimesta ei ole enää tätä päivää. Toivon, että
eduskunnan Ylen parlamentaarisen työryhmän tekemä työ tuottaa tulosta ja
linja tässä suhteessa muuttuu.”
Olli Immosen mielestä Yleisradio on pitkälti samanlainen kuin yliopistot ovat minun kokemusteni mukaan. Molempia laitoksia leimaa pöhöttynyt ja liioiteltu omakuva, ja luetteloon voisi liittää myös Sanoma-yhtiöiden mediat.
Siinä, missä yleisradiolaiset kuvittelevat työpaikkansa jonkinlaiseksi sananvapauden linnakkeeksi, jota on suojeltava ”ulkopuolisilta hyökkäyksiltä”, siinä yliopistolta toimintamandaatin saaneet keskenkasvuiset pitävät yliopistoa jonkinlaisena tiedon ja totuuden temppelinä, joka velvoittaa heitä pönöttämään siellä omaa vihervasemmistolaista agendaansa.
Kritiikin he yrittävät kääntää ”häirinnäksi”, aivan kuten Yleisradion toimittajat lavastavat punavihreän kuplansa puhkaisuyritykset ”rasismiksi”, ”fasismiksi”, ”äärioikeistolaisuudeksi”, ”natsismiksi” tai joksikin muuksi refleksejä herättäväksi, minkä he katsovat edellyttävän välitöntä ”puuttumista” tai ”reagointia”.
Yleisradion ja yliopistojen ongelma ei ole niissä toimivien henkilöiden mahdollisesti kokema poliittinen painostus vaan niiden sisäinen politisoituminen. En ole havainnut kenenkään koskaan arvostelleen sen enempää Yleisradiota kuin yliopistojakaan vasemmistolaisuudesta toimiessaan itse niiden sisäpuolella. Oikeistoa he haukkuvat kyllä aina. Yleisradio ja yliopistot ovat vihervasemmistolaisuuden niin pitkälle mädättämiä, että sellaisen puolueettomuuden sankaruudella hurskasteleminen on silkkaa ja halpamaista valetta.
