Helsingin Sanomat tekee Suomesta Neuvostoliiton

Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala räkäisi eilen lukijoidensa naamatauluun kirjoituksella ”Nimetön vihapuhe tekee Suomesta Neuvostoliiton – Valhesivuston ylläpitäjäksi paljastui hyvämaineisen lakifirman asianajaja”.

Kolumnin laatinut partapulliainen väittää kirjoituksessaan, että ”sosiaalinen media on ennen kaikkea vaara sananvapaudelle” ja haukkuu lisäksi perussuomalaisten lehden, Suomen Uutisten, päätoimittajaa Matias Turkkilaa ”rasismista”. Lisäksi hän pitää vääränä, että Turkkila päästettiin Turun yliopiston ovesta sisään hänen käydessään vierailulla siellä.

Minäpä kerron teille, miksi kunnialliset ja oppineet kansalaiset esittävät totuuspuheensa anonyymisti. Tämä johtuu työelämän mielipidevankeudesta, jonka vallitessa työelämässä ei sallita poliittista kiistelyä. Niinpä monet totuuspuhujat pyrkivät salaamaan henkilöllisyytensä suojellakseen itseään ja työpaikkaansa vihervasemmiston, Helsingin Sanomien ja Yleisradion vihamielisiltä iskuilta ja anarkististen rabulistien mustamaalauskampanjoilta, joita he toteuttavat puskista huudellen. Malli huppu päässä esiintymiseen on peräisin heiltä.

Ansiokasta journalistista kritiikkiä esittävän YleWatch-sivuston eräästä kirjoituksesta voimme lukea, mitä totuuspuhujien omassa piirissä ajatellaan poliittisen vasemmiston harjoittamista ilmiantokampanoista ja maineen mustausyrityksistä:

”Vasemmiston ilmiantokulttuurissa on surullisinta, että se kuvastaa paljastavimmillaan millaiseen rappion tilaan se on vaipunut, pelkkään rääpimiseen ja sabotaasiin. Sillä ei ole yhteiskunnalle ja kansalle enää mitään annettavaa ja ainoat ketkä siitä vielä jotain irti saavat, ovat sen ideologiaa tekosyynä käyttävät kaunaiset vandaalit. [...]

Joka tapauksessa hegemoninen vasemmisto on tehnyt tästä pelistä jo niin kunniatonta, että sitä joutuu aina vain hämmästymään, kuinka se kykenee alittamaan kerta toisensa jälkeen nilkkimäisyytensä. Hegemonista asemaansa puolustava vasemmisto saa jatkossakin tottua siihen, että sen aloittamassa kulttuurisodassa kansallismielisiä vastaan se tulee saamaan myös itse iskuja. Jos nettipunakaartilaiset luulevat tällaisten häpeällisten painostusten olevan voittoja, he erehtyvät pahasti, joten he voivat jo nyt pyyhkiä kasvoiltaan pirullisen virneensä.”

Tämä tuli ilmeisestikin sisältä, paitsi viittaus hegemoniaan, jonka käsite on historiallisesti katsoen peräsin Antonio Gramscilta. Mutta voi sitä näinkin soveltaa. Viestiketjun kommenteissa kirjoittaja avaa vielä oman anonymiteettinsä motiiveja seuraavasti: ”Peli on mennyt likaiseksi ja siitä voi syyttää vain vasemmistoa ymmärtävää ja suojelevaa mediaa, jossa on toimittajina punavihreitä monta kertaa enemmän kuin kansassa keskimäärin. Maistakoot nyt omaa lääkettään.”

Sen sijaan Helsingin Sanomien Riku Rantala on hädissään siitä, että hänen perustamaansa Startup Refugees -järjestöä kohtaan on esitetty arvostelua sosiaalisessa mediassa. Lisäksi hän itkee tulleensa nimitellyksi ”valehtelijaksi”, mutta jo seuraavassa lauseessa hän syyttää itseään arvostellutta foorumia ”valhemediaksi” ja hämmästelee, että takaa paljastuikin ”menestyvä asianajaja” eikä ”epäonnistuja”!

Miten muutoin voisi ollakaan? Sosiaalisen median mahdollistamassa totuuspuheessa todellisuuden olemus kirkastuu, kun viestintää voi harjoittaa vapaasti tai ainakin vapaammin kuin Helsingin Sanomien omassa totalitaristisessa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden julistuksessa, joka on pääasiallinen syy vastareaktioiden nousuun.

Valitettavasti monet joutuvat esiintymään nimettöminä juuri vanhan median harjoittamien ajojahtien ja punikkifasistien toteuttamien solvauskampanjoiden vuoksi. Ei-vasemmistolaisuutensa vuoksi syrjittyjä ihmisiä he nimittelevät sitten ”epäonnistuneiksi”, jotta tahallinen julkaisupoliittinen tai tiedepoliittinen diskriminaatio saataisiin näyttämään satunnaiselta ja onnistumisenvaraiselta.

Riku Rantala hervahtaa argumentaatiossaan niinkin pahasti, että hän jakaa tuomioita, tosin kysymyksen muotoon lavastamassaan muodossa: ”Kun asianajaja tekee rikoksia levittäen valheita ja lietsoen vihaa, mistä ihmeen oikeudesta on kysymys?” Sitten hän perää ”vastuuta” tarkoittaen vastuullisuudella sitä, että on samaa mieltä kuin hän itse.

On oireellista, jos sanankäytön vapaus on riistetty niin pahasti pois, että jopa lakimiesten pitää luikkia peloissaan piiloon suojellakseen itseään ja ammattikäytäntöään maahanmuuttokriitikoita vastaan pursuilevalta vihalta. Juuri tämä Helsingin Sanomien itsensä kylvämä asenne tekee Suomesta Neuvostoliiton, Burman ja DDR:n kaltaisen.

Entä mikä lopultakin oli tuo Riku Rantalan valhesivustoksi väittämä internetsivusto? Kyseessä on ”Päivän Byrokraatti” -niminen yhteiskunnallista satiiria viljelevä sivusto, jolla paljastetaan suomalaisen viranomaisvallan hulluimpia mielivallan ilmauksia, viranomaisten väärinkäytösten merkkejä ja kaiken kaikkiaan vastustetaan kaavoihin kangistuneita käytäntöjä, joiden vuoksi kansalaisten aikaa, rahaa ja elämää kulutetaan turhanpäiväisissä, jäykän ja muodollisen virkakoneiston rattaissa.

Jos tämä on Riku Rantalan mielestä vihasivusto ja tekee Suomesta Neuvostoliiton, hän on tyhmä kuin Archie Bunkerin vävy. Neuvostoliittoon sivustoa yhdistää vain se, että myös kommunismissa ihmiset pakotettiin ilmaisemaan näkemyksensä satiirin kaapuun verhottuina ja anonyymisti. Neuvostoliitosta muistuttaa lisäksi parodiahorisontin ylittyminen niin, ettei parodiaa enää tunnisteta parodiaksi.

Ainoa syy vasemmistoaktivisti Rantalan pullikointiin oli siinä, että Päivän Byrokraatti oli saattanut naurunalaiseksi hänen pakolaishankkeensa, josta sivusto kirjoitti, että ”150 000 eurolla saatiin aikaiseksi kaarnavene”. Kun kansalaisten varoja tuhlattiin mitättömään pakolaisten integraatioprojektiin, se tietenkin paljastettuna harmitti Riku Rantalaa, joka alkoi uhkailla Päivän Byrokraattia vastineessaan ilmoittamillaan rikosväitteillä. Näyttöä oman poliittisen tempauksensa onnistumisesta hänellä ei ollut, muuta kuin sormissaan hypistelemänsä Life seeker boat -nimen saanut kaarnavene, joka hänen viljelemänsä start up -slangin mukaan ”skaalautuu isommillekin markkinoille”.

Todellinen kunnianloukkaus, eli sellaisen valheellisen informaation levittäminen, jolla vahingoitetaan ihmisen mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan tai elinkeinoaan, tapahtuu Hesarin kaltaisten julkaisujen toimesta, kun kunniallista ja asiantuntevaa ihmistä mustamaalataan ja hänen maineensa työelämässä pyritään pilaamaan.

Miksi esimerkiksi Matias Turkkila (jolla on myös akateeminen loppututkinto) ei saisi puhua, vierailla ja olla vaikka toimessakin yliopistossa? Tai yhtä hyvin minä, jolla on enemmän tutkintoja ja julkaisuja kuin keskivertoprofessoreilla yleensä? Yhä useamman totuuspuheen takaa paljastuu Rantalan pelkäämä ”hyvämaineinen asianajaja” eikä persoonallisuushäiriöinen vastarannankiiski.

Rantalan kolumni päättyy kirjoituksen laidassa olevaan toteamukseen, joka selittääkin aivan kaiken: ”Kirjoittaja on tietokirjailija, jonka mielestä Venäjän trolleista vouhotetaan, vaikka kotoperäiset ovat paljon suurempi uhka yhteiskunnalle.” Perille meni.