25. joulukuuta 2016

Ukraina ei saa unohtua


Ukrainan kriisi on jatkunut pian kolmen vuoden ajan. Sen olemassaolo on voinut unohtua monilta, sillä useat yhtäaikaiset huonot uutiset (esimerkiksi pakolaiskriisi ja kehnot taloustiedot) syövät huomiota toisiltaan. Tällä kirjoituksellani haluan muistuttaa, miksi Ukraina ei saa unohtua, miten koko kriisi syntyi, millainen sen pitkä historia on ja mitä siitä voisi oppia. Johtopäätökseni Suomen kannalta esitän kirjoitukseni lopussa. Oheinen teksti on lyhennelmä esitelmästä, joka on pidetty maanpuolustusalan seminaarissa.


Miksi Ukrainassa on separatisteja?

Separatismi on liikehdintää jonkin alueen erottamiseksi (engl. separate) vallitsevasta valtiomuodostelmasta. Syynä voivat olla esimerkiksi etniset erimielisyydet tai taloudelliset ja sosiaaliset erot. Separatismi johtaa usein kansallisvaltioiden hajottamispyrkimyksiin ja sitä kautta nationalismiin niin yhtenäistä kansallisvaltiota puolustavien kuin separatistienkin riveissä.

Separatismista rangaistaan ankarasti, sillä siihen liittyy maanpetturuutta ja terroristista väkivaltaa. Suurten näkemyserojen vuoksi separatistit eivät yleensä myönnä tai tunnista olevansa separatisteja lainkaan vaan pitävät itseään hyvyyden lähettiläinä, joiden tehtävä on auttaa ja pelastaa oma kansansa.

Ukrainan historiaan liittyy monensuuntaista separatismia, sillä maa on ollut muiden valtioiden astinlauta idästä länteen ja lännestä itään. Ukraina kuuluukin yhteen niistä monikulttuurisista vyöhykkeistä, joista professori Samuel P. Huntington totesi kirjassaan The Clash of Civilisations, että maailman lähes kaikki konfliktit paikantuvat juuri noille monenkirjaville alueille: kulttuuripiirien rajoille.

Ukrainan varhaishistoriaa pähkinänkuoressa

Ukrainan alueella ovat asuneet antiikin ajoista lähtien muiden muassa skyytit ja gootit, ja vanhalta ajalta asti siellä on tavattu sekä kreikkalaisten, kasaarien että itäslaavien vaikutteita. Myöhäiskeskiajalta eli 1200-luvulta asti Ukrainan alueella valtaa pitivät mongolit, jotka tekivät sinne sotaretkiään ja väistyivät vasta 1500-luvulla.

Ensimmäinen venäläisperäinen ryhmittymä Ukrainan alueella olivat kasakat, jotka kapinoivat 1600-luvun puolivälissä Puolaa vastaan ja tukeutuivat Venäjään. Kamppailussa katolista länttä, etelästä uhaksi koettuja turkkilaisia sekä islamilaista Osmanien valtakuntaa vastaan Itä-Ukraina ja Kiova liitettiin vuonna 1667 Venäjään ja länsiosa Puola-Liettuaan.

Suuressa Pohjan sodassa Itärannan Ukraina pyrki Ruotsin tuella eroon Venäjästä mutta hävisi Pultavan taistelussa, minkä tuloksena kasakoiden hallitsema Ukraina liitettiin entistä tiiviimmin Venäjään. Kun Puolan vaikutusvalta hiipui 1700-luvulla ja maa jaettiin Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken, myös pääosa Länsi-Ukrainaa liitettiin Venäjään.

Venäläismielisten ja lännelle myönteisten välinen juopa on ukrainalaisten keskuudessa vuosisatoja vanhaa. Erityistä painoa asialle antaa se, ettei ukrainalaisista edelleenkään ole venäjänkielisiä kuin kymmenisen prosenttia, vaikka Ukrainan kansallinen kielipolitiikka pyrittiin tuhoamaan neuvostoaikana. Ukrainan virallinen kieli on edelleen ukraina ja vain paikallisesti venäjä. Maalla ovat siis sen repaleisuudesta, mosaiikkimaisuudesta ja läpikulkua sisältäneestä historiasta huolimatta oma kieli, kulttuuri ja kansakunta.

Ukrainan epäonnistunut itsenäistyminen

1800-luvun puolivälissä virinnyt kansallisuusaate tukahduttiin venäläisten toimesta, ja Ukrainan itsenäistyminen alkoi Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen yhteydessä. Venäjän väliaikainen hallitus myönsikin Ukrainalle autonomian, ja 22. tammikuuta 1918 ukrainalaiset julistautuivat itsenäiseksi kansantasavallaksi.

Koska Neuvosto-Venäjä ei suostunut alueiden luovutuksiin, valtaa lähes koko Ukrainan alueella pitivät Itävalta-Unkari ja Saksa, joka kaappasi vallan 29. huhtikuuta, ja kansantasavalta lakkasi olemasta. Saksaan tukeutuvat kansallismieliset menettivät kuitenkin vaikutusvaltansa, kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, ja kansantasavalta palautettiin voimaan joulukuussa 1918.

Ukrainan itsenäistyminen oli monivaiheinen prosessi, jossa Venäjästä erottautuvia kutsuttiin alun perin separatisteiksi. Jako kansallismielisiin ja venäläismyönteisiin oli jo tuolloin voimakas. Itsenäistä kansantasavaltaa (myös sosiaalidemokraatteja) vastustaneet bolševikit määrittelivät maaliskuussa 1919 säätämällään perustuslailla valtionsa nimeksi ”Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta”, joka luovutti ulkosuhteensa Venäjän hoidettaviksi ja kävi sotaa Länsi-Ukrainan kansantasavaltoja sekä Etelä-Venäjän armeijaa vastaan Venäjän sisällissodassa 1919–1920.

Tästä eteenpäin riidan osapuolet olivat Ukrainan länsiosissa valtaa pitävä kansantasavalta ja itäosia hallitseva Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta. Jako tuo mieleen myös kansallismielisten ja venäläismyönteisten nykyisen jaon, ja se voidaankin nähdä historiallisena jatkeena nykytilanteelle, jota erottaa lähes sadan vuoden takaisista oloista vain Neuvostoliiton ajan kestänyt itsenäisyysliikkeen tukahduttamisen kausi.

Riian rauhassa 1921 Ukrainan läntisin osa luovutettiin Puolalle, ja bolševikkien vakiinnutettua valtansa Ukraina liitettiin 1922 perustettuun Neuvostoliittoon yhdessä Venäjän, Valko-Venäjän ja Transkaukasian maiden kanssa. Keskeisiä syitä itsenäisen kansantasavallan häviämiseen ja venäläisten alaisuuteen joutumiseen olivat (1) Saksan tappio maailmansodassa, (2) kansantasavaltalaisten epäonnistuneet liittopyrkimykset Puolan kanssa ja (3) ukrainalaisten keskuudessa vallinnut kansallinen erimielisyys, joka oli Suomen kansalaissotaan liittyvää eripuraa syvempi ja voimasuhteiltaan tasaväkisempi. Neuvosto-Venäjä ei myöskään antanut tukea maan itsenäistymiselle vaan vastusti sitä aseellisesti.

Aika Neuvostoliiton alaisuudessa: suuri nälänhätä ja kansanmurhat

Aika Neuvostoliiton yhteydessä oli Ukrainalle sarkastisesti sanoen ohraista. Maatalouden kollektivisointi aiheutti Ukrainaan vuosina 1932–1933 nälänhädän, jonka aikana 3–14 miljoonaa (lähteestä riippuen) ukrainalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Venäläiset kommunistit varastivat ukrainalaisten siemenviljan lisätäkseen vientiä ulkomaille, mistä johtuen Ukrainan nälänhätää on kutsuttu kansanmurhaksi ja nälällä tappamiseksi (holodomor). Holodomor oli niin kovaa, että Ukrainassa ajauduttiin kannibalismiin pistelemällä poskeen menehtyneitä ihmisiä, ja vähäisenkin ruokamäärän varastamisesta jaettiin kuolemanrangaistuksia (mikä helpotti ravitsemustilannetta tietenkin kahdella tavalla).

Holodomorin uhreista ja kansanmurhan statuksesta kiisteltiin Neuvostoliiton hajottua; esimerkiksi Ukrainan maltillinen kansallismielinen presidentti Viktor Juštšenko (virassa 2005–2010) pyrki saamaan sille tunnustuksen kansanmurhana. Hänen päävastustajansa ja seuraajansa Viktor Janukovytš puolestaan on kiistänyt, että kyse olisi ollut kansanmurhasta, ja hän on pitänyt sitä ”neuvostokansan yhteisenä tragediana”. Kansanmurhaksi tapahtuman on tunnustanut parikymmentä valtiota, ja myös Euroopan unioni hyväksyi 2008 päätöslauselman, jossa se tunnustaa holodomorin (Ukrainan vuosien 1932–1933 keinotekoisen nälänhädän) järkyttäväksi rikokseksi Ukrainan kansaa ja ihmisyyttä vastaan. Venäjälle paennut Janukovytš puolestaan on tätä nykyä etsintäkuulutettu joukkomurhasta.

Jo vuonna 1930 neuvostovaltio oli pakkolunastanut 30 prosenttia Ukrainan sadosta. Satojen pienentyessä pakko-otto oli seuraavana vuonna 41,5 prosenttia. Viljan kätkeminen johti viljelijöiden kidutuksiin, ja maataloustuotteiden löytämiseksi naisten jalkoja ja hameita valeltiin paloöljyllä sekä sytytettiin ja sammutettiin toistuvasti. Kolhoosilaisia joko riisuttiin kylmään palelemaan tai pakotettiin kuumille liesille, ja viimeisen kidutetun jälkeen aloitettiin uudestaan ensimmäisestä.

Neuvostoliiton virallisen historiankirjoituksen mukaan ukrainalaiset talonpojat sabotoivat maatalouden kollektivisointia, kun taas Stalinin näkemys oli, että maataloustyöläisten lakko jättää puna-armeijan leivättä. Tähkälain perustella yli 125 000 ukrainalaista tuomittiin sosialistisen omaisuuden varastamisesta vankileireille tai vankiloihin, joissa oli viisinkertaisesti väkeä paikkoihin verrattuna, ja 5 400 ihmistä teloitettiin, joista 85 prosenttia ilman oikeuden tuomiota.

Toisen maailmansodan aika ja saksalaismiehitys

Ukrainan pääkaupungiksi vaihdettiin 1934 Harkovan sijaan Kiova, jota rakennettiin Stalinin ajan arkkitehtuurin mukaiseksi venäläisväestölle tarkoitettuine kivitaloineen ja prospekteineen. Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Puola ja Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin, ja Puolan itäosat liitettiinkin Ukrainaan Neuvostoliiton hyökättyä Hitlerin tukemana Puolaan.

Saksan asevoimat vapauttivat ukrainalaiset neuvostovallasta ajaessaan panssarinsa 1941 Ukrainaan, jolloin muodostettiin miehityshallinto, mutta vain hetkeksi, sillä puna-armeijan edettyä 1943–1944 neuvostohallinto palautettiin, ja Puola pakotettiin luovuttamaan Neuvostoliiton 1939 ja 1944 uudelleen valtaamat eteläiset alueet virallisestikin Ukrainalle.

Saksalaismiehityksen aika koetteli myös karvaasti Ukrainaa, sillä saksalaiset natsit eivät enää olleet valmiita myöntämään Ukrainalle itsenäisyyttä, kuten vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan, vaikka Ukrainan kansallismieliset olivatkin julistaneet itsenäisen valtion heti miehityksen alettua. Saksan miehityshallinto alisti Ukrainan suoraan Saksan valtaan, ja natsimiehityksen aikana arviolta 600 000–900 000 Ukrainan juutalaista tuhottiin, mukana myös kasaarikansan jäseniä, jotka eivät olleet etniseltä alkuperältään juutalaisia vaan 900-luvulla juutalaiseen uskoon kääntyneitä.

Toisen maailmansodan lopussa myös Tšekkoslovakian itäisimmät osat liitettiin Ukrainaan, ja huomiota herättävää Ukrainan nykyisessä sodassa onkin se, että Puolan, Tšekin ja Slovakian alueellisista suhteista Ukrainaan ei keskustella lainkaan, vaikka mailla on paljon yhteistä historiaa. Keskeinen syy tähän on, että nämä maat ovat Naton sateenvarjon alla, ja Naton rajat ovat idän suunnalle pyhät.

Historian perusteella Saksalla on aina ollut keskeinen asema ukrainalaisten itsenäisyyskamppailuissa. Esimerkiksi vuonna 1918 Saksa esti kommunistien suunnitteleman maareformin, ja sillä on merkittävä rooli myös Ukrainan EU-linjan vetäjänä nykyisin.

Hruštšovin ja Brežnevin aika

Stalinin jälkeisistä Neuvostoliiton johtajista sekä Nikita Hruštšovilla (vallassa 1953–1964) että hänen seuraajallaan Leonid Brežnevillä (vallassa 1964–1982) oli sidos Ukrainaan. Hruštšov syntyi Kurskissa mutta vietti nuoruutensa Ukrainassa, jona aikana hänen väitetään ukrainalaistuneen. Hruštšov toimi vuodesta 1938 vuoteen 1941 (eli saksalaismiehityksen alkuun) asti Ukrainassa Stalinin eräänalaisena varakuninkaana eli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerinä, jolloin hän pyysi Moskovasta lupaa vangita yhteensä noin 30 000 ukrainalaista. Hruštšov sai myös huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ja kiipimispyrkimystensä vuoksi. Stalinin puhdistusten aikana näennäisesti ukrainalainen Hruštšov lähetti 8 500 petturia ammuttaviksi ja 33 000 vankileireille, joilta ei yleensä ollut paluuta.

Stalinin kuoltua 1953 ja Hruštšovin noustua valtaan uusi johtaja yritti ostaa ukrainalaisten kannatusta siirtämällä Krimin niemimaan Venäjästä osaksi Ukrainan sosialistista neuvostotasavaltaa vuonna 1954. Ele oli pitkälti kosmeettinen, aivan kuten myös perustuslakiin 1945 tehdyt muutokset, joiden seurauksena Ukraina kykeni joissakin asioissa toimimaan Neuvostoliitosta erillisenä ulkopoliittisena subjektina. Tämän johdosta Ukraina esiintyi Valko-Venäjän tavoin Yhdistyneissä kansakunnissa erillään Neuvostoliitosta, vaikka todellisuudessa erillisasemalla ei ollut mitään merkitystä, eikä kumpikaan maa harjoittanut itsenäistä ulkopolitiikkaa.

Maassa, joka oli pystynyt tuottamaan leipäviljaa vientiin vielä 1900-luvun alkupuolella, kärsittiin jälleen nälänhätää toisen maailmansodan jälkeen. Valtavat taistelut olivat runnelleet maata aineellisesti ja sotaväenotoilla. Syntyjään itäukrainalainen mutta kansallisuudeltaan venäläinen Leonid Brežnev yritti suudella ukrainalaiset hengiltä omalla pysähtyneisyyden ajaksi sanotulla valtakaudellaan, jonka kuluessa Ukrainaan rakennettiin aseteollisuutta ja maa palveli jälleen Neuvostoliiton leipäaittana. Tehoton maatalous ei kuitenkaan kyennyt ruokkimaan omaa väestöä, teollisuus ei pystynyt vastaamaan kysyntään ja noin puolet kansantuotteesta valui armeijaan, mikä puolestaan johti asuinolojen rapautumiseen, koulutuksen ja terveydenhuollon alamäkeen sekä tuottavuuden ja elintason laskuun.

Teollistamisen vertauskuvallisestikin huomionarvoinen epäonnistuminen oli Tšernobylissä sijainneen suuren Vladimir Lenin -ydinvoimalan räjähdys, joka kohteli kaltoin Ukrainan maaperää ja väestöä.

Itsenäisyyden aika

Ukrainan voi sanoa esiintyneen itsenäisenä valtiosubjektina (jolla on muiden valtioiden tunnustus ja itsenäinen ulkopolitiikka) vasta vuodesta 1991 asti, jolloin maa erosi Neuvostoliitosta. Kahden ensimmäisen presidentin Leonid Kravtšukin (virassa 1991–1994) ja Leonid Kutšman (virassa 1994–2005) aika koostui skandaaleista, korruptiosta, inflaatiosta ja jopa poliittisista murhista.

Ukrainan inflaatio oli Kravtšukin kaudella 1992–1994 noin 10 000 prosenttia vuodessa, palkkoja jätettiin maksamatta ja kauppalaivasto myytiin ulkomaille. Ydinvoimavastaisuuden vuoksi maa luovutti hallussaan olevat ydinaseet Venäjälle sillä ehdolla, että Venäjä kunnioittaa Ukrainan koskemattomuutta. Tämä oli ilmeisen huono kauppa, kuten ydinaseiden pois luovuttaminen aina on, sillä sopimus luonnollisesti rikottiin vahvemman sopimusosapuolen taholta.

Kravtšuk oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsen ja Ukrainan korkeimman neuvoston puhemies aina elokuuhun 1991 asti, jolloin hän alkoi tukea Ukrainan itsenäisyysliikettä, ja tämän vuoksi häntä on arvosteltu takinkääntämisestä ja opportunismista. Hävittyään vuoden 1994 presidentinvaalit venäläismielinen ja Nato-vastainen Kravtšuk on esiintynyt Ukrainan yhdistyneen sosiaalidemokraattisen puolueen riveissä. Käytännössä puolue yhdistetään kuitenkin suurpääomaan, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja korruptioon.

Kravtšukin tavoin myös hänen seuraajansa Leonid Kutšma oli kommunisti ja Ukrainan neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen, mistä tehtävästä hänet valittiin Ukrainan korkeimpaan neuvostoon. Ennen presidentiksi valintaansa hän ehti toimia vuosina 1992–1993 Ukrainan pääministerinä, josta asemasta hän erosi asettuakseen ehdolle presidentinvaaliin. Hänet valittiin uudelleen 1999, vaikka maan talous sukelsi neuvostoaikoja heikommalle tasolle, sillä hän onnistui lähentymään länttä.

Vuonna 2000 Kutšmaa epäiltiin osallisuudesta korruptioon, rahanpesuun ja toimittaja Georgi Gongazen murhaan, josta saatiin todisteita vuonna 2009, kun murhan tunnustanut entinen sisäministeriön kenraali Oleksi Pukatš todisti toimineensa Kutšman käskyn perusteella. Vuonna 2004 Kutšma ja hänen pääministerinsä Viktor Janukovytš (josta tuli Ukrainan neljäs presidentti) hävisivät vaalit länsimieliselle Viktor Juštšenkolle, joka piti tärkeimpänä tavoitteenaan lähentymistä Naton kanssa. Hanke kuitenkin epäonnistui, sillä vain 30 prosenttia ukrainalaisista antoi kannatuksensa Natolle, vaikka Juštšenko voittikin vaalit 54 prosentin ääniosuudella.

George W. Bush tuki koko ajan voimakkaasti Ukrainan ja Georgian liittymistä Natoon, ja hän olisi ollut valmis hyväksymään molemmat jäseneksi jopa ilman jäsenyyteen valmistavaa Membershit action plan -ohjelmaa.

Vuoden 2004 presidentinvaalikampanjaa käytiin likaisesti, ja sen aikana Juštšenko yritettiin myrkyttää KGB:n suosimaan tapaan, toisin sanoen suun kautta annetulla dioksiinilla, minkä tuloksena häntä jouduttiin hoitamaan wieniläisellä klinikalla. Myrkytyksen seurauksena Juštšenkon ulkonäkö pilaantui, kun hänen kasvonsa turposivat ja muuttuivat rokonarpisiksi, mutta vastapuoli kiisti myrkytysyrityksen.

Presidentinvirkaan astuttuaan oikeistolainen Juštšenko lausui heinäkuussa 2005, ettei ole varma, kannattiko Ukrainan luopua ydinaseista, ja talousvaikeuksiin haettiin hänen kaudellaan helpotusta korottamalla Ukrainan läpi kulkevan Venäjän maakaasun siirtomaksuja. Tämä johti Ukrainan ja Venäjän välien kiristymiseen, ja vastineeksi Venäjän Gazprom ilmoitti nostavansa Ukrainalle myytävän kaasun hinnan kolminkertaiseksi.

Suhteet Venäjään heikkenivät lopulta niin, että Venäjän Ukrainan-lähettilään Viktor Tšernomyrdinin jäädessä eläkkeelle 2009 Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti, ettei Tšernomyrdinin seuraaja saavu maahan ennen kuin vuoden 2010 vaalit on käyty. Suurlähettilään pois vetäminen oli suoraa puuttumista Ukrainan presidentinvaaliin.

Toukokuussa 2009 Ukrainan suurlähetystö Helsingissä joutui ilkivallan kohteeksi, kun iskun takana olleet niin sanotut ”antifasistit” syyttivät Juštšenkoa yhteistyöstä äärioikeiston kanssa. Voidaankin kiinnittää huomiota siihen, millaisella asialla nuo ”antifasistit” liikkuvat myös Suomessa.

Venäjän harjoittama kiristys puri Ukrainan kansalaismielipiteeseen. Venäjän pahentama talousahdinko johti Juštšenkon epäsuosioon ja hänen putoamiseensa vuoden 2010 vaalien toiselta kierrokselta, jolloin valituksi tuli Ukrainan venäjänkielisten ja teollistuneiden itäseutujen sekä Venäjän tukema Viktor Janukovytš, joka oli voittanut jo vuoden 2004 vaalien ensimmäisen kierroksen mutta joutunut väistymään epäillyn vaalivilpin vuoksi sekä oranssin vallankumouksen aiheuttaman kansannousun seurauksena.

Tultuaan valituksi vuoden 2010 vaaleissa Janukovytš sopi Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin kanssa Venäjän Mustanmeren laivaston Sevastopolin tukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta 25 vuodella kaasun hinnasta annettuja alennuksia vastaan, ja suhteet Venäjään kohentuivatkin huomattavasti.

Varjopuolena on ollut Ukrainan itsenäisyyden heikentyminen ja EU-suhteiden huonontuminen sekä Venäjä-riippuvuuden palautuminen. Janukovytšia on syytetty vallanhaluiseksi ja diktaattorimaiseksi hänen omittuaan käyttöönsä historiallisen Mežyhirjan kartanon, jolle suomalainen Honkarakenne toimitti päärakennuksen ja jota nykyään pidetään turistinähtävyytenä. Diktaattorin elkeitä omaksunut patriisi oli muun muassa tilauttanut sinne 39 miljoonaa euroa maksaneen kynttilänjalan.

Vallankumous 2014

Viimeinen pisara Janukovytšin edustamalle korruptiolle ja demokratian taannuttamiselle oli se, kun hän syystalvella 2013 hylkäsi EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU ollut suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista. Lopulta Janukovytš erotettiin 22. helmikuuta 2014 Ukrainan parlamentin hätäistunnossa, jossa 340 läsnä olleesta jäsenestä erottamisen puolesta äänesti 328.

Janukovytš lähti pääkaupunki Kiovasta Donetskiin, jossa hän yritti nousta Venäjälle lähtevään lentokoneeseen, mutta rajaviranomaiset estivät tämän. Lopulta Janukovytš onnistui pakenemaan Venäjälle, jossa hän pitää itseään edelleen Ukrainan laillisena presidenttinä. Myös häntä tukeva Venäjä on samaa mieltä.

Valtaan noussut hallitus kertoi, että Janukovytšin hallitus oli ryöstänyt yli 50 miljardia euroa valtion varoja, ja toukokuun lopussa Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, joissa Petro Porošenko voitti ensimmäisellä kierroksella saaden yli puolet annetuista äänistä. Tapahtunutta vallankumousta voidaan pitää täysin oikeutettuna eikä minään äärioikeiston protestina.

Venäjä puolestaan käytti Ukrainan sisäistä hajaannuksen tilaa hyväkseen ja siirsi joukkojaan Sevastopolin laivastotukikohtaan helmikuun lopussa 2014 alkaen, josta lukien Krim on ollut Venäjän hallussa. Tuosta ajankohdasta lukien Itä-Ukraina on ollut osittain Venäjän hallinnassa, ja maassa käydään sotaa Ukrainan hallituksen joukkojen ja Venäjän tukemien joukkojen välillä.

Krimin liittämistä Venäjään on yritetty perustella sillä, että Venäjä luovutti neuvostoaikana Krimin Ukrainalle Brežnevin aloitteesta. Tuolloinen luovutus oli itse asiassa historiallisesti katsoen palautus, sillä alun perin alue kuului Ukrainaan ja Brežnevin mainostettiin olevan ukrainalainen sekä ajatelleen maansa ja kansansa parasta! Itä-Ukrainan miehitystä Venäjä on perustellut halullaan auttaa maan venäjää puhuvaa väestöä humanitaarisesti.

Näissä argumenteissa näkyvät venäläisten kaksi keskeistä metodia: toinen on vetoaminen historiallisiin rajoihin ja vanhoihin karttoihin, ja toinen on 1800-luvulla käydyn Krimin sodan ajoilta periytyvä ulkopoliittinen doktriini, jonka mukaan Venäjä auttaa sotilaallisesti omia kansalaisiaan, venäjää puhuvia ja ortodokseja myös omien rajojensa ulkopuolella.

Venäjän ulkopolitiikan neljä muuta modus operandia ovat tunnetusti propaganda, pelottelu, provokaatio ja projisoiminen (eli peilailu). Venäjän viestinnästä tekee propagandaa se, että maa uskottelee valheidensa olevan vain ”toisenlaisia tulkintoja tai mielipiteitä” tai ”tasapuolisia näkökulmia”, joita se syöttää länsimaiselle medialle. Pelottelusta puolestaan tekee vaikuttavaa se, että Venäjällä on jo valmiiksi huono maine, joten sen ei tarvitse piitata maineensa kolhiintumisesta, ja siksi maa voi tehdä uskottavasti mitä tahansa. Provokaatioon Venäjä puolestaan viittaa pyrkiessään osoittamaan tekosyitä omille hyökkäyksilleen. Projektiolla eli peilailulla Venäjä pyrkii klassista tu quoque (”sinä myös”) -argumenttia viljellen kääntämään syyt omista toimistaan muiden maiden kontolle.

Näin tapahtui myös Krimillä, jossa Venäjä katsoi olevansa oikeutettu kaappaamaan vallan ja järjestämään vaalit siksi, että ukrainalaiset olivat kaapanneet Kiovassa vallan ja järjestäneet siellä vapaat vaalit. Samaan tapaan Neuvostoliitto piti oikeutettuna hyökätä Afganistaniin sillä perusteella, että Yhdysvallat suojeli vapaata demokratiaa Vietnamissa.

Venäjän pussiin pelaavat hyödylliset hölmöt kiljuvat usein Suomessa, että täytyyhän Venäjällä olla oikeus miehittää Ukrainaa, kun Nato osallistui Bosnian-Hertsegovinan sotaan! Todellisuudessa maailma ei ole tällainen nollasummapeli, sillä olennaista on, mitä nämä asioihin puuttujat edustavat. Länsivallat ovat edustaneet valistusihanteita, demokratiaa ja liberalismia, kun taas Venäjä ja Neuvostoliitto ovat edustaneet hämärää ihmisoikeuksien polkemista, totalitarismia ja diktatuuria.

Mitä Ukrainan kriisistä voi oppia?

Miksi Ukrainassa on separatisteja? Maassa on separatisteja, koska Ukraina on läpikotaisin köyhä maa, ja siellä juututtiin pohtimaan, kehittyisikö maa paremmin EU:n huomassa ja Naton sateenvarjon alla vai Venäjän aina anteliaassa syleilyssä. Ei ole epäilystäkään, etteikö maan taloutta ja tuotantoa olisi saatu paremmin tolpilleen EU:n vapaakauppasopimuksen myötä, mutta presidentti torppasi sen Venäjää mielistelläkseen. Tällaisia hedelmiä Venäjän myötäileminen kantaa.

Venäjä puolestaan on energiaa, raaka-aineita ja puolivalmisteita vievä maa, eikä edes energianjalostusta ole saatu siellä maata hyödyttävään kuntoon. Pietarissa juomavesi pitää keittää, ja maan infrastruktuuri on retuperällä samalla kun maa panostaa aseisiin ja polkee ihmisoikeuksia. Erkki Toivanen julkaisi aiheesta aikoinaan analyysin, joka on klassikko.

Venäjä on vain yksi maa Euraasian valtioiden joukossa. Sen kansantalous on Espanjan kokoluokkaa, ja väestöpohja vastaa Saksan ja Ranskan yhteenlaskettua väestöä. Kehittymistä EU:n kumppanina tarjottiin aikoinaan myös Venäjälle, mutta maan konservatiivit ovat linnoittautuneet siilipuolustukseen ja kieltäytyneet ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisesta. Mitään vastakkainasettelua ei olisi, jos Venäjä suostuisi noudattamaan länsimaisia oikeudenmukaisuuskäsityksiä.

Venäjä on ratkaisijan roolissa myös Syyriassa, jossa se tukee al-Assadin hallitusta länsivaltojen tukiessa demokratiaa tavoittelevia kapinallisia. Venäjä voisi lopettaa kriisin vetäytymiskäskyllä, mutta maa ei suostu perääntymään, koska se haluaa rakentaa alueelle omaa sillanpääasemaansa. Länsivallat eivät puolestaan taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi vetäytyä molemmilta alueilta (aiheesta enemmän tässä).

Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jossa konfliktialueet jaetaan kansainvälisessä politiikassa vanhentuneeksi tuomitun etupiiriperiaatteen mukaisesti. Yksi tulos voisi olla, että Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin ja osan Ukrainasta. Tämä olisi kuitenkin tappio lännelle, koska Venäjä saisi pysyvästi voimaan puolet jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei yhtäkään uutta parannusta. Siksi EU ei saa antaa periksi eikä tinkiä pakotteista Venäjää vastaan.

Ukrainassa taistellaan myös Suomesta

Mitä merkitystä Ukrainan sodalla ja lukkiutuneella kriisillä on Suomelle? Ukrainan sodan käsittely on projektio siitä, miten Suomea kohdeltaisiin, jos olisimme samanlaisessa tilanteessa. Siksi kannanotot Ukrainan kriisiin ja siellä käytävään sotaan ovat suoria kannanottoja omaa maatamme kohtaan, eikä aihetta saa haudata eikä unohtaa.

Kysymys ei ole vain siitä, haluammeko olla länsimaalaisia, sillä vaihtoehtoina ovat itämainen synkkyys, takapajuisuus ja alkukantaisuus. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuka määrittelee meidän arvomme ja kenen lippua seuraamme, ja erityisesti siitä, kuljemmeko itse eteenpäin vai taaksepäin.

Siksi Suomessa ei voi olla koskaan liian länsimielinen. Suomessa ei voi koskaan kannattaa liikaa Natoa. Suomessa ei voi koskaan kallistua liikaa länteen, sillä itäinen vaihtoehto on tuossa kuin luonnostaan.

Länsimaisiin arvoihin eivät kuulu kidutus, laittomat vankilat eivätkä mielipidevangit, jotka katoavat jäljettömiin. Länsimaisten arvojen mukaiseen vallan ylläpitämiseen ei tarvita valedemokratiaa tai lehdistönvapauteen ja sananvapauteen puuttumista valtiovallan pakkotoimin eikä myöskään hampaisiin asti aseistettua poliisia, joka tappaa pienimmästäkin tekosyystä.

Sen sijaan Venäjä on maa, joka vääristelee historian tosiasioita ja kirjoittaa niiden päälle oman historiantulkintansa, jonka se pyrkii esittämään näennäisesti tasa-arvoisena tai pelkkänä näkemyserona. Tilanne on tältä kannalta samanlainen kuin poppamies laittaisi omat hoitomenetelmänsä kilpailemaan lääketieteen kanssa esittäen käsityksensä yhdenvertaisena tulkintana, jonka erot ovat vain ”mielipiteidenvaraisia”.