Toimittaja ei ole tiedon valmistaja vaan jakelija ja usein myös vääristelijä. Toimittajan tehtävänä on toimittaa eli välittää tietoa yleisölle, aivan kuten nimikin viittaa.
Toimittajan ammattinimike periytyy ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut pääsyä tiedon lähteille saati, että yleisöt itse olisi voitu mieltää tiedon ja ymmärryksen tuottajiksi, kuten asia on poliittisen osallistumisen mahdollistavalla Internetin aikakaudella. Vielä parikymmentä vuotta sitten yleisöjen ajateltiin olevan tiedon kohteita tai kuluttajia ja toimittajien eräänlaisia postipoikia, jotka välittävät todellisuutta koskevaa tietoa toisille ihmisille.
Tämä tietenkin myös objektivoi, eli esineellisti, vastaanottajia. Yleisöjä pidettiin niin tyhminä, etteivät ne muka ymmärrä yläilmoista satelevaa lähetystyötä ilman, että toimittaja selittää, mistä on kyse. Samalla toimittajille tarjoutui tilaisuus painottaa, valikoida, suodattaa ja sensuroida sekä piirtää maailmasta tiedotusvälineen tai oman näkemyksensä mukainen kuva. Tampereen yliopiston kommunistisella tiedotusopin laitoksella ja sen toimittajakoulussa tämä lohduton asetelma tosin yritettiin kääntää marxilaisesti ja tekopyhästi päälaelleen niin, että siellä opetetut toimittajat muka pyrkivät välittämään ”objektiivista tietoa” ”objektiivisesta todellisuudesta”, vaikka tosiasiassa he olivat ja ovat edelleen pahimpia todellisuuden vääristelijöitä.
Runsas sata vuotta sitten toimittajan ammatin harjoittamiseen piti anoa Suomessakin viranomaislupa, mikä tosin ei taannut viestinnän paikkaansa pitävyyttä vaan ainoastaan sen, ettei jutuissa arvostella hallitusvaltaa. Nykyisin tuolta ajalta on muistona pressikortti ja eduskunnassa toimivilta toimittajilta vaadittava akkreditointi. Tätä vierasperäistä käsitettä käyttämällä viranomainen koettaa salata sen, että kansanedustuslaitoksen kansalaisvalvonta on luvanvaraista. Luvanvaraisuus tietenkin keskittää valtaa poliitikkojen luottotoimittajille. Eikö tämä ole aivan säälittävää demokratian pilkkaa?
Internetin ansiosta useimmat ihmiset pääsevät nykyisin alkuperäislähteiden äärelle helposti. Niinpä ihmisillä ei ole enää entisenlaista syytä lukea tiedotusvälineiden ja toimittajien kaunistelemia tai suodattamia juttuja, sillä sen, mitä kukin on sanonut ja tarkoittanut, voi tarkistaa suoraan puheenvuorojen esittäjien omista teksteistä ja kannanotoista. Usein myös todellisuus itse välittyy niistä suorista ja alkuperäisistä esityksistä, joita ihmiset lataavat YouTubeen, Facebookiin, blogeihin ja muihin tuutteihin, ja media joutuu seurailemaan niitä. Tämä on muuttanut toimittajien ammattikuvaa ja asemaa dramaattisesti.
”Toimittaminen” kumoaa sanomisen idean
Itse en ole pitkään aikaan luottanut toimittajien tekemiin juttuihin, uutisiin tai raportteihin. Toimittajien roolin mielipiteiden manipuloijina ja asenteiden muokkaajina, jopa suoranaisina demagogeina, on paljastanut maahanmuuttoa koskeva viestintä. Kuten jo eräässä aiemmassa kirjoituksessani analysoin, maahanmuutto on asia, jota koskevaa kirjoittelua leimaavat vieraskoreus, häveliäisyys, poliittinen korrektius, ongelmien salailu, rikosten kaunistelu ja suoranainen valehtelu. Nämä ovat olleet tyypillisiä etenkin Yleisradiolle ja Sanoman medioille.
Harmillista tässä asenteessa on, että omassa totuudenvastaisuudessaan se on ollut täysin epätieteellistä. Kognitiivista dissonanssia syntyy, kun asenne on ristiriidassa tiedon kanssa. Siihen liittyvä epäloogisuus onkin piirre, joka maahanmuuton suosimisessa pahiten raastaa ihmisten hermoja. Sekä hallitus että sen kaulapannassa roikkuva valtamedia ovat pyrkineet edistämään maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka taloutemme, sosiaaliturvamme, yhteiskuntarauhamme ja väestörakenteemme tuhoutuisivat niihin.
Kirjankustantamoissa puolestaan tekstien toimittamista sanotaan ”editoimiseksi”. Kirjoituksia siis ”korjaillaan”, ikään kuin ihmiset eivät itse osaisi ajatella ja kirjoittaa. Niitä lyhennetään, kavennetaan, pidennetään, leikataan, liimataan ja – ehkäpä jopa – sensuroidaan puolikoulutettujen humanististen tieteiden kandidaattien ylläpitämissä aikuisten apukouluissa. Mitään tekstiä ei voida kuitenkaan muunnella ilman, että ajatuksen merkitys muuttuu, kun taas kaiken sanomisen oma idea on siinä, että ihmiset voivat ilmaista ajatuksiaan vapaasti.
Vastaavaa sensurointia tapahtuu myös lehtien sekä TV- ja radiokanavien toimituksissa ja nettisivuilla. Kustantajien kansiin puolestaan päätyy kirjoituksia, joissa edustetaan kukkahattutätien elämännäkemystä ja joissa historian luita esiin kaivamalla pyritään laakeroimaan Stalinia tai horjuttamaan esimerkiksi pohjoismaisten kansojen pyrkimyksiä rakentaa ja säilyttää yhteistä identiteettiään, kuten nyt esimerkiksi eräässä toissa syksynä Finlandia-palkitussa teoksessa.
Miten toimivat myyrät ja todelliset mediaänkyrät?
Internet-julkaisemisen aikakaudella tiedotusvälineet ja kustantamot ovat turha porras tiedon tuottajien ja vastaanottajien välillä. Media ei tuota lisäarvoa, paitsi itselleen. Muille se tuottaa epäarvoja. On ollut surkuhupaisaa seurata, miten valtamedia on ahdistellut esimerkiksi MV-lehteä ja syyttänyt sitä valehtelusta, vaikka MV-lehti on pystynyt toistuvasti käräyttämään Helsingin Sanomat ja Yleisradion suoranaisista valheista.
Tällaiset metajulkaisut, joissa laajasti seurataan ja kommentoidaan valtamedian tekemisiä, ovat tervetulleita median kentille. Näin on siitäkin huolimatta, että niissä referoidaan ja siteerataan laajasti toisia medioita tekijänoikeussäädöksiä hipoen. Olisi kuitenkin mahdotonta arvostella muun median julkaisemia juttuja, jos niihin ei voisi viitata, tallentaa juttuja todistusaineistoksi ja myös uudelleen esittää totuudeksi tarkoitettuja valheita. Sitä paitsi myös vanhat mediat lainailevat toisiltaan ja yleisöiltään jatkuvasti ripustaen jutun loppuun pelkän maininnan siitä, mistä kyseinen juoru on saatu.
Valheiden valhe onkin ollut väittää viestinnän kentälle ilmaantunutta uutta mediaa leimaavasti valheelliseksi. Edustavan kuvan tavasta, jolla Yleisradio vääristelee ja värittää juttujaan vihervasemmistolaisen agendan mukaiseksi, saa esimerkiksi YleWatch-sivustolta. En voi huvittumatta katsella, kuinka myös MV-lehti paljasti jokin aika sitten Yleisradion verovaroillaan palkkaaman ”faktantarkastajan” Vasemmistonuorten edustajaksi. Yle siis käyttää ”tosiasioiden tarkistajana” ja tiedon luotettavuuden takaajana poliittiseen äärivasemmistoon sitoutunutta henkilöä, mikä antaa selvän kuvan tavasta, jolla Yleisradio toimii.
Siinä olisi siivoamista Ylen korkeasti palkkaamalle ”etiikkajohtajalle”, jolla ei ole tosin minkäänlaista filosofisen etiikan asiantuntemusta ja joka ei taidakaan olla muuta kuin kyseisen mediatalon propagandaministeri. Tällaiset etiikkajohtajat ovat aivan kuten kaikenlaiset demokratiajohtajatkin (oikeusministeriön
virkamies) puhtaasti ideologisia vallankäyttäjiä, joiden
tehtävänimikkeetkin filosofinen analyysi paljastaa ristiriitaisiksi ja
itseään vastustaviksi käsitteiksi. Helpompi on vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin jäsenkirjatoimittajan antaa totuudenmukainen kuva maailman menosta.
Tämän toimintanormatiivin seassa uiskentelee tietysti myös joitakin vastavirran kiiskejä tai vastarannan lohia, joten 257 päällikön Ylestä puhuttaessa ei voida yleistää. Tosin jokainen maailmaa koskeva lause on käytännössä yleistys, niin kuin lause ”lehmät loisivat puun alla”. Se ei kerro, loisivatko siellä kaikki maailman lehmät vai osa niistä. Silti väite voi olla molemmissa tapauksissa tosi. Se, että valtamediaa vaivaa ensisijassa sen oma poliittisen korrektiuden ideologia, on tullut yhtä selväksi kuin kansalaisten toreillaan toteama tosiasia, että on erikseen totuus ja Helsingin Sanomien ”totuus”.
On hyvin vaikeaa kuvitella, millainen poliittinen todellisuus olisi ilman Internetin mahdollistamaa suoraa pääsyä lähteille. Kuvitelkaa Paavo Väyrystä vaikeroimassa toimittajalle: ”En minä niin sano...”. Tai voisiko Jussi Halla-ahoa ja hänen tekemäänsä hyödyllistä työtä olla lainkaan olemassa, mikäli hänen olisi pitänyt viestiä sanottavansa suurelle yleisölle toimittajien, toimitusten tai kustantajien kautta?
Monet varmaan muistavat, kuinka häntäkin ahdisteltiin vääristelemällä hänen sanomisiaan, irrottamalla niitä asiayhteyksistään, kysymällä epäolennaisia ja jankuttelemalla aidan seipäistä, kun olisi pitänyt puhua itse aidasta (joka on sivumennen sanottuna edelleenkin rakentamatta). Mitään oikeusturvaa hänen itsensä oli turha hakea Julkisen sanan neuvostosta Yleisradion erään kommunistitoimittajan läimäytettyä tätä kohtalaisen oppinutta ihmistä ”rotutohtori”-nimityksellä, vaikka siten kompromettoitiin ihmisparan koko ajattelu ja asema yhteiskunnassa.
Näistä sananvapauden käyttäjiä ja sananvapauttaan käyttämällä puolustavia ihmisiä vastaan suunnatuista pienistä tuomioista ja välinpitämättömyyden ilmaisuista tulee yhdessä yksi suuri päätös. Se on ihmisarvoomme kuuluvan mielipiteiden vapauden ja ilmaisunvapauden röyhkeä pois korventaminen sosiaalisten tai juridisten sanktioiden uhalla.
Toimittaja näyttää olevan aidosti monikulttuurinen vasta, kun hänen harjoittamansa maahanmuuton suosinnan ja ulkomaalaisten palvonnan vuoksi joku hänen maanmiehensä vangitaan, menettää työpaikkansa, asuntonsa tai varallisuutensa ja ehkä joissakin tapauksissa henkensä niin kuin nyt Venäjällä, jossa KGB:n agentit laittavat radioaktiivista myrkkyä epämiellyttävinä koettujen sanankäyttäjien päiväkahviin työpaikoilla.
Tieteen punavihreä pöhöttyneisyys
Panettelevan argumentaation ei pitäisi milloinkaan läpäistä tieteen seulaa, mutta jäsenkirjatoimittajilta tunnettu asenne leimaa valitettavasti myös yliopistotehtävien haltijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston filosofian ainelaitoksen kahdesta lehtorista molemmat, Thomas Wallgren (Sdp) ja Panu Raatikainen (Vasemmistoliitto) ovat jäsenkirjalla puolueisiin sitoutuneita. Wallgren on toiminut Sdp:n puolueohjelmatoimikunnassa, mikä herättää kysymyksen, haluaako hän olla demarien pääideologi filosofiassa vai filosofian edustaja Sdp:ssä. Tampereen yliopistosta professorin pestillä palkittu Raatikainen taas antaa näyttöä puolueellisuudestaan tänäänkin kirjoituksessaan, jossa hän haukkuu perussuomalaisia terroristeiksi, vaikka perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa estääkseen terrorismia leviämästä Suomeen.
Samoin filosofian professorin tehtävää hoitanut Markus Lammenranta on käyttänyt filosofian luentosarjassaan (s. 6) Timo Soinia ja Olli Immosta herjaavaa esimerkkiä täysin estottomasti ja ilman, että kummankaan persoona liittyisi luentoaiheeseen muutoin kuin osana tiedepoliittisen luennoitsijan omaa töhrimisvimmaa. Tällä tavoin nämä filosofisen ajattelun tuholaiset voivat käyttää tieteellistä esiintymislavaansa persuinhoisen agendansa levittämiseen samanaikaisesti, kun he tekevät kaikkensa kieltääkseen yliopistolliset toimintaresurssit meiltä muilta. Esimerkkejä olisi helppo osoittaa lisää, sillä muuta näyttöä asioista ei ole juuri tarjolla.
En tiedä myöskään yhtään itseään tieteellisenä pitävää aikakauslehteä, joka ei olisi vasemmistolaisen organisaation perustama tai valtaama tai jolla ei olisi vasemmistolainen päätoimittaja. Esimerkiksi Tiede & Edistys -lehteä julkaisee suuri ja mahtava Tutkijaliitto, jonka keskeinen rahoittaja oli Neuvostoliitto. Sen ensimmäinen päätoimittaja oli SKDL:n kansanedustajanakin toiminut Seppo Toiviainen ja toinen vanha sotaratsu Antti Eskola. Tehtävässä ovat toimineet myös Kaarlo Tuori (Demla) ja J. P. Roos (Vasemmistoliitto).
Myös filosofiseksi aikakauslehdeksi itseään nimittävän Niin & Näin -lehden ensimmäinen päätoimittaja oli sitoutunut lujasti poliittiseen vasemmistoon, ja nykyinen Jaakko Belt sympatisoi kaiken ajattelun sosialisoimista muun muassa Kansan Uutisissa. Tämän pioneerityön merkiksi Niin & Näin sensuroi äskettäin oman keskustelupuheenvuoroni, jonka kirjoitin erään lehdessä aiemmin ilmestyneen artikkeliin johdosta. Arvostelin kirjoituksessani julkaisupolitiikan ongelmia, vertaisarviointien puolueellisuutta ja kansainvälisyyteen pakottamista, joten kirjoitukseni sensuroiminen osoitti oikeaksi juuri sen, mitä tekstissäni olin sanonut. Artikkelini ”Kerroskakkua vai kurpitsapikkelsiä? – Mitä vikaa on artikkelijulkaisemisessa, vertaisarvioinneissa ja kansainvälisyydessä” voi lukea tästä.
Todellisuudessa kyseiset Tieteellisten seurojen valtuuskunnan (TSV) julkaisufoorumiluokitukseen hirtetyt aikakauslehdet eivät ole mitään tieteellisiä julkaisuja vaan kommunistilehtiä, joita kuristaa vihervasemmistolainen kirjoittamisen normatiivi. Niiden toimituksissa harjoitettava saksiminen, sensuroiminen, kiertely, kaartelu, selittely, välttely, torjunta, puolustelu ja tyhmä ylenkatseellisuus osoittavat vain kuolinkouristuksissaan korahtelevaa tiedepoliittista vallankäyttöä. Sensurointiyritykset ovat poikkeuksetta merkkejä siitä, että lehden oma toimintatapa ei kestä kritiikkiä eikä avointa keskustelua. Kriittisyyden tunnusmerkki ei voi olla se, että kirjoittajia pakotetaan sitoutumaan vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin julkaisemisen ehtona.
Myös ”tieteellisenä” esiintyvä media sitoutuu saman kollektiivisen valheellisuuden osaksi kuin niin sanottu valtamediakin. Oikeasti nämä näennäistieteelliset julkaisut ovat pelkästään puolueellisia ja tarkoitushakuisia kulttuuri- ja mielipidelehtiä. Niiden olemassaolo perustuu vain ja ainoastaan opetus- ja kulttuuriministeriön mielipidelehtitukeen, ja niiden ilmestyminen on verrattavissa huitaisuun Mustanaamion irtonumerolla. Nähdäkseni ministeriö tekisi viisaasti ottaessaan kyseisiltä propagandajulkaisuilta taloudelliset tukensa pois.
Miksi maahanmuutto, monikulttuurisuus ja internatsismi puhuttavat?
Raivo, jolla vanhan median toimitukset ovat pyrkineet leimaamaan maahanmuuttoa arvostelevat ja vastustavat ihmiset rasisteiksi, oppineet epäonnistujiksi, perussuomalaiset moraalittomiksi ja Euroopan unionin sekä monikulttuurisuuden kriitikot uusnatseiksi, on ollut järjenvastaisuudessaan aivan käsittämätöntä. Kovin yllättävää se ei ole kylläkään ollut, koska juuri sellaista jälkeä syntyy, kun ituhipit ja muut mimosat päätyvät tekemään journalismia, tiedettä ja valtionpolitiikkaa.
Se, miksi juuri maahanmuutto on koettu äärimmäisen sähköistäväksi puheenaiheeksi, johtuu tosiasiasta, että maahanmuutto kyseenalaistaa ja vaarantaa kansakuntamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen, yhteenkuuluvuuden, kansallisen luottamuspääoman, toimintakyvyn, kulttuurin ja talouden. Maahanmuuton vastustaminen motivoituu vahvoista itsesäilytykseen liittyvistä intresseistä, jotka mitä ilmeisimmin noudattelevat biologisperäisiä ehtoja ja perustuvat naturalistiseen kilpailuun materiaalisista resursseista.
Vaikka ilmiö olisi tällä tavoin selitetty, sen takana olevat intressit eivät katoa. Siksi myöskään ilmiö ja sen vaikutusvaltaisuus eivät poistu. Rasismin syy ei ole rasismi, niin kuin maahanmuuttovastaisuuden syy ei ole maahanmuuttovastaisuus. Koska niiden syyt eivät ole niissä itsessään vaan niiden ulkopuolella, toisin sanoen maahanmuutossa, pitää myös syyllistäminen kohdistaa ongelman aiheuttajaan, maahanmuuttoon, joka on luonut Eurooppaan sekä muslimiterrorismin että kansallisten kahtiajakojen ongelman.
Rehellisyyttä ja älyllisyyttä olisi myöntää, että kyse on valtasuhteista. Sen tunnustamista, että politiikassa on kyse valtaintressien puolustamisesta, sanotaan reaalipolitiikaksi. Siitä poikkeaminen johtaa valheellisuuteen yhteiskunnallisissa käytännöissä.
Tässä valossa on omituista, että valtamedia on yhdessä hallitusvallan kanssa toiminut Suomen kansalaisten etuja vastaan. Niin sanottu vaihtoehtoinen media ei olekaan itse asiassa vaihtoehtoinen media lainkaan vaan totuutta esille tuova päämedia, joka on paljastanut vanhan valtamedian ideologiseksi, todellisuutta suodattavaksi ja vääristeleväksi.
Ehkä sitä ei olekaan sanottu valtamediaksi sen vaikutusvallan tai suosion kuvaamiseksi vaan sen pakkokeinoja käyttävien menettelytapojen luonnehtimiseksi, toisin sanoen siksi, että se on pyrkinyt muokkaamaan ihmisten asenteita manipulaation, propagandan ja informaatiosodankäynnin keinoin. Valtamedia on valhemedia jo siitäkin syystä, että valehtelu on vallankäytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti, eikä ole valtamediaa valehtelusta riippumattomana.
Eräs selitys toimittajien ilkeydelle suomalaisia ihmisiä kohtaan voi löytyä siitä, että toimittajat kokevat blogistit ja nettikolumnistit kilpailijoikseen. Blogistit tekevät työtään ilmaiseksi ja siten syövät palkatun toimittajakunnan leipää hyötymättä tosin itse omasta uhrautuvuudestaan lainkaan.
On syytä muistuttaa, että myöskään kustantaja tai tuottaja ei tuota teosta, vaan tekijä. Kustantaja on monessa tapauksessa tekijän kustannuksella eläjä. Kustanteen status on puolestaan himmentynyt eikä kirkasta julkaisun arvoa enää juuri mitenkään, sillä kaikki kustanteet ovat osoittautuneet omakustanteiksi. Otava on Reenpään suvun oma kustannusyhtiö, Sanoma Erkkojen ja Herlinien, ja WSOY ja Tammi ovat Bonnierin suvun omistamia omakustannusyhtiöitä. Tällaisen hegemonian keskellä viestinnän puolueettomuuden takaa enää vain kirjoittajien omatoiminen pienkustantaminen.
Kustantajien ja toimittajien ei pitäisi olla tiedon valmistajia vaan välittäjiä. Käytännössä julkaisuporras on kuitenkin tehdas, joka haisee kauas. Jos jutun aihetta ei aamukahvipöydässä löydetä, silloin valitaan tuotantotapa: ”Hei, tekaistaanpa uutinen!” Ja jatkokysymys on: ”Kuka tänään lynkataan?”
