Jukka Hankamäki: ”Jos Venäjä hyökkää” – Miksi Suomen pitäisi liittyä Natoon?

Strategit voivat iloita, sillä Venäjän siirrettyä sotilasjoukkojaan Ukrainan rajan tuntumaan ne eivät ole ainakaan Suomen rajoilla. Kun sodan uhka kohdistuu muualle, sitä ei käydä todennäköisesti täällä.

Tämä on totuus, mutta vain osatotuus, sillä myös itärajamme takana Alakurtissa majailee suuri määrä lomamatkalle kaipaavia sotilaita.

Ensin oli riski, sitten oli uhka, nyt on pitkään jatkunut kriisi, ja kohta voi olla vaara.

Venäjä valloitti nopean toiminnan joukoillaan Krimin keväällä 2014 ja vei tunnuksettomat sotilaansa Itä-Ukrainaan. Kirjoitin Ukrainan kurjasta asemasta Venäjän naapurissa viitisen vuotta sitten täällä.

Nyt kun Putin on jälleen laittanut militaaripoliittiset toimija-agenttinsa eli sotilasjoukkonsa lähtötelineisiin, tämä on aktualisoinut kysymyksen, missä Putin pysähtyy.

Median ja poliitikkojen tyynnyttelevästä uneliaisuudesta päätellen kysymys ei liioin näytä kiinnostavan Suomessa, vaikka Venäjältä Suomeen ei ole matkaa yhtään ja Suomi on Venäjässä kiinni kuin laiva laiturissa.

Ilman jarruja Venäjän sotilaskoneisto ei todennäköisesti pysähdy missään vaan etenee alue kerrallaan: siinä meni Tšetšenia, tuossa Etelä-Ossetia ja Georgia ja vihdoin Krim sekä Ukraina.

Jos Venäjä vie lisää joukkojaan Ukrainan alueelle, eli hyökkää kahdeksan vuotta sitten aloittamansa konfliktin jatkoksi nyt uudestaan, se aiheuttaa entistä syvemmän kriisin, joka vaikuttaa suoraan myös Suomeen.

Tällöin Naton ja Euroopan unionin on reagoitava. Koska sotaan Nato ei voi ryhtyä ollessaan puolustusliitto, liittolaismaat joutuvat kiristämään pakotteita Venäjää vastaan.

Koska pakotteet ovat jo nyt kireät, esiin nousee kysymys, mihin vielä voitaisiin puuttua. Tällöin vaakalaudalle joutuvat Venäjältä Suomeen tilattu ydinvoimala ja Saksalle tärkeä Nord Stream 2 -kaasuputki.

Tämä olisi huono juttu sekä Suomelle että Saksalle, sillä vihreän siirtymän toteuttaminen on saanut molemmissa maissa aikaan hurjan energiakriisin, ja ilman Venäjän kaasua Saksassa tulisi nopeasti kylmä.

Juuri valmistuneen Nord Stream 2 -kaasuputken sulkeminen koettelisi pahemmin Euroopan maita kuin Venäjää, eikä sitä voida pitää niinkään painostuskeinona Venäjää vastaan kuin Venäjän kiristysaseena suhteessa Euroopan unioniin.

Hampaisiin asti aseistautunut energia-autokratia Venäjä on Euroopalle eräänlainen Saudi-Arabia, jolle öljyase on aseöljyä.

Ukrainan kriisi aktualisoi Suomen Nato-kysymyksen

Koska pakottamisen vaihtoehdot ovat vähissä, Naton ja EU:n tulee osoittaa vahvuuttaan muilla keinoin, joista yksi on tiivistää symbolisesti rivejään.

Looginen vaihtoehto on, että Nato siirtää pelimerkkejään eteenpäin ja esittää Suomelle kysymyksen, onko Suomi mukana Natossa vai ei.

Oven on sanottu olevan kiinni muttei lukossa, mikä pitänee paikkaansa. Sotilasliitto ei tee negatiivisia päätöksiä, joilla se etukäteen sopisi, ettei se hyväksy jotain tiettyä maata jäseneksi. Liittokunta voi tehdä vain hyväksyviä tai hylkääviä päätöksiä ja niitäkin maiden omiin hakemuksiin.

Näin ollen on ymmärrettävää, että Suomen sanotaan päättävän jäseneksi hakemisesta itse. Miten muutoin voisi ollakaan, sikäli kuin Suomi on suvereeni ja itsenäinen valtio?

Giljotiinin terä voidaan kuitenkin virittää, jos Nato tekee aloitteen ja esittää Suomelle selvän kysymyksen, mikä Suomen Nato-kanta loppujen lopuksi on. Ovi ikään kuin avataan kutsuvasti raolleen, ja jos emme siitä kulje, se voi lonksahtaa lukkoon. Tämä linkoaisi Suomen Venäjän ja Valko-Venäjän leiriin.

Kolmas tie, eli liittoutumattomana pysyttely, on menettänyt kansainvälistä uskottavuuttaan ja tosiasiallisen tehonsa, sillä nykyisessä asemassaan Suomi on Putinin kämmenellä.

Avoimien ovien politiikan jatkuminen ei ole tulevaisuudessa varmaa, eikä sitä välttämättä kirjata Naton tulevaan konseptiin, vaikka Naton haluttomuus antaa turvatakuita Venäjälle pysyisikin voimassa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan voi siis aktualisoida Suomessa ulkopoliittisen kriisin, jossa joudutaan päättämään Nato-jäsenyydestä. Aloite voi tulla Yhdysvalloista, josta on myyty Suomelle tuiki tärkeitä hävittäjäkoneita.

Tällaisessa tilanteessa Suomella on kaksi mahdollisuutta: joko aloittaa prosessi Natoon liittymiseksi tai säilyttää aiempi linja liittoutumattomana maana sekä pyrkiä pysyttelemään konfliktien ulkopuolella.

Kansanäänestystä asiassa ei ehditä järjestää, eikä se olisi viisastakaan, sillä kampanjointiajasta tulisi Venäjän uhkailun ja disinformaation alusta. Kansanäänestystä ei ole Nato-jäsenyydestä järjestetty muissakaan maissa, lukuun ottamatta Unkarin ja Georgian tapaisia valtioita, joista toinen eteni jäseneksi murskaäänin toisen äänestyttäessä kansaa vasta, kun Venäjän panssarit möyrivät pihoilla.

Tapauksesta voi oppia, että palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin talo on tulessa. Tarja Halosen (sd.) presidenttikauden ja Erkki Tuomiojan (sd.) ulkoministerikauden historialliseksi virheeksi jää, että Suomi ei hakenut Naton jäseneksi hyvän sään aikana.

Suomen nykyinenkään vasemmistoenemmistöinen hallitus tuskin tekisi Nato-hakemusta omasta aloitteestaan, vaikka jäsenyyttä vaatisi kansakunnan etu.

Jos taas Suomi ei vastaisi Naton kutsuun myönteisesti, seuraus olisi, että Venäjällä hoilattaisiin Ода к радости Finis Finlandiaen johdosta. Puolueeton asiassa ei voi olla, vaikka liittoutumaton voikin.

Tosiasiassa myös ”liittoutumattomuus” on labiilin asemamme retorinen kehystys. Vaikka ”puolueettomuus” päättyi Suomen liityttyä Euroopan unioniin ja Suomi on voimassa olevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan liittoutumaton, Suomi aktuaalisesti liittoutui vuonna 2009 ratifioidessaan Lissabonin sopimuksen, jonka artiklan 42.7 mukaan EU:n jäsenvaltiot ovat velvollisia antamaan ”kaikin käytettävissään olevin keinoin” apua alueellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle toiselle jäsenvaltiolle.

Tämä ”EU:n turvatakuuna” tunnettu lauseke on kuitenkin poliittisesti kehno lisätessään aiheetonta luottamusta unionimaiden puolustuskykyyn. Tärkein ero Naton viidennen artiklan velvoitteisiin verrattuna on, että Euroopan unionilla ei ole sotilallista organisaatiota, joka Natolla on.

Suomen intresseissä hehkutettu ”eurooppalainen puolustusyhteistyö” on koettu toisissa EU-maissa turhaksi kaksinkertaiseksi rakenteeksi, jota ei todennäköisesti koskaan konkretisoida sotilaalliseksi järjestelmäksi.

Miten Venäjä lukee Suomea etupiiriinsä?

Tilannetta pahentaa, että Venäjä on ilmoittanut vastustavansa ”Naton laajenemista itään”. Se tarkoittaa, että Venäjä vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä Suomen ohi ja yli. Tässä mielessä Venäjä pyrkii lukemaan Suomen omaan etupiiriinsä, mikä on kylmän sodan aikainen ajattelutapa.

Yksityiskohtaisesti tarkasteltuina Venäjän 17. joulukuuta esittämät vaatimukset keskittyvät kahteen asiakohtaan, jotka se on julkaissut ulkoministeriönsä sivuilla:

Venäjä-Nato-luonnoksessa sanotaan, että

1) ”Pohjois-Atlantin sopimuksen jäsenvaltioita edustavat sopimusosapuolet sitoutuvat velvoitteeseen, jolla suljetaan pois Naton laajeneminen muun muassa Ukrainaan sekä muiden valtioiden liittäminen jäseneksi.”

Tämä on suora vaatimus myös Suomen Nato-jäsenyyden poissulkemiseksi ja loukkaa sitä kautta Suomen suvereniteettia sekä edustaa uutta kannanottoa Venäjän Suomi-suhteeseen, jossa tähän asti on toisteltu Suomen Nato-asian riippuvuutta suomalaisten omasta tahdosta.

Venäjä-Yhdysvallat-ehdotuksessa puolestaan esitetään, että

2) ”Yhdysvallat sitoutuu estämään Pohjois-Atlantin liiton laajentamisen edelleen idän suuntaan ja kieltäytymään ottamasta liittoumaan valtioita, jotka aiemmin kuuluivat Neuvostoliittoon.”

Lisäksi luonnoksessa ehdotetaan, että Euroopan tilanne joukkojen ja aseistuksen osalta jäädytettäisiin vastaamaan vuoden 1997 toukokuun tilannetta, jolloin solmittiin yhteistyösopimus Naton ja Venäjän välille.

Tämä tarkoittaa, että Venäjä pyrkii palauttamaan Naton toiminnan ajankohtaan, jonka jälkeen Natoon ovat liittyneet Albania, Bulgaria, Kroatia, Latvia, Liettua, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro.

Kun Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat asiasta 10. tammikuuta Genevessä, on selvää, että Yhdysvallat ja Nato eivät voi hyväksyä esitystä, jonka mukaan ne eivät saisi vahvistaa kyseisten maiden puolustusta.

Itäisiä maita on vahvistettu viime vuosina nimenomaan Venäjän aiheuttamien shokkien vuoksi. Niiden takia Nato on myös joutunut vaihtamaan raidetta kriisinhallintajärjestöstä takaisin kohti perinteistä puolustusliittoa.

Tosiasiassa Genevessä ei neuvotella vain Ukrainan asemasta vaan myös Suomen Nato-optiosta. Selvää on, että Suomen mahdollisuudesta hakea Natoon jäseneksi ei pidä edes keskustella saati päättää Venäjän eikä minkään muun maan välisissä neuvotteluissa eikä puhelinlankojen laulatuksessa.

Sauli Niinistö oli aivan oikeassa huomauttaessaan uudenvuodenpuheessaan, ettei asiaa pidä käsitellä Suomen ohi eikä yli, eikä EU:n pidä olla mukana pelkkänä pakotekoordinaattorina, vaan Suomen itsensä pitää olla ratkaisijan roolissa aina asioitamme käsiteltäessä.

Kieroa on, että esittämissään paragrafeissa Venäjä ei ole valmis rajoittamaan omaa laajenemistaan eikä ottamaan itselleen vastavuoroista sitoumusta siitä, ettei se käytä liittolaistaan Valko-Venäjää likaisen työn tekijänä puolestaan. Niin se on jo tehnyt rikkoessaan ETYJ:iä ja luotuaan paikallisen pakolaiskriisin Puolan-vastaiselle rajalle.

Venäjän ehdotuksissa on lisäksi suuri määrä Venäjän oman tulkinnan varaisiksi jätettyjä asiakohtia, joiden kautta Venäjä voisi määritellä jonkin toisessa maassa tehdyn sotilaallisen toimen uhaksi itselleen. Siten Putinin hallinto saisi tilaisuuden lavastaa itsensä marttyyriksi ja saada syyn vastatoimiin Mainilan laukausten tapaan.

Pahin ajateltavissa oleva neuvottelutulos olisi sen tyyppinen, josta Chamberlain ja Hitler sopivat 1938 Münchenissä. Siltä Suomen toivottavasti säästävät Puolan ja Baltian maiden vaatimukset, joiden mukaan Venäjän kanssa ei pitäisi neuvotella mistään.

Kukaan ei voi kuitenkaan ennustaa eikä välttämättä edes jälkikäteen tietää, mitä Yhdysvallat sopii Venäjän kanssa ja liittyykö sopimukseen jokin ”salainen lisäpöytäkirja”. Julkisuudelta salattiin sekin, että Yhdysvallat veti ohjuksiaan pois Turkista hintana Venäjän ohjuskuljetusten pysäyttämisestä Kuuban kriisin yhteydessä 1962.

Miten Venäjä tulee ajaneeksi Suomea Natoon?

Suomen itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin kaventaja on ollut koko ajan Venäjä. Jos Suomi ei Naton kumppaneineen reagoi tähän, Suomen liikkumatila objektiivisesti kapenee, ja siksi kytkimen ei pitäisi luistaa.

Tosiasiassa Euroopan maiden tulee voida päättää Naton jäsenyydestään itse, eikä Suomen Nato-jäsenyydessä olisi kyse ensinkään ”Naton itälaajentumisesta” vaan itsenäisen valtion hakeutumisesta Natoon. Väite ”Naton itälaajentumisesta” on käsitteellinen propaganda-ase, jolla yritetään sulkea Suomen ikkunat ja ovet länteen.

Yhdysvallat puolestaan on ilmoittanut puolustavansa valtioiden oikeutta päättää asiasta omin toimin. Tämä tarkoittaa, että myöskään kysymystä Nato-kannasta ei välttämättä esitetä Suomelle Nato-maiden suunnasta, sillä ulkopuolelta tulevan aloitteen tiedetään asettavan Suomen kiperän tilanteen eteen.

Olennaista on, käyttääkö Yhdysvallat Suomen tai Ruotsin kutsumista Naton jäseneksi eräänä Venäjän-politiikkansa välineenä ja vastavetona Venäjän vaatimuksiin. Tämä johtaisi helposti etupiirijaon mukaiseen karttojen uudelleen värjäämiseen.

Naton kosiokirje Suomelle ja Ruotsille voisi muuttaa pitkään jatkuneen tilanteen täysin, ja voidaan kysyä, kuka ulkopoliittinen syväkurkku laittoi ajatuspaja Nordic West Officen pomon Risto E. J. Penttilän väläyttämään tätä mahdollisuutta TV-lähetyksessä, jotta sitä kautta voitaisiin ilmoittaa Lännelle, että Naton aktiivisuus asiassa ei olisi rauhan oloissa Suomen etujen mukaista.

Myös Venäjän vastalause Naton laajenemiselle on mennyt perille Yhdysvalloissa, jossa joudutaan nyt miettimään, kumpi on Yhdysvalloille ja Suomelle vähemmän tappiollista: toteuttaa Venäjän toiveita vai realisoida Suomen Nato-optio.

Suomen ja Yhdysvaltain sekä muiden liittolaismaiden, kuten Norjan ja Britannian, välissä sopimuksissa (esim. JEF sekä Suomen ja Naton niin sanottu isäntämaasopimus) on paljon potentiaalia, mutta Venäjän aloittaman Ukrainan kriisin vakavuus on joka tapauksessa siinä, että se on jo nyt saattanut Suomen suurvaltojen välisen kiistelyn kentäksi.

Käytännössä Putin vaatii, että sitä ympäröivät maat kuuluvat sen vaikutusvaltaan. Molotov sopi sellaisesta elokuussa 1939 von Ribbentropin kanssa.

Suomi voi joutua valitsemaan leirinsä Venäjän ja Yhdysvaltain pelissä

Venäjän joukkojensiirto Ukrainan rajan tuntumaan voi olla ainakin pieneltä osin vastalause myös Suomen tekemään hävittäjäkauppaan.

Putinin vaatimus Naton jäsenhankinnan lopettamisesta on joka tapauksessa pöyristyttävä, kun Venäjä itse pyrkii laajenemaan valtauksilla ja sotatoimilla sekä kasaa jatkuvasti lisää joukkoja Ukrainan rajalle.

On todennäköistä, että Nato-aloitetta ei tule Yhdysvalloista, jossa on demari presidenttinä ja Bidenin kiinnostus kohdistuu Kiinaan. Voi olla, että aloitetta ei tee Saksakaan, koska sielläkin ovat punavihreät liberaalit hallitusvallassa. Sen sijaan Saksan aloitteleva hallitus on lupaillut tiukentaa otteitaan Venäjään ja Kiinaan.

Parasta olisi, jos Venäjä ei hyökkäisi mihinkään vaan vetäisi nykyisenkin kaalikeittokaaderinsa pois Ukrainan alueelta ja palauttaisi rajan tuntumassa olevat noin 90 000 sotilasta takaisin varuskuntiin.

Venäjällä on suuri intressi saada Ukrainan kriisi lopetetuksi, ja sotilaallisen voiman näyttäminen on keino luoda painetta neuvottelupöytään. Joukkojen siirto rajalle voi kertoa myös halusta vetäytyä.

Venäjän Yhdysvalloille tarjoamat ”turvallisuustakuut” ja ”Naton itälaajentumista” koskevat vaatimukset voivat osoittaa Venäjän haluavan poistua Ukrainasta, jonne hyökkääminen 2014 on osoittautunut virheeksi. Suvereenien valtioiden ulkopolitiikkaan kohdistuvat vaateet ilmentävät Venäjän omaa umpikujaa.

Ne, jotka arvelevat kriisin ratkeavan ja Venäjä-uhan poistuvan Venäjän vetäytymisen kautta, ovat luullakseni kuitenkin väärässä, ja Ukrainan kriisi venyy Afganistanin miehityksestä alkaneen kriisin tavoin vuosikymmenten mittaiseksi.

Tämä johtuu siitä, että neuvotteluissa Venäjälle ei voitaisi luvata mitään sellaista, jota se voisi mainostaa voittonaan ja jonka tuella maa voisi vetäytyä kasvojaan menettämättä valloittamiltaan alueilta. Venäjää tuskin saa pois Krimiltä rautakangellakaan.

Myös näkemysero idän ja lännen välillä on räikeä. Yhdysvallat haluaa nojata kansainvälisiin instituutioihin perustuvaan järjestykseen, kun taas Putin pyrkii luomaan suurvaltajohtajien keskinäisen etupiirijaon, jota poliittiset valtioliiderit mestaroivat omalla arvovallallaan. Juuri tätä kautta etupiirijaosta on tullut jälleen todellisuutta.

Asiaa pahentaa, että Yhdysvallatkaan ei ehdi maailmanpoliisiksi joka paikkaan, sillä sen intressit Kaukoidässä vaativat vakautta Euroopassa. Toisaalta selän kääntäminen Euroopan maille loisi epäluottamusta Kaukoidän maissa, eikä Yhdysvaltain sisäpolitiikkakaan ole oikein kunnossa.

Tosin juurisyy niin sanotun äärioikeiston nousuun Yhdysvalloissa ei ole sielläkään äärioikeisto itse vaan maahanmuutto ja sitä kannattava vihervasemmisto, joka yhdessä kansakuntien sekoittamista vaativien woke-vouhottajien ja cancel-häiriköiden kanssa on syypää samanlaisiin ongelmiin kaikkialla maailmassa. Niinpä Helsingin Sanomien toistama narratiivi ”Yhdysvaltain äärioikeistosta hajaannuksen syynä” ei vastaa todellisuutta vaan lähestyy Venäjä-mielistä propagandaa.

Myöskään Putinin väite ”Yhdysvaltain uhkailusta” Venäjän lähialueilla ei ole pätevä, sillä tosiasiassa Yhdysvallat puolustaa Ukrainan suvereniteettia Venäjän jo toteuttamaa Krimin-valloitusta vastaan.

Siksi on väärin verrata Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa ”Venäjän mahdolliseen läsnäoloon Meksikossa tai Kanadassa”. Yhdysvallat kun ei ole hyökännyt kumpaankaan maahan, toisin kuin Venäjä Krimille ja Itä-Ukrainaan. Putin ei ole mikään Louisianan sheriffi, jolla olisi oikeus toimia departmenttinsa ulkopuolella.

Venäjän pullistelu on sen omien etujen vastaista

Venäjän argumentaatio on muuttunut täysin brežneviläiseksi, ja lisäämällä voimankäyttöä Ukrainaa vastaan maa tulee ajaneeksi Suomea ja Ruotsia Naton jäseniksi.

Sellainen politiikka ei ole välttämättä Venäjän omienkaan etujen ja sen valtapyyteiden mukaista vaan vaikuttaa kielteisesti kansalaismielipiteisiin Venäjällä ja lisää Venäjän vastaisuutta muissa maissa.

Tulos on, että tsaarit muistetaan Fabergén munista, Putin munauksistaan.

Mikäli Putinin hallinto erehtyisi käyttämään voimaa Suomea vastaan, se tekisi Suomesta todennäköisesti voimakkaamman eikä heikompaa.

Lisäksi Venäjä menettäisi sen keskusteluyhteyden Länteen, joka sillä on Suomen kautta.

Putinin pullistelu kertoo Ukraina-politiikan umpikujan ohella siitä, että hänen valtakautensa lähestyy loppuaan.

Etupiirijaosta oli merkkejä jo 2018.

Suomen mediassa juuri minkäänlaista huomiota ei ole saanut Yhdysvaltain molempien suurten puolueiden päätös, että Yhdysvallat lopettaa Putinin presidenttiyden tunnustamisen vuoden 2024 vaalien jälkeen vedoten Venäjän perustuslakiin.

Suuri arvoitus onkin, jatkuuko Putinin politiikka uusilla nimillä, sillä mielipidetiedusteluja johtavat Žirinovskin, Medevedenin ja kenraali Šoigun tapaiset vanhat kasvot.

Pahimmassa tapauksessa pattitilanne ei laukea Putinin väistämättömään väistymiseen vaan jatkuu rauhaa tunnetusti rakastavan kansakunnan suureksi tappioksi. Tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä Venäjä voisi olla.

Valta ei ole nykyisin maa-alueiden valloittamista vaan ajatusten, tiedon, liikenneyhteyksien ja energian hallintaa, ja niitä Venäjä voisi hyödyntää aivan muilla keinoilla kuin panssarivaunuilla.

Venäjän tapa kiusata naapureitaan ei luo sille vaikutusvaltaa eikä kunnioitusta vaan murentaa Venäjän arvostusta kaikkialla, eikä Yhdysvallat ole toisaalta niin paha, että se muodostaisi uhkaa Venäjälle millään maailmankolkalla. Enintään Yhdysvallat on uhka Venäjällä vallitsevalle totalitarismille.

Poliittiset johtajat eivät yleensä esiinny lehtikuvissa ase kädessä, ellei nimi ole Osama bin Laden, mutta Putin tekee niin.

Venäjän harjoittaman politiikan kierous näkyy siinä, että duuma haaveilee neuvostoaikaisesta yhtenäisyydestä ja haluaa julistaa Neuvostoliiton hajoamisen viime vuosisadan suurimmaksi katastrofiksi. Ilman ideologista kuilua ja taustaa Venäjän nykyiset asenteet eivät olisi mahdollisia, ja käytännössä ne osoittavat, ettei Venäjä ole koskaan toipunut kommunismin ajan totalitarismista.

Ainoa valonpilkahdus Venäjän argumentaatiossa on, ettei sieltä ole esitetty suoranaista kieltoa Natoon liittymisestä vaan ainoastaan uhkaus Venäjän jälkikäteisistä vastatoimista, mikäli Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon. Se tosin esitettiin selvyyden vuoksi ilman kohteliaisuuslausekkeita.

Venäjä on näytellyt Pohjolassa ”kilttiä” ja vetänyt passiivista roolia juuri siksi, että Suomi ei ole liittynyt Natoon. Mutta Suomen periksi antaminen ja myöntyminen Venäjän vaateisiin tarkoittaisi, että edessämme on uusi YYA:n ja KGB:n aika sekä ulkojäsenyys Venäjän johtamassa Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä.

Tilanne on muuttunut Suomen Nato-jäsenyyttä vaativaksi

Suomettumisen vuosina ajateltiin niin, että mitä enemmän Suomi myötäilee itää, sitä pitemmälle liekanaru venyy länteen. Kyseistä politiikkaa ei arvostettu vaan lähinnä säälittiin länsimaissa ymmärtäväisesti.

Venäjällä katsotaan edelleen, että Suomi kuuluu Venäjän kainaloon, ja sen ajattelutavan mukaiseen aikakauteen pitää ehdottomasti varoa palaamasta.

Mikäli Venäjä hyökkää Ukrainaan, se haavoittaa vakavasti myös Suomea, sillä mikäli emme ole Naton sateenvarjon alla, luottamus Suomeen taloudellisten investointien kohteena kärsii.

Venäjä voi vaurioittaa turvallisuusympäristöä myös ilman sotilaallista voimaa, toimimalla kyberavaruudessa ja hybridioperaatioilla.

Toisaalta olemalla jäsenenä Natossa Suomi voisi parantaa asemaansa tasapainottamalla tilannetta ja saamalla Natosta tarvittavan tiedustelutiedon. En tiedä yhtäkään Nato-maata, jota vastaan Venäjä olisi nostanut asetta.

Venäjän-uhka ei voi paljoa nykyisestä pahentua, vaikka Suomi hakeutuisi Natoon, mutta Naton pelotepreventio voisi estää Suomea kärsimästä Ukrainan kohtaloa tai kohtalosta.

Tosiasia on, että Suomen turvallisuustilanne on muuttunut Venäjän toimien johdosta täysin, ja Suomi on jälleen suurvaltojen välisen etupiirijaon kohteena, jossa sen pitää valita puolensa.

Miten siis toimia tilanteessa, jossa (1) Nato voi hakea Suomen jäsenyyttä, (2) Suomella itsellään on suuri intressi hakea Natoon jäseneksi, ja (3) Venäjä pyrkii sulkemaan tuon mahdollisuuden?

Ajatellaanpa asiaa bysanttilais-brutaalisti: Venäjä on kyrpä ja Ukraina on toosa. Jos Ukraina raiskataan muun maailman katsellessa, kannattaako Suomi-neidon jäädä odottamaan vuoroaan, että joku on kiinni hameenhelmoissa, mahdollisesti Ahvenanmaassa? – Ei, vaan juosta setä Samin sylkkyyn.

Mikäli kriisi eskaloituu sotilaalliseksi yhteenotoksi Ukrainassa, Suomelle olisi hyväksi, että Suomi jättäisi jäsenhakemuksen Natoon, jossa se käsiteltäisiin kiireellisesti. Olennaista on, että aloitteen tekisi Suomi itse, eikä Nato hakisi Suomea jäseneksi.

Ainoa syy, jonka vuoksi Suomi ei kuulu Natoon, on Venäjän pelko. Se ei vähene pelkäämällä eikä pelottelijoita rukoilemalla vaan Natoon liittymällä.

Nato-keskustelu on hyödytöntä, jos se ei johda jäsenyyteen

Nato-kortti on pitkään toiminut Suomen ulkopolitiikan kaksisuuntaisena instrumenttina, jota on väläytetty aina tarpeen mukaan, kun on haluttu osoittaa vastalauseita Venäjän uhoa vastaan. Nato-optio on ollut Suomen pidäke Venäjälle ja keino osoittaa etääntymistä itänaapurista. Toisaalta option käyttämättömyydellä on vakuuteltu ja myönnytelty Venäjää palkkioksi sen voimatoimien pysymisestä passiivisina.

Nyt tästä liukusäätimestä on nuppi irti Venäjän politiikan vuoksi. Sekä Nato-optio että avoimien ovien politiikka sulavat pois, jos Nato-optiota ei syvimmänkään kriisin uhatessa realisoida. Ainoa syy, miksi Suomen Nato-jahkailua suostutaan ymmärtämään maailmalla, on ”uskotun miehen todistus”, jonka mukaisesti sotilaallista liittoutumattomuuttaan varjelee myös Ruotsi.

Nato-optio eli viittaaminen ”mahdollisuuteen hakea Natoon” on ollut melko tyhjänpäiväistä, sillä aina voidaan kysyä, mitä tarkoittaisi, että jokin maa ei voisi hakeutua Natoon. Vapaassa maailmassa mikä tahansa suvereeni maa voi hakeutua Natoon, ja siksi puhe Nato-optiosta tarkoittaa epäsuorasti sitä, että Suomi ei ole hakenut jäseneksi samasta syystä kuin jäsenyyttä pitäisi hakea: taustalla lemuavat Venäjän uhka ja painostus.

Ne olisivat olennaisesti pienempiä, jos Suomi olisi hakenut jäseneksi 1990-luvulla yhdessä Baltian maiden kanssa, mutta ulkoministeri Tarja Halosen mielestä Suomen ei pitänyt tuohon aaltoon osallistua, jotta Suomesta ei olisi leimautunut ex-sosialistinen ”Pohjois-Baltia”. Nyt Suomesta on tulossa noita maita paljon itäisempi valtio.

Puhe Nato-optiosta on ollut harhaanjohtavaa myös kauppateknisen vivahteensa vuoksi, sillä optio on perimmältään hintalupaus, joka lunastetaan tulevaisuudessa tietyn ajan täytyttyä. Koska ikkunoita länteen ei ole lännen puolelta koskaan suljettu, on optioajattelulla ollut lähinnä sisäpoliittista merkitystä Suomen Nato-myönteisten puolueiden pitäessä yllä omaa liikkumatilaansa Nato-kielteisiä puolueita vastaan. Mediassa ja poliittisessa retoriikassa elätetty ajatus ”liikkumatilasta” on toistanut neuvostoaikaista riippuvuutta Moskovan mielipiteistä.

Optioajatteluun on liittynyt lisäksi psykologinen kaksoissidos, jonka mukaisesti option realisoimisen (eli Natoon liittymisen) on katsottu vievän Suomelta mahdollisuuden käyttää liikkumavaran liukusäädintä idänpolitiikan instrumenttina jatkossa. Option säilyttämisestä on siis tullut itsetarkoitus ja siten este option realisoimiselle ja Naton jäsenyydelle! Tämän kompleksin kahleissa ei ole huomattu, että Naton jäsenenä ei enää tarvitse spekuloida Natoon liittymisestä eikä sen tuskallisuudesta.

Selvää on, että Ruotsille ei pidä antaa ensiviulua Suomen Nato-asiassa, sillä Suomi on aina ollut Ruotsille sen itäinen puskurivyöhyke, joka syötetään alkupalana Venäjälle. Suomen ja Ruotsin hakeutuminen yhtä jalkaa Natoon olisi tärkeää, mutta aloitteen tekoon on tarve ensisijaisesti Suomella, ja siksi hanke tulisi käynnistää täältä.

Mikäli Ruotsi päättäisi yksin hakea Naton jäsenyyttä, se jättäisi Suomen kaksin Venäjän kanssa, jolloin pohjoismainen viiteryhmämme kapenisi dramaattisesti. Tästä seuraa, että Suomen ja Ruotsin yhteistoiminnan tulisi olla suhteessa Natoon MiG-hitsausta saumattomampaa.

Ratkaisijan roolissa ovat jälleen sosiaalidemokraatit sekä Suomessa että Ruotsissa. SDP:llä ei ole varaa eikä oikeutta toistaa Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan virhettä, jonka tuloksena ulkopoliittinen johto hukkasi 2000-alun suotuisan tilanteen Natoon liittymiseksi.

Natoon liittyminen ja poliittisen kannatuksen osoittaminen ovat tärkeää poliittista työtä

Mitä arvoa sellaisella optiolla on, jota ei enää edes periaatteessa voisi realisoida? Suomessa Naton jäsenyyttä on kannattanut virallisesti vain 1½ puoluetta, ja tämä tehtävä on ollut suuriarvoinen. Muutoin poliittisilla markkinoilla ei olisi ollut Nato-myönteistä vaihtoehtoa ollenkaan, kun muut puolueet ovat sulkeneet option jo ennakolta pois omalla kielteisyydellään.

Sellaisen poliittisen viestin antaminen on ollut vastoin optio-ajattelun (mahdollisuuden) loogista rakennetta. Suomen Nato-vastaiset puolueet ovat menetelleet järjen vastaisesti sulkiessaan Nato-oven itseltään.

Putinin ensisijainen tavoite suhteessa Suomeen on sulkea Suomen Nato-optio. Jo nyt esitetyt puheet Suomen maalittamisesta Venäjän ohjusten kohteeksi ovat aiheuttaneet levottomuutta, jossa ovat kaikki syyt integroitua Naton jäseneksi. Mitäpä lisäuhkaa Natoon liittyminen Suomelle toisi, kun Venäjän toiminta on jo nyt ollut vaarallista sen uhatessa laittaa lähialueet jopa ydinasenapin alle?

Tosiasiassa Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon loisi Pohjolaan vakautta. Nykytilanteessa liian moni ovi on auki myös Venäjälle ja houkutus sotilaallisen tyhjiön täyttämiseen suuri esimerkiksi demilitarisoidulla Ahvenanmaalla.

Käsittääkseni väärässä ovat ne, jotka väittävät, että Natoon hakeutuminen veisi Suomen keskelle Ukrainan konfliktia. Me olemme keskellä sitä jo nyt, kun ohitsemme puhutaan, ja Suomi on huomaamatta liukunut Venäjän vaikutusvaltaan. Vaarallista on, jos Venäjälle yksin annetaan oikeus pelotella, eikä pelotevaikutukseen vastata yhtä suurella tasapainottavalla vaikutuksella.

Tilanne on taaskin perimmältään kaksiarvoinen. Mikäli Suomi hakee Naton jäsenyyttä, se voisi luonnollisesti triggeröidä Venäjää, joka joutuisi kuitenkin nielemään kiukkunsa. Mikäli taas emme hae, alistumme hiljaisesti Venäjän tahtoon.

Näkemys, jonka mukaan Natoon kiirehtiminen olisi altistumista Venäjän retoriikalle, on samanlaista kuin käsitys, että kannattaa välttää ehkäisyä, jottei tarvitse jännittää, pamahtaako paksuksi: päälaellaan seisovaa ja nurinkurista.

Ukrainan kriisi ja lähestyvät neuvottelut ovat saaneet Suomen Nato-vastaiset ja Venäjä-myönteiset aktivistit kaivautumaan poteroistaan Heikki Patomäen (vas.) tapaan ja vähättelemään Venäjän Suomelle muodostamaa uhkaa Helsingin Sanomien myötävaikutuksella. Kansainvälisessä politiikassa sovelletusta lateraalisesta näkökulmateoriasta ei ole tässä yhteydessä apua, sillä Venäjän näkökulmia on ymmärretty riittävästi jo.

Itse en luottaisi myöskään Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kangaspuron pessimistiseen näkemykseen Nato-jäsenyydestä. Vuonna 2014 muutamaa päivää ennen Krimin-miehitystä rauhanpuolustaja Kangaspuro kaiutti Putinin puheen tulkitsijana Iltalehdessä, että ”Venäjä ei aio liittää Krimiä Venäjään”. Tämä kaikki voidaan nähdä osana Putin-myönteisen propagandan kryptiikkaa, jonka alkulähde on luultavasti Kremlissä ja luotettavuus kuin Tamara Maunosen unikirjassa.

Tehdäkseen ulkopolitiikassa viisaasti onkin aina syytä kysyä asiaa Patomäeltä ja Kangaspurolta ja tehdä päinvastoin, niin menee todennäköisesti oikein.

Miten Suomi Natoon?

Naton velvoitteet eivät kummoisia ole; Suomella on ollut Afganistanissa suurempi sotilaallinen panostus kuin Nato-maa Tanskalla Irakin operaatiossa. Lisäksi jokainen maa päättää osallistumisestaan Naton sotilaallisiin toimiin itse.

Jäsenyyden voisi estää käytännössä vain Venäjä luomalla Suomeen konfliktin, sillä sotilasliitto ei voi hyväksyä jäseniä, joilla on sukset ristissä jonkin muun maan kanssa. Siksi hakemuksen tekemisessä ei voida empiä, ja logiikan vaatimus on, että dramaattisessa tilanteessa hallitus voisi tiedottaa hakemuksen jättämisestä vasta sen ollessa vireillä.

Hakemuksen käsittelyn ajan hakeva maa nauttisi Naton turvatakuista, mikä merkitsee, että hakevaa maata kohdellaan samoin kuin jäsenmaata. Prosessi kestäisi vuoden päivät, sillä hakemus pitää käsitellä jokaisessa nykyisessä Nato-maassa, mutta prosessia voidaan myös nopeuttaa.

Tulos olisi todennäköisesti myönteinen, sillä Suomi ja Ruotsi ovat Nato-kelpoisia, ja kaikki keskeiset Nato-maat ovat luvanneet Suomelle ja Ruotsille kultakortin puolustusliittoon.

Ainoa riski asiassa on, että Nato-kortin voi käyttää vain kerran, ja siksi tulos ei saisi olla kielteinen. Niinpä Suomi voisi tiedustella kaikkien 30 Nato-maan kannat ja suostumuksen etukäteen, jolloin hakemukseen ei liittyisi hylätyksi tulon riskiä.

Asiasta pitäisi sopia etukäteen siksikin, että asian tullessa julki Venäjä todennäköisesti alkaisi painostaa Euroopan Nato-maita käytössään olevin keinoin. Informaatio- ja hybridivaikuttaminen kuitenkin lisäisi Venäjä-vastaisuutta eikä Suomi-vastaisuutta Euroopassa.

Myöskään Unkarin ja Turkin tapaisten maiden vastahakoisuutta ei ole syytä yliarvioida, vaan maat olisi helppoa saada laajentumisen taakse muistuttamalla, että vastustamisesta Venäjä saisi niiden omien etujen vastaisen propagandahyödyn. Lisäksi Yhdysvalloilla ja liittokunnan muilla jäsenillä ei ole varaa heittää mitään maita metron alle joutumatta itse kärsimään arvovaltatappiota ja epäilyjä siitä, kuka on seuraava.

Kansalaisten pitäisi Suomessa hyväksyä se, että kansakunnan edusta päätetään osittain myös julkisuudelta salassa, kuten sotilasasioissa yleensäkin. Kansanäänestys on ehdottomasti pois suljettava vaihtoehto, ja asia pitäisi ratkaista puolueissa, joissa voidaan saavuttaa Naton vaatima näyttö kansan tuesta jäsenyydelle. Asian ratkaisee eduskunta kansanedustajien yksinkertaisella enemmistöllä.

Kansanäänestys on sula mahdottomuus, sillä se avaisi tien hurjaan propagandasotaan ja uhkailuun Venäjän suunnalta. Kansa ei yleensä vastaa siihen, mitä siltä kysytään, vaan siltä pohjalta, miltä asia tuntuu, ja Unkarin ohella ainoa asiasta äänestyttänyt jäsenmaa on Espanja, joka järjesti Natoon liittymisestä kansanäänestyksen jälkikäteen.

Olen itse ollut vuosikymmenten ajan Nato-jäsenyyden kannalla. Ukrainan tilanne on onneton juuri siksi, että maa ei tarttunut aikoinaan Yhdysvaltain kädenojennukseen eikä liittynyt Natoon, vaikka maa olisi hyväksytty jäseneksi ilman sotilasteknisten jäsenyysehtojen täyttämistä. Venäjä itse tavoitteli Naton jäsenyyttä parikymmentä vuotta sitten livahtaakseen kettuna kanatarhaan ja estääkseen Naton laajentumisen sisältäpäin.

EU-maista ovat Suomen ja Ruotsin lisäksi ulkona vain Itävalta, jossa jäsenyyden estää Saksan pelossa säädetty ja sotilasliitot kieltävä perustuslaki, sekä konflikteista kärsineet saarivaltiot Irlanti, Kypros ja Malta, joilla ei ole paljoa vaarallisia rajanaapureita.

Vihreä ja ympäristö- ja energiapolitiikka tuhosi valtiontalouden

Turvallisuutta ovat heikentäneet ja heikentävät jatkossakin taloudelliset taistelut. Suomella ovat edessä entistä vaikeammat ajat, joita vuosisadan huonoin hallitus pahentaa. Pandemian lisäksi meitä varjostaa jälleen orastava panslavismi.

Venäjä ja Kiina ovat hyötyneet Euroopan energiakriisistä ja hallitusten tekemistä vihreistä päätöksistä, joilla on kiristetty köyttä valtiontalouksien ja veronmaksajien kaulan ympärillä.

Vihreiden vaatimat ilmastopoliittiset aneet ovat luoneet poliittista valtaa Venäjälle ja Kiinalle sekä Intian tapaisille kehitysmaille, joissa ympäristöasiat ovat retuperällä ja joissa Euroopan unionin lammasmaisesta hyväntekeväisyydestä ja itsensä ruoskimisesta on osattu ottaa kaikki hyöty.

Vihreä siirtymä on huonontanut teollisuuden taloudellista hyötysuhdetta ja siirtänyt sekä työpaikkoja että hiilivuodon myötä myös ympäristökatastrofia maailman takapihoille, joissa jatkuva väestönkasvu on se todellinen ongelma.

Ilmastonmuutos voidaan pysäyttää ihmiskunnan muutoksella – ei väestönvaihdoksella, kuten vihervasemmistossa ajatellaan.

Sen sijaan valtiontalouksien alijäämiä ei saada kurotuiksi umpeen enää millään. Euroopan unionin jäsenmaat ovat korviaan myöten veloissa, ja kansalaiset sekä yritykset ovat ylivelkaantuneita.

Julkisen talouden ja yksityisen sektorin velkaantumista on pyritty hallitsemaan alhaisella korkotasolla, mutta koronakriisin aiheuttama hyödykkeiden väheneminen markkinoilta (mukaan lukien energia) on lähettänyt hinnat nousuun.

Jos viiden prosentin pintaan kivunnutta inflaatiota ei hillitä tuotantoa tehostamalla ja tarjontaa lisäämällä vaan keskuspankin kiristämällä rahapolitiikalla, vähenee kansalaisten ostovoima, ja velkojen hoitaminen vaikeutuu talouden sakatessa kysynnän heikkenemiseen.

EKP on nyt vähentämässä valtioiden joukkovelkakirjojen ostamista markkinoilta, mikä vaikeuttaa rahan saatavuutta, heikentää talouskasvua ja lietsoo lamaa. Jos taas inflaatiota ei tällä tavoin hillitä, velkakriisi voi aktualisoitua korkojen nousun kautta, kun ylivelkaantuneet valtiot ja kansalaiset kaatuvat ahmimiinsa luottoihin.

Jossain vaiheessa Euroopan keskuspankin vauhtipyörän on joka tapauksessa pysähdyttävä, sillä lelurahan tuottaminen ei voi jatkua loputtomiin eikä edes EKP:n taseeseen sovi äärettömästi roskalainojen kaltaisia bluffeja.

Mikäli valtionvelkojen korkomenoja ei enää rahoiteta keskuspankkiluotoilla, alkavat kansantaloudet kaatua.

Ja jos jokin Italian tai Espanjan kokoinen valtiontalous romahtaa, menee myös euroalue ja mahdollisesti koko EU kasaan kuin korttitalo.

Tämä kaikki sopii tietenkin Venäjän ja Kiinan partituureihin, etenkin kun maat ovat ilmoittaneet olevansa liittolaisia.

Tällaisessa tilanteessa Suomen jäsenyys Natossa olisi kullanarvoinen asia, sillä EU:n niin sanotut turvatakuut vakuuttavat vähemmän kuin Putinin taltuttama tiikeri.

Niinpä Nato-jäsenyys kannattaisi saada voimaan ennen Euroopan unionin mahdollista repeilemistä liitoksistaan.

Myönteistä Suomen nykyhallituksen toimissa on vain sisärajavalvonnan toistuva palauttaminen, sillä se on estänyt pakolaiskriisiä leviämästä EU:n sisällä.

Toivon kaikille hyvää uutta vuotta, mutta ikäväkseni en voi toivottaa sitä.

Aiheesta aiemmin:

Suomen Nato-juna meni jo (2017)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)