Alexander Stubb saa varmasti raikuvat aplodit toiminnastaan Trump-kuiskaajana ja muusta ulkopoliittisesta notkeudestaan. Mutta tulokset eurointoilusta ja Suomen kytkemisestä aina vain syvemmälle internationalismin kahleisiin ovat näkemättä. Kokonaisvisio puuttuu, tai jos se on, se on väärä.
Stubb lausui jokin aika sitten Iltalehden mukaan:
”Jos minulla olisi mahdollisuus, tekisin Ukrainasta heti Naton jäsenmaan. Mutta olen realistinen sen suhteen, ettei se ole poliittisesti mahdollista.”
Onneksi ei ole, sillä tiedättekö, mitä Stubbin toiveen toteutumisesta seuraisi?
Jos sotaa käyvästä Ukrainasta tehtäisiin NATOn jäsenmaa (vastoin NATOn liittymissääntöjä), myös Suomesta tulisi NATOn jäsenenä Ukrainan sodan osapuoli, ja Venäjän kanuunat kääntyisivät silloin suoraan Suomeen.
Stubb olisi siis valmis saattamaan Suomen sotaan Venäjän kanssa, mikä ei ehkä ole tasavallan presidentiltä täysin harkittu kannanotto.
Samalla kun toimittajat hyrisevät tyytyväisyydestä puolustusministeri Antti Häkkäsen (kok.) allekirjoitettua Turkin NATO-kokouksessa pinon puolustusteollisuussopimuksia, unohdetaan autuaasti se, millä Ukrainalle luvatut 70 euromiljardia maksetaan.
Kyseessä on lähes Suomen valtionbudjettia vastaava kasa rahaa, ja Suomi yksin on tukenut Ukrainaa sodan aikana jo yli 4,6 miljardilla eurolla, joka vastaa tuona aikana yleiseen asumistukeen käytettyjä varoja.
Venäjälle on tottahan toki pantava kampoihin, mutta Suomen ei ole järkevää vaahdota eturintamassa itään päin, sillä me olemme jo eturintamassa ja tarvitsemme resurssimme itse. Nyrkin puiminen Venäjälle merkitsee pahimmillaan pään lyömistä Karjalan mäntyyn, sillä aina tulee myös sodan jälkeinen aika.
Oman näkemykseni mukaan Ukrainan sota ei koskaan pääty, eikä siitä erotu selvää voittajaa. Se vain jää kesken, kuten Krimin sota 1800-luvun puolivälissä. Valtioiden ja liittokuntien välille jää konflikti, jota vain sanotaan rauhaksi ja joka toisin ajoin puhkeaa sodaksi.
NATOn kesäkokousedustajien puheissa vilahtelivat nyt ”suorituskyvyt” kuin Chippendales-strippajien mainoksissa.
Suomelle kansallisten ”kyvykkyyksien” kasvattaminen 3,5:een prosenttiin BKT:stä (337 mrd) maksaa yli 10 miljardia euroa vuodessa, ja Häkkänen sanoi, että uusia veroja ei sen vuoksi tule.
Joten voidaan kysyä, mistä tämä kaikki raha otetaan; Kokoomuksen mukaan ilmeisesti leikkaamalla kansalaisten perusturvaa. Valtiontalouden tarkastusviraston ja lehdistön mielestä NATO-kustannusten arviointi on mennyt pieleen, ja menoja on piilotettu myös eduskunnalta.
En väitä, että Suomella olisi ollut parempia vaihtoehtoja kuin liittyä NATOon, mutta liittokunnassa vallitseva sotahysteria uhkaa jäsenmaiden taloutta ja sitä kautta turvallisuutta jo enemmän kuin Venäjä omassa naurettavassa raihnaisuudessaan.
Häkkänen intoilee varustelukiimassaan, että Suomen pitää saada ilmavalvontaan myös ”oma kone”. Tämä tuo elävästi mieleen 1970-luvun TV-komediaan Sämpy liittyvän jakson ”Oma kone”, jossa erilaisten väärinkäsitysten tuloksena osastopäällikkö Putkosen ja johtaja Rosenqvistin matkatoimistoon päädyttiin hankkimaan oma lentokone.
Saab tarjosi Suomelle kahta GlobalEye-tutkakonetta jo Gripen-kaupan mukana, mutta Suomi ei tuolloin tarttunut tilaisuuteen. Häkkäsen retoriikan mukaan ”[n]yt tilanne on muuttunut ja kokonaiskuva hahmottunut.”
Tilanne muuttuu toki jatkossakin, mutta siihen asti keskitytään ilmeisesti miellyttämään Valkoisen talon aikuista vauvaa. Se puolestaan muodostaa oman TV-komediansa, jossa operoidaan ”prosenteilla bruttokansantuotteesta”.
Viiden prosentin puolustusmenotavoite on kuin liittokunnan maiden konkurssitavoite, kahdesta syystä.
Ensinnäkin arviointiperuste on mielivaltainen. Se ei ota huomioon, että jäsenmaiden sijainti, tontti, väestöpohja ja kansantuotteen kertymä ovat täysin erilaiset ja vertailukelvottomat, eikä suuressa osassa maista ole edes yleistä asevelvollisuutta.
Toiseksi, puolustusmenojen osuuteen bruttokansantuotteesta voidaan sisällyttää muun muassa ratakiskojen kiillotusta, eivätkä laskuissa näy juuri tuon yleisen asevelvollisuuden tuottamat kontribuutiot, vaikka varusmiesten päivärahojen hyötysuhde puolustukselle on kaikkein tehokkain.
Vielä vihdoin Trump on sanonut, ettei Yhdysvaltojen itsensä tarvitse nostaa puolustusmenojaan 5 prosentin eikä edes 3,5 prosentin tasolle.
Tästä kaikesta ei sovi tietenkään moittia Trumpia, sillä hänellä riittää muiden aiheuttamia huolia ympäri maailmaa, ja Iranilta on otettava ydinpommin valmistusaineet tavalla tai toisella pois.
Pahinta sotahulluutta edustaakin Putin ja hänen hallintonsa, ja Lähi-idän maissa sotahulluus näyttää olevan kansantauti.
Ongelmana on, että hulluus tarttuu. Totalitaristiset ja terroristiset maat ovat saaneet myös länsimaat varustelukierteeseen, joka uhkaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita sisältäpäin.
Juuri siihen Putin on pyrkinyt.
Alexander Stubb on luullakseni väärässä otaksuessaan, että Venäjän painostaminen voisi johtaa Venäjän kansan kääntymiseen Putinia vastaan ja sitä kautta Venäjän pakottamiseen neuvottelupöytään.
Nykymenolla käy todennäköisesti päinvastoin, ja puolustusmenojen korottaminen ajaa Euroopan kansalaiset ahtaalle niin, että ihmisten puolustustahto murenee perusturvaleikkausten myötä ja velkakuorman kasvaessa. Näyttöä löytyy niin Ranskasta kuin Saksastakin, jossa AfD ja äärivasemmisto ovat löytäneet toisensa molempia laitoja yhdistävän yhteisen teeman kautta, ja se on köyhyys.
Venäjä ei kaadu piiritykseen, sillä se on totalitarismi, ja venäläinen etenee syvimmäkin rotkon halki kuin orvaskettä ravinnokseen nauttiva kaalikärpänen, mutta kansanvaltaiset Euroopan maat ovat herkkiä hajaannukselle juuri siksi, että ne ovat (vielä) kansanvaltaisia.
Putin puolestaan väistyy vain, jos FSO (liittovaltion suojelupalvelu), Rosgvardija (kansalliskaarti), SBP (presidentin turvallisuuspalvelu), FSB (liittovaltion turvallisuuspalvelu), SVR (ulkomainen tiedustelupalvelu), joku erimielinen kenraali tai oligargit yhdessä teloittavat miljoonapyövelinsä julistettuna syylliseksi Venäjän epäonnistumiseen sodassa.
Diktatuureissa kansa ei yleensäkään kumoa valtaa panssarivaunujen päältä vaan jää niiden alle, ja vallankumoukset ovat vallan keikauksia, joissa lähipiiri kaappaa vallan, laittaa kurjistumisen yhden ihmisen syyksi ja tuomitsee liiderinsä kuolemaan sekä pesee siten oman maineensa, niin kuin Saksassa aikoinaan. Tosiasiassa maailmansotien aikaisen militarismin syynä olivat syvät sosiodynaamiset motiivit, ja natsihallinto oli lähinnä seuraus eikä syy ja siten pelkkä vallan eksponentti.
Putin hallitsee terrorilla ja on rikkonut kaiken sen, mikä on pyhää ihmisten välillä.
Muussa tapauksessa Suomen olisi hyvä säilyttää oma ulkopolitiikkansa suhteessa Venäjään, sillä venäläiset ihmiset ovat tavattoman allergisia kaikenlaisille isolaation tuntemuksille, joista helposti kasvaa aggressioihin ja ekspansiivisuuteen ohjaavaa klaustrofobiaa. Taustalla vaikuttavat Tšingis-kaanin, Napoleonin ja Hitlerin muistot, joita Kremlin nykyhallinto historiaa venyttäen ja vääristellen assosioi myös Euroopan unioniin.
Joka tapauksessa me suomalaiset tiedämme, että venäläiset arvostavat lopultakin enemmän ystävyyttä ja yhteistyötä, joten psykologian näkökulmasta Venäjän kansalle ei kannattaisi tarjota pelkästään piiskaa vaan myös porkkanoita siitä hyvästä, että se sanoisi Putinin lakeijat irti ensi syyskuun duumavaaleissa, joista tosin on tulossa vilpilliset.
Saattaa myös olla, että EU on pyrkinyt laajenemaan liikaa, sillä Eurooppa ei ulotu Ukrainan eikä Turkin rajamaille, eikä kumpikaan maa ole muodollisesti eikä tosiasiallisesti EU-kelpoinen (aiheesta täällä).
EU-intoisten poliitikkojen vieraiden kielten taidot ja kontaktiverkostot eivät kerro ajattelukyvystä eivätkä tilannetajusta.
Olen varma siitä, että jos ja kun nippuside nimeltä Venäjä lakkaa ajan myötä puristamasta EU-maita yhteen, EU:ssa pullahtavat jälleen esiin jäsenmaiden väliset krooniset ongelmat.
Niitä ovat euroalueen valuviat, kuten yhteinen rahapolitiikka ja korkotaso, jotka ovat pääsyyllisiä myös Suomen tasealijäämiin, kansantalouden lamaan, yritysomistuksen ja osinkotuottojen karkaamiseen ulkomaille, julkisen talouden valtavaan velkaanumiseen ja kansakuntaamme orjuuttavaan kapitalistiseen konkurssiin. Voi olla, että seuraavat sodat syttyvätkin Euroopan maiden välille.
Sodankäynnin sosiopsykologisia puolia ymmärretään yleensäkin kaikkialla aivan liian vähän.
Myös mediaälymystö antautuu toistelemaan militaristista diskurssia, jossa yhdistyvät huolettomasti tuhon ja perhekäsitteiden maailmat, kuten sanassa ”ohjusperhe”.
Television viihtyisissä ajankohtaisstudioissa pyörii loppumaton talkshow, jossa Ulkopoliittisen instituutin ammattiarvaajat aprikoivat Putinin hallinnon viimeisimpiä vinksahduksia kykenemättä kuitenkaan myöntämään sitä ankeaa totuutta, että Ukrainan sota ei pääty, koska talouspakotteet ovat löysiä ja kaksinaamaisia, ja länsi nauttii Venäjän öljystä, joka vaihtaa omistajaa matkalla Egyptiin tai Intiaan.
Julkinen keskustelu ei valaise myöskään sitä ikävää tosiasiaa, että aseisiin kaadetut varat päätyvät lopulta Kankkulan kaivoon. Näin on sekä siinä tapauksessa, että aseet jäävät käyttämättä, että siinä, jossa niitä käytetään ja syntyy monenlaista tuhoa.
Hinta pelkästä aseiden tuottamasta defensiivisyydestä ja pelotepreventiosta kasvaa liian suureksi, kun Venäjällä puolestaan ei ole enää muita toimivia asejärjestelmiä kuin hybridivaikuttaminen, ballistiset ohjukset, ydinpommit ja Stalinin urut, joilla mitään sotaa ei voida voittaa eikä hallita valloitettavia alueita ja kansalaisia.
---
Koska jokaisella toimittajalla on medioiden pomppulinnoissa oikeus laatia omat skenaarionsa, myös minä käytän mahdollisuuttani visiointiin siitä, kuinka Ukrainan sodassa voi käydä.
Skenaario 1. Konflikti jäätyy voimien hiipuessa molemmin puolin, ja tuloksena on Koreoiden 38. leveyspiiriä vastaava piikkilanka-aidoista, bunkkereista ja juoksuhaudoista koostuva miinakenttä. Tuloksena on tulitauko tai aselepo mutta ei rauhansopimusta eikä virallisia aluejärjestelyjä. Venäjän kanuunat kääntyvät myös muihin suuntiin, varustelukierre jatkuu ja syntyvää hybridisotavaihetta sanotaan rauhaksi, joka on jatkuvassa vaarassa revetä avoimeksi sodaksi. Tämä on todennäköisin tulos, sillä konflikti on jo nyt jatkunut pitkään, eikä näköpiirissä ole tekoja, jotka muuttaisivat momentumia ratkaisutaistelun käymiseksi ja Venäjän pakottamiseksi neuvottelupöytään.
Skenaario 2. NATO ja muut sen kanssa yhteistoiminnassa olevat maat kiristävät pakotteita ja pyrkivät sulkemaan Venäjän öljyhanat katkaistakseen sodan rahavirrat. Tämä voi tapahtua vain lopettamalla öljyn kulku Suomenlahdella, joka on Pohjolan Persianlahti. Tuloksena Venäjä voi alkaa suojella öljykuljetuksia aseellisesti, mikä tuo sotatoimet Suomen rannoille, ja liekit nuolevat myös Helsinkiä. Tämä on mahdollista ja välttämätöntäkin, jos pakotteita aiotaan ratkaisevasti lisätä. Sen voi kuitenkin estää Iranin ja Yhdysvaltain konflikti, jonka vuoksi länsimaat tarvitsevat myös Venäjän öljyä, jota läntiset maat ostavat Janus-kasvot punaisina välikäsien kautta ja Ukrainan sodan täydennysjoukkojen kiitäessä suihkukoneissa Itämeren yläpuolella Kaliningradista rintamalle.
Skenaario 3. Putinin ahdinko kasvaa Ukrainan iskuvoiman yltäessä siviili- ja kansalaisyhteiskuntaan jo muutoinkin kuin sotaväenottoina ja ruumiina. Selkä seinää vasten oleva Kremlin hallinto voi oman vainoharhaisuutensa yltyessä purkaa turhautumistaan entistä aggressiivisemmin ja räjäyttää taktisen ydinaseen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella tai avaruudessa, jolloin syntyvä elektromagneettinen pulssi tuhoaa muun muassa ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmiä horisontin laajuudelta, ja Eurooppaa uhkaa laaja ydinkatastrofi. Venäjä sanotaan irti YK:n turvallisuusneuvostosta, ja se menettää liittolaisistaan vähintään Kiinan ja Intian, mikä merkitsee itsemurhaa Venäjän taloudelle, tulevaisuudelle ja poliittiselle hallinnolle. Tämä skenaario on epätodennäköinen mutta mahdollinen, sillä paranoidi skitsofrenia johtaa levitessään usein epätoivoon ja despoottimaisiin tekoihin.
