Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika

Eurooppalaisessa filosofiassa on puhuttu toisen maailmansodan ajoista asti paljon kriiseistä ja riskeistä. Kriisikeskustelun aloitti Edmund Husserl Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie -teoksellaan vuonna 1936. Hänen mielestään saksalainen idealismi oli kriisissä, niin kuin olikin.

Toinen suosittu yhteiskuntafilosofian käsite on ollut ’riski’. Ulrich Beck julkaisi vuonna 1986 teoksen riskiyhteiskunnasta (Risikogesellschaft). Hänen mielestään ei ole enää selvää tietoa eikä epätietoa vaan todennäköisyyksiä ja ennusteita, esimerkiksi ydinvoimaa koskien.

Ydinvoimaloiden turvallisuudesta ei voida saada tietoa kuin kokeilemalla ja ajan kanssa. Tekniikan kehitys on tehnyt maailmasta itsestään jättiläismäisen koelaboratorion, jossa tietoa voidaan saada vasta, kun koe on pantu toimeen, siis useasti aivan liian myöhään. Kirjoitin kysymyksestä jo teoksissani vuosilta 1994 ja 1995.

Monien toimittajien ja viestintätutkijoiden huutelu ”faktajournalismin” perään on siis kymmeniä vuosia jäljessä siitä, mistä tieteenfilosofit ovat keskustelleet jo vuosikaudet todennäköisyyksistä ja tulkinnoista puhuessaan. Postmodernistien, jälkistrukturalistien, sosiaalisten konstruktionistien ja monien muiden uusmarxilaisten edustama tosiasioiden kaipuu on ristiriitaista siksikin, että samalla he ovat tavoitelleet takaisin positivismia, joka kielsi tiedon subjektiivisuuden ja tulkinnanvaraisuuden sekä edusti objektivistista ja universaalia tiedonihannetta.

Miten aiheet liittyvät nykypäivään? Koronakriisi on osoittanut talouden, ihmisten ja koko yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Olemme siirtyneet jatkuvien ja loppumattomien kriisien aikakauteen. On julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi. On euron kriisi. On pakolaiskriisi, jolle ei näy loppua niin kauan kun väestö kehitysmaissa paisuu. Ja on tällaisia ohimeneviksi oletettuja kriisejä, kuten nyt tämä koronakriisi.

Vuonna 1936 eurooppalaisen tieteen kriisi enteili sotaa. Kun kriisit syvenevät, alkaa esiintyä periaatteellista erimielisyyyttä, joka helposti eskaloituu väkivaltaisiksi konflikteiksi. Tämä on tärkeää pitää näköpiirissä myös nyt.

Kun euroalueen maat perustivat ”väliaikaisen vakausvälineen” tilalle pysyvän, ei käynyt, niin kuin Alexander Stubb vakuutti ja toivoi. Kriisi ei ratkennut, vaan se siirtyi. Jokaisen olisi pitänyt tuolloin ymmärtää, että euromaiden ”pysyvä vakausväline” tarkoitti myös rahoituskriisin muuttumista pysyväksi, aivan niin kuin väliaikainen vakausväline on muuttunut pysyväksi herra Tappuraisen kädessä puistonpenkillä.

Ajankohtaiset puheet Euroopan jälleenrakentamisesta etelän maiden yhteisvastuullisella hätärahoituksella ovat sekä eurooppalaisten oikeuskäsitysten että Suomen perustuslain vastaisia. En ainakaan minä hyväksy pahiten kriisiytyneiden Etelä-Euroopan maiden onkimista kuiville loputtomilla muiden maiden budjeteista kiskotuilla avustuksilla tai takauksilla.

Kansalainen Veikko Huuska osoitti jokin aika sitten blogissaan todennäköisen syyn siihen, miksi Saksa ja Ranska ovat auliisti tarjoamassa valtion apua Italian, Kreikan, Portugalin ja monen muun oliiviöljymaan pelastamiseen. Kas: lainoja noille maille ovat sadoin miljardein jaelleet ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Suomalaisilla pankeilla tällaisia saatavia ei ole, ei ainakaan samassa mitassa.

Kun Suomi päätti liittyä kansanäänestyksellä 1994 Euroopan unioniin ja myöhemmin pääministeri Lipposen (sd.) omavaltaisella ilmoituksella euroalueeseen, olin varma, että kyseinen yhteenliittymä ei voisi toimia sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan. Euroalue koostuu maista, joiden taloudellinen, kulttuurinen, teollinen, tuotannollinen ja väestörakenne ovat täysin erilaisia.

Internationalismiin, paneurooppalaisuuteen ja globaaliin väestöjen, pääomien ja tavaravirtojen vellontaan perustuva maailma ei kerta kaikkiaan toimi, vaan se on osoittanut oman tuhoisuutensa nyt myös biologisessa merkityksessä. Sen takaajiksi ovat valitettavasti menneet kapitalistien lisäksi myös vasemmiston jälkimarxilaiset ja sosiaalidemokraattiset poliitikot omalla universalististen ihanteiden syleilyllään. Tuloksena on ollut loputonta riippuvuutta, epävapautta, kansallisen itsemäärämisoikeuden menetystä ja taloudellisen liikkumatilan ahtautta.

EU:n ja sen euroalueen loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot välttääkseen kriisejä. Kun narun pää on nyt tullut vetäjien käteen, on toteutunut tragedia: sen olemus on, että kohtalon välttely toteuttaa itsensä. Kriisien pakoileminen on tuonut kriisit lähemmäksi, eikä valuvikoja voida korjata, vaan ne täytyy kumota.

Olen sittemmin esittänyt neljä tietä, joita pitkin Euroopan maat voivat palata vapauteen sekä saattaa taloutensa tervehtymisen tielle. Olen esittänyt ne edellä linkkaamassani kolumnissa. Paras niistä on hallitun paluun tie, joka tarkoittaa valtiollisen itsemääräämisoikeuden palauttamista, yhteisvaluutasta luopumista ja EU:n alasajoa takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Tämä on itsenäisen politiikan tie ja samalla eurooppalaisten vapausihanteiden, tieteellisen sivistyksen ja arvostamamme omakulttuurisuuden pelastus.

Myös kansallisvaltioiden on luonnollisesti ratkaistava omat ongelmansa. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää. Suomen ei pidä missään tapauksessa mennä rahoittamaan Etelä-Euroopan maita, vaan tarvittaessa on lähdettävä Euroopan unionista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että veroina kannetut varat päätyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin.

Tätä periaatetta ei voida rikkoa ilman, että rikkojat menettävät legitimiteettinsä eli oikeusperustuksensa. Perustuslakimme kirjoittamaton sääntö on, että valtion kaiken toiminnan on tuettava sen omia kansalaisia eikä avustettava vieraita. Muussa tapauksessa kansallisvaltioita ei ole.

Britit tekivät oikein erotessaan Euroopan unionista, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, joksi se aiottiin. Samoin Donald Trump on oikeassa korostaessaan kansallista itsemääräämisoikeutta ylikansallista vallankäyttöä ja internationalismia vastaan.

Toinen toisensa perään toistuvat kriisit ovat osoittaneet, kuinka epäonnistunut luomus globaali talous pitkine tavara- ja alihankintaketjuineen on. On osoittautunut, että internationalistinen kansainvälinen talous johtaa suureen riippuvuuteen ja epävapauteen, joka on filosofian vihollinen.

Alihankintaketjujen purkaminen, maasta toiseen virtaavan tavara- ja väestöliikehdinnän vähentäminen ja omavaraisuuden tavoittelu vaativat ajattelutavan muutosta kaikilta ihmisiltä. Olemme nyt tämän periaatteellisen muutoksen kynnyksellä. Olen varma, että Euroopan taloudellinen umpikuja ja ahdinkoa syventävä koronakriisi vaikuttavat syvällekäyvästi siihen, millaisia linjauksia jatkossa tehdään.

Matkustelu ja huvitteluliberalismi tulevat kokemaan kolauksen. Velkaantuneet länsimaat huomaavat, että ne eivät olekaan mitään kehittyneitä teollisuusmaita, joiden pitää mukamas auttaa muita omaksi velakseen. Tehdyt tilannearviot tunnustetaan vihdoinkin vääriksi, kehitysmaiden hyysääminen lopetetaan, ja opitaan näkemään oma tulevaisuutemme kehitysmaana, jos kurssia ei käännetä.

Länsimaat joutuvat lopettamaan myös typerän ilmastopoliittisen anekauppansa, jonka tuloksena ympäristotehokasta teollisuuttamme siirtyy koko ajan ilmastopoliittisina vapaamatkustajina esiintyviin kehitysmaihin. Kansainvälisyyteen pakottaminen opitaan näkemään epäarvona ja kansallinen etu itseisarvona.

Koronakriisistä toipumisen ensimmäiset killingit pitää säästää kehitysavusta ja ilmastopoliittisesti tehottomasta vihervasemmistolaisesta rahan roiskimisesta. On pakotettava kehitysmaat parantamaan itse teollisuutensa ympäristösuhdetta, ja länsimaiden on erottava Pariisin epäoikeudenmukaisesta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa on näköjään päättänyt käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kun Kiina lisäksi tuottaa suuren määrän maailmaa uhkaavia viruksia (lintuinfluenssa, Sars jne.), on väärin pitää yllä tiiviitä yhteyksiä kaukoitään päin, jossa syödään lepakoita ja kaikenlaisia matokeittoja ja joista voi siirtyä mitä tahansa mutageenejä ihmisiin. Länsimaiset elämäntavat ja tottumukset on palautettava kunniaan ja elettävä ihmisiksi eikä rakastettava kaiken maailman rätei ja lumpui, tai muuten täälläkin vallitsee ennen pitkää Khaoottinen Laki ja saatamme Kualla Lumpuissa.

Itsenäisyys ja maahanmuutto

Otsikkonani on itsenäisyys ja maahanmuutto, sillä käsittelen molempia. Näiden ilmiöiden ajauduttua yhteiskunnassa ristiriitoihin asettuu peruskysymys sinänsä muotoon: itsenäisyys vai maahanmuutto?

EU-jäsenyyden aikana, osittain siitä riippumatta ja osittain siitä johtuen, on yleistynyt näkemys, että oikeus muuttaa Suomeen olisi subjektiivinen oikeus, eli oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. EU:n sisäpuolella tämä näkemys on johdeltu Schengenin sopimuksesta, johon Suomi on sitoutunut. Vuonna 2000 solmitun Amsterdamin sopimuksen jälkeen uudet jäsenmaat eivät ole voineet liittyä Euroopan unioniin hyväksymättä vapaan liikkuvuuden sopimusta.

Vapaakauppa ei edellyttäisi väestöjen eikä työvoiman vellomista maasta toiseen, oikeutta muuttaa toiseen maahan pysyvästi asumaan eikä myöskään yhteistä valuuttaa tai rahapolitiikkaa, joka puolestaan on julkisen talouden rahoituskriisin juurisyy ja sellaisena yksi EU:n pysyvistä valuvioista.

Väestöjen liikkumista pidetään EU:n sisäpuolella nyt jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, vaikka se on mullistanut työ- ja koulutusmarkkinat kansallisvaltioissa. Liian monia asioita on alettu pitää EU:ssa vaarallisen itsestäänselvinä, kun taas monia sääntöjä, joista olisi jäsenmaille ja etenkin Suomelle hyötyä, laiminlyödään tai ylenkatsotaan.

Rikottuja ovat no bail out -säädös ja Dublin II -asetus, eikä EU:n ulkorajaa ole saatu pitämään. EU maksaa useiden miljardien vuosilunnaita Turkille, joka pitää EU:ta pihdeissään pakolaistulvalla uhaten. Tämä on seuraus epäisänmaallisen politiikan harjoittamisesta EU:n suurimmissa jäsenmaissa, Ranskassa ja Saksassa. Britannia jo sanoikin moiselle good bye.

Väestöjen virtaaminen ja vyöryminen rajojen yli on ollut kulttuurien ja kansakuntien tuho kautta historian. Hyvinvoinnin aikakauden hurmoksessa Eurooppaa ovat nyt päässeet hallitsemaan poliittisen vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaat, joiden vetämä politikointi on johtanut Euroopan valtiot ja kansakunnat kuilun partaalle sekä taloudellisessa, kulttuurisessa että turvallisuuspoliittisessa merkityksessä.

Eurooppaan tunkeutuu jatkuvasti vieraita kansakuntia Afrikasta ja Lähi-idästä kansainvälisiä asiakirjoja, kuten YK:n pakolaissopimusta, hyväkseen käyttäen, vaikka niitä ei ole laadittu järjestelmällisiä väestöjensiirtoja varten. Systemaattista muuttoliikettä varten muutamat epäisänmaalliset poliitikot puolestaan laativat niin sanotun GCM-sopimuksen, jonka tarkoitus on institutionalisoida pakolais- ja turvapaikkapolitiikan verukkeella harjoitettu elintasosiirtolaisuus järjestelmälliseksi ja pysyväksi.

Näin tehdään, vaikka yhdeltäkään kansakunnalta ei ole kysytty siihen lupaa demokraattisessa prosessissa, eikä kukaan ole siihen myöskään lupaa antanut sen enempää paikallisissa parlamenteissa kuin kansanäänestyksissäkään. Tämä on aitoa sosialismia, jossa vihervasemmiston moraaliposeeraajat maksavat oman hyvesignalointinsa ja kulttuurieliittiin pyrkimisensä veronmaksajien aarrekammiosta.

Se, että vihervasemmistolaiset eivät tunnista eivätkä tunnusta kansallista itsemääräämisoikeutta, valtiollista suvereniteettia sekä poliittisen vallan perillisyyttä, on suora seuraus siitä, että heidän kätensä ovat aina olleet kiinni toisten ihmisten omaisuudessa, jonka he haluavat ryöstää oikeilta haltijoilta pois. Tämä merkitsee, että puliveivaava ja kepulikonsteja käyttävä vihervasemmisto on vapaan yhteiskunnan ja filosofian ikuinen vihollinen.

He ovat saaneet sosialisointiin apua vierailta kansakunnilta, mikä on internatsismia selkeimmillään. Kun Eurooppaan tunkeutuneet vieraat kansakunnat ovat laskeneet jalkansa EU:n maaperälle, ne ovat aloittaneet sosiaaliturvalla shoppailemisen ja levittäytyvät röyhkeästi maasta toiseen sosiaaliturvan tasoa kilpailuttaen ja kantaväestöjen suvaitsevaisuutta kärsivällisyttä koetellen. Ne hyödyntävät myös EU-maiden kesken syntynyttä eripuraa ja EU-maiden tarvetta tasata tänne luvatta ja kutsutta tulleen ”rikkauden” muodostamaa painetta.

Ongelman purkua siirtämällä se naapurimaiden kiusaksi sanottiin aiemmin ”taakanjaoksi”, nykyisin ”Euroopan siirtolaisjärjestelyksi” ja ”pakotetuksi solidaarisuudeksi” – täysin huomaamatta, että pakottaminen ei koskaan ole solidaarista eikä varsinkaan demokraattista, siis kansanvaltaa ja itsenäisiä valtioita sekä niiden kansakuntia kunnioittavaa.

Sitten kun nämä maahan tunkeutuneet eivät ole saaneetkaan haluamaansa palvelua ja heitä on vastustettu sekä toivottu heidän palaamista kotikonnuilleen, he ovat kehdanneet valittaa ”rasismista” – ikään kuin kansakunnilla ei olisi oikeutta itse päättää, keitä ulkopuolisia he sietävät tonteillaan vai sietävätkö ketään.

Väite ”rasismista” on puolestaan järjetön, sillä juuri kukaan kantasuomalainen ei tunne sisäsyntyistä ulkomaalaisvastaisuutta eikä muukalaiskammoa. Kun maahanmuuttoa vastustetaan, siihen on syy vakavissa etu-, arvo- ja kulttuurikonflikteissa, jotka johtuvat maahanmuutosta itsestään eivätkä mistään kansankiihottajien taikasanoista.

Talonpoikaisessa ajattelussa katsottiin, että isännällä on oikeus heittää kutsumattomat vieraat ja tunkeutujat ulos mailtaan ja talostaan, ja jos niin ei tee, on huono isäntä. Suomi on maa, jolla ei ole monien muiden EU-maiden tapaan ollut isäntää pitkään aikaan, mutta toivottavasti sellainenkin vielä saadaan, mukaan lukien toimintakykyinen esikunta.

Itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin idealistista utopiaa rakennettaessa ja beethovenilaisen harmonian havinaa kuunnellessa on lähes kaikissa EU:n jäsenmaissa unohdettu kansallismielisen filosofian keskeiset opinkappaleet. Ne ovat myös suomalaisen hegeliläis-snellmanilaisen kansallismielisyyden lähtökohtia, ja siksi laitan ne tähän.


1) Valtiollinen suverenteetti

Valtio syntyy silloin, kun tietty kansa käyttää tietyllä alueella poliittista valtaa. Kaiken lähtökohtana on kansa etnografisessa merkityksessä. Kun kansa järjestäytyy kansakunnaksi, syntyy sosiaalinen yhteiskuntamuodoste. Tämän sosiaalisesti jäsentyneen yhteiskunnan organisoituessa edelleen poliittisesti syntyy kansallisvaltio, joka voi myöntää kansalaisuuksia, eli luovuttaa jäsenilleen kansalaisen aseman virallis-formaalisti.

Kun kansa, kansakunta, kansalaisuus, yhteiskunta ja kansallisvaltio ovat ekvivalentissa suhteessa, eli kansojen ja valtioiden rajat vastaavat toisiaan, yhteiskunnallinen tehokkuus on huipussaan ja arvo-, intressi-, kieli- sekä kulttuurikonfliktien määrä minimissään. Näin voi syntyä hyvinvointivaltioita. Niiden väliset rajat puolestaan luovat rauhaa torjuen konfliktit rajoilla ja estäessään niiden leviämistä keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Hegeliläis-snellmanilainen valtion rakentuminen on seuraava: kansan etninen jäsentyminen johtaa sosiaaliseen muodostelmaan eli kansakuntaan ja yhteiskuntaan sekä poliittiseen ja juridiseen organisoitumiseen kansallisvaltioksi, joka on valtiofilosofisen Järjen kirkkain ja korkein ilmentymä.

Valtiollisen suvereniteetin juuret johdellaan suoraan kansan etnografisesta ja etnisestä olemassaolosta, ja siksi sillä on sekä omaan eksistenssiinsä että biodiversiteettiin ja taksonimiseen järjestymiseen pohjautuva perusta. Valtiollinen suvereniteetti tarkoittaa kansakunnan yksinomaista oikeutta käyttää alueellaan rajoittamatonta valtaa. Sen eräänä ilmauksena pidetään itsenäistä ulkopolitiikkaa, eli kykyä päättää suhtautumisestaan muihin kansakuntiin ja valtioihin sekä toimia sen mukaisesti. Tämä on EU-jäsenyyden aikana täysin unohdettu ja laiminlyöty.


2) Kansallinen itsemääräämisoikeus

Koska valtiot ovat syntyneet kunkin kansakunnan omatoimisuuteen perustuvan luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen pohjalta, niiden oikeusperustus on niissä itsessään, eikä niiden ulkopuolella. Tavallaan jokainen itsenäinen valtio on alkujaan kapinahanke, niin myös Suomi.

Kansallinen itsemäärämisoikeus on johtanut kansainvälisessä oikeudessa niin sanottuun perustattomuuden ongelmaan, sillä suvereenien kansakuntien ja kansallisvaltioiden yläpuolelle ei voida eikä pidä ajatella mitään ylempää eikä korkeampaa määräävää elintä. Tämä nimittäin kumoasi sekä valtiollisen suvereniteetin että kansallisen itsemäärämisoikeuden idean.

Sitä puolestaan ovat yrittäneet sekä YK että EU, mutta laihoin tuloksin, eikä kumpikaan nauti voimallisten kansakuntien arvostusta. Toinen on paperitiikeri ja toinen krokotiili, jonka kuori on muovia. Kansakuntien vaelluksia lietsovan tyhmyyden vuoksi ollaankin jälleen siirtymässä takaisin reaalipolitiikkaan, joka tunnustaa voimankäytön politiikan modus operandiksi. Tämä tapahtuu kuitenkin vain kaaoksen välttämiseksi ja pahimpien seurausten torjumiseksi.

Pakotettu integraatio on johtamassa pakokauhunomaiseen disintegraatioon valtioliitoissa, kuten EU:ssa, Kanadassa ja jopa Yhdysvalloissa. Pakotettu monikulttuuri-ideologia on johtamassa myös eripuraan ja kansallisvaltioiden hajoamiseen niin Espanjassa kuin Suomessakin, jossa alueellinen eriarvoisuus kasvaa maahanmuuttajien ottaessa haltuunsa asuinalueita ja kansainvälisten sijoittajien valloittaessa taloyhtiöitä. Olennaista on vain, kenen puolelle kansalliset armeijat asettuvat, kun sisällissodat kansallisvaltioissa alkavat.

Kansainvälisten sopimusten ja kansallisen lainsäädännön konflikoituminen on ongelma, jota käsittelin täällä, täällä, täällä ja täällä sekä eräs ilmeisen asiantunteva juristi täällä. Ristiriidat herättävät kysymyksen, joka on kaiken yläpuolella. Se on: muodostammeko enää itsenäisen ja suvereenin valtion vai olemmeko ihmisoikeusortodoksien panttivankeja? Perustuslakivaliokunnan käyttämän kolmen tietäjän ohjauksessa Suomen itsenäisyys on sulatettu huomaamatta pois.


3) Poliittisen vallan perillisyys

Poliittisen vallan perillisyys tarkoittaa sitä, että oikeus käyttää kansallisvaltioissa poliittista valtaa kuuluu sen syntyperäisille kansalaisille ja heidän jälkeläisilleen, ei muille. Tämä periaate on yksi pahimmin laiminlyötyjä nykyisin.

On käsittämätöntä, että vieraat kansat ja kansakunnat pitävät omana oikeuteenaan siirtyä asumaan kansallisvaltioihimme ja pesiytyä niihin kantaväestön ja syntyperäisten kansalaisten voimatta vastustaa. Jos vastustusta esiintyy, viranomaisvalta, julkinen valta ja oikeuslaitos nostavat aseensa ja syytösten keihäänsä omia kansalaisia vastaan!

Tämä häpeällinen, nujertamiseen, ylimielisyyteen ja tuulesta turvoksissa olevaan pöhöttyneisyyteen perustuva viranomaishulluus on seuraus julkisen vallan liittoutumisesta EU:n valtarakenteiden kanssa. Juuri siksi kyseisestä samppanjasosialistien ja kaviaarikapitalistien konspiraatiosta käytetäänkin varovaisen hienovaraista nimitystä ”eliitti”, vaikka kyseessä on EU:n salongeissa ja neuvosmiesten hoveissa henkisesti bastardisoitu sekvenssi dekadenttia rappioporukkaa, jonka tunnuspiirre on sosiaalinen, moraalinen ja taloudellinen korruptio. Samanaikaisesti suomalaiset ihmiset joutuvat onkimaan jäsenmaksuina pulittamansa verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:n katakombeista kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Poliittisen vallan perillisyyden ja fylogeneettisyyden periaatteen rikkominen on johtanut siihen, että poliittista valtaa Suomessa käyttävät muut kuin suomalaiset itse. Eduskunta on laitettu EU-lainsäädännön kaulapantaan, ja poliittisista edustajista on tehty pelkkiä koneiston voitelijoita, joiden tehtävänä on vain toteuttaa määräyksiä tehokkaasti kuin posti kuljettaa kirjeitä. Tämä selittää nykyisten valtavirtapoliitikkojen täydellisen filosofiattomuuden, kyvyttömyyden luoda kirjallista tuotantoa, vetää poliittista linjaa sekä osoittaa suuntaa ja poliittista johtajuutta. He ovat valtionhoitajapoliitikkoja vailla filosofiaa ja ymmärrystä.

Mikrotasolla, kuten kunnissa, poliittisen vallan perillisyyden rikkominen näkyy muun muassa siinä, että vastaanottokeskukset ovat kääntäneet pienten kuntien väestölliset voimasuhteet kumoon. Kun parintuhannen hengen kunnassa on pari tuhatta päätä sisällään pitelevä pakolaiskeskus ja kun kuntavaaleissa jokaisella kunnassa oleskelevalla on äänioikeus kansalaisuudestaan riippumatta, voivat nuo maahan tunkeutuneet kellauttaa paikallisten valtuustojen voimasuhteet nurin ja äänestää valtaan itsensä näköisen valtuuston.

Minä en osta mitään ulkomaalaisten firmoilta Suomessa, ellei ole pakko. Syön vain suomalaista ja Suomessa tuotettua ruokaa enkä toivota Suomeen ketään tervetulleeksi vaan tervemenneeksi. Heillä on oma maansa. Pysykööt siellä.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää itsenäisyytemme muistopäivää EU-maakunnassamme.


Lisälukemista täällä, täällä, täällä ja täällä.

Omakulttuurisuuden onni

Joulun vietto nojaa roomalaisajan pakanalliseen Saturnalia-juhlaan, josta kristillinen kirkko teki pyhäpäivän yhdistämällä juhlintaan oman traditionsa sekä päästäkseen osalliseksi karnevaalin nauttimasta suosiosta. Joulun vietolla on merkitystä myös kansallisena tapahtumana.

Pyhäpäiviä voidaan pitää sosiaalisina häiriötiloina, jolloin ihmiset teeskentelevät olevansa jotakin muuta kuin ovat. Minulle joulu toi mieleen sen, miten keskeisessä roolissa kansalliset traditiot ovat kulttuurissamme. Enkä tarkoita nyt ensisijaisesti juutalais-kristillistä joulua vaan pyrkimystä jäsentää todellisuutta omaleimaisten aikamerkkien, perinteiden ja tapahtumien kautta.

Mitäpä kesän viettokaan olisi ilman meille kansallisesti tärkeää juhannusta? Olen puhunut paljon omakulttuurisuuden puolesta, sillä omalla kulttuurilla on kansakunnalle itseisarvoista merkitystä. Sen sijaan monikulttuurisuus ei ole itseisarvo, sillä siltä puuttuu subjekti, joka on oma kansakunta.

Monikulttuurisuutta pitääkin arvioida vain siltä pohjalta, mitä haittoja tai hyötyjä siitä voi olla. Mutta se ei ole itseisarvo, jota pitäisi edistää kirjastoissa, kouluissa, mediassa ja yliopistoissa. Monikulttuurisuus koostuu monesta kulttuurista, joten voidaan kysyä, miksi jokaisesta maasta pitäisi tehdä erikseen monikulttuurinen, kun maailma sinänsä on monikulttuurinen muodostuessaan useasta erilaisesta kulttuurista.

Pahimmillaan monikulttuuri-ideologia johtaa vain sopeuttamisen pyrkimyksiin ja yrityksiin sotkea kulttuurit toisiinsa, jolloin seuraa yhdenmukaistamista, ja erilaisuudesta joudutaan sahaamaan särmät pois. Tuloksena on monokulttuuri.

Oman kulttuurin arvo on sen omaleimaisuudessa ja merkityksessä omalle kansakunnalle. Itse nautin esimerkiksi siitä, kun voin lukea kotimaisista romaaneista tai runokirjoista ajatuksia, jotka eivät avaudu ulkomaisille lukijoille ja jotka ovat vain kansallista omaisuuttamme. Silloin tiedän liikkuvani omalla maaperällämme.

Myös niin sanotussa kansainvälisessä yhteisössä tällaista omaleimaisuutta ja alkuperäisyyttä pidetään suurena arvona. Hieman huvittavasti ulkomaalaiset silloin tällöin hienostelevatkin sillä, kun esimerkiksi jotakin ranskalaisen filosofian sisäpiirijuttua joudutaan selittämään suomalaisille, joita puolestaan yritetään nolata sillä, jos he eivät tunne valkosipulietanoita napostelevien kahvilafilosofien tai pariisilaisten puistotätien kaikkia ajatussolmuja.

Miksi sama ei kävisi myös toisin päin, ja tuntisimme ylpeyttä siitä, mitä meillä on? Oma oloni muuttuu vaivautuneeksi, jos en voi sanoa jossakin kansainvälisessä tiedeseminaarissa ajatuksiani niin kuin ne suomen kielellä muodostan. Esimerkiksi: ”Tämän feministisen tapahtuman anti oli kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.”

Ulkomaalainen kysyisi silloin hätääntyneenä, mitä kala-ateria feminismiin liittyy ja kuka oli Hietanen, entä tuntematon sotilas? Missä hän piileskelee, jos häntä ei tunneta? Onko hän turvapaikanhakija tai maahanmuuttaja?

Tappajakielten rynnäkkö yliopistomaailmaan on nykyajan kieli-imperialismia, joka mädättää suomalaista kulttuuriamme ja pyrkii vetämään maton kotimaisen yhteiskuntakritiikin alta, kun mitään ei voi enää sanoa suomeksi: niin kuin asia on. Se saa maamme näyttämään kehitysmaalta, jota tämä ei tietenkään ole. Kansainvälisyys ja monikulttuuri-ideologia vain tyhmistävät.

Puolustan kotimaista filosofiaa tekemällä sitä sekä kieltäytymällä julkaisemasta kilpailijoiden tai vastustajien kielellä.

Eräiksi esimerkeiksi kansalaisten tavoista äänestää kotimaisen kulttuurin puolesta sopivat myös monet elämäntapa- ja kulutusvalinnat. Omakulttuurisuus kasvaa ja säilyy omien valintojemme tuloksena: pulahtamalla järveen ja saunomalla sekä syömällä suomalaista ruokaa ja jättämällä pizzat ja kebabit kauppoihin.

Ja tietysti pitämällä yllä kansallisia perinteitä, joista yksi on joulun ajan Tiernapojat-näytelmä. Kun Stockmannin tavaratalo päätti viime vuonna lopettaa joulukuvaelman esittämisen, tavaratalon johto alistui globaalin kulttuuri-imperialismin edessä ja poisti esityksen erään nilkkimäisen ja katalan valituksen vuoksi (aiheesta aiemmin täällä).

Näin tapahtui kaikista vastalauseista huolimatta, sillä sama internationalistinen porukka hallitsee banaaleilla ”yhteisönormeillaan” sekä kauppaliikkeitä että sosiaalisen median laareja. Toiset voi tunnistaa kauppaopiston kravatista – toiset kiilusilmäisestä katseesta.

Olisi kiintoisaa tietää, miten paljon vierasperäisten ostovoimaa on nyt virrannut vararikon partaalla olevaan tavarataloon kyseisen puhdistuksen ja sensuroinnin vuoksi. Mukavaa sen sijaan oli havaita, että eräät koululaiset olivat tuoneet tiernapoikaesityksen Stockmannin edustalle Kolmen sepän aukiolle.

Ei kattoa suomalaisille, mutta kuvaelma kukoistaa. Aivan loistava oli myös tapa, jolla Perussuomalaiset toivat joulunäytelmän kaiken kansan nähtäville kotimaisena kuplettina. Sen voi katsella tästä. – Peace.