Turkki on vajonnut viime kesän vallankaappausyrityksen jälkeen yhä syvemmälle totalitarismiin, josta kertovat viime päivien kansanedustajapidätykset. (Kulttuurirelativistisessa valossa nähtynä myöskään oma maamme ei tee tästä suurta poikkeusta, sillä viedäänhän Suomessakin kansanedustajia käräjille heidän poliittisista mielipiteistään.)
Asenteiden kiristyminen ja poliittisten olojen epävakaus eivät ole Turkissa uusia ilmiöitä. Esimerkiksi vuonna 2008 kumottu huntukielto säädettiin voimaan 1979. Nyt huntupakko on jälleen todellisuutta. Viime aikojen uutiset kertovat myös toimittajien ja tutkijoiden pidätyksistä. Vallankaappausyrityksen tuloksena kenraalejakin on viety kuin sikaa korvasta, luonnollisestikin ymmärrettävin syin.
Tässä valossa Turkin EU-jäsenyyttä vastustaneiden eurooppalaisten poliitikkojen kannanotot ovat osoittautuneet viisaiksi. Media ei ole kuitenkaan pitänyt melua siitä, kuinka vääriksi ja tuhoisiksi olisivat puolestaan osoittautuneet Turkin EU-jäsenyyttä kannattaneiden tahojen vaatimukset. Turkki on täysin epäkypsä demokratiaksi ja Euroopan unionin jäseneksi. Länsimainen oikeusvaltio se ei ole. Siksi taustalla edelleen kummittelevat jäsenyysneuvottelut tulisi pistää jäihin.
Ollin oppivuodet eivät opettaneet Rehnille mitään
Suomalaisista poliitikoista Turkin liittymistä EU:hun ajoi vaikutusvaltaisimmin Olli Rehn, joka toimi EU:n laajentumisasioista vastaavana komissaarina 2004–2009. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että hänen toimialaansa olisi kuulunut myös laajentumisen vastustaminen silloin, kun laajenemiseen ei ollut perustetta eikä syytä. Laajentumiskomissaarin tehtävänimikkeestä ei seuraa velvoitetta nimikkeen mukaiseen toimintaan, niin kuin hän näytti ajatelleen.
Kuuliaisuus EU:ssa valinneelle laajentumistendenssille toi Rehnille ruhtinaallisen palkinnon. Hän eteni talous- ja raha-asioista vastaavaksi komissaariksi ja komission varapuheenjohtajaksi. Organisaatio, joka palkitsee kellokkaansa virheistä, on itse virheellinen.
Olli Rehn on keskustan idealistisimpia poliitikkoja. Hän on osoittanut huonoa harkintaa myös ajamalla EU-vetoista hiilikieltoa Suomeen ja lupaamalla valtion varoja Guggenheim-museon rakentamiseen. Näistä kaikista olisi Suomelle suuria kustannuksia.
Onneksi Rehn ei onnistunut Turkin liittämisessä Euroopan unioniin. On vaikea (tavallaan helppo) kuvitella, kuinka sekaisin Euroopan unioni olisi, jos sillä olisi nyt jäsenenään Turkki, joka uhkaa EU:ta pakolaistulvalla, pyrkii käymään poliittista kauppaa maahanmuuttajavirroilla ja kamppailee sisäisten ongelmiensa kanssa, joista osa tosin johtuu juuri pakolaisvirroista.
Kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin
Jos Turkki olisi Euroopan unionin jäsen, voisi syntyä samanlainen tilanne kuin
Konstantinopolin piirityksessä vuonna 1453. Osmanit (eli turkkilaiset)
valtasivat silloin Bysantin valtakunnan (eli Itä-Rooman) pääkaupungin,
Konstantinopolin, joka oli pitkään ollut Kreikan siirtokunta. He tekivät
siitä oman pääkaupunkinsa, Istanbulin.
Turkista ei ole EU:n jäseneksi sen enempää poliittisesti kuin kulttuurisestikaan. Ainoa, mikä on kiinnostanut EU:ta Turkissa, on talous: halvempi työvoima ja markkinat, ehkä Alanyan riemurannat.
Tätä nykyä Turkki keinottelee EU:ta vastaan myös parantamalla suhteitaan Venäjään, jolle kaverit totta kai kelpaavat Krimin miehityksen jälkeen. Sen YK tuomitsi (Venäjää ja Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta) selvästi laittomaksi.
Lisäjäsenten haaliminen liitoksistaan natisevaan ja päätöksissään horjahtelevaan EU:hun on myös sinänsä epäviisasta. Jäsenkerhon kasvaessa kasvavat myös eripura ja toimintakyvyttömyys. EMU:un mikään maa ei enää liittyisi, vaikka pääsisikin.
Eksklusiivisuus ei ole vastakkainasettelun tuottamista vaan todellisuudessa vallitsevien kulttuurierojen tunnustamista. Ulos sulkeminen ei luo vastakohtia vaan myöntää todeksi tilanteen, jossa jokin naapurimaa itse diskvalifioi itsensä sulkeutumalla sisään päin ja sulkemalla pois itsensä. Niin Turkki on tehnyt; samoin Venäjä.
