Blogin pitämisestä

Olen pitänyt blogia ja lukenut muiden kirjoituksia kuluneen syksyn ja talven ajan. Niinpä on aika antaa ensimmäinen osavuosikatsaus. – Tulos on masentava. Bloggaamisen idea täyttää filosofi Martin Heideggerin kritisoiman ”lörpöttelyn” (Gerede) tunnusmerkit. Blogeihin kirjoittaminen on tuottanut kokonaan uudenlaisen tyylin – tai sen puutteen – ongelman. Blogikirjoitukset ovat yleensä sekä muodollisesti että sisällöllisesti huonoja. Niissä puhutaan vain pinnallisista asioista. Tämän aavistaen ilmoitin jo heti alkuun, että omana aikomuksenani on pelkkien päivänpoliittisten asioiden kommentointi ja että paremmat aiheet säästän kirjoihini. Mutta politiikkaakin voisi lähestyä filosofisesti, kuten olen yrittänyt.

Sen sijaan useimmille blogeille ovat tyypillisiä kielioppivirheet ja ruuvien löysyys. Teksteistä pursuaa pietistinen ja tuomitseva eetos: valittelu, tinkiminen, herraviha, alamaisuus, tuomiopäivän ennuskuvat, asioiden näkeminen pessimistisempinä kuin ne ovat, uho, taivastelu, tosikkomaisuus ja kokemus jatkuvan uhan alla elämisestä. Ihmiset tinkivät kaikesta – hinnoista, digisovittimista, veroista ja työajasta – ja vaativat kaikkea, kuten koulutusta, palkkaa, eläkkeitä ja parempia televisio-ohjelmia. Tämä on massakulttuurin olemus (josta teen sivumennen sanottuna selvää pikapuoliin ilmestyvässä uudessa kirjassani). Ehkä kyseinen kulttuurikuva on myös totuus nyky-Suomesta.

Entä miten on ratkaisujen laita? Blogeissa kommentoidaan ja moralisoidaan vain ilmiöiden pintapuolta ja tunnustetaan ainoastaan immanentit ja materialistiset seikat vaikuttaviksi. Sen sijaan ilmiöiden sisältöä ja olemusta ei ymmärretä eikä kyetä tulkitsemaan. Vaikeahkoja kysymyksiä, kuten väkivaltaa, ei pystytä selittämään pintaa syvemmältä, esimerkiksi kulttuuri- tai ideologiakriittisesti, vaan ne yksinkertaisesti tuomitaan. Kirjoittamisen normina näyttää olevan, että jokaisella ihmisellä pitää olla käsitys jokaisesta asiasta, vaikka hän ei tietäisi puheena olevasta kysymyksestä mitään. Suhteellisuudentajua osoittavaa huumoria esiintyy vain irrallisissa muodoissa, ja sekin koostuu ennalta arvattavista sanaleikeistä, jotka ovat älyllisen elämän alkeellisin muoto. Vitsit eivät ole kovin valaisevia eivätkä sisällä uusia näkökulmia. Blogit ovat siis todellinen mitäänsanomattomuuden varasto riippumatta siitä, onko kyse yksityishenkilöiden vai poliitikkojen blogeista vai esimerkiksi lehtien tai muiden tiedotusvälineiden keskustelupalstoista.

Julkaisukynnyksen internetpohjainen aleneminen taitaakin olla vahinko, sillä näppäimistöt suoltavat nykyään selvää paskaa. Hupaisaa blogikirjoittelussa on se, että sanan ollessa vapaa kuka tahansa umpihullu voi lukea kenen tahansa toisen umpihullun tarinoita pitäen niitä täysin järkevinä ja mielenkiintoisina sekä kirjallisesti korkeatasoisina. Toisaalta juuri tässä piilee blogien rikastuttava vaikutus kirjallisuuteen. Kenties juuri kyseisten blogien piiristä löytyy myös todellisia helmiä, kirjoituksia, ajatuksia, inhimillisiä ääniä ja elämänkohtaloita, jotka muuten eivät pääsisi esiin.

Hyvää loppuvuotta!

Vuoden kuplat

Vuoden kulttuuripoliittisia kuplia oli tietysti useita, mutta kaksi nousee julkisuusarvoltaan ylitse muiden. Ne ovat vertauskuvallisia merkkejä koko kulttuurielämämme sisäänpäin lämpiävyydestä.


Euroviisujen ehdokasasettelu

Ensimmäisen palkinnon kulttuuripoliittisesta lapsellisuudesta saavat euroviisuvalinnat. Kansalle kerrottiin, että Suomen edustaja valitaan ”asiantuntijaraadin” asettamista ehdokkaista ja että valitsijoina toimivat Yleisradion ja tuotantoportaan edustajat. – Mitä ihmettä? Eivätkö ihmiset saa itse päättää, mikä on hyvää? Tuottajien halu ohjailla ihmisten kulutustottumuksia on tunnettu, mutta ajattelemattomimpaan tekoon syyllistyikin parlamentaarisesti valvottu Yleisradio, joka luulee voivansa kahlita kansalaisten makumieltymyksiä. Nightwish olisi jo käynyt voittamassa Euroviisut, jos se olisi päässyt viranomaiskontrollin läpi. Lordi voitti viime keväänä siksi, että ihmiset laittoivat sen asialle viranomaiskontrollista huolimatta.

”Asiantuntijuuteen” vetoaminen todellisen suosion sijasta oli sekä tuottajilta että Yleltä asiantuntemattomuuden huippu. Jokaisen pitäisi tietää, ettei mitään kilpailuja voida voittaa kompromisseilla eikä myöskään tuputtamalla ihmisille heidän tahtonsa vastaisia ehdokkaita. Suuret tähdet, kuten Rasmus ja HIM, vetäytyivät tunnetusti ehdokkuudesta, mutta Suomesta olisi löytynyt esimerkiksi teknomusiikin alan toimijoita: Darude, Dallas Superstars, Orkidea, Above & Beyond, Paavo Siljamäki, Matti Laamanen, Jori Hulkkonen, Miika Kuisma, Slusnik Luna ja niin edelleen. Jopa jokin Sofia Zidan kaltainen poptähtönen olisi sopinut kilpailuun paremmin kuin valituksi tullut ikävystyttävä ja ummehtuneen harmaa myyrälauma. Myös rockin sektorilta olisi löytynyt paljon tähtiainesta, kuten Negative. Sopivia olisivat olleet listoille yltäneet popmusiikin tekijät, miksei vaikka niinkin ilmeinen voittajasuosikki kuin Antti Tuisku.

Yleisradion ja tuottajien silakankatkuisissa takahuoneissa kokoon kääräisty ehdokasasettelu on nyt niin huono, että paluu nollalinjalle on väistämätön, kun salaisten neuvottelujen tuloksena estradille kohoavat ehdokas Jukka Kuoppamäki ja asiantuntijakapellimestari Ossi Runne. ”Monipuolisuuden” tavoittelu mummolauman ehdoilla on savuverhoa täydelliselle tunaroinnille, ja tosiasiassa sen kautta riistettiin ihmisiltä mahdollisuus valita. Tapaus osoittaa, että ehdolleasettajat eivät ymmärtäneet lainkaan kansainvälisen viihteen eivätkä omien tehtäviensä luonnetta.


Tuomiojan ja Wuolijoen palkitseminen

Toisen palkinnon kulttuuripoliittisesta sisäänpäin lämpiävyydestä saa Tieto-Finlandian myöntäminen Erkki Tuomiojalle, joka on päätynyt myös Helsingin yliopiston dosentiksi, aivan kuten Paavo Lipposen EU-erityisedustajana julkisuuteen noussut Teija Tiilikainenkin. Molemmat ovat ensisijaisesti poliitikkoja eivätkä tieteenharjoittajia. On harmi, että tieteen ja taiteen palkinnot ja tunnustukset jaetaan puoluepoliittisin perustein. Siihen kai viittaa jo yleistä arvonantoa nauttiva tiede- ja taidepolitiikan käsitekin.

Tieto-Finlandialla palkittavaksi olisi löytynyt parempiakin teoksia kuin nyt valittu ulkoministerin kirja äidinäidistään, Hella Wuolijoesta, jonka vasemmistolaisuutta en ole koskaan ymmärtänyt; hänhän oli sentään suuren kartanon emäntä ja liikenainen. Asiassa kenties näkyy jotain samasta kompleksisuudesta, jonka myötä liberaalipuoluetta edustaneen pääministerin, Sakari Tuomiojan, pojasta tuli demari.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki piti kansalaissodan jälkeisinä vuosina ”poliittista salonkia” kommunisteille ja Neuvostoliiton diplomaateille niin sanotussa professorien talossa eli Merilinna-nimisessä Jugend-kiinteistössä Neitsytpolun ja Kaivopuiston kulmassa. Kyseisessä vuonna 1900 valmistuneessa pytingissä on majaansa pitänyt myös sotaministeri Rudolf Walden, jolle isoisäni lainasi rahaa Kaipolan paperitehtaiden heikkoina vuosina 1930-luvulla. Nykyään talossa sijaitsee Aatos Erkon Kaivopuiston-koti, joten mikään halpa Wuolijoen ratkaisu ei ollut. Wuolijoki myös tuomittiin vuonna 1943 elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen jatketusta maanpetoksesta, ja hän vältti yhdellä äänellä kuolemantuomion. Suomen ajauduttua Neuvostoliiton vaikutuspiiriin välirauhan jälkeen hänet kuitenkin vapautettiin vuonna 1944 ja kohotettiin jo seuraavana vuonna SKDL:n vaalivoiton myötä Yleisradion pääjohtajaksi, jolloin kolmannelta ehdokassijalta tapahtuneen nimityksen ja ohituksen virkaan järjesteli tuolloinen liikenneministeriö ja maan hallitus.

SKDL:ssä toiminut Wuolijoki nousi myös toistamiseen eduskuntaan (varamiehen paikalta) vuonna 1946, ja Yleisradion pääjohtajan virasta hänet erotettiin vuonna 1948 radiolähetysten muututtua räikeän poliittisiksi sekä Wuolijoen itsensä estäessä viihteellisen ohjelman ja tanssimusiikin soiton. Hän muun muassa särki vasaralla Hiski Salomaan levyn ”Lännen lokareita” eräässä Niilo Tarvajärven juontamassa ohjelmassa. Vaikka Wuolijoen teot voivat näyttää jälkikäteen tarkasteltuina huvittavilta, tosiasiassa hänen edesottamuksensa ja kotikommunisminsa merkitsivät vakavaa vahingontekoa ja uhkaa maallemme. Niiden kautta pohjustettiin tietä sosialistiseen Suomeen samalla, kun suomalaisia miehiä kuoli taisteluissa isänmaamme ja vapautemme puolesta. Siksi hänen tekojaan ei voida tarkastella kepeähkösti eikä leikkisästi, kuten Tuomioja kirjassaan, vaan ne ansaitsisivat lopultakin tulla tuomituiksi poliittisen moraalittomuuden merkeiksi.


Hellan vieressä heiluntaa vai politiikkaa kirjailijankaavussa?

Wuolijoen kirjallisia ansioita tuskin kiistää kukaan, mutta hänen näytelmätuotantonsa ja taiteellisuutensa eivät selitä eivätkä oikeuta hänen poliittisia virhearviointejaan. Järkevimmin hän olisi tehnyt pysyessään näytelmäkirjailijana. Tosiasiassa hän oli samaa jengiä kuin hänen palvelemansa desantit, Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Aleksandra Kollontai ja koko Terijoen hallitus. Hänen feminisminsä olisi voinut etsiytyä adekvaatimpiin muotoihin kuin sosialismin ja kommunismin tavoitteluksi.

Kyseessä ei siis ollut ”häivähdys punaista”, kuten kirjan nimi vihjaa, vaan Wuolijoen toiminta oli läpikotaisin purppuranpunaista. Koska Tuomiojan teos ei tuo julki mitään tärkeitä selitysperusteita Wuolijoen persoonan ristiriitaisuuksiin eikä se myöskään arvioi hänen tekojaan kriittisesti, sitä ei voida pitää ansiokkaana. Sen sijaan palkinnon olisi voinut myöntää vaikka tohtori Jukka Seppisen kirjalle Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, joka valaisee sosialisoimiseen tähdänneen toiminnan laajuutta. Tuomiojan palkitseminen oli poliittinen, sillä palkinnon jakoi tällä kertaa Raimo Väyrynen, joka tunnetaan demariyhteyksistään.

Olisi mielenkiintoista tietää, palkittaisiinko Tieto-Finlandialla myös sellainen filosofi, joka kirjoittaisi poliitikkojen oidipus- tai elektrakomplekseista kirjan – tai olisiko poliittisesti motivoituneilla lukijoilla edes kykyä ymmärtää ajatuksen ideaa.

Bond ja poliittinen korrektius

Pokerin pelaamisesta on tullut viime vuosina kansanhuvi: sitä pelataan niin televisiossa kuin kapakoiden nurkissakin. Asiantila saattaa heijastella uuden kasinotalouden olemusta. Ihmisten rikastuminen tai köyhtyminen mielletään entistä useammin pelkäksi onnenpyörän pyörähdykseksi, kun syy–seuraus-ketju ansioiden ja niihin johtavan työn väliltä on pantu globalisaation ja internationalismin keinoin poikki: rikastu siis pokerilla.

Myös uuden James Bond -elokuvan tekijät ovat tiedostaneet ajan merkit nimetessään tuotoksensa Casino Royaliksi. Pokerin peluun kohottaminen elokuvan keskeiseksi teemaksi puhuttelee ilmeisesti työväenluokkaisia ja keskiluokkaisia ihmisiä, sillä raina oli vielä kuukausi ensi-iltansa jälkeen Suomen katsotuin.

Minulla on ollut tapana käydä katsomassa James Bond joulunpyhinä, mikäli uusi elokuva vain on ollut tarjolla. Casino Royalia on kehuttu parhaimmaksi kautta aikojen, mutta omasta mielestäni Bond-elokuvat ovat vuosi vuodelta huonontuneet. James Bond tunnetaan tietenkin naistenmiehenä, ja kaikki Bondit ovatkin olleet korostetun heteroseksistisiä. Lisäksi 1980-luvun ja 1990-luvun Bondeissa konnat esitettiin usein tyypiteltyinä homoseksuaaleina, mikä heitti seksuaalivähemmistöjen vihat Bondin tekijöiden niskoille. Koska Bond oli myös huumoripitoinen, saattoi lievää rasismia katsoa kuitenkin läpi sormien.


Feministinen Bond

Bondeihin tuli jo 1990-luvulla uutuutena mukaan feminismi, joka pahensi asiaa. Casino Royalissakin kehitellään feministisvoittoista nais–mies-dialogia, joka ei omasta mielestäni toimi lainkaan. Bondia haukutaan muun muassa hänen egostaan, ja miestä potkitaan munille. (Miten ihmisen olisi mahdollista muuta ollakaan kuin ”egokeskeinen”, sillä minuushan on kaiken havaitsemisen ja todellisuussuhteen välttämätön ehto?) Bondin esimiehenä on ollut nainen jo Kultaisesta silmästä lähtien eli vuosikymmenen ajan. Miss Moneypenny puolestaan alettiin esittää tietoisena feministinä. Kun Bond-elokuvien naiset eivät ole enää hänen rakastajiaan vaan dominoijiaan, tästä ratkaisusta on seurannut useita ongelmia toimintaelokuvaksi tarkoitetulle produktiolle.

Poliittisesti korrektista Bondista huumori on kuihdutettu pois. Jäljellä on pelkkää rymistelyä, erikoistehosteita, feminismiä ja väkivaltaa. Huumorittomuus johtuu Bondin miehisen suverentiteetin kyseenalaistamisesta. Kun uros ei saa olla enää ehdoton, toimintaan ei saada mukaan sankaruutta kohottavaa karismaa. Se, että varhaisemmissa Bondeissa onnistuttiin yhdistämään toiminta ja seikkailu huumoriin, johtui Bond-hahmon suvereeniudesta: ollessaan hetero hän oli sitä avoimesti, ja hän hallitsi naisia. Sen sijaan nyky-Bond on alistuva raato. Casino Royalissa huumori on korvattu väkivallalla ja kovuudella. Uusi Bond-näyttelijä Daniel Craig on melko väritön tyyppi, joka ei häikäise sen enempää huumorilla kuin lihaksilla tai charmillakaan. Sitä paitsi hän muistuttaa riittävästi Vladimir Putinia sopiakseen paremmin kenraali Gogolin rooliin.


Roger Moore – Paras Bond

Kaikkien aikojen paras Bond oli minun mielestäni Roger Moore, sillä hän onnistui olemaan samanaikaisesti sekä toiminnallinen, humoristinen että todellinen gentlemanni. Niinpä parhaat Bond-elokuvat tehtiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, ja niissä onnistuttiin yhdistämään actionia ja komediaa.

Uudesta Bondista puuttuvat Bond-elokuvien tavaramerkeiksi muodostuneet tekniset innovaatiot kokonaan, eikä elokuva hyödynnä myöskään ideologisia eikä poliittisia jännitteitä, jotka vielä kylmän sodan aikana tarjosivat viitekehyksen juonen punonnalle. Uudessa Bondissa asia on koetettu ratkaista amerikkalaiseen tapaan, toisin sanoen vetämällä esiin elokuvan alussa matkalaukullinen pätäkkää, josta lopun aikaa taistellaan.

Pelkän mammonan käyttäminen motiivina on kuitenkin alkeellista, ja elokuvassa häiritseekin sarjafilmeistä tuttu peittelemätön suhtautuminen rahaan. Tekijät ovat varoneet astumasta juonen rakentamisessa politiikan kentälle, vaikka esimerkiksi terrorismi olisi tarjonnut luontevan ympäristön tarinalle, kuten ennenkin. Näistä perinteistä aineksista voi enää vain haaveilla, kun poliittisen korrektiuden tavoittelu on tappanut niin huumorin kuin älyllisyydenkin elokuvien käsikirjoituksista.

Tsunamista kaksi vuotta

Kaakkois-Aasian tsunamista tuli tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Osa avustusrahoista on kateissa, turismi on ennallaan, Thaimaassa on tapahtunut vallankaappaus, Acehissa mellastavat maanvyörymät ja tulvat, ja sisällissota kiihtyy. Siinä sosiaalista katastrofia luonnonkatastrofin jatkoksi. Televisiossa puolestaan pyörii tuhoa käsittelevä draamasarja, jota rahoittaa muun muassa eteläkorealainen Samsung oman product placementinsa katteeksi.

Luonnonmullistuksen tapahduttua paikalle riensi muiden muassa suomalainen piispa Eero Huovinen, joka paljasti epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia kyseisen katastrofin. Häneltä näytti unohtuneen Jobin kirjan toteamus siitä, että kun otamme herralta vastaan hyvää, miksi emme ottaisi pahaakin. Maailmassa vallitsevan kurjuuden sovittaminen yhteen Jumalan hyvyyden kanssa onkin aiheuttanut teologeille paljon päänvaivaa.


Kurjuus, kärsimys ja teodikea-ongelma

Rationalistisen filosofian näkökulmasta maailmassa vallitseva kurjuus on seuraus aristoteelisen substanssin eli ”liikkumattoman liikuttajan” (tai luojajumalan) epätäydellistymisestä luomistyössä. Ihmisen erkaantuessa jumaluudesta maailmaan syntyi puutteellisuutta ja ihmiselle epätäydellisyyden kokemus. Vaikka voimmekin katsoa elävämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”, siinä joudutaan sovittamaan yhteen mahdollisimman monia ristiriitaisiakin asioita. Tämän mukaan Jumala ei olekaan enää kaikkivaltias, vaan asialla on myös Tuhattaituri. Täydellisen olennon oli kuitenkin alun perin luotava maailma toteuttaakseen oman olemuksensa, johon sisältyi luomisen potentiaali. Niinpä elämme nyt kompromissin tuloksena luodussa maailmassa, kaukana jumaluuden sydämestä, hädän ja vaillinaisuuden alaisina.

Tämä on kristillisen rationalismin näkökulma asiaan, ja vastaava ajattelutapa näyttäytyy myös tieteen ja arkiajattelun piirissä eräänlaisena ideologiana: maailma on mätä. Mutta asiasta on voitu ajatella myös toisin ja kieltää maailman olevan paha. Tällöin on ajateltu, että kaikki koituu lopulta hyväksi, kuten useimmissa ykseysfilosofioissa uusplatonismista alkaen.

Jos haluaisin olla kyyninen, voisin auttaa piispaa ja alkaa syyllistää ihmisiä katsomalla, että tsunamissa oli kyse eräänlaisesta luonnon kostosta ja vedenpaisumuksesta, jolla pyhä Jumala pyyhkäisi tieltään etelän aurinkorannoilla kellottelevat hyvinvointikansalaiset. He olivat ylimielisyydessään ja syntisyydessään paenneet materialistista jouluryysistä Aasian lomakeskuksiin, mitä voidaan pitää jouluryysiksenä toiseen potenssiin korotettuna. Vakaumukselliselle kristitylle sattumaa ei voi olla olemassa, joten tuhon täytyi olla merkki johdatuksesta. Siksi johtopäätöksenkin on oltava se, että Jumala sallii pahan, mikä on tietenkin teologisesti valitettavaa.


Yhdentekevyyden ahdistus

Sen sijaan tieteellisen naturalistin ja materialistin mielestä kyse oli vain sattumasta, joka kuuluu luontoon. Luonnon ilmiöt tieteellinen naturalisti puolestaan ymmärtää joko ihmisen pysyviksi vihollisiksi tai suojelun kohteiksi, joten naturalistisesti ajattelevalla henkilöllä on hyvät mahdollisuudet itse päättää, miten hän katastrofiin suhtautuu: arvottaako hän sen kielteisesti vai myönteisesti vai – kuten yleensä – täysin välinpitämättömästi ja neutraalisti? Kyseinen kyynisyys tuottaa tietenkin myös naturalistille äänetöntä ahdistusta, joka näkyy lisäksi eräissä uskontomuodoissa.

Tsunamin jälkeen monet länsimaiset ihmiset kummastelivat, miten nopeasti tuhoista kärsineet maat nousivat jaloilleen. Hindulaiset ja buddhalaiset suhtautuivat asiaan tavalla, jota ulkoa päin voidaan sanoa ”luontevaksi”. Tosiasiassa kyse oli huomattavasta elämänkatsomuksellisesta erosta. Se paljastui katastrofiin asennoitumisen kautta myös länsimaisille ihmisille. Selitys näennäiseen ”luontevuuteen” löytyy siitä, että tuhoutuminen ja olosuhteiden vaihtelu sisältyvät hindulaisen ja buddhalaisen ihmisen maailmankuvaan. Siinä kaikki on kaaoksenkin hetkellä tasapainossa. Ruumis on heille vain sielun kulkuväline yhdestä elämästä toiseen.

Ajatus voi olla ainakin näennäisesti helpottava, mutta sitä ei voida sanoa kovin lohdulliseksi. Buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen ei kuulu ahdistus eikä suru kuoleman johdosta. Buddhalaisille ja hindulaisille kuolemaa ei itse asiassa ole; on vain elämän ikuinen kiertokulku, siirtyminen elämästä toiseen sekä siihen mahdollisesti liittyvää kaipauksen ja ikävän tunnetta. Heidän näkemyksensä elämästä muistuttaa siis tyypillisen naturalistin käsitystä.

Me eurooppalaiset voisimme sanoa kyseistä ajattelua tunteettomaksi ja kylmäksi, ja ainakin etiikan teorioiden kannalta siihen liittyy myös moraalinen kyynisyys: jos ihminen ei ahdistu eikä tunne syyllisyyttä, hänellä ei ole länsimaisen käsityksen mukaan myöskään vastuuta eikä moraalia. Ja kyllähän asian tämä puoli näkyy kurjuutena Intian kaduilla ja kujilla, kun millään ei näytä olevan mitään väliä.

Ajattelutapa muistuttaa myös eräänlaista villiä ajattelua, jossa ei ole lainkaan normeja eikä kieltoja saati sellaisia estoja tai rajoitteita, joita länsimaalaisittain pidettäisiin moraalin tunnusmerkkeinä. Vai onko? Ehkä ne ovat niin sisäistyneinä kyseiseen elämänmenoon, että buddhalaisten ja hindulaisten koko elämä koostuu tuosta ahdistuksesta ja toivottomuudesta sekä niiden ritualisoituneista seurauksista. Joka tapauksessa maailmalla matkustavan kannattaa avata silmänsä muulloinkin kuin vain silloin, kun jokin konflikti tai katastrofi pakottaa havaitsemaan ihmisten ja kulttuurien todelliset erot. Niitä on nimittäin paljon. Pintaa tarvitsee yleensä vain hieman raaputtaa, jotta ihmisten elämänkatsomukselliset ja filosofiset eroavuudet tulevat esiin kuin ketut koloistaan – tai sudet luolistaan.

Joulukarnevaali

Tänään on jouluaatto, eli varsinainen juhlapäivä on lähellä. Monet tietävät, että joulukuusi on pakanallinen keksintö. Mutta myös itse joulun vietto on epäkristillinen perinne. Vielä roomalaisajalla joulun paikalla oli saturnalia-juhla, jota vietettiin sadonkorjuun merkeissä Saturnus-jumalan kunniaksi. Alkukirkon papit oivalsivat, että ahkerasta käännytystyöstä huolimatta monetkaan ihmiset eivät halunneet luopua mukaviksi kokemistaan juhlaperinteistä, joten kristinusko oli yhdistettävä niihin. Niinpä kristillinen kirkko otti pakanallisen perinteen käyttöön antamalla siunauksensa sille. Toiveena oli, että kristinuskokin alkaisi juhlariehunnan myötä näyttää hauskemmalta. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että uskonto menetti hengellisyyttään samalla kun juhliminen maallistui.

Joulua vietiin alun perin eräänlaisena karnevaalina, jonka kuluessa orjasta tehtiin hetkellisesti isäntä, narrista kuningas ja rengistä herra. Perinteen tarkoituksena oli luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistetun ja painostavan elämän keskelle. Ja eikö tästä käsityksestä kajastakin myös nykyjoulun ”varsinainen sanoma”? Samalla kun kirkko alkoi hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, se tuli antaneeksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Joulun vieton kautta kirkko ei ainoastaan lisännyt suosiotaan ihmisten joukossa vaan loi myös pohjan kirkon oppien hylkäämiselle, kun kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Tämän kehityskulun tuloksena joulu on nykyäänkin peräti materialistinen juhla, ja kirkot täyttynevät jouluisin nimenomaan tapakristillisyyden vuoksi.

Monien muiden karnevaalien tavoin joulu ei ainoastaan auta kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan se myös houkuttelee ihmisiä pysyvästi pois alamaisuuden tilasta. Mihail Bahtinin käsityksen mukaan karnevalistisuus saattoi auttaa jopa siirtymisessä pimeältä keskiajalta valoisan renessanssin aikakaudelle. Joulun poliittinen merkitys on siis vaihtoehtoisen maailman luomisessa, esimerkiksi sellaisen, jossa ihmiset osoittavat toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena on, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi, ja tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen. Eri asia on sitten se, tunnistetaanko myöskään karnevaaleja enää karnevaaleiksi, sillä jos aina on juhlat, ei ole koskaan juhlat.

Jouluna ihmiset tekevät paljon sellaista, mitä he eivät muutoin tekisi. Joulu perustuu siis petokseen ja merkitsee poikkeustilaa ihmisten välisissä suhteissa. Myös tämä on karnevalistinen piirre. Muutamat ovat tällöin imeliä kuin lanttutaikina ja toiset happaman emäksisiä kuin lipeäkala.

Miten tuohon hyvän tekemisen perinteeseen pitäisi sitten suhtautua? Hyvyyden osoittamisen sanotaan tuovan iloista mieltä myös tekijälleen. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Lahjojen jakaminen ja avuliaisuus tuntuvat hyvältä nimenomaan niiden ihmisten mielestä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, sillä epäitsekkäitä ihmisiä myös vastavuoroisesti palkitaan paremmilla sosiaalisilla palkinnoilla kuin omaa etuaan ajattelevia. Mitä paremmaksi ihminen oman hyvyytensä kokee, sitä enemmän hän tekee hyvää, ja näin selittyy, miksi paljon hyvää tehneet sanovat olevansa tyytyväisempiä kuin ne, jotka pidättäytyvät liiasta anteliaisuudesta. Koska hyvän tekeminen tuntuu viimeksi mainituista lähtökohtaisesti pahalta, kitsaat ihmiset tekevät vähemmän hyvää, ja niin muodoin selittyy, miksi nekin vähäiset teot, jotka he puolestaan saavat aikaan, tuottavat heille tuskaa ja suuria ponnistuksia. Tällä tavoin hyvä ja paha monistuvat ja leviävät kuin renkaat vedessä.

Koska hyvä ja paha ovat suhteellisia ja ihmisten yksilöllisistä kokemuksista riippuvaisia asioita, ne voivat vaihtua myös toisikseen. Joulu on sosiaalinen häiriötila, jota kannattaa varoa. Joulun merkeissä ihmisiä pakotetaan olemaan vastoin tahtoaan seurallisia. Yksinäisiä puolestaan syyllistetään yksinäisyyden leimalla, jota heitä opetetaan häpeämään. Samanaikaisesti, kun hoetaan äänekkäästi joulurauhaa, rikotaan niiden ihmisten rauhaa, jotka muutenkin elävät rauhallisesti. Sitä, että joku ihminen jättää hälinän taakseen, ei suostuta hyväksymään, mutta sellaista ihmistä aina ymmärretään, joka suostuu taistelemaan joulukiireiden vuoksi tavoitellen edes jonkinlaista onnea ja rauhaa. Tämän ajattelutavan mukaan on väärin kääntää maailmalle selkänsä tavoitellakseen todellista joulurauhaa, mutta on oikein uhrata oma onnellisuutensa johonkin sosiaaliseen juhlintaan osallistumisen vuoksi.

Joulu myös kaduttaa ihmisiä. Sen konkreettinen seuraus on ylensyömisestä johtuva ähky, ja vakavampi seuraus on henkinen ahdistus. Kaikkiin juhlapäiviin liittyy epäonnistumisten ja pettymysten uhka, jonka tuloksena päivä on pilalla. Suurelle osalle ihmisistä joulu ei ole kovin hyvä eikä myöskään kovin rauhallinen. Juhlapäivät tekevät vastoinkäymisistä, kuten sairauksista, entistäkin kivuliaampia. Todellisuudessa musta ei tule mustemmaksi valkoista pohjaa vasten, ja elämästä voi iloita nimenomaan sosiaalisista painolasteista, tavoista ja kulttuurista irtautumisen kautta.

Kun nyt toivotan teille, hyvät lukijani, hyvää ja rauhallista joulua, minä tarkoitan sitä. Jatkakaa siis kamppailua paremman elämän sekä turhamaisuudesta ja pikkusieluisuudesta vapautumisen puolesta. Siinä joulun idea kirkastuu!

Vuoden pimein aika

Tänä yönä aurinko laskeutuu syvemmälle taivaanrannan taakse kuin yhtenäkään muuna vuoden tai vuorokauden hetkenä. Talvipäivän seisaus on tänään 22.12.2006 kello 2.22. Pohjoisessa aurinko ei näyttäydy päivällä lainkaan, eikä valoisan aika ole etelässäkään viittä tuntia pitempi. Suomalaiset elävät suurimman osan elämästään varjojen mailla. Mitä järkeä siinä on? Ei mitään. Ainoa johdonmukainen keino jatkaa elämää olisi muuttaa pois täältä, vähintään Nizzan tai Venetsian tasolle.

Mutta pimeydessä ja synkkyydessä on myös filosofiansa. Aurinko, joka tuskin jaksaa päivisin nousta, on harvinainen timantti, jota kokoonnutaan katsomaan kuin kultaa valinkauhassa, kunnes se katoaa moneksi kuukaudeksi taivaanrannan taakse. Nukkuvassa, mustassa auringossa on suunnatonta metafyysistä potentiaalia: lupauksellaan lumoavaa voimaa. Jos haluaisin olla yhtä egomaaninen kuin Turkmenistanin äskettäin edesmennyt maallinen ja hengellinen johtaja Saparmurat Nijazov, myös minä nimeäisin taivaankappaleet oman persoonani mukaisesti. Ajatelkaa, kuinka valaisevaa olisi, jos aamun sarastaessa ja auringon häikäistessä ensisäteillään astronomitkin olisivat velvoitettuja lausumaan: ”Katsokaa – ei aurinko – vaan Hankamäki nousee!”


Synkkyydessä syvällisyys

Mitä filosofista ideaa pimeyden ja synkkyyden lietsomassa tappiomielialassa sitten on? Sen suurempaa syvällisyyttä kuin synkkyyteen ja surumielisyyteen liittyvä epätoivo, ei voida kuvitella. Syy tähän on selvä: voittamisessa on epätotuuden siemen, mutta tappiosta alkaa totuus. Voittajia ohjaa epätotuuteen ja pinnallisuuteen heidän narsisminsa ja itseluottamuksensa. Siihen perustuvat myös hilpeys ja juhlinta, eikä sotien ja urheilukilpailujen voittajia voida koskaan arvostella liiallisesta vaipumisesta syvämietteisyyteen. Paremminkin heitä leimaa masturbaation harjoittajille tyypillinen itseensä tyytyväisyys, joka yleensä vaihtuu syyllisyyden tunteeksi tai huonoksi omaksitunnoksi.

Tie voiton kukkuloilta murheen alhoon on onneksi lyhyt, kuten uransa lopettaneiden maailmanmestareiden esimerkki osoittaa. Kyse on itsepetoksesta. Sen sijaan se, joka jo alun perin valitsee häviäjän osan, hyväksyy maailmaan sisältyvän tappion ja puutteellisuuden. Tuskin mikään on niin naiivia ja epäfilosofista kuin optimismi, paitsi jos iloitseminen tapahtuu kyynisyyden siivin, kuten itseironian ja maailmanhalveksunnan tapauksessa. Koska maailma on puutteellinen, ristiriitainen ja mätä, osuvat kyynikot, pessimistit ja tappionsa tunnustaneet häviäjät yleensä oikeaan. Siksi filosofienkin olisi johdonmukaista asettua hävinneiden puolelle, josta syvällisyys alkaa.

Merkille pantavaa on, että suurin osa niin sanotuista analyyttisista systeemifilosofeista haluaa voittaa. He haluavat ikään kuin valloittaa karvakukkulan omilla ”metodeillaan”, ja he asettuvat mielellään voittaneiden puolelle myös tiedepolitiikassa. Voittajia ovat olleet Englanti, Yhdysvallat, analyyttinen systeemifilosofia ja marxismi. Nationalismin voitto Saksassa kesti vain hetken, mutta tappion jälkeen sekin löysi totuuden – toisin kuin ydinpommiensa kanssa maailmaa valloittaneiden suurvaltojen hurmahenkinen voitontahtoisuus. Ne hävisivätkin pahimmalla mahdollisella tavalla: menettämällä kulttuurinsa piiristä tappiollisuuden ja katkeruuden tuottaman syvällisyyden. Sen parempaa syvällisyyden taetta ei filosofiassa voida ajatella kuin häviöön, alakuloon ja nujerretuksi tulemiseen liittyvä totuudellisuus. Niinpä hävinneet osapuolet yleensä voittavat filosofisesti.


Pelastuminen

Entä miten on ahdistukselta pelastumisen laita? Filosofian keskeinen motiivi kiteytyy kysymykseen, miksi ihmisen täytyy kuolla. Syynä ihmisen kuolevaisuuteen on maailman luomisesta seurannut todellisuuden epätäydellisyys ja ajallisuus sekä sydämen irtautuminen Jumalasta, mitä kuvataan myös perisynniksi. Pahiten se koskee juuri voittajia, sillä voitolle selviytyminen on heidän uskontonsa, ja tämän mukaisesti he ovat vailla pelastusta tai kokevat olevansa pelastuksen tarpeessa. Sokraattinen viisaudenrakastaja, joka ironisesti katselee tätä näytelmää ulkopuolelta päin, on sen sijaan automaattisesti pelastettu oidipaaliseen rikokseen syyllistymättömyytensä vuoksi.

Meidän homoseksuaalien väitetty syvällisyys ja synkkyys onkin pohjimmiltaan erilaista kuin heteroiden epätoivoinen ahdistus ja surumielisyys, joka kertoo vain heidän turhautuneisuudestaan. Gay-joulun läpi raikuu nauru. Heteroiden voitontahtoisuus ja heidän traagisuudestaan seurannut tappiomieliala ovat löytäneet filosofian historiassa oivalliset ilmaisunsa, aivan niin kuin homojen omasta häviäjän rooliin asettumisesta seuraava riemukas ironiakin. Samantapaista asennoitumista – pessimismiä ja ironiaa – ovat modernin ajan filosofiassa edustaneet Schopenhauerin, Nietzschen ja Heideggerin hahmot. Heitä kaikkia leimaa omasta määrätietoisuudestaan ja voitontahtoisuudestaan huolimatta asettuminen valtakulttuurin ulkopuolelle, sen reunoille, rajoille, laidoille ja terasseille, josta nämä filosofit katselevat ja arvostelevat kaduilla, turuilla ja toreilla sekä kaiken maailman markkinoilla vallitsevaa hälinää.

Hyvää vuoden loppua teille kaikille rakkaat ystävät, jotka olette jaksaneet lukea ja seurata tätä palstaa!

Kaivakaa maata

Totuus löytyy maan alta. Niin ainakin arvellaan. Uusimpien tutkimusten mukaan Huhtiniemestä löytyneet vainajat eivät olleetkaan jatkosodan aikana teloitettuja, mutta se ei merkitse, ettei sellaisiakin voisi löytyä. Uutisista päätellen ihmisillä on sammumaton halu todistella, kumpi totuus on oikea, viranomaisten julistama ja armeijan nuhteettomuutta korostava näkemys vai kaupunkilegendan muodossa elävä huhu.

Asiaa tutkinut Antti O. Arponen ehti jo tuloksista masentuneena pyörtää epäilyjään, mutta ei hänenkään kannata heittää lapiotaan ojaan, sillä aina voi löytyä todisteita siitä, että armeija oli paha. Vasta sitten, kun koko paikka on myllätty, voidaan sanoa, miten asiat olivat: onko huhuissa perää vai osoittautuuko Arponenkin vain Suomen uskomattomimmaksi Pastirol-poskeksi? Kunpa kaikkien huhujen, valheiden ja totuuden selvittämiseksi nähtäisiin yhtä paljon vaivaa. Ainakin se on selvää, että armeijoiden ja viranomaisten kannattaa jatkossa joko vältellä ampumasta ketään tai hävittää todisteet entistä huolellisemmin. Siitä vain maata kaivamaan.

Pinochet, sankari vai konna?

Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin kuoltua toissapäivänä ihmisillä oli jälleen tilaisuus iloita ja surra menetettyä johtajaa sekä todistaa, että symboliseen isäkompleksiin liittyvät oidipaaliset tunteet ovat esillepanossaan peittelemättömiä. Mutta asiaan liittyy myös poliittisia näkökohtia. Pinochetia on syytelty vallankaappauksesta, ihmisoikeusrikkomuksista ja sotilasdiktatuurin ylläpidosta CIA:n tuella. Entä kuinka paha mies Pinochet loppujen lopuksi oli? Miten kaikki tapahtui?

Vallankaappauksilla ja kumouksilla on tietysti merkitystä vain suhteessa vallitsevaan valtaan. Pinochetin alulle panema sotilasdiktatuuri juontaa juurensa Chilessä juhlitusta sosialismin riemuvoitosta, joten minkälaista vallankäyttöä maassa oikein harjoitettiin?


Vallankaappauksen syyt

Aina kun huomautetaan, että Pinochet riisti vallan Chilen ”demokraattisesti valitulta sosialistiselta presidentiltä” Salvador Allendelta, on syytä muistaa, että Allenden äänisaalis oli vain 36 prosenttia annetuista äänistä, mikä vaalitavan vuoksi riitti valituksi tulemiseen. Demokraattisesti valittu hän oli silti, totta kai, mutta kaappauksen motiivina ei ollutkaan pelkkä valituksi tuleminen vaan se, minkälaisia uudistuksia Allende oli saattanut voimaan noustuaan valtaan vuonna 1970. Ratkaisevimmaksi virheeksi osoittautui Chilen kuparikaivosten sosialisoiminen. Chile oli ja on edelleen tärkeä kuparin tuottaja. Kuparin tuotannon täydellinen kansallistaminen olisi johtanut romahdukseen, sillä alan teollisuus (suomalaiset toimijat mukaan lukien) olisi joutunut vetäytymään maasta. Mahdollisuus käyttää länsimaista rikastusmenetelmää olisi menetetty, ja maa olisi muuttunut pelkäksi raakakiven tuottajaksi.

Käännekohdaksi osoittautui eräiden myöhempien tapahtumien valossa hieman ironinen päivämäärä 11.9.1973, jolloin Augusto Pinochet kaappasi vallan maan armeijan tuella. Allenden sanotaan saaneen surmansa presidentinpalatsin piirityksessä, mutta virallisen tiedon mukaan hän teki itsemurhan. Asiaan liittyvä anekdootti kertoo, että Allende ampui itsensä palatsin valtauksen loppuvaiheessa Fidel Castron lahjoittamalla Kalašnikov-rynnäkkökiväärillä, johon kiinnitetyssä kultaisessa laatassa luki: ”Hyvälle ystävälleni Salvarod Allendelle Fidel Castrolta, joka erilaisin keinoin yrittää saavuttaa samat tavoitteet.”

Syytä sotilasdiktatuurin esiinnoususta ei voida vierittää Pinochetille itselleen. Historiallinen tosiasia on, että nimenomaan Chilen demokraattisesti valitun parlamentin alahuone pyysi päätöslauselmassaan asevoimia puuttumaan Allenden hallinnon rikoksiin ja poistamaan Allenden virasta. Santiagossa koolla ollut Chilen parlamentti olikin julistanut elokuun 22. päivänä 1973 Allenden hallituksen laittomaksi 81 äänellä 47 ääntä vastaan. Tämän jälkeen Chilen parlamentti esitti laajan luettelon erilaisista rikkomuksista, joilla Allenden hallitus oli loukannut perustuslakia. Ohessa otteita luettelosta:

– Se on asettunut kongressin perustuslakia säätävien toimintojen yläpuolelle.
– Halveksinut oikeutta.
– Loukaten karkealla tavalla voimassa olevia lakeja sekä vallankäytön jakamisen periaatetta se on mitätöinyt sellaisten oikeudellisten ratkaisujen ja tuomioiden täytäntöönpanon, jotka eivät ole olleet sille mieluisia.
– Halveksinut ylimmän revisioviraston antamia määräyksiä ja päätöksiä silloin, kun ne ovat koskeneet hallituksen ja sille alistettujen instanssien päätösten lainvastaisuutta.
– Loukkaus kaikkien kansalaisten juridista tasa-arvoisuutta vastaan.
– Häikäilemättömät puuttumiset sananvapauden periaatetta vastaan.
– Yliopistojen itsehallintaoikeuden loukkaukset.
– Kokoontumisoikeuden rajoittaminen, estäminen ja jopa väkivaltainen tukahduttaminen.
– Opiskelun ja opetuksen vapauden tukahduttaminen.
– Perustuslaillisesti säädetyn omistusoikeuden järjestelmällinen loukkaaminen.
– Työläisten ja heidän ammatillisten järjestöjensä ja syndikaattiensa oikeuksien halveksinta.
– Perustuslaissa säädetyn vapaan maastamuutto-oikeuden räikeät loukkaukset.
– Hallituksen edistämä ja tukema kapinallisten järjestöjen suurimittainen muodostaminen ja ylläpitäminen.
– Hallituksen suojeluksessa tapahtunut aseistettujen joukkioiden muodostaminen ja koulutus.

Tästä kaikesta chileläisten oli kiittäminen Salvador Allendea ja hänen senaattiaan. Sosialistisen presidentin valinta ei siis yhdistänyt kansaa vaan jakoi sen entistä pahemmin kahtia. Pinochetin syrjäyttämä Allende, vaikka olikin demokraattisesti valittu, ei suinkaan ollut demokraatti vaan marxilainen. Allendella oli myös hyvät välit Kuuban diktaattoriin, Fidel Castroon, ja hän oli kolmessa vuodessa saanut Chilen talouden kaaokseen marxilaisilla opeillaan. Samanaikaisesti kun maahan salakuljetettiin neuvostoaseita Castron ”henkilökohtaisena lahjana” Allendelle, kansalle opetettiin jalkapalloa.


Pinochetin merkitys

Vuonna 1973 Pinochetin sotilasjuntta käytännössä esti sisällissodan, joka oli jo ovella, ja lopetti mielivallan sekä sorron, johon maa oli ajautunut, kun maanomistajia tapettiin ja ryöstettiin Allenden ajaman sosialisoinnin yllyttämänä. Suurin osa maasta lähteneistä olikin joko heitä, älymystön jäseniä tai sitten pelkästään helpompaa elämää hakeneita rikollisia. Vallankaappauksen paradoksaalista parlamentaarisuutta ilmentää se, että Allende oli itse nimittänyt kenraali Pinochetin armeijan komentajaksi vain vähää ennen kuin Pinochet päätyi vaatimaan hänen eroaan kansanedustuslaitoksen suomaan valtuutukseen vedoten.

Parlamentin oikeuttamana Pinochet otti vallan määrätietoisesti käsiinsä, torjui kommunismin uhan ja laittoi talouden kuntoon. Vähitellen hän myös palautti sananvapauden ja poisti yhdistystoiminnan rajoitukset sekä diktaattoreille epätyypilliseen tapaan luopui ajan ollessa kypsä itse vallasta. Toki myös ylilyöntejä ja ihmisoikeusrikoksia tapahtui, mutta ne tehtiin suureksi osaksi maassa vallitsevien levottomuuksien hillitsemiseksi, ja ne olivat vastauksia käynnissä olleeseen sekasortoon.

Monien mielestä Yhdysvaltojen toimet Vietnamissa olivat väärin vain siksi, että Vietnam on kaukana Yhdysvalloista. Arvosteltaessa Yhdysvaltojen intressejä Chilessä ei juuri koskaan muisteta mainita, että Neuvostoliitto oli aloittanut suunnattoman laivastotukikohdan rakentamisen Chileen kilpailemaan Tyynenmeren herruudesta. Neuvostoliitto oli rakentanut myös eräänlaisen lentotukialuksen Yhdysvaltojen rannikolle jo aiemmin ja uhannut maailmaa ydinsodalla Kuuban kriisin yhteydessä. Yhdysvallat ei sentään yrittänyt viedä ydinpommejaan Vietnamiin vaan pysytteli maassa etelävietnamilaisten pyynnöstä ja maailmanvallankumouksen estämiseksi.

Onkin mielenkiintoista verrata Fidel Castron suomalaisessa mediassa saamaa kohtelua Pinochetin käsittelyyn. Pinochet sentään laittoi talouden kuntoon Nobel-palkitulta Milton Friedmanilta omaksumillaan opeilla, kun taas Castro kurjisti maan ja on pitänyt kynsin hampain kiinni diktaattorin asemasta. Kuitenkin Pinochetia on pidetty pahana poikana Castroon verrattuna.


Kun ”demokratia ei toimi”

Entä mitä seurauksia Pinochetin valtakaudella oli? Kuubasta tuli Neuvostoliiton banaanitasavalta viideksikymmeneksi vuodeksi, eikä sen poliittinen järjestelmä ole vieläkään muuttunut. Havannan kaduilla lipuvat edelleen 1950-luvun alun Chevroletit, jotka menneisyyden haamuina muistuttavat kapitalismin kauheudesta ja sosialismin ihanuudesta. Neuvostoliitto käytti hyväkseen Kuubaa ja kuubalaisia sotaseikkailemalla Afrikassa, jolloin hiv levisi viidakkosodista henkiin jääneiden kommunistisissien mukana Väli-Amerikkaan (kilpailevan selityksen mukaan ”merimiesten” kantamana Haitille ja sieltä Kaliforniaan).

Pinochetin luovuttua presidentinvallasta vuonna 1990 Chile oli aidosti demokraattinen markkinatalousmaa. Jos taas Allende olisi onnistunut pyrkimyksissään, Chilellä olisi ollut edessään Kuuban kohtalo. Allende saattaisi roikkua vallan kahvassa yhä, sillä hän oli syntynyt vuonna 1908, ja myös Pinochet eli 91-vuotiaaksi.

Kenraali Pinochet oli chileläisille samaa kuin Francisco Franco espanjalaisille ja marsalkka Mannerheim Suomelle. Pinochet piti itseään isänmaallisena miehenä, joka pelasti Chilen kommunismilta, ja moni Chileläinen yhtyy tähän mielipiteeseen. Enintään häntä voidaan arvostella tai kiittää anarkistisesta vallankaappauksesta ja käytännön anarkiasta.

Pinochetin aikana varsinainen rikollisuus oli vähäistä verrattuna nykyaikaan. Vasemmiston oltua vallassa 16 vuotta maa on rikastunut ja köyhyys vähentynyt mutta ei niin paljon, kuin olisi ollut mahdollista. Rikollisuus sen sijaan on lisääntynyt noin 500 prosenttia Pinochetin ajasta. Luokkayhteiskunnan eriarvoisuus on jatkuvasti kasvanut, eikä juuri minkäänlaista sosiaaliturvaa ole järjestetty, vaikka siihen olisi varaa.

Vallanvaihto vapaasta markkinataloudesta sosialismiin ei ollut ennen Allendea koskaan tapahtunut verettömästi, mutta myöskään sosialistisen järjestelmän vaihtamiseen vapaaksi markkinataloudeksi ei tarvinnut paljon houkutella. Oliko sitten ”latinalaisen Amerikan ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistolaisen presidentin” syrjäyttäminen niin merkittävä symbolinen teko, että se häviää moraalisessa mielessä tietylle käytännön tosiasialle: tapahtumien lopputuloksen kautta maata estettiin ajautumasta Kuuban tielle.

Muutamat katsovat, että Allenden 36 prosenttia riitti demokraattiseen valintaan, koska hän oli ”demokraatti”. Samoin nämä henkilöt pitävät George W. Bushin ensimmäistä valintaa 49,9 prosentin ääniosuudella vain osoituksena Yhdysvaltojen järjestelmän epädemokraattisuudesta, sillä Bush ei ole demokraatti. Saddamin ja Castron sadan prosentin lukemat puolestaan ovat heille selvä merkki Irakissa vallinneesta tai Kuubassa edelleen vallitsevasta demokratiasta. Taitaakin olla niin, että vasemmistolaisen vaalivoittoa pidetään osoituksena demokratiasta riippumatta siitä, saako ehdokas alle 50 prosenttia tai tasan 100 prosenttia äänistä. Vasemmistolaisen vaalitappiota puolestaan pidetään näillä tahoilla aina osoituksena ”demokratian toimimattomuudesta”.


Viimeinen tuomio

Pinochetin presidenttikaudella tapahtuneet ihmisoikeuksien rajoitukset ja rikkomukset varjostavat tietenkin Chilen menneisyyttä, mutta ne muodostavat pienemmän haitan kuin Allenden aikana alkaneet väkivaltaisuudet ja suunta, jota kohti maa oli luisumassa. Erään avoimen kysymyksen muodostaa se, olisiko maata voitu kehittää kohti pohjoismaista demokratiamallia, jos Allenden sosialistihallitus ei olisi yltiöpäisesti yrittänyt muuttaa maata kansandemokratiaksi. Pinochetin, parlamentin ja Yhdysvaltojen puuttuminen asioihin johtui Allenden sosialistihallituksen virheistä, joita se teki Neuvostoliiton ja Kuuban tuella. Samanlainen mahdollisuus liekanarun muuttumiseen hirttonaruksi olisi ollut myös Kekkosen ajan Suomessa, elleivät punamultayhteistyössä toimineet sosiaalidemokraatit olisi olleet ketunhäntä kainalossa toimivia ja sotien tapahtumista oppineita isänmaallisia porvareita, jotka kerta toisensa jälkeen onnistuivat vesittämään Neuvostoliiton ikävät yhteistyötarjoukset.

Useissa kirjoituksissa Pinochet on etukäteen tuomittu Helvettiin. Teologisesti katsoen se on kuitenkin harhaoppia. Kristinuskon protestanttisen haaran mukaan ihmistä ei tuomita hänen tekojensa mukaan vaan yksinomaan armosta. Mikäli Pinochet ennen kuolemaansa kääntyi aidosti kristinuskoon, hän on pelastunut Helvetin lieskoilta. Kiintoisaa on, mihin Pinochet päätyy viimeisellä tuomiollaan, mutta ainakin hän uskoi pelastaneensa kotimaansa sosialistiselta pienoishelvetiltä. Augusto Pinochet muistutti myös hämmästyttävällä tavalla filosofi G. H. von Wrightiä ylikasvaneine kulmakarvoineen.

Itsenäisyyspäivän itsemurha

Itsenäisyyspäivän pääuutinen oli itsemurha, jonka eräs sotaveteraani teki kävelemällä vastaanottoaitiosta panssarivaunun alle valtakunnallisessa juhlaparaatissa Jyväskylässä. Vanhuksilla on tarpeeksi tilaisuuksia tehdä itsemurhia arkipäivinäkin, joten teko oli harkittu. Jos kyseessä ei ollut vanhenemisen tuskallisuuteen liittyvä mielenhäiriö, se oli selvä kannanotto joko sotaa, veteraanien huonoa kohtelua tai nykysuomalaista politiikkaa vastaan. Kyseessä oli siis hirmuinen protesti ja syvästi vertauskuvallinen tapahtuma, jossa itsenäisyyden pelastaja heittäytyi omien joukkojen alle. Itsemurha vastasi eduskunnan taktista vetoa, jonka mukaisesti se äänesti EU:n perustuslain puolesta juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Myös se oli eräänlainen kansallisen suvereniteetin menetyksen symbolis-suisidaalinen esitys.

Ja jumalauta tätä suomalaista mediaa! Yleisradion sensuuritoimitus leikkasi tapahtuman kokonaan pois TV2:n paraatiohjelmasta, ja uutisissakin se kylmästi mainittiin, mutta kuvaa ei näytetty. YouTube oli taaskin viivalla ensimmäisenä esittämällä amatöörikuvaajan videon asiasta. Linkki siihen löytyi Helsingin Sanomien sivuilta, josta se myöhemmin poistettiin jonkun ilmeisen nimettömän ”moderaattori Paavo Hautalan” toimesta. Selitykseksi kerrottiin, että ”HS:n linjana on, että tämäntapaisia videoita ei palstalla julkaista”. Miten niin ”tämäntapaisia”? Oliko videossa muka jotain vikaa? Siinähän esitettiin tapahtunut tosiasia. Peittelemällä totuutta media antaa valheellisen kuvan todellisuudesta. Se, että jonkun toimittajanplantun todellisuuskäsitys ei sitä kestä, ei anna perustetta totuuden salaamiseen yleisöltä.

Sama hyssyttely näkyi myös uutisoinnissa, joka koski köyhien linnanjuhlia ja kuokkavieraiden toimintaa. Hakaniemen torilla tarjoiltiin soppaa ”heille”, eli ulkopuolisiksi kuvatuille ihmisille. Toisaalla poliisi joutui harjoittelemaan itsehillintää pidätellessään raivoaan ja kolhiessaan anarkistien sinänsä rauhallista mielenosoitusta. Medialla ei ole oikeutta sievistellä, vähätellä, kaunistella eikä sensuroida asioita oman merkityksenantotapansa mukaan, kun kyseessä pitäisi olla kansalaisten juhla.

Sensuuri, valehtelu ja estely eivät toimi politiikassa. Tämänvuotisen itsenäisyyspäivän todelliset voittajat olivat köyhät, vähäosaiset, syrjityt ja ulkopuoliset ihmiset, joiden puolelle yleisön mielipide kääntyy. Eliitti juhli yksin. Ja mitäpä tyhmät koskaan osaisivat muuta kuin rajoittaa niitä, jotka jotain ymmärtävät? Vaietut asiat tulevat aina lopulta julki moninkertaisella voimalla. Olen havainnut tämän viimeiseen pisaraan asti sekä politiikan että tieteen piirissä.

Entä miten media halusi kansallisen juhlapäivän nähdä? Itsenäisyyspäivänä televisiossa esitetään säännönmukaisesti Edwin Laineen Tuntematon sotilas – niin nytkin. Toistelemalla itsenäisyyden ja sodan yhteenkuuluvuutta yritettäneen herättää kansalaisissa vastenmielisyyttä koko kansallismielistä ajattelua kohtaan. Sodan ja itsenäisyyden liittyminen yhteen on kuitenkin Suomessa niin spontaania, etten usko kyllästyttämisen onnistuvan.

Voisiko itsenäisyys olla jotain muuta kuin sodan ja väkivallan tuella lunastettua? Suomi on olemassa nimenomaan sodan ja väkivallan tuloksena, ja olemassaolomme on verellä lunastettua. Tämä on totuus. Kiitos siis nuijasodan veteraanit 1596–1597, jotka vapautitte meidät hurreista, ja kiitos, vuosien 1939–1944 veteraanit, jotka piditte ryssän loitolla! Kiitos myös Salatut elämät klo 19:30–20:00, joka pitää ihmiset tyytyväisinä. Ikävä vain, että asiat päättyivät telaketjun alle murskaantuneen vanhuksen traagiseen hätähuutoon. Ironista on, että vaunun nimi oli Marksman.