Tiedepolitiikka kuolettaa filosofian ja epä-älyllistää tutkimustoiminnan

Yksikään Suomen Perustan julkaisu ei ole aikaansaanut sellaista julkista keskustelua kuin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian totuuskriisistä (2020) – ei ennen kirjani julkaisemista eikä sen jälkeen. Marko Hamilon Punavihreä kupla (2015) pääsi aikoinaan lähelle. 

Teokseni herätti sekä toimittajissa että poliitikoissa massahysteriaa ja sensuroinnin pyrkimyksiä, ikään kuin olisin jonkinlainen joukkotiedotuksen Sex Pistols.

Tutkimukseni pääväite, että medioissa havaittu jakautuminen ilmentää yhteiskunnan perusrakenteessa tapahtunutta ja maahanmuuton aiheuttamaa säröytymistä, meni lukijoilta yli lipan ja hermostutti tiedostavaisia niin, että he ajautuivat puoliuskonnolliseen hurmokseen polttaakseen kirjani roviolla. 

Koska tutkimukseni oli ja on edelleen tieteellisesti vastaansanomaton, erimieliset poliitikot ja kritisoimani mediat hyökkäsivät sitä vastaan tavalla, josta professori Timo Vihavainen kirjoitti myöhemmin:

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Monet olivat sanoneet, että ”huono kirja” tai ”noin ei pitäisi sanoa”, mutta kukaan ei ole tähänkään päivään mennessä osoittanut, että se, mitä sanon, ei pitäisi paikkaansa – ja vain tämä on tieteen kannalta merkityksellistä.

Vastasin minua ja kirjani kustantajaa kohtaan suunnattuun taloudelliseen painostukseen ja rahoituksen takaisinperintään vastaanottotutkimuksellani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022).

Itseäni ja Suomen Perustaa vastaan kohdistetut hyökkäykset olivat tieteen perustuslaillisen vapauden (PeL 16 §) vastaisia.

Vapaus ja kriittisyys ovat luonnollisesti tieteenfilosofian ja metodologian tunnuspiirteitä, mutta myös lainkirjoittaja on ollut sen verran viisas, että asia on sisällytetty jopa perustuslakiin. Tieteen vapaus ei tarkoita oikeutta eikä velvollisuutta tarkoitushakuiseen tutkimukseen vaan mahdollisuutta filosofiseen kriittisyyteen, juuri siihen, jota olen itse aina harjoittanut.

Professori Pentti Arajärven ”Tieteen termipankkiin” kirjoittaman määritelmän mukaan tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee yliopistojen lisäksi myös yksityisiä tutkimuslaitoksia ja jokaista itsenäistä tutkijaa.

Niinpä ketään tieteilijää ei voida eikä pidä velvoittaa edustamaan rahoituksen ehtona mitään tieteen ulkoisia tai hallinnollisesti määriteltyjä tarkoitusperiä, esimerkiksi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö teki ryhtyessään kiskomaan tutkimukseni tuotantokustannuksia takaisin havaittuaan, että en joidenkin mielestä edistänyt tutkimuksessani kyseisiä erittäin kompleksisia ihanteita.

Takaisinperinnän ”tasa-arvosyillä” käynnistänyt kepulainen tiedeministeri, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen ja hänen poikimisvapaalla ollut edeltäjänsä Annika Saarikko ovat politiikasta luopuvia tai jo luopuneita naisia, jotka monien muiden pulliaisten tapaan poistuvat näyttämöltä henkiset pellekengät jalassaan ja tuhotyönsä tehtyään. Sananvapaudesta kierosti huolestunut Kosonen on ilmoittanut jättävänsä eduskunnan, ja Saarikko veivattiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n suojatyöpaikkaan, jossa suurin vastuu rajoittuu riskiin tukehtua pullaan.

 

Suomen Akatemia: nollatutkimusten rahoittaja ja feministien valheveli

Tieteen kiristelystä ja kuristelusta on valitettavasti tullut maan tapa opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi myös ministeriön alaisessa Suomen Akatemiassa. Tieteen vapaus on uhattuna, mutta täysin toisenlaisista syistä, kuin yliopistoissa, medioissa ja politiikassa väitetään.

Niissä räksytetään, että vihervasemmistolaiset ja feministit eivät saa istua häiriöttä bunkkereissaan toinen toisilleen kätilöimänsä rahoituksen turvin. Heitä vastaan suunnattu perusteltu kritiikki koetetaan lavastaa ”tieteen vihaksi” tai ”vapauden vastaisuudeksi”.

Vihervasemmiston etäispäätteet yliopistossa käyttävät tieteen vapauden periaatetta ristiriitaisesti: oikeuttaakseen agendavetoista ja tendenssimäistä toimintaansa, jonka päämäärät ja tavoitteet päättää valtiorahoittaja, sosiaalisesti korruptoitunut Sitra tai jokin yksityinen organisaatio, kuten Koneen Säätiö, jonka hallitus on punavihreiden kanssa samaa mieltä – ilmeisesti harjoittaakseen liike-elämää velvoittavaa viherpesua ja intersektionaalista feminismiä.

Sellainen on ehdollistamista, jonka tulokset ovat tuhoisia. Uhka joutua uustaistolaisten tai feministen kivittämäksi on ohjannut tutkijakuntaa viilaamaan tutkimusaiheensa ja -suunnitelmansa niin, että ne miellyttäisivät poliittisia rahoittajia.

Tämän läpilahon menettelytavan institutionalisoitu ilmaisu on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto, joka perustettiin 2014 ja jonka tehtäväksi määriteltiin tuottaa valtionhallitusta tukevaa tutkimusta. Kyseisen duuman jäsenet nimittää valtioneuvosto, ja hallituksen väreistä riippuen on tulos aina sen mukainen.

Politiikkavetoisuus leimaa lisäksi akatemian toimikuntia. Asiaa ei korjaa kansainvälinen arviointi, sillä se on ryhmäkoheesioon, konsensukseen ja konformismiin ohjaavien sukkapuikkoneuvostojen vallassa. Tuloksena on saatu woke-aktivistien ja cancel-terroristien näätämäistä myötäilyä ja lipevyyttä, joilla rahoituksen hakijat koettavat miellyttää valtiorahoittajaa ja sen ”tiedepoliittisia linjauksia”.

Matalamielistä kyseisessä valheellisuudessa on, että lähes koko tutkija- ja professorikunta on omassa puoliksi oppineisuudessaan antautunut kerjäämään suosiota poliittisen vihervasemmiston ja feministien ideologisilta nurkkauksilta. Nämä eivät ole olleet lainkaan valmiita puolueettomaan tai (vaihtelun vuoksi) esimerkiksi oikeistolaisista näkökulmista avautuvaan tutkimukseen – eivät varsinkaan kansallisen edun huomioimiseen tutkimustoiminnassa.

Pahinta on tutkimussuunnitelmien alistaminen kansainvälisten konklaavien arvioitavaksi (muka puolueettomuuden takaamiseksi). Ulkomaalaisilta asiantuntijoilta puuttuu kyky ymmärtää, mikä olisi tärkeää meillä täällä Suomessa, ja he pääsevät päättämään, keillä on oikeus tehdä tutkimusta suomalaisissa yliopistoissa ja antaa täällä myös opetusta.

Anglo-amerikkalaisella kieli-imperialismilla on raiskattu suuri osa suomalaisista työyhteisöistä, ja myös yliopistoissa rekrytointi- ja HR-osastojen pissikset julistavat ylimielisesti ”we speak complete english here”. Paras kulttuuriteko suomalaisen tieteen puolesta on vastata heille ”me puolestamme vaadimme täydellistä suomenkielisyyttä Suomessa”. Muutoin suomen kieli katoaa tieteen kielenä, ja syvä ajatus häviää semanttisesti mitättömään ja laventuneeseen englannin kieleen.

Kun tutkimusten tuloksetkin pakotetaan julkaisemaan ulkomaisissa lehdissä ja vierailla kielillä, julkaisut helposti katoavat suomalaisen tiedeyleisön saatavilta ja niiltä, joita yhteiskuntatutkimukset koskevat. Tieto katoaa kontekstistaan. 

Lisäksi on vaadittu toimenpiteitä internatsististen päämäärien hyväksi aina alkaen siitä, kenelle ja mihin tarkoitukseen rahoitusta myönnetään: esimerkiksi kehitysmaapoliittiseen sosiaalityöhön, jossa ansioituneiden tieteilijöiden ohi on ajettu räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisilla vankkureilla. 

Yliopistot tavoittelevat opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja ulkomaalaisen henkilökunnan lisäämistä, vaikka opiskelijoiksi ja tutkijantehtäviin riittää jo Suomen kansalaisistakin loppumaton mausoleumijono.

Artikkelijulkaisemisen suosiminen on johtanut myös väittelykriteerien romahtamiseen, kun tohtoreiksi mennään yhteisartikkeleilla, joista jokaisella jokainen tekijä voi väitellä tohtoriksi omalla tahollaan. Tämä on osa tiedepolitiikan valheellisuutta, johon yliopistoissa on antauduttu siksi, että OKM sitoi rahoituksen tutkintojen määrään. Tosiasiassa artikkelit eivät osoita kokonaisuuksien hallintaa, joka olisi todellisen asiantuntemuksen merkki. Siksi ainoa oikea väitöskirja on humanistisissa sekä yhteiskunta- ja oikeustieteissä edelleen monografia. 

 

Analyysi tiederahoituksen ideologisuudesta

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta puuttui ongelmiin julkaisemalla hiljattain teknillisen fysiikan tutkijan, diplomi-insinööri Mika Meranon kirjan Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta (2025). Teoksessa on filosofian tohtori Simo Grönroosin alkusanat ja taloustieteen professori Matti Virénin katsaus tieteen tilaan.

Merano puuttuu kirjassaan merkittävään ongelmaan, eli Suomen Akatemian jakelemaan rahoitukseen. Hän aloittaa tieteen tehtävistä ja periaatteista ja käy läpi tiedepolitiikkaa vaivaavat virhepäätelmät, kognitiiviset harhat ja muut epäloogisten ajatuskulkujen sikermät.

Teoksensa jälkipuoliskolla hän arvioi 32 Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, joista osa on herättänyt voimakasta arvostelua sekä julkisessa sanassa, tutkijoiden keskuudessa että eduskuntasalissa.

Esimerkkejä huterasti perustelluista rahoituspäätöksistä löytyy runsaasti. Olen itse arvioinut akatemian rahoituskäytänteitä useissa kirjoituksissani jo aiemmin (esimerkiksi täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Suomen Akatemia on rahoittanut tarkoitushakuista toimintaa, jota ei voida perustella mistään tieteellisestä näkökulmasta eikä millään akateemisilla kriteereillä vaan jonka rahoittaminen on pelkästään poliittista.

Rahaa on syösty esimerkiksi hankkeisiin ”Toissijaisten metsien ja peltometsien tasapainottaminen toimeentulon haavoittuvuuden vähentämiseksi Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” (hanke 356617, rahoitus 549 701 €), ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi” (hanke 354557, rahoitus 497 779 €) ja ”Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa” (hanke 371004, rahoitus 756 621 €).

Suomen Akatemialta ja yliopistoilta puuttuu koordinaatio koskien sitä, mitä on järkevää tutkia ja miten suunnata aina vain niukemmiksi käyvät valtiolliset verorahat.

Paha kyllä, Suomen Akatemian toimintaa ei voida erottaa Keijo Kaarisateen parodioista, sillä akatemia parodioi itse itsensä parodiahoristontin ylittävällä tavalla, joten laitan myös Kaarisateen totisinta totuutta edustavan taulukon tähän.

Copyright Keijo Kaarisade. Lainattu opetus- ja tutkimustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Oikea vastaus kuvassa olevaan kysymykseen on kohta h: kaikki hankkeet ovat saaneet kuvassa mainitut rahatukut täysin tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti!

Hämmennystä herättää, eikö satojen akatemiaan sadelleiden hakemusten seasta ole löytynyt kerta kaikkiaan mitään kiireellisemmin rahoitettavaa hanketta kuin vaikkapa tuo ”naisoletettujen pianonsoitonopettajien asema Helsingissä ja Tallinnassa vuosina 1861–1924”.

Merano kysyy kirjansa lopuksi, onko kyseisistä hankkeista tullut mitään valaisevaa ulos.

Yhtään monografiateosta ei ole julkaistu. Tulokset olivat samanmielisten toimitusten julkaisemiin lehtiin päätyneitä artikkelinrepaleita, joissa feministit keskustelivat abstraktien ja todellisuudesta vieraantuneiden teorioidensa nyansseista.

Yhdestäkään hankkeesta ei tullut tulokseksi mitään yleiskatsauksellista visiota eikä mihinkään kontekstiin liittyvää kokonaiskuvaa, eikä hankkeilla ollut sen enempää käytännöllistä kuin teoreettistakaan merkitystä, joka olisi vienyt eteenpäin kyseisten opinalojen metodeja tai tiedollisia sisältöjä.

Myöskään mitään annettavaa tiedeyleisölle ei kyseisillä hankkeilla ole ollut, mikä varmentaa vain sen helposti havaittavan tosiseikan, että mitä konkreettisemmasta asiasta keskustellaan (kuten sukupuolesta), sitä sekavampaa on asian teoretisointi.

Intellektuellit läskipuvussa

Kyseinen vellonta ei leimaa vain Suomen Akatemian rahoittamaa toimintaa vaan myös yliopistoja laajemmin. Kovin korkeaa kuvaa kyvystä älylliseen keskusteluun ja kognitiivisen moniselitteisyyden ymmärtämiseen ei tarjoa esimerkiksi se, että jokin aika sitten eräs yliopistofeminismin puuhapirkko antautui paheksumaan Kansallisoopperan Don Quijote -balettia, jossa Sancho Panzan esittäjällä oli tekovatsa.

Närkästyneen mielestä läskipuvun käyttäminen loukkasi vakavasti kehopositiivisia ja liikalihavia ihmisiä tuottaen aiheetonta mielipahaa, kun Cervantesin näytelmää ja sen klassista arkkityyppiä ei ollut sensuroitu tai muunnettu paheksujan omaan maailmankuvaan ja sosiaalipoliittisiin ohjeistuksiin sopiviksi (aiheesta täällä ja täällä). Vastineeksi verovaroillemme saamme siis timanttista tiedettä, joka pyrkii känselöimään kaiken omasta neuvolatoiminnastaan poikkeavan ajattelun woke-aktivismin mukaisesti.

Härskeintä on, että havaittuaan Suomen Perustalta tulossa olevan Meranon kirjan, Akatemia lähetti yliopistoille etukäteen varoituksen, jossa neuvottiin suojautumaan perussuomalaisten harjoittamalta ”häirinnältä”.

Ilta-Sanomat kirjoitti, että yliopistot jakoivat akatemian viestiä edelleen varoittaen varautumaan mustamaalaukseen ”varautumisviestillään”.

Suomen Akatemia yrittää siis lavastaa perustellun tiedekritiikin häirinnäksi, mikä on todellinen rimanalituksen merkki.

Myös feministien katakombeissa pitäisi ymmärtää, että kriittisyys on tieteellisen toiminnan ihanne.

Sen sijaan akatemian rehulla ruokitut tiedemaailman edisonit koettavat ajaa jokaisen kyseenalaistavan ihmisen palavilla seipäillä pois yliopistojen piiristä. Siihen heille on annettu tiedepoliittinen valta, sillä heitä on nimitetty kelvottomilla ansioillaan tieteen turvaistuimille, ja heille on annettu oikeus päättää itseään oppineempien asemasta.

Myös työelämäprofessoreiksi (mitä kyseinen nimike edes tarkoittaisi?) nimitellään mediasirkuksessa marinoituja some-influenssereita, eurovisiojuontajia ja kaupallisen yhteistyön jättiläisiä (aiheesta täällä).

Pohjimmiltaan Suomen Akatemian rahoituspäätökset eivät ole mitään muuta kuin ”fiksuksi” naamioitua mielivaltaa, joka esiintyy tiedepolitiikaksi normalisoituna tavanomaisena valtana.

Pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella (extra ecclessiam nulla salus), mutta ei varsinkaan sisäpuolella. Jo pelkkä vertaisvartiointijärjestelmä on kiero, sillä se ohjaa mielistelemään tiedepolitiikassa vallitsevia tendenssejä sekä tavoittelemaan suosiota.

Todellisia tieteilijöitä ja kriittisiä filosofeja taivutellaan esittämään hyllymetreittäin julkaisunäyttöjä, jotta voitaisiin osoittaa, että siltikään ansiot eivät tyydytä valvontakomissioita, kun taas kaikenlaisille Sesse-Sofia Sopasille myönnetään satojen tuhansien eurojen rahoituksia muutaman sivun artikkeleilla, joissa väitetään, että naisia häiritään tieteessä.

Feminismi kuoletti älyllisyyden ja syvällisyyden filosofian laitoksilta, eikä feministifilosofeilla ole ollut koskaan mitään muuta sanottavaa kuin valtapoliittiset näkemyksensä sukupuolesta ja lemmikkieläimistään.

Onko tämän lausuminen sitten naisvihaa? Ei ole, eikä kannanottoni kohdistu naisiin vaan feminismiin.

Monet naiset ovat tehneet syvällistä filosofiaa, josta eräs esimerkki on tässä, mutta feministien kverulatorinen valittelu on banalisoinut yliopistofilosofian immanentille tasolle, joka tunnustaa tärkeimmäksi näköalaksi todellisuuteen vain sukupuolella politikoimisen (aiheesta täällä).

Kallistumat olisi oikaistava

Kenenkään oikean tieteilijän ja filosofin ei pitäisi antautua noudattamaan tiedepolitiikan normeja, sillä niille alistuessaan ei lopultakaan voi saavuttaa minkäänlaista ymmärtämystä eikä varsinkaan rahoitusta tai edes tuota paljon mainostettua suvaitsevaisuutta. Tuloksena on vain feministen ja sosialistien ivaa sen johdosta, että he itse voivat käyttää valtaa ja polkea muiden kulkusia.

Erityistä suojelua Suomen Akatemiassa nauttivat nyt feministit ja naistutkijat sekä tutkijanaiset, joita akatemia on suosinut omilla periaatteillaan, kuten tieteen ja perhe-elämän yhdistämisellä. Ne ovat tieteen ulkoisia sosiaalisia normeja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa tieteellisen metodologian eikä ajattelun piirissä.

Kuitenkin kaikenlaisista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tavoitteista on tehty tieteen jumalallisia periaatteita myös Suomen Akatemiassa.

Lipsuminen tieteen kriitiisyysihanteista, tieteenfilosofiasta, logiikasta ja metodologiasta on seuraus feministisestä intersektionaalisuudesta. Myös valtavirran mediat pyrkivät vaikuttamaan tieteen sisältöihin jakamalla suosikeilleen elintärkeää myönteistä julkisuutta ja pilaamalla arvollisten tieteilijöiden maineita. Kuitenkaan media ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, paitsi tutkimuksen kohteena ja tiedemediaa ehkä lukuunottamatta.

Mika Merano on oikeassa teoksessaan esittämässään kritiikissä. Hän argumentoi huolellisesti mutta tiivisti kaiken sen arvostelun, jonka akatemia ansaitsee. Teoksen ansio mutta samalla myös heikkous on siinä, että se vain tulee toistaneeksi saman arvostelun, jonka itse esitin jo parikymmentä vuotta sitten Suomen Akatemian toiminnasta, kun asiat alkoivat mennä kyseisessä pilttuussa pieleen. Mutta hyvä, että kriittisyys kasvaa ja saa vahvistusta.

Julkaisinkin jo vuonna 2005 teoksen Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta ja vuonna 2007 verkkokirjan Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä,filosofiaa vai poliittinen ideologia?, joissa puutuin samoihin ilmiöihin, joihin Merano palaa nyt.

Katson olevani edelleen täysin oikeassa väitteissäni, jotka olen esittänyt mediatutkimuksissani ja aiemmissa kirjoissani (Totuus kiihottaa, luku 17 ja Pavlovin koirat, luku 4), ja näkemykseni tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi. Asioiden käsittely mediajulkisuudessa on vääristynyt, kun lähes 80 prosenttia toimittajaksi opiskelevista ilmoittautuu uusmarxilaisen rabulismin kannattajiksi reuhatessaan yliopistomielenosoituksissaan.

Vihervasemmistoon ja feminismiin kohdistamani arvostelu ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeiston tai konservatismin kannalla. 

Väitteestä, että yhteiskuntatieteitä ja yliopistohumanismia leimaa ideologinen kallistuma, ei pitäisi johdella myöskään vaatimusta, jonka mukaan enemmän tukea pitäisi suunnata teknisille tieteille, taloustieteille, luonnontieteille tai lääketieteelle, joiden piirissä käsitellään jokseenkin objektiivisia tosiasioita ja joilla sen vuoksi voi vallita parempi kontrolli.

Kyllä myös tulkintatieteitä tarvitaan, koska ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä.

Ideologisen kallistuman havaitsemisesta pitäisikin vain seurata, että vääristymät korjataan etupäässä yhteiskuntatieteiden, oikeustieteen ja humanististen tieteiden sisällä, rahoitus kanavoidaan kriittiselle tutkimukselle ja politisoituneisuutta harjataan.

Tiedepoliittinen rahoitus on sosiaalisen korruption muoto ja verrattavissa vaalirahoitukseen. Siksi rahoitettujen tutkijoiden poliittiset puoluesitoumukset ja taloudelliset kytkökset olisi avattava julkisuudelle, laadittava niistä vertaileva tilasto ja raportoitava julkisesti, mitä rahoituksella lopulta saatiin aikaan ja kenen hyväksi.  

Tosin normiruuvin kiristelyssä tulisi olla varovainen, sillä tiukemman kontrollin kiljuminen saksii helposti kaiken erimielisyyden pois.

Mitä nyt?

Entä miten suhtautua siihen taustakohinaan, jota on herättänyt sosiaaliministeri Wille Rydmanin halu karsia valtiorahoitteisesta tutkimuksesta muutamia nollatutkimuksia?

Kun opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyi aikoinaan kynsimään Suomen Perustalta tutkimusrahoitusta pois siksi, että olin julkaissut tieteellisen mediatutkimuksen, Jussi Halla-aho sanoi näin:

”Valta-aseman käyttäminen opposition rahoitusaseman ja toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen on vaarallinen, epäeurooppalainen ratkaisu, ja sen löytää helposti edestään, kun suhdanteet muuttuvat. Siksi toivon hallituksen ja hallituspuolueiden taistelevan kiusausta vastaan.”

Vaikka myös perussuomalainen puolue pyrki virtsaamaan kengilleni (ja samalla omaan nuotioonsa) ryhtymällä väistelemään muiden puolueiden taholta satelevaa palautetta, voidaan Rydmanin nyt toimeenpanema rahoituksen karsiminen nähdä kostona siitä, että opetusministeriö meni sorkkimaan Suomen Perustassa tehtävää kriittistä tutkimusta vuonna 2020.

Rydmanin sahaamien hankkeiden joukossa on suuri määrä puolivillaista sossututkimusta, eikä ole oletettavaa, että kyseisten käytännöllisperäisten ongelmien lähestymiseen mikään tutkimuksellinen tarkastelutapa olisi ylipäänsä sopivin.

Liisteröiminen vertaisvartiointiin on puolestaan samanlaista kuin mikä tahansa riippuvaiseksi tekeminen: sen hintana on lukitseminen samanmielisten konsensusmaisiin kahleisiin.

STEA-avustusten vähentäminen puolestaan on ollut perusteltua, sillä ”taukovoimistelua tupakoitsijoille” tuottavien yhdistysten valtionrahoitus ei ole perusteltua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Siitä ovat hyötyneet lähinnä järjestöihin palkatut sihteeri-Sirpat, mutta selvää vastinetta kyseisestä neuvolatyöstä ei ole ollut ihmisten ”sosiaalisille ongelmille”, eli rahapulalle, tai terveydelle.

Kuriositeettina voidaan pohtia, mistä monilla feministisillä ja kehitysmaiden hyväksi toimivilla hyväntekeväisyysjärjestöillä riittää rahaa kymmeniätuhansia euroja maksaviin TV-kampanjoihin, joilla kannustetaan ihmisiä lahjoittamaan rahaa niille, vaikka kaikkien pitäisi tietää, että lineaarisen televisio-ohjelmiston mainostauoilla markkinoituja tuotteita, palveluksia ja hyödykkeitä ei osta kukaan, ja juuri siksi niitä mainostetaankin.

Erona minun ja toisaalta Meranon ja Rydmanin välillä on se, että Merano ja Rydman ovat voineet pitää asemansa puolueessa kaikesta kohtaamastaan kritiikistä huolimatta, mutta toimittajat ja muut puolueet onnistuivat vivuttamaan minut irti perussuomalaisista, jotka lipsahtivat kritisoimieni medioiden leiriin. Lähdin lopulta tottahan toki myös siksi, että hallituksessa ollessaan Perussuomalaiset romuttivat kansalaisten perusturvan ymmärtämättä äänestäjiensä kannatusrakennetta ja motiiveja lainkaan (aiheesta täällä ja täällä).

Akatemian raha on paholaisen lantaa

Tieteen historiaa tuntien ei ole mitään uutta tai ihmeellistä siinä, että kriittinen filosofia, tiede ja tutkimus ovat riidoissa rahoitusta nauttivan, poliittisesti ohjatun ja valtavirtaistuneen toiminnan kanssa. Tämä on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus kaikkina aikoina.

Lähes kaikki merkityksellinen yhteiskuntatutkimus ja filosofia on tuotettu ilman julkista rahoitusta ja julkishallinnollisen kontrollin ulkopuolella. Vasta aika on paljastunut, että rahoitetulla yhteiskuntatutkimuksella ei ole puolestaan ollut muuta merkitystä kuin toimia oman aikansa ideologisten näkemysten ilmentäjänä ja poliitikkojen näyttöpaneelina.

Kriittisyys saa vahvistusta nemesiksen (eräänlaisen maailmansisäisen tuomion) kautta, kun Suomen Akatemia saattaa itse itsensä naurettavaksi pönkittämällä tiedepoliittisia linjauksiaan entistäkin päättäväisemmin ja mielenosoituksellisemmin.

Tämän vuoden jaossa rahaa myönnettiin muun muassa seuraaville hankkeille. Määrärahat ovat pääsääntöisesti saajilleen henkilökohtaisesti luovutettuja rahakasoja, joilla saajaa pidetään voileipäkekseissä vuoteen 2030 asti. Kyseisen lähetystyön vastaanottamista saattaa vaikeuttaa se, että kaikkia rasittaa painotus, joka on selvästi poliittinen.

*

1) Jatkoksi ”toissijaisten metsien ja peltometsien” tutkimiselle ”Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” sopii nyt Markus Krögerin Helsingin yliopistoon saama 600 000 euron määräraha aiheelle ”Metsät keikahduspisteessä totuudenjälkeisyyden ja monikriisin aikakaudella – Näkökulmia Brasiliasta ja Suomesta” (hanke 374819).

Omalla totuudellaan ratsastavan hankkeen kuvauksessa antaudutaan julistamaan, että ”[t]utkijat vaativat välittömiä korjausliikkeitä, mutta autoritääristen johtajien ja äärioikeistolaisten populistien käyttämät totuudenjälkeiset strategiat johtavat kohti vastakkaista suuntaa.” Krögerin kivenä kengässä näyttävät olevan juuri nuo ”autoritääriset johtajat” ja ”äärioikeistolaiset populistit”, jotka ovat (ehkä jonkin verran kiusallisesti mutta täysin todenperäisesti) huomauttaneet, että EU-ohjattujen ennallistamisvaateiden noudattaminen maksaa Suomen valtiolle miljardi euroa vuodessa ja kolhii metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Kyseisen hankkeen voisi blokata toteamalla, että Suomessa ei sentään tehdä saunapuita sademetsistä, eikä metsä ole puisto.

2) Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko rahaa olisi ropissut Joona Räsäsen Turun yliopistoon saamalle hankkeelle ”Oikeudenmukaista lisääntymispolitiikkaa” (hanke 376759), jos sen tekijäksi olisi ilmoittautunut joku perussuomalaiselta vähänkin vivahtava henkilö.

Kuvauksen mukaan hankkeessa ”[...] tutkitaan milloin ja millä perusteilla valtio voi eettisesti hyväksyttävällä tavalla kannustaa kansalaisia lisääntymään.” Siis valtio. Siis lisääntymään. Eiköhän tuosta olisi alkanut loputon räksytys siitä, kuinka akatemia voi tukea mokomaa väestöpoliittista piiskurointia, joka on tuttua kansallissosialismista ja muusta sosialismista. Sen sijaan nyt hanke sai 412 590 euroa riihikuivaa rahaa, vaikka sen kuvauksessa puhutaan ”lisääntymisteknologioista” itsestäänselvyyksinä ja ”[...] tavoitteena on kehittää filosofinen viitekehys, jonka avulla voidaan arvioida ja suunnitella lisääntymistä edistäviä toimia.” Siis toimenpiteitä uusien ihmisten tuottamiseksi! Agendatutkimuksen tavoite on vapauden ja suvereniteetin vastainen niin kuin minua ja Suomen Perustaa ahdistelleen Annika Saarikon myöhempi tapa painostaa opiskelijoita lastentekoon.

3) Suomen Akatemialta 264 066 + 279 953 euron määrärahat vihapuheväitteillään vääntänyt Tuija Saresma puolestaan sai jälleen noin puolen miljoonan euron rahoituksen Itä-Suomen yliopistossa johtamalleen hankkeelle ”Väkivalta ja vaientaminen digiaikana – Kohti inklusiivista demokratiaa” (hanke 376667, rahoitus 499 888 €).

Hankekuvauksen mukaan ”[v]äkivalta ja vaientaminen ovat vakava uhka demokratialle ja kestävälle hyvinvoinnille”! Demokratian hurskaiden puolustajien mieleen ei liene pälkähtänyt, että heidän ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi” leimaamansa erimielisyys ei ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus. Sillä demokratia on itseohjautuvaa, kun taas johdettu demokratia on oksymoroni. Olisi Saresma pohtinut väkivaltaista vaientamista silloin, kun meni esittämään vääristelevän julkisen arvion minusta ja teoksestani Totuus kiihottaa (vastaukseni täällä).

4) Toinen persuärsytyksestä kroonistunut medioiden lemmikki Johanna Kantola puolestaan sai pyöreät 600 000 euroa hankkeelleen ”Tasa-arvopolitiikka Euroopan unionin neuvostossa: Demokratiaa haastamassa ja suojelemassa” (hanke 376895).

Kuvauksen mukaan hanke analysoi ”[...] läpileikkaavaa teemaa radikaalien oikeistopopulististen hallitusten vaikutuksesta sukupuolten tasa-arvoon ja demokratian toteutumiseen neuvostossa.” Kun asioista päätetään neuvostossa, sivuutetaan täysin se filosofinen tosiasia, että jo tasa-arvon käsite on analyyttis-apriorisilta ominaisuuksiltaan hierarkkinen, sillä arvoja voidaan tunnistaa vain, jos jotkut arvot ovat toisia parempia. Jos taas arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, ja vallitsee tasa-arvototalitarismi. Näin siis neuvostossa. Minä puolestani en tavoittele eriarvoisuutta, mutta se on tosiasia, jonka varassa yhteiskunta toimii. Setelilaskurien laakerit pyörivät, koska hankkeessa murjotaan ”oikeistopopulisteja” ja ratsastetaan ”sukupuolten tasa-arvolla”. On hankkeessa hyvääkin: kliseet pysyvät elinvoimaisina vain, kun niitä käytetään.

5) ”Oikeistolaiseksi” leimatun tiedonmuodostuksen tuomitsemiseksi Suomen Akatemia rahoitti Pekka Kolehmaisen Turun yliopistossa vetämää hanketta ”Varjoakatemiat: Uuden oikeiston episteeminen aktivismi Yhdysvalloissa” 585 517 eurolla (hanke 376900).

Tieteellisesti ansiokasta ei ole hankekuvauksen väite, että ”laitaoikeistolaiset tahot pyrkivät tuottamaan globaalia illiberaalia käännettä nyky-yhteiskuntaan kulttuurisella tasolla”. Kiintoisaa on, miksi antivasemmistolainen ja depolitisointia harjoittava kriittisyys on työnnetty ulkopuolisuuteen, jossa yliopistojen ruokkimat partaturilaat voivat haukkua sitä sitten ”varjoakateemisuudesta”. Tämä johtunee juuri siitä puolueellisuudesta, jonka ilmentäjä Kolehmainen itse on. Häntä kuitenkin selvästi kiihottaa tapa, jolla ”ruohonjuuritason verkostot [...] pyrkivät julkaisutoiminnallaan ja yhteisöaloitteillaan luomaan laitaoikeistolaista intellektuelliuden kulttuuria.” Näin Trump-issueta poteva Kolehmainenkin saa piehtaroida jälleen muutaman vuoden veronmaksajien varoilla omassa Amerikka-vastaisuudessaan.

Vikana tuossa toiminnassa on sen valtava joukko-opillinen harhaisuus: ”oikeistolaiseksi” leimataan kristilliskonservatiivinen lahkolaisuus, jolla mustamaalataan lähes kaikki muu paitsi punavihreä maailmanparantaminen. On syytä muistaa, että ”laitaoikeistolaisuudesta” moittijat ovat itse yhtä kaukana kohteistaan kuin kohteet ovat haukkujistaan, ja siten he puolestaan paikantuvat yleensä laitavasemmistoon.

6) Feminismin agenda ja ekologinen ilmastopastorointi yhdistyvät silakkalaatikon tuoksuisella tavalla Sanna Karhun Helsingin yliopistoon saamassa rahoituksessa hankkeelleen ”Väkivallattomuuden ekofeministinen filosofia: uusia näkökulmia väkivallan kritiikkiin” (hanke 376652, rahoitus 508 497 €).

Hanke ”[...] tarkastelee, miten ympäristö- ja ilmastotuho liittyvät globaaleihin valtarakenteisiin, kuten kolonialistisiin, sukupuolittuneisiin ja taloudellisiin eriarvoisuuksiin.” Ja: ”Yhdistämällä innovatiivisesti feministisiä, ekologisia ja dekoloniaalisia lähestymistapoja hanke uudistaa väkivallattomuuden ja vastarinnan käsitteitä vastaamaan ympäristökriisin vaatimuksia.” Tosiasiassa hanke liittää feministisen ja ekologisen sanaston täysin arvattavalla tavalla yhteen parodoiden itse itsensä, ja Keijo Kaarisade saa jatkossa syödä liiton kassasta. Ongelmaksi hahmottuu harhaisuus, jonka mukaisesti telaketjufeministinen ”filosofia” näkee kaiken yhteiskunnallisen tapahtumisen taustalla kytköksen johonkin määrittelemättömään ”väkivaltaan”.

7) Tänä vuonna rahoitettujen hankkeiden joukossa on mitäänsanomattomia ja marginaalisia historiaprojekteja, kuten Hanna-Leena Määtän Oulun yliopistossa suorittama selvitys ”Uskonto, tunnustaminen ja resilienssi: Henkinen ja hengellinen kestävyys toisen maailmansodan arktisella rajaseudulla” (hanke 377129, 599 606 €), jota lienee tuettu vain siksi, että mukana on muotisana ”resilienssi”. Tosin maailmansota, jota tutkitaan, on vasta toinen. Pitäisi olla jo kolmas. Lisäksi kiikarissa on uskonnollisuuden eikä järjen resilienssi. Ei tällaista olisi pitänyt laittaa jatkoon, sillä oikeassa pitää olla oikeaan aikaan.

8) Kuivuudesta kuuluisaksi aikoo ilmeisesti Sari Kivistö Tampereen yliopistoon rahoitetulla hankkeella ”Melioristisen kärsimyksen filosofian huippuyksikkö” (hanke 374102, rahoitus 555 864 €). Hankkeessa on tarkoitus kritisoida ”naiivin optimismin illusorisia lupauksia”. Huippuyksikkö hyrisee kuin karmeliittanunna: ”Meliorismin mukaan myönteinen lopputulos ei ole väistämätön (optimismi) eikä mahdoton (pessimismi), mutta voimme toivoa sellaista, jos teemme aktiivisesti parhaamme.” Tämän mukaan ”[...] maailmaa voidaan ja tulee parantaa vähittäisin inhimillisin ponnisteluin.” Väite ei poikkea mitenkään siitä, että possua voidaan rapsuttaa oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä ja molemmilla käsillä. Täydellinen tieteellinen tulos! Lienee nyt nautinnollista kaivella kärsimyksen käsitettä seuraavien vuosien ajan.

9) Muita lupaavia nollatutkimuksia ovat muuan Suvi Huttusen Suomen ympäristökeskukseen saama 598 354 euron hanke ”Hoivan kudelma siirtymässä – miten kestävyysosallistuminen muotoutuu suhteissa?” (hanke 376258) ja Kaisa Kärjen Helsingin yliopistoon saama 462 029 euroa maksava hanke ”Toimijuus, toiminnanohjaus ja saavutukset: filosofisia kysymyksiä” (hanke 376368).

10) Eräs Paula Rauhala väläytti väriä ja sai 421 935 euroa Tampereen yliopistossa suoritettavalle hankkeelle ”Sosialismin poliittinen taloustiede ekologian näkökulmasta: vertaileva aate- ja oppihistoriallinen tutkimus” (hanke 375770).

Hanke antautuu (n)ostalgiaan, etsii toivon kipinöitä museomarxismista ja ”[...] tarkastelee sitä, onko sosialismin poliittinen taloustiede yhteensopiva ekologisen kestävyyden kanssa.” Kunpa ei unohdettaisi, että kollektiivisesti johdettu Neuvostoliitto on maailman merkittävimpiä ekokatastrofialueita, kun taas Suomessa ja muissa länsimaissa metsät ja muu luonto ovat kunnossa vain siksi, että luonnosta huolehtiminen on ollut yksityisten omistajatahojen taloudellisen edun mukaista, kun taas EU-vetoinen vihersosialismi uhkaa tuota motivaatiotekijää vakavasti. Tämän saitte minulta ilmaiseksi.

11) Muuan Tuuli From puolestaan on harmistunut tavasta laittaa suomenkieliset ja ruotsinkieliset oppilaat samoihin koulurakennuksiin ja sai 689 571 euroa Tampereen yliopistossa toteutettavalle hankkeelle ”Rakennettua kielipolitiikkaa: arkkitehtuuri, biopolitiikka ja kurivalta suomen- ja ruotsinkielisissä kieliparikouluissa Suomessa” (hanke 375430).

Tekijää ilmeisesti närkästyttää tapa, jolla ”[...] suomen- ja ruotsinkielisten koulujen sijoittaminen samoihin nykyaikaisiin koulukeskuksiin ns. kieliparikouluiksi on johtanut paradigman muutokseen kansalliskielipolitiikassa.” Tällä tavoin on vaara, että ruotsinkieliset eivät enää voi kasvaa omassa umpiossaan ja uusintaa ruotsinkielisten erilliskulttuuria, vaan ruotsinkieliset tulisivat oppineiksi suomen kieltä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa, mikä olisi kaikkien etu eikä mitään ”biopolitiikkaa” saati ”kurivaltaa”.

12) Foucaultlainen jälkistrukturalismi kajastelee myös sosiaalista tilanhallintaa tarkastelevien hankkeiden takaa. Aalto-yliopistossa toimiva Milos Mladenovic sai 471 538 euroa hankkeelleen ”Katutilan uudelleenjaon yhteiskunnalliset ja oikeudenmukaisuusvaikutukset” (hanke 375831) ja Emilia Suomalainen 499 188 euroa samalle hankkeelle Suomen ympäristökeskukseen.

Hanke kuulemma ”tuottaa avointa paikkatietoa siitä, miten katutilaa jaetaan eri liikenne- ja liikkumiskäyttöihin suomalaisissa kaupunkikeskustoissa. [...] Hankkeemme luo tietoa katutilan uudelleenajattelulle kaupunkikeskustojen viihtyisyyden, elinvoiman ja elinympäristön terveellisyyden parantamiseksi.” Koirapuistoista tässä ei sentään puhuta, mutta muutoin kannattaisi perehtyä käytännön rikkalapiopolitikointiin, jolla poljetaan juuri tuota ”oikeudenmukaisuutta”, kun asukkaita pakotetaan jättiläismäisten raideinvestointien maksamiseen esimerkiksi Helsingin kaupungille tyypillisellä tavalla (aiheesta täällä).

13) Suurimman henkilökohtaisen akatemiatutkijarahoituksen sai Henri Olkkoniemi (700 000 euroa) Oulun yliopistossa toimeenpantavalle hankkeelle ”Ironian ymmärtämisen kehityskulut nuoruusiässä” (hanke 376269). Murrosikäiset harjoittavatkin usein ironiaa ja tarkoittavat päinvastaista kuin sanovat. 

Viittasin ilmiöön mediatutkimukseni Totuus kiihottaa sivulla 118, kun arvioin, että toimittajien ja eräiden muiden yhteiskunnan vaikuttajien ajattelu ei ole edes teini-ikäisen tasolla, kun heiltä näyttää puuttuvan ironian taju täysin. Viittasin tuossa yhteydessä brittiprofessori E. Leslie Cameronin johtamaan tutkimukseen.

Toimittajat julistivat näkemykseni olevan nuorison pilkkaa, mutta tätä mieltä olen edelleen. He eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet argumenttiani eivätkä mitään muutakaan.

Irvokkain ironia piilee nyt siinä, että samalla kun kriittisiltä filosofeilta peritään vähäisimmätkin avustukset pois, Suomen Akatemia myöntää omille suosikeilleen miljoonien rahat.

Edellä sanotusta seuraa, että yliopistotouhu on eräänlaista aikuisten apukoulua, eikä se siksi voi olla todella oppineiden yhteisö. Arvokkainta, mitä akatemia rahoillaan ansaitsee, on luultavasti juuri tiedekritiikki, jonka se tosin saa tässä tapauksessa ilmaiseksi.

Ehdotan, että Purran ministeriö leikkaisi Suomen Akatemian rahoitusta reippaalla kädellä, vaikka loputon kouluttelu onkin Kokoomuksen pyhä lehmä. 

Aiheista aiemmin

Suomen Akatemian nymfopossumainen pseudotutkimus

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli 

Suomen Akat. ja tieteen alennustila

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin 

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa 

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille 

Punamustat yliopistolla 

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita 

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä 

Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa 

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta 

Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun 

Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla 

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia 

Ulkopoliittinen instituutti ja Sitra: sosiaalisen korruption pimeä ydin

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu 

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Kolme pointtia kaksoispuheesta

1) Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC jäi kiinni rysän päältä, kun paljastui, että toimittajat olivat muokanneet Donald Trumpin videopuhetta editoimalla hänen suuhunsa klippejä puheen toisesta kohdasta. Huulisynkka kyllä toimi hämäävällä tavalla, mutta vääristelyä ei saanut pois jynssäämällä.

Puolustelu vain pahensi tilannetta, kun muodollisessa vastuussa olevat johtajat irtisanoutuivat. Heidän moraalinsa on ihailtavaa mutta tarjosi julkisuuteen pelkän sähköjäniksen. Yleisön odotettiin hurahtavan hämäykseen, ja oli mahdollista ajatella, että kappas: viattomat ihmiset lähtevät, joten mediahan on selvästi uhri!

BBC yritti kääntää huomiota ”kontrollin heikkouksiin” tarjoamalla selitykseksi, että asiaan olisi pitänyt tarttua aiemmin. Mikään mainituista toimenpiteistä ei yllä ongelman ytimeen.

Ongelma on sama kuin valtavirtaviestimien piirissä yleensäkin: toimittajien kiilusilmäinen woke-aktivismi, jonka kautta he murjovat muun muassa Donald Trumpia epärehellisin keinoin samalla kun he toisesta suupielestään vakuuttelevat oman journalisminsa ehdotonta totuudenmukaisuutta ja luotettavuutta.

He todellakin tuottavat aitoa kaksoispuhetta. Hopeareunus asialla on, sillä enää ei tarvita kallista tekoälyä tuottamaan deep fakeja.

2) Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan sellaisen journalistisen erikoisuuden kuin ”mainosartikkelin”. Siis mainoksen, joka mukamas on artikkeli.

Helsingin keskustaan suunnitteilla olevan pienoisydinvoimalan puolesta esitetty propaganda yritettiin lavastaa lehden journalistiseksi sisällöksi tekstifontin ja layoutin yhtäläisyyksiä myöten. Mainostaja oli Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen.

Mainosartikkelin pääviestiksi hahmottui se, mikä siinä jätettiin sanomatta, eli ydinvoimalan lauhdevesi lähetettäisiin kiertämään asukkaiden lämpöpattereihin, koska on huomattu, että lämpöä ei saada ongittua tarpeeksi merivedestä, kun hiilivoimalat on vihreän idealismin vuoksi lopetettu ja meriveden lämpötalteenottoa varten tarvittava järjestelmä maksaisi lähes puoli miljardia euroa (aiheesta täällä).

Nyt Helen kärvistelee ongelman vuoksi niin, että paikalliset viher-Hitlerit yrittävät riskeerata asukkaiden turvallisuuden ja tehdä kaupungista ydinsukellusveneen.

Näin talojen matalalämpöradiaattorit (suom. lämmityspatterit) saattaisivat muuttua onnettomuuden sattuessa todellisiksi radiaattoreiksi (säteilijöiksi). Tämän todetakseen ei tarvitse olla nimby.

”Mainosartikkelin” hyväksyminen lehteen kertoo Helsingin Sanomien toimituksen myötämielisyydestä pienydinvoimaloille, jotka kokonaistehonsa (noin 500 MW) puolesta vastaavat tosiasiassa suuria ydinvoimaloita.

Lehden verkkosivuilla kyllä kerrottiin kyseessä olevan mainoksen, joten kiitos varoituksesta. Mutta lehti ja energiayhtiö voisivat jatkossa esittää tarkoitusperänsä vähemmän naamioidusti eivätkä yrittää pukea agendaansa journalismia muistuttavaan kaapuun.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston mukaan ”[m]ainos on voitava tunnistaa mainokseksi siihen tarkemmin tutustumatta. Tunnistettavuus vaarantuu helposti esimerkiksi silloin, jos mainos on laadittu artikkelin muotoon.”

Tosin tälläkin tapauksella on hopeareuna: kun lehden tarkoitusperä on alleviivattu mainosartikkeliksi, tendenssiä ei tarvitse yrittää sulauttaa lehden juttuainekseen henkilöhaastattelujen, uutisten tai reportaasien muodossa.

”Kaupallisen yhteistyön” voi vielä ymmärtää sosiaalisen median somefeimeiltä, jotka eivät edes yritä esiintyä journalisteina ja jotka muutenkin ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mutta valtavirran uutismedialta journalismin ja mainosten keskinäinen sotkeminen on selvä virhe.

Hesarin suksi on lipsunut ennenkin, muun muassa silloin kun lehti hyväksyi kanteensa yksityisen tahon antimainoksen erästä presidenttiehdokasta vastaan.

Miten nyt verkossa oleva mainosartikkeli vaikuttaa? Mikäli alueemme suurimman maksullisen paikallislehden lukija on niin dementoitunut, että ei huomaa kyseessä olevan mainoksen (edes erikseen mainittaessa), ei ole huolta viestin perillemenosta. Muut puolestaan huomaavat asian ilman erillistä lukuohjetta tullen siten immuuneiksi indoktrinaatiolle, jolle kaikki medialle antautuminen nykyisin altistaa, kun median sisäistä itsekriittisyyttä ei enää ole. 

3) MTV3:n Huomenta Suomessa väitettiin 11.11.2025, että toimittajat eivät uskalla esittää asioitaan ”kovan mediakritiikin” vuoksi. Haastateltavana oli viestinnän professori Esa Väliverronen, joka haukkui aikoinaan kriittistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020). Kumosin hänen moitteensa tutkimukseni toisen osan Pavlovin koirat (2022) sivuilla 107–109, niin kuin kaiken muunkin höyrypäisyyden.

Toimittajat ja heidän etujärjestönsä ovat vaatineet toistuvasti mediakritiikin vaimentamista ”loukkaavuuteen” ja omiin etuihinsa vedoten. He ovat peränneet itselleen yhdenvertaista sananvapautta laajempia oikeuksia ja narisseet, että uutisoimatta jättäminenkään ei muka rajoita sananvapautta. Tosiasiassa sananvapauteen kuuluu perustuslakimme 12 §:n nojalla paitsi oikeus esittää, myös oikeus vastaanottaa viestejä kaikkien kanavien kautta kenenkään ennakolta estämättä.

Valtavirran viestimet ovat järjestelmällisesti pyrkineet laakeroimaan ja seppelöimään itsensä totuuden äänitorviksi ja maalittamaan kansalaisten esittämät toisenlaiset näkemykset ”valejournalismiksi” peittäen siten vähintäänkin yhteiskunnallisen todellisuuden: sen, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy. 

Kun yleisöt arvostelevat medioita, toimittajien mielestä kyse on maalittamisesta, mutta kun toimittajat itse maalittavat ihmisiä, kyse onkin vain ”taustoittamisesta”.

MTV3:n lähetystyö edustaa suomalaisen median valkopesua Isossa-Britanniassa vallitsevan kuohunnan johdosta. 

Minä näen ongelman toisin päin kuin Väliverronen. Median harjoittama maineterrori on syynä siihen, miksi filosofit ja muut median kriitikot eivät uskalla esittää arvioitaan, kun joutuvat pelkäämään median kostoja. Ilmiöllä on spiraalimainen vaikutus, sillä median mustille listoille joutuneiden huonot kohtalot eivät rohkaise mediakriittisyyteen enää ketään. Sellainen rohkaisee vain pelkäämiseen.

Sananvapauden lisäksi tieteellä on perustuslain 16 §:n 3 momenttiin perustuva tieteen vapaus, joka kattaa yliopistolaitoksen lisäksi yksityiset tutkimuslaitokset ja joka professori Pentti Arajärven mukaan suojaa myös jokaista itsenäistä tieteilijää. Tätä vapautta ei pitäisi kalvaa pois median kylvämillä peloilla, uhkauksilla eikä vääristelyillä, ei myöskään viranomaisten harjoittamalla normatiivisella pamputuksella tai taloudellisella ehdollistamisella tai kiristyksellä, joka liittyy tutkimusten sisältöihin.

Kirjoitan aiheesta vaativan erityistason kirjoissani, joita ei ole tarkoitettu matalamielisille, lukutaidottomille eikä uuninpankkojen töyhtöpäille. Suosittelen viestinnän oppiaineen tutkintovaatimuksiin.

Aiheesta aiemmin

 

 Asiantunteva professoriarvio täällä.

   

Asiantunteva professoriarvio täällä.

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä

Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta 

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Tulin osallistuneeksi viime keskiviikkona Helsingin yliopistolla järjestettyjen Tieteen päivien avajaisiin. Paikalla puhunut tiede-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sari Multala (kok.) ilmoitti, että hän on antanut lakiesityksen, jonka mukaan Suomen Akatemian toiminta (pääasiassa tutkimusten rahoittaminen) ei saa jatkossa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.

Tieteen akateemikot reagoivat ja osoittivat ministerille kirjelmän, jonka mukaan

”[m]e allekirjoittaneet kaikki kolmetoista tieteen akateemikkoa olemme huolissamme esityksestä, joka rikkoo yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa harjoitettavan tutkimuksen vapautta. [...] Säännöksen taustalla olevassa hallituksen esityksessä on myös todettu, että tieteen vapauteen kuuluu sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä. Tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta.”

Ihme, että tieteen akateemikoille ei tullut tämä mieleen silloin, kun edeltävän tiede- ja kulttuuriministerin Annika Saarikon (kesk.) sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen (kesk.), aloitti vyörytyksen Suomen Perustan julkaisemaa mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020) vastaan, jotta opetusministeriö perisi julkaisijalta takaisin kirjan tuottamiseen käytettyjä määrärahoja. Perusteeksi mainittiin, että tutkimuksessani ei edistetä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Ministeriö koetti tuolloin saada taakseen tasa-arvolautakunnan ja muutaman valitsemansa oikeustieteilijän. Ministerin suureksi pettymykseksi tasa-arvolautakunnan puheenjohtaja professori Tuomas Ojanen kuitenkin ilmoitti lausunnossaan 14.8.2020, että ”yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta ei katso aiheelliseksi antaa pyydettyä arviota” ja ”[s]ananvapausnäkökohtien ja lainvalvontaroolinsa vuoksi tasa-arvovaltuutettu ei yleensä ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön.”

Perussuomalaisten vastaisista mielipiteistään tunnettu yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan joutui oikeustieteilijänä hänkin toteamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä 23.7.2020, että ”[t]uollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara kirjoitti itsensä hilliten 18.9.2020, että ”[t]asa-arvovaltuutetun toimivaltaan ei näin ollen kuulu arvioida, noudattavatko valtionavustusten saajat niiden myöntämistä koskevissa laeissa tai muissa määräyksissä asetettuja tasa-arvovelvoitteita.”

Nämä epäilemättä hyvin hienot virkamiehet ja -naiset ilmeisesti huomasivat, että ei ole viranomaisten asia päättää siitä, mitä tieteilijät katsovat hyväksi sanoa tutkimuksissaan ja julkaisuissaan.

Tieteen vapaus on turvattu perustuslain 16 §:n 3 momentissa. Professori Pentti Arajärven mukaan

”[t]ieteen vapaus sisältää oikeuden itse määritellä tutkimuksensa aiheet, menetelmät ja julkaisemisen muodot. Tieteen vapaus ei koske vain yliopistoissa harjoitettavaa tiedettä vaan myös muiden oppilaitosten, erilaisten tutkimuslaitosten, tiedeinstituuttien ja itsenäisten tieteen harjoittajien vapautta.”

Näin ollen tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee myös ajatuspaja Suomen Perustaa ja minua yksilönä. Lisäksi sen turvana on perustuslaillinen (PL 12 §) sananvapaus, johon ”[...] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”

Tämän mukaan kielletty on myös vertaisarviointiin mahdollisesti sisältyvä ennakkosensuuri, ja sananvapaus on laissa turvattu a priori. Niinpä tästä poikkeaviin vaateisiin ei tule sopimusteitsekään taivutella, saati että ahdisteltaisiin rahoituksen takaisinperinnöillä. Se on asia, joka kaikenlaisten uuninpankoilla mietiskelijöidenkin pitäisi ymmärtää.

Kirjaani vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys perintätoimineen oli selvästi lain vastainen toimenpide, jolla vahingoitettiin sekä toimintaedellytyksiäni että tieteilijöiden yleistä halukkuutta esittää viranomaisten tai poliitikkojen näkemyksistä poikkeavia yhteiskuntatulkintoja.

Kirjoitin asiasta vastaanottotutkimuksessani Pavlovin koirat: Tieteellinen tuomio median byrokraattien kostosta (2022). Sanoin siinä, että ei ole tutkimuksessa arvostelemieni poliitikkojen, toimittajien eikä byrokraattien asia päättää teokseni merkityksestä oma lehmä ojassa.

Professori Timo Vihavainen totesi kirja-arviossaan, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Ruumis kuitenkin elää.

Tieteiden politisoitumisesta

Miten tämä liittyy ministeriön äskettäin esittämään tieteen vapauden kaventamiseen? Siten, että myös uudella lakiesityksellään poliitikot ja viranomaisvalta ovat rajoittamassa tieteilijöiden vapautta sanoa sanottavansa hallitusvallasta riippumatta. Viranomaiset pyrkivät nyt siis eräänlaisiksi cancel-aktivisteiksi, joilla on huono maine läpi koko yhteiskunnan.

Kansallisen turvallisuuden edistäminen on tosin vastakkainen tarkoitusperä verrattuna erilaisten silakkaliikkeiden ja varisverkostolaisten harjoittamaan uusvasemmistolaiseen maineterroriin.

Yhtä kaikki, molemmat pyrkivät kiristämään ideologista normiruuvia omalla tavallaan ja vahingoittavat siten rajoittamattoman kriittisyyden periaatetta, joka on falsifioitavuuden periaatteen edellytys. Sen mukaan epäilyttävätkin näkemykset (ja juuri ne) pitää voida ennakkoehdottomasti lausua, jotta niitä voidaan arvostella: vahvistaa tai kumota.

Tieteen tulosten päätyminen hyökkäyssotia käyviin tai niitä tukeviin maihin on tietenkin epätoivottavaa, mutta sen eliminoimisesta jo nykyisetkin käytännöt pitävät huolen.

Tieteen ongelma ei ole kuitenkaan viime aikoina ollut vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen. Ongelma on sama, joka tunnetaan myös Yleisradiosta (aiheesta täällä).

Suomen Akatemiassa se näkyy vuonna 2014 perustetussa strategisen tutkimuksen neuvostossa, joka luotiin tuottamaan valtionhallitusta tukevaa tutkimusta ja joka on hallinnoinut jopa 60 miljoonan euron vuosittaisia määrärahoja. Sen tutkimusohjelmien pääteemat valitsee valtioneuvosto, joka nimittää neuvoston jäsenet.

Myös akatemian toimikuntien rahoituspäätökset ovat seurailleet ja myötäilleet poliittisia agendoja ja tendenssejä, ja akatemia on tukenut epäkriittisesti ja tarkoitushakuisesti muun muassa maahanmuuttomyönteisiä, feministisiä, kehitysmaapoliittisia, monikulttuuri-ideologisia, ilmastonmuutoksesta meuhkaavia ja yleensäkin vihervasemmistolle suopeita hankkeita (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Rahoituspäätökset on tehty ulkomaisten lausuntojen mukaan johdetusti. Siitä ovat kärsineet ne aihealueet, jotka olisivat tärkeitä meillä täällä Suomessa. Esimerkiksi metsäasioita on käsitelty lähes yksinomaan globaalista ympäristönsuojelunäkökulmasta, ja kansantaloudelliset ja omaisuudensuojaan liittyvät näkökohdat on unohdettu kokonaan (kritiikkiä täällä).

Kunpa tieteen akateemikot puuttuisivat myös näihin vääryyksiin, jotta kaikki arvosteleminen ei jäisi vain oman aktiivisuuteni varaan. Mutta eipä taida uskallusta riittää, vaikka selkään taputtelijoita ja puukottajia on kyllä riittänyt. 

Sotaisana aikana kannattaisi taistella tieteen ja julkisen keskustelun suuremman vapauden puolesta eikä sitä vastaan.

Akateemista asiantuntemusta ylenkatsotaan

Huomiota herättää myös tapa, jolla ministerit ja muut kansan edunvalvojat pitävät julkisia virkoja ominaan ja jakelevat niitä puoluepoliittisilla kädenpuristuksillaan toisilleen eräänlaisiksi palkinto- ja eläkeviroiksi tai suojatyöpaikoiksi putoamassa oleville.

Esimerkiksi käy vaikkapa opetus- ja kulttuuriministeriössä olevan kansliapäällikön viran täyttäminen tai vastikään haettavana ollut Kelan pääjohtajan viran täyttö.

Molempien valintaa pidetään mediassa jo puolueiden kesken sovittuina. Esimerkiksi MTV3:n uutisissa tiedotettiin 14.1.2025, että Kelan pääjohtajaksi on työministeri Arto Satosen (kok.) rinnalle hakijoiksi ilmestynyt myös muita ”nimekkäitä” henkilöitä, jollaisiksi mainittiin entinen ministeri Annika Saarikko (kesk.) ja HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen (kok.).

”Nimekkyys” on merkillinen kelpoisuuden ja pätevyyden kriteeri, sillä lain mukaan jokaisella suomalaisellahan pitää olla nimi.

Onko se sitten ”tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”, että kaikki ovat kaikessa samalla viivalla? Juuri tässä kiteytyy kyseisten käsitteiden kompleksisuus, jota olen tarkastellut teoksissani filosofian näkökulmasta.

Tasa-arvon käsite sisältää paradoksin. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida tunnustaa toista paremmaksi. Arvojen tunnistamiseksi täytyykin myöntää asioiden ja ilmiöiden eroavuus ja arvojen hierarkkisuus. Muutoin ajaudutaan yksiarvoisuuteen, eli tasa-arvototalitarismiin, joka polkee meritokraattista (ansioihin perustuvaa) oikeudenmukaisuutta. Se lieneekin ministerien toive.

Tosiasiassa tasa-arvon määritteleminen, kyseenalaistaminen ja uudelleen määritteleminen on meidän filosofien nimenomainen ammattitehtävä, eikä siihen pidä sekaantua hallinnollisilla määräyksillä. Tieteilijöille pitäisi maksaa juuri siitä, että harjoitamme tieteellistä kritiikkiä, eikä siitä, että noudattaisimme viranomaisten käskyjä.

Kela on asiantuntijaorganisaatio, ja siksi myös minä tein hakemuksen pääjohtajaksi ja laitoin peliin oman nimeni ja asiantuntemukseni filosofina ja sosiaalipsykologina.

On vaarallista, jos Kelan johtoon nimitetään henkilöitä, joiden asiantuntemus nojaa pelkkiin mielipiteidenvaraisiin toiveisiin ja oletuksiin ihmisten työllistymisestä ja toimeentulosta, kuten Petteri Orpon (kok.) hallitus ja sen ministerit, vieläpä ilman oikeuskanslerin kolmesti peräämää vaikutusten arviointia.

On irvokasta, että Kelan pääjohtajan palkka on yli 20 000 euroa, kun kyseessä on virasto, jonka asiakkaista suuri osa sinnittelee toimeentulon rajalla.

Ei ketään saksien kanssa juoksijaa tämän organisaation johtoon!

Myöskään virantäytöissä korostettu johtamiskokemus ei ole näyttö johtamistaidoista. Onhan Putinillakin paljon johtamiskokemusta, mutta se ei merkitse, että hänen hallintonsa olisi millään tavalla hyvä.

---

Päivitys 13.2.2025: Lähetin Ylen verkkosivuilla kommentin juttuun, jossa jatkettiin Ilkka Niiniluodon ja muiden akateemikoiden esittämää tiedepolitiikan kritiikkiä. Kirjoitin näin:

Akateemikko Niiniluodon esittämä kritiikki voidaan toistaa koskemaan myös lähes kaikkea muuta tiedepoliittista ja hallinnollista ohjailua, jolla puututaan tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslailliseen autonomiaan.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen rajoittelu on vain jäävuoren huippu, ja sitä kuumentaa vaikea maailmanpoliittinen tilanne.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on aiemminkin painostanut tutkijoita ”tiedepoliittisilla linjauksillaan”, joita tottahan toki tekee myös Suomen Akatemia ja eritoten sen strateginen neuvosto, jonka tutkimusohjelmien pääteemat valitsee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto!

OKM on lain vastaisesti perinyt takaisin valtionapuja tapauksissa, joissa tutkijat eivät ole istuvan ministerin mielestä totelleet viranomaisten käskyjä. Kukapa voisi unohtaa tiedeministeri Hanna Kososen (kesk.) harjoittamaa taloudellista kiristystä, jonka tuloksena ministeriö peri tutkimustyönantajaltani rahoitusta siksi, että ministerin mielestä en ollut edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kriittisessä mediatutkimuksessani.

Tieteen tehtävä ei ole edistää mitään tieteen ulkoisia tarkoitusperiä – ei ulkopoliittisia eikä sisäpoliittisia – vaan tuottaa tietoa ja tavoitella totuutta ja tehdä tämä kriittisesti. Esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat filosofian näkökulmasta paljon kompleksisempia kuin hallintoretorisessa sanankäytössä voidaan ymmärtää.

Olen siis samaa mieltä kuin Ilkka Niiniluoto, jolle väittelin aikoinani tohtoriksi teoreettisessa filosofiassa.

Tiedepoliittisen ohjailun ongelma on nähdäkseni paljon laajempi kuin vain ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Myös tieteestä tiedottaminen on kovin valikoivaa ja agendamaista, ja muun muassa sen vuoksi julkisen keskustelun taso on nyky-Suomessa alhainen.

Yleltä saapui salamannopesti vastaus, jossa kieltäydyttiin julkaisemasta kommenttiani. Siinä sanottiin näin:

Hei, viestiäsi ei julkaistu keskustelussa ”Akateemikko uudesta lakihankkeesta: olisi erikoista, että demokratiassa lakiin kirjattaisiin, mitä tutkimuksen pitää olla”. Viestisi on jätetty julkaisematta, koska viestisi toistaa aiemmin julkaistua sisältöä tai ei liity aiheeseen tai viesti tai nimimerkki on asiaton. Tähän viestiin ei voi vastata.

Kirjoitukseni nimenomaan liittyy asiaan, ja kirjoitin vieläpä omalla nimelläni. Ylen vastaus oli brezhneviläinen ja vahvistaa kaiken sen, mitä olen sanonut Yleisradion kritiikeissäni.

Valtiollinen Yle toimii ministeriötäkin pahempana sensorina ja julkisuuden portinvartijana sekä toteuttaa tiedepoliittista lehdistöreportaasitiedettä omalla valikoivalla ”journalismillaan”.

Yle on leikkauksensa ja ajatuskurin palautuksensa ansainnut. Siinä talossa puoliksi oppineet ja anonyymit ”moderaattorit” pyrkivät ideologisen valvonnan keinoin päättämään, mitä tieteilijät voivat sanoa Ylen foorumeilla.

Verorahoitteinen Yle on yleisöihin kohdistuvassa ylenkatseellisuudessaan ja yleisöpalvelutehtävänsä laiminlyödessään ylivoimaisesti Suomen mädin media.

Tiedepolitiikasta aiemmin

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli

 

Poliittisista tehtävänimityksistä aiemmin

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Yliopisto ei ole vieläkään täysin antikolonialistinen – Etnonationalistiset piilorakenteet romahdusvaarassa

Kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa luvussa 17 yliopistoihin pesiytyneestä ongelmasta, jonka mukaisesti kampuksilla ei voi enää vapaasti keskustella, argumentoida eikä ylipäätään toimia ilman, että joutuu jonkin etnisen vähemmistön tai feministien silmätikuksi ja sensuurin sekä tiedepoliittisen eristämisen kohteeksi.

Yhdysvaltain ja Ison-Britannian yliopistoissa on jo pitkään kärsitty militantti-aktivistien lietsomasta woke-ideologiasta, jolla tarkoitetaan ’hereillä oloa’ ja ’valppautta’ erilaisten (yleensä kuviteltujen) ”syrjinnän” ja ”rasismin” muotojen kitkemiseksi.

Ajattelutavan alkujuuret ovat intersektionaalisessa feminismissä ja marxilaisperäisessä standpoint-teoriassa, jonka mukaan vähemmistöön kuuluvan ihmisen näkökulma on aina parempi ja oikeampi. Tämä ideologia on ollut tuhoisa tieteille, sillä sen kautta syrjinnän vastaisesta politikoinnista on pyritty tekemään tieteen metodi.

Asiasta saatiin näyttöä Suomessa jokin aika sitten, kun muuan kurditaustainen naishenkilö alkoi räksyttää Stockmannilla esitetystä ”Tiernapojat”-kuvaelmasta pitäen sitä ”rasistisena”. Tavaratalo taipui anteeksipyyntöihin, pahoitteluihin ja itsesensuuriin vasemmistoliittolaisen professorin Vesa Puurosen toimiessa median syväkurkkuna (aiheesta täällä).

Askelta lähempänä akateemista maailmaa oltiin, kun students of colourin edustaja Faith Mkwesha kiusaantui Åbo Akademin ankkalammessa siitä, ettei siellä puhuteltu ihmisiä oikeilla pronomineilla (aiheesta täällä, täällä ja täällä). Neekerinsuukot ja lakritsikääreet oli painostettu pois kulttuurisesta kuvastostamme jo aiemmin (aiheesta täällä).

Aivan äskettäin vaihto-opiskelijana Helsingin yliopistossa oleskeleva ”tummaihoinen Saksan kansalainen” julisti pahoittaneensa mielensä, kun suomalaiset opiskelijat esiintyivät fuksitapahtumassa Afrikan tähti -pelin rosvoina. Nainen valitti asiasta Instagram-tilillään, jossa hän esitti opiskelijoiden kuvia – tosin ilman heidän lupaansa – ja väittäen heidän pukeutuneen orjiksi sekä edustavan ”kolonialismia” ja ”rasismia”.

 

Kontekstualisointi unohdettiin taas

Naisen postaus johti nopeasti kahteen keskenään vastakkaiseen reaktioon. (1) Suomalaiset opiskelijat kiistivät ja torjuivat naisen väitteet täysin, kun taas (2) Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallitus taipui anteeksipyyntöihin, ja Helsingin yliopiston anonyyminä esiintyvä tiedotusyksikkö tuomitsi opiskelijoihin suuntautuvat ”rasistiset hyökkäykset” – jättäen tosin avoimeksi sen, kuka oli hyökännyt ja ketä vastaan.

Helsingin yliopisto asettui rasismista syyttelijän puolelle.

En puutu tässä siihen, että naisopiskelijan videollaan esittämät väitteet ja yksityiskohdat tapahtumien kulusta ja pelin luonteesta olivat suureksi osaksi virheellisiä. En puutu myöskään opiskelijoiden peräämään oikeusturvaan tai vaatimuksiin, joiden mukaan väärien tietojen ja luvatta julkaistujen kuvien esittäjä pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen.

Olen toki sitä mieltä, että uhriksi ajettiin syyttä suotta ne suomalaiset opiskelijat, joita nolattiin loukkaantujan oman huomionkipeyden vuoksi.

Kurjinta asiassa on, että HYY ja HY hyväksyivät väitteet ”rasismista” muitta mutkitta, kannustaen tosiasiapohjaisen käsittelyn sijasta valheellisen tiedon levittämiseen ja asioiden yksipuoliseen huuteluun sosiaalisessa mediassa.

Yksittäisen henkilön kokemus asetettiin jälleen totuuden edelle, ja kontekstualisointi unohdettiin täysin.

Tapaus muistuttaa myös kirjani Totuus kiihottaa sensurointiin johtanutta tapahtumakulkua, jossa sossumedian vihervasemmistolaiset kiilusilmät painostivat valtavirtamediaa ja ministeriötä irrallisilla väitteillään, ja ministeriö alkoi kiristää teokseni julkaissutta perussuomalaista ajatuspajaa rahoituksen perintävaatimuksilla.

Konteksti unohdettiin silloinkin täysin: etenkin se, että kirjani on huolellisesti argumentoitu ja viiteapparaatiltaan täysin dokumentoitu tutkimus eikä mikään poliittinen mielipidekirja, jollaisena se pyrittiin esittämään mediassa.

Jos joku väittää, että ydinvoimalat ovat maailman pahimpia hiilidioksidin päästäjiä, se ei tarkoita, että ne oikeasti olisivat sitä.

Jos joku väittää, että Afrikan tähti -peli on rasistinen, sekään ei merkitse, että asianlaita olisi niin.

Ja jos joku lausuu, että kirjani on ”naisvihamielinen”, sekään ei tarkoita, että väite pitäisi paikkaansa, vaan ainoastaan sitä, että jostakin henkilöstä tuntuu siltä tai että hänellä on motiivi vääristellä asiaa.

Afrikan tähti -tapauksen ja kirjani käsittely muistuttavat toisiaan myös siinä, että molemmissa tapauksissa asiaan liittymättömät taustaorganisaatiot keskittyivät maineen hallintaan ja damage controliin täysin piittaamatta siitä, että mihinkään anteeksipyytelyyn, pahoitteluun tai sensurointiin ei ole ollut aihetta.

HYY ja Helsingin yliopisto ilmeisesti oppivat Perussuomalaiselta puolueelta, että mediassa esitetty vääristely on hyväksyttävä faktana ja että siltä pohjalta on antauduttava pahoitteluihin sekä kääntämään selkä oman yhteisön jäsenille.

Ovet siis hitsattiin kiinni junassa, joka jatkoi kulkuaan rikoksen uhriksi joutuneiden suomalaisopiskelijoiden yli. Myös minut heitettiin bussin alle, mutta kapusin sieltä kulkuneuvon katolle samaan tapaan kuin Harrison Ford tunnetussa elokuvassa Indiana Jones: Kadonneen aarteen metsästäjät.

 

Syrjityt syyllistävät muita ja päättävät itse omasta roolistaan

Yhteistä kohujen narratiiveissa on sekin, että niitä pyrittiin ratkomaan sosiaalisessa mediassa. Nyt myös yliopisto antautui ottamaan kantaa tieteellisen argumentaation pääfoorumiksi muodostuneessa Twitterissä!

Kirjani repimiselle ominaiseen tapaan myös HYY alkoi pitää opiskelijoiden toimintaa virheenä. Virheeksi määritteleminen on vaarallista, sillä se vaatii, että jotakin toimintatapaa pidetään ehdottomasti oikeana. 

Ylioppilaskunta haluaa likvidoida ”virheet”.

Ymmärrettävää ”virheellisyyteen” vetoaminen on siksi, että jonkin asian tultua määriteltyä ”virheeksi”, on jatkossa helpompi harjoittaa suoraa sensuuria kaikkeen sellaiseen, joka vähänkin kolahtaa.

”Ongelmallisuuden” pitäminen torjuttavana ongelmana puolestaan on etevää siksi, että ongelmattomuutta tavoiteltaessa voidaan estää kaikenlainen kriittisyys ja sananvapaus, jolla voisikin olla merkitystä vain ongelmallisten asioiden käsittelemisessä.

Ylioppilaskunnan hallinto pitää lautapeliä suurena ongelmana.

Militantti-aktivistien syrjintä- ja rasismisyytökset ovat siitä vaarallisia, että niissä ihminen, joka kokee olevansa rasismin, naisvihan tai muun vääryyden kohde, määrittelee itse sen, mikä on syrjintää ja milloin sitä tapahtuu. Vastaavalla tavoin median sallittiin päättää (yhdessä kritisoimieni feministien kanssa) siitä, mikä on hyväksyttävää mediatutkimusta.

Tällaisissa tapauksissa etuoikeutetuiksi julistetuilla valkoisilla ihmisillä (”white priviledge”) tai miessukupuoleen kuuluvilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä tai olla hiljaa, sillä asian kieltäminen johtaa vain entistä raivokkaampiin syytöksiin.

Myöntäminen puolestaan olisi asian tunnustamista vastoin todellisuutta, siis poliittisen korrektiuden vuoksi harjoitettavaa valheellisuutta ja sietämistä vastoin todellisia asenteita: suvaitsevuutta.

Omien toimintatapojemme muokkaaminen on täysin väärä reaktio tällaisiin tapauksiin. Ulkomaalaisina Suomessa olevien pitäisi itse sietää tapojamme, käytäntöjämme ja kulttuuripiirteitämme sekä opiskella niiden taustoja eikä esittää vaatimuksia siitä, miten maassamme pitää elää. Sellainen saksalainen, joka tulee tänne opettamaan tapojemme olevan ”rasistisia”, on itse ihonväristään riippumatta uuskolonialisti.

Surkuhupaisaa Afrikan tähti -tapauksessa oli, että suuri osa yliopistoyhteisön opiskelijajäsenistä esitti HYY:lle vastalauseensa ylioppilaskunnan hallituksen anteeksianomisista. Mutta samat opiskelijat olivat itse valinneet HYY:n edustajistoon juuri ne vihervasemmistolaiset ja kokoomuslaiset opiskelijapoliitikot, jotka nyt asettuivat ulkomaalaisen opiskelijan puolelle suomalaisia opiskelijoita vastaan.

HYY:n kyyristely ei tietenkään edusta opiskelijoiden yleistä kantaa vaan ainoastaan julkitulon tehneen puheenjohtajan Jessika Isomeren henkilökohtaista mielipidettä.

Muut opiskelijat täyttivät marinoillaan sekä Jodelin että Ylilaudan niin, että palstat olivat revetä, mutta kukaan ei ollut valmis myöntämään, että HYY:n ja Helsingin yliopiston suomalaisia jäseniään kohtaan osoittama ylenkatse on seuraus yliopistolaitoksen pitkään jatkuneesta vihervasemmistolaisesta politisoimisesta.

Oli kieltämättä hauska havaita ja todistaa, että yliopisto sensuroi nyt Twitter-tililtään useiden vihervasemmistolaisten ja kokoomuslaisten hätähuutoja, joissa vedottiin sananvapauden ja suomalaisen kulttuuriperinteen puolesta. Järkyttyneille opiskelijoille yliopisto antautui tarjoamaan omaa kriisiapuaan, jolloin parodiahorisontin yli mentiin taas niin, että heilahti!

Yliopisto poistaa rationalistiset tilanteet.

Näyttöä rasismiväitteiden järjettömyydestä antoi eräs somalipakolainen, joka ei pidä Afrikan tähti -peliä millään tavalla rasistisena. Hänen mukaansa ”[s]e on mahtava peli, joka päinvastoin lisää ymmärrystä toisesta kulttuurista ja maanosasta.” Helsingin yliopiston virallisen hyvesignaloinnin mukaan peli on kuitenkin rasistinen.

Myöskään rasismista syyttelevä musta vaihto-opiskelija ei voinut perääntyä väitteistään kasvojensa menetyksen pelossa, sillä erehdyksensä tunnustaessaan hän olisi menettänyt uhripääomansa. Tapaus todistaa, että sosiaalisessa mediassa paljon seuratut henkilöt eivät välttämättä ole suosittuja, eikä laaja huomio ole merkki arvostuksesta vaan pelkästä yleisön uteliaisuudesta.

 

Hyödyllinen opetustilanne

Tapaus oli varmasti shokki fuksitapahtumaan osallistuneille uusille opiskelijoille, jotka joutuivat myrskynsilmään ilman omaa syytään. Kyseinen opetustilanne syöpyy heidän mieleensä iäksi, ja jatkossa he muistanevat olla esittämättä mitään ”rasistista” kulttuurien välisessä sodassa, jossa Afrikan tähti -peliä väitetään ”kulttuuriseksi omimiseksi”, tietysti sensuurilla uhaten.

Voidaankin kysyä, mitä tällöin on omittu? Kun Afrikan tähdessä roistot ovat valkoisia, toisin kuin Somalian rannikolla, niin onko tätä kautta kyseessä siis mustan kulttuurin omiminen?

Myös Jodel sensuroi.

Lautapelin valmistajat voisivat tasa-arvon nimissä kehittää Afrikan tähden rinnalle uuden kehitysapupakettipelin, jossa suvaitsevaiset etenevät pitkin Afrikkaa jakaen suomalaisten veronmaksajien miljardeja kylästä kylään.

Yliopistolaitoksessa puolestaan kannattaisi vähentää Suomen yliopistoihin hyväksyttävien ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden määrää, sillä he eivät näytä viihtyvän läpikotaisin rasistisissa yliopistoissamme, ja viihtyvyyttähän sekä valittaja että yliopisto näyttävät pitävän tärkeimpänä arvona.

Turvallisten tilojen politiikka on johtanut vääryyksistä valittajat ääntä eristäviin bunkkereihin, joissa he moraalihohdettaan säteillen sanovat takaavansa turvallisuutemme, mutta ottavat hinnaksi vapautemme.

Tahdon vain sanoa, että sellainen yliopisto, jossa erimielisiä tai väärinymmärrettyjä pitää tuomita (yliopiston sananvalinta), ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Tätä vaaraa syventää ja realisoi Tampereen yliopiston palkkalistoilla rasismitutkijana esiintyvä Anna Rastas, joka epäili Afrikan tähti -kohun olevan tarkoituksellista, aivan niin kuin muutamat epäilivät kirjaani kohtaan esitetyn julkisen solvaamisen olleen Perussuomalaisten tarkoituksella järjestämä tempaus.

Tosiasiassa yritin vain julkaista tutkimukseni tulokset, ja voisikin sanoa, että molempien tapausten mediakäsittely on ollut alusta alkaen sekä opiskelijoita että kirjaani vastaan hyökänneiden omaa tarkoitushakuista kampanjointia.

Myös narratiivi on molemmissa tapauksissa sama: kansalaiset kapinoivat rasismisyytöksiä vastaan, mutta hallinto kyyristelee ja nöyristelee valittajien edessä mainehaittoja torjuen. Lopputuloksena seuraa pahoitteluja, anteeksipyytelyä ja ankaraa kuritusta, ja silmukka sananvapauden ympärillä kiristyy.

Yliopisto takaa turvallisuuden ja vie vapauden.

”Rasismin tutkijoina” esiintyvien länkytys, että rasismista keskustelu on ollut muka ”vähäistä suomalaisissa yliopistoissa”, että opiskelijat eivät ole tiedostaneet kulttuurimme rakenteellista rasismia ja että meidän pitäisi ottaa opiksi Black Lives Matter -kampanjoista säikkyen niiden syyllistävää puhetta, muodostaa sinänsä uhan tieteen vapautta vastaan, sillä se vaatii ajattelua ohjautumaan tieteen ulkoisista poliittisista kampanjoista.

Toistuva vetoaminen rasismin ”rakenteellisuuteen” on vain tapa tunnustaa, että mitään todellista moitteen aihetta ei pystytä osoittamaan, ja siksi nojataan ontologisesti kestämättömiin sosiaalisiin konstruktioihin. Mutta onhan kliseetä käytettävä, jotta se kuluisi ja säilyttäisi elinvoimaisuutensa.

Uhrien ja syyllisten puuttuessa on hyvä pyytää anteeksi koko maailmalta.

Tasa-arvohorisontalistit taistelevat itseään vastaan

Myöskään naisten kohtelu ei näytä koskaan olevan riittävän kosher, vaikka miehet nuolisivat feministien edessä lattiaa. Tieteen medioitumisen merkiksi Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla jutun, jossa kolme viestinnän opiskelijaa ”avoimina” kertoivat yliopistolla ”rehottavasta naisvihasta”.

Kiusaamisesta valiteltaessa ei taaskaan kysytä, millaista kiusaamista, panettelua, henkistä ahdistelua ja syyttelyä on se median ja yliopistofeministien yhteinen nalkutus, jolla toimittajat ja yliopistoväki pyrkivät lavastamaan itselleen epämieluisista ajattelijoista yhteiskunnallisesti epäkelpoja, poissuljettavia ja ulkopuolisia yksilöitä.

Saunominen loukkaa tunteita.

Olen viime aikoina hakenut yliopistoista useita tehtäviä, mutta kaikki hakemukseni on joko hylätty tai jätetty ylenkatseellisesti käsittelemättä, vastauksena vain, että hakemusta ei voida huomioida, koska ”poliittiset näkemyksesi tunnetaan”. Tällaisesta syrjinnästä ei olla huolissaan, sillä se ei majaile ”piilorakenteissa” vaan on suoraa ja tuntuvaa.

Erään hämmästelyn aiheen muodostaa poliittisten tendenssitutkijoiden väite rodullistamisesta. Sanonta viittaa keinotekoiseen tekemiseen, ikään kuin ihmisten ominaisuudet eivät olisikaan pysyviä vaan kuviteltuja tai muuttuvia, ja onkin kysyttävä, miten tuo rodullistaminen oikeastaan tapahtuu. Voisiko siitä hakea viranomaiselta vahvistuksen, kuten sukupuolen vaihtamisesta tai korjaamisesta?

Syrjimättömyyden kultti muodostaa ristiriitaisen ideologian, sillä sen mukaan tasa-arvoa pidetään päämääränä, vaikka tosiasiassa myös yliopistojen tehtävänä on sosiaalisten arvojärjestysten luominen ja arvohierarkioiden osoittaminen. Myös etiikan tehtävä on erottaa hyvä huonosta.

Sen sijaan tasa-arvohorisontalistit pyrkivät oman aikuistumisensa sijasta muuttamaan ympäröivän maailman poistamalla hierarkiat, kilpailutekijät, prosessit ja maskuliinisuuden sekä saattamaan kaiken vastaamaan omaa matalamielistä tasoaan.

Valtamedia laati suomalaisten penseät vastalauseet huomattuaan Afrikan tähti -kohulle myös vastauutisen, jossa suomalaiset leimattiin suoraan natseiksi, joten kaksoispuhe on muodostunut parodiauniversumin puhkaisevaksi, ja joudun myös itse laatimaan aiheesta vihapuhetta jynssäämään tarkoitetun kannanoton:

Koettu kohu osoittaa, että yliopistolaitoksemme ei ole vieläkään täysin antikolonialistinen. Antirasistinen taistelu on lopetettu lähes täysin, ja saan päivästä toiseen kuulla uuskolonialistista puhetta, jolla kielletään suomalaisten oma osuus siirtomaaimperialismiin.

Demokratia ja liberalismi keksittiin kolonialistisissa länsimaissa, joten olemme osallisina Euroopan rasistisessa historiassa. On syytä muistaa, että koko yhteiskuntamme on rakennettu rasismin perustalle.

Rakenteellista syrjintää on vielä paljon jäljellä, ja juuri tämä on sitä, mitä jatkuva kamppailu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta kaipaa. Yliopistolle pitäisi asettaa antirasistinen komissio, joka kitkee viimeisimmätkin epätasa-arvon pilkahdukset, kuulustelee opiskelijat ja työntekijät sekä poistaa epäilyttävät viestit, likvidoi väärämieliset ihmiset ja eliminoi rakenteellisen rasismin etnonationalististen piilorakenteiden lopulliseksi murskaamiseksi.

Yliopistolla asia taidettiin ottaa todesta, sillä hallinto postasi Twitteriin, että yliopisto sisällyttää antirasistiseen teemavuoteensa myös henkilöstölle suunnattua ripitystä:

Antirasistinen autodafee.

Yliopisto siis muokkaa henkilöstöään olemaan ”antirasistisia” ja sopeuttaa suomalaisia internatsistisiin ihanteisiin. Tosiasiassa yliopiston tehtävä olisi opettaa ulkomaalaisille suomalaisia perinteitä, käytäntöjä ja kulttuuria sekä kehittää tänne tulleiden kykyä sietää kognitiivista moniselitteisyyttä ilman, että joudumme ottamaan vastaan syytöksiä ”syrjinnästä”. He kaikki pystyvät kyllä siihen, mikäli ovat niin älykkäitä, että ovat yliopistoihin tiensä löytäneet. 

Kun yliopisto opettaa opettajilleen tasa-arvopolitiikkaa prosessina eli lusikalla annostellen, sivuutetaan se älyllinen kysymys, mitä tasa-arvo, yhdenvertaisuus, syrjintä ja muu kähinä ovat ja merkitsevät. 

Suurin osa yliopiston henkilökunnasta tuskin on niin tyhmää, ettei näkisi asioiden naurettavuuden läpi. Mutta kyseinen kriittinen oppositio ei uskalla enemmistöroolistaan huolimatta avata suutaan, koska pelkää työpaikkojensa puolesta. Tapaus osoittaa, että suomalaiset eivät ole enää herroja omassa maassaan, eikä mihinkään voi suhtautua kriittisesti päätymättä woke-aktivistisen tarkastuslautakunnan känselöimäksi.

---

Päivitys 31.10.2021: Lokakuun hyväksi lopuksi täytyy tehdä tunnustus ja pyytää anteeksi. Menin ilmeisesti taitavan parodiantekijän Keijo Kaarisateen lankaan, aivan kuten aiheesta mediakirjoittelun aloittanut Iltalehden toimittaja Sami Koski. Mutta syy ei ole minun, sillä erehdyin luottamaan Kosken Iltalehdessä ilmaisemaan informaatioon, ja onhan hän Julkisen sanan neuvoston jäsen!

Oudoksuin hetken, miksi missään mediassa ei ole esitetty ”rasismista” valittaneen ”saksalaisen tummaihoisen vaihto-opiskelijan” henkilöllisyyttä, eikä kukaan ole tavannut häntä yliopistolla. 

Opiskelija ei ollut myöskään paikalla häntä järkyttäneessä opiskelijatapahtumassa, ja hän vain ”sai kuulla” niistä myöhemmin. Myös hänen Instagramiin rakentelemansa profiili ja muu taiteellinen työ katosivat kuin tuhka tuuleen.

Sami Koskella on paljon oppimista toimittajana, eikä haastattelemisen FaceTime-puhelussa pitäisi riittää fatwantarkistuksen läpäisemiseen.

Myös Keijo Kaarisade voisi oppia pitämään identiteetistään tarkempaa huolta, sillä hän tuli paljastaneeksi itsensä esittämällä Twitterissään suuren määrän aihetta käsitteleviä postauksia. Kyseessä lienee trollauksen historian rajuin keijotus, ja yliopisto puolestaan antautui valehtelemaan ”opiskelijan” olemassaolosta pelastaakseen kasvonsa.

Naurettavaa asiassa on tapa, jolla satriirin ja parodian suvereeni mestari onnistui nöyryyttämään valtamedian ohella myös lähdekritiikistään tarkkaa yliopistolaitosta ja sen älykästä varadekaania matemaatikko Samuli Siltasta, jolta trollipeikko sai puristettua valittelun, että suomalaisen yliopiston johtoon kuuluu ”pääosin valkoista porukkaa”.

Yliopiston antirasistiset koulutusleirit on joka tapauksessa keskeytetty, ja muussa kyykytyksessä on tilapäinen huoltokatko. Kun seuraavan kerran kuulette yliopistolla väärän pronominin, älkää luottako kriisiapuun vaan soittakaa 112. Kiitos huomiosta.

Aiheesta aiemmin:

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla seipäillä 

Keppimiehen kauppaketju sensuroi moraalipaniikissa tähtipojat 

Symbolisia kieltoja