Donald Trumpin kiinteistökehityksestä

Maailmalla on suhtauduttu tyrmistyneesti Donald Trumpin ajatukseen, että Gazan kurja kaistale, jolla on sodittu viimeksi kuluneet puolitoista vuotta, tulisi Yhdysvaltain hallintaan, ja USA loisi aurinkoiselle rannalle auvoisen lomaparatiisin.

Professorit Hannu Juusola ja Pami Aalto tyrmäsivät aikeen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi A-studiossa 5.2.2025. Heidän mukaansa lähialueen maat, kuten Egypti ja Syyria, ovat haluttomia ottamaan vastaan Gazassa asuvia palestiinalaisia.

MTV3:n uutisten 5.2.2025 asiantuntija Risto E. J. Penttilä puolestaan näki Trumpin aloitteessa taktikointia. Hänen mukaansa Trump koettaa hämmentää herättääkseen levottomuutta ja taivutellakseen keskenään sotivat maat hieromaan rauhaa keskenään.

Ympäri maailman onkin taivasteltu, voiko Yhdysvaltain presidentti olla tosissaan, ja mitä mahdollisia neuvotteluja hän käy Putinin kanssa Ukrainan sodan lopettamiseksi tai Ukrainan yli.

Oma näkökulmani on toisenlainen kuin professorien legalistinen kanta. Se, mikä on lain vaatimaa tai suojaamaa, on vain harvoin realistista ja toteuttamiskelpoista.

Totuushan on, että Gazan alue on pommitettu Israelin toimesta kuumaisemaksi, eikä sinne voi (eikä myöskään kannata) jäädä asumaan. Palestiinalaisvaltion pohjaksi ei asuinkelvottomasta alueesta ole.

Eniten asiassa hämmentääkin oletus, jonka mukaan palestiinalaiset haluaisivat jäädä romuna oleville sijoilleen. Toiseksi, Lähi-idän muslimivaltaisten valtioiden olisi jo korkea aika ottaa vastaan pakolaisia, joiden puolesta kyseisten maiden muhamettilaiset hallitukset ovat keuhkonneet vuosikymmenten ajan ja tukeneet siten pyrkimyksiä työntää Israelin juutalaiset mereen.

Trumpin ehdotus hämmentää todellisuudentajuisuudellaan ja kyvyllään mukautua tapahtuneisiin tosiasioihin. Ehdotus on lisäksi hyväntahtoinen. Yhdysvaltain pysyvä läsnäolo toisi vakautta alueelle, joten eipä ihme, että se on otettu vastaan myönteisesti Israelissa.

Myös Trumpin halu liittää Grönlanti, Kanada ja Panaman kanava Yhdysvaltoihin on täysin ymmärrettävä, vaikka siinä puhuukin 5-vuotiaan ihmettely sen vuoksi, miksi Grönlanti kuuluu Tanskalle, kun se on niin pieni ja kaukana.

Tosiasiassahan Tanska ei pystyisi edes teoriassa puolustamaan Grönlantia aseellisesti yksin, ja Tanskalle Grönlannista on pelkkiä kuluja. Lisäksi ”vihreässä maassa” asuvien oma halukkuus Tanskan vasallivaltiona toimimiseen ei ole mitenkään yksiselitteistä. Grönlannin asukkaat voivat kääntyä Yhdysvaltain kannalle, kun heille selitetään kaikki siitä koituvat edut verrattuna Tanskan raihnaiseen siirtomaaherruuteen.

Entä sitten Kanada, joka vaivoin pysyy koossa ja jonka päämies on Ison-Britannian kuningas? Kanada on yksi maailman turhimmista valtioista, vähän niin kuin Belgia. Sekin olisi yhdessä Hollannin kanssa voimakkaampi, vähän niin kuin Suomi ja Ruotsi toisiinsa liitettyinä.

Ja Panamahan on nyt tosiasiassa kiinalaisen merenkulun ja holding-yhtiöiden talutusnuorassa, joten kanavan palauttaminen Yhdysvalloille ei olisi sen vähempää perusteltua kuin Saimaan kanavan palauttaminen Suomelle, tai ainakin Venäjän harjoittaman vuokrakiskonnan lopettaminen kanavan Suomelta varastetuista osista.

On syytä muistaa, että Panaman kanavan rakensi loppuun ranskalaisten huonon aloituksen jälkeen Yhdysvallat, joka luovutti sen Panaman valtiolle viime vuosituhannen vaihteessa kukistettuaan Panamaa hallinneen sotilasjuntan. Nykyisin kanavan läpikulusta kannetaan satojen tuhansien dollarien käyttömaksuja suurilta aluksislta, mikä on yhtä törkeää kuin tapa, jolla Venäjä on vuokrannut Suomelta sodassa ryöstämäänsä Saimaan kanavaa suomalaisille kalliiseen hintaan (aiheesta täällä).

Trumpin aktiivisuus myös Ukrainan sodan lopettamiseksi on sekin paljon parempi asia kuin passiivisuus, sillä kyseinen sota on jatkunut jo vuosia. On realismia pakottaa Venäjä lopettamaan aloittamansa hyökkäyssota.

Trumpin tapa peilailla Venäjän valloitussotaa on etevä poliittisen näyttämön toimi, vaikka kyseessä ei olisikaan pelkkä performanssi eikä provokaatio.

Ainoa merkittävä huolenaihe Donald Trumpin avauksissa on luopuminen paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Mutta luovuutta siihenkin liittyy. Ulkopoliittisia ikkunoita on parempi pestä kiinteistökehittäjän kuin tuhoajan näkökulmasta.

Mistä muuten tietäisin Trumpin olevan ”epärealistinen”, jos niin ei valiteltaisi valtavirtamedioiden ja toimittajien jutuissa?

Yksittäistapaus kahdelle (Ein Fall für zwei)

Kun vapauden ja suvaitsevuuden eräässä Eldoradossa, Amsterdamissa, sai jälleen pari ihmistä Moran kylkeensä, ei Suomen valtamedia pahoitellut tapahtunutta mitenkään. Sen sijaan se raportoi aiheesta viileän lakonisesti perustellen suhtautumistaan tapahtuneiden tosiasioiden kylmään kirjaamiseen keskittyvällä ”faktajournalismilla”.

Sanoma-konserniin kuuluvien Ilta-Sanomien jutussa ”Amsterdamin puukottaja halusi kostaa islamin solvaamisesta – Oli saanut myös kielteisen turvapaikkapäätöksen” oli terrorismia puolusteleva selitys nostettu otsikkoon selvästi näkyville.

Nykyisenä klikkijournalismin aikana, jolloin kaikki eivät lue kaikkea, on näköjään syytä varmistaa propagandan perille meno jo otsikossa.

Samoilla linjoilla oli Helsingin Sanomat jutussaan ”Amsterdamin puukottaja kertoi motiivikseen loukkaukset islamia vastaan”. Näin valtamedia taivuttelee lukijoita pitämään väkivallantekoa ”ymmärrettävänä” tai ”hyväksyttävänä”. Onhan syyllisiksi lavastettu jälleen länsimaiset ihmiset, jotka mukamas loukkaavat muslimeja niin, että noiden ammatikseen loukkaantujien raivokas väkivalta tulee näennäisesti oikeutetuksi.

Tuolla tavalla otsikoitaessa tuskin taaskaan muistetaan, kuinka paljon muslimeilla itsellään voi olla meidän länsimaalaisten ihmisten kulttuuria ja elämäämme vastaan heidän murhatessaan viattomia ihmisiä kaduilla ja kujilla.

Turvapaikanhakijoiden motiivien todeksi osoittautumista ei pidetty nyt ainakaan ”rasismina”, vaikka epäilyjä on sellaiseksi väitettykin. Mutta rehellistä motiivien kertominen kyllä oli, tosin aivan liian myöhäistä. Uutinenhan olisi kerrottava heti...

Lehtien viesti oli taaskin länsimaisia ihmisiä syyllistävä. Terrorismiksi sittemmin todettua hyökkäystä yritettiin perustella ja puolustella lavastamalla tapaus ikään kuin ansaituksi kostoksi islamin arvostelemisesta ja kielteisestä turvapaikkapäätöksestä.

Tarkoitus lienee vihjata lukijoille, että syy onkin niiden, jotka esittävät uskontokritiikkiä (kuten Ilta-Sanomien jutussa mainitun Geert Wildersin) tai viranomaisten, jotka palauttelevat maahan laittomasti tunkeutuneita.

Puolueetonta viestintää ei ole myöskään väkivallan näennäisen neutraali kirjaaminen silloin, kun teot sinänsä edellyttäisivät moraalista tuomiota myös lehdiltä. Missä se ”asioihin puuttuminen” viipyy nyt, kun muissa yhteyksissä media pitää velvollisuutenaan puuttua ”rasismiksi” väittämäänsä maahanmuuton arvosteluun, vaientaa ja sensuroi?

Valtamedia muistaa kyllä esittää moraaliset paheksuntansa silloin, kun länsimainen ihminen syyllistyy johonkin rikokseen, ja tämä epätasapaino paljastaa median puolueellisuuden. Kun muuan sekopää ampui Floridan Jacksonvillessä järjestetyssä videopelitapahtumassa kaksi ihmistä, Sanoma-konserniin kuuluva Helsingin Sanomat kertoi auliisti ampujan etnisen alkuperän selittäen, että ampuja on ”24-vuotias valkoihoinen mies”.

Näin haluttiin kenties viestittää, että tällä kerralla väkivaltaan ei syyllistynytkään muun värinen. Mutta olisiko etnistä alkuperää tai ihonväriä kerrottu, mikäli rikoksen olisi tehnyt joku people of coloursin edustaja? Ilta-Sanomat ei puhunut Amsterdamin hyökkääjän ihonväristä tai rodusta mitään vaan totesi hänen olleen vain ”afganistanilainen”. Etnografista, rotuun tai kansaan liittyvää, argumenttia ei käytetty.

Myöskään sitä ei kerrottu, olivatko uhreiksi valikoituneet kaksi amerikkalaismiestä mahdollisesti homoja, jotka olivat tulleet Damiin hieman vapautumaan. Tätä voisi epäillä viime kesäkuisen pidätyksen perusteella, kun poliisi paljasti ääri-islamistien punoman salajuonen homoyhteisön terrorisoimiseksi.

Asialla ei ole ilmeisesti vaikutusta Suomen turvapaikkapäätöksiin, sillä Helsingin Sanomien mukaan Migri keskeyttää turvapaikanhakijoiden palauttamisen Afganistaniin ”muista syistä”. Myönteisiä (eli Suomen kannalta kielteisiä) on päätöksistä ollut lehden mukaan 3000 ja kielteisiä (eli meidän kannaltamme myönteisiä) vain noin tuhat.

Monikulttuurisen islamokratian edistymisestä Amsterdamissa voi iloita lukemalla vaikkapa tästä tai tästä.

Vasemmistopopulistit hävisivät, realismi voitti

Hollannin parlamenttivaalit tarjosivat kylmää kyytiä vasemmistopopulistiselle työväenpuolueelle, jonka kannatus romahti peräti 20 prosenttiyksikköä. Sijoitus putosi kakkospaikalta seitsemänneksi! Aivan kuten vasemmistopopulistisen Yleisradion populistitoimittaja Sampo Vaarakalliokin joutuu myöntämään populistisessa analyysissään:”Vastaavaa täystyrmäystä saa Euroopan poliittisesta lähihistoriasta hakea.”

Tuloksessa näkyy hollantilaisten kyllästyminen vasemmiston lietsomaan populistiseen maahanmuuttoon. Muslimien populistinen mielisteleminen merkitsikin populistisille demareille ”kuoleman suudelmaa”.

Toisaalta vasemmistossa näkyi populistisille virtauksille tyypillistä populistista jakautumista ja radikalisoitumista, sillä osa sosiaalidemokraattisten populistien äänestäjistä lähti feministisellä populismilla ja tasa-arvopopulismilla ratsastavan äärivasemmistolaispopulistisen vihreän vasemmistopopulismin kelkkaan.

On kuitenkin selvää, ettei populistisesta kannatuksen lisäyksestä ole hyötyä populistisen vihreän äärivasemmiston populistijohtajana tunnetulle populisti Jesse Klaverille, sillä populistisen pääministeri Mark Rutten johtama liberaalipopulistinen populistipuolue säilyi maan suurimpana puolueena, vaikka se hävisikin populistisen hallituspolitiikkansa vuoksi rutkasti populistisia paikkoja, kaiken kaikkiaan lähes neljänneksen populistisesta paikkaluvustaan!

Populistidemarien ja populistiliberaalien yhteistappio merkitsee, että populismin leviäminen on nyt padottu. Vasemmistopopulistinen media ei onnistunut manipuloimaan hollantilaisia sosialistipopulistien ja liberaalipopulistien taakse. Mikään populistinen yllätys tulos ei ollut, sillä suuret kannatuksen vaihtelut ovat ominaisia nimenomaan populistipuolueille.

Sosialistipopulistit ja liberaalipopulistit säilyivät silti pelotteena Hollannin ja Euroopan populistisessa politiikassa. Molemmat populistiryhmittymät varmasti oppivat, että Donald Trumpin realismin mustamaalaaminen ei taida sittenkään olla viisasta säikäyteltäessä epävakaisiin maahanmuutto-oloihin ja islamistiseen terroriin väsyneitä Benelux-maiden asukkaita.

Realismin voitto populismista

Vaalien selvä voittaja on oikeistorealistinen ja maltilliseen keskustaan lukeutuva Vapauspuolue, joka kasvatti edustustaan peräti 33 % ja voitti viisi lisäpaikkaa parlamenttiin. Islamistiterroristien henkipatoksi ajaman Geert Wildersin voitto oli pettymys sekä liberaalipopulisteille että vasemmistopopulistisille, joten monessa Euroopan pääkaupungissa huokaistiin illalla helpotuksesta.

Realistista maahanmuuttopolitiikkaa, realistista EU-politiikkaa ja realistista kansallisen edun edistämistä ajavalle Vapauspuolueelle tulos ei ollut vain torjuntavoitto vaan selvä poliittisen kannatuksen lisäys millä tahansa mittarilla arvioituna.

Populistisessa mediassa vaalien odotettiin aloittavan populistisen dominoefektin, jossa vasemmistopopulistinen ja äärivasemmistolainen, EU-populistinen ja populistisen palvovasti islamiin suhtautuva populistinen politiikka jatkaa viruksen tavoin leviämistään Ranskaan ja Saksaan, joissa myös äänestetään tänä vuonna populistisissa vaaleissa.

Hollannin vaalit tarjoavat näyttöä siitä, että Yhdysvalloista alkanut realismin aalto onnistuu kiistämään Euroopassa syvään juurtunutta liittovaltiopopulismia, federalistista populismia, vapaakauppapopulismia, vapaan liikkuvuuden populismia, Schengenin sopimukseen liittyvää populismia, ihmisoikeuspopulismia, tasa-arvopopulismia, perusoikeuspopulismia, kehitysapupopulismia, velkakuplapopulismia, luotonlaajenemispopulismia ja rahaunionipopulismia.

Brexitille ja Trumpille ominaista realismia vastustava integraatiopopulismi tulee uhkaamaan Wildersin nousua hallitusvaltaan, sillä Hollannin poliittinen kenttä on populistisille järjestelmille tyypilliseen tapaan pirstoutunut useisiin populistisiin puolueisiin, joista on vaikea saada kokoon hallituskoalitiota ilman realistisen Vapauspuolueen mukana oloa.

Vapauspuolue on kasvattanut kannatuksensa sen kynnyksen yli, jolloin sen harjoittama realismi olisi otettava todesta myös populistisessa oikeistossa ja populistisessa vasemmistossa. Populistisen cordon sanitaire -politiikan vuoksi populistiset puolueet mieluummin kuitenkin torppaavat realistisen Wildersin haaveet hallitusvaltaan nousemisesta kuin ryhtyvät tekemään yhteistyötä perusoikeusrealismia, kansallista realismia, etnistä realismia ja uskonnollista realismia harjoittavan realistijohtajan kanssa.

Poliittista realismia olisi tunnustaa myös suomalaisessa populistimediassa, että luukku oppositioaitioon on auki Hollannin populistisille demareille, jotka ”lähtevät nyt etsimään itseään, aatettaan ja tulevaisuuttaan”, kuten Yleisradion Eurooppa-kirjeenvaihtaja Sampo Vaarakallio runoilee populistisessa analyysissään. Hän tosin naulitsee vasemmistopopulismin kovan kohtalon realismia huokuvalla sinetillään ”haavat nuollaan oppositiossa”.

Mainittakoon, että Yleisradion populistitoimittaja Sampo Vaarakallion jutusta intertekstuaalisesti lainatut ja kontekstistaan irrotetut retoriset muotoilut on merkitty tähän kirjoitukseen mustalla alleviivattuina ja päälaelleen käännettyinä, jolloin ne voivat olla tosia. 

Kohti poliittista realismia

Suomalainen populistinen media on pitänyt itsestään selvänä, että Wildersin johtaman realistisen Vapauspuolueen oppositiotaival jatkuu. Esimerkiksi Yleisradion haastattelema Pasi Saukkonen katsoo, että hallitustunnusteluista tulee ”vaikeat”.

Tällainen populistissävyinen tulkinta on mahdollinen vain jos poliittinen realismi sinänsä nähdään ongelmana. Tosiasiassa liberaalipopulistinen oikeistopuolue VVD tuli varsin lähelle keskustarealistisen Vapauspuolueen teemoja jo vaalikampanjan aikana asettuessaan vastustamaan populistista haittamaahanmuuttoa. Juuri tätä kautta selittyy, miksi VVD kykeni rajoittamaan kannatuksen laskunsa vain kahdeksaan paikkaan. Samasta syystä Vapauspuolueen paikkojen lisäys jäi vain viiteen paikkaan.

Realismi leviää Euroopassa juuri siten, että oikeistopopulistiset puolueet joutuvat ottamaan huomioon Wildersin Vapauspuolueen tapaisten realististen ryhmien realistiset tavoitteet. Näin on mahdollista, että hallituksia kokoon pannaan jatkossa oikeistopopulististen ja keskustapopulististen puolueiden rippeistä täydentämällä kokoonpanoa maltillista realismia mukaan tuovilla kansallismielisillä realistipuolueilla.

Vapauden ja Demokratian Kansanpuolueessa VVD:ssä joudutaan nyt miettimään, mikä todella edistää vapauden ja demokratian toteutumista Hollannissa. Kaiken realismin valossa on ilmeistä, että VVD on hakeutumassa Vapauspuolueen linjoille, jossa on aina katsottu, että Hollannissa perusarvoina pidettyjä vapauden ja kansanvallan ihanteita edistää parhaiten oman kulttuurin realistinen säilyttäminen ja despoottimaista islamia edustavan maahanmuuttopopulismin realistinen torjuminen. En ihmettelisi, vaikka Geert Wildersin realistinen Vapauspuolue löytäisi vihdoin tiensä myös realistiseen hallitusvaltaan.

Tällöin on luonnollisesti varoitettava populismin vaarasta. Valtaan nousu nimittäin tekee realistisista puolueista usein populistisia, aivan kuten niin sanotun valtamediankin pöhöttyneisyys on tehnyt niistä populistisesti valheellisia. Valhe on nimittäin kaiken populistisen vallan käytön olennainen ominaisuus ja instrumentti, joten kaikki valtamediassa esitetty hyödyntää ja toteuttaa perimmältään valheellisuutta; muutoinhan nykyinen valtaa käyttävä populistimedia ei olisikaan valtaa käyttävä media.

Myös realismi sulautuessaan osaksi valtavirtaa muuttuu usein populistiseksi. Populismi sinänsä taas ei voi muuttua populistiseksi muuttumatta tunnistamattomaksi, sillä tällöin jouduttaisiin puhumaan popularisointihoristontin populistisesta ylittymisestä.

Populismi muuttuessaan populistiseksi muodostaisi itsestään populistisen parodian, jota ei voitaisi enää tunnistaa parodiaksi. Populismia ei siis voida asettaa toisen asteisen populismin kohteeksi, toisin sanoen popularisoida populismin keinoin, vaan populismiin on aina suhtauduttava äärimmäisen realistisesti.

Pohjimmiltaan tässä populismin tulkinnassa näkyvät postmoderni populismi ja jälkistrukturalistinen populismi, jonka eräs muoto on populistista mediaa ja sen populistisia parafraaseja hyödyntävä ja lainaileva sosiaalis-konstruktionistinen päälle kirjoittamisen dekonstruktiopopulismi. 

Geert Wilders ja Euroopan tulevaisuus

Yleisradion sosialistisilla politrukkitoimituksilla on tänä keväänä kädet täynnä työnnä työtä. Hollannin parlamenttivaaleissa ja Ranskan presidentinvaaleissa mahdollisesti odottava järkytys aiheuttaa toimittajille jo nyt niin paljon jännityksestä johtuvaa kipuilua, että päänsärkypillereitä ja närästystabletteja pitäisi kantaa laatikoittain Yle-verolla ylläpidettyyn Pasilan propagandabunkkeriin.

Vaivan näkeminen on tosin sikäli turhaa, että Yle ei yrityksistään huolimatta yllä vaikuttamaan kyseisiin äänestystapahtumiin omalla mielipiteiden muokkauksellaan. Lisäksi Ylen uutis- ja ajankohtaistoimitusten pitäisi ehtiä jyräämään tasaiseksi Perussuomalaisten ehdokkaita, äänestäjiä ja kannatusta.

Juuri tässä tehtävässä Yleisradion esittämät dokumentit ovat tarkoitettuja toimimaan. Niiden viittauspiste on suomalaisessa poliittisessa todellisuudessa, jota Yleisradio yrittää suojella kansallisen tietoisuuden nousulta ja ihmisten heräämiseltä tajuamaan, että Suomen kansalla on vielä jäljellä jotakin sellaista pelastettavaa, jota monilla muilla Euroopan kansakunnilla ei enää ole.

Ylen TV1 esitti keskiviikkona 8.3.2017 Ulkolinjassa Yleisradion omaa tuotantoa olevan uusinnan nimeltä ”Oikea Eurooppa”, jossa kysyttiin henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla: ”Jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa Trumpin, Brexitin ja Unkarin vauhdittamana?”

”Populismia” koskeva jankutus jatkui torstai-iltana 9.3.2017 niin ikään Ulkolinjassa esitetyllä ohjelmalla ”Kuka on Geert Wilders?”. Sitä esiteltäessä jo kolmen rivin tekstiin oli saatu mahtumaan kaikki keskeiset ennakkoluulojen levittämisessä tarvittavat ja asennemuokkaukselle välttämättömät käsitteet, kuten ’äärioikeisto’, ’viha’ ja ’itsevaltius’:

”Mittausten mukaan äärioikeistolainen Vapauspuolue voittaa Hollannin vaalit. Puoluetta johtaa itsevaltiaan ottein Geert Wilders. Hän pitää islamia päävihollisenaan, ja häntä sanotaan Hollannin Trumpiksi. Mihin hän pyrkii?”, ohjelma kysyi, mutta kuten jatkossa huomaatte, se ei vastannut keskeisiin kysymyksiin lainkaan. Näyttää vahvasti siltä, että islamistinen terrori pitää Wildersiä päävihollisenaan, sillä miesparkaa joudutaan suojelemaan turvamiesten muurilla ympäri vuorokauden terroriuhan vuoksi.

Miksi vasemmisto pelkää kansanvaltaa?

Ohjelmaa edelsi katsojia suggeroiva ja vastaanottoon valmistava A-talkin studiokeskustelu ”Kestääkö EU populismin nousun?”, johon oli kutsuttu sosialistien vanhan demarijyrän, Liisa Jaakonsaaren, lisäksi perussuomalaisten nuori kansanedustaja Ville Tavio sekä yliopistolta haalitut puolueelliset ”asiantuntijat” Juhana Aunesluoma ja Emilia Palonen, joita kehdattiin kutsua tutkijoiksi.

Kun vielä toimittaja Sari Huovinen pyrki asettumaan lähetyksessä niin sanottuun Robin Hood -asemaan, toisin sanoen puolustamaan sankarillisesti ”populismin”, kansallismielisyyden, demokratian ja länsimaisten kansalaisvapauksien vastaista öyhötystä, tilanne studiossa oli Ville Taviota vastaan 4–1.

Tästä ohjelmasta opimme, että europarlamentin palkkalistoilla pullikoivan sossutäti Jaakonsaaren mielestä Suomen EU-jäsenyydestä ei tulisi järjestää kansanäänestystä, ikään kuin hänen puolueensa tietäisi paremmin, mikä on kansalaisten omalle elämälle hyväksi. Niin paljon liitoksissaan natisevaa EU:ta ja sen takaajana toimivaa demarivaltaa siis pelottaa se, mistä he ilkkuen käyttävät pilkkanimeä ”populismi”, eli kansanvalta.

Juuri tässä näkyy filosofinen perusero, joka jakaa kansakuntia kahtia halki koko Euroopan. Vanhan demari- ja kommunismi-ideologian mukaan on systeemiteknokraattisen pakkovallan ja järjestelmän asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat tehdä. Sen sijaan meillä täällä kansallismielisessä oikeistossa katsotaan, että oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin paras tae on se, että yksilöt voivat itse päättää asioistaan ja että kansallisista asioista päättävät kansakunnat suvereenin itsemääräämisoikeutensa perustalta. Tämä on nähdäkseni samalla myös seikka, joka jakaa ihmiset tyhmiin ja viisaisiin Euroopassa. Mutta ei siitä kuitenkaan enempää.

Omat koirat purevat

Geert Wildersiä käsittelevä dokumentti ei ollut aivan huono, sillä hollantilainen yhteiskunta on ajautunut maahanmuuton ja islamisaation vuoksi niin kurjaan tilaan, ettei Hollannissa voida enää tehdä täysin valheellista TV-ohjelmaa. Totuus tulee omalla voimallaan läpi toimittajien pitelemistä suitsista riippumatta, ja se voidaan myöntää jopa Wildersin vastustajien taholla.

Mutta sananvapauden tervehtymisestä johtuvaa iloa hillitsevä kurja käänteispuoli on, että vapaamielinen hollantilainen yhteiskunta sellaisena, kuin sen vielä kolmekymmentä vuotta sitten tunsimme, on tuhoutunut. Sitä ei enää ole. Syy on islamisaatiossa ja maahanmuutossa. Oli säälittävää nähdä ja todistaa, että myös dokumentissa haastatellut Wildersin vastustajat joutuivat häpeillen ja punastellen myöntämään kuin talonsa juoneet, että ”paluuta entiseen ei enää ole”.

Selvimmän näytön siirtolaislähiöissä vallitsevasta vandalismista ja maahanmuuttajien harjoittaman katuterrorin jokapäiväisyydestä tarjosi dokumentin alkupuolella esitetty kohtaus. Kuvausryhmän liikkuessa Geert Wildersin entisillä kotiseuduilla Kanaleneilandissa, lähiötä nykyisin hallitsevat ulkomaalaisnuoret kävivät rikkomassa toimittajien auton ikkunat huomattuaan, että työryhmä oli kuvaamassa siellä (dokumentin kohta 12:45). Toimittajat pelastautuivat paikalliselle poliisiasemalle, eikä asiasta pidetty sen kummempaa meteliä, sillä ajoneuvo oli kai firman. Oppivat ilmeisesti jotain.

Kun yhteiskuntaa mädättävien ja lahottavien rikosten tekijöinä ovat toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, vika ei voi olla Hollannin koululaitoksessa, sosiaaliturvassa eikä yhteiskuntajärjestelmässä, joka on tehnyt kaikkensa näiden kehitysmaista tulleiden maahanmuuttajien kotouttamiseksi, vaan vika on siirtolaisissa itsessään. Parhaiten tätä eroa Euroopan kantaväestön ja kehitysmaista tulleiden siirtolaisten välillä selittävät professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Gunnar Heinsohnin ja Helmuth Nyborgin tutkimukset, joiden arvo kirkastuu sitä mukaa, kun länsimaihin Lähi-idästä ja Afrikasta vyöryvän väestön yhteiskunnillemme aiheuttama väestöpommi laukeaa kaikkine ikävine seurauksineen.

”Islam ei sovi tänne”

Monilta muilta osin dokumentin lähestymistapa oli kiero. Wildersin poliittista asemaa ja merkitystä yritettiin tulkita pseudopsykologisesti hänen lapsuudenkokemustensa vaikutukseksi. ”Äärioikeistolaiseksi” sanotun Wildersin kotitausta oli työväenluokkainen, eikä hänen poliittista asennoitumistaan voida selittää freudilaisen kuperkeikan tai kapinan tulokseksi, sillä näkemyksiltään hän edustaa liberaalia arvomaailmaa esimerkiksi suhtautumisessaan homoseksuaaleihin ja juutalaisiin.

Wilders ei ehkä ole aatteellinen edelläkävijä, mutta hän on poikennut valtavirran poliitikoista sikäli, että hän on sanonut avoimesti julki sen, minkä kaikki muutkin ovat toki huomanneet mutta pyrkineet salaamaan, aivan niin kuin kusihätäänsä pidättelevät yrittävät peittää etumuksilleen ilmestyvän lammikon.

Wilders on sanonut, että ”islam ei sovi tänne”. Tästä syystä hänet on pakotettu elämään vuorokauden ympäri vartijoiden, poliisien ja turvamiesten suojelemana. Geert Wilders ei voi viettää kahta yötä peräkkäin samassa paikassa islamistien ja heidän suosijoidensa taholta pursuilevan vihan vuoksi. Hän asuu varuskunnissa ja työskentelee salusiinien takana olevissa toimistoissa, ja media piikittelee häntä ja yleisöään Wildersin ”vaikean tavoitettavuuden” vuoksi.

Mikäli vasemmiston penetroima sosialistimedia ei olisi niin tyhmä, uppiniskainen ja kovakalloinen kuin se on, se voisi ymmärtää, että Vapauspuoluetta edustavalta Wildersiltä on riistetty kaikki hänen omat vapautensa pelkän islamin aiheuttaman uhan vuoksi. Lisäksi Hollannin syyttäjälaitos muistaa ristille naulittua Wildersiä silloin tällöin sinänsä naurettavilla syytekirjelmillä, jotka jokainen eurooppalainen ihminen alkaa jo tajuta työntää sinne, minne valo ei paista.

Uhreina länsimaat

Tilanne on ollut samanlainen 2000-luvun alusta, jolloin Hollannissa murhattiin kaksi maahanmuuttoa vastustanutta julkisuuden henkilöä, parlamenttiehdokkaana ollut professori Pim Fortuyn ja elokuvaohjaaja Theo van Gogh, molemmat islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Myös van Goghin ohjaaman elokuvan Submission (”Alistuminen”) käsikirjoittaja, islamin uskon jättänyt somalinainen Ayaan Hirsi Ali on joutunut jatkamaan pakolaisena alkanutta matkaansa paeten myös islamistien häntä kohtaan suuntaamia uhkauksia aina Yhdysvaltoihin asti, jossa hän toimii Washingtonin neuvonantajana.

Wilders kuului Ayaan Hirsi Alin tavoin Theo van Goghin vuonna 2004 surmanneen murhaajan jäämistöstä löydetyille tappolistoille, joten tuosta asti Wildersiä on jouduttu kuljettamaan poliisisaattueissa paikasta toiseen, jottei sama voisi toistua enää hänen kohdallaan. – Kauhea kohtalo länsimaalaiselle poliitikolle, joka ei voi enää ilmaista poliittisia mielipiteitä omassa maassaan.

Tätä eivät narsismissaan ja todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan piehtaroivat uhritieteilijät tietenkään muista murehtia lainkaan keskittyessään selvittelemään ”populismin” ja ”EU-vastaisuuden ongelmaa”, vaikka tutkittavaa löytyisi EU:n hämäristä katakombeista, maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja siitä, miksi länsimaissa sallitaan toteuttaa kantaväestöön kohdistuvaa kansanmurhaa.

Tämä on irvokas seuraus siitä maahanmuuton ja islamisaation aiheuttamasta kulttuurin taantumisesta ja länsimaisten vapauksien sekä poliittisen järjestelmämme tuhoamisesta, joka johtuu naiivin vihervasemmiston ja löperöliberaalin punaporvariston aikaan saamasta välinpitämättömyydestä ja ovien avaamisesta muukalaisinvaasiolle. Sitä symboloimaan on institutionalisoitunut raihnainen ja kuolinkouristuksissaan parahteleva Euroopan unioni, dinosaurus, joka hamuaa suuhunsa puiden lehviä samaan aikaan, kun meteoriitti lähestyy taivaalta.

Aave vaeltaa Euroopassa – islamin aave

Wilders-dokumentin esittämiseen Yleisradiossa voi olla kaksi syytä. Ensinnäkin toimittajat toivovat, että Wildersin varustaminen ”äärioikeistolaisuuden” ja ”populismin” nimileimoilla säikäyttäisi katsojia kavahtamaan maahanmuutto- ja EU-kriittisiä puolueita, jotka oikeasti ovat tietenkin vain kansanvaltaisia, vapausoikeuksia, demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia aatteellisia organisaatioita.

Tosiasiassa islamtietoisuuden kasvu näyttää pikemminkin lisäävän kuin vähentävän länsimaisten ihmisten kansallismielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt oppivat karttamaan islamia, aivan niin kuin yksinkertainen laboratoriohamsterikin oppii ajan myötä välttämään labyrintin niitä käytäviä, joissa toistuvasti saa sähköiskun.

Toiseksi, toimittajat toivovat, että ”populismilla” pelottelu onnistuisi aivan kuten näkymättömällä aaveella säikäyttely. Koska ”populismiksi” sanottu on tosiasiassa kansanvaltaa, pelon syy ei ole ihmisten ulkopuolella vaan heissä itsessään, niin kuin poliittisen vallan lähdekin on populismiksi sanotussa ilmiössä itsessään, tosin sanoen kansanvallassa ja ihmisten sisällä.

Tähän asti ihmiset ovat pelänneet itsessään olevaa poliittista valtaa, sillä heille on opetettu, että mörkö on sohvan takana ja että mörön nimen sanominen tuo mörön paikalle. Tosiasiassa mörkö on jo Euroopassa, ja viranomaiset koettavat varjella tämän aaveen kohtaamista ja avointa poliittista konfliktia, joka syntyy, kun kantaväestöt löytävät vapauden itsestään ja alkavat taistella yhteiskuntiemme jatkuvaa mädätystä vastaan.

Kansalaisten tahtotilasta ei päätetä juristien nuijilla

Sairasta on, että julkista poliittista valtaa käyttävät toimielimet ja viranomaiset eivät tee ongelmien pysäyttämiseksi mitään, lukuun ottamatta niitä oikeusviranomaisia, jotka viimeisillä voimillaan haastavat omia kotimaitaan puolustavat kansalaiset oikeuteen ”ihmisoikeuksien” puolustamiseksi, ikään kuin kantaväestöjen oikeus ajatella, ilmaista mielipiteensä ja toimia poliittisen tahtonsa mukaisesti ei olisikaan ihmisoikeus.

”Rasismista”, ”vihapuheesta”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, ”uskonrauhan rikkomisesta”, ”syrjinnästä” ja monesta muusta perimmältään filosofisesta ajatusrikoksesta syytteitä nostavat perusoikeusfundamentalistit ja ihmisoikeuslegalistit eivät näytä lainkaan ymmärtävän, että ei ole tuomarien asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat ajatella tai sanoa, ja miten heidän pitää toimia.

Siitä pitää päättää poliittisessa prosessissa, jolloin asia kuuluu kansalaisyhteiskunnassa ratkaistavaksi, niin kuin dokumentissa haastateltu ja Wildersin puolustajaksi ryhtynyt Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur totesi. Hän sanoi näin (dokumentin kohta 36:00):

”Kun poliitikkoja tuomitaan julkisesti esitettyjen mielipiteiden takia, on vaarana, että julkisesta keskustelusta tulee mahdotonta. Poliitikkojen ei pitäisi joutua miettimään kaikkea sanomaansa etukäteen oikeustoimien varalta. Loppujen lopuksi äänestäjät arvioivat poliitikkojen näkökulmien ja mielipiteiden oikeellisuuden. Jos mielipiteet eivät miellytä, ääniä ei tule. Se on normaali toimintatapa demokratiassa. Se on muuttumassa tällaisten tuomioiden takia.”

On selvää, ettei yhteiskunnallista totuutta voida saavuttaa oikeussaleissa, joita varjostaa rangaistusten uhka, joten Cliteurin toteamuksessa ei ole tietenkään mitään uutta, paitsi että sen sanoi professori. Vastaava ei olisi mahdollista Suomessa,vaan sitä pidettäisiin ”tieteellisesti perustelemattomana populismina”, sillä tämän maan yliopistojen oppituolit on täytetty viimeistä virkaistuinta myöten vihervasemmistolaisten puolueiden etäispäätteillä, jotka käyttävät asemaansa häikäilemättömästi punavihreän agendan juurruttamiseen myös opiskelijoiden tajuntaan. Esimerkkeinä heistä ovat Demla-juristit ja sossutiedekuntien tendenssitutkijat.

Väestöpolitiikasta pitää päättää kansanvaltaisesti

Keskeinen kysymys on, onnistuuko Eurooppa väistämään islamin mukanaan tuoman aaveen ja torjumaan kulttuurimme taannuttamisen keskiaikaiselle tasolle. Entä pystymmekö lamauttamaan historian noitavainoista esiin kaivetun pelottelun, jonka olennaisen osan muodostavat tuomioistuinten langettamat poliittiset sananvapaustuomiot?

On muistettava, että väestöpoliittiset kannanotot, joilla joidenkin muiden kansakuntien läsnäoloa tai liittämistä omaan kansakuntaan pidetään epäsuotavana, eivät ole mitään ”rasismia” vaan kansan suvereniteettiin perustuvan politiikanteon keskeinen osa. Siirtolaisuutta on tähän asti edistetty pitämällä kantaväestön väestöpoliittisia vastalauseita täysin poliittisen prosessin ulkopuolella. Missään EU-maassa ei ole tehty kansanvaltaista päätöstä laajojen siirtolaisjoukkojen ottamisesta kansallisvaltioihin asumaan.

Geert Wildersin puolueelle on nyt tarjolla pääministerin paikka maaliskuun viidentenätoista päivänä pidettävissä parlamenttivaaleissa. Asiaa kuitenkin mutkistavat muiden puolueiden syrjivät asenteet, jotka muistuttavat fasismia. Euroopan puolueiden tapa kieltäytyä yhteistyöstä Geert Wildersin ja Marine Le Penin johtamien puolueiden kanssa on häpeällistä ja säälittävää demokratian halveksuntaa ja loukkaa kaikkia niitä äänestäjiä, joita muut puolueet ylenkatsovat toiminnallisessa impotenssissaan.

Ennen pitkää kansalaisilla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin äänestää jokaisessa Euroopan maassa valtaan kansallismieliset puolueet saadakseen edes jonkinlaisen järkevän muutoksen niin EU-politiikkaan kuin maahanmuuttopolitiikkaankin. Silloin niitä tietenkin aletaan syyttää kaiken vallan varastamisesta, itsevaltaisuudesta ja diktatorisista otteista. Juuri sitä kansallismielisten sulkeminen poliittisen toiminnan ulkopuolelle tuottaa. Merkittävänä erona maahan pyrkivien pois käännyttämiseen verrattuna on, että kansallismieliset pyritään sulkemaan ulkopuolisiksi heidän omissa kotimaissaan.

EU kaatuu kansattomuuteen

Itse uskon, että Euroopan unionin kuolinkellot ovat jo soineet. Hollannin ja Ranskan irtautuminen EU:sta on enää vähästä kiinni. Jos molemmat perustajajäsenet lähtevät, on hyvin todennäköistä, että EU:sta kaikkoavat nopeassa tahdissa myös monet maahanmuutosta tarpeekseen saaneet Itä-Euroopan maat, kuten Unkari, ja koko konglomeraatti hajoaa alkutekijöihinsä.

Syy EU:n hajoamiseen on ajattelematon maahanmuuttopolitiikka ja islamin levittäytyminen, jotka ovat kärjistäneet myös kantaväestöjen mielipiteet ja jakaneet kansalaiset vastuullisiin ihmisiin ja ”hyväuskoisiin hölmöihin” (joka muuten on myös Hollannissa julkaistun, nyt jo klassisen, islamisaatiokritiikin nimi).

Mikäli maahanmuuttoa ja islamisaatiota ei pysäytetä viimeistään nyt ja ellei väestövirtoja käännetä kulkemaan toiseen suuntaan, on todennäköistä, että yhteiskuntamme nykymuodossaan tuhoutuu peruuttamattomasti. Hollannin muslimit elävät omassa moskeijajohteisessa todellisuudessaan, jolla ei ole juurikaan tekemistä länsimaisen arkipäivän kanssa, ja kosketuskohdat länsimaiseen elämänmenoon rajataan muslimiyhteisön sisältä päin niin vähäisiksi kuin mahdollista. He eivät edes pyri integroitumaan vaan haluavat tuoda tänne oman yhteiskuntajärjestyksensä sharia-lakeineen.

Hollannin ja Ruotsin ongelmalähiöiden ja kaupunkien, kuten Malmön, katastrofi ei saa koskaan tapahtua Suomessa, vaan meidän on pelastettava maamme islamin väestöpoliittiselta ekspansiolta; meidän on suojeltava yhteiskuntamme kulttuuripoliittiselta rappiolta ja säilytettävä myös kansakuntamme poliittinen yhtenäisyys, joka nojaa kansamme etniseen yhtenäisyyteen.

Sillä valtio rakentuu yhteiskunnan varaan, yhteiskunta perustuu kansakuntaan ja kansakunta kansaan. Kansa on perimmältään etninen ilmiö ja esiintyy biologisperäisellä tasolla, kun taas kansakunta on poliittinen käsite ja ilmiö. Kansakunnan perustalle rakentuu yhteiskunta, jonka järjestynyt muodostelma on valtio. Hyvinvointivaltiota ei ole ilman järjestynyttä yhteiskuntaa, ja tehokkaimmin yhteiskunta järjestyy sellaisen kansakunnan varaan, joka muodostaa etnisesti yhtenäisen kansan.

Kansa –> Kansakunta –> Yhteiskunta –> Valtio

Sosialistinen yhteiskuntateoria on aina yrittänyt tuhota valtion, tarkemmin sanoen kansallisvaltion, jota se on pitänyt pelkkänä luokkastrategisena muodosteena tunnustamatta valtion yhteyttä siellä asuvaan kansaan. Koska sosialistit ja kommunistit ovat nähneet valtion aatteellisena vihollisenaan ja esteenä kaiken maailman työläisten solidaariselle yhtymiselle rajojen yli, he ovat pyrkineet hyökkäämään kansallisvaltioita vastaan ja leimaamaan kansallisvaltioiden puolustajat ja tukipilarit ”rasisteiksi”, ”fasisteiksi” ja ”natseiksi” toivoen, että nämä nimileimat herättäisivät refleksien kaltaisia torjuntareaktioita ihmisissä.

Sitten he ovat taivastelleet, ”miksi rasistit kiistävät olevansa rasisteja”, niin kuin Helsingin yliopiston leivissä pitämä apulaisprofessori Lena Näre korvat halkaisevissa aivopieruissaan. Tämä johtuu yksinomaan sosialistien ja kommunistien harjoittamasta ideologisten leimojen jakelusta. Ei kai kukaan palomieskään tunnusta olevansa palomies, jos tulipaloa seuraavalle yleisölle on opetettu, että palon riehuminen runsaana johtuu palomiesten paikalla olosta?

Länsimaiden poliittinen vihervasemmisto on jatkanut kansallisvaltioiden vastaista propagandatyötään tukeutumalla jälkimarxilaiseen postmoderniin ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, joka ihannoi kaiken hajoamista, pirstaloitumista ja sirpaloitumista ja palvoo arabimaista kopioitua nomadismia, vaikka yhteiskunnan kiertolaiseksi ajautuminen ei ole myöskään työväenluokan oman edun mukaista.

He ovat tukeutuneet myös feminismiin, jolla ei ole mitään tekemistä naisten aseman ja oikeuksien kanssa vaan joka on kansallisvaltioiden kumoamiseen pyrkivä piilokommunismin muoto. Nykyiselle feminismille näyttää kelpaavan mikä tahansa, kunhan se nakertaa patrioottiseksi leimatun kansallisvaltion valtarakenteita. Tällöin ei näytä olevan väliä sillä, että musliminaisten suut tukitaan hunnulla, kunhan se vain johtaa länsimaisen demokraattisen ja ihmisoikeuksia puolustavan valtarakenteen, porvarillis-hegemonisen kansallisvaltion, horjuttamiseen.

Euroopan unionin valtakaudella sosialistit ja kommunistit ovat jatkaneet kansallisvaltioiden mädättämistä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian kautta, sillä niiden on oivallettu johtavan etnisesti yhtenäisten kansojen, poliittisesta harmoniasta nauttivien kansakuntien ja sitä kautta myös yhteiskuntien sekä valtioiden vähittäiseen tuhoutumiseen. Tavoitteena on ollut luoda universaali ja globaali maailmankyläpainajainen, juuri sellainen, josta Neuvostoliitto antoi alkusointuja. Hajotustyötä on tehostanut, että kansallisvaltioiden rajojen hämärtyminen on ollut myös globaalien kapitalististen toimijoiden, kuten suuryritysten, lyhytnäköisten etujen mukaista.

Niin sanotun yliopistoälymystön ajautuminen kannattamaan punavihreän agendan mukaista hajotustyötä ei ole ihme, sillä suuri osa akateemisesta väestä on joutunut poliittisen propagandan uhriksi jo opiskellessaan yliopistoissa, joiden opetus on pitkään ollut vasemmistolaisen ideologian mukaista. Lisäksi heitä vaivaavat poliittispainotteisista opiskelijavalinnoista johtuva heikkolahjaisuus ja ajattelukyvyttömyys, joiden vuoksi nyky-yliopistojen nappitatterot ja tattilallerot jatkavat omaa henkistä masturbaatiotaan akateemisten turvamuurien sisäpuolella ymmärtämättä mitään sen enempää valtion filosofisista perusteista kuin siitäkään, minkälainen on todellinen yhteiskunta.

Etnisesti yhtenäisen kansan ja poliittisesti yksiaineksisen kansakunnan halveksuminen yhteiskunnan ja valtion perustana on poliittiselta vasemmistolta täysin ristiriitaista. Sosialistien ja kommunistien suosiman materialistisen ajattelutavan mukaista olisi myöntää sekä yksilöiden että etnisten ryhmäjäsennysten tasolla vallitsevat biologisperäiset eroavuudet ja niiden sosiaaliset vaikutukset, jotka väistämättä emergoituvat myös yhteiskunnan ja valtion tasoille.

Olen käytännön politiikasta pitkälti samaa mieltä kuin Geert Wilders, Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen ja monet kansankynttilöinä esiintyvät poliittisen taivaan kiintotähdet. Ajattelen asioista myös pääpiirteissään samoin kuin Pim Fortuyn, joka viimeisten sanojensa joukossa lausui: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.”

Wilders on syytön kuin Suomi sodan jälkeen

Suomalaiset vaiennusvälineet eivät ole seuranneet juuri lainkaan hollantilaisen Vapauspuolueen PVV:n (Partij voor de Vrijheid) johtajan Geert Wildersin oikeudenkäyntiä, vaikka se onkin muodostanut yhteiseurooppalaisen huvinäytelmän. Tämänpäiväisen uutisen mukaan hollantilainen tuomioistuin vapautti Wildersin lopultakin kaikista syytteistä. Syyte oli ehtinyt typistyä muodolliseen yhden euron rangaistusvaatimukseen, jota maahanmuuttajavähemmistöjen edustajat hakivat Wildersille perusteenaan, että hänen lausuntonsa olivat lisänneet väkivaltaa muslimeja vastaan.

Ei ole ihme, että vaatimus kaikui kuuroille korville Hollannissa, jota traumatisoivat edelleen Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat. Molemmat kun tehtiin nimenomaan islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Wildersiä vastaan käytiin oikeutta kaksi kertaa, joista myös ensimmäinen päättyi vapauttavaan ratkaisuun vuonna 2009. Mielipidetutkimukset arvioivat tuolloin, että vapauttamisen kannalla oli 50 prosenttia hollantilaisista, kun taas päätöstä vastusti 43 prosenttia.

Myös oikeudenkäynnin toisen osan alku oli traaginen ja lopputulos farssi. Jatko-osaa varjostivat muiden muassa lahjontayritykset, kun kävi ilmi, että oikeuden tuomari oli koettanut taivutella erästä todistajaa Wildersiä vastaan (aiheesta lisää tässä). Lisäksi julkinen mielipide kääntyi entistä selvemmin arvostelemaan Wildersin syyttelemistä, ja oikeuden käyminen vain lisäsi hänen julkisuuttaan ja kannatustaan.

Harhaanjohtavaa Yleisradion uutisessa on se, että Wildersiä luonnehditaan ”äärioikeiston johtajaksi” ja hänen puoluettaan ”äärioikeistolaiseksi”. Kannanotto on tyypillinen parlamentaarisesti hallitun tiedotusvälineen toimittajakunnalle, jonka mielestä demarikin on äärioikeistolainen. Tosiasiassa Wilders ja hänen puolueensa ovat ajaneet vain maahanmuuton rajoittamista, islamin tekemistä yhteiskuntakelpoiseksi ja liberaalin länsimaisen yhteiskunnan säilyttämistä. Hän pitääkin itseään lähinnä oikeistoliberaalina. Wilders on sanoutunut irti esimerkiksi Jean Marie Le Penin ja Jörg Haiderin poliittisista linjanvedoista, ja kirjoituksessaan Klare Wijn (2006) hän on muotoillut ohjelman, joka on kaukana niin konservatiivipuolueiden kuin äärioikeistonkin päämääristä. Voisi ehkä sanoa, että hän puolustaa vapaamielisenä tunnetun Hollannin parhaita perinteitä.

Koska sen enempää syyttäjä kuin puolustusasianajajakaan eivät ole ilmoittaneet hakevansa päätökseen muutosta, juttu tuskin jatkuu ainakaan Hollannin kansallisissa tuomioistuimissa. On tietenkin mahdollista, että jokin taho vaatii Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ottamaan asian käsiteltäväkseen. Ennakkoratkaisun saamiseksi EIT:llä on myös intressi suostua pyyntöön, mikäli se esitetään. Tuomiolla olisi kaikkien EU-maiden lainkäyttöä sitova vaikutus, joten suomalaisen median vaikeneminen Wildersin aiemmista prosesseista on ollut tältäkin kannalta hämmästyttävää. Ymmärrettävää se sen sijaan on, sillä vapauttava päätös ei ole tyydyttänyt vihervasemmistolaista toimittajakuntaa, joka ei mielellään kerro vapaaseen sanankäyttöön rohkaisevista ratkaisuista.

Entä mitä Wilders loppujen lopuksi teki tai vaati ja mitä merkitystä koko oikeudenkäymisellä loppujen lopuksi on? Useinhan sanotaan, että sitä, mitä ihmiset tekevät, ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan.

Kansan Vapauspuolueen puheenjohtajana Geert Wilders toivoi pitkään, että muslimimaahanmuuttajat sopeutuisivat hollantilaiseen yhteiskuntaan. Hän oli verrannut Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja arvosteli dogmaattiseen uskonnollisuuteen sisältyviä fasistisia vaaroja elokuvassaan Fitna. Hollannin oikeusviranomaiset puolestaan huolestuivat tästä ja alkoivat sopeuttaa Wildersiä siihen sharia-lakiin, jonka he olivat itse juuri oppineet.

Koska Wildersiä vastaan nostettu poliittinen oikeudenkäynti ei saanut tukea eikä kansan oikeustajuun perustuvaa legitimaatiota hollantilaisilta, oikeudet joutuivat pyörtämään aikeensa. Niinpä poliittiset puolueet alkoivat sopeuttaa koko yhteiskuntaa muslimien lain mukaiseksi tavoitteenaan saada Wilders tällä tavoin myöntymään Koraanin lakiin. Koska Wilders oli sillä aikaa saanut Hollannin kansan sopeutumaan omaan käsitykseensä siitä, että islamin leviämiselle olisi pantava stoppi, myöskään Wildersiä vastaan nostettu poliittinen vyörytys ei ottanut tuulta purjeisiinsa. Sen sijaan tulos oli, että niin oikeuden tuomiot kuin yhteiskunta laajemminkin oli pakko sopeuttaa maassa vakituisesti asuvan alkuperäisväestön tahtoon, mikä oli demokraattista ja oikein.

Ihme vain, ettei tämä tullut kaikille heti mieleen. Mutta eiväthän viranomaiset koskaan tee mitään viisaasti, kunnes vasta sitten, kun jäljellä ei ole muita vaihtoehtoja ja on pakko. Ainoa hyvä puoli Wildersin tuomitsemisessa olisi ollut se, että vankilassa hän olisi ollut suojassa vielä suuremmalta väkivallalta – täsmälleen sotasyyllisinä tuomittujen Risto Rytin, Väinö Tannerin ja Edwin Linkomiehen tapaan.

Geert Wildersin pimitetty näytösoikeudenkäynti

Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat vuosina 2002 ja 2004 olivat käännekohtia Hollannin maahanmuuttopolitiikassa. Myös Geert Wildersin johtaman Vapauspuolueen (Partij voor de Vrijheid, PVV) nousu on suoraa jatkoa tuon ajan tapahtumille.

Wilders tuli laajemmin Euroopassa tunnetuksi vuonna 2008 julkaisemastaan lyhytelokuvasta Fitna, jossa hän vertasi Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja jossa hän esittää muutoinkin purevaa islamin kritiikkiä. Wildersin tuon aikaiseen toimintaan perustuvat myös häntä vastaan suunnatut syytteet. Niiden nostamista harkittiin tosin pitkään, mutta lopulta prosessi päätettiin aloittaa oikeusasteissa.

Wilders on sanonut puolustavansa länsimaisia arvoja, vapausoikeuksia, liberalismia ja valistusihanteita. Hän on halunnut taata myös homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen aseman ja oikeudet islamin taholta kohdistuvaa painostusta vastaan. Tämä onkin aivan oikein.

Euroopan monissa nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa on oivallettu, ettei mitään kansallista etua voida edistää yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Olen itse pitänyt löyhän maahanmuuttopolitiikan haittana yhtäältä sitä, että laajan maahanmuuton tuloksena jalansijaa saavat alkeelliset uskonnolliset asenteet, ja toisaalta sitä, että etnisten kansanryhmien ajautuessa konflikteihin rasismi leviää koskemaan myös kansallisia vähemmistöjä, joihin diskriminaatiota on helppo laajentaa. Näyttöä tästä on saatu myös Suomessa. Lopulta tupajurrit ja ärripurrit kaappaavat vallan, ja fasismin soihdut syttyvät jälleen Euroopassa.

Tämän estämiseksi olen puhunut laajan sananvapauden ja tiukan maahanmuuttopolitiikan puolesta. Vapauden, demokratian ja valistusihanteiden säilyttäminen sekä suhteellisen tiukka maahanmuuttolinja ovat saman asian eri puolia.


Miten kaikista tuli ”fasisteja”?

Ainakin toistaiseksi Geert Wildersin näytösoikeudenkäynti saa hampaat kiiltämään suupielissä. Suomalaiset tied... vaiennusvälineet ovat pysytelleet oikeuskäsittelyn käänteistä hipi hiljaa, vaikka asiassa olisi ollut aineksia useampaankin iltapäivälehtifarssiin.

Wildersiä itseään on syytetty ”vihapuheiden” lietsomisesta, kun taas omasta mielestään hän käy kamppailua sananvapaudesta. Oikeudenkäyntiä hän pitää eräänlaisena laboratoriokokeena, jossa mielipiteen- ja ilmaisunvapauden tila punnitaan. Hän on esimerkiksi sanonut Israelin radiolle antamassaan haastattelussa, ettei hän suinkaan käy kamppailua ”muslimeja vastaan vaan islamiksi kutsutun totalitaristisen ideologian vaikutuksia vastaan”.

Yhteiskuntatieteellisesti kiintoisaa prosessissa on sen spiraalimainen ja itseään elättävä luonne. Ensin Euroopan unioni alensi valtioiden rajoja ”humanismin edistämisen”, ”nationalismin poiskitkemisen” ja ”fasismin torjunnan” nimissä, vaikka tosiasiassa taustalla olivatkin vain halvan työvoiman tavoitteluun liittyvät syyt. Kolmannesta maailmasta tulevien siirtolaisten mukana islam kasvatti sittemmin asemaansa rajusti, minkä seurauksena syntyivät väitteet islamin fasistisuudesta.

Kun islamin tietyt ainekset nähtiin fasistisina (eli tässä yhteydessä ’kiihkomielisinä ja äärimmäisinä’), islamin arvostelijoita alettiin syyttää fasismista. Nämä sensuurin kohteiksi joutuneet fasistit puolestaan vastasivat arvostelemalla sananvapauden rajoittajia fasisteiksi.

”Fasisteja” olivat toisilleen lopulta sekä muslimit, islamia arvostelleet kansallismieliset että heitä erillään pitävät tuomarit, nuo oikeudenkäytön laupiaat lampaat. Ulkopuolisen tarkkailijan silmin voi sanoa, että kaikki olivat tavallaan oikeassa.

Ratkaisun avain on siinä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät yksikertaisesti toimi, ainakaan laajassa mielessä eli massakulttuuriksi ja valtavirraksi muotoiltuina. Ehkä paras todiste tästä on juuri se eripura, joka sivistysvaltioissa päätyy yleensä oikeuksiin, toisinaan myös hirsipuuhun. Erilaiset ihmiset ja kansanryhmät eivät näytä tulevan kovin hyvin keskenään toimeen. Perimmäisiä syitä siihen en tiedä, mutta havainto näyttää olevan historiallis-empiirisesti kiistaton.


Oikeudenkäynnin kulkua

Siitä, pitikö Wildersiä vastaan nostaa syytteet, mistä asioista ja missä oikeusasteissa, käytiin pitkää väittelyä, jonka aikana syyttäjänvirastojen ovet heiluivat kuin huoratalon salusiinit.

Hollannin perustuslain mukaan parlamentin jäsenet, kuten Wilders, nauttivat syytesuojaa koskien sitä, mitä he sanovat paikallisessa parlamentissa. Vuosina 2007–2010 käydyn jankuttelun aikana tuli kuitenkin selväksi, ettei syytesuoja koske mielipiteitä, joita kansanedustajat sanovat mediassa tai medialle, ja niinpä amsterdamilainen tuomioistuin piti itseään kompetenttina lukemaan Wildersiä vastaan syytteet alkuvuodesta 2010.

Vielä kesäkuussa 2008 virallinen syyttäjä oli tosin antanut lausunnon, jonka mukaan Wildersin kommentit muslimeista ”syyllistävät ja loukkaavat suurta määrää muslimeja, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat tuomittavia. Ilmaisunvapaus on demokraattisen järjestelmän olennainen osa, mikä merkitsee, että poliittista keskustelua voidaan käydä myös syyttävin kannanotoin.”

Hollantilaisessa oikeuskäytännössä todistajilla on suuri merkitys, aivan kuten yhdysvaltalaisessakin, mutta päätöksen tekevät ammattituomarit toisin kuin amerikkalaisessa tuomioistuimessa, jossa syyllisyydestä päättää maallikkojäsenistä kokoon haalittu jury. Tällaisessa ”kansantuomioistuimessa” on varmasti omat virkavaltaistumista estävät puolensa, mutta myös heikkoutensa. Ne tulivat näkyville esimerkiksi silloin, kun maallikkojury päätyi vapauttamaan O. J. Simpsonin vastoin sekä teknistä ja todistajien antamaa näyttöä.

Poliittisissa oikeudenkäynneissä, jollaisena Wilders pitää omaansa, epäoikeudenmukaisen tuomion vaara kasvaa erityisen suureksi. Niin käy sekä maallikoita että ammattijuristeja käytettäessä.

Kun amsterdamilainen hovioikeus 3. helmikuuta 2010 päätti, ketkä se Wildersin ehdottamista 17 henkilöstä kelpuuttaa todistajiksi, valinta kohdistui vain kolmeen heistä. Wilders ei ollut aikonut kutsua todistajikseen ainoastaan hänelle myötämielisinä pidettyjä rikosoikeuden professoreja tai islamin asiantuntijoita eri yliopistoista, vaan myös psykiatrina ja kirjailijana tunnetun islamkriitikon, sulttaani Wafan, The Legacy of Jihad -lehden päätoimittajana toimivan lääketieteen professori Andrew G. Bostomin sekä New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin, joka on julkaissut suomeksikin saatavilla olevan teoksen Totuus Muhammadista. Lisäksi hän aikoi kutsua todistajiksi kaksi ääri-islamilaista ajatollahia sekä Theo Van Goghin murhasta tuomitun Mohammed Bouyerin.

Odotettavissa oli siis varsin monikulttuurinen oikeudenkäynti. Minä puolestani ihmettelen vaatimattomassa mielessäni, miksi esimerkiksi Bouyerin ei annettu todistaa. Miksi myöskään ajatollahien ei annettu kertoa sitä totuutta, joka heillä asioista on? Millaista sananvapauden panttausta!

Samalla minua kiinnostaa tapa, jolla Lähi-idän kaduilta tunnetut mellakat ovat siirtymässä – paitsi länsimaisten suurkaupunkien takapihoille – lopulta myös oikeussaleihin. Ideologinen konflikti vallitsee pian kaikkialla. Myöskään laki ei ole enää entisensä, kun kirjoitettua oikeutta revitään kappaleiksi ja sharia-oikeus on kelpuutettu kilpailemaan parlamentin säätämän lain kanssa esimerkiksi Britanniassa.


Yllättävä käänne

Odotin Wildersin oikeudenkäynnin päättyvän tämän syksyn aikana joko tuomion julistamiseen tai vapauttamiseen, kunnes asiat saivat yllättävän käänteen. Muiden muassa brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti 22. lokakuuta hollantilaisissa tiedotusvälineissä raportoidusta skandaalimaisesta paljastuksesta, jonka mukaan Geert Wildersin oikeudenkäynti romahti oikeuden tuomarin yritykseen vaikuttaa todistajaan.

Noin kaksi vuorokautta ennen päätöksen julistamista kävi ilmi, että oikeuden tuomarina toimiva Tom Schalken oli yrittänyt vaikuttaa Lähi-idän ja arabialaisen kulttuurin asiantuntijana pidetyn professori Hans Jansenin mielipiteeseen heidän lounastaessaan viime toukokuussa. Vaikutusyrityksen sisältönä oli taivutella Jansenia rikosoikeudellisen tutkinnan, Wildersin vastuuseen saattamisen ja tuomitsemisen kannalle.

Paljastuksen seurauksena prosessi päätettiin keskeyttää ja määrättiin uuteen tutkintaan. Kävi siis juuri niin kuin pakkoneurootikoille tyypillisen rituaalin epäonnistuessa, jolloin ”kaikki pitää aloittaa alusta”. Käytännössä tällainen puhtaaksi jynssääminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kaikki on alkanut jo. Kaikki on koko ajan myös käynnissä. Ja jatkuu, jos mitään ei tehdä.

Wildersiä uhkaa edelleen 16 kuukauden vankeustuomio tai 9866,67 euron sakko. Rikoksen arvo ja merkitys on siis täsmällisesti tiedossa. Robert Spencer onkin todennut oikeudenkäynnistä, että hyvin harvoin millään oikeustapauksella on ollut niin merkittäviä seurauksia vapaan maailman tulevaisuudelle.

Tulppaaneja kriittisille

Hollannissa demokratia toimii, kun hallitukset hajoavat myös kesken vaalikauden. Kristillisdemokraattisen pääministeri Jan Peter Balkenenden (suom. Palkinpään) johtama hallitus kaatui viime helmikuussa erimielisyyteen siitä, pitäisikö Hollannin vetää joukkonsa Afganistanista. Koalitiohallituksessa kristillisdemokraatit (CDA) kannattivat jatkoaikaa, kun taas työväenpuolue (PvdA) vastusti sitä.

Toisaalta hallitus olisi voinut saada puukenkää myös Kreikan velkakriisin vuoksi, sillä myöskään sen ratkaisukeinoista ei vallinnut yksimielisyyttä. Kiintoisaa on, että syyt hallituksen hajoamiseen ovat tulleet sisäpolitiikan ulkopuolelta, toisin sanoen Nato- tai EU-politiikasta.

Suomessa hallituksen hajoamiseen olisi ollut lukuisia sisäpoliittisia syitä (muiden muassa vaalirahoitusskandaali), mutta politiikanteko mielletään tässä maassa pelkäksi autoritaariseksi vallankäytöksi eikä kansanvallan toteuttamiseksi. Sen vuoksi ministerit pitävät kynsin hampain vallastaan kiinni ja kokoavat rivinsä valtansa menettämisen pelossa.

Kulttuureina Suomi ja Hollanti muistuttavat toisiaan. Molemmissa vallitsee monipuoluejärjestelmä ja liberalismin perinne. Yhtenevyydet ovat kuitenkin vain mielikuvamaisia, sillä ne ovat voimassa eri syistä. Vapaamielisyyttä ja kansanvaltaa pidetään korkeassa kurssissa Suomessa, sillä suomalaiset ovat kärsineet kahden valtion harjoittamasta imperialismista. Hollannissa vapauden ja itsenäisyyden arvostus taas perustuu siihen, että Hollanti hallitsi 1700-luvulla maailman meriä ja toteutti imperialismia itsekin eikä ole myöhemminkään halunnut päästää omien etujensa puolustamisesta irti. Hollannissa vapaus mielletään itsemääräämisoikeudeksi ja vapaudeksi johonkin, kun taas Suomessa vapaus on ollut vain riippumattomuutta eli vapautta jostain.

Kooltaan yhtä Suomen lääniä vastaavassa Hollannissa avointa maahanmuuttopolitiikkaa on harjoitettu siirtomaaimperialismin ajoilta periytyvien velkojen hyvittämiseksi, kun taas suomalaisille moraalisia velkoja ei ole kertynyt mihinkään suuntaan. Siksi suomalaisten linjanveto voisi olla myös suhteessa Euroopan maihin suoraviivaisempaa, eikä meidän tarvitsisi myötäillä vanhoja EU-maita.

Hollannin tämänkertaisen vaalituloksen ratkaisivat eurovaalien tapaan maahanmuuttoa ja EU-politiikkaa koskevat kannat. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen sekä siirtolaisten ylimäärästä että rahan haaskaamisesta muiden euromaiden tukemiseen. Tästä syystä ei ole ihme, että tappion vaaleissa kärsi EU-myönteisintä politiikkaa vetänyt paikallinen ”kokoomus”, toisin sanoen kristillisdemokraatit.


Äärivasemmisto hävisi

Helsingin Sanomien kielellä vaaleissa punnittiin ”äärioikeiston kannatus” eli Geert Wildersin vetämän vapauspuolueen (Partij Voor de Vrijheid, PVV) suosio. Tosiasiassa PVV on kansanvaltainen ja kansallismielinen puolue, jonka leimaaminen Hesarin tapaan ”ulkomaalaisvastaiseksi” on harhaanjohtavaa. Wilders on intialaissyntyisen äidin poika ja naimisissakin unkarilaisnaisen kanssa, eikä puoluetta voida haukkua sen enempää ulkomaalaisten sorsimisesta kuin suosimisestakaan.

Ohjelmallisesti PVV on puolustanut kansallista etua ja liberaalia demokratiaa sekä arvostellut islamia ja maahanmuuttoa. Pitkälti samanlaisella ohjelmalla toimiva EU-kriittinen puolue nauttii Sveitsissä peräti 29 prosentin vaalikannatusta. Sitäkään tuskin voitaisiin sanoa äärioikeistolaiseksi, kun puolue peittää osan keskustankin paikoista maan parlamentissa. Journalismia Helsingin Sanomien sanankäyttö ei ole, mutta vääristelevää kirjoittelua kylläkin.

Lehti muuten vaihtoi aiemman otsikkonsa ”Äärioikeiston asema punnitaan Hollannin vaaleissa” muotoon ”Keskusta-oikeisto nousemassa vaalivoittoon Hollannissa” myöhemmin. Miten tämä on mahdollista lähinnä ainoan ”keskusta-oikeistolaisen puolueen” eli kristillisdemokraattien hävittyä, ellei myös vapauspuolueen paikkaa ole siirretty lehden toimituksessa äärioikeistosta keskustan suuntaan? Tai sitten äärivasemmistolainen toimittaja on itse liikkunut jakkaransa kanssa johonkin päin. Lopulta internetsivuilla julkaistun jutun otsikko vääntyi muotoon ”Liberaalit ja työväenpuolue menossa vaalivoittoon Hollannissa”. Asiat näyttävät olevan Helsingin Sanomissa aivan niin kuin yliopistoissa, joissa demareitakin pidetään ”äärioikeistolaisina”.


Kansanvalta ei ole populismia

Helsingin Sanomat on huolissaan myös populismista. Viime keskiviikon pääkirjoituksessa lehti paheksui Perussuomalaisten gallupkannatusta, joka lähestyy kymmentä prosenttia. Lehti leimaa puolueen kolmeen kertaan ”populistiseksi”.

Populismi on kansan kannatuksen kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Näin arvioiden Perussuomalaiset ei ole populistinen vaan konservatiivinen puolue. Puolueellahan on hyvinkin vankkoja perusarvoja, joiden varaan se vannoo. Sen sijaan niin sanotut suuret puolueet ovat syyllistyneet populismiin kääntyessään aina sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa. Jos populismin kriteerinä pidetään myös ehdokasasetteluja, on syytä huomata, keitä Tupu, Hupu ja Lupu houkuttelevat listoilleen: lavalaulajia, urheilijoita ja missejä. Heitä on kokkareiden, kepun ja demarien ryhmässä aika monta myös eduskunnassa.

Popparit ja pintajulkkikset ovat puolueille helppoja tapauksia, ja siksi heitä suositaan ehdokasasetteluissa. Populististen ehdokkaiden ajatellaan tuovan ääniä, mutta samalla he ovat puoluejohdon kannalta helposti hallittavia: heillä ei ole poliittista ohjelmaa, asiantuntemusta, kirjallista tuotantoa, tieteellistä koulutusta eikä näkemyksiä. Heistä voidaan tehdä pelkkiä napinpainajia, mikä puolestaan keskittää valtaa puolueen johdolle. Tämä jos mikä on kansanvallan halveksuntaa ja halpahintaista populismia!

Tietenkin myös populismin käsitteen määrittely vaihtelee. Monet perussuomalaiset määrittelevät populismin kansanomaisuudeksi ja kansanvaltaisuudeksi, ja siltä pohjalta he pitävät populismia myönteisenä mainesanana ja ilmiönä. Kansanvaltaisuudelle olisi kuitenkin täsmällisempi vastine: demokratia. Populismi sen sijaan voidaan mieltää käsitteeksi, joka sisältää kielteistä arvostelua, ja tämä merkitys sillä on myös monissa Euroopan maissa.

Mielestäni on väärin leimata liberaalia yhteiskuntajärjestelmää, demokratiaa ja valistusihanteita puolustavat liikkeet populistisiksi. Esimerkiksi Geert Wildersin johtama PVV on kansanvaltainen puolue, joka lisäsi kannatustaan 15 edustajalla ja päätynee saavuttamillaan 24 paikalla hallitukseen yhdessä työttömyyttä vastaan kamppailleen ja 31 paikkaa saavuttaneen liberaalipuolueen (VVD) sekä 30 paikkaa saaneen työväenpuolueen kanssa.

Monet lehdet, etupäässä Helsingin Sanomat, ovat ennustaneet hallitusneuvotteluja ”tuskallisiksi” PVV:n voiton johdosta ja kuvanneet kannatustaan lisänneiden ryhmien tavoitteita ”ristiriitaisiksi”. Mitä ristiriitaista on työttömyyden torjunnassa ja maahanmuuton rajoittamisessa? Tulppaaneja voittaneille! Mutta pidän edelleen mahdollisena, että veret seisauttaneen vaalivoiton saanut PVV pelataan vielä hallituskoalition ulkopuolelle cordon sanitaireen vedoten.


Wilders ja vähemmistöt

Geert Wildersiä vastaan on käyty myös näytösluonteista oikeutta, ja hänelle on vaadittu vuoden vankeusrangaistusta islamkriittisten puheiden sekä Fitna-elokuvan vuoksi. Suomalainen media on keskittynyt tuomaan esille vain Wildersiä vastaan suunnatut syytökset, joiden mukaan muslimien fanaattisuus on rinnastettu fasismiin Fitna-elokuvassa. Sen sijaan yhä kesken olevan oikeudenkäynnin yksityiskohdista media on pysytellyt hipi hiljaa.

On unohdettu, että Wilders on vakuuttanut olevansa länsimaisen vapauden kannattaja esimerkiksi nais- ja homokysymyksissä. On unohdettu, että Wilders on joutunut elämään poliisin vartioimana Fitna-elokuvan julkaisemisesta asti. On unohdettu, että PVV-puolueen puheenjohtaja on menettänyt kansalaisoikeutensa niin pahoin, että hän on maan ainoa poliitikko, jonka osoitetta ei voida mainita julkisesti missään.

On unohdettu, että Wilders ei oleskele kahta päivää pitempään samalla paikkakunnalla, ja hänestä on tehty maankierturi muslimien tappouhkausten pelossa. On unohdettu, että Britannian sisäministeri, työväenpuoluetta edustava Jacqui Smith, kieltäytyi päästämästä Wildersiä kutsuvierailulle Lontooseen muslimien reaktioiden pelossa, kunnes Britannian maahanmuuttoviranomaiset kumosivat kiellon.

On unohdettu, että Hollannissa myös hindut tukevat Wildersiä, sillä hekin kokevat olevansa muslimien ahdistelemia. On unohdettu, että sekularisoitunut musliminainen Ayaan Hirsi Ali on asioista samaa mieltä kuin Wilders. On unohdettu, että Wilders ajaa myös juutalaisväestön etua ja tunnustautuu Israel-faniksi, koska pitää Israelia liberaalina valtiona verrattuna autoritaarisiin Lähi-idän muslimimaihin. On unohdettu, että Hollannissa kansa on laajalti samaa mieltä kuin Wilders.

Myös homot ja lesbot ovat antaneet tukensa Wildersille, sillä he ovat joutuneet kärsimään runsaan maahanmuuton haitoista, islamin leviämisestä ja syrjintähierarkioista, joiden kautta maahanmuuttajat on asetettu kansallisten vähemmistöjen edelle. Hollannin eräänlaisena ”kansallisomaisuutena” pidetyn vapaamielisyyden väheneminen on johtunut ensinnäkin konservatiivisen islamin leviämisestä ja toiseksi kantaväestön omien asenteiden jyrkentymisestä, joka sekin on juontanut juurensa maahanmuutosta.

Homojen ja lesbojen tukea Wildersille selittää se, että maahanmuuttokriitikkona ja katolilaisena homoseksuaalina tunnetun Pim Fortuynin vuonna 2002 toimeenpantu murha on institutionalisoitunut eräänlaiseksi käännekohdaksi seksuaalivähemmistöjen riveissä. Tässä kirjoituksessa mainitun selvityksen mukaan homojen ja lesbojen suosikkipuolueet ovat Pimin työtä jatkava vapauspuolue PVV ja oikeistoliberaali VVD.

Hollannissa ja monessa muussa Euroopan maassa on oivallettu, ettei kansallista etua voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä diskriminoimalla. Sama linja voisi sopia myös perussuomalaisille.

Islamkriitikko saa matkustaa

Arabialainen sananlasku sanoo, että ilman opasta matkustava tarvitsee tuhat vuotta yhden päivän matkaa varten. Opasta tai ei, mutta tällaiseen tervaan on juuttunut hollantilaisen Vapauspuolueen kansanedustaja Geert Wilders saatuaan karkotuspäätöksen Lontoon Heathrow’n lentokentältä viime helmikuussa ja jouduttuaan olemaan toista sataa päivää matkustuskiellossa.

Ylen uutiset kertoivat tänään, että Wilders saa sittenkin saapua Britanniaan esittelemään uutta elokuvaansa brittiparlamentin jäsenille, eikä hänelle asetettua maihinnousukieltoa enää jatketa. Britannian sisäministeriön langettama torppaus olikin törkeä, sillä se rikkoi räikeästi ihmisten yleistä liikkumisvapautta.

Elämme nykyään tilanteessa, jossa EU:n ulkopuolisille maahan pyrkijöille myönnetään helpohkosti oleskelulupa ja turvapaikka. Mutta samanaikaisesti koko läntinen poliittinen järjestelmä on niin kontallaan islamiin päin, että Euroopan unionin omat kansalaiset eivät saa vapaasti matkustaa EU-maissa.

Häikäilemätöntä oli sekin, että Wildersiä luonnehdittiin äärioikeistolaiseksi, vaikka todellisuudessa hän on kansallismielinen liberaali, joka tunnetaan myös homoseksuaalien oikeuksien puolustajana. Ikävää, että Wilders joutui käymään matkustusluvastaan puoli vuotta kestäneen oikeustaistelun Britannian viranomaisia vastaan ja että sisäministeriö onnistui panttaamaan hänen liikkumisvapauttaan ihmisoikeuksia loukkaavalla tavalla. Ilmeisesti myös homot joutuvat käymään tulevaisuudessa samanlaisen kädenväännön islamin irrationalismia vastaan kuin me kävimme jo kristinuskonkin kanssa.

On outoa, jos poliittisten mielipiteiden esittäminen täytyy nähdä ”uhkana kansalliselle turvallisuudelle”, kuten Britannian sisäministeriö muotoilee. Mikäli asiat ovat niin kuin ministeriö väittää, eli että hollantilaisen kansanedustajan läsnäolo olisi saattanut ”kärjistää jännitteitä ja johtaa jopa väkivaltaan eri uskontoryhmien välillä”, vika ei ole suinkaan Wildersissä vaan väkivallalla uhkaajissa.

EU-kansalaisten matkustuksen luvanvaraiseksi tekeminen on ihmisten perusoikeuksien takavarikoimista. Sitä kautta meistä yritetään tehdä eräänlaisia mielipidevankeja. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tähän sanoisi ulkoministeriön entinen virkamies Kimmo ”ihmiset lentävät kuin kiljuhanhet rajojen yli” Kiljunen.

Alankomaiden tuho suomeksi

Kesäsateella on mukava lukea hyvää kirjaa. Orwellilaisten sensuuriviranomaisten kuohiessa eurooppalaista kirjallisuutta muutamat teokset ovat saaneet jopa enemmän julkisuutta kuin mihin ne olisivat yltäneet ilman sensuurin ilmapiiriä. Pakistanilaisen muslimin, Zoka Fatahin, salanimellä Mohammed Rasoel julkaisema De Ondergang van Nederland (suom. Alankomaiden tuho) on juuri tällainen teos.

Sen kirjoittaja tuomittiin joulukuun 16. päivänä vuonna 1992 maksamaan 2 000 guldenia sakkoa, sillä tuomari piti teosta ”rasistisena” ja arvioi, että kirjan tehtävä oli ”pelkästään lietsoa vihaa”. Tuomiota seurasi massiivinen poliittisen korrektiuden näytös, jonka aikana kirja vedettiin myynnistä ja unohdettiin tarkoituksellisesti kokonaan.

Kirja olikin paha pala hollantilaisille monikulttuuristeille, sillä kirjoittaja itse oli muslimi, joka kritisoi kantaväestön hyväuskoisuutta maan avatessa porttejaan islamille. Kirjoittajan mukaan kyseinen politiikka johtaa ennen pitkää kantaväestön syrjäytymiseen ja käänteiseen rasismiin. Tästä onkin saatu näyttöä, kun islamilainen despotia on johtanut sananvapauden ja kansalaisvapauksien takavarikoimiseen aiemmin liberaaleissa Euroopan maissa.

Hollannissa käännekohdiksi muodostuivat sosiologian professori Pim Fortuynin ja elokuvaohjaaja Theo van Goghin murhat. Terrorilla kahlitaan ihmisiä ja organisaatioita, ja vastatoimet johtavat tarkkailuun ja valvontaan sekä yksityisyydensuojan loukkauksiin. Brysselin kaupungin on ennustettu muuttuvan muslimienemmistöiseksi 2020-luvulla, ja seksuaalivähemmistöjä ahdistellaan jälleen uskonnolla. Niinpä kansallismieliset ja EU-kriitikot keräsivät voittoja keväisissä europarlamenttivaaleissa.

Nyt, kun monikulttuurisuuden ideologia on alettu tunnustaa kaikkialla virheeksi, on maahanmuuttokriittisen kirjallisuuden arvo nousussa. Silti suurin osa tästä mielenkiintoisesta kirjallisuudenlajista kärsii edelleen sensuurista, ja esimerkiksi Pim Fortuynin laaja tuotanto on kokonaan suomentamatta.

Parasta ja uskottavinta monikulttuurisuuden kritiikkiä on sellainen, joka tulee maahanmuuttajien omalta taholta, vaikka se onkin länsimaisen suvaitsevaiston vaikeinta hyväksyä. Esimerkiksi Ayaan Hirsi Alin kirjoituksia on saatu jo lukea suomen kielellä. Näin on ilmeisesti siksi, että naishenkilönä hän on ollut kustantamoja hallitsevien feministien mieleen.

Mohammed Rasoelin Alankomaiden tuho – Hyväuskoisten hölmöjen maa tarjoaa asiaan miesnäkökulman. Suomennos, jonka voi lukea ja ladata tästä on varsin kelvollinen. Kirjoittajan omakohtaiset kokemukset yhdistyvät teoksessa yleispoliittisiin analyyseihin ja johtopäätöksiin. Se myös ennakoi vastaväitteet taitavasti ja suhtautuu natsikammosta kärsiviin kliseisiin rauhallisen ironisesti. Kirjoittaja päättää teoksensa ”Anne Frankin päiväkirjoja lukeneiden hollantilaisten lapsellisuutta” arvosteleviin sanoihin:

”Raukkaparat eivät opi ymmärtämään, että valintaa ei ole välttämätöntä tehdä natsien ja juutalaisten välillä, saalistajan ja saaliin välillä, sortajan ja sorretun välillä, vaan että on olemassa vaihtoehto, kolmas tie, joka on itsensä pelastaminen, ja oman kulttuurin ja kansakunnan jatkuvuuden varmistaminen. Pelkästään tämän yhden pienen väärinkäsityksen vuoksi hollantilaiset tulevat menemään historiaan kansana, joka ajatteli menneisyyden painajaista niin syvästi, että se päätyi elämään tuota painajaista.”

On hyvä, että ihmiset ilmaisevat mielipiteitään vapaasti. Myös itsesensuuri on kirjoittajille suurempi ongelma kuin omien näkemysten avoin kertominen, vaikka avoimuudesta väitetäänkin ”seuraavan ongelmia”. Itsesensuurin harjoittajahan kieltää itsensä kokonaan, kun taas ulkopuolisten harjoittamat sananvapauden näpistelyt kertovat vain siitä, että joku toinen on eri mieltä. Eikö tässä sensuurissa ja länsimaisen vapauden pois riistämisessä ole fasismia aivan tarpeeksi?

Homon ampumisesta

Ne, joilla vielä on internetiä edeltävän tiedonvälityksen muinaiskaudelta televisio, saattoivat eilen katsella Theo van Goghin elokuvan hollantilaisen poliitikon ja professorin, Pim Fortuynin, murhasta. TV1:n yöohjelmistoonsa sijoittama 6. toukokuuta (2004) ei ollut suinkaan parhaalla lähetyspaikalla, mutta kesäyössä valvomisen arvoinen se kyllä on.

Amsterdam tunnettiin vielä parikymmentä vuotta sitten vapaamielisyyden Mekkana, ja sitä pidettiin homoseksuaalien eräänlaisena pääkaupunkina – täysin rauhanomaisesti, häiriöttä ja kenenkään piittaamatta. Kuuluvathan homoseksuaalit olennaisesti eurooppalaiseen yhteiskuntaan, ja liberaali hollantilaisväestö tämän myönsi monivuosisataisen perinteensä pohjalta.

Kolmannesta maailmasta virtaava maahanmuutto oli 2000-luvun taitteeseen tultaessa johtanut koko hollantilaisen yhteiskunnan suuriin ongelmiin, kun suvaitsevaisuuden kautta valta-asemiin noussut islam alkoi vaatia liberaalin yhteiskunnan päätä vadille. Eurooppalaisen elämänmuodon rajoittamispyrkimyksiä vastaan nousi tällöin useita poliittisia liikkeitä. Myös Fortuyn, joka oli toiminut sosiologian professorina Rotterdamin Erasmus-yliopistossa, hakeutui niistä yhden – Leefbaar Nederlandin – jäseneksi ja sittemmin ehdokkaaksi.


Vapaamielisyyden puolustaja

Ammatillisista syistä ja omaa homoseksuaalisuuttaan ilmentäen Fortuyn vaati ja lupasi Hollantiin tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Hän korosti, että maahanmuuttajien pitäisi sopeutua yhteiskuntaan ja että länsimaisen elämäntavan tulisi korvata muslimien vanhakantaiset näkemykset ihmisoikeuksista.

Pimin mielestä jatkuva muslimien virtaaminen maahan uhkasi hollantilaisen yhteiskunnan vapaamielisyyttä, eikä muslimien omassa kulttuurissa ollut hänen mukaansa tapahtunut minkäänlaista uudistumista eikä nykyaikaistumista esimerkiksi näkemyksissä naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemasta. Hän pelkäsi, että hollantilainen lainsäädäntö korvautuisi viimein islamilaisella sharia-lailla, jonka mukaisesti homoseksuaaleja teloitettaisiin ja varkailta katkottaisiin kädet.

Elokuussa 2001 ilmestyneen Rotterdams Dagblad -sanomalehden sivuilla Fortuyn puhui ”kylmästä sodasta” islamia vastaan. Erityistä huomiota herätti hänen 9. helmikuuta 2002 Volkstrant-sanomalehdessä antamansa lausunto, jonka mukaan 16 miljoonan asukkaan Alankomaissa on jo tarpeeksi ihmisiä, ja 40 000 turvapaikanhakijan ottaminen joka vuosi tulisi lopettaa. Hänen kerrotaan myös todenneen: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.”

Media ja hallitus, joita Fortuyn piti ”siamilaisina kaksosina”, yrittivät tietysti lyödä populistin leimaa Fortuynin otsaan – siinä kuitenkaan onnistumatta. Partiopoikamainen professori, joka otti tunnuslauseekseen ”Palveluksessanne!” sai kansalaisilta myönteisen, jopa hurmioituneen vastaanoton. Eräät pitivät häntä Hollannin seuraavana pääministerinä, mikä sai kädet tärisemään vanhojen puolueiden, kuten liberaalin VVD:n (Volkspartij voor Vrijheid en Democratie) ja sosiaalidemokraattisen PvdA:n (Partij van de Arbeid), johtajilta. Fortuyn ei omien sanojensa mukaan ollut sen enempää oikeistolainen kuin vasemmistolainenkaan, mutta hän toivoi politiikkaan enemmän avoimuutta ja ilmaisi vastenmielisyytensä sosialistijohtoista byrokratiaa kohtaan.


Menestys ja murha

Helmikuussa 2002 Fortuyn esitti hollantilaisen Volkskrant-sanomalehden haastattelussa niin kiistanalaisina pidettyjä näkemyksiä, että hänet pudotettiin pois Leefbaar Nederlandin ehdokaslistalta heti seuraavana päivänä. Haastattelussa Fortuyn oli kertonut muun muassa toivovansa loppua muslimien maahanmuutolle. Kaksi päivää myöhemmin Fortuyn perusti oman puolueen, LPF:n (Lijst Pim Fortuyn), ja monet entiset Leefbaar Nederlandin kannattajat seurasivat perässä.

Fortuynin poliittisena virheenä pidetään sitä, että hän ehdotti maa- ja ilmavoimien yhdistämistä taloudellisista syistä ja kannatti siviilipalvelusta asepalveluksen sijaan. Maaliskuussa 2002 järjestetyt alueelliset vaalit lupasivat kuitenkin Fortuynille hyvää. Hän oli edelleen Leefbaarin paikallisosaston ehdokkaana Rotterdamin alueellisissa vaaleissa, ja uusi puolue sai huikeat 36 prosenttia kaikista paikoista nousten näin suurimmaksi ryhmittymäksi koko valtuustossa.

Kehitys jatkuikin suotuisasti, kunnes tapahtui jotain, jolla oli käänteentekevä vaikutus koko Hollannin poliittiseen elämään. Kuudentena toukokuuta vuonna 2002, vain yhdeksän päivää ennen parlamentin alahuoneen vaaleja, 32-vuotias ympäristöaktivisti Volkert van der Graaf ampui laittomalla pistoolilla 54-vuotiaan Pim Fortuynin hilversumilaisen radioaseman edustalle, jossa Fortuyn oli juuri ollut haastateltavana. Poliisi sai Graafin nopeasti kiinni ja pidätti hänet. Myöhemmin Volkert van der Graaf tuomittiin ensimmäisestä poliittisesta murhasta Alankomaissa sitten toisen maailmansodan. Oikeudessa ”eläintensuojelijana” esiintynyt rikollinen kertoi murhanneensa Fortuynin ”puolustaakseen hollantilaisia muslimeja ahdistelulta”, ja elinkautisen sijasta hänet määrättiin 18 vuoden vankeusrangaistukseen.

Alankomaiden lakien mukaan ehdokaslistojen muuttaminen ei tullut enää kyseeseen, ja Fortuyn osallistui vaaleihin kuolleena ehdokkaana. LPF sai vaaleissa parlamentin alahuoneen 150 paikasta 26 eli 17 prosentin osuuden. On vaikea sanoa, nostiko vai laskiko pääehdokkaan kuolema listan kannatusta, mutta kansan asettumisesta Pimin taakse suuri vaalivoitto joka tapauksessa kertoi. Katolilainen Pim Fortuyn siunattiin valtiomiesluokkaa olevin menoin, ja hänen hautajaisensa keräsivät katujien reunoille sadoin tuhansin hollantilaisia surijoita, jotka ilmaisivat mielipiteensä Fortuynin puolesta. Pim Fortuyn haudattiin 20. heinäkuuta Provesano di San Giorgio della Richinveldaan, Pordenonen maakuntaan, Italiaan, jossa hänellä oli talo.


Työn tulokset

Pimin listan vaalivoitto oli johtanut sosiaalidemokraattien kannatuksen puoliintumiseen. Se myös pakotti PvdA:n väistymään hallituksesta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka poliittinen vasemmisto halusikin estää kulttimaineen syntymisen hänen ympärilleen, Pim Fortuyn valittiin vuonna 2004 television katsojaäänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi alankomaalaiseksi.

Hollannilla ei aiemmin ollut varsinaista Mannerheimin kaltaista kansallissankaria, mutta marttyyriksi päätyneestä Fortuynista tuli sellainen. Hänelle on pystytetty patsaat Rotterdamiin ja entiselle kotipihalleen, ja hänen käyttämänsä Daimler on museoitu aivan niin kuin Marskin käytössä ollut Rolls-Royce.

Kuten kaikilla marttyyrikuolemaan tuomituilla, myös Fortuynilla oli edelläkävijän ja tervehdyttäjän rooli. Hänen televisioesiintymisensä ja älyllinen rohkeutensa pakottivat poliittisesta korrektiudesta kärsivät poliittiset johtajat häpeämään, ja hän pystyi osoittamaan, kuinka älyllisesti halvaantunutta Hollannin poliittinen elämä oli. Tässä valossa ei ollut ihme, että Fortuynille tarjottiin eräänlaista pelastajan viittaa, ja häntä pidettiin lahjana Hollannin poliittiselle todellisuudelle. Pim itse ei saanut työstään muuta palkkaa kuin marttyyrikuoleman, mutta tapaus osoittaa, että merkittäviin tekoihin ei tarvita erikoista poliittista johtajuutta, mikäli vertailukohta – eli muiden poliitikkojen toiminta – on tarpeeksi huonoa.

On selvää, että henkilön mukaan nimetyn puolueen kannatus vajosi Pimin tultua murhatuksi, mutta vielä seuraavissakin vaaleissa ryhmittymä sai kuusi paikkaa parlamenttiin. Pimin kannattajat ovat sittemmin hakeutuneet lähinnä Geert Wildersin perustamaan Partij voor de Vrijheid -puolueeseen, jolla on Hollannin parlamentissa tällä hetkellä yhdeksän edustajaa.

Pimin vaikutus säteili myös muihin puolueisiin, ja maahanmuuttokritiikistä tuli alkukangertelun jälkeen hollantilaisen politiikan keskeinen vaalivaltti. Kaikki suuret puolueet ovat Fortuynin jälkeen esittäneet tiukempia näkemyksiä koskien maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien sopeuttamista yhteiskuntaan, ja tätä nykyä Alankomaiden maahanmuuttopolitiikka on yksi EU:n tiukimpia.

Fortuynin toiminnan tuloksena poliittinen ilmapiiri on vapautunut, ja aiemmin tabuina pidetyt asiat ovat nousseet puheenaiheiksi niin poliitikkojen keskuudessa kuin tavallisten ihmisten kahvipöydissä. Yleisesti keskustelukulttuuri on irtautunut poliittisen korrektiuden kahleista, poliitikot ovat alkaneet kuunnella äänestäjiä, hallinnosta on tullut avoimempi, ja poliittinen puhetyyli on muuttunut kansanomaisemmaksi. Tästä kaikesta professori-Pim (kuten häntä kutsuttiin) pakotettiin maksamaan hengellään.


He ampuivat meitä

Monet vaativat Pimin murhan jälkeen, ettei tapaus saa olla alku, vaan sen täytyy olla loppu. Raaka murha sai jatkoa kuitenkin pian, kun marokkolaissyntyinen äärimuslimi tappoi erään hänen ystävänsä, Pimistä elokuvan tehneen Theo van Goghin, amsterdamilaisella kadulla.

Pim Fortuynin murhaa oli tutkittu pelkästään yksittäistapauksena, jonka toimeenpanijan väitettiin toimineen yksin. Jälkikäteen tehty tutkimus kertoi kuitenkin toista. Suurta kohua herätti Tomas Rossin romaani De Zesde Mei (”Kuudes toukokuuta”), joka maalasi vaihtoehtoisen totuuden Pimin murhan taustoista sekä todisteli, että surmateon takana oli laajempi salaliitto.

Theo van Goghin elokuva 06/05 perustuu Rossin teoksen pohjalta sovitettuun käsikirjoitukseen, ja se valmistui hieman yli kaksi vuotta Pimin murhan jälkeen. Vaikka teos onkin fiktiivinen, se hyödyntää tutkimusten yhteydessä esille tulleita dokumentteja, jotka viittaavat siihen, että Pimin murhan taustalla vaikutti eräitä ulkomaalaistahoja hyväkseen käyttävä poliittisten juonittelijoiden salaliitto, toisin sanoen Fortuynin pasifismia vastusteleva aseteollisuus sekä kilpailevien puolueiden poliitikot, jotka hyödynsivät ulkomaalaisväestön vihaa Pimiä kohtaan ja antoivat kaiken tapahtua.

Viranomaisvallan välinpitämättömyyttä kuvaa sekin, ettei Pimin omia henkilökohtaisen suojelun tarpeita otettu vakavasti, ja hänen omat kantelunsa kunnianloukkauksista jätettiin tutkimatta tai painettiin villaisella. Tiedotusvälineissä hänet pyrittiin lavastamaan väkivallan ja ”rasismin” edustajaksi, vaikka todellisuus osoitti hänen tarkoitustensa päinvastaisen laidan.

Theo van Goghin elokuva 06/05 sai ansioihinsa nähden vaatimattoman julkisuuden, eikä sitä ole esitetty muun muassa Suomen elokuvateattereissa (tunnettehan Finnkinon käytännöllisen monopolin ja Elokuvatarkastamon ennakkosensuurin). Myös hänen aiemmin vuonna 2004 valmistamansa lyhytelokuva Submission kärsi samantyyppisestä sensuurista. Somalialaissyntyisen parlamentaarikon, Ayaan Hirsi Alin, käsikirjoittama elokuva käsitteli naisten asemaa islamilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi uskonnon käyttämistä sukupuolisorron välineenä. Jos Fortuynia vihattiinkin hänen älyllisen etevyytensä johdosta, van Goghia vastaan raivottiin muslimipiireissä jo Submissionin takia. Niinpä molempien intellektuellien kohtalot leikkautuivat yhteen sellaisella vääjäämättömyydellä, jonka vain uskonnollinen mielipuolisuus suo.

Pimistä kertova van Goghin elokuva tuskin oli ehtinyt valmistua, kun surmanlaukaukset kaikuivat 2. marraskuuta 2004 Hollannin kaduilla, ja äärimuslimi Mohammed Boyeri ampui kahdeksan luotia työmatkalla olleeseen ohjaajaan. Verityönsä määrätietoisuutta osoittaen hän viilsi uhrinsa kurkun auki sekä kiinnitti vainajan ruumiiseen lapun, jossa oli viesti Ayaan Hirsi Alille: ”Sinä olet seuraava.”

Vaikka poliisi pidätti Bouyerin pian van Goghin murhan jälkeen ja hänet tuomittiin 26. heinäkuuta 2005 elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen, se ei tuo sen enempää murhattuja ihmisiä kuin yhteiskunnallista luottamusta ja avoimuuttakaan takaisin. Syyllisiä poliittisiin murhiin ja rituaaliteurastuksiin ovat yksiselitteisesti niiden tekijät itse.


Rajat luovat vapautta

Fortuynin, van Goghin ja Ayaan Hirsi Alin menettelytavat ovat olleet poliittisia. Varsinkin Fortuyn uskoi koko ikänsä keskustelun ja politiikan voimaan ja pidättäytyi väkivallasta. Heidän tapauksensa osoittavat, kuinka häikäilemättömästi, raa’asti ja sairaan röyhkeällä tavalla muutamat uskonnolliset fundamentalistit ja ulkomaalaiset fanaatikot ovat ottaneet oikeudekseen hävittää ja tuhota länsimaista kulttuuria, keskustelunvapautta ja turvallisuutta. Sellaiseen fasismiin ei länsimaiden tule koskaan suostua, vaan haasteeseen on vastattava järjestäytyneen ja laillisen pakkovallan keinoin.

Myös Suomessa on saatu varoittavaa näyttöä viranomaisten piittaamattomuudesta sekä väärien tahojen syyttelystä. Esimerkiksi Kari S. Tikan murhaa käsiteltiin julkisessa sanassa ainoastaan hämärissä oloissa sattuneena ”homomurhana”, joka tyypiteltiin alakulttuurina pidetylle vähemmistölle ominaiseksi. Se, että surmatyön tekijät olivat venäläisperäisiä maahanmuuttajia, haudattiin uhrin mukana. Samaan tapaan on yritetty vaientaa ulkomaalaisten rikollisuudesta huolestuneita hälytyskellojen soittelijoita vetämällä heitä käräjille ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, vaikka huoleen on täysi syy.

Todellisuudessa jokainen valtio on sen kantaväestöön kuuluvien kansalaisten omaisuutta, ja ulkomaalaisille myönnettyä maassa oleskelun oikeutta on pidettävä erityisenä suopeuden osoituksena. Sen sijaan muslimit ovat tulleet länsimaihin esittääkseen vaatimuksia, jotka ovat merkinneet ylimääräisiä rasitteita länsimaille. Palkaksi länsimaiden hyväntahtoisuudesta he ovat tehneet rikoksia ja murhanneet kansalaisiamme.

Katsonkin, että länsimaissa yleistynyt maahanmuutto sotii kansakuntien luonnollisen itsejärjestymisen periaatteita vastaan. Kulttuurisesti yhtenäiset kansakunnat ovat syntyneet siksi, että niissä esiintyy vähiten konflikteja, jolloin yhteiskunnallinen tehokkuus on huipussaan. Sen sijaan monikulttuuristuminen merkitsee tehokkuuden vähenemistä, kun aikaa ja resursseja kuluu konfliktien sovitteluun. Jokainen maahanmuuttohanke on pohjimmiltaan valloitusretki.

On kummallista, että maahanmuuttokriitikot pyritään leimaamaan ”rasisteiksi” tai ”äärioikeistolaisiksi”, mutta kenenkään ei sallittaisi arvostelevan yhteiskuntiamme vahingoittavaa maahanmuuttotoimintaa terroriksi tai äärivasemmistolaisuudeksi. Ja ainakaan äärivasemmistolaisuutta ei suostuta tunnustamaan poliittisesti vaaralliseksi, vaikka se sitä kokemusten valossa onkin.

Kun kansalaiset innostuvat Pim Fortuynin kaltaisista totuudenpuhujista, tämä lähinnä osoittaa, kuinka luonnollista ja laajalti hyväksyttyä maahanmuuton rajoittaminen, kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen sekä etnisen yhtenäisyyden säilyttäminen ovat. Niillä on perustansa kansakuntien itsemääräämisoikeudessa, jonka alkuperä on lockelaiseen valistusfilosofiaan nojaavassa luonnonoikeudessa. Myös klassiseen liberalismiin perustuva vapauden ihanne sisältää utilitarismin eli kansallisen edun ja hyödyn tavoittelun, eikä se siten tarkoita vapaamatkustuksen oikeutta vaan kansakuntien vapautta itse päättää, keitä se päästää rajojensa sisäpuolelle oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa.


Homoseksuaalisuus vs. islam

Kiintoisaa eri tapauksissa on ollut homoseksuaalisuuden ja ulkomaalaiskritiikin suhde. Valtaväestön ulkopuolisina ihmisinä homot näkevät usein selväpiirteisesti sen, millainen yhteiskunta on. Homoseksuaalisuuden ja islamin leikkauspisteessä kulttuurien törmäys kärjistyy. Me elämme länsimaisen rationalismin ja liberalismin varassa ja uskonnollisesta fundamentalismista piittaamatta, kun taas uskonnollinen fundamentalismi haluaisi syödä niin järkiperäisyyden kuin vapaamielisyydenkin pois. Siksi pöytä konflikteille on katettu, eikä ollut sattuma, että myös islamkriitikon asemaan noussut Fortuyn oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan gay.

Pimin homoseksuaalisuutta yritettiin käyttää myös häntä itseään vastaan Hollannin salaisen poliisin kaivellessa hänen taustoistaan syyttämisen aiheita, siinä kuitenkaan onnistumatta. Homoseksuaalisuutta on koetettu käyttää verukkeena muidenkin ihmisten vaientamiseen, tai sitten meidän näkemyksistämme on vain yksinkertaisesti vaiettu.

Tämä on ymmärrettävää, sillä vähemmistökansalaisen osoittama monikulttuurisuuden kritiikki olisi liian kova pala vihervasemmistolaisille viranomaisille, jotka eivät suostu ymmärtämään, että suvaitsemisen pitää aina olla valikoivaa (jotta moraalia voisi ylipäätään olla olemassa) ja että kaiken suvaitseminen johtaisi ristiriitaan ja välinpitämättömyyteen.

Suvaitsevaisuus ei ole myöskään sinänsä kannatettavaa, sillä se ei ole olemukseltaan järkiperäistä hyväksymistä vaan sietämistä vastoin todellisia asenteita. Siten se pakottaa ihmiset valheellisuuteen. Esimerkiksi homoseksuaali ei voi suvaita islamia, joka uhkaa takavarikoida homojen kansalaisvapaudet. Ironista on, että muslimit pyrkivät vetoamaan länsimaisiin kansalaisvapauksiin juuri vapauksien vähentämiseksi.

Homoseksuaalisuudella on tässä yhteydessä merkitystä, sillä kyseessä on asiayhteys, jossa valtaväestön ja eri vähemmistöjen kortit paljastuvat. Vedenjakajan roolissa eivät ole kuitenkaan homot itse vaan valtaväestö, jonka on ratkaistava, kenen puolelle se asettaa pelimerkkinsä.

Van Goghin elokuvassa asiaa lähestytään vertauskuvallisesti. Pimin surmatyön taustoja salaileva poliisietsivä saa hukkaamansa dokumenttiaineiston sijasta käsiinsä CD-levyn, joka sisältääkin rap-artistin viestin kuulijoille. Siinä Pimin murhasta iloitaan ja ”hintit laitetaan hirteen roikkumaan”. Tämä on läimäytys kohti liberaalin ja suvaitsevaisen yhteiskunnan naamaa, juuri sellainen, jonka moni vihervasemmistolainen ituhippi tarvitsee herätäkseen Ruususen unestaan.

Vika ei ole liberaalissa yhteiskunnassa vaan niissä tahoissa, jotka käyttävät länsimaiden vapaamielisyyttä hyväkseen repiäkseen tuon vapauden kappaleiksi. Homoseksuaalisuus ja islam eroavat siinä tärkeässä suhteessa, että homoseksuaalisuus on tieteellisesti perusteltu mutta islam ei ole, ja siksi muslimit ja heidän agenttinsa eivät hyväksy sensuurista vapaata järkiperäistä keskustelua.


Parempi katsoa kuin katua

Pim Fortuynin saama kohtelu ja hänen murhansa loukkaavat minua ja kaikkia maailman homoja henkilökohtaisesti. Asiaa pahentaa, että Suomen poliitikot ja viranomaiset eivät tuominneet Pim Fortuynin ja Theo van Goghin teloituksia läheskään yhtä äänekkäästi kuin esimerkiksi Anna Lindhin ja Anna Politkovskajan murhia, joita pilliteltiin mediassa monta päivää.

Myös Suomessa maahanmuuttokriitikoiden on syytä pitää huolta turvallisuudestaan. On todennäköistä ja täysin ilmeistä, että maahanmuuttokriitikoita vastaan ei Suomessakaan juonitella vain poliittisella tasolla, vaan sekä viranomaisilla että Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla on omat salaiset suunnitelmansa ja mustat listansa.

Etnistä alkuperää olevilla muukalaisilla on tunnetusti omat internetiin levitetyt verkostonsa, jotka toimivat kansainvälisesti ja joilla esitellään myös suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden kuvia, jotta heidät voitaisiin tunnistaa kaduilla. Panssariliivit ja kaasuase eivät taida riittää oman hengen suojelemiseksi, kun yhteiskuntakäytäntömme alkavat muistuttaa Beirutia, ja Palestiina vaanii nurkan takana.

Laitan tähän loppuun linkin erääseen keskusteluohjelmaan, jossa Theo van Gogh haastatteli Pim Fortuynia hänen kirjastaan Zielloos Europa (”Sieluton Eurooppa”, 1997).

Kirjoituksen lähtökohtana käsitelty elokuva: 6. toukokuuta, ohj. Theo van Gogh, alkut. 05/06, tuott. Column Productions, Alankomaat 2004.

Maahanmuuttokritiikin savustaminen on virhe

Perussuomalaisten puoluehallitus teki nähdäkseni epäviisaasti ollessaan hyväksymättä Jussi Halla-ahoa puolueen ehdokkaaksi europarlamenttivaaleihin. Kielteiseen päätökseen vaikutti luullakseni kaksi syytä, joista ensimmäisen muodostaa Halla-ahoa vastaan eilen nostettu syyte. Toinen on muiden puolueiden harjoittama painostus.

Perussuomalaisille on todennäköisesti lupailtu aivan kaikkea alkaen Leninin kunniamerkistä ja päätyen ministerinsalkkuun seuraavasta hallituksesta, jos puoluehallitus savustaa poliittisen komeetan pois puolueen riveistä. Ongelmana on se, mitä puolue tekee pelkillä lupauksilla, jos kannatusta ei seuraavissa eduskuntavaaleissa tämän vuoksi tulekaan, vaan perussuomalaisten kannatusnousu valuu takaisin sinne mistä on tullutkin.

Perussuomalaisten lähes 10 prosentin kannatuksesta noin 70 % tulee tällä hetkellä muualta kuin puoluejohto olettaa. Kannatus koostuu suurimmaksi osaksi nuorista kaupunkilaisista ja hyvin koulutetuista miehistä ja naisista. Kannattajakunta on perin juurin erilaista kuin Smp:n aikana.

Kääntämällä selkänsä Halla-aholle perussuomalaisten puoluejohto on vaarassa tehdä itse sen, mistä se syyttää kannattajiaan, toisin sanoen vetää äänestäjien rivit halki. Kansallismielisten ja maahanmuuttokriitikoiden järjestäytyminen omaksi puolueeksi on tätä menoa vain ajan kysymys. Toivottavaa kuitenkin on, että ihmiset malttaisivat mielensä. Vaikka Halla-aholla onkin nyt puukko lapaluidensa välissä, saattaa ovi paratiisiin aueta jo lähitulevaisuudessa. Mestarin ensimmäinen valtiomiesteko olisikin estää maahanmuuttokriittisen liikkeen halkeaminen.

Myöskään Juha Mäki-Ketelän hanke Halla-ahon kannatusyhdistyksen perustamiseksi ei ole kiristystä puoluejohtoa kohtaan, vaikka muutamat niin väittivätkin. Se on vain yksi demokraattinen tapa varmistaa ehdokkuus siinä tapauksessa, että puolue ei ehdokasta hyväksy. Ensisijainen valinnan mahdollisuushan oli joka tapauksessa puolueella, joten outoa olisi, jos puolue voisi nähdä varotoimessa ”kiristystä”? Eihän se ole pelastusrenkaan vika, jos vene ajautuu karille.

Taisipa puolue itse hikoiluttaa Halla-ahoa viivyttämällä päätöksen tiedoksiantoa – varsinkin kun Soini myönsi tehneensä päätöksen omasta ehdokkaaksi asettumisestaan jo kolme viikkoa sitten. Muussa tapauksessa perussuomalaiset antoivat kai toisten puolueiden painostaa itseään.


Petossuomalaiset?

Päätöksellään perussuomalainen puolue teki valitettavasti juuri niin kuin sen kilpailijat toivoivat. Suomen puolueet tekevät yleensäkin erittäin suuren virheen pyrkiessään savustamaan kaiken maahanmuuttokritiikin pois parlamentaarisen puoluetoiminnan piiristä.

Ensinnäkin se johtaa kansanvallan halveksumiseen, sillä politiikan puheenaiheista eivät voi tällöin päättää äänestäjät, vaan niistä päättävät puolueet, tiedotusvälineet ja valtionsyyttäjä. Toiseksi se on vaarassa johtaa kansallismielisyyden radikalisoitumiseen, josta on haittaa poliittiselle järjestelmälle kokonaisuudessaan. Perussuomalaisten päätös oli myös epäoikeudenmukainen temppu puolueelle suuren kannatuksen tuonutta Halla-ahoa kohtaan, kun maisterisjätkä petti tohtorin.

Suuri osa perussuomalaisten kannatuksesta on vaarassa kadota muihin poliittisiin ryhmiin. Lisäksi perussuomalaisten äänet menevät tasavahvojen ehdokkaiden kesken melko hajalleen vaaliliiton sisällä, ja pudonneella kokonaiskannatuksella ainoan heltiävän paikan saattaa viedä kristillisten ehdokas; yhtä Herraa rukoilemaan tottuneet kristilliset kun ovat taitavia keskittämään äänensä. Tässä mielessä kristillisten tämänpäiväistä iloa voi hyvin ymmärtää.

Halla-aho todennäköisesti menee europarlamenttiin omalta listaltaan, mikäli sellainen valmiiksi saadaan. Europarlamentissa hän istunee omalta listalta valittujen ryhmään, mikä ei ole huonompikaan positio, koska puheenvuoroa ei tällöin tarvitse jonottaa yhtä kauan kuin suuressa ryhmässä.

Aika näyttää, miten käy, mutta perussuomalaiset tekivät nähdäkseni taktisen virheen jo puuhatessaan uutta ryhmää europarlamenttiin irlantilaisten ja tanskalaisten kanssa. Kansallisvaltioiden Eurooppa -ryhmän tai Itsenäisyys/Demokratia-ryhmän olisi pitänyt riittää. Tärkeää Euroopan unionissa ei ole vain puoluejohdon mainitsema laajenemisen pysäyttäminen ja perustuslain estäminen vaan myös maahanmuuttopolitiikan järkevöittäminen.


Syyte: poliittisen vyörytyksen mallikuva

Henkilökohtaiset listat voivat joskus tuoda kovankin kannatuksen. Puolueesta Halla-ahon tapaan karkotetun ja sittemmin murhatun professori Pim Fortuynin oma lista sai postuumisti 17 prosentin kannatuksen Hollannissa pakottaen sosiaalidemokraatit väistymään hallituksesta ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Belgiassa vastaavanlainen maahanmuuttoa vastustava Vlaams Blok -puolue sai 14 prosentin kannatuksen vuoden 2004 EU-vaaleissa, kunnes Belgian korkein oikeus kielsi sen demokratiaa halveksuen. Puolue perustettiin kuitenkin uudelleen Vlaams Belang -nimisenä, ja se on vuoden 2007 parlamenttivaaleissa saadulla 12 prosentin kannatuksella maan kolmanneksi suurin puolue. Myös Suomen kansallismielisten täytyy keskittyä pysymään hengissä.

Voimat, jotka kriittistä tohtoria vastaan on tässä maassa suunnattu, ovat nyt niin valtavia, että niiden takana piilee myös suunnattomia poliittisia jännitteitä. On selvää, että valtakunnansyyttäjän eilinen syyttämispäätös ottaa suoraan huomioon hallituksen kannan. En hämmästyisi, vaikka se tulisi suoraan pääministeri Matti Vanhaselta, joka on tiukkaan sävyyn huomauttanut, ettei Suomessa ole jalansijaa minkäänlaiselle rasismille - ikään kuin kaikki hallituksen maahanmuuttopolitiikasta poikkeava ajattelu olisi rasismia. Totuus on, että rasismia on vain rotusorto, johon suomalaisessa politiikassa ei ole syyllistynyt vielä kukaan.

Halla-aho kuuluu käsitykseni mukaan suomalaisen älymystön eturiviin, ja hänen järkensä leikkaa kuin partaveitsi osoittaessaan jälleen, että myös hänen ”rasistisiksi” väitetyissä kirjoituksissaan on kyse vain kaksoisstandardien osoittamisesta.

Myöskään syyttäjä ei voi olla niin tietämätön, ettei hän ymmärtäisi, mitä eroa on sillä, että jokin lause mainitaan esimerkkilauseena tietyntyyppisestä väitteestä, ja sillä, että samaa lausetta käytetään omana propositiona. Hänen syytteensä on poliittisen ajojahdin mallikuva. Maahanmuuttopolitiikka on objektiivisesti ottaen ollut puolueellista, ja Halla-aho on täysin oikeassa osoittaessaan, millä tavalla. Halla-ahoa syytetäänkin juuri sen merkiksi, mitä hän arvostelee: poliittisen korrektiuden ja puolueellisuuden vuoksi. Näin jo syyttämispäätös sinänsä todistaa Halla-ahon väitteet oikeiksi.


Kriittisen ja konventionaalisen ajattelun ero

Halla-ahon kokemat konfliktit johtuvat käytännössä vain yhdestä syystä. Ristiriita seuraa aina, kun mitä tahansa aihetta aletaan käsitellä tieteellisellä ja filosofisella lahjomattomuudella. Halla-aho on siis toiminut tyypillisen intellektuellin tavoin, ja ristiriitatilanne konventionaalisen ja kriittisen ajattelun välille on katettu. Ongelma on, että politiikassa järkevää mutta epäsovinnaista argumenttia ei ymmärretä, ja oikeudessa se ei paina.

Rasismi on tietysti kielteinen asia. Mutta rasismia arvosteltaessa täytyy muistaa sen todelliset syyt. Syy rasismiin ei ole kansallismielisyys sinänsä, vaan kansallismielisyyden nousun syy on kansallisen edun halveksunta, toisin sanoen se, että kantaväestöjen edut ovat joutuneet kyseenalaistetuiksi tai uhatuiksi. Maahanmuuton myötä niin käy varsin helposti, kun syntyy työttömyyttä ja kuluja yhteiskunnalle.

Kansallista etua puolestaan ei pitäisi koskaan kiistää. Se nousee esiin sitä varmemmin, mitä tiukemmin se koetetaan kieltää. Mikäli yhteiskunnassa halutaan taistella rasismia vastaan, olisi syytä taistella kurinalaisemman maahanmuuttopolitiikan puolesta, jolloin kansakuntien edut eivät joutuisi yhtä helposti konfliktiin eivätkä riidat siirtyisi valtioiden rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Huoli on aiheellinen, sillä suomalaiset poliitikot antavat joka päivä huonoa näyttöä sekä maahanmuuttopolitiikallaan että Euroopan unionin laajentamispolitiikallaan. Tänään vuorossa olivat Alexander Stubb ja Olli Rehn, jotka Helsingin Sanomien mukaan katsovat, että eurovaalit voivat kärsiä ”laajentumispopulismista”. Tämän mukaan laajenemisen vastustaminen olisi muka jonkinlaista ”populismia”.

Minun mielestäni laajenemisen paneminen jäihin on vain realismia. Laajentumisesta saatiin huonoja kokemuksia, kun Romania ja muut Balkanin maat hyväksyttiin EU:n jäseniksi, vaikka jäsenyysehdot eivät täyttyneet. Koska romanialaisista peräti kolmannes elää köyhyysrajan alapuolella, jäsenyydelle ei ollut perusteita. Nyt köyhimmät väestönosat ovat lähteneet vaeltamaan rikkaammiksi koettuihin Länsi-Euroopan maihin paremman elintason toivossa. Tulos on, että kurjuus siirtyy meidän kaduillemme, ja lopulta se jakautuu ihmisten kesken tasan, kun elintasot tasoittuvat kuin nestepinnat villalangan yhdistämissä astioissa.

Juuri edellä sanotun kaltainen politiikka ylenkatsoo kansallista etua: kansalaisten – sinun ja minun – etua. Valtion tärkein tehtävä on kansallisen edun turvaaminen. Jos sitä ei tunnusteta ajoissa, se joudutaan tunnustamaan myöhemmin, mutta hinta on silloin paljon kovempi.


Miten eteenpäin?

Minua ei lainkaan harmita, että perussuomalaiset eivät hyväksyneet Jussi Halla-ahoa listalleen. Moni järkevän maahanmuuttopolitiikan kannattaja on varmasti tyytyväinen, kun ei tarvitse äänestää puoluetta, joille annettu ääni saattaakin päätyä kristillisten hyväksi vaaliliiton sisällä.

Halla-ahon valitsijayhdistyksestä saattaa tulla kansanliike, joka syntyy yhtä paljon hänen puolestaan kuin mielivaltaista viranomaistoimintaa ja sensuuria vastaan. Samanlainen nähtiin viimeksi, kun kansalaiset yhdistivät voimiaan puoluerajojen yli, jotta presidentiksi saatiin demokratiaa suoraselkäisesti puolustava Mauno Koivisto juopon ja Neuvostoliiton tukeman Ahti Karjalaisen sijaan. Tankeromaiseksi puliveivaukseksi on myös puolueissa tapahtuva pelaaminen nyt mennyt, ja kansa sen poliitikoille takaisin maksaa.