21. elokuuta 2021

Pakolaisten halituspolitiikka lopetettava

Taas on halituksessa iso ongelma. Suomen ei pidä lähettää sotilaita Afganistaniin turvaamaan muiden kuin Suomen kansalaisten evakuointeja. Afganistanissa vapaaehtoisesti Suomesta lomailevien afgaanipakolaisten pitäisi tulla omin voimin sieltä pois tai jäädä sinne, minne ovat omasta halustaan ja viranomaissuositusten vastaisesti matkustaneet.

On väärin, että hallitus laajensi evakuoitavien määrää aiotusta 130:stä peräti 170:een tuomalla Suomeen lähetystössä työskennelleitä afganistanilaisia, ja Timo Soini tukee. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun omia kansalaisiammekin on oleskellut lähetystössä toista sataa, on Suomella ollut Kabulissa ylisuuri edustusto. Olisikin tarkemmin pohdittava, keitä nämä evakuoitavat suomalaiset oikeastaan ovat.

Suomen ei pidä myöskään kaksinkertaistaa pakolaiskiintiötään, kuten Maria Ohisalo (vihr.) vaatii. Sen sijaan evakkoministeri Ohikki pitäisi lähettää yhdessä Pekka Haaviston (vihr.) kanssa maanpuolustuskurssille opiskelemaan, mitä Suomen kansallinen etu ja sen turvaaminen tarkoittavat.

Afganistanin maastapakohan syntyi siksi, että Taleban otti alueella vallan ja paikallinen hallitus joutui ahtaalle. Myös Suomen miljardipanostus Afganistanin rauhanturvaamiseen valui hiekkaan. On kerrassaan hullua (myös afgaanien oman edun kannalta), että Islamilainen valtio Afganistanin alueella (Taleban) saa levitä hallituksen sotilaiden laskiessa aseensa ja nostaessa kätensä sekä juostessa kauhuissaan pakoon.

Ottamalla vastaan sotilaskarkureita ja heidän pettämiään kansalaisia tulevat Suomen ihmisoikeustalebanit auttaneiksi Afganistanissa toimivaa Talebania ja helpottaneeksi äärijärjestön laajentumista.

Afgaanien pitäisi käydä oma sotansa keskenään tai sopia paikan päällä; onhan Afganistan edelleen perustuslain mukaan islamilainen tasavalta, jonka lait eivät voisi olla ristiriidassa islamin lakien kanssa. Kiista on siis islamin sisäinen, siitä johtuva ja siten muslimien välinen. Islam puolestaan kieltää muslimeja nostamasta asetta toisiaan vastaan.

Suomen hallituksen pitää turvata vain Suomen kansalaisten vetämistä pois alueelta mutta ei lähettää linja-autoja myöskään Liettuaan noukkimaan Valko-Venäjältä virtaavia lähtijöitä – eikä mihinkään muuallekaan sosiaalietuusperäisten elintasopakolaisten tuomiseksi taloudellisen romahduksen partaalla olevaan maahamme. Suomessa on omiakin ryysyläisiä, työttömiä ja asunnottomia aivan liikaa jo omasta takaa, ja julkinen talous kärvistelee henkihieverissä koronan takia ja sitä ilman.

Totuus on, että Valko-Venäjä käyttää muuttoliikettä Liettuan ja koko Euroopan painostamiseen. Totuus on, että EU on maksanut Turkin itsevaltaiselle johtajalle Recep Tayyip Erdoğanille miljardeja, jotta tämä ei päästäisi Syyriasta ja Irakista lähteneitä turvapaikanhakijoita Turkista EU:n alueelle. Ja totuus on, että EU-maiden taipuessa ottamaan vastaan afgaanipakolaisia EU tulee luoneeksi Lebensweltiä Talebanille.

Puomit alas. On kai niissä saranat, kuten Pekka Haavisto itsekin joskus sanoi. YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja EU:n peruskirjaan liitetty oikeus hakea turvapaikkaa ei velvoita turvapaikkaa automaattisesti myöntämään, mutta useat kehitysmaat ja niiden kansalaiset ovat käyttäneet EU-maiden suopeutta hyväkseen joko ajaakseen omiaan pakosalle tai päästäkseen itse paremman elintason piiriin. He ovat nauraneet ristiriidalle, joka vallitsee EU-maiden harjoittaman moraaliposeerauksen ja oman etumme välillä. Ihmisoikeussopimuksista kiinni pitäminen on johtanut länsimaissa silkkaan valheellisuuteen.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on selkeästi sanonut, että YK:n suojeluvastuu on tekopyhä periaate ja että pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle. Vaikka kyse olikin eri maista, yleisperiaate on sama: kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma merkitsee, että valtiot ovat suvereeneja toimijoita, joiden tehtävä on turvata omien kansalaistensa edut.

Talebanista johtuva sota on aiheuttanut ääri-islamia pakenevan maahanmuuttoilmiön rinnalle myös toisen sodan: vihervasemmiston taistelun niitä kansallismielisiä länsimaalaisia vastaan, jotka eivät ole halunneet ongelmia tänne. Pakolaisuus Lähi-idästä on johtanut myös länsimaiden sisäiseen pakolaisuuteen, kun kantaväestöt pakenevat siirtolaisten kansoittamista kaupunginosista.


Afganistan-optio Suomen ulkopolitiikan instrumenttina

Suomi on tuhlannut Afganistanin tuloksettomaan sotaan ja rauhanturvaamiseen MTV3:n mukaan yhteensä noin miljardi euroa ja Ilta-Sanomien laskujen mukaan noin 30 miljoonaa vuodessa. Tänä vuonna avokätistä apua on lisätty 3 miljoonalla.

Käymällä historiansa pisintä sotaa Afganistanissa Suomi on laittanut totisesti tärkeät asiat ensisialle.

Afganistan on ollut Suomen ulkopoliittisten sympatioiden sydämessä siitä asti, kun Neuvostoliitto vyörytti panssarivaununsa rajan yli maahan vuonna 1979. Kehitysavulla, rauhanturvatoiminnalla ja rauhaan pakottamiseen osallistumalla Suomi on koettanut ostaa itselleen turvallisuutta. On ajateltu Nato-yhteistoiminnan luovan lunnaita siltä varalta, että Suomen käy rajanaapurinsa kanssa samoin kuin Afganistanin kävi N-liiton kanssa neljä vuosikymmentä sitten.

Toistaiseksi Suomelle ei ole ollut tästä ulkopolitiikan instrumentiksi muodostuneesta Afganistan-optiosta mitään hyötyä, ellei nyt ajatella sotilaskokemuksen ja tiedustelutiedon karttumista. Afganistanin miehityksestä tuli Neuvostoliitolle sen oma Vietnam, ja sen tulisi riittää opetukseksi Venäjälle. Katsonkin, että Suomen ulkoinen turvallisuus nojaa muihin asioihin kuin aktiivisuuteen Afganistanissa. Sitä paitsi Nato-yhteistyö ei velvoita pakolaisten vastaanottamiseen, vaan turvatoimiin paikan päällä.

Onko tarkoitus, että Suomen omaa turvallisuutta varmisteltaessa ja kansainvälisiin tehtäviin sotkeuduttaessa laitetaan maamme veronmaksajat muiden sotien maksumiehiksi? Se ei säästä meitä sodan kärsimyksiltä vaan vie meidät niiden osapuoleksi.

Suomessa olevien pakolaisten laukka rajojen yli Lähi-idän sotatoimialueille ja takaisin on ollut jatkuvaa, vaikka laki kieltää opintomatkat terroristien koulutusleireille. Suomen viranomaiset ovat katselleet asiaa kallella kypärin, mutta hallitus on kätilöinyt Isis-vaimoja avuliaasti takaisin Suomeen, jossa heidät on päästetty (koronakaranteenia lukuun ottamatta) vapaasti kansalaisyhteiskuntaan.


Kabulia infosodan rattaisiin

Yleisradio osoitti jälleen kykynsä informaatiosotaan käyttämällä tilannetietoisuutta maahanmuuton verukkeena. Toimittajien Jesse Mäntysalon ja Annika Martikaisen kirjoittaman woke-jutun ajatuskulku näyttää olevan: ’Tämä tilanteesta tiedetään, siis pakolaisia täytyy vastaanottaa, tai muuten...’ ”Tietoa pyritään käyttämään maahanmuuton oikeutuksena ja vastaanoton velvoitteena, vaikka asiaa koskevista tiedoista itsestään ei seuraa mitään johtopäätöksiä.

Mitä kyseinen journalismi on muuta kuin ultimatum, jonka mukaan Suomeen tullaan väkisin maata myöten, jos emme taivu lentokenttien kautta laskeutuvaan liikenteeseen?

Tosiasiassa turvapaikkahakemukset pitäisi ratkaista ensimmäisissä turvallisissa maissa, joihin rajanylityksin saavutaan, eikä ryhtyä Dublin II -säädöksen vastaiseen ”taakanjakoon” tai ”pakotettuun solidaarisuuteen”, jonka kiertoilmaus on myös ”Euroopan siirtolaisjärjestely”. Parasta olisi, jos push back saataisiin toteutumaan ulkorajoilla, vaikka piikkilanka onkin kallista.

Yleisradion Minna Panzar puolestaan iloitsee jutussaan, että Afganistan sijaitsee satumaisten rikkauksien päällä, ja siksi köyhän Suomen pitää uhrata koulutusresurssejaan afgaanien ilmaiseen opettamiseen täällä.

Sitten Yle murehtii Henna Korkalan ja Johanna Laakkosen kirjoittamassa jutussa, että esiintyy vihapuhetta, kun pieni porukka julkaisee 150 000 vihaista viestiä kuukaudessa. Yle myös kiittää Miika Koskelan kirjoittamassa jutussa rahvaan vastarintaan kohdistetuista tuomioista vasemmistojuristin taputtaessa käsiään.

Kansalaisten laajaa maahanmuuttovastustusta ei pidä pyrkiä murtamaan akateemisen punaporvariston poliittisilla mielipiteillä, joiden myötä myös professoreista on tullut vihervasemmiston poliittisia sihteereitä. Typerykset toimittajat ja pölvästit poliitikot eivät näköjään ymmärrä, ettei pidä tehdä kansalaisten tahdon vastaista maahanmuuttopolitiikkaa. Sillä siitähän se kenkä puristaa.

Se, että kansalaiset ilmaisevat maahanmuuttovastaiset mielipiteensä, ei ole mikään ongelma vaan itsesuojelua, maanpuolustusta ja isänmaallisuutta. Ongelma on, että mielipiteet yritetään tukahduttaa valtiovallan puoluepoliittisesti ohjatuilla pakkotoimilla.

Tavoitteeni on täsmälleen sama kuin Riikka Purran (ps.) täällä esittämä: ”Uusi puheenjohtaja Riikka Purra on linjannut, että puolueen tavoite on nolla turvapaikanhakijaa. Kiintiön resetointi olisi todellakin tarpeen, sillä suuri osa Afganistanista noudettavista on sinne lomailemaan lähteneitä ja Suomesta turvapaikan saaneita afganistanilaisia.

Lopuksi special tip sisäministeriölle ja maahanmuuttovirastolle.

Sitten kun sieltä Lähi-idästä alkaa taas koronakriisin tauotessa tämä nyt jo lähtökuopissaan oleva ja hyvin suunniteltu maahanmuuttorumba, niin koettakaa lukea edes niiden sotilaskarkureiden ikä oikein: ei 14 vaan arabialaisittain oikealta vasemmalle 41.

Totuushan on, että vuonna 2015 valtaosa turvapaikanhakijoista eivät olleet mitään alaikäisiä vaan sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaita, mutta Maahanmuuttovirasto paljasti asian vasta jälkikäteen 2019. Joukossa voi aina olla myös Talebanista inspiroituneita.

Nyt asia tiedetään jo etukäteen, joten ennakkoluuloisuuden ei pitäisi haitata ennakkotietojen pohjalta tehtäviä johtopäätöksiä. Sotilaskarkuruus ei riitä YK:n pakolaisjärjestön UNCHR:n mukaan perusteeksi turvapaikan saamiselle.

---

Päivitys 31.8.2021: Afganistanista lennätettiin Suomeen lopulta 413 henkilöä, joten budjetti repeili tässäkin, eikä raamissa pysytty. Maria Ohisalo kätilöi turvapaikan 298 afganistanilaiselle, ja maahantulo jatkuu perheenyhdistämisprosesseilla, joita tullaan tehostamaan. Hinta mitataan miljoonissa, joita Ohisalo itse ei maksa.

Ohisalo ja Haavisto vedättivät eduskuntaa härskisti valehtelemalla tulijoiden määrästä. Evakuointilistan ulkopuolelta tuotiin suuri määrä väkeä, ja media teki kaikkensa pitääkseen huomion poissa pääongelmasta.

Median fokus oli koko ajan auttamisessa, uhissa sekä operaation vaaroissa, ja näkökulma pidettiin pakolaisten puolella, mutta kertaakaan valtamedia ei puhunut maahanmuuton ongelmallisuudesta, kuljettelun hinnasta, turvapaikan myöntämisen loppulaskusta eikä haitoista suomalaiselle sosiaaliturvalle ja asuntopolitiikalle. Tulijat vain sijoitetaan kuntiin, jotka pakotetaan ottamaan heidät vastaan.

Yle piti evakuoinnin varjolla tapahtunutta maahanmuuttoa onnistumisena, vaikka kyse oli epäonnistumisesta koko Afganistan-politiikassa. Muiden muassa Uusi Suomi ja Talouselämä kirjoittivat, että 102 evakuoitua lensi Suomeen tänä aamuna – oleskelulupa heti 4 vuodeksi. – Mihin nämä suomalaisettarvitsevat oleskelulupia, Maria Ohisalo?

Mihin Suomen Puolustusvoimat tarvitsee myöskään entistä tehokkaampia aseita, kun kalustoa käytetään rajan ylityksiin ja rajat vuotavat siksi, että maalla on mätä johto?

Puolustusvoimien sotilaat nöyryytettiin vuonna 2015 kantamaan laittomien maahantulijoiden matkalaukkuja Tornion rajalta vastaanottokeskuksiin, ja nyt heidät komennettiin hakemaan laittomia afgaanisiirtolaisia turvapaikanhakijoiksi Suomeen.

Taleban puolestaan ajoitti hyökkäyksensä niin, että se osui Yhdysvaltain 11.9.2001 tehdyn terrori-iskun aattoon. Tarkoitus oli juhlistaa iskun 20-vuotispäivää ja estää terrorismin vastaisen taistelun voitonjuhlat.

12. elokuuta 2021

Suomessa jokainen on puheenjohtaja – Ja mitä Halla-ahon kirjekuoressa piilee?

Kun Jussi Halla-aho valittiin puoluedemokratian parhaita perinteitä noudattaen Perussuomalaisten puheenjohtajaksi 2017, se aiheutti muissa puolueissa paniikin, ja hallituskumppanit repivät Perussuomalaisten eduskuntaryhmän kahtia.

Kun Jussi Halla-aho ilmoitti luopuvansa vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta, sekään ei käynyt medialle eikä kilpaileville puolueille ilman suunnatonta kipuilua. Väistyvää puheenjohtajaa syytettiin muun muassa kantin pettämisestä”.

Käsittääkseni neljä vuotta on hyvä aika puolueen puheenjohtajana sekä puolueen luotsaamiseen että omien taitojen osoittamiseen. Erikoista onkin, että puolueen pyrkiessä vaihtamaan puheenjohtajaa normaalisti valtamedian toimittajakunta lavastaa sen mitä epänormaalimmaksi ilmiöksi.

Mutta ymmärtäähän tuon. Suomessa on totuttu siihen, että puolueiden puheenjohtajat vaihtuvat skandaalien tuloksena. Ensin on skandaali, ja sitten puheenjohtajaa vaihdetaan. Sen sijaan Perussuomalaisissa vaihdetaan ensin puheenjohtajaa, ja se on median mielestä skandaali. Muistellaanpa.

Kun Kokoomuksen Jyrki Katainen oli menettänyt luottamuksensa muun muassa Himas-skandaalin vuoksi, hänet siirrettiin syrjään, ja tilalle nostettiin Alexander Stubb, joka kesti hetken, kuten kuvajaiset aina. Puheenjohtajan vaihdos aiheutti tuolloin myös pääministerin vaihdoksen.

Kun Kepun Matti Vanhanen oli menettänyt luottamuksensa lautakasajupakassa ja henkilökohtaisten vastoinkäymistensä tuloksena, hänenkin tähtensä alkoi laskea, ja viivytystaktiikkaa soveltaen hän luovutti puheenjohtajuuden Mari Kiviniemelle, jonka pokka kesti niin ikään vain hetken. Vanhanen meni niin kuin tulikin: sattuman satona, huono-onnisen Anneli Jäätteenmäen jälkeen.

Sosiaalidemokraateissa on ensin vaihdettu pääministeriä (Antti Rinne Sanna Mariniin), ja puolueen puheenjohtajan vaihdos seurasi aivan pian. Ministerien kiertolinko on käynyt kuumana demarijohtoisessa hallituksessa koko ajan. Ilmeisesti jokaisen kynnelle kykenevän täytyy saada oma viisitoistaminuuttisensa ministeriauton takapenkillä.

Tämä on median mielestä normaalia ja puoluedemokratiaan kuuluvaa, kun taas oma-aloitteinen valta-asemasta luopuminen hätkähdyttää!

En tiedä, mutta luulen, että Halla-aho väistyy puheenjohtajan paikalta lähinnä yhdestä syystä. Hän on intellektuelli.

Älyllisillä tyypeillä on usein vaikeaa moukkien keskuudessa. Tilanne on samanlainen kuin yläkoulun pihalla murkkuikäisten poikien ryhmässä, jossa yksi on muita päätään pitempi.

Muiden puolueiden raivokas hyökkäily Halla-ahoa vastaan sisältää myös oidipaalisia aineksia. Akateemiset kannuksensa osoittanut on aina lähtökohtaisesti muita vahvempi. Mainehaitoiksisanotut syytteet, tuomiot ja lynkkaukset ovat olleet mainehaittoja politisoituneelle oikeuslaitokselle ja toimittajille itselleen. Ehkä heidät itsensä siirretään jonakin päivänä historian roskatynnyriin.

Halla-ahoa on koetettu eristää poliittisesta toiminnasta samasta syystä kuin minuakin. Kun lausuu jotain vastaansanomatonta, se on medialle ja muille puolueille kova pala.

Puheenjohtajalle oli varmaan raskasta antautua moittimaan mediatutkimustani julkisesti, vaikka itse pääosin samalla tavalla ajattelikin. Muiden puolueiden miellyttäminen on kyllä vaikeaa ja omasta mielestäni myös tarpeetonta, sillä ilman Perussuomalaisia Suomeen ei saada vastuullista talouspolitiikkaa tekevää oikeistohallitusta millään.

Puheenjohtajan paikalta väistyminen on tosin taktisesti oikea ratkaisu silloin kun sillä puolustetaan puoluetta ja sen yleistavoitteita. Jos joku kokee olevansa puolueelle rasite, on oikein astua syrjään, mikäli siten voidaan edistää puolueen päämääriä koskien esimerkiksi julkisen talouden hoitoa ja maahanmuuttoasioita, kansallista etua kaikkiaan.

 

Mitä tilalle?

Perussuomalainen puolue voi nyt lähestyä mediaa valitsemalla puheenjohtajaksi Riikka Purran, jonka puolesta vihervasemmistolainen lehdistö on tehnyt pitkään työtä. Esimerkiksi Apu-lehti julkaisi Purrasta sympatisoivan henkilöjutun tämän vuoden alkupuolella.

Toimittajien tavoitteena lienee pehmentää Perussuomalaista puoluetta nostamalla puheenjohtajaksi jonkun naisen. Samaahan yritti jo 2012 Suomen Kuvalehti, joka laati silloisesta puoluesihteeristä Pirkko Ruohonen-Lerneristä imartelevan ja kaksimielisesti kutkuttelevan henkilökuvan kivasta persusta”. Voi tosin olla, että julkinen mielikuva naisten pehmeydestä ei mene ihan nappiin.

Minulle on samantekevää, kuka puhetta johtaa, koska sanon joka tapauksessa sitä, minkä hyväksi katson. Se on filosofian idea. Mutta olisihan Perussuomalaisten naispuheenjohtaja rankka paikka vaikkapa Kokoomukselle, jossa ei ole nähty naispuheenjohtajaa vielä koskaan.

Sillä onhan nykyään itseisarvoista, että kaiken asian johtajana on nainen, vaikka muutoin sukupuolierottelu onkin yhtä torjuttua kuin esimerkiksi rotuerottelu tai vaikkapa hyvän ja huonon erottelu maahanmuuttopolitiikassa – tai älykkyystason erottelu missä tahansa.

”Naiseuteen” tukeutuminen ja feministinen sukupuolella ratsastaminen ovat tosin huonompia mahdollisia argumentteja jokaisessa asiassa. Sellainen ajattelutapa on yhtä kelvotonta kuin mediatutkimukseni pyörtäminen sillä perusteella, että se ei ollut feministien toiveiden mukainen.

Saatan tulla auttaneeksi Purran puheenjohtajaksi, sillä toimittajien mediatutkimustani vastaan esittämät perättömät syytökset ”naisvihastaherättivät Perussuomalaisissa voimakkaita defensioita, ja nyt puolue haluaa todistella, että kyllä naiset kelpaavat. Huomattiin, että naisiakin on olemassa! Mutta median filosofiaviha jäi voimaan.

Oletan, että puolue saa nyt naisoletetun puheenjohtajan. Purrasta tulee kyllä varmaan kelpo puolueliideri. Ensimmäinen varapuheenjohtajahan hän on ollut jo pitkään, ja puheenjohtajaksi on matkaa enää kullin luikaus. Valinta ei voi kuitenkaan olla vaikuttamatta puolueen kannattajarakenteeseen, jossa valtaosa on miehiä. Mutta kuinka kauan?

Yksi syy Halla-ahon luovuttamiseen voi olla, että uudelleenvalinta ei olisikaan ollut enää itsestäänselvää. Puolueeseen on muodostunut erilaisten potkimisten (Turtiainen, Perussuomalaiset Nuoret jne) tuloksena sisäinen oppositio, jonka mielestä puolueen ei pitäisi mielistellä muita puolueita hallituspaikan toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä ensisijaisesti itselle eikä muiden puolueiden kannattajille.

Jyrkemmän siiven kannatus ei riitä puoluetta repimään, mutta kympin kysymys on, riittääkö naispuheenjohtajan oma kannatus pitämään äijäpuolueena tunnetun puolueen kurissa ja koossa. Halla-ahon oikeana kätenä tunnetun Purran valinta puheenjohtajaksi näyttää gallupien mukaan selvältä, mutta vaihtelut voivat olla nopeita puolueessa, jossa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa – ja kenelle tahansa voidaan myös tehdä kuinka tahansa. Puolueen johtotehtäviin on yhteensä 25 pyrkijää.

Toivottavasti ei Riikka minua pahalla muista, vaikka antoikin kyynisen kommentin  mediatutkimuksestani Twitterissä, tosin Yleisradion Katri Makkosen harhauttamana, ja Suomen Kuvalehti suurensi irrallisen lauselman sivuilleen. Mitään ”naisvihaa” kirjassani ei ollut, mutta kritiikkiä Me Too -hankkeesta, Suostumus-hankkeesta ja translain uudistuksesta kyllä. Mikäli perussuomalaiset jotakin tapauksesta oppivat, niin sen, että filosofiaani koskeva tieto tulee vain ja ainoastaan minulta itseltäni – ei keneltäkään muulta eikä mistään mediasta.

Sakari Puisto puolestaan näyttää kelpaavan Helsingin Sanomille Purraa paremmin, sillä lehti pitää häntä EU-myönteisenä ja julkaisi hänestä sen vuoksi ison henkilöjutun. Kuka tahansa näyttää kelpaavan medialle, kunhan sukunimi ei ala H:lla.

Helsingin Sanomat suosinee Puistoa siksi, että hän ripittäytyi toimittajan kysymykseen suomalaisen perimän suojelusta sanomalla [t]uollaiseen keskusteluun en lähde edes mukaan.

Tosiasiassa etnografinen argumentti on aivan keskeinen, jos puolustetaan kansallista etua, kansallisvaltiota ja kansankunnan itsemääräämisoikeutta, sillä kansakunnan käsite nojaa kansaan. Tämä on käsitteellis-looginen ja hegeliläis-snellmanilainen totuus, ja muu on valetta. Ei voi olla kansallismielinen saati edustaa kansaa, jos ei tunnusta kansaa, jota edustaa. Kansojen olemassaolo on etnis-ontologinen tosiasia, kun taas kansalaisuus on pelkkä hallinnollinen määre, ja kansojen suojelu on eettisesti yhtä itseisarvoista kuin eläinlajienkin suojelu. Se, että tämä ei käy vihervasemmiston puolueohjelmiin, ei ole meidän filosofien vaan vihervasemmistolaisen ideologian oma vika.

Minulla lienee asiaan puolueeton näköalapaikka, sillä en tarkastele väestön uusintamista enkä myöskään sukupuolipolitiikkaa ideologisesti sisältäpäin vaan mahdollisimman objektiivisesti ja tieteellisesti ulkoa. Purra on sentään lausunut väestöjen vaihdoksesta tutkimustietoon nojaten omat vastalauseensa, joten pisteet siitä hänelle. Poliittisen vallan perillisyyden pitää kuulua tässä maassa suomalaisille itselleen eikä muille.

Minäpä kerron tähän väliin pari puujalkavitsiä.

Yleisradion toimittajat yrittivät jauhottaa, Riikka Purra.

Helsingin Sanomien toimittajat menivät metsään, Sakari Puistoon.

Puoluetoimisto rakensi molemmille poliittista uraa jo pitkään pitämällä heitä keskeisissä tehtävissä poliittisina suunnittelijoina ja onnistuikin siinä. Enemmän vaikutusta on ollut kuitenkin medialla, joka haluaa vaikuttaa siihen, keneltä toimittajat saavat jatkossa puoluekannanottoja kuulla.

Itse haluaisin nähdä ehdokkaana myös juristikansanedustaja Ville Tavion, sillä hän istuu eduskunnassa jo toista kautta ja on siten poliittisesti ansioitunein sekä ryhmän työskentelystä parhaiten perillä.

Sarkastisesti arvioiden tilanne näyttää nyt siltä, että ”Anttia” ollaan vaihtamassa ”Sannaan”, ja Einstein seuraa asiaa sivusta.


Sananen puolueen linjasta

Demari äänestää demaria, koska hän on demari, ja kokoomuslainen kokoomuslaista siksi, että tämä on kokkari. Mutta Perussuomalaisia ei kannateta sen vuoksi, että ehdokkaat ovat perussuomalaisia, vaan siksi, että puolue on vastustanut päättäväisesti julkisen talouden tuhoa ja väestömme kokonaisrakenteen vaihtoa, siis kannattanut Suomen pitämistä Suomena ja hyvinvointivaltiona.

Jos puolue linjansa menettää, se menettää myös kannatuksensa. Siksi Perussuomalaisten ei pidä lähestyä muita puolueita, vaan muiden puolueiden pitäisi tehdä myönnytyksiä Perussuomalaisten tavoitteille päästäkseen Perussuomalaisten kanssa samaan hallitukseen.

Perussuomalaisten pitkään jatkunut hype on vaarassa sulaa pyöristelyn ja sievistelyn myötä pois, eikä kannatus silloin ylitä 20 prosenttia. Myös kuntavaalien tulos antaa siitä jo viitteitä, vaikka valtuutettujen määrä kasvoikin.

Ajatus puheen johtamisesta sinänsä on banaali, sillä se sisältää näkemyksen, että vain puheenjohtajisto voi käyttää puolueen ääntä ja lausua puolueen näkemyksiä, ja muiden suut tukitaan. Juuri tämä tekee puoluetoiminnasta ahdasta ja tunkkaista, ja sama pätee kaikkiin puolueisiin.

Perussuomalaisissa seinät ovat olleet leveämmällä ja katto korkeammalla, ja juuri siksi Perussuomalaisia on syytelty siitä, että puolueessa on esitetty joidenkin mielestä sopimattomia mielipiteitä. Umpioon pakottaminen kuolettaa, ja sen vuoksi tukahduttaminen ei alkuunkaan sovi Perussuomalaisten kaltaiselle poliittiselle liikkeelle.

Perussuomalaiset eivät ole lietsoneet poliittisia vastakkainasetteluja vaan nostaneet pintaan ne vastakkainasettelut, jotka luonnostaan vallitsevat eturistiriitoina. Vastakkainasettelujen toteaminen puolestaan ei ole huono vaan hyvä asia. Demokratia on ylipäänsä mahdollista vain näkemysten vapaan ja julkisen kilpailuttamisen kautta. Pohjois-Koreassa ei ole poliittisia vastakkainasetteluja.


Mitä kirjekuoressa piilee?

Ja sitten vastaus kysymykseen, mitä Halla-ahon kymmeneksi vuodeksi sinetöimässä kirjekuoressa piilee. Valistunut arvaus: sieltä löytynee kirkkovene. Sen minä olisin sujauttanut kuoreen, mikäli olisin Halla-aho.

Se ikään kuin selittäisi kaiken. Siinä olisi analyytikoille analysoitavaa.

Kymmenen vuoden kuluttua Halla-ajon puheenjohtajaperintö on niin moneen kertaan märehdittyä, ettei edes historiallisen totuuden paljastuminen kirkasta kuin sen, että Perussuomalaisten vastainen poliittinen diskurssi oli pelkkää kansallismielisyyden lyttäystä ja kansallisen edun ylenkatsomista.

Niiden puolustaminen puolestaan ajettiin vihervasemmistolaisessa mediassa nurkkaan. Halla-aho on ollut puheenjohtajana siksi, että hän muotoili aatteen ja asetti sen kärkeen. Isänmaalliset puolestaan mustamaalattiin natsismin ja museorasismin paheilla. Toimittajat eivät ymmärtäneet Wagneria, ja siksi he syöttivät myös minut yleisölle naisvihaajaksi lavastettuna, sillä olin poliittisille valheille ja sovinnaisuuden palvonnalle vaarallinen. En ollut sisäistänyt, että totuus pitää jättää median päätettäväksi ja valtiontalous ministerien huoleksi!

Tässä EU-johteisessa internatsismissa olemme vaarassa menettää aivan kaiken pohjavesistä ja malmimineraaleista aina kieleen ja kulttuuriin asti, kun verovaroilla ylläpidettyihin yliopistoihinkin valitaan ja palkataan 40 prosenttia ulkomaalaisia, jotta aliedustetutryhmät etenisivät uralla. ”Aliedustusta voi olla vain, jos katsotaan, että ulkomaalaisille ilman muuta kuuluvat kaikki edut ja oikeudet Suomessa.

Maahanmuuton ja EU:sta satelevan komentelun tuloksena olemme osallisina hallitsemattomassa kokeessa, jossa panoksena ovat kansallinen itsemääräämisoikeutemme, poliittisen vallan perillisyytemme ja valtiollinen suvereniteettimme. Sellainen pakotus pitäisi paiskata hornan tuuttiin.

Ja ei en aio asettua ehdolle puheenjohtajaksi enkä mihinkään muuhunkaan tehtävään. En voisi. Siitä on jo puolueen piiriyhdistys tehnyt periaatepäätöksen. Onhan se kyllä kurjaa, ettei politiikassa voi toimia.

7. elokuuta 2021

Suomen hävittäjävalinta on jo tehty

Tämä kirjoitus on lentokone- ja mainoslahjavertailu Kaivopuiston ilmailunäytöksestä.

Jos puolueet voisivat yksin päättää, millä hävittäjäkoneella Suomen rajoja puolustetaan ja partioidaan seuraavat 30–50 vuotta, päätös olisi seuraava:

Kokoomus kannattaisi ruotsalaisen SAAB Gripenin hankintaa, sillä Ruotsi on voidellut kauppaa parhailla teollisen ja taloudellisen yhteistyön lupauksilla. Kokoomusta tukisi tietenkin RKP.

SAAB Gripen E:n koeajaneille jaettiin näyttelyn toiseksi parhaat lippalakit.

Taantumuksellisena ja konservatiivisena puolueena Keskusta kannattaisi Boeing F/A-18 Hornetien korvaamista Super Horneteilla. Tämä sopii kepulaiseen retoriikkaan, sillä olihan Tunturi Super Sportkin paljon parempi mopedi kuin pelkkä Tunturi Sport! Sana ”Super” on oikein muodikas ja tekee vanhasta kuin uutta.

Super Hornetien sijasta Suomi saattaa ostaa Boeingilta T-X -harjoituskoneita (kuvassa), sillä firma jakoi parhaat jenkkilippikset ja lisäksi t-paitoja.

EU-myönteisimpänä SDP ostaisi yhteiseurooppalaisen Eurofighter Typhoonin. Puolue lisäisi ratkaisuunsa rauhantahtoisen vastuuvapauslausekkeen, jonka mukaan eurohävittäjää ei oikeastaan enää tarvita, sillä Euroopan unioni on jo hävittänyt euromaiden talouden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden. Niinpä koneella puolustettaisiin vain Sosialistista Internationaalia, johon SDP edelleen kuuluu. Kone sinänsä pysyy koossa yksimielisesti kuin Euroopan unioni.

Eurofighter Typhoon oli maalattu Suomen väreihin, mutta valmistajalla ei ollut mainoslippiksiä lainkaan.

Pasifistipuolue Vasemmistoliitto ostaisi koneet mieluiten vanhalta viholliselta, Neuvostoliitosta. Koska venäläiskoneita ei ole nyt listalla, Vasemmistoliitto ostaisi ranskalaisen Dassault Rafalen, joka on ratkaisuista omintakeisin. Ilmojen Citroënilla sota hävittäisiin varmasti. Protestikone Rafale syntyi alun perin Ranskan irtautuessa yhteiseurooppalaisesta hävittäjähankkeesta, joten sillä on vasemmistolaiseen diskurssiin sopiva riitainen historia.

Laivastoversionakin lentävä Rafale voi toimia myös Suomen maaperän tapaiselta lentotukialukselta, ja lippikset olivat kolmanneksi parhaat.

Vasemmistoliiton tueksi menisi taistolais-destruktiivinen tuhopuolue Vihreät, joka jo sinänsä on pelottava ase kulkiessaan rintamalla vihollista kohti. Puolue kannattaisi ranskalaishävittäjää, koska Ranska on vapauden, tasa-arvon ja veljeyden mallimaa! Ranskalaiselta Arevalta on saatu myös hienosti toimiva ydinvoimala. Rafalen tueksi menisivät krisut, sillä koneen nimi muistuttaa taivaallisesta sotaväestä. Yhteistä Suomella ja Ranskalla on jatkuva Nato-kenkkuilu ja -pullikointi.

Konevertailun todennäköinen voittaja F-35 on kiltin näköinen mutta vihollisille julmin. Tosin lippikset olivat vertailun lätsämäisimmät. Toisaalta valmistaja jakoi arvokkaimpina mainoslahjoina puhelimiin tarkoitettuja ja elektroniseen vakouluun sopivia varavirtalähteitä.

Perussuomalaiset ostaisi Lockheed Martin F-35 -koneita siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehtäviinsä ja tarkoituksiinsa paras.

Näin siis puolueissa. Ja sitten asiaan.

 

Tarjolla on todellisuudessa vain yksi vaihtoehto

HX-hankkeena tunnetun hankintaprosessin neljästä askelmasta kolme ensimmäistä ovat onneksi pelkkiä läpäisyvaiheita. Kaikki ehdokkaat ovat jo täyttäneet taloudelliset (hinta), turvallisuus- ja puolustuspoliittiset sekä huoltovarmuuteen ja kotimaisen teollisuuden osallistumiseen liittyvät kriteerit. Ratkaisijan rooliin ovat näin ollen jääneet suorituskykyyn liittyvät tekniset ja sotilaalliset seikat, kuten pitääkin.

Tässä suhteessa yhdysvaltalainen häivehävittäjä F-35 on ylivertainen ja olennaisesti muita parempi. Muut ovat 1970-luvulla tai aiemmin aloitetun kehitystyön päätepisteitä, eikä niiden tuotanto jatku pitkään. 

Objektiivisesti ottaen Suomelle on siis tarjolla vain yksi hävittäjäkone, jonka kehittely ja ajantasaistus on taattu koneiden koko elinkaaren ajan jopa 2070-luvulle asti.

F-35 on myös tarjolla olevista ainoa, jonka voi sanoa tuotantotahdin puolesta olevan sarjatuotannossa. Koneita on valmistettu jo lähes 700, ja ainakin hinta putoaa vauhdilla: ensimmäiseen tuotantoerään verrattuna hinta on laskenut 70 prosentilla. F-35-koneita on Euroopan mailla nykyisten tilausten perusteella noin 400, ja kokonaisvalmistusmääräksi ennustetaan yli 3000.

Kaikki hyvismaat lentävät Lockheedilla 2070-luvulle asti.

Myös kilpailijat ovat käytännössä luovuttaneet, vaikka muodollisesti mukana ovatkin. Tosiasiassa yhteiseurooppalainen Airbus ja ranskalainen Dassault kehittelevät jo kuudennen sukupolven häivekonetta kulissien takana, ja Rafalea ostavat vain Intian ja Kreikan tapaiset kehitysmaat tai maat, joille USA ei myy aseita. Iso-Britannia puolestaan suunnittelee yhdessä Italian ja Ruotsin kanssa tutkassa näkymätöntä Tempest-konetta.

Britannian kautta Suomelle tarjottava Eurofighter täyttää vain kilpailuttamiseen liittyvän muotoseikan. Ruotsi tarjoaa Gripeniään vetääkseen Suomen epätoivoiseen kansalliseen hävittäjäprojektiinsa, joka on tullut pienelle maalle kalliiksi. Ruotsin alleviivaamat taloudellisen, teollisen ja puolustuspoliittisen yhteistyön tarjoukset ovat toki houkuttelevia, mutta samalla ne merkitsisivät Suomen sitoutumista lopuillaan olevan projektin kustannuksiin.


Kauppaa on hierottu jo pitkään, ja se on osa puolustuspoliittista liittolaisuutta

Todellisuudessa Suomi on jo kaupallisesti sitoutunut aivan muualle. Suomi solmi marraskuussa 2020 sopimuksen norjalaisen Kongsberg Aviation Maintenance Servicen kanssa F-35-hävittäjien moottorien huoltotoiminnasta. Valtiollinen Patria on nyt yrityksessä vähemmistöomistajana 49,9 prosentin osuudella.

Kongsberg ja Patria ostivat joulukuussa 2018 Norjan ilmavoimien moottoreita huoltavan yrityksen, joka puolestaan omisti belgialaisen F-35-koneiden moottoreita huoltamaan aiotun firman. Sekä Norja että Belgia ovat F-35-koneiden käyttäjämaita.

Muun muassa näillä poliittisilla kaupoilla on pohjustettu tietä siihen, että teollisen yhteistyön kriteerit täyttyvät F-35-koneita hankittaessa ja että koneiden huoltovarmuus toimii.

Suomi on aiemmin hankkinut Yhdysvalloista nykyisiin Hornet-koneisiin aseita, jotka eivät ongelmitta sovi muihin kuin yhdysvaltalaiskoneisiin, joten tämäkin seikka vaikuttaa hankinnan ilmansuuntaan.

Ystävällismieliset kosijat ajattelevat myös veronmaksajien etua.

F-35-koneen valmistaja on lisäksi ilmoittanut, että Lockheedin tarjous ”takaa Suomen alueellisen koskemattomuuden tuleville vuosille.”

Tämä tarkoittaa, että asehankintasopimus on käytännössä sotilaspoliittinen liittolaissopimus. Se merkitsee Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälistä sopimusta, joka toimii Naton rauhankumppanuuden rinnalla vaihtoehtona Suomen Nato-jäsenyydelle, joka ei näytä etenevän.

Tällainen sopimus on Suomelle arvokkaampi kuin Ruotsin tarjoama sotilaspoliittinen integraatio. Ruotsi lähetti jo vuonna 2015 valtiollisen rautatieyhtiönsä kautta Tornion rajalle suuren määrän laittomia maahantulijoita, joita laivayhtiöt eivät ottaneet kyytiinsä tietäen syyllistyvänsä laittoman maahantulon avustamiseen. Ruotsi on siis jo järjestänyt maahamme rikkautta ihan pyytämättämme, joten jatkossa meidän ei tule suostua tämäntapaiseen anteliaisuuteen, vaan voimme kieltäytyä kursailematta. Rajanaapureistamme myös Ruotsi saattaa olla turvallisuusuhka.

Ruotsin panostusta oman koneen kehittelyyn ei ole silti syytä ylenkatsoa. Nähdäkseni SAABin kokonaisjärjestelmä on tarjolla olevista vaihtoehdoista toiseksi paras, sillä siihen sisältyvät yksinkertaisen tehokas maajärjestelmä, kaksi tutkavalvontakonetta, kyky erinomaiseen elektroniseen häirintään sekä häivekoneiden paljastamiseen kykenevä monitutkamalli, joka on kommunikaation mestariteos.

Itse kone on kuitenkin vanhentunut, ja konetyypin etuna pidetty avioniikan ja asejärjestelmien erottaminen johtuu lähinnä siitä. Vanhaan lavitsaan ei saanut uutta elektroniikkaa, ja siksi ne oli parasta eristää toisistaan.

Rakastan länsikoneiden jylinää Suomen taivaalla, sillä Venäjä on osoittanut jatkuvaa laajenemisen halua. Kuvassa Patrouille de France.

Myös Eurofighter on suoritusarvoiltaan erinomainen, mutta lisäksi kone loistaa tutkassa. Suomella on yksi Euroopan vahvimmista kenttätykistöistä, mutta ongelmana on koko ajan ollut tulen kantavuus, toisin kuin esimerkiksi Venäjän Iskander-ohjuksilla, joilla voidaan iskeä koko Suomen alueelle. Tästä syystä Suomi tarvitsee hyökkäyskoneena pidetyn häivehävittäjän, joka ulottaa puolustuksellisten vastaiskujen mahdollisuuden myös potentiaalisen vihollisen alueelle ja ilmatilaan.

Jos siis Puolustusvoimien asiantuntijaraati tarjoaa ministeriön kautta eduskunnalle jotakin muuta kuin F-35:ttä, on syytä epäillä virhettä, informaatiovaikuttamista tai lahjontaa.

 

Kaupanteon huono hetki: taloudellinen ahdinko ja paradigman vaihdos

HX-hankkeessa tähdätään miehisen suorituskyvyn korvaamiseen, ja siksi koneiden määrä ei ole ainoa päätökseen vaikuttava tekijä, vaikka Ilmavoimat onkin mitoittanut toimintansa 64 koneen varaan. Jokainen valmistaja tarjoaa nyt normiksi muodostunutta 64 konetta, joka on historiallinen jäänne Pariisin rauhansopimuksen ajalta. Myös hintakatto on pitänyt, kun kaikki ovat edelleen mukana loppuvuodesta tapahtuvaa eduskuntapäätöstä varten.

Kaivopuiston ilmailunäytös kaikkine mainostempauksineen osoittaa, millaisiin ponnistuksiin valmistajat ovat ryhtyneet markkinoidakseen valtiontaloudellisesti jättiläismäisen hankkeen kansalaisille.

Päätöksen ajankohta osuu huonoon hetkeen, sillä vaihtoehtoja on käytännössä vain yksi. Kymmenen vuoden lisäodotus saatettaisiin palkita ainakin kahdella uudella viidennen sukupolven vaihtoehdolla, ja paradigman voisi kannattaa antaa vaihtua.

Taistelu tuottaa vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä.

Hankintapäätöksellä ei olisi välttämättä mikään kiire. Nykyiset Hornet-koneet ovat edelleen ajanmukaisia ja tehokkaita mahdollisia vastustajia vastaan. Koronakriisi on lisäksi syventänyt valtiontalouden tilaa niin, että päätöksen lykkääminen olisi viisasta.

Hankintapäätöstä ollaan tekemässä noin viideksi vuosikymmeneksi eteenpäin, ja siksi hankittavan tekniikan tulisi antaa kehittyä. Viivyttelyn kello käy suomalaisten eduksi myös hinnan pudotessa ajan myötä.

Uusilta koneilta vaaditaan pitkää elinkaarta, joten vanhenevaan tekniikkaan investoiminen voisi tulla joka tapauksessa kalliiksi. Vertailun vuoksi Suomi osti 1970-luvulla tuolloin huippunykyaikaisia Hawk-harjoituskoneita, joista ensimmäiset toimitettiin 1980. Kone on edelleen noin 40 vuoden jälkeen ajantasainen, ja laivuetta on täydennetty Sveitsistä edullisesti saaduilla käytetyillä koneilla. 

Hankinta-aika on vaikea, kuten konfliktien hallinnassa aina (kuvassa Hawkin kilpailijat).

Toisaalta HX-hankinnan viivyttäminen saattaisi olla epäviisasta, sillä hankinnan lopputulos olisi todennäköisesti kymmenenkin vuoden päästä F-35 muiden poistuttua markkinoilta ja uusien haastajien ollessa vasta puolivalmiita. Myös nykyisen kaluston ylläpito kallistuu vuosi vuodelta.

On parempi, että on yksi erinomainen vaihtoehto kuin ei vaihtoehtoa ollenkaan. Tilanne on joka tapauksessa paljon parempi nyt kuin neuvostoaikana, jolloin mahdollisia hankintamaita oli kolme: puolueettomuutta larppaava Ruotsi, kehitysmaita tukeva Ranska ja vakiovalintana liitto, joka neuvoi, Neuvostoliitto, jonka kanssa Suomella oli vastoin tahtoamme pakotettu ystävyyssopimus.

 

Turvallisuuspolitiikan vanhanaikaisuus ja väärä fokus

Älyllinen kysymys on, mitä Euroopassa ja muissa länsimaissa täytyy niin kauheasti pelätä, että hävittäjiä tarvitaan tuhansien koneiden kaaderi. Sotateollinen kompleksi toimii ilmeisesti hyvin, vaikka kaikki muu onkin vialla, kun aselajien ylläpito nielaisee valtavan osan valtioiden budjeteista.

Todelliset uhat tulevat joka tapauksessa aivan muualta kuin Euroopan maiden ja Pohjois-Amerikan keskinäisistä suhteista.

On selvää, että Suomelle ei riitä pelkkä ilmatorjunta, sillä ilmapuolustuksen pitää pystyä toimimaan myös vihollisen ilmatilassa. Pelkän ilmatorjunnan ja ohjuspuolustuksen varaan jättäytyminen tarkoittaisi, että vihollinen puolestaan toimii Suomen ilmatilassa.

Finis Finlandiaeta toivovia yliopistososialisteja puolustuspoliittinen hankinta tietenkin kismittää.

Pohjoiset maat eivät tosiasiassa muodosta toisilleen suuria uhkia. Todellisia uhkia ovat islamilaisen irrationalismin leviäminen, hallitsemattomat väestöjen liikehdinnät, väestöräjähdys ylipäänsä ja sen aiheuttama luonnon tuhoutuminen. Aikana, jolloin flunssavirus laittoi maailman polvilleen, on syytä huolestua myös joukkotuhoaseista, joihin eivät tepsi perinteiset aseet.

Joskus maailma todennäköisesti näkee päivän, jolloin jokin identiteettipoliittinen (luokkastrateginen) ryhmittymä räjäyttää jossakin väestökeskittymässä kahden megatonnin ydinlatauksen tuhoten kaiken noin kahdenkymmenen kilometrin säteeltä ja rikkoen ikkunat vielä kolmenkymmenen kilometrin päässäkin. Näin ydinaseiden käyttö ”laajenee huomattavasti nykyisestä”.

Tai jokin Pohjois-Korean tai Pakistanin tapainen terroristivaltio lähettää uraani- tai plutoniumpomminsa maata kiertävälle radalle kilpailemaan auringon kanssa ja tuottaen siten elektromagneettisen pulssin, joka sulattaa kaiken piiritekniikan horisontin laajuiselta alalta.

Näin tuhotuvat myös ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät, mikä puolestaan johtaa maanosan laajuisiin ydinkatastrofeihin, kun taas hävittäjäkoneet pysyvät maassa.

Tällaisten seikkojen vuoksi turvallisuuden takaaminen tulee aina vain kalliimmaksi. Syinä siihen ovat eripuraa aiheuttava monikulttuuri-ideologia ja hallitsemattomaksi käyvä maahanmuutto ja sen aiheuttama sekasorto. Hampaisiin asti aseistautuminen on turhaa, jos rajakontrolli ei rauhan aikana pidä poliitikkojen tyhmyyden vuoksi.


Faktanurkka

– Suomi ei ole ostamassa vain lentokoneita vaan monitoimihävittäjiä, jotka voivat toimia esimerkiksi tiedustelun tähystys- ja tulenjohtopisteinä kenttätykistölle tai korveteille uudessa verkostomuotoisessa johtamisjärjestelmässä. Monitoimihävittäjien tarkoitus on osittain korvata sotilasliittoihin kuulumattomalta Suomelta puuttuvia viestintä- ja vakoilusatelliitteja.

– Suomi ei halua puolivalmiin tuotteen koekäyttäjäksi vaan täysin valmiin paketin.

– Uusilla koneilla ei korvata vain entisten määrää vaan niiden suorituskyky, joten määrä voisi periaatteessa olla 64:ää suurempikin, tai pienempi.

– Arvioitavina eivät ole pelkästään esimerkiksi tulivoima tai nopeus vaan myös uudet ominaisuudet, kuten kyky elektroniseen sodankäyntiin ja tutkassa näkymättömyys – perinteisten huoltovarmuuden, tukitoimintojen ja asejärjestelmien nopean ajantasaistettavuuden lisäksi.

– Eri osatekijöiden painotussuhteet arvioinnissa ovat sotilassalaisuuksia. Koska kaikkiin tarjouksiin liittyy sekä etuja että haittoja, ratkaisu jää riippumaan nimenomaan niiden keskinäisistä suhteista, mistä puolestaan seuraa, että valinnan oikeellisuus ja tarkoituksenmukaisuus voidaan tietää vain Puolustusvoimissa.

– Hankintaa ei tehdä tänä vuonna tarjolla olevista malleista vaan vuonna 2025 markkinoille tulevista, joten asiassa joudutaan katsomaan myös kristallipalloon.

– Muiden maiden valinnat vaikuttavat tuotantolinjojen auki oloon ja ylläpidon saatavuuteen sekä sitä kautta Suomen valintaan.

– 10 miljardin euron kokonaishankintasummasta osa on varattu tuleville vuosille ja aseistukseen. Hankittaessa 64 konetta tulisi yhden koneen hankintahinnaksi muutoin 156 miljoonaa, mutta tosiasiassa pelkkien koneiden nykyinen yksikköhinta on noin puolet tästä. Kokonaiskäyttökustannukset eivät saa ylittää nykyistä 250 miljoonaa vuodessa.

– Absoluuttista hinta-arviota on mahdotonta ja tarpeetonta esittää, vaikka media ja poliitikot kiinnittävät huomiota lähinnä siihen. Myöskään asunto- ja autokaupoissa hintalappuun ei laiteta lämmitys- tai polttoainekuluja koko elinkaaren ajalta. Historia osoittaa, että elinkaarikustannukset poikkeavat joka tapauksessa ennustetusta, eikä vertailussa pitäisi niinkään tuijottaa nykyiseen hintaan kuin miettiä suhdelukua: millaista vastinetta käytetyllä rahalla saadaan ainakin seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan?

– Puolustusvoimat tekee yhden hankintaesityksen Suomelle parhaiten soveltuvasta vaihtoehdosta puolustusministeriölle, joka arvioi asian puolustus- ja turvallisuuspoliittiset vaikutukset. Puolustusministeri esittelee asian tämän jälkeen valtioneuvostolle, jonka on tarkoitus antaa asia eduskunnan päätettäväksi. Lopullisen ratkaisun tekee eduskunta, joka päättää myös ratkaisun ajankohdasta ja voi valita esitetystä poikkeavankin vaihtoehdon tai siirtää päätöksentekoa. Tämä merkitsee, että asia voi viime vaiheessa puoluepolitisoitua, ja sen käsittelyssä mitataan vihervasemmistolaisen hallituksen ja Puolustusvoimien keskinäinen kannatus.

– Suomi saa joka tapauksessa arvokasta tietoa myös niistä koneista, joita se ei hanki. 

– Tämän kirjoittajalla ei ole pääsyä tarjouksiin eikä puolustushallinnon tietoihin vaan pelkkään julkisesti saatavilla olevaan dataan. Alla oleva järjestys on oma arvaukseni kandidaattien paremmuudesta, ja vuoden lopulla nähdään, kuinka pahasti olen ollut väärässä.


Puoltavia ja epäsuosittavia seikkoja

 

1. Lockheed Martin F-35A Lightning II

+ Heikko tutkassa havaittavuus (häiveominaisuudet).

+ 360 asteen tilannekuva lentäjälle.

+ Kehittyneet elektronisen häirinnän kyvyt.

+ Nykyisiä Horneteja suurempi asekuorma.

+ Todennäköinen päivitettävyys 2070-luvulle ja yli 3000 koneen tilauskanta.

+ Luotettava ja sarjatuotantoon edennyt toimittaja, joka vastaa myös koulutuksesta ja kyvystä itsenäiseen ja omavaraiseen käyttöön.

+ Mahdollisuus hankkia täydet 64 kappaletta viidennen sukupolven häivekoneita tavallisten kokonaishinnalla.

+ Tarjouskilpailujen testivoittaja ja hankintapäätös valtaosassa maita (muiden muassa Norja, Tanska, Belgia, Italia, Japani ja Sveitsi, joka perui Gripen E:n hankinnan kansanäänestyksessä).

– Hitain.

– Riittävät mutta eivät erinomaiset lento-ominaisuudet.

– Lentotunnin nykyinen hinta noin 25 000 euroa (Gripenillä 7000 euroa).

– Häiveominaisuuksien mahdollinen murtaminen tulevaisuudessa.

– Avioniikan ja aseohjausjärjestelmän punominen yhteen noin 10 miljoonaa riviä pitkään koodiin ja järjestelmän käynnistysvaikeudet sekä mahdollinen haavoittuvuus.

– Operatiivisten kykyjen valmistuminen vasta viime aikoina ja käyttökokemusten ohuus.

– Räätälöity suurvalta-armeijalle, joka nojaa asemansa hopealuoti- ja tiikerinloikkailmiöön, eli tekniseen ylivertaisuuteen, toisin kuin Suomi.

– Valmistus ja ylläpito on keskitetty muualle kuin Suomeen (pääasiassa Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Japaniin).

– Epävarmuus, onko kaikkien aikojen kallein hävittäjäkonstruktio sittenkin taktinen erehdys ja päivänvaloa sietämätön luolien lepakko.


2. SAAB 39 E Gripen ja GlobalEye-valvontakone

+ Edulliset käyttökulut.

+ Asejärjestelmien helppo ajantasaistaminen avioniikan erillisyyden vuoksi.

+ Räätälöity pohjoismaisiin oloihin ja pohjoismaiselle armeijalle.

+ Kyky paljastaa häivekoneita kahden tai useamman koneen tietovaihdon kautta.

+ Kyky elektroniseen sodankäyntiin rungon ulkopuolisilla ja helposti päivitettävillä säiliöillä.

+ Runsaat teollisen ja jopa sotilaallisen yhteistyön tarjoukset.

+ Soveltuu varusmiesarmeijan osittain ylläpidettäväksi.

+/– Valmistaja valmistelee jo osallistumista häivekoneen kehittelyyn Britannian kanssa, mikä toisaalta voi avata myös Suomelle teollisia, tosin korkean riskin, mahdollisuuksia.

– Gripenin tuotanto päättyy, jos tilauksia ei tule.

– Tutkavalvontakoneet ovat vihollisen ensisijaisia maaleja ja helposti neutraloitavissa.

– Riippuvuus pienestä toimittajasta ja toimittajamaasta.

– Ei tarjoa merkittäviä parannuksia eikä tutkassa näkymättömyyttä.

– Yleisominaisuuksiltaan keskinkertainen.


3. BAE Systems Eurofighter Typhoon

+ Nopein, eli ehtii vaikka Kuopiosta Suomenlahdelle rajoja partioimaan.

+ Erinomaiset taitolento-ominaisuudet, nousukyky ja liikehdintä.

+/– Valmistajamaista Espanja tilasi 20 kappaletta. Myös Saksa tilasi 90 kappaletta suosien paikallista teollisuutta ja pitäen tuotantolinjat auki, mutta ilmavoimien esikuntapäällikkö olisi halunnut F-35:n ja erotettiin...

–/+ Valmistaja Airbus ja ranskalainen Dassault suunnittelevat jo kuudennen sukupolven hävittäjää, josta tosin on tulossa huomattavasti raskaampi. Tällöin Typhoon pysyy tuotannossa tai ainakin vahvuudessa.

– Eurooppalainen eripura voi haitata monikansallisen hankkeen jatkumista tulevaisuudessa, ja huoltovarmuus voi kaatua Euroopan maiden keskinäisiin konflikteihin.


4. Boeing F/A-18 Super Hornet ja EA-18G Growler

+ 25 vuoden kokemus toimittajasta.

+ Yhteensopivat maajärjestelmät.

+ 64 koneesta 14 ovat elektroniseen sodankäyntiin karkaistuja Growler-malleja.

+ Nykyisiä Horneteja terästetympi toimintakyky.

– Elektronisen sodankäynnin ominaisuudet on eriytetty vain tiettyihin malleihin.

– Nykyisiä Horneteja heikompi liikehdintäkyky ja kaarto-ominaisuudet.

– 1960-luvulla aloitetun kehitystyön lopputulos.

– Todennäköinen poistuminen tuotannosta F-35:n syrjäyttäessä koneen Yhdysvaltain armeijassa.


5. Dassault Aviation Rafale

+ Yksinkertainen ja minimiperiaatetta noudatteleva toteutus.

+ Kenttäkokemuksin toimivaksi todettu.

– Täysin omaperäinen toteutus.

– Riippuvuus pienehköstä suurvaltatoimittajasta.


Aiheesta aiemmin:

Hävittäjähankinnat ja ilmaismainonnan immelmannit

Häivähdys hävittäjähankinnoista

1. elokuuta 2021

Uusi poliittinen tuomioistuin – ”Oikeusvaltiokeskus” voi vaarantaa kansalaisten perusoikeudet

Hallituksessa riittää halua yhteisen hyvän jakamiseen omien kansalaistemme velaksi ja taloudelliseksi tappioksi. Tämä ilmenee Helsingin yliopiston ja ulkoministeriön vähin äänin perustamasta Oikeusvaltiokeskuksesta.

Keskus on keitetty kokoon kesällä, ja sen tavoitteeksi sanotaan ulkoministeriön alaan kuuluvan kehitysyhteistyön vahvistaminen. Varat otetaan kehitysyhteistyövaroista.

Keskus toimii Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yhteydessä, mutta sen johtajaksi nimitettiin vailla tieteellisiä näyttöjä oleva vihreiden entinen kansanedustaja Tuija Brax. Tämä viittaa siihen, että keskuksesta on tulossa uusi ”poliittinen tuomioistuin” jo muutonkin pitkälle politisoituneen oikeuslaitoksen kylkeen.

Koska rahat veistetään ulkoministeriön jo hyväksytystä budjetista, Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on saattanut lipsahtaa eduskuntakäsittelyn ohi. Myös Oikeusvaltiokeskuksen rooli on ongelmallinen, sillä sen tarkoitus on puuttua muiden maiden sisäpolitiikkaan ja oikeusoloihin. Siten astutaan helposti kansallisen suvereniteetin alueelle toisten maiden itsemääräämisoikeutta rikkoen.


Mihin oikeusvaltiokeskusta tarvitaan? 

Olen toki ollut itsekin pitkään sitä mieltä, että parasta, mitä Suomesta voitaisiin kehitysmaihin viedä, olisivat oikeus- ja hyvinvointivaltion periaatteet, toisin sanoen poliittinen järjestelmämme, johon ainakin muodollisesti kuuluvat sananvapaus, uskonnonvapaus ja vapaa markkinatalous. Mikäli nämä saataisiin toteutumaan myös islamistisissa maissa, ratkeaisi moni taloudellinen, poliittinen ja ihmisoikeusongelma.

Euroja jakelemalla emme voi näkyvästi ja tehokkaasti vaikuttaa, eivätkä ihmisoikeudet ole mitään erillisoikeuksia, joita voitaisiin edistää irrallaan koko poliittisesta järjestelmästä. Euro- ja dollaridiplomatia ovat kerrassaan vääriä menetelmiä maailman parantamiseen, ja sen vuoksi taloudellinen kehitysapu pitäisi kokonaan lopettaa. Peruskysymyksenä säilyy joka tapauksessa se, miksi suomalaisten pitäisi niin kovasti muiden maiden asioihin vaikuttaa.

Jos asiaa ajatellaan ympäristönsuojelun kannalta, kehitysavun ehdoksi pitäisi asettaa, että kehitysmaat sitoutuvat rationaaliseen moraalifilosofiaan ja laativat suunnitelman väestönkasvunsa kääntämiseksi laskuun sekä pysyvät siinä useiden sukupolvien ajan. Kehitysmaiden väestöräjähdyshän on syynä lähes kaikkiin suurin ongelmiin, kuten aliravitsemukseen, ympäristön tuhoutumiseen ja sotiin.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin valvoa oikeusvaltion toteutumista täällä Suomessa ja Euroopan unionissa, toisin sanoen laittaa ensinnä oma tontti kuntoon. Vieraiden kansankuntien ihmisoikeuksilla ja toimeentulo-ongelmilla pamputetaan nykyisin lähinnä omia kansalaisiamme heidän perusoikeuksiaan, kuten sananvapautta, vastaan rikkoen. Juuri siksi ihmisoikeudet ansaitsivat huomiota Suomessa.

Totesin jo kirjassani Totuus kiihottaa (s. 185), että Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta poikkeuksellisen paljon huomautuksia erityisesti sananvapauden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksista. Vaakalaudalla ovat olleet erityisesti perussuomalaisten ihmis- ja perusoikeudet (s. 186).

Kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa luvussa 8 ”Diskurssin oikeustieteellistyminen ja ihmisoikeuskultti” myös ihmisoikeusfundamentalismista, josta ovat puhuneet oikeustieteilijät Aulis Aarnio ja Markku Helin. Ministeriöistä poliittisesti ohjatuissa ja rahoitetuissa hankkeissa on vaarana, että ”oikeusvaltiolle” sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteille annetaan operationaalinen asema pohtimatta, mitä nämä itse asiat filosofisesti katsoen ovat ja merkitsevät

Ulkoministeriössä munittu ja haudottu Oikeusvaltiokeskus edustaa universaalisosialismin metafyysistä vastinetta: ihmisoikeusfundamentalismia. Vasemmistoretorisesti ajatellaan, että jokin keskus voisi korjata maailman vääryydet, vaikka tosiasiassa se tarjoaa hillotolpan poliittisesti palkituille ihmisoikeusahmateille samalla, kun diktaattorit popsivat aamupaloikseen pikkulapsia pakastimesta.

Kansainvälisten valtiosopimusten ja EU:n velvoittamilla doktriineilla on ohitettu kansallisia perustuslakeja tavalla, joka on tehnyt ihmisoikeusfundamentalismista puhumisen tärkeäksi. Ihmisoikeusfundamentalismia on arvostellut muiden muassa Aulis Aarnio kirjassaan Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus (2014).

Ongelman totesi jopa Mikko Puumalainen väitöskirjassaan EU:n etusijaperiaatteesta Suomen valtiosäännössä vuodelta 2018. Hänen kannanottonsa oli merkittävä, sillä Puumalainen on aiemmin ottanut vähemmistövaltuutettuna kantaa muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimusta myötäillen ja kotimaisia perusoikeuksiamme, kuten sananvapautta, polkien.

Politiikassa ja lain soveltamisessa on ohitettu kansallisia etuja ja intressejä tavalla, joka on johtanut politiikan moraalikatoon ja legitimaatiokriisiin. Se näkyy tutkimuksessani osoittamallani tavalla: halkeamisena lähinnä kahteen viestinnälliseen klusteriin, eli kansallismieliseen ja monikulttuuri-ideologiseen. Kiistely totuudesta juontaa juurensa kansalaisyhteiskunnassa ja väestössä tapahtuneesta repeämästä, jonka syiksi osoitin EU:n liittovaltio- ja keskittämispolitiikan sekä sosiaalietuuksia tavoittelevan maahanmuuton. EU:n harjoittama komentodemokratia ei ole mitään demokratiaa, ja se uhkaa kansallista vapautta.

 

Oikeusvaltioperiaatteet ovat vaarassa Suomessa 

Vaarassa ovat olleet ja ovat edelleen nimenomaan kantaväestöjen ja kansalaistemme tasa-arvoinen ja yhdenvertainen kohtelu. Siksi Oikeusvaltiokeskuksen kannattaisi keskittää toimintansa mielenkiinto oikeusvaltion toteutumiseen Suomessa. Syitä tähän on useita. Uhattuina ovat olleet muiden muassa

1) sananvapaus, kun EU on puuttunut Euroopan kansallisvaltioiden sisäpolitiikkaan ja kansalaisten keskinäiseen viestintään vihapuhesakoilla sekä velvoittamalla Internet-jättiläisiä poistelemaan kansalaisten viestejä ilman oikeudellista tutkintaa,

2) verovarojen oikeudenmukainen käyttö EU-maiden kesken, kun yhdet maat on pantu maksamaan toisten maiden menoja,

3) ilmastopolitiikan tehokkuus ja oikeutus, kun esimerkiksi paljon saastuttavalle Kiinalle annettiin Pariisin ilmastosopimuksessa lupa jatkaa päästöjään vuoteen 2030 asti, ja

4) EU:n keskeiset rakenteet, kun Dublin II -asetusta ei ole noudatettu, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen velvoitteet valtioiden velkasuhteen hillitsemisestä on laiminlyöty ja ”no bail out” ‑säädöksen yli on kävelty keskuspankkirahoituksella.

Tällaiset virheet ja laiminlyönnit ovat vaarantaneet oikeusvaltioperiaatteen Euroopan maissa tavalla, jonka vuoksi EU-maiden pitäisi ensin löytää malka omasta silmästään ennen kuin ne ryhtyvät ripittämään muita.

Myöskään vuonna 2012 Suomeen perustettu valtiollinen Ihmisoikeuskeskus ei ole millään tavoin puuttunut sananvapauden ja tutkimustoiminnan vapauden kaventamiseen maassamme, mutta se on jaksanut länkyttää ammattitoimittajien ja valtavirtamedian puolesta, jotta nämä saisivat mustamaalata vaihtoehtomediaa ja jatkaa räksytystään kriittisiä tieteenharjoittajia vastaan.

Tämä ei ole ihme, sillä Ihmisoikeuskeskus on täytetty vihervasemmistoon kallellaan olevilla viranomaishenkilöillä, joiden tehtävä on puolustaa globaalia monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttovirtoja. Siten se vastaa valtiollisia tasa-arvo- ja muita valtuutettuja, joita kihisee ja sihisee maa mustanaan.

Yhdenkään viranomaiselimen henkilökuntaa ja jäseniä ei ole valittu avoimilla menettelyillä eikä perusteilla. Varoittavimpana muistona on vailla laissa vaadittua kelpoisuutta olevan Eva Biaudet’n (ruots.) nimittäminen vähemmistövaltuutetuksi valtioneuvoston erivapaudella kolmenkymmenen oikeasti pätevän ohi. Hänet virkaan nostaneena oikeusministerinä toimi Tuija Brax, joka nyt palkittiin poliittisella viralla.

Poliittinen virkanimitys, jolla ohitetaan pätevämpiä, on jo sinänsä räikeä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusrikos, joka vaarantaa oikeusvaltioperiaatteen.

Ristiriitaista Oikeusvaltiokeskuksessa on myös sen moraaliposeeraava ja ongelmia projisoiva olemus. Vihervasemmistolainen hallitus pyrkii kovistelemaan muita maita korjaamaan oikeusolojaan, mutta tosiasiassa vihervasemmisto on ollut sulaa vahaa maailman ongelmien edessä. Erityisesti taloustuhopuolue Vihreät on avannut sydämensä ja kukkaronsa turvapaikanhakijoille, jotka eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivallan, ihmisoikeusongelmat, tasa-arvon rikkomukset ja raiskaukset tänne.

Jos (ja todennäköisesti kun) Oikeusvaltiokeskus ei valvo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se sivuuttaa maassamme tehdyt ihmisoikeusrikokset, joita toimeenpannaan viranomaiskohtelussa ja joista Suomi on saanut useita huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ja jos Oikeusvaltiokeskus valvoo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se tekee sen joka tapauksessa puolueellisesti: poliittisen vihervasemmiston hyväksi ja kuristaen sananvapauden silmukkaa entistä kireämmälle ”ihmisoikeuksien puolustamiseksi”. Oikeusvaltiokeskus todennäköisesti vain syventää sitä syöveriä, jossa poliittisista oikeudenkäynneistä kärsivä Suomi jo on.


Kelluvat merkitsijät ja ajattelun tyhjäkäynti

Olen tietenkin myös periaatteellisessa mielessä eri linjoilla tavasta, jolla huomio ja huolten aiheet ovat siirretyt kotimaisista asioista kansainvälisiin yhteyksiin. Kirjassani Totuus kiihottaa osoitin, että vika piilee yleisessä internationalismissa.

Nykyisessä asenneilmapiirissä ihmisoikeuspuheesta, jonka mukaan ”perussuomalaisten kanssa ei tehdä kompromisseja”, on tullut eräänlaista ”ässäkortin lyömistä pöytään”. Sellaisen vallankumouspuheen kautta ”oikeudenmukaisuuteen”, ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” viittaamisesta on tehty eräänlainen retoriikan ylittämätön raja, johon vedotaan kuin uskonnolliseen ilmoitukseen.

Siinä, missä tasa-arvon ihanne luo kuvitteellisen ja ansaintaperustaista oikeudenmukaisuutta vastustavan moraalisen tyhjiön, ihmisoikeuskultti puolestaan täyttää valtakuntien laarit sosialististen elovainioiden viljalla. Ja aivan niin kuin monikulttuurisuus tekee merestä laajan mutta matalan ja syvyys menetetään omasta kulttuurista, niin myös tasa-arvolla tykittämisestä on tullut käänteistä syrjintää, jolla vierasperäisiä etuoikeutetaan oman kansamme ohi.

”Tasa-arvolla”, ”yhdenvertaisuudella” ja muilla kyseenalaistamattomiksi julistetuilla ihanteilla korventaminen on mennyt liian pitkälle. Samalla on unohdettu kuuluisan psykoanalyytikon ja filosofin Erich Frommin varoitukset siitä, millä tavalla itseään vapaana ja hyveellisenä pitävä ihminen on vaarallinen (teoksessa Escape from Freedom, 1941). Juuri idealisteista tulee pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään piilevää pahuutta.

Anekdoottisesti voidaan muistuttaa, että Ranskan vallankumous sulki terrorin vuosina 1793–1794 vankilaan noin 300 000 ja surmasi 50 000 henkeä. Silti vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden universalistiset ”oikeusvaltioperiaatteet” eivät jaksa järkyttää nykyisiä hyveiden perään haikailevia haaveilijoita.

 

Oikeusvaltiokeskus on orwellilaisuuden hedelmä 

Aito kansallismielisyys puolestaan ei ole imperialismia, vaan imperialismia edustavat nykyisin monikulttuuri-ideologia, kansainvälinen kapitalismi ja globalisaatio. Niiden vääryydet ovat johtamassa yhtä aikaa isännättömän pääoman ja yhteismaan tragediaan, kun kansallinen varallisuus on riistetty kansakunnilta pois.

Yhteisistä resursseista, kuten ilmakehästä, puolestaan pyritään huolehtimaan vaatimalla lisää investointeja jo muutenkin ilmastotehokkaissa länsimaissa, joissa ne tulevat kalliiksi. Samalla ajetaan teollisuus paljon päästäviin kehitysmaihin, joissa parannustoimet olisivat halvempia ja siten tehokkaampia. Niitä ei kuitenkaan suostuta tekemään, vaan tuetaan kehitysmaiden ilmastopoliittista vapaamatkustusta. Tämä ei ole oikeusvaltioperiaatteiden mukaista eikä taatusti oikeudenmukaista.

Sen sijaan suomalainen kansallismielisyys on humaani ja todellista tasa-arvoa ja oikeusvaltiota edistävä liike, joka yhteisvastuullisesti puolustaa kansallista etua, hyvinvointivaltiota, ympäristöä ja ihmisoikeuksia. Tämän teemme perustaen toimintamme valtion ja kansakunnan luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen, kansalliseen suvereniteettiin ja hegeliläis-snellmanlaisen valtiofilosofiaan.

Vihreän ulkoministerin Pekka Haaviston, sosiaalidemokraattisen ulkomaankauppaministerin Mikko Skinnarin ja Helsingin yliopiston rehtorin Sari Lindblomin yhdessä kokoon hymistelemä Oikeusvaltiokeskus pahimmillaan vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion, kun oikeusvaltioperiaatteiden verukkeilla aletaan polkea kansalaisten perusoikeuksia, kuten oikeutta vapaaseen sanankäyttöön ja poliittisten mielipiteiden ilmaisemiseen. 

Sellainen Oikeusvaltiokeskus rikkoo kansallista suvereniteettia ulkomailla reuhatessaan ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta. Ja se rikkoo kansallista suvereniteettia Suomessa pakottamalla kansalaisiamme noudattamaan kansainvälisten sopimusten muualta kotoisin olevia periaatteita omassa maassamme. Perimmältään Oikeusvaltiokeskus on siis universaalisosialismin mätä hedelmä.

Oikeusvaltiokeskuksen johtajanimityksen yhteyshenkilönä toimi vihervasemmistoa tukevista sananvapauden rajoituspyrkimyksistään tunnettu professori Kimmo Nuotio, joka markkinoi virkaa Twitterissään löytääkseen myös tieteellisesti epäpäteviä hakijoita, sillä tehtävä oli läänitetty vihervasemmistoa varten.

Oikeusvaltiokeskus liimataan nyt Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kylkeen, ja sen toimintaa vahtimaan laitetaan ”strategisen ohjauksen tueksi ohjausryhmä” eli eräänlainen valvontakomissio, johon ”kutsutaan jäseniä muiden korkeakoulujen, valtionhallinnon ja kansalaisyhteiskunnan edustajista”. Siis ”kutsutaan”, toisin sanoen valikoidaan poliittisilla perusteilla.

 

Tuija Braxin oma yksityinen tuomioistuin

Sellaisista byrokraattisin ja poliittisin motiivein johdetuista oikeudenjako-orgaaneista, joissa ministeriöt pyrkivät käyttämään tiedettä politiikanteon välineenä, on huonoja kokemuksia. Pahimmillaan ne rikkovat Montesquieun vallanjako-opin, murtavat oikeuslaitoksen riippumattomuuden ja sekoittavat poliittisen vallan tuomiovaltaan.

Pikemminkin Suomi tarvitsisi perustuslakituomioistuimen, jotta sen tehtäviä ei tarvitsisi hoitaa monista intressiristiriidoista kärsivässä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Koska suuri osa suomalaisista valtiosääntöjuristeista on poliittisen vasemmiston etäispäätteitä, on tosin vaara, että myös perustuslakituomioistuimesta tulisi poliittinen tuomioistuin tai oikeuskanslerinviraston tapainen kumileimasin, jolla oikeutetaan istuvien hallitusten punavihreää politiikkaa.

Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on osa tieteen ja oikeuslaitoksen vihervasemmistolaista politisoitumista. Tuija Braxin yksityisellä Oikeusvaltiokeskuksella hallitus pyrkinee tekemään Suomesta koko maailman oikeusaputoimiston ilman, että siitä olisi suomalaisille veronmaksajille mitään hyötyä. Päinvastoin: kyseinen poliittinen toimielin saattaa vaarantaa suomalaisten ihmisten oikeusturvan jakamalla oikeutta poliittisesti.

Tuija Braxin nimittäminen Oikeusvaltiokeskuksen johtajaksi antaa näyttöä tavasta, jolla vihervasemmisto röyhkeästi perustaa ja valloittaa itselleen julkisia virkoja ja nimittää niihin poliittisia kellokkaitaan. Tieteen liepeillä esiintyessään vihervasemmiston etäispäätteet pyrkivät käyttämään poliittista valtaa asiantuntijavallan tai tuomiovallan kaavussa. Näin Neuvostoliitossa.