28. huhtikuuta 2008

Wippie ja hipit


Hallituksen vetämä mccarthylainen politikointi jatkuu, kun Suvi Lindénin (mikä yllätys!) ehdottama lakiesitys antaisi työnantajille poliisiakin suuremmat valtuudet tutkia työntekijöidensä sähköpostia. – Ei näin. Suvi-parka olisi ehkä sopinut paremmin ulkoministeriksi, sillä hän näyttää olevan totaalisen pihalla kaikesta.

Liikesalaisuuksien levittämiseen on sähköpostin lisäksi vähintään tuhat ja yksi muuta reittiä. Uusi laki vain lisäisi kontrollia, mutta väärinkäytöksiä sillä ei pystyttäisi estämään. Tuloksena voi olla, että ihmiset luopuvat kokonaan niiden sähköisten medioiden käyttämisestä, joita hallitus, viranomaisvalta, työnantajat tai muut tahot alkavat tarkkailla. Haitat ovat taaskin suuremmat kuin mahdolliset edut voisivat olla. Tämän näyttävät ymmärtävän jopa jutussa haastatellut juristit, mutta eduskuntaan ei näytä mahtuvan muita kuin tietotekniikasta täysin tietämättömiä tyyppejä.

Todellisuudessa laki ei koskisi vain yrityksiä vaan myös kirjastoja, kouluja, yhdistyksiä ja puolueita, ja sen seuraukset ulottuisivat ihmisten kotikoneille asti. Lisäksi laissa ei edes mainita sähköpostia vaan se kattaa kaikki internetvälitteisen viestinnän muodot mukaan lukien chatit, ip-puhelut kuten Skypen ja myös vertaisverkkojen käytön, joten ei ihme, miksi myös oikeusoppineet pitävät sitä perustuslain vastaisena. Perustuslait näyttävätkin olevan näissä asioissa pelkkää paperia poliitikoille. Jos poliittinen tai viranomaisvalta ei saa sananvapautta lyötyä palasiksi lakiteknisellä hienostelulla, se ottaa nuo vapaudet väkisin. Mutta mitä se kannattaa? Rajoittamalla kansalaisten vapauksia poliitikot murentavat myös omaa vapauttaan.

Tapaus osoittaa jälleen sen, että tietotekniikan valtatielle heittäytyjillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi. Normatiivinen paimentaminen vain estää ihmisten hyvinvoinnin kasvua. Toisen esimerkin tarjoaa käräjäoikeuden äskeinen päätös sakottaa naapurin langattoman netin käyttämisestä. Tämä on vaarassa tehdä esimerkiksi Wippien tapaisen avoimen netin rakentamisyritykset tyhjiksi. Sanoma-yhtiöiden kontrollikoneisto kehtasikin pukea asennemuokkauksensa oikein käskylauseen muotoon Taloussanomien julistaessa otsikossaan, että ”älä käytä naapurin verkkoa vaikka se olisi tarjolla”. Pelkän asennemuokkauksen ja tuomioilla pelottelun lisäksi konsernilla on haavissaan tietysti myös taloudellinen intressi, sillä Welhon liittymiä menisi kaupaksi huomattavasti vähemmän, kun yhteen taloyhtiöön riittäisi muutama langaton liittymä.

Wippien ideahan on, että pitäessään oman laajakaistansa auki myös silloin, kun haltijat eivät itse käytä sitä, Wippien piirissä olevat kotitaloudet luovat asutusalueille avoimen ja langattoman internetin, joka on kaikkien samoilla kulmilla liikkuvien käytössä. Ja wlanin kautta kannettavat koneet hakeutuvat automaattisesti lähimpään tukiasemaan, joten käyttö on vaivatonta ja jopa käyttäjille itselleen huomaamatonta.

Mikäli oman laajakaistaliittymän vapaaehtoinenkin jako sinänsä haitattomaan käyttöön kielletään, se estää langattoman netin kehittymistä ja vahingoittaa tietotekniikan tarjoamien hyötyjen käyttöönottoa. Tilanne on samanlainen kuin patentoitujen lääkkeiden tapauksessa. Myös lääketieteellisissä yhteyksissä juridinen paimennus yleensä vain hidastaa sekä tieteen että ihmisten hyvinvoinnin kehittymistä. Jos lääkepatentteja ei sallittaisi, lääkkeitä kehitettäisiin avoimen ja julkisuuteen perustuvan tieteen piirissä, kuten ennenkin, ja teollisuus voisi valmistaa niitä entistä laajemmalla volyymilla niin, että medisiinaa olisi jakaa myös köyhille ja kehittymättömillekin maille. Suuremman tuotannon vuoksi myös lääketeollisuus saisi entisen suuruiset voitot toiminnastaan.

Ne, joka asettuvat teknisen kehityksen rekeen ja elävät sen ehdoilla, yleensä voittavat, kun taas ne, jotka jarruttelevat kehitystä, jäävät junasta. Maailmassa kaatuu harvoin hallituksia tai yrityksiä niiden ennakkoluulottomuuden ja rohkeuden vuoksi, mutta sitäkin useammin siksi, että ne tekevät vanhoja ja hyväksi havaittuja asioita liian pitkään ja menneen maailman mukaisesti.

27. huhtikuuta 2008

Lapsiporno ja Marlboro-clothes


Monet ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin Suomessakin sai mainostaa tupakkaa. Koska tupakointia pidetään paheena ja se haittaa ikävällä tavalla myös muiden kuin tupakoitsijoiden omaa terveyttä, tupakoinnin ei haluttu yleistyvän. Siksi sen mainostaminen kiellettiin. Tämän jälkeen muutamat suuret tupakanvalmistajat, kuten Philip Morris, aloittivat piilomainonnan.

Se tapahtui rekisteröimällä Marlboro-tupakan nimi myös vaatteiden tuotemerkiksi ja mainostamalla Marlboro-nimisiä mokkatakkeja, jotka olivat jo uutena yhtä kauhtuneita ja riekaleisen näköisiä kuin koko ikänsä tupakoineen tervaskannon keuhkot. Lehtiin ilmestyi koko sivun täyttäviä mielikuvamainoksia, joissa istui samanlainen Frank kuin ennenkin, mutta vain ilman tupakkaa: ratsastamassa lännen lokareille tyypilliseen tapaan kohti auringonlaskua.

Viranomaiset puolestaan hyväksyivät tällaisen järjestelyn, sillä olihan lain kirjain täytetty. Toisaalta kaikki yksimielisesti ymmärsivät, että tupakkaahan siinä mainostettiin, kun kerran molemmilla tuotteilla, sekä vaatteilla että syöpäkääryleillä oli sama nimi. Lisäksi kaikki käsittivät, että olisi ollut järjetöntä satsata pelkkien takkien mainontaan enemmän rahaa kuin tuosta tekstiilibisneksestä oli ikinä revittävissä irti.

Suuri yleisö joko pakotettiin olemaan ymmärtämättä, että kuvassa oli palaneen käryä (viranomaisten toive), tai sitten oivaltamaan, että tupakkaahan piilokuvassa haluttiinkin nähtävän (mainostajien toive). Koska kaikki menivät tähän peliin mukaan, voidaan sanoa, että kyse oli valheellisuuteen ja kaksinaismoralismiin suostumisesta.

Nykyään ei olla enää huolissaan Marlboro-vaatteisiin liittyvistä piilomainoksista, sillä tupakka-askit kiertävät huolettomasti formularataa kansainvälisissä tv-lähetyksissä ja välittyvät sitä kautta ihmisten verkkokalvoille julkisen kontrollin ohi. Sillä eihän urheilua voida kieltää.

Tämä analyysi antaa aiheen kolmeen johtopäätökseen. Ensinnäkin: mainonnan kieltämisellä kiellettiin jotain, mitä ei tosiasiassa voitu eikä haluttukaan kieltää. Toiseksi: kieltojen asettaminen nähtiin turhaksi, sillä jokainen tietää, ettei kukaan aloita tupakointia mainonnan vuoksi vaan muista, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja esimerkkeihin liittyvistä syistä.

Tästä todistaa muun muassa se, ettei tupakointi ole vähentynyt mainonnan lopettamisen myötä. Ja kolmanneksi: kieltojen pystyttäminen teki kielletyn asian haluttavaksi. Varsinkin nuoret oppivat, että tupakoinnin täytyy olla hyvää, koska melkein kaikki muutkin asiat, jotka viranomaiset haluavat kieltää, liittyvät nautintoihin ja ovat siis ainakin jossain mielessä hyviä.


Hitler-kortti ja Godwinin laki

Mitä merkitystä tällä on lapsipornon kannalta? Viranomaisvallan halu kieltää lapsipornon valmistaminen, hallussapito ja jakelu on ihan samanlaista kuin tupakkamainonnan kieltäminen. Ensinnäkään sillä ei ole mitään vaikutusta, koska lapsiporno ei leviä julkisessa internetissä vaan seitsemän sinetin takana olevissa salatuissa verkoissa. Niinpä julkisen verkon suodattaminen on turhaa ja yhtä yhdentekevää kuin tupakkamainosten kieltäminen televisiossa: pahaksi leimatut asiat menevät läpi kuitenkin.

Toiseksi: tupakkamainosten kieltäminen on samanlaista kuin lapsipornon kieltäminen, sillä molemmissa on kyse vain imaginaarisesta, kosmeettisesta toimenpiteestä. Jotain täytyy niin sanotusti tehdä, jotta syntyisi vaikutelma, että julkinen valta vastustaa niin sanottua pahaa. Myöskään lapsiporno ei ole yksiselitteisen pahaa, sillä siitä nauttivat muun muassa lapset ja nuoret, joille on hyväksi tutustua vertaistensa ihmisten alastomiin vartaloihin. Ja kolmanneksi: tupakoinnin ja lapsipornon kieltäminen herättää tervehenkisimmissäkin ihmisissä perusteltua uteliaisuutta, joka johdattaa heitä kokeilemaan ja tutkimaan, mikä niissä on kieltämisen arvoista.

Edellä mainittujen näkökohtien lisäksi keskeinen on vielä niin sanottu lapsipornokortti. Sillä tarkoitetaan julkisen vallan pyrkimystä sensuroida internetin muita kuin lapsipornoon liittyviä aineksia ja rajoittaa sitä kautta sananvapautta. Tämä näkökohta kohoaakin lapsipornon suodatusta koskevan kiistan tärkeimmäksi vaikutukseksi namusetäjahtia koskevan kauhistelun takaa.

Lapsipornokortin käyttäminen on periaatteessa samanlaista kuin Hitler-kortin käyttäminen, eli sen kautta koetetaan suitsia vapaata keskustelua. Oletuksena on, että tarpeeksi pelottavan tai leimaavan argumentin esiin nostaminen vetäisi kuumimmatkin sanan säilät huurteeseen. Molempien pelikorttien käyttäminen noudattaa niin sanottua Godwinin lakia. Keksijänsä Mike Godwinin mukaan nimetyllä säännönmukaisuudella tarkoitetaan verkkokeskusteluja koskevaa yleishavaintoa: keskustelun jatkuttua blogeissa tarpeeksi kauan, joku vetää ennen pitkää esiin Hitler-kortin.

Keskustelu on tällöin irtautunut aiheesta ja muuttunut solvaamiseksi, ja Hilteriä koskevan maininnan tilalla käytettään usein myös pedofilia- tai lapsipornokorttia, sillä näiden ilmiöiden uskotaan olevan niin arkaluonteisia, ettei kukaan halua niistä muistuttavia leimoja itseensä. Todellisuudessa natsikortin käyttäminen on yliampuvaa jo siksi, että esimerkiksi Suomesta on hyvin vaikea löytää yhtäkään oikeaa uusnatsia, vaikka ”uusnatsien” olemassaoloon vedotaankin tavan takaa myös julkisissa keskusteluissa.

Ainakaan minä en ole nähnyt yhtään uusnatsia missään, mutta paljon enemmän olen nähnyt tosissaan olevia kommunisteja. Hitler-kortin ensikäyttäjien katsotaankin yleensä hävinneen verkossa käytävän keskustelun tai väittelyn, ja samaa voidaan sanoa lapsipornokortin esiinnostajista.

Lapsipornoon viittaaminen on siis perimmältään samanlaista kuin Hitler-kortin käyttäminen. Me kaikkihan tiedämme, ettei lapsiporno mikään ongelma ole. En ole itse löytänyt kovallakaan työllä julkisesta internetistä yhtään lapsipornoa sisältävää sivustoa saati sellaista yksittäistä kuvan riekaletta, joka voitaisiin kenenkään arvostelukykyisen ihmisen toimesta tulkita lapsipornoksi. Sen sijaan internetoperaattorit ja poliisi sulkivat suodatuslistallaan pääsyn aivan tavallista homopornoa ja look-a-like-teinipornoa sisältäville sivuille.

On tietysti selvää, että monia ihmisiä kiihottavat nuoret ja kauniit ihmiset. Mutta pornosivujen houkutuslintuina kellistelevät, karvattomiksi ajellut ja puppelitytöiksi tai -pojiksi lavastetut nuoret ovat hyvinkin kaksikymmentävuotiaita, eikä heidän esittämisessään ole kyse sen kummemmasta kuin fantasioiden ruokkimisesta.


Miten lapsipornokortti toimii?

Lapsipornokortti toimii nimenomaan muiden kuin lapsipornosivujen sensuroimiseen liittyvänä välineenä tehokkaasti. Lapsiporno muodostaa retorisen warrantin eli näennäisen oikeutuksen mille tahansa puhdistustyölle. Viranomaiset tietävät, että monet internetin olemusta tuntemattomat ihmiset alkavat vaatia suuria lakaisu- ja siivoustöitä verkkoon heti, kun he saavat kuulla sanan ”lapsiporno”. Tämän he saattavat tehdä jopa peitelläkseen omaa kiinnostustaan lapsipornoon.

Kun siis ihmisille uskotellaan, että netti on täynnä tuota kauheaa lapsipornoa, joka hyppää silmille heti verkkoselaimen avattua, on selvää, että nämä ahdistuneet ja tekniikasta mitään tietämättömät ihmiset alkavat suojella itseään omilta paheiltaan vaatimalla sensuuria verkkoon. Menneinä aikoina uskoteltiin aivan vastaavalla tavoin, että homoseksuaalit ovat rikollisia ja syntisiä ihmisiä, jotka pakastavat pikkulapsia ja palvovat Belsebuubia omissa rituaalisissa menoissaan. Kunnon kansalaiset saattoivat uskoa tämän, koska he eivät olleet koskaan tavanneet yhtään homoseksuaalia. Ja uskottuaan tuon soopan he eivät jatkossa koskeneet homoon edes kepillä vaan vaativat jotakuta tekemään nopeasti jotain noille rikollisille ja sairaille homoseksuaaleille! Kyse oli siis poliittisesta propagandasta.

Aivan samanlaista ajatuskulkua seuraten useat suomalaiset internetpalvelujen tarjoajat, kuten Dna ja Welho, ottivat käyttöön poliisin laatiman lapsipornosuodatuslistan. Näin oli siitä huolimatta, että poliisikin joutui vaivautuneena toteamaan, että mitään suodatettavaa ei ole. Verkossa ei ole lapsipornoa, mutta täytyihän suodatinta käyttää, kun kerran oli saatu käyttökelpoinen väline ja tuloksellisuusvaatimukset ohjasivat löytämään jotain suodatettavaa.

Niinpä suodatettiin muutamia aikuispornosivuja, eräitä lapsipornoa käsitteleviä asiasivustoja sekä pari sivustoa, jotka eivät liittyneet lapsi- tai muuhun pornoon mitenkään. Kun eräs asioista perillä oleva kansalainen hankki tämän suodatuslistan käsiinsä ja julkaisi sen verkossa, poliisi laittoi kyseisen paljastussivukin suodatuslistalle.

Hullunkurista on, että kohdattuaan kansalaisten vastarintaa poliisi teki saman kuin viranomainen aina yleensäkin, eli kiristi normiruuvia ja ryhtyi hyökkäykseen tätä yhtä kansalaista kohtaan tehdäkseen hänen lynkkaamisestaan varoittavan esimerkin. Mutta luuliko poliisi todellakin voivansa sulkea julkisia sivuja ja rajoittaa ilmaisunvapautta salassa? Sensuurin salaaminen ei kauan salattuna pysy, sillä sensuurilla itsellään on taipumus tulla julkiseksi.


Miten ihmiset on saatu vaatimaan sensuuria?

Entä mitä merkitystä tällä kaikella loppujen lopuksi on? Internetissä leviävästä lapsipornosta nostettu huoli ja sen synnyttämä sensuuriajattelu eivät ole missään suhteessa todellisuuteen, sillä Marlboro-mainosten tavoin lapsipornon käsite on poliittinen feikki. Se nostettiin esille, koska sitä, mitä oikeasti halutaan rajoittaa, ei kehdata sanoa.

Tarkoituksena on ollut alun perinkin luoda tekninen välineistö poliittisesti ei-toivotun aineiston poistamiseksi internetistä. Koska tällaisen järjestelmän luominen kysyy rahaa ja koska se merkitsee myös puuttumista ihmisten perusoikeuksiin kuten sananvapauteen, on kansalaisille jollakin tavoin pystyttävä perustelemaan, miksi rahaa poltetaan juuri tähän tarkoitukseen ja millä verukkeilla YK:n ihmisoikeuksien julistuksen sekä Euroopan unionin ihmisoikeussopimuksen mukainen sananvapaus voidaan kieltää.

Suomessa siihen tarjoaa mahdollisuuden perustuslain kahdennentoista pykälän momenttiin sisällytetty oikeus lapsia koskevan epäsiveellisen materiaalin ennakkosensuuriin. Koska sovelletut välineet eivät kuitenkaan johda nimeltä mainitun tarkoituksen toteutumiseen, kyseinen järjestelmä on johtamassa ainoastaan yhteiskuntakritiikin vaimentamiseen julkisella rahalla.

Parastahan sensuurin harjoittajien kannalta on se, jos kansalaiset itse pyytävät sitä. Tähän tarkoitukseen lapsiporno on käyttökelpoinen ase. Sillä jokaista, joka ei ole lapsipornoa vastaan, voidaan pitää lapsipornon kannattajana, eikä sensuurin tuottamia tuhoja saada enää kuntoon sitten kymmenen vuoden päästä, kun nykyajan lapset kysyvät, miksi te kiltit sedät ja tädit takavarikoitte meiltä mielipiteiden- ja ilmaisunvapauden.

Niin sanottu estolista ei kerro vain yhteiskunnan seksuaalisesta estoisuudesta. Kuvaavaa on, että sensuurin toimiessa tietokoneen kuvaruudulle ilmestyy pahan ja kielletyn sivuston sijasta poliisin ”pääsy kielletty!”-sivu, jolla valistetaan, että lapsipornon kieltävä hanke on ”osa Euroopan unionin poliisipäälliköiden” projektia – ei siis esimerkiksi osa kansanvaltaisen poliittisen järjestelmän metkuja.

Kun myöskään demokraattinen lainsäätäjä ei vaivautunut käsittelemään asiaa perustuslakivaliokunnassa saati käyttänyt järkeään muulla tavoin, tapaus osoittaa, kuinka vaarallista on, kun kaikenlaiset Helmi-tädit tekevät asioista kuin asioista pelkkiä ohjeistus- ja tiedonjakopulmia. Sitten he ihmettelevät moraaliset ongelmansa peittäen, ”eikö teille ole muka jaettu tietoa sensuurin voimaanastumisesta”. Juuri tämän kaltaiset tapaukset tekevät ihmisten sähköisiä oikeuksia puolustavan Electronic Frontier Finland (Effi) ry:n tapaisista järjestöistä tärkeitä – jopa niin, että ne ovat alkaneet järjestyä poliittisiksi puolueiksi monissa maissa.

26. huhtikuuta 2008

Suomi pulassa


Tämän päivän päivän paperi-Hesari kirjoittaa jälleen lähes koko sivun jutussaan, kuinka ilahduttavaa on, että maahamme saapuu lopultakin noita filippiiniläisiä sairaanhoitajia vastaamaan maassamme vallitsevaan ”huutavaan työvoimapulaan” – ei sentään karjuvaan, ruikuttavaan tai henkitoreissaan raivoavaan pulaan.

Helsingin Sanomat voisi tietysti peittää oman valheellisuutensa vähemmälläkin maalailulla, sillä mitään todellista työvoimapulaa maassamme ei ole. Suurten ikäluokkien kaaduttua hautaan tuo jengi on Suomessa työttömänä ja lisäämässä sosiaalihuollon kustannuksia. Työvoimatoimistojen virkailijat valittavat jo nyt, että esimerkiksi Helsingissä Salomoninkadun toimisto on hukkumassa työttömien maahanmuuttajien virtaan.

Lehti iloitsee myös siitä, että filippiiniläiset hoitajat ovat tulleet maahan ”jäädäkseen” vaikka heidän palkkansa päätyvätkin kulutukseen Filippiineille eikä Suomeen, jossa ne jäisivät rikastuttamaan kansantalouttamme. Sen vuoksi lehti esittää nokkelana ratkaisunaan perheidenyhdistämisohjelmaa, jonka tuloksena myös noiden filippiiniläisperheiden monilapsiset katraat saapuisivat Suomeen heikentämään maamme ennestäänkin huonoa huoltosuhdetta.

Perusteluni sille, miksi näin ei pidä menetellä, löydätte tästä. Jo nyt maahanmuuttajien rantautumismetodina on se, että ensin he heittävät pyrkimäänsä maahan niin sanotun ankkurilapsen, ja kun turvapaikkaa hakeneelle alaikäiselle oleskelulupa on myönnetty, saapuu koko kahdeksanhenkinen perhe perässä.


Onni yksillä, ilo kaikilla

Koetetaan keskittyä jatkossa Suomeen. Samalla, kun Kemijärvellä surraan menetettyä sellutehdasta, Eurajoella iloitaan uuden atomimiilun puolesta. Lisäksi molemmat asiat ovat kaksipiippuisia.

Kemijärveläiset luonnollisesti vastustavat tuottavan tehtaan purkamista, vaikka sen tilalle aiotaan rakentaa puuliimatehdas. Liimaustyöntekijöiden palkat kun ovat selluloosamiesten palkkoja pienemmät. Puheet työttömäksi jäämisestä eivät ole siis aitoja, vaikka haluttomuus tehdä uutta työtä pienemmällä palkalla aitoa onkin. Tehtaiden lopettajaisia arvosteltaessa pitää aina muistaa, että yksiköiden kannattavuuteen vaikuttavat myös palkkauskulut.

Lieneekö freudilainen sattuma, että Teollisuuden Voima hakee lupaa kuudennelle ydinvoimalayksikölle juuri Tshernobylin onnettomuuden aattopäivänä? Vielä kompleksisempaa on kuitenkin se, että mielenosoittajat vastustavat kyseistä hanketta, vaikka Suomi ostaa tällä hetkellä sähköä Tshernobyl-tyyppisestä ydinvoimalasta Suomenlahden tuolta puolen. Ehkä Teollisuuden Voimalla ovatkin hyvät aikeet mielessään, sillä omavaraisuus on turvallisuuden tae, ja uusi ydinvoimala on kuin upouusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin.


Vaaralliset leikit

Myös autourheilu on mielenkiintoista. Helsingin Sanomat moralisoi jälleen omassa feminismissään sitä, että autourheilupomo Max Mosley on tehnyt miehen työn vieraillessaan prostituoitujen luona ja harrastaessaan natsismia hyödyntäviä roolileikkejä. Eikö Helsingin Sanomien toimittaja Juha Päätalon analyysissa olekin aika mikkihiirimäinen ja miehen lausumaksi harvinaisen epäuskottava sävy:

”On vaikea käsittää, miten ihminen, jonka viisituntinen pelehtiminen viiden prostituoidun kanssa natsinmakuisissa seksileikeissä on levinnyt netin välityksellä kaikkeen maailmaan, kehtaa tulla julkisuuteen, kun tietää kaikkien nähneen hänet itse teossa.”

Kuinka mielikuvituksettomia nuo poliittista korrektiutta vaalivan median edustajat osaavatkaan olla? Mosleya vastaan lienee käynnissä feministinen ajojahti. Joten mitä paheksumista noissakin seksileikeissä loppujen lopuksi oli, paitsi ehkä poliittista korrektiutta vaalivan Helsingin Sanomien toimituksen yllä pitämät ”yleiset syyt”? Ja niitä ovat profeminististen mekkoeinarien yritykset saada seksiä naisiltaan mielistelemällä.


Sankaruutta?

Vielä viime vuosisadalla Romania kuvitteli olevansa sankarillinen suurvalta pyrkien luomaan niin sanotun Suur-Romanian entisen Itävalta-Unkarin ohelle. Maalla onkin toki kunniakas historia, josta romanit ovat edelleenkin ylpeitä, vaikka köyhyys koettelee uutta EU-maata ankarasti.

Ilmeisen tietoisina siitä, että rikkaana pidetty Nokia rakentaa nyt matkapuhelintehdasta Romaniaan, romanit tulevat kerjäläisinä meidän maahamme. Myös Helsingin Sanomat on huomannut asian. Lehti kuitenkin tyytyy levittelemään käsiään, vaikka se suostuukin siteeraamaan poliisia, joka sentään uskaltaa antaa jo menettelyohjeen siitä, miten sisämaahan tunkeutuvien ja autoja pysäyttelevien romanien kanssa on toimittava.

Niinpä muuan ylikomisario ”Saikkonen painottaa, että paras tapa tukea romanialaisia on auttaa heitä omassa maassaan, eikä täällä antamalla almuja.” Ensisijainen ongelma ei ole kuitenkaan se, kuinka suomalaisten pitäisi koordinoida oma avuliaisuutensa. Se, mitä kukaan ei uskaltaisi kierteleviltä ja kaartelevilta kähinöiltään sanoa, on että suurin osa suomalaista ei toivo näitä maahanmuuttajia tänne.

Ikävää, että EU-jäsenyyden myötä kerjäläisiä alkaa olla jo kaikilla Suomen kaduilla. Tässä kaupunkitoimittaja Kimmo Oksasen jutussa Hesari maalaa jälleen suorastaan idyllisen pittoreskin kuvan siitä, kuinka rikastuttavaa romanien haitarinsoitto on kesäisessä Helsingissä, kun taas tässä jutussa pidäkkeet jo murtuvat, ja romanien hakeutuminen sisä-Suomeen johtuukin siitä, että ”Helsingin katutila ei yksinkertaisesti riitä”. Kulttuurisen rikastuttamisen oikea nimi taitaakin olla kurjuus.

25. huhtikuuta 2008

Olympiaviesti: kiinalainen juttu?


Harva tietää, että olympiatulen juoksuttaminen Kreikasta kisojen pitopaikalle on natsien keksintöä. Olympiaviesti juostiin ensimmäistä kertaa vuonna 1936, jolloin sen määränpäänä olivat Berliinissä järjestetyt Hitlerin olympialaiset. Antiikkia ihannoivalla arkaismilla oli tarkoitus osoittaa, että Saksan kansa kuuluu sivistyskansojen joukkoon. Samalla tavoin nykyinen Kiina käyttää olympiatulta propagandassaan.

Klassinen sananlasku sanoo, että on vaikea kulkea soitu kädessä väkijoukon läpi polttamatta jonkun partaa. Tämä ikään kuin kunnioittaa valon kantajaa ja houkuttelee vihtahousua astumaan esiin. Parrat ovatkin nyt palaneet pahasti olympiaviestin kulkiessa maailman kaupunkien halki. Syy ei ole tällöin ollut niinkään Kiinan ihmisoikeuspolitiikasta ärsyyntyneen yleisön kuin kiinalaisten itsensä. Se, että viestiä häiritään ja juoksijoiden päälle viskotaan tavaroita, johtuu tosiasiasta, että Kiina sortaa Tiibetiä ja vie aseita Sudaniin. Lisäksi myös Kiinan omilla takapihoilla toimeenpantuja ihmisoikeuksien loukkauksia on arvosteltu.

Länsimaiden poliittinen vasemmisto on toistuvasti sanonut, että Kiinan ongelmana ovat ihmisoikeuskysymykset ja ”demokratiavaje”, toisin sanoen se, ettei kansantasavallassa olekaan kansanvaltaa. – Mutta mitä siellä on? Vastaus: kommunismi. Huonoa suomen kieltä edustavalla sanalla ”demokratiavaje” koetetaan siis peitellä sitä, että ongelmat johtuvat marxilaisperäisestä poliittisesta järjestelmästä.


Kun kulttuuri on kuria

Ihmisten poliittinen muisti on tutkimusten mukaan noin kolmen kuukauden mittainen. Sitä vanhemmat tapahtumat alkavat menettää merkitystään, niiden asiasisällöt hämärtyvät ja asioihin itseensä kohdistuva mielenkiinto laimenee. Uutisiin ihmiset kyllästyvät jo sitäkin ennen. Kiinan harjoittama ihmisoikeuksien polkeminen on kyseisen maan omaksuman sensuuripolitiikan sekä muiden ihmisoikeusloukkausten systemaattista jatkoa, ja siksi myös pieni muistin virkistäminen on paikallaan.

Kiinan kulttuurivallankumousta toteuttaneen Maon jälkeen vuonna 1979 valtaan noussut Deng Xiaoping muistetaan parhaiten Pekingin Tiananmenin aukiolla toimeenpanemastaan veriteosta. Berliinin muurin murtumisen vuonna 1989 Kiinan johto kukisti kommunistista järjestelmää vastaan hyökänneen kansannousun panssarivaunuilla ja luodeilla. Sitä seuranneet henkiset vainot muistuttivat sosialismin kasvoista jälleen verisesti. Dengille kuuluu toki ansio siitä, että hänen kaudellaan Kiina eteni markkinatalousmaaksi, mutta poikkeuksen Kiina muodostaa edelleen siksi, että se on maailman ainoa kommunistijohtoinen markkinatalous, toisin sanoen kapitalismi, jossa vallitsee sosialistinen kuri.

Käytännössä Kiina on edelleen sensuuria harjoittava totalitarismi. Niinpä ne, jotka pyrkivät nykyään hyötymään Kiinan teknisestä ja taloudellisesta tuotannosta mutta jättävät ihmisoikeusrikkomukset tuomitsematta, tulevat hiljaisesti hyväksyneiksi kuolemantuomion, jonka Kiinan hallitus langetti Taivaallisen rauhan aukiolla 4.6.1989 murhaamilleen ihmisille.

Monet muistavat, että kommunismin kukistuessa Euroopassa eräät kommunistimaiden johtajat pyrkivät pitämään asemastaan kiinni lietsomalla kansalaisten keskuuteen ”nationalismiksi” sanottuja asenteita ja eripuraa. Ilmeisesti juuri tämänkaltaisiin ajatuskulkuihin viitaten myös Helsingin Sanomat suodattaa tänään, että Kiinan kommunistisen puolueen järjestämissä vastamielenosoituksissa (joilla hyökätään olympiasoihtuviestin yhteydessä nähtyjä protesteja vastaan), onkin muka kysymys ”nationalismista”.

Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa. Kyllä siinä on perimmältään kyse nimenomaan kommunismista, joka on toisesta maailmansodasta asti mainostanut olevansa nationalismin vastakohta. Tietysti myös kommunismi voi olla kansallismielistä, mutta silloin nationalismin käsitteelle annetaan tavanomaisuudesta poikkeava merkitys. Ongelmien ydin on nimenomaan kommunistisessa järjestelmässä, joka on polkenut ihmisoikeuksia kaikkialla, missä sitä on toteutettu.

Asiaa ei ole auttanut, että monien Afrikan maiden ja Indokiinan siirtomaavaltioiden, kuten Vietnamin ja Kambodžan, itsenäistyminen tapahtui kommunismin tuella. Lännen siirtomaavalta oli ollut vielä suhteellisen inhimillistä verrattuna esimerkiksi Pol Potin diktatuuriin, ja vaikka esimerkiksi Etelä-Afrikkaa leimasi ikävä apartheid, brittien läsnäolo takasi kuitenkin teollisen ja taloudellisen kehityksen. Kommunistisen imperialismin alaisuudessa eläminen on ollut paljon tukalampaa, aivan kuten Tiibetin tapauksesta nähdään.


Kiina-ilmiö Suomessa

On hienoa, että Tiibetin kansa saa sympatiaa kaikkialta, missä soihtuviesti kiertää. Mikäli se joskus saapuu Suomeen, on mielenkiintoista nähdä, mitä suomettuneet poliitikkomme tekevät estääkseen Kiinan-vastaiset mielenosoitukset täällä. Paavo Lipponen tuossa jo lipsauttikin, ettei Suomen pidä luennoida myöskään Venäjälle ihmisoikeusasioista. En ymmärrä kantaa. Ei ole mitään luennoimista se, että huomauttaa naapurimaansa olevan itse sitoutunut YK:n ihmisoikeussopimuksiin. Lipposen on turha puolustella Tshetsheniassa tapahtuvia ihmisoikeusrikkomuksia sillä, ettei Venäjä yllä EU:n tasolle politiikassa. Tosiasiassa se polkee ihmisoikeuksia tietoisesti.

Sama pätee Kiinan ja Tiibetin suhteisiin. Olisi kaameaa, jos Suomi olisi Tiibetin tai Tshetshenian asemassa eikä saisi maailmalta mitään apua, tuskin huomiotakaan. Tällainen tilanne olisi historian kulku huomioon ottaen täysin mahdollinen, sillä myös me olemme kuin Asterixista tutut ”viimeiset gallialaiset”. Siksi olympiaboikotti olisi tärkeää, eikä Suomen poliittisen johdon pitäisi kiirehtiä ilmoittautumaan kisavieraaksi, kuten Matti Vanhanen ehätti eturivissä tekemään – taaskin tuon tunnetun poliittisen korrektiuden vaalimiseksi.

Kun kiinalaiset sanovat rakastavansa maataan ja sen järjestelmää, kyse on pelkästä ulkopoliittisesta kosmetiikasta, jonka takaa pilkottavat pakkovallan alle alistetun kansan epätoivo ja kurjuus. Parasta nationalismia olisikin enemmistöjen nationalismista poikkeava vähemmistönationalismi, jota seuraten kansoille tulee antaa heidän itsenäisyytensä.

Tämän esimerkin kautta näemme jälleen, kuinka tärkeä asia kansakuntien itsemäärämisoikeus on ja mitä seuraa, jos sitä loukataan. Kansainvälisyyden varaan vannovalla olympiahengellä ei saa polkea kansoja eikä heidän etujaan. Mikäli olympialaisista tulee internationalismin käsikassara, kannattanee jatkossa osallistua vain suomenmestaruuskilpailuihin tai Euroopan mestaruudesta käytäviin kisoihin.

24. huhtikuuta 2008

Mikä Lissabonin sopimus?


Samaan aikaan, kun politiikantekoa yritetään viihteellistää omassa maassamme, poliittinen eliitti hautoo vallankumousta kansalaisten selän takana. Mistäpä muusta kansallisten perustuslakien kumoamisyrityksessä olisi kyse? EU-maiden johtajat toivat nyt EU:n liittovaltion perustuslakiluonnoksen hyväksyttäväksi ”Portugalin sopimukseksi” ja ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä. Käsite on mitä harhaanjohtavin, sillä se vihjaa, että kyse on vain jostain Portugalia koskevasta kokouksesta, jolla ei ole vaikutusta muuhun Eurooppaan.

Todellisuudessa kyseinen ”uudistussopimus” on Euroopan unionin perustuslakiluonnos, joka hyväksyttynä syrjäyttäisi kansalliset perustuslait. Näin ollen esimerkiksi sananvapauspykälät olisivat mennyttä kalua, ja myös ennakkosensuurittomuuden sisältävä järjestelmä voitaisiin hetkessä kumota yhtenäisellä EU-lainsäädännöllä, joka ulottaa orwellilaisen valvonnan entistäkin syvemmälle ihmisten henkilökohtaiseen elämään. Vaikka Euroopan unioni onkin ihmisille etäinen kaikissa tärkeissä ja myönteisiksi koetuissa asioissa, se on läheinen vähentäessään tavallisten ihmisten yksilöllisiä vapausoikeuksia ja kansojen itsemääräämisoikeutta.

Euroopan unionin yhteisen perustuslain kaatoi vuoden 2005 keväällä Ranskan valistunut kansa kansanäänestyksellä. Hollanti seurasi pian Ranskan esimerkkiä, vaikka yhdenkin maan kieltäytyminen olisi riittänyt. Suomessa kansanäänestystä ei tietenkään pidetty alun perinkään tarpeellisena, ja eduskunta tyytyi ilmaisemaan oman mielipiteensä järjestämällä asiasta rituaalisen mutta nolostuttavan protestiäänestyksen, jossa sopimus rituaalisesti ratifioitiin. Koska nykyisestä sopimusluonnoksesta aikoo kansanäänestyksen järjestää vain Irlanti, jää EU:n perustuslakiluonnoksen hylkääminen yhden kansan harteille.

Myös se synnyttää demokratian kiertoon tähtääviä yrityksiä. Muiden maiden harjoittama lobbaus on jo käynnissä, ja kesää kohti näemme, kuinka käy.

23. huhtikuuta 2008

Somalian Sanomia


Me emme ole enää suomalaisia. Somalian Sanomien tämänpäiväisen jutun mukaan me olemme ”eritaustaisia”. Otsikossa sovelletun formuloinnin mukaan ihmisiä varotaan kutsumasta sillä nimellä, mitä me oikeasti olemme: suomalaisia tai somaleja, esimerkiksi. Lehden mukaan Suomessa ”[e]ritaustaiset naapurit riitelevät yhteisistä tiloista ja erilaisista tavoista”. Totuus asiassa on se, että me olimme täällä ennen maahanmuuttajia, ja mikäli erimielisyyttä ilmenee tapojen yhteensopimattomuuden vuoksi, se on seuraus ulkomaalaisten aloitteesta. Siis oikeammin olisi sanoa, että maahanmuuttajat aiheuttavat häiriöitä ja riitoja Suomessa.

Hyysärin jutussa kyseisiin häiriöihin suhtaudutaan suomalaisia syyllistävästi. Kyse on muka ihmisten ymmärtämättömyydestä. Toista kymmentä vuotta sitten jouduin asumaan turkkilaisten maahanmuuttajien naapurina ja tiedän, minkälaista helvettiä he saivat aikaan taloyhtiössä huudattamalla stereoita joka päivä puoleen yöhön, kolistelemalla sen jälkeen ravintolaan ja saapumalla aamuyöllä kello puoli neljä katselemaan kovaäänisesti yöleffaa! Päivällä, jolloin muut ihmiset joutuivat menemään työhön, olikin sitten hiljaista.

Asiaa ei mitenkään paranna, että jutussa haastateltu ”naapuruussovittelija” Abdirizak Mohamed käy setvimässä tilanteita ja opettamassa suomalaisille, miten meidän pitää elää. Mielestäni on härskiä kirjoittaa, että ”[s]ovitteleminen on asia, joka suomalaisten pitäisi oppia maahanmuuttajilta”! Outo on myöskin toimittaja Minna Nalbantoglun tulkinta, että ”[k]ulttuurilla saattaa kuitenkin olla vaikutusta siihen, että esimerkiksi somalit suostuvat sovitteluun mielellään”. Haastatellun naapuruussovittelijan mukaan ”Somaliassa riitoihin on perinteisesti yritetty hakea sopua vastaavanlaisella menetelmällä”. Totuus on kuitenkin tässäkin asiassa se, että Somalissa on käyty monta vuosikymmentä jatkunutta heimosotaa, jossa ei näytä olevan järjen jyvää, ja juuri sen vuoksi osa kansasta on pakolaisena täällä.

On kummallista, että somaleille ”voi olla epäselvää, mitä tarkoittaa illalla hiljaisuus tai miten pitää lajitella jätteet”. Sen kyllä ymmärrän, että ihmisille yleispätevinä pidettyjen taitojen puuttuminen ”ärsyttää suomalaisia”. Minulle itselleni on samantekevää, tuleeko meteli musiikin kuuntelusta vai pyhän kirjan luvusta. Samaten on yhdentekevää, mikä yleisen epähygieenisyyden ja piittaamattomuuden taloyhtiöissä aiheuttaa, mutta haluan sen loppuvan. Kukaan ei sitä paitsi näytä vastaavan siihen, kuinka paljon näiden naapuruussovittelijoiden ylläpito maksaa veronmaksajille. Kyseisen virkamiehen nimessä ja olemassaolossa on jälleen viety holhousyhteiskunta liian pitkälle, ja onpa hänelle vieläpä myönnetty tutkijanpaikkakin Vaasan yliopistosta.

Siinä havainnossaan naapuruussovittelija Mohamed on ehkä oikeassa, että ”[k]yse ei ole vain kielivaikeuksista, vaan siitä, että naapurit eivät ole tekemisissä toistensa kanssa”. Hänen mukaansa ”[t]äällä on kiire, kiire, kiire”. Mutta sanonpa, mistä tuo kiire johtuu: kyse ei ole välttämättä vain ihmisten ahkeruudesta tai ajanpuutteesta. Suomalaisten käyttämä sana ”kiire” on kohtelias kiertoilmaus sille, että suomalaiset eivät ehkä halua olla tekemisissä meidän reviirillemme pyrkivien tulijoiden kanssa. Me emme toivo joutuvamme läheiseen kanssakäymiseen häiriöitä aiheuttavien naapureiden kanssa, sillä se yleensä se merkitse vaipumista entistä syvemmälle konfliktiin, joskus jopa väkivallan uhkaan.

Kaiken huippu Hesarin jutussa oli se, että rakennuksessa todettiin olevan ”liian huono äänieristys”, joka ”sovittiin korjattavaksi” remontin yhteydessä. Tästä päättelen, että somalit eivät lopultakaan suostuneet olemaan hiljaa, vaikka sitä pyydettiin ja vaadittiin, sillä kyse oli heille välttämättömän uskonnon harjoittamisesta. Niinpä kaikki pantiin rakenteellisen tekijän syyksi. Koska äänieristykset ovat yhtä vaikeasti korjattavissa kuin jääkaapit ovat korjattavissa leivinuuneiksi, on pääteltävä, että asialle ei voida tehdä mitään. Ja jos sille jotain tehdään, se maksaa uuden rakennuksen hinnan, vaikka kyseessä ovatkin nuo 1970-luvulla ”siirtojoustaviksi” rakennetut elementtitalot. Niinpä asia ”soviteltiin” suomalaisten haitaksi, mikä paljastaa, että sovittelussa onkin kyse vallan käytöstä ja suomalaisten sopeuttamisesta huonompiin oloihin.

Kuten olen usein ennenkin sanonut, en arvostele vain maahanmuuttajien toimintaa ja ajattelematonta maahanmuuttopolitiikkaa sinänsä vaan erityisesti Helsingin Sanomien harjoittamaa viestintää, joka näyttää olevan läpi lahoa omassa ideologisuudessaan.

10. huhtikuuta 2008

Kalevalaisia opetuksia


On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Sampo-pankki myytiin Danske Bankille. Kyse ei ollut tasavertaisesta fuusiosta vaan pienemmän yrityksen sulattamisesta suurempaan. Tämän prosessin tuloksena Sampo huononsi internetpalvelunsa surkealle tasolle. Koska pankki on pankeille ominaisen ahneuden ja palveluhaluttomuuden vuoksi nykyään sama asia kuin sen omien nettisivujen toimivuus, internetpalvelujen romuttaminen merkitsi käytännössä viimeisenkin konttorin lakkauttamista.

Uudet sivut vaativat Java-tukea ja pankin lähettämän vakoiluohjelman asentamista asiakkaan omalle koneelle. Kyseinen ohjelmanpätkä lähettää pankille tietoa muun muassa koneeseen kiinnitetyistä lisälaitteista, kuten printtereistä. Ilmeisesti tieto on pankille hyödyllinen, koska se kertoo, ketkä voivat tulostaa tiliotteensa itse ja keille pankin ei tarvitsisi lähettää niitä postitse. Tämä ei kuitenkaan oikeuta pankkia selvittämään asiaa ihmisten tietämättä ja kertomatta heille, mitä nettipankkiin kirjautumisen ehtona vaadittu Java-tuen hyväksyminen oikeastaan merkitsee.

Myös muita huononnuksia on kosolti. Sivuilta ei voi enää tulostaa tiliotetta ilman, että luopuu postitse toimitettavista otteista. Pankki siis kiristää ihmistä. Kuitit tulostuvat epätäydellisesti. Tileiltä veloitetaan summia, joita ei lainkaan pitäisi, mutta jätetään veloittamatta sellaisia maksuja, jotka erääntyvät maksupalveluissa. Sivujen graafinen ilme on kamala ja käytettävyys sekava. Automaateista ei saa rahaa, ja kortit eivät toimi kassoilla.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Tapaus toistaa kalevalaisen kertomuksen Sammon ryöstöstä. Pankki pulahti pohjaan juuri sen saman kehitysketjun seurauksena, jota arvostelin toissasyksyisessä blogikirjoituksessani. En kuitenkaan sano näin ollakseni voitonriemuinen vaan kahdesta muusta syystä. Ensinnäkin tapaus valaisee, kuinka haavoittuva niin sanottu tietoyhteiskunta on: muovirahan lakatessa toimimasta paperirahan arvo nousee. Toiseksi: kyseessä oli pankkitoiminnan tämän vuosikymmenen pahin moka. Vain tulossa oleva asuntokuplan puhkeaminen ja asuntojen yliluototus tulevat menemään tästä ohi.

Se, että ihmiset siirtyvät nyt Sammosta muihin pankkeihin, ei johtune nettipankissa pari viikkoa jatkuneista ongelmista. Sen sijaan se ilmaisee patoutunutta vihaa sitä ylimielisyyttä kohtaan, jonka mukaisesti suuryritysten globaali vallankäyttö riepottelee yksityisiä ihmisiä. Kyse ei siis ole vain pankin tiedotusongelmasta, kuten valtamedia väittää, vaan siitä, että asiakkaat tiedostavat, mistä kenkä puristaa.

Sampo onnistui nousemaan erittäin hyvin tuottavaksi yritykseksi mainostoimisto Bob Helsingin laatiman imagonrakennustyön avulla. Siihen sisältyi esimerkiksi uuden graafisen ilmeen luominen ja nopeiden luottopäätösten käyttöön ottaminen. Björn Wahlroosin kettumaisissa käsissä firmasta tuli liian arvokas omistettavaksi.

Ostajat eivät kuitenkaan ymmärtäneet pysyä toimivassa konseptissa, vaan vuosien työ pilattiin hetkessä. Kyseinen lopputulos johtui siitä tunnetusta tosiasiasta, että firmojen hallituksissa ei yleensä kuunnella kentältä kantautuvia ääniä. Kun Telia aikoinaan osti Soneran, fuusioitunut yritys jätti Suomen-toimintonsa voimaan entisenlaisessa muodossa aina logosta ja brändistä teknisiin toimintoihin. Se olikin viisasta, sillä matka- ja tietoliikennetekniikan käyttöönottoa maailmanlaajuisesti johtavan yrityksen toimintaa ei olisi voinut ulkoisesti parantaa. Myöskään Sammolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin roll back -periaatteella eli uudistaa palvelujaan palaamalla vanhaan.

8. huhtikuuta 2008

Tässä menee sanattomaksi


Samalla kun suomalaiset työntekijät ajetaan pitkospuille Kemijärven sellutehtaasta, toinen suomalaisyritys antaa jokaiselle Saksassa toimineen yksikkönsä lopettajaisista kärsineelle työntekijälleen 100 000 euron kultaisen kädenpuristuksen! Kokenut iäkäs työntekijä saa irtisanomiskorvauksena lähes 200 000 euroa, kun taas tyypillinen korvaussumma on 70 000–80 000 euroa.

Samanaikaisesti Nokian johtajaksi siirtynyt entinen valtiosihteeri Veli Sundbäck (joka muistetaan EU-jäsenhakemuksen kyyditsemisestä Brysseliin) toteaa kirkkain silmin, että yhtiö kantoi ”alusta lähtien erityistä huolta korvatakseen työpaikan menetykset kunnioittavalla ja reilulla tavalla”. Miksi suomalaisia irtisanottuja ei kohdella kunnioittavalla ja reilulla tavalla?

Lohdutuspalkinto vastaa huonosti tienaavan ihmisen viiden vuoden palkkaa, eikä myötäjäinen estä ketään hakemasta ja saamasta alleen välittömästi uutta työpaikkaa. Olen mykistynyt. Ajatukseni arvaatte. Jos ette, voitte tarkistaa ne tästä.

4. huhtikuuta 2008

Vihollisesta


Ihmiskunnan historian kannalta on kiintoisaa, että niin sanottu vihollinen maleksii aina jossain. Jos vihollinen ei ole kommunismi, jota vastustamaan muun muassa saksalainen nationalismi aikoinaan nousi, vihollisen saattaa muodostaa esimerkiksi kapitalismi. Vaikka kapitalismista päästäisiinkin tulevaisuudessa eroon, ongelman muodostaisivat globalisaatio ja siihen liittyvä internationalismi. Samalla kun ihmiskunta katsoo purjehtineensa monikulttuurisuuden rauhaisaan satamaan, viholliseksi paljastuu islam ja siihen liittyvä totalitarismi.

Vihollinen näyttää olevan aina jossain, myös Pohjolassa. Nyt, kun Yhdysvallat rakentaa tutka-asemiaan Puolaan, Venäjä puolestaan tekee hyökkäystä simuloivia lähestymislentoja Britannian Nato-tukikohtiin. Symboliikkaako? Tämän mukaan vieraan vallan kansalainen – vaikka läheinenkin – on aina potentiaalinen vihollinen.

Entä voitaisiinko epäluulojen ja pelkojen varaan rakentuvia viholliskuvia poistaa tai lieventää? Näin vähän aikaa sitten Helsingin kadulla nuorisoryhmän, jota kiiluvasilmäinen ohjaaja veti perässään Kauppatorilla. Englantia puhuva opas kuului olevan lähtöisin CIMO:sta.

CIMO eli Centre for International Mobility on kansainvälisen henkilövaihdon keskus, joka toimii opetusministeriön alaisuudessa. Se pitää tehtävänään ”kehittää Suomea avaramieliseksi ja monikulttuuriseksi sivistys- ja tietoyhteiskunnaksi”, ja sen toimintamuotona on muun muassa opiskelijavaihto. Organisaatio pitää perususkomuksenaan, että jos eri kansallisuuksia ja rotuja edustavat ihmiset tutustuvat toisiinsa rajojen yli, ihmiset alkavat tykätä toisistaan niin, että sodatkin voidaan jatkossa välttää.

Tämä on sellaista optimismia, johon en itse usko yhtään. Kyseinen sosiaalipsykologinen teoria läheisyyden ja henkilökohtaisen kanssakäymisen vaikutuksesta aggressiivisuuden vähenemiseen on osoitettu tunnetusti kuplaksi. Näyttöä on pikemminkin siitä, että kulttuurien sekoittaminen ja kontaktien runsaus lisäävät syitä aggressioihin. Tämä käy ilmi esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajavastaisuus on suurinta juuri niissä lähiöissä, joissa maahanmuuttajia on eniten ja jossa läheisyys ja kohtaaminen on yleisempää kuin muualla.

CIMO toimii samalla alalla kuin Rotary-järjestöt ja Lions Club järjestellessään nuorille vaihto-opiskelumahdollisuuksia rajojen yli. Mutta eivät nekään ole pystyneet poistamaan sotia maailmasta. Pahimmillaan voi käydä niin, että vuorovaikutuksen ja ”kansainvälisen liikehdinnän” (international mobility) kiihtyminen vieraannuttaa ihmisiä omista lähtökohdistaan ja kansallisista eduistaan niin, että päädytäänkin kansallisen edun ja kansojen välisen edun äärimmäiseen vastakohtaan. Tällaiset nuoret voivat aikuisiksi vartuttuaan syyllistyä jopa maanpetoksiin tai oman maan etua vahingoittavaan toimintaan pelkkien henkilökohtaisten motiiviensa tai tuttavuuksiensa vuoksi, jolloin myös rauhan ja harmonian tavoittelussa päädytään ojasta allikkoon.

Näyttöä hieman laajemmassa mittakaavassa antaa suomalaisten poliitikkojen EU-myönteisyys. Se, että monet suomalaiset ministerit toimivat virkatehtävissään Brysselin etua ajatellen eivätkä välitä suomalaisten ihmisten eduista yhtä paljon kuin niin sanotusta Suomi-kuvasta, kertoo politiikan legitimaatiokriisistä. Poliitikot ja kansa ovat ajautuneet monissa asioissa samalla tavalla erilleen kuin nuoriso on nyt jakautumassa toisaalta kansainvälisyyskasvatettuihin ja toisaalta niihin, joiden kulttuuriset juuret ovat ensisijassa Suomessa. Tästä jakautumisesta kärsii aikaa myöten myös niin sanottu kansallinen etu, kunnes muu maa huomataan jälleen mustikaksi.

3. huhtikuuta 2008

Savu silmiin käy


Lämpimät etelä- ja lounaistuulet tuovat yleensä kevään Suomeen. Nyt tuulee kaakosta, mikä merkitsee, että Venäjän laajojen metsäpalojen savut käyvät kaikkien suomalaisten silmiin. Kesä 2006 oli samasta syystä utuinen, eikä asialle voitu tehdä sen enempää kuin ydinvoimalan räjähdykselle vuonna 1986.

Samalla kun Matti Vanhanen mainitsee liennyttelevään sävyyn New Yorkissa, että ”Venäjä on Suomelle naapuri, naapuri ja naapuri”, tutkija puolestaan toteaa Helsingissä, että Venäjän jatkuvista metsäpaloista kantautuvat pienhiukkaset voivat tappaa kymmeniä ihmisiä Suomessa!

Naapuruuden kyllä huomaa. Venäjällä ei piitata näköjään mitään kansainvälisistä ilmastosopimuksista eikä siitä, että paloista leviävä noki on yksi pahimpia napajäiden sulattajia. Naapurimaassamme tunnutaan viittaavan aina vain siihen, että maailmassa on suurempiakin ongelmia, kuten Tshetshenia, korruptio, Naton tutka-asemat ja kaikki ne itsenäisten valtioiden itsenäiset pyrkimykset, joilla kyseiset kansat pyrkivät suojelemaan itsemääräämisoikeuttaan. Niin kauan menee siis hyvin, kunhan Venäjältä ei kantaudu palavan ydinvoimalan kuumia hiukkasia.

Mutta mikä oikeus Venäjällä on tuottaa tässäkin asiassa harmia muille? Täytyykö kyseisen maan toimia niin kehitysmaamaisella tavalla, että se nykyaikanakin kulottaa omia kontujaan? Haluaisinpa nähdä vihreät luonnonsuojelujärjestöt osoittamassa mieltään Tehtaankadun lähetystön edessä ja Suomen ulkoministeriön toimittavan Venäjän hallitukselle asiasta virallisen nootin.

2. huhtikuuta 2008

Pravda


Olen arvostellut kirjoituksissani muutamia nykypolitiikan ilmiöitä, kuten feminismiä, monikulttuurisuuden ideologiaa, aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa, yliopistomaailmassa vallitsevaa puolueellisuutta ja niiden osana myös työvoimapolitiikkaa. Näin en ole tehnyt arvostellakseni ketään henkilöä tai ryhmää. Sen sijaan olen pyrkinyt arvioimaan heidän ajatuksiaan ja kritisoimaan sitä poliittista toimintaa, jolla kyseiset tahot koettavat edistää asioitaan.

Omat tavoitteeni ja lähestymistapani eivät ole kuitenkaan olleet poliittisia vaan filosofisia ja tieteellisiä. Politiikkaan kuuluu halu puolueellisesti suosia tai syrjiä jotain näkökantaa. Entistä useammin politiikan välineenä on ollut niin sanottu poliittinen korrektius, joka vaatii tietyistä asioista vaikenemista ja toisten asioiden julistamista.

Poliittinen korrektius on kontrapunktuaalinen käsite. Tämä tarkoittaa, että se sulkee sisäänsä vastakohtansa mahdollisuuden. Eli kun jonkin asian sanotaan olevan ”poliittisesti korrektia”, tarkoitetaankin, että se on itse asiassa poliittisesti epäkorrektia eli väärin. Niinpä sen, mikä on ”poliittisesti korrektia”, myönnetään olevan puolueellista tai epäsopivaa. Ja sen, mikä on poliittisesti epäkorrektia, ajatellaan olevan todenperäistä ja oikein. Näin asiat myös useimmiten ovat.

Paljastelemalla poliittiseen korrektiuteen liittyviä valheita olen halunnut osoittaa, että poliittinen korrektius muodostaa totuudenvastaisen ideologian. Poliittinen korrektius on aatteista pahin. Muiden aatesuuntien kannattajia voi vielä kunnioittaa, mikäli he pysyvät perustelemaan kantansa järkiperäisesti, mutta poliittinen korrektius vaatii ihmisiä valehtelemaan sekä itselleen että toisille ihmisille. Juuri sitä vaaditaan nykyään monilta yliopistossa, hallinnossa ja viestinnän parissa toimivilta.

Sen sijaan filosofian tehtävä on osoittaa ihmisten ja yhteiskunnan kaksinaamaisuus ja tarvittaessa tehdä siitä loppu. Edustamani libertaristinen filosofia on alun perin politiikan vastainen aate. Libertaristisen käsityksen mukaan jo politikoiminen sinänsä merkitsee sitä, että viranomaisvalta puuttuu kansalaisten oman tahdonmuodostuksen varassa vallitsevaan luonnolliseen asiaintilaan.

Juuri siksi viranomaisvalta ja poliittisen korrektiuden kautta tapahtuva kaitseminen koetaan kielteisiksi asioiksi esimerkiksi työvoimapolitiikan ja monen muun keinotekoisen ohjaamisen ja holhoamisen piirissä. Ja tästä syntyy se monille ihmisille tuttu kokemus, että viranomaiset ja poliittista korrektiutta tavoitteleva media ovat heitä vastaan melkeinpä kaikissa kysymyksissä.


Poliittinen korrektius mediailmiönä

Feminismi ja sen mukainen yliopistopolitiikka, jatkuva maahanmuuton suosiminen ja työvoimapolitiikka ovat mediailmiöitä. Siten ne antautuvat mediakriittisen filosofian kohteiksi. Esimerkkejä feministisestä poliittisen korrektiuden (eli filosofisen epäkorrektiuden) vaalimisesta tarjoavat edellisissä blogikirjoituksissa kommentoidut miespoliitikkoihin kohdistetut ajojahdit, Matti Vanhasen tekstiviestiepisodi ja Ilkka Kanervan erottaminen.

Jos asiaa katsoo vähänkin mediakriittisesti, voi huomata, että kampanjaa on käynyt erityisesti Helsingin Sanomat. Hesari esimerkiksi lypsi naiskansanedustajilta heidän valituksensa miesten pahoista katseista. Helsingin Sanomat on ollut myös aktiivisimpia maahanmuuttopolitiikan suosijoita.

Feminismi ja monikulttuurisuuden edistäminen näyttävät olevan Hesarin lempilapsia, mikä näkyy näitä aiheita koskeville uutisille annetun palstatilan määrästä ja kritiikin vaientamisesta. Vähäpätöisistäkin tapauksista tehdään Helsingin Sanomissa laajakantoisia johtopäätöksiä, joilla koetetaan muokata lukijoiden mielipiteitä ja vaikuttaa asenteisiin. Asiaa revitään jopa viestilapun kokoisista kysymyksistä. Otetaanpa esimerkkejä.


Allah pelasti bussikuskit

Sopeuttamissanomat valistaa jälleen tänään, että Ruskeasuon ja Rautatientorin bussivarikoille on perustettu hiljentymishuoneita muslimitaustaisille kuljettajille. Asia ei lehden mukaan ota istuakseen Helsingin Bussiliikenne Oy:n päiväjärjestykseen, ja muutamat suomalaiset tupajurrit olivatkin menneet huomauttamaan rukoushuoneiden turhuudesta toimittamalla kyseiseen hiljentymistilaan nimettömän viestilapun.

Mitä ilmeisimmin kantaväestöön kuuluvan valkoihoisen työntekijän kirjoittamassa tunnustuksessa sanottiin lehden mukaan näin: ”Viekää väärä uskontonne pois Suomesta, olette naurettavia, lapsellisia typeryksiä te kaikki, ja teidän typerä Allahinne ei kuulu tänne.” Lappuun oli piirretty myös pilakuvia profeetta Muhemmedista. Asia ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta Hesarin tapa nostaa asia esiin tekee siitä sellaisen. Ovatpa nämä rupiset riimit lähtöisin sitten Pirkon tai Pertin kynästä, minä kiitän kirjoittajaa avautumisesta, sillä asia kiinnostaa minua tutkijana ja työelämää koskevan teoksen (Työttömän kuolema, 2005) julkaisseena henkilönä.

En ihmettele lainkaan näiden mitä ilmeisimmin suomalaisten, kantaväestöön kuuluvien ja todennäköisesti valkoihoisten työntekijöiden purkausta. Muutama vuosi sitten bussikuskit joutuivat taistelemaan sen vuoksi, ettei heille tahtonut riittää aikaa edes luonnollisilla tarpeillaan käymiseen kesken työpäivän.

Sen sijaan työnantajat kusaisivat bussikuskien tankkiin niin, että he menivät lakkoon kolmisen vuotta sitten. Syy kaunantunteisiin saattaa siis olla siinä, että kuljettajat eivät saaneet ongelmiaan ratkaistuiksi Lauri Ihalaisen, Väinö Tannerin eivätkä edes Karl Marxin sinänsä rationaalisen filosofian tuella. Mutta Allahin katsottiin tuovan Suomeen sellaisen viisastenkiven, jonka avulla työelämän umpisolmut aukenivat, ja työläisille järjestettiin erikoisetuna ”hiljentymishuoneeksi” nimitetty taukotupa (eli käytännössä moskeija), kunhan he olivat oikeassa uskossa!


Mikä meni väärin?

Syvimmän epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen synnytti kuitenkin se, että työnantaja ei halunnut suostua pitkäaikaisten suomalaisten (ja vakituista työpaikkaa tavoittelevien) työntekijöiden vaatimukseen luopua osa-aikaisen työvoiman käytöstä. Suuri osa siirtolaistyövoimasta puolestaan koostuu juuri osa-aikaisista, määräaikaisista tai vuokratyöntekijöistä, jotka taipuvat huonompiin työehtoihin kuin suomalaiset. Tämä on vaatinut suomalaisia duunareita sopeuttamaan oman elintasonsa maahanmuuttajien tasolle.

Näin tuli todistetuksi taannoinen arvioni siitä, että työvoiman maahantuonti johtaa ennen pitkää suomalaisten ja maahanmuuttajien etujen konflikoitumiseen ja sitä kautta valtakunnanrajoilla aiemmin kohdattujen rajariitojen siirtymiseen keskelle kansalaisyhteiskuntaa (ks. teostani Dialoginen filosofia 2003, s. 312–320). Monikulttuuristaminen ei olekaan merkinnyt muslimien sopeutumista meidän yhteiskuntaamme vaan meidän yhteiskuntamme pakonomaista sopeuttamista muslimien yhteiskuntajärjestykseen. Tämä on koetellut suomalaisten oikeustajua.

Helsingin Sanomien toimittajat eivät ilmeisesti tunne asioiden taustoja tai ovat muuten niin monikulttuurisesti valaistuneita, että he katsovat asiakseen opettaa lukijoita. Lehti luonnehtii ulkomailta saapuneita bussikuskeja jopa ”edelläkävijöiksi” ja liennyttää asiaa niin, että suomalaisten ”ei ole pakko pitää kaikista, mutta toimeen on tultava”. Olisikin kai outoa, jos suomalaisia pakotettaisiin omassa maassamme johonkin, mutta sivulause paljastaa, että pakottamiseen on päädytty.

Kun Suomessa on edelleen 200 000 työtöntä, on usean kantaväestöön kuuluvan ihmisen vaikea tulla toimeen. ”On vaikea tulla toimeen, jos ei ole tointa, johon tulla”, totesi jo pakinoitsija Ollin syvämietteinen alter ego Otso Kirjosiipi mietelmässään. Myös monen maahanmuuttajan on epäilemättä vaikea tulla toimeen, sillä vielä suuremmalla osalla heistä ei ole tointa, ja heitä tulee vastaan toimeentulotuki.

Entä onko tuossa suomalaisten bussikuskien sinänsä raihnaisessa vastalauseessa kyse vain ”yksittäistapauksesta”, kuten lehden siteeraama pomo väittää? Meille on median kautta opetettu, että ulkomaisen maahanmuuttajan tekemän rikoksen täytyy olla Suomen viranomaisten mukaan aina ”yksittäistapaus”, aivan niin kuin kantaväestöön kuuluvan maahanmuuttajakriitikon mielipiteenkin. Tosiasiassa sen takana näyttää olevan kokonainen poliittinen linja: ammattiyhdistysliike on huomannut, että jatkuva maahanmuutto on myös sen omien etujen vastaista.

Mikäli Suomessa on pulaa pätevistä työntekijöistä, kuten lehti väittää, niin miten ihmeessä työnantaja voisi antaa ”rasismiin” syyllistyneelle suomalaiselle ”varoituksen” ja sen jälkeen ”ehkä potkut”. Ovatko asiat hyvin vasta sitten, kun kaikki bussikuskit ovat maahanmuuttajataustaisia muslimeja, joita suomalaisten taipumattomuus heidän tavoilleen ei häiritse ja joiden ei enää tarvitse taistella suomalaisen ay-liikkeen luomia hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita vastaan?


Eriarvoistava erityistuki

Jos viestilappujen tuhertelu voidaankin tulkita vain oloihinsa tyytymättömän ja aiheettomasti pahastuneen suomalaisväestön provokaatioksi, niin kertoopa lehti myönteisen uutisen maahanmuuttajien ahkeruudesta. Helsingin Sanomien mukaan maahanmuuttajien lapset ovat näet innokkaimpia yrittäjiä. Entä tosiasiat?

Jutussa ei mainita yhtään tilastofaktaa yritysten määrästä, vaan siinä puhuttiin vain tarveharkintaisten starttirahojen saajakunnasta ja yrityspalvelujen asiakaskunnasta. Epäilemättä niitä hyödyntääkin moni maahanmuuttaja.

Maahanmuuttajien väitetty yrittämishalukkuus ei ole ihme, sillä maahanmuuttajien yritykset on vapautettu veroista ensimmäisten vuosien ajan. Vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002). Tämän lain mukainen erityistuki on tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajalleen verotonta tuloa, mikä asettaa kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä. Näiden tukien hyväksikäyttö ei siis kuvasta välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi.

Tukien kautta maahanmuuttajat voivat polkea hintoja, vääristää kilpailutilannetta ja vaikeuttaa suomalaisten yrittäjien toimeentuloa. Samoista syistä turkkilaiset pizzerianpitäjät pysyvät myymään tuotteitaan alle suomalaisyrittäjien hintojen. Se, että monet maahanmuuttajat perustavat yrityksiä työllistääkseen itsensä, vahvistaa, ettei Suomessa ole määrällistä työvoimapulaa eli sellaisia ennestään olemassa olevia työpaikkoja, joihin työvoimaa tarvittaisiin.


Myös akateemisia maahanmuuttajia muistetaan

Entä miten työläisväestön puolesta huolestuminen sopii minun, filosofi Jukka Hankamäen, poliittiseen habitukseen ja omiin mahdollisiin intresseihini? Näenkö vaivaa väärän ryhmän hyväksi? Mitä asia minulle kuuluu, paitsi että akateemisena tutkijana voin antaa tilanteesta puolueettoman ja ulkopuolisen arvion?

Helsingin Sanomat muistaa kaikeksi onneksi myös meitä akateemisia omalla täsmäkohdennetulla monikulttuuristamisuutisellaan. Lehti valittaa, että akateeminen maahanmuuttaja jää Suomessa vaille työtä, jos hän ei osaa suomen kieltä.

Mutta mitä outoa asiassa lopulta on? Asiaintila on täysin ymmärrettävä akateemisissa viroissa, joissa toimivilta laki vaatii kotimaisten kielten taitoa. Meillä suomalaisilla on perustuslaillinen oikeus saada asiamme käsitellyiksi kotikielillämme, joten ainakin viranomaisissa toimivilta pitää vaatia suomen kielen virheetöntä osaamista. Sitä vastoin tilanne on akateemisista työpaikoista akateemisimmissa – eli Suomen Akatemiassa – nyt niin nurinkurinen, että siellä akateeminen suomen kielen taitoinen henkilö jätetään suorastaan tarkoituksellisesti vaille työtä, jos hän ei alistu internationalistiselle kieli-imperialismille ja vaihda pääkielekseen englantia. Tekisikö Hesari jutun tästä?


Sanomia saarelta

Edellä analysoimani esimerkit valaisevat riittävän selvästi sitä, millä tavoin Helsingin Sanomista on tehty täysin tendenssinomainen julkaisu, joka vaalii niin sanottua poliittista korrektiutta pystymättä oikein itsekään perustelemaan, miksi. Naispäätoimittajansa kaudella lehdestä tehtiin monikulttuurisuuden ja feminismin äänitorvi. Näiden ilmiöiden kritiikki on suodatettu pois, ja kyse näyttää olevan vain siitä, kuka tasa-arvottaa tykimmin.

Edellä selitetyn tapahtuessa televisiokanava Al-Jazeera (al-ğazīrä, suom. ”Saari”) ottaa kaiken irti Jokelan koulusurmasta osoittaakseen, että Suomi on väkivaltainen maa, jossa valkoiset ihmiset ampuvat toisiaan. Ja Helsingin Sanomat iloitsee, että nyt – nyt se on tullut lopultakin valmiiksi: islamtaustaisen propagandakanavan Suomi-uutinen, jossa annetaan objektiivinen kuva maassamme vallitsevasta sivistyksestä ja tieteellis-teknisestä tasosta.

Mitään kritiikkiä tai analyysia kyseisen jutun yhteydessä ei vaivauduttu esittämään, ei edes kertomaan, mikä Al-Jazeera on. Tosin se on tarpeetonta, sillä kaikki tietävät, mitä Al-Jazeera tekee: se vain näyttää BBC:ltä, nurin päin käännettynä.

Kerrottakoon kuitenkin muutama yksityiskohta: alun perin qatarilainen tv-kanava Al-Jazeera koettiin arabimaailmassa vapauttavana ilmiönä, sillä valtiollisista yhtiöistä poiketen kansainvälinen satelliittikanava alkoi tuoda ruutuun ”niin radikaaleja kuin maltillisiakin islamin kannattajia” – mutta kuitenkin vain islamin kannattajia. Afganistanin sodan aikana se sai jopa yksinoikeuden lähettää Osama bin Ladenin ja hänen edustajiensa viestejä, minkä koettiin antavan sille ”painoarvoa”. Tämä on propagandaa ilman sensuuria.

Ja kyllähän myös Helsingin Sanomat on myös onnistunut tehtävässään: kansalaisten kaitseminen on nyt niin läpinäkyvää, ettei se tehoa enää edes kohteena olevaan keskiluokkaan saati niin sanottuun älymystöön tai työläisväestöön, jotka ovat aina olleet terveellä tavalla arvostelukykyisiä.

1. huhtikuuta 2008

Juudas, Pietari ja Pontius Pilatus


Kavaltaminen on ilmeisesti yhtä makeaa kuin kieltäminen ja käsien peseminenkin. Paheksuttavaa Ilkka Kanervan sivuuttamisessa ulkoministerin tehtävästä oli ainoastaan se, että hänet kammettiin virasta käyttämällä poliittiseen korrektiuteen liittyvää argumenttia, jonka mukaan ministeri ei saa tekstailla eikä sekstailla.

Sen sijaan tutkija, joka väittää, että Kanerva joutui eroamaan valehtelun takia, valehtelee. Todellisuudessa hänet erotettiin sovinnaisuuteen liittyvistä syistä. Häntä ei tosin erottanut pääministeri eikä valtakunnanoikeus vaan puolueensa kannatuksesta huolestunut Jyrki Katainen. Mielestäni päätös oli kohtuuton, sillä ei Bill Clintonkaan joutunut eroamaan virastaan yhden suikkarin takia, vaikka nyyhkypelle Monica Lewinsky leukailikin häntä vastaan paljastuskirjassaan.

Myöskään Suomen ulkoministerin ei pitäisi erota jonkun ”eroottisen tanssijan” tai Hymy-lehden tekemän kavalluksen vuoksi. Tässä uusviktoriaanisessa politiikanteossa alkaa häntä heiluttaa koiraa, ja Katainen itse petti Kanervan. Asiaa eivät auta Kataisen vetistelyt sen johdosta, ”miksi miehelle ei anneta sitä viimeistä mahdollisuutta”. Sillä tavoin puolueen puheenjohtaja käänsi oman erottamispäätöksensä julkisen ajojahdin syyksi, vaikka asialla olivat kokoomuksen naiset.


Moralismi vs. politiikka

Entä mihin Kanerva loppujen lopuksi syyllistyi? Mitä hän tekstiviesteissään sanoi? ”Oletko hoitanut puutarhasi?” ”Haluaisitko tehdä sitä jossain jännässä paikassa; mikä se voisi olla?” Ehkä Kanerva aikoi kääntää turpeet ja sammaleet ja käyskennellä puutarhassa Aatamin asussa ja vähän Eevankin. Mutta sen ei pitäisi johtaa ministerin erottamiseen. Ainakin gay-kulttuurissa tuon tapainen flirtti olisi harvinaisen kesy, eikä siinä olisi muuta vikaa kuin mielikuvituksettomuus. Seksuaalisuus on käsitykseni mukaan parasta ja kauneinta jokaisessa ihmisessä, ja nyt julkinen sana koettaa kääntää tämänkin asian pahaksi omassa moralistisessa typeryydessään.

Kanerva on tunnetusti irrotellut aiemminkin toimiessaan keskiyön cowboyna Helsingin yössä. 1970-luvulla häntä pidettiin Kekkosen kätyrinä sekä ns. ostalgiaan taipuvaisena kokoomusnuorena. Lisäksi hän käytti juuri äsken 60-vuotisjuhliinsa valtion varoja, mikä nosti eduskunnan avustajapalkkiot parrasvaloihin, ja Sauli Niinistö joutui hikoilemaan puhemiehenkansliassa. Joka tapauksessa se, että Kanerva suostui vastaanottamaan kaksi moottoripyöräjengi Cannonballin jäsentä syntymäpäivänään, osoittaa, ettei hän ainakaan syrji ketään.

En paheksu Kanervan poistumista näyttämöltä sinänsä mutta kritisoin sitä, että seksuaalimoralistisen argumentin annetaan painaa vaa’assa enemmän kuin poliittisesti paljon tärkeämpien edustajavarojen käytön. Ajatelkaa: miesparka on sentään jo kuusikymppinen! Mielestäni naisväen pahanilkisten paljastusten ei pitäisi antaa heilutella ministerinpalleja, eikä stripparien pidä pyörittää Suomen ulkopolitiikkaa. Muilta osin hallitus toki jää edelleen melkoiseksi vahakabinetiksi Paavo Väyrysineen ja Sirkka-Liisa ”sikafarmari” Anttiloineen.


Alexin ale ja Ikenien honeymoon

Entä tämä uusi mies, pyrkyreistä pahin, jolla on rojalistinen etunimi: Alexander Stubb? Kukaan ei vaikuta kuulleen hänestä mitään, vaikka hän on istunut meppinä jo neljä vuotta. Tuntuu, kuin hänet olisi herätetty kuolleista Suomea edustamaan. Tämä havainnollistaa, kuinka etäinen europarlamentti on kansalaisille ja miten kaukana ihmisistä sen jäsenet ovat. Heillä on oma todellisuutensa, ja tuntuu, että meille lähetetään ulkoministeri ulkomailta.

Kiintoisaa on, miten pitkin hampain Stubb nyt laskeutuu europarlamentaarikon tehtävästä takapajuisen Suomen ulkoministeriksi. Palkkakin putosi alle puoleen. Vänrikki Kariluodolle tyypilliset sanat ”kun isänmaa kutsuu, silloin mennään”, voivat herättää ihastusta, mutta jalomielisyyttä himmentää se, että ulkoministerin edelleen varsin kovapalkkaiseen virkaan olisi monta muutakin yhtä pyyteetöntä suostujaa. Minä näen hänessä eräänlaisen ulkopoliittisen Jari Sarasvuon. Uuden ulkoministerin suorasukainen reippaus pitänee jatkossakin huolen siitä, että hän osaa opettaa väärin ajatteleville suomalaisille, mikä on Suomen edun mukaista, kun asiaa katsotaan Brysselin näkökulmasta.

Viime eurovaaleissa Stubbin keskeinen viesti hänen saarnatessaan Kolmen sepän aukiolla kuorma-auton lavalta oli se, että ”yksi europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri”. Nämä sanat muistan aina. Todellisuudessa Euroopan parlamentti on pelkkä keskustelukerho, sillä se ei käytä päätösvaltaa, kuten Suomen eduskunta, vaan päätökset tehdään suurimmaksi osaksi ministerineuvostossa.

Mutta miten Stubb muistaa olevansa Suomesta? Eikö Suomen hallitustyöskentelyyn osallistuminen häiritse pahoin hänen julkisuudessa mainostamaansa perhe-elämää ja hänen brittiläistä rouvaansa? Vaihtuvatko ulkopoliittiset salaisuudet lakanoiden välissä? Miten nuo kansainvälisillä lentokentillä parveilevat enkelit pääsevät hallituksen ja ministeriön toimintaan kiinni kesken hallituskauden? Kuka selittää ministerille hänen tehtävänsä ja kertoo missä mennään?

Minua joka tapauksessa harmittavat yltiöpirtsakat ja positiiviset tyypit, sillä heidän optimistisuutensa kertoo epätodellisuudentajuisuudesta ja filosofiattomuudesta. Tänään on kieltämättä aprillipäivä, mutta se ei oikeuta olemaan koko aikaa kainaloista kutitetun näköinen. Ulkoministerin postilla pokan täytyisi pitää.


Tekstailu vs. rattijuopumus

Pahinta on, että europarlamenttiin Stubbin tilalle nousee unohduksen alhoon vaipunut Sirpa Pietikäinen, joka tuomittiin aikoinaan rattijuopumuksesta. Tilanne on kiero, koska Kanervan seksuaalinen flirttailu ei ole rikos eikä varmasti sen paheksuttavampi asia kuin Pietikäisen rattijuopumus. Häneltä puolestaan jäi kuolematon lause: ”Selvin päin en olisi humalassa auton rattiin lähtenyt.”

Tulos: hammastahna-Stubbi valittiin tehtävään, johon häntä ei äänestetty eikä vaaleilla valittu, ja paikkansa hän jätti vakavasta rikoksesta tuomitulle. Kanerva puolestaan pakotettiin eroamaan, vaikka häntä ei edes syytetty mistään rikoksesta. Ja Suvi Lindén hoitaa ministerintehtävää, vaikka hänen pitäisi olla oikeuskanslerin mielestä äitiyslomalla.


Naisten valta

Myös yhdestä olen varma: asiantuntijana haastatellun valtio-opin professorin Jan Sundbergin televisiossa esittämä mielipide, että nainen menettää virkansa helpommin kuin mies, on feministis-sovinnainen ja naisia mielistelevä eikä pidä paikkaansa. Nimenomaan naisten sallitaan jatkaa virassa, vaikka erottamiselle olisi poliittisiakin perusteita. Sen enempää Vanhasta kuin Kanervaakaan vastaan suunnattuja tekstiviestikohuja ei olisi edes olemassa ilman naisväen aloittamia panetteluja.

Erään turkulaistutkijan mielipide, että ”äijäkäytös vaivaa vallanpitäjiä”, puolestaan on yllättävä mutta poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ymmärrettävä. Feministisen median kaksoisstandardiin kuuluu näet se, että naista ei saisi sanoa ämmäksi mutta miestä saa sanoa äijäksi valtakunnallisen median aitiopaikalla. Eikö olekin huutavan johdonmukaista?

Kun taas Helsingin Sanomat suolaa miesten haavoja tulkitsemalla, että ”lehdet” arvioivat poliittisen kulttuurin ”muuttuneen” ministerin eron myötä, halutaan selvästikin luoda vaikutelma, että feminismi on voittanut. Ja kun Tarja Halonenkin täydentää, että ”äänestäjien vaatimustaso nousee”, tämä voi tarkoittaa vain, että feministisen vähemmistön mielestä äänestäjien pitäisi olla feministejä kelvatakseen poliitikoille.

Hymy-lehdessä heitettyjen herjojen ei pitäisi antaa liikuttaa ministereitä mihinkään. Kanervan ero heikensi hallituksen uskottavuutta enemmän kuin tehtävässä pysyminen. Kyse oli taaskin vain median omasta halusta muokata todellisuutta, ja sympatiani ovat Kanervan puolella.

Ministerin ero kertoo maamme mediailmastossa vallitsevasta epäterveestä tilanteesta, jossa politikoidaan korrektiudella. Kuka 1970-luvulla välitti Kekkosen flirteistä, kun suomalaisilla oli tärkeämpääkin ajateltavaa? Miksi naisen sallitaan käyttää erotiikkakorttia jopa myönteisenä argumenttina ja pyrkiä parlamenttiin ryntäät rytkyen, kuin jokin Cicciolina, mutta miestä pakotetaan salaamaan seksuaaliset pyyteensä ja häntä rangaistaan niistä? Onko vastuu myös siitä, mitä naiset tekevät paljastellessaan salaisia tekstareita, todellakin vain miesten? Tässä näyttää olevan todellinen mies.