21. marraskuuta 2012

Nettilehtien tulevaisuus


Helsingin Sanomat pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttuu tabloid-kokoiseksi ensi vuonna. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että jatkossa ilmaiseksi saa lukea vain viisi juttua viikossa.

Uudistus tarkoittaa nykymaailmassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta niin tässäkin yhteydessä. Moni kysyy, täytyykö Hesaria enää lukea lainkaan.

Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneissa kuin puhelimissakin.

Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin, kuten Uuteen Suomeen tai Yleisradion sivuille.

Nostan hattua Niklas Herlinille, joka arvokasta kultturityötä tehden osti Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen ja jatkoi kunnianarvoisan lehden tekoa verkossa. Tietääkseni myös Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.

On joka tapauksessa hienoa, että Uuden Suomen tekoon on löytynyt sellaista uhrimieltä kuin on löytynyt. Voi olla, että minusta moiseen anteliaisuuteen ei olisi ollut, vaikka moral man olenkin. Kun lehti tekee edelleen Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, vaatii todellista hyväntekeväisyyttä pitää lehteä yllä. Luulen, että itse valitsisin Maseratin ja ajaisin sillä. Mutta minähän olenkin tavallinen köyhä pulliainen.

Uskon, että Hesarin ratkaisu on yksi seikka, joka auttaa Uutta Suomea nousemaan tappiolta lukijoiden lisääntyessä ja mainostulojen kasvaessa.


Salsingin Henomien lautsenjoulu?

Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta nyt vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin vapautunut tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.

Sanomaa on pilkottu useisiin osiin sen uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY Bonnierille, Suomalainen kirjakauppa Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Meneillään on freudilainen pesänjako.

Sanomaa on joskus arvosteltu tietystä monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta: levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueelle. Purkaessaan mediaimperiumia nykyjohto tekee joka tapauksessa täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti.

Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista höttöä?

Jos minut olisi päästetty asialle, olisin luonnollisesti vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi kaapeliverkoista kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnallisia lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin Ylioppilaslehteä.

Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asennemuokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Tällaista selektiota en ole havainnut esimerkiksi Uudessa Suomessa, jonka vapaamielinen blogipalsta onkin institutionalisoitunut maan keskeisimmäksi puheenvuoro- ja mielipidefoorumiksi.

Sen sijaan Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unionin jäsenyyden sekä euroon liittymisen puolesta. Se on natottanut Suomea ja työskennellyt yksipuoliseen tapaansa maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan kylläkseen tavasta, jolla lehden toimitus löi maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.


Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus

Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se johonkin elektroniseen lukulaitteesseen, jossa sitä voi lukea maksusta. Kympin kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi Uutta Suomea, Ylen uutisia tai Kansan Uutisia, kun kiireisellä ihmisellä ei yleensäkään ole aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.

Tämä ei ole kovin epäfilosofinenkaan asenne. Jo Georg Henrik von Wright piti tapanaan lukea sanomalehdet aina ohimennen, seisaaltaan. Selitys oli ilmeisesti se, että niin ei tarvitse enää pompata ylös jokaisen järkytyksen vuoksi, tai se, ettei ole syytä syventyä lukemaan kaikkia juoruja istualtaan.

Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta.

Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Maksullistaminen ei onnistune siksikään, että lukijat ovat tottuneet siirtyilemään eri lehtien ja sivustojen välillä hakukoneiden antamien tulosten mukaisesti, eivätkä he maksa kaikkiin medioihin niiden vaatimia kymmeniä euroja saadakseen linkit auki. Lopulta vain niitä luetaan, jotka tarjoavat pääsisältönsä ilmaiseksi tai mainostulojen varassa, kuten MTV3.

Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi vaikkapa 1,95 kuukaudessa. Sellaisena myös Uusi Suomi voisi lopettaa tappiollisuutensa, mikäli tilaajia kertyisi noin 10 000 verran. Jos tilaajia olisi tyypillisen keskikokoisen sanomalehden verran, eli sanokaamme 70 000, muutaman kymmenen sentin kuukausitilausmaksu riittäisi.

Tähän asti Uusi Suomi on ollut kahden kauppaa: lehti on ollut lukijoille auki ilmaiseksi ja Puheenvuoro-palstan kirjoittajat ovat kirjoittaneet siihen (etupäässä) ilmaiseksi. Nettikolumnit ovat osittain pitäneet yllä myös lehden toimituksellisen aineksen suosiota, ja toimitetut jutut ovat viestineet hedelmällisesti blogikirjoitusten kanssa. Voi olla, että pelkkä lukijoiden siirtyminen Hesarin piiristä Uuden Suomen sivuille riittää paikkaamaan Uuden Suomen taloutta.

Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun ja painotekniikan kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.

Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Voi olla, että suurten yleissanomalehtien aika on ohi, sillä elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.

Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi.

Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleentuotettu internetiin. Esimerkkinä ovat vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisena jälleen kaiken kansan ulottuville.

Jatkossa olisikin syytä kiinnittää huomiota elektronisten julkaisujen pysyvyyteen ja säilymiseen aikojen yli.

19. marraskuuta 2012

Tuleeko maailmanloppu etuajassa?


Vai soiko tuomiopäivän pasuuna vasta 21/12/12? Ydinaseiden aikakaudella tuomiopäivän kelloa on siirretty aina vain lähemmäksi h-hetkeä. Monet varmasti pohtivat, enteileekö Gazan alueella virinnyt konflikti ja Israelin liikekannallepano maailmanloppua.

Alueella kuohuu jo ennestään. Syyria on sisällissodassa, ja Iran valmistelee ydinasetta. Ehkä Iranilla on valmiinakin muutama korkeasti rikastettua uraania sisältävä putkipommi.

Israelin tekisi mieli tuhota Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Yhdysvallat päivystää aluetta lentotukialuksilta eikä anna siihen lupaa. Gazan alueen maavalloitukseen Israel ei luultavasti kysy eikä tarvitse oikeutusta keneltäkään, sillä Hamasin iskut israelilaisia siviilejä vastaan ovat olleet häikäilemättömiä.

Jos tulittelu kärjistyy täydeksi sodaksi, se vetää mukanaan myös suurvaltojen huomion. Metkaa onkin, että maapala, josta riidellään, on arabimaiden pinta-aloihin verrattuna mitättömän pieni. Uskonnollisen irrationalismin vuoksi alueelle ei ole saatu rauhaa kuuna kullan valkeana. Auttaisiko asiaa pakkanen, joka pakottaisi vetämään tunteet jäähän?

Maailma tuskin suistuu raiteiltaan 21.12.2012, mutta maya-kalenterin tuomiopäivä voi merkitä monille ihmisille henkilökohtaista maailmanloppua. Tämä maailma sellaisena kuin sen tunnemme, on katoamassa, aivan niin kuin apostoli Paavali sanoi. Lausetta siteerasi myös Paul Virilio teoksessaan Katoamisen estetiikka, joka on erinomainen essee liikkeen, vauhdin ja muutoksen filosofiasta, ja viittasin siihen taannoin myös itse teoksessani Filosofiset viuhahdukset (2007).

Eiköhän se sota Lähi-idässä pian lopu, kun sitä on käyty jo yli 2000 vuotta.

18. marraskuuta 2012

Perustulo on ”fifty–sixty”!


Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kannanotto perustulon puolesta osoittaa puolueen olevan oikeilla jäljillä perusturvamalleja kehittäessään. Oma perustulomallini kiittääkin Vasemmistoliittoa kannatuksesta!

Olen itse luonnostellut vuonna 2005 julkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (ajantasaistettu painos 2010) Vasemmistoliiton nykyisiä ehdotuksia muistuttavan perustulomallin, joka poikkeaa esimerkiksi vihreiden Osmo Soininvaaran mallista.

Omassa mallissani perustuloa ei maksettaisi suinkaan kaikille, ei myöskään niille Soininvaaran itsensäkin paheksumille vuorineuvoksille, vaan sillä vain korvattaisiin nykyinen sosiaalietuuksien tilkkutäkki. Kyseessä ei siis ole kansalaispalkka. Sen kautta ei myöskään jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi siten, että työttömän hammaslääkärin, opiskelijan ja eläkeläisen asema tasoittuisi. Kenenkään työttömyys, toimettomuus tai oleskelu työelämän ulkopuolella kun ei ole yhteiskunnan kannalta arvokkaampaa kuin kenenkään toisen, mutta kaikkien pitäisi selvitä toimeentulominimin yläpuolelle. Kaikille siis sama.

Perustulon tarkoituksena olisi taata selkänoja myös sellaiselle arvotuotannolle, jota ei voida organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi ja sen mukaisiksi tuloiksi. Tällaista sinänsä tärkeää arvotuotantoa on yhteiskunnassa todella paljon. Ajateltakoonpa vaikka matalatuottoisia elämäntapa-ammatteja, kirjailijan tai taiteilijan työtä tai kotityötä, jota ilman toisten ihmisten työssäkäyntimahdollisuudet usein romahtaisivat. Tarkoitus on vähentää myös työttömien taloudellisia opiskeluesteitä ja opiskelijoiden työnteon esteitä.

Eräs syy perustulon tarpeellisuuteen on työelämän vaatima joustavuus. Mikäli työttömyyteen johtava monetaristinen talouspolitiikka hyväksytään, yhteiskunnan on vastavuoroisesti taattava yksilöiden mahdollisuudet jatkaa elämänsä rakentamista myös työelämään liittyvien työttömyyskausien aikana.

Toimeentulon normit täyttävä perustulo takaisi tasoltaan ansiosidonnaisia heikomman mutta kestoltaan luotettavamman turvan työttömyyden varalle niin, ettei ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia tarvittaisi. Ay-jäsenyyden takaama oikeus ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan on ollut vahva vaikutin järjestäytymiselle, ja vasemmistolainen ay-liike onkin perinteisesti vastustanut perustuloa pelätessään jäsentensä katoamista. Siksi Vasemmistoliiton avaus on merkittävä uudistus puolueen politiikkaan.

Entä miten ja millaisin kriteerein perustulo määriteltäisiin ja maksettaisiin? Perustulon määrä sidottaisiin sen saajan tuloihin. Perustulon maksaminen ja saantiedellytysten (eli käytännössä ammatillisen aseman) selvittäminen kuuluisivat negatiivisen tuloverojärjestelmän tavoin verohallinnon piiriin, mikä poistaisi kalliiksi käyvän päällekkäisen byrokratian Kelassa ja sosiaalitoimistoissa ja helpottaisi sosiaalitoimen voimavarojen ohjaamista varsinaiseen sosiaalityöhön. Näin resursseja säästyisi ja vapautuisi tärkeään toimintaan.

Kokonaan tuloton ihminen saisi perustuloa toimeentulotuen perusosaa vastaavasti (asumiskustannuksilla lisätyn määrän verran). Lisätienesteistään ihminen maksaisi kohtalaisen korkean tuloveron, esimerkiksi 50 prosenttia. Kun tulot kasvaisivat, veroprosentti laskisi ja perustulo vähenisi, kunnes saavutetaan piste, jossa lisätulojen nettomäärä yksin riittäisi elämiseen ja ylittäisi perustulon. Perustulo putoaisi tällöin kokonaan pois, ja ihminen voisi elättää itsensä omilla tuloillaan.
 
Tuosta pisteestä alkaen verot alkaisivat jälleen tavanomaiseen tapaan nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Tällainen kannustava ja toimeliaisuuteen pohjaava malli toimisi varmastikin paremmin kuin nykyinen perusturvamalli. Nykyinen malli ohjaa lähinnä passiivisuuteen, sillä jokainen ansaittu lantti johtaa sosiaalietuuksien leikkaukseen.
 
Mikäli sovellettaisiin fiftyfifty-periaatetta, jossa osa-aikaisesti työtön saa aluksi pitää puolet tuloistaan menettämättä perustuloa, se ohjaisi ihmisiä aktiiviseen toimintaan. Myös yhteiskunta saisi tällöin verotuloa, jolla voitaisiin täyttää perustulomallin kustannuksia. Näin systeemi elättäisi itseään, ja kyseessä olisi eräänlainen työllistämismalli. Työnantajat saisivat työvoimaa, ja mitä enemmän ihmiset työskentelisivät, sitä enemmän heille jäisi rahaa käteen. Hyötynä on se, että kaikki voittaisivat winwin-periaatteen mukaisesti ja lisäarvoa tuotettaisiin sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Voitaisiin siis sanoa, kuten Matti Nykänen, että miksi tyytyä fiftyfifty-malliin, kun voi pistää suoraan fiftysixty!

Tarkempia tietoja ja perustulomallin perusteluja löytyy teokseni Työttömän kuolema viimeisestä luvusta, jossa pyrin vastaamaan mallin luonnollisesti herättämiin useisiin kysymyksiin.

17. marraskuuta 2012

”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen


Plan Suomi -järjestö on näköjään saanut rahaa niin että ranteet notkuvat, sillä yhdistyksellä on ollut syksyn aikana varaa tehdä sekä TV-kampanja että julistekampanja, jossa kehotetaan jälleen ”tukemaan tyttöjä”. (Viitteitä ”Koska olen tyttö”-hankkeeseen ja ”Girls Can”-keräykseen tässä, tässä ja tässä.)

Projektissa valitellaan kehitysmaiden tyttöjen ja naisten kärsivän kouluttamattomuudesta, mutta taaskaan ei oteta huomioon, miten sorrettuja kehitysmaiden pojat ja miehet ovat. Poikia ja miehiä käytetään esimerkiksi sodissa, ja väkivallasta johtuen heidän elinajanodotteensa on huomattavasti naisten elinajanodotetta lyhyempi.

Länsimaissa naisten tasa-arvoa taotaan kuin rautaa, koska YK ja muut kansainväliset järjestöt perustavat näkemyksensä naisten asemasta kehitysmaissa vallitseviin oloihin. Kenties naisten asemassa onkin parantamisen varaa, mutta niin on myös miesten asemassa. Kurja kuva vain naisten oloista siirretään kuitenkin sellaisenaan tasa-arvovaatimuksiin ja -suunnitelmiin. Länsimaat sitoutetaan ”edistämään” ja ”kehittämään” naisten tasa-arvoa loputtomasti myös kehittyneissä maissa, vaikka naiset ovat meidän oloissamme tasa-arvoisempia kuin miehet. (Analyysia tässä.)

Plan Suomi nauttii kehitysmaiden johdolla tapahtuvasta harhaisesta ja vääristyneestä tasa-arvopolitiikasta. Se toimii suojatyöpaikkana naisfeministeille, jotka edustavat omia etujaan lapsipolitiikan pääomalinnakkeestaan.

Samanaikaisesti pojat ja nuoret miehet syrjäytyvät koulunkäynnistä Suomessa, sillä täysfeminiinisoidussa koulumaailmassa he eivät jaksa kiinnostua naisopettajattarien johdolla harjoitettavasta koulumestaroinnista. Opettajakunnan naisistuttua oppilaita arvioidaan naisellisin kriteerein, ja näin syntyy vaikutelma, että tytöt ovat muka lahjakkaampia kuin pojat. Heikommin menestyessäänkin tyttöjen väitetään vain ”piilottavan” lahjakkuutensa, ja myös tämä vääristynyt havainto siirretään sellaisenaan niihin pseudotutkimuksiin, joita feministit tekevät poliittisen hallinnon tilauksesta yliopistoissa. (Kritiikkiä tässä.)

Tosiasiassa pojat ilmaisevat älyllisyytensä eri tavalla kuin tytöt. Siinä, missä tytöt on ehdollistettu nöyryyteen ja kiltteyteen, pojat ilmaisevat älyllisyyttä metelöimällä ja kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Plan Suomen kansainväliset tyttöhankkeet ovat miesvihamielisen ja sukupuolirasistisen tasa-arvopolitiikan hedelmiä, joiden vaikutukset näkyvät nimenomaan länsimaissa. Niillä haavoitetaan poikien ja nuorten miesten identiteettiä, kun heitä opetetaan uskomaan, että kehitysmaissakin huomiota ansaitsevat vain tytöt.

Täydellinen tasa-arvo voi toteutua ilmeisesti vain täysin munattomassa yhteiskunnassa.

Tasa-arvopolitikointi on niin suurta hulluutta pullollaan, että en malta olla laittamatta analyysia tasa-arvon käsitteestä tähän. Tasa-arvon penäämisen takana vaanii usein suuri määrä silkkaa ideologista irrationaalisuutta, jonka paljastamisesta saa vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse en tiedä mitään niin vastenmielistä ja tyylillisesti dekadenttia kuin irrationalistien aggressio.

Ne, joilla on aikaa pohtia, mihin lanttinsa lahjoittavat, voivat lukaista myös aiemman asiaa koskevan kirjoitukseni.

16. marraskuuta 2012

Kovaa pumpulia – Ayn Rand ja uuskonservatiivit


Tämän viikon puheenaiheita olivat kokoomusnuorten puheenjohtajan Saul Schubakin eroaminen tehtävästään ja Yleisradion esittämä Ayn Rand -ohjelma.

Schubak oli mennyt lausahtamaan, että lapsilisät lisäävät syrjäytymistä. Hänen mukaansa juuri ne kannustavat perheitä hankkimaan lapsia huolimatta siitä, onko perheellä mahdollisuuksia ottaa vastuuta lapsen kasvattamisesta. Perhepolitiikkaa sivusi jonkin verran myös Jyrki Kataisen kannanotto, jossa hän paheksui kotiäitien poissaoloja työelämästä. Ayn Rand puolestaan esitettiin ”naisena Björn Wahlroosin takana”.

Politiikan asenneilmapiiri ja arvot ovat koventuneet, mikä johtunee kireästä taloustilanteesta. Tämän seurauksena monet ihmiset ovat radikalisoituneet perin oikeistolaisella tavalla. Porvaristo korostaa hädissään omaa vastuuta ja selviytymistä ja etsii tuekseen ideologisia mielipidejohtajia.

Köyhyys määritellään yksilön omaksi syyksi ja rikkaus omaksi ansioksi, ja näkyvistä peitetään, että olennaisia ovat ne yhteiskunnalliset ehdot ja sopimukset, joiden varassa toimitaan. Ne voivat olla epäoikeudenmukaisiakin riippuen poliittisista valinnoista.

Nyky-yhteiskunnassa laiska voi rikastua ja ahkera jäädä köyhäksi, sillä kausaaliketju työn ja ansioiden välillä on poikki. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että köyhyys on omaa ansiota ja rikkaus omaa syytä, sillä rikastuminenhan se usein edellyttää ahneutta, itsekkyyttä, keinottelua ja muita paheita.

Millaiset yllätykset näitä parikymppisiä kokoomusnuoria tulevaisuudessa odottavatkaan? Lapset tulevat heillekin usein kuin faksit Anneli Jäätteenmäelle: pyytämättä ja yllättäen.

Olen kyllä itsekin ollut sitä mieltä, että vastuu lasten hankinnasta ja kasvatuksesta kuuluu ensisijaisesti vanhemmille. Lisäksi liika väestönkasvu ei ole ekologisesti hyväksi. Mutta aloitteleva kokoomuspoliitikko näytti harjoittavan eräänlaista eugeniikkaa sitä kautta, että hän halusi sitoa lastenhankintamahdollisuudet vanhempien varallisuusasemaan.

Vastustaessaan lapsilisiä Schubak pyrkii estämään luokkanousun, joka on jo nyt käynyt entistä harvinaisemmaksi taloustilanteen kurjistuessa. Nykyään periytyy vain köyhyys – joissakin tapauksissa ehkä hankittu varallisuus. Optio- ja muiden miljonäärien perheisiin on syntynyt uusi rälssisääty, jonka ei ole juurikaan tarvinnut työskennellä rikastuessaan pappa betalar -periaatteella.

Eriarvoisuuden kasvu on vaarallista, sillä varattomien keskuudessa älykkäitä ja lahjakkaita ihmisiä on aivan niin kuin varakkaidenkin joukossa. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hienous on siinä, että maksuton koulutus on mahdollistanut kansakunnan lahjakkuusresurssien laajamittaisen ja tasa-arvoisen toteuttamisen. Eikö siis myös lapsilisäjärjestelmää pitäisi vahvistaa eikä heikentää?

Kokoomus on aina pyrkinyt leipomaan maahamme pienen määrän erittäin rikkaita ja suuren määrän köyhiä ihmisiä. Sen sijaan Sdp oli pitkään suurin puolue juuri siksi, että demarit halusivat tehdä maahan suuren määrän keskivarakkaita ja vain pienen määrän köyhiä ihmisiä. Kokoomus nousi sittemmin kärkeen, koska puolue pystyi taitavan mainostoimiston avulla lavastamaan itsestään kuvan oikeistolaisena työväenpuolueena.

Kokoomusnuorten nyt pois potkitun puheenjohtajan kannanotto on vain yksi merkki nuorisossa leviävien asenteiden kovenemisesta. Painotetaan riippuvuutta vain itsestä ja omista ansioista, vaikka tosiasiassa taloudellisen menestymisen ratkaisevat yhteiskunnalliset ehdot. Nyt ”vaurastuva” keskiluokka on tosiasiassa velkaantuva keskiluokka, joka saattaa hetken kuluttua olla velkavankina 300 000 euron kaksioissaan ja farmari-Audeissaan. Mitä he sanovat yhteiskunnallisen avun tarpeellisuudesta päätyessään velkajärjestelyyn?

Samaa lyhytnäköisyyttä edusti Yleisradion Ayn Rand -dokumentissa haastateltu entinen pankinjohtaja, joka oli hakeutunut Ayn Rand -instituutin palvelukseen Yhdysvaltoihin. Randin opettama itsekkyyden evankeliumi oli auttanut häntä ”vapautumaan” syyllisyydestä ja yhteisvastuusta, ja verojenkannonkin hän näki aiheettomana tulojen siirtona.

Haastattelu herätti mielessäni kysymyksen, kuinka naiivi saa olla. Eivätkö pankinjohtajat itse elä muiden ihmisten rahoilla? Juuri hehän ovat niitä koronkiskureita ja toisten ihmisten hyväksikäyttäjiä, jotka ovat institutionalisoineet ahneutensa oikein lain voimalla harjoitettavaksi riistoksi. Hekin elävät perimmältään toisten ihmisten rahoilla, aivan niin kuin kauppiaat, välistä vetäjät ja kuninkaatkin. He elävät muiden rahoilla vain leveämmin kuin toiset ihmiset, ja nyt he julistavat, ettei siitä pidä tuntea syyllisyyttä!

Kuka armahtaisi tämän jengin omalta typeryydeltään? Tuloerojen kasvu, eriarvoisuus, syrjäytyminen ja luokkakuilun syveneminen ovat asioita, joista kannattaisi olla myös turvallisuuspoliittisesti huolissaan. Sen sijaan tätä nykyä arvostelu nähdään vain ”kateutena”, vaikka kyse on oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Lisäksi valitetaan, että Suomesta ”puuttuu” rikastumisen kulttuuri ja että omistaminen nähdään kielteisenä. Helppohan se on sanoa, kun itse ahmii toisten maksamia korkoja ja vuokrarahoja taskuihinsa. Onkin sangen vaikea ymmärtää, mikä näiden kusettajien perimissä ”toimitusmaksuissa”, ”välityspalkkioissa”, ”palvelumaksuissa” ja ”järjestelypalkkioissa” muka on se henkinen tai materiaalinen arvo, jonka tuottaminen antaisi oikeutuksen ylipäänsä mihinkään taloudellisiin tuloihin.

Korostettakoon, ettei mielipiteeni ei ole kannanotto Ayn Randia vastaan. Olen joskus itsekin kirjoittanut hänestä (muun muassa teoksessani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa vuodelta 2005). Ayn Rand oli tyypillinen idealisti ja taiteilija, joka kokeili myös filmitähden uraa. Hänen halunsa korostaa ihmisen omaa vastuuta heijasteli hänen omaa henkilöhistoriaansa venäjänjuutalaisena emigranttina. Hän ei koskaan päässyt eroon edes puheessaan olevasta venäläisperäisestä aksentista, mikä korosti hänen erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja vierauden kokemuksiaan. Ei ihme, jos ne kovettavat ihmistä.

Ayn Randin opetukset jäivät lähinnä julistusmaiselle tasolle. Niistä puuttuu filosofinen refleksio, seurausharkinta, joka koskee sitä, mitä tapahtuisi, jos hänen ihanteensa pantaisiin täytäntöön. Reaganilaisessa ja thatcherilaisessa todellisuudessa hänen oppinsa otettiin kuitenkin todesta, ja ARI:n (Ayn Rand Instituutin) kautta ne haluttiin muovata politiikaksi. Hänestä ovat kiinnostuneet jälleen eri maiden libertaarit, anarkokapitalistit ja uuskonservatiivit, ja siksi häneen on viitattu siellä täällä, muun muassa Björn Wahlroosin hiljattain julkaisemassa kirjassa.

Konservatiivisen oikeiston lentoonlähtö on tapahtunut filosofisesti katsoen kevyesti ja kevyin perustein, sillä ristiriitoja toiveiden ja todellisuuden välillä ei ole havaittu. Esimerkiksi Ayn Randin kauniit puheet vapaudesta saattavat vaikuttaa houkuttelevilta, mutta elämä niiden mukaan johtaisi ankariin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Ei ole myönnetty, että ihmisyksilöitä rajoittavat jatkuvasti toiset ihmiset, yhteiskunta ja hänen omat sisäiset yllykkeensä ja pyyteensä.

Henkilöhistoriastaan päätellen Ayn Rand kärsi jonkilaisesta kroonisesta riittämättömyydestä ja omien potentiaaliensa toteutumattomuudesta, eikä hän tuntenut pääsevansä parhaasensa ihmisenä. Siksi hän sublimoi haaveensa idealistiseen filosofiaan, jota hän esitteli niin kaunokirjallisissa teoksissaan kuin populaareissa tietokirjoissaankin.

Olen aina halunnut välttää ymmärtämästä ihmisiä väärin, ja siihen liittyen arvelen, että Ayn Randillakin on loppujen yhtä vähän yhteistä hänen nimeään kantavan instituutin kanssa kuin Karl Marxilla on ollut myöhemmän marxilaisuuden kanssa. Filosofisia ajattelijoita on vuosisatojen ajan käytetty hyväksi, ja heidän selkänsä takaa on huudeltu mitä erilaisimpia asioita.

Tämänkertaisen kirjoitukseni otsikko ”Kovaa pumpulia” on lähtöisin kriitikko Erkka Lehtolan taannoisesta esseekokoelmasta. Haluan viitata sillä siihen tavattomaan ristiriitaisuuteen, jota useiden poliittisten idealistien ja utopistien unelmat nykyään sisältävät. Nämä havisevat haaveet ovat kuohkeita ja pehmeitä kuin kesäiset pilvenlongat, ja kevyitäkin ne ovat kuin kuutiokilometrin kokoiset kumpupilvet, joihin on höyrystynyt 200 tonnin painosta vettä. Yleensä tämä vesi valuu jossakin vaiheessa kylmästi idealistien itsensä niskaan.

Ihanteellisuudessa, koskeepa se sitten Euroopan unionin tilaa tai perhesuunnittelua, on epä-älyllistymisen vaara. Ja politiikan tavattomassa epä-älyllistymisessä – ei suinkaan piile –vaan on selkeästi esillä uhka koko kulttuurillemme.

15. marraskuuta 2012

Onko Medvedev tietoinen heteropropagandasta?


Suomessa ei näköjään tarvita ”homopropagandan” kieltävää lakia, sillä aktivistit olivat hiljaa Dmitri Medvedevin vieraillessa Suomessa. En ainakaan itse havainnut, että sen enempää Seksuaalinen tasavertaisuus ry kuin muutkaan yhdistykset olisivat järjestäneet mielenosoitusta tai kannanottoa Venäjän harjoittamaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa vastaan.

Venäjä on sortanut homoja, lesboja ja transsukupuolisia häikäilemättömästi. Lait, joilla kielletään homojen julkinen esiintyminen ja aihetta koskevan informaation jakaminen, loukkaavat räikeästi yleisiä ihmisoikeuksia ja YK-sopimuksia. Ne ovat vastoin tiedettä ja yleistä etiikkaa.

Venäjä hyökkäsi muutama viikko sitten Suomeen alkamalla valittaa venäläislasten kohtelusta Suomessa. Näin se käänsi huomion pois omassa maassaan tapahtuvista ihmisoikeusrikoksista, joita Venäjä itse tuottaa julkisen vallan johdolla.

Se, että homovastaiset lait on saatettu voimaan näennäisen kansanvaltaisesti, ei tarkoita, että ne olisivat oikeudenmukaisia. Minkään valtion lainvalmisteluelinten ei pitäisi ottaa kyseisenlaisia lakeja edes valmisteluun. EU-maissa ne torpattaisiin jo alkuunsa ihmisoikeuksien vastaisina. Kyseessä ovatkin todelliset fasistilait, joilla homot, lesbot ja transsukupuoliset yritetään työntää siltojen alle, estää tiedonjako ja kieltää homojen julkinen olemassaolo koko valtiossa.

Kansainvälisen arvostelun laimeudesta päätellen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöt ovat turtuneet omaan hyvinvointiinsa länsimaisissa demokratioissa. Omana itsenään esiintymisen tuomitseminen ”homopropagandaksi” on kuitenkin vakava ihmisoikeusrikos, jota vastaan kaikkien sivistyneitten maiden pitäisi reagoida. Missä tahansa sivistyneessä valtiossa homovastaiset lait kumottaisiin ja niiden valmistelu kiellettäisiin.

Medvedevin, Kataisen ja Niinistön asialistalle mahtui vain suurta porua herättänyt lapsikiista, jonka Venäjä lavasti kääntääkseen huomion pois omalla tontillaan tapahtuvista ihmisoikeusrikoksista. Medvedev päätyi puolustelemaan oman maansa suvereniteetia epäsuorasti: julistamalla Suomen päättävän itsenäisesti lapsipolitiikastaan ja neuvomalla järjestämään Natosta kansanäänestyksen. – Ikään kuin emme muuten tietäisi, että niin voidaan tehdä.

Ohjeiden antamisessa olikin kyse taitavasta diplomaattisesta harhautuksesta. Korostamalla Suomen itsenäisyyttä näissä asiakysymyksissä Medvedev toivoi Suomen vastavuoroisesti pidättäytyvän paheksumasta Venäjän rajojen sisällä tapahtuvia ihmisoikeusrikoksia.

Näyttö on selvä. Madonna on haastettu oikeuteen Pietarissa sillä verukkeella, että hän osoitti tukensa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Myös tavallisia ihmisiä on tuomittu, homoravintoloita yritetään sulkea, ja maassa harkitaan opetuskieltoa homoille ja lesboille. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että homoseksuaalisuus kriminalisioidaan ja ihmiset pakotetaan kantamaan vaaleanpunaista kolmiota sekä kulkemaan paperipussi päässä. Symbolisella tasolla pelkät tiedonjakoon liittyvät rajoitukset haavoittavat seksuaalivähemmistöjen elämää yhtä pahasti kuin täydelliset kieltotoimet.

Kukaan ei näytä kyseenalaistavan myöskään ”homopropagandan” käsitettä. Muutama vuosikymmen sitten homojen kaapissa pitoa sanottiin oikeutetusti heteropropagandaksi. Heteropropagandan uhreja ovat muun muassa ne eheytysterapioista kärsineet, joita yritettiin käännyttää heteroiksi. Homoseksuaalien lähihistoria on heteroiden, kristittyjen ja totalitaristen valtioiden harjoittamaa väkivaltaa täynnä. Vielä 1950-luvulla homoja kastroitiin medikalistisen mielivallan tuella, mistä kertoo esimerkiksi Kim Bentzin teos Kastroitu (1989).

Suomessa vuonna 1971 tapahtunutta homoseksuaalisuuden dekriminalisointia jatkettiin pelkoa herättäneellä ”kehotuskiellolla”, jonka pappi ja psykiatrikunnan ”musta lammas” Asser Stenbäck junali lakiin. Sen vuoksi homoseksuaalisen käyttäytymisen ikärajaksi säädettiin 18 vuotta, kun se heteroilla oli 16 vuotta. Tämäkin pykälä vahingoitti monien homojen ja heteroiden asemaa perustuessaan tieteen vääräksi osoittamaan käsitykseen, että homoseksuaalisuuteen voi vietellä tai oppia ja että homoseksuaalisuudessa ylipäänsä on jotakin sellaista pahaa, jolta ihmisiä tulee varjella. Kehotuskielto poistettiin vasta rikoslain uudistuksen yhteydessä, jolloin myös ikärajat yhdenmukaistettiin.

Nyt tuo sama tilanne yritetään tuoda takaisin Venäjällä ja muutamissa muissa halkopinon takana elävissä entisen Neuvostoliiton maissa. Myös Suomessa, jossa kylähullutkin ovat muita koulutetumpia, muuan tieteellisistä periaatteista luopunut dosentti on vaatinut samanlaisia lakeja voimaan katsoen niiden kehittävän suomalaista yhteiskuntaa ja pitäen niitä tervettä sekä täysipainoista perhe-elämää ja lasten tasapainoista kasvua edistävinä.

Jutun kommentissa hän sanoo toivovansa, ”että yhteiskunta on terveellä pohjalla ja eheytyy”. Lisäksi hän samastaa pornografian ja homoseksuaalisuuden ja vetoaa lapsiarvoihin homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi: ”Ihan samasta syystä toivon, että R-kioskit poistavat pornolehdet kaupan hyllyiltä. On se omituista, että tupakat piilotetaan kassoilla, mutta pornolehtien pitkä rivistö on lastenkin nähtävillä missä tahansa kioskissa.”

Omasta mielestäni lasten ja nuorten edun mukaista on saada tietoa homoseksuaalisuudesta ja kaikesta seksuaalisuudesta. Tämä auttaa lapsia ja nuoria valitsemaan itselleen parhaiten sopivan elämäntavan, onpa sitten hetero tai homo. Sen sijaan homoseksuaalisuutta koskevan tiedon tukahduttaminen ja avoimen esiintymisen kieltäminen, rankaiseminen tai asiaan liittyvä salailu ja uhkailu vahingoittavat perhe-elämää ja avointa suomalaista yhteiskuntaa sekä vaikeuttavat ihmisten omana itsenään elämistä. Pahimmillaan ne johtavat koulukiusaamiseen, syrjintään ja jopa itsemurhiin.

On kammottavaa ajatella, että muutama vuosikymmen sitten seksuaalisuus, jonka tulisi olla kaikille ihmisille nautinnon ja onnellisuuden lähde, olikin homoille ja lesboille suuren kärsimyksen aihe – ja pelkästään ulkoisista, heteropropagandan levittämiseen liittyvistä syistä. Kyseisen väkivallan toistuminen pitää kaikin tavoin estää.

Suomen poliitikkojen ei tulisi niin helposti taipua Venäjän harjoittaman vedätyksen ja piilouhkailun kohteeksi eikä myöskään antautua puolustelevaan rooliin, kuten lapsikiistassa. Sen sijaan tulisi realisoida ihmisoikeusvaatimukset länsimaisten arvojen mukaisella tavalla, ainakin sikäli kuin on uskominen Kataisen omia sanoja, joiden mukaan EU on arvoyhteisö. Tästä työstä kiitokset Tarja Haloselle.

10. marraskuuta 2012

Huonosti käyttäytyvät filosofit


Historioitsija Nigel Rodgers ja filosofi Mel Thompson julkaisivat muutama vuosi sitten teoksen Huonosti käyttäytyvät filosofit (Philosophers Behaving Badly), jossa kirjoittajat listasivat kuuluisimpien filosofien paheita.

Esimerkiksi Schopenhauer kuvataan syvällisenä mutta synkkämielisenä sovinistina. Rousseau puolestaan kirjoitti ensimmäisen tunnetun kasvatusfilosofisen teoksen, mutta hänen omat lapsensa jouduttiin toimittamaan lastenkotiin isänsä laiminlyöntien vuoksi. Wittgenstein kohteli julman ankarasti, paitsi itseään, myös oppilaitaan. Heideggeria on mustamaalattu jatkuvilla natsisyytöksillä hänen 1930-luvulla pilkauttamansa poliittisen värin vuoksi. Russellia on haukuttu naistenmieheksi ja Foucault’a miestenmieheksi. Sartre ja Nietzsche nauttivat maineestaan elostelijoina.

Rodgersin ja Thompsonin kirjalle ominainen narskuva huumori hyödyntää brittiyhteiskunnalle tyypillistä luokkakonfliktia ja operoi sovinnaisuuden tausta-ajatuksilla. Mutta tavallaan kirja on aina ajankohtainen, ja sen luetteloa olisi helppo jatkaa.

Esimerkiksi Augustinus kirjoitti Tunnustuksissaan, että Karthagon ”saastaisen rakkauselämän” keskellä hän ei suinkaan tuntenut syyllisyyttä ruumiillisista intohimoistaan vaan tyytymättömyyttä riittämättömyydestään, jonka vuoksi hänen rakkaudenhalunsa oli ”liian pieni”. Nykyajan filosofeista Louis Althusser kuristi vaimonsa hengiltä saamatta edes kunnon rangaistusta. Filosofit ovat näköjään sellaisia yhteiskunnan ulkopuolisia, joita eivät sido sovinnaisen elämän normit vaan joiden edesottamuksia pidetään ikään kuin asiaan kuuluvina.

Huonosti käyttäytyvät filosofit tuli minulle mieleen, kun lehdet raportoivat viime viikolla valtakunnanfilosofi Pekka Himasen putkareissuista ja toilailuista juovuksissa Helsingin kaduilla. Raportteja tässä ja tässä.

Arvasin, että jossain vaiheessa myös toimittajat saavat kylläkseen Himasen flirttailusta poliittisen vallan kanssa. Filosofien ja toimittajien kun pitäisi olla samalla alalla toimien vallan vahtikoirina. Niinpä lehdet päättivät kostaa ja kaivoivat esiin Himasen erinäisiä sekoiluja.

En väitä, etteikö tämä paljastavaa olisi. Mikä vesittääkään filosofin ajatukset paremmin kuin tekijän itsensä asettaminen huonoon valoon? Kalsarikännissä esiintynyt filosofi tuskin voi sanoa 700 000 euron hintaisen kestävän kehityksen hankkeensa puolustukseksi muuta kuin ”älkää tehkö kuten minä teen vaan tehkää niin kuin opetan”.

Luulen kuitenkin, että Himanen on pelännyt hankkeensa kuivuvan kasaan ja jäävän kokonaan vaille huomiota. Niinpä hän on julkisuutta varmistaakseen lähtenyt toikkaroimaan Pohjois-Esplanadille, aiheuttanut konfliktin poliisin kanssa ja sitä kautta varmistanut paikan iltapäivälehtien lööpeissä. Onnistui: molemmissa oli Himasen kuva!

Himanen kuitenkin epäonnistui toisessa tärkeässä suhteessa. Julkisuutta tuli, mutta väärällä epäsovinnaisuudella.

Kaikki tietävät, että se, mikä filosofiassa on hyve, on muualla pahe. Ja se, mitä sovinnaisessa yhteiskunnassa pidetään paheena, on filosofiassa usein hyve. Esimerkiksi valheiden paljastaminen on hyve filosofiassa, mutta valtapolitiikan piirissä, pankeissa, markkinoinnissa ja liike-elämässä totuuden puhumista pidetään vaarallisena paheena, josta on nopeasti tehtävä loppu.

Himanen ei onnistunut olemaan oikealla ja hyödyllisellä tavalla paheellinen. Nyt hän oli paheellinen ja epäsovinnainen vain käytökseltään. Hän ei onnistunut olemaan paheellinen sillä filosofisella tavalla, jolla filosofit yleensä kiusaavat valehtelijoita ja vallankäyttäjiä.

Niinpä on vaara, että Himasen arvosteleminenkin kutistuu vain hänen tapojensa kritisoimiseen. Paljon tärkeämpää olisi osoittaa, että juuri Himasen oma sovinnaisuus, hänen valtakunnanfilosofin roolinsa, kritiikittömyytensä ja mitäänsanomattomuutensa vaarantavat hänen uskottavuutensa.

Himasen varsinainen pahe ei ole hänen toikkarointinsa kännissä. Siihen pystyy kuka vain. Hänen todellinen paheensa on se, että hän on sitoutunut hallituksen luottohenkilöksi ja karsinut pois kaiken kriittisyyden.

Tuloksena on ollut puolueohjelman kirjoittamista eikä toimintaa, jota voisi sanoa tutkimukseksi tai filosofiaksi. Aidon filosofisen ”paheellisuuden” (eli hyveen) puuttuminen Himasen toiminnasta on paljon huolestuttavampaa kuin hänen henkilökohtaiset edesottamuksensa.

Todesta otettavuutta nekin tietysti syövät, mutta kehnoa on, mikäli julkinen sana ei keskity arvostelemaan Himasen hankkeen tieteellisiä, tutkimuksellisia ja puolueellisuuteen liittyviä heikkouksia, vaan typistää arvostelun vain hänen persoonaansa.

Ilta-Sanomat ja Iltalehti ajoittivat tuomionsa ajankohtaan, jolloin Himanen ensi kertaa esitteli huippukalliin hankkeensa kulkua julkiselle sanalle. Hankesuunnitelmassa mainittiin, että marraskuun seminaariin voidaan ottaa ”ohjausryhmän lisäksi muitakin sopiviksi katsottuja asiantuntijoita dialogiin” (VNK 190/04/2012, sivu 15/26, kursiivi lisätty).

On kieroa, että hankkeessa viitataan ”dialogisuuteen”, vaikka sen perustamiseen ei ole liittynyt minkäänlaista julkista keskustelua eikä itse hanketta kilpailutettu. Hanke muodostuu pääasiassa kansainvälisten tutkijoiden keskinäisestä kanssakäymisestä – ei suomalaisen yhteiskunnan tutkimisesta, vaikka Suomen tulevaisuuden hahmottelu mainitaankin päätarkoitukseksi.

Kansainvälisyyden vaatiminen on tässäkin yhteydessä eräs internatsismin muoto, toisin sanoen keino vetää matto alta kotimaiselta politiikkakritiikiltä. Siihen liittyen Himanen suostuu käymään keskustelua vain kansainvälisissä seminaareissa eikä ”vessojen seiniksi” leimaamissaan suomalaisissa medioissa, joissa poliittiset valheet voisivat helpostikin paljastua valheiksi.

Tutkimuksesta puuttuu näköala yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se koostuu bisnesluokan lennoista (6 000 euroa kukin) sekä ”huippuseminaareiksi” sanotuista kättelykollokvioista, joissa tutkijat kommunikoivat keskenään tai itse valitsemiensa poliittisten ja taloudellisten johtajien kanssa.

Myös Himasen aiempien hankkeiden tulokset ovat olleet melko yhdentekeviä, kuten mainitsin viime elokuussa, arvostellessani tuolloin julki tullutta hanketta. Sen perustamisesta ei puutu korruptiivisiakaan piirteitä. Ilmaisukyvyltään parhaimmillaan Himanen on ollut ehkä juuri silloin, kun hän astui Isolla Roobertinkadulla tepastelleen koiran hännälle ja koira tämän tuloksena vinkaisi!

7. marraskuuta 2012

Obama tuli lopun takasiipi auki


Yhdysvaltain presidentti on sen verran vaikutusvaltainen toimija, että äänioikeus USA:n presidentinvaaleissa kuuluisi jokaiselle maailman kansalaiselle. Race for the white house päättyi jälleen Barack Obaman voittoon, mikä ei ole ihme, sillä istuvasta presidentistä on tullut monen perusamerikkalaisen suosikki.

Obaman uudelleenvalinta takaa, että esimerkiksi terveydenhoitouudistus pakollisine sairausvakuutuksineen saa jatkoa. Se on hyvä, sillä noin viidennes kansakunnasta on vielä kokonaan sairausvakuutusjärjestelmän ulkopuolella. ”Obamacare” (viralliselta nimeltään Patient Protection and Affordable Care Act) ei ole sellainen hallintohimmeli kuin suomalainen takuueläke tai Sove-uudistus, joilla tilkkutäkkiä leikataan yhdestä kohdasta ja siirretään toiseen.

Obaman voittoa voidaan selittää myös sillä, että Mitt Romneyn suksi alkoi lipsua loppusuoran puolivälissä. Hän muun muassa yritti mielistellä erästä Vietnamin veteraania vakuutellen kumoavansa ensi töikseen sukupuolineutraalia avioliittoa koskevat osavaltiolait, jos tulee valituksi. Sotasankarin paljastuttua homoksi kampanjaväki veti Romneyn nopeasti pois keskustelusta.

Jos Romney olisi pitänyt aiemman vapaamielisen kantansa suhteessa homoseksuaalisuuteen, hän olisi saattanut voittaa vaalin, sillä kaksi ”tästä asiasta” samaa mieltä olevaa eivät olisi syöneet toistensa kannatusta ”tällä asialla”. Myös monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat keskiluokkaiset valkoihoiset olisivat voineet kallistua äänestyksessä Romneyn kannalle hänen ajamansa tiukemman talouslinjan vuoksi.

Toisen mokan Romney teki haukkuessaan Obaman kannattajat ”valtion eläteiksi”. Mielipiteen aitoutta korostaa se, että paljastuksesta kertova video oli kuvattu salaa. Tällaiset lipsautukset kertovat enemmän kuin tuhat papereista luettua sanaa. On loppujen lopuksi yhdentekevää, mitä ehdokkaat sanovat vaalipuheissaan, jos he toisesta suupielestään päästelevät pökäleitä. Äänestäjät tekevät valintansa vaikutelmien pohjalta.

Tunnepohjaiset johtopäätökset eivät ole merkityksettömiä, sillä ne kertovat arvoista ja asenteista, joiden mukaan poliitikot toimivat vaikeissa ja ennakoimattomissa tilanteissa, esimerkiksi Kalifornian maanjäristyksessä tai kenraalien ehdottaessa ydinaseiden käyttöä. Obama onnistui välittämään itsestään inhimillisemmän ja rennomman kuvan kuin Romney, joka esiintyi hyökkäävästi ja jopa uhkaavasti.

Kuvaavaa on, että vaikka Romneyn katsottiinkin voittaneen ensimmäisen TV-väittelyn, lähes puolet arvioi Obamaa ”hyväksi ihmiseksi”, kun samaa sanoi Romneystä vain kolmannes. Vaaleissa tulee yleensä valituksi se, joka onnistuu olemaan yleisön silmissä jalosydämisin, vaatimattomin, kansanomaisin ja nöyrin.

Mustamaalaus on haastajalle oivallinen ase, mutta se ei toimi pitkään. Romneyn kampanjatoimisto onnistui levittämään kaupunkilegendaa, jota on tosin vaikea todistaa muutoin kuin menemällä tirkistelemään. Tämän jutun mukaan presidenttiparin sormuksista löytyy ornamentti, joka ainakin eräissä valokuvasuurennoksissa näyttää sisältävän arabiankieliset sanat ”Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah”.

Aikana, jolloin melkein kaikki ihmiset käyttävät jos jonkinlaisia koruja, t-paitoja ja lippiksiä, myös Sauli Niinistö voisi tatuioittaa saman lauseen takapuoleensa ilman, että se aiheuttaisi mitään haittaa hänen työlleen presidenttinä. En käsitä, millä tavoin protestanttista kristillistä uskontoa tunnustava Obama voisi olla epäilyttävämpi kuin myöhempien pyhien aikojen liikkeeseen kuuluva Romney, joka uskontonsa mukaisesti tunnustaa Mormonin kirjan Jumalan sanaksi ja liikkeen perustajan, Joseph Smithin, profeetaksi.

Romneyn monet linjanvedot arvo- ja elämäntapakysymyksissä perustuivat hänen uskonnollisuuteensa eivätkä rationaaliseen harkintaan. Yleensäkin suhtaudun epäilevästi politiikan transsendentalisoimiseen, uskonnon käyttämiseen politiikan välineenä. Tavallisesti se johtaa vain normiruuvien järjenvastaiseen kiristelyyn, aivan niin kuin on käynyt ehkäisykysymyksessä katolisen kirkon sisällä. Mormonismia harjoitetaan saarnamiehen logiikalla, kauppiaan järjellä ja liikkeenjohdon moraalin mukaisesti. Perusasenteeltaan se on lähellä menestyksen teologiaa, jonka mukaan hyvinvointia pidetään Jumalan siunauksena ja huono-osaisuutta ansaittuna rangaistuksena. Tämä on kuitenkin vastoin kaikkea sitä, mitä kehittynyt yhteiskuntatiede on lausunut hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin syistä.

Kielestään ketterän Romneyn kampanja oli toisen TV-väittelyn jälkeen yhtä lehmän henkäystä. Haastajalle tyypillinen syyttely ei auta, jos vaihtoehtoa ei ole esittää ja valtion kassa huutaa hoosiannaa. Olen itse ollut jo pitkään sitä mieltä, että niin sanottujen hyvinvointivaltioiden velkaantuminen johtuu länsimaille ominaisesta yli varojensa elämisestä, jota ei helpota edes Pekka Himaselta 700 000 eurolla ostettava kukoistushanke. (Kritiikkiä tässä.)

Obaman uudelleenvalinnassa hyvää on se, että keskiluokan ja heikommin toimeentulevan väestön asema ei varmaankaan synkkene, eivätkä toisaalta Hollywoodin miljonäärimammojenkaan olot kurijistu. Kyllä varakas väki aina puolensa pitää. Rikkaat pitävät huolen eduistaan ja asemastaan rahoillaan niin Amerikassa kuin kaikkialla muuallakin.

Mihinpä taloudellisen vallan kahvassa olevat ihmiset oikeastaan politiikkaa tarvitsevatkaan, paitsi korruptiivisesti: omien etujensa suojeluun? Politiikan ja kansanvallan idea on olla nimenomaan taloudellisesti vaikutusvallattoman väestön puolella, puskurina pelkkää vahvemman oikeutta vastaan.

1. marraskuuta 2012

Mikä Dallasissa koukuttaa?


Jenkkilä on monille tuttu Disneylandista ja Dallasista. Kuulun siihen sukupolveen, joka katseli TV-sarja Dallasia teini-ikäisenä, siis juuri silloin kun ihmisiä huvittivat lukiokomediat, perhedraamat ja valmiiksi nauretut. Myös nykynuoret rakastavat stereotyyppisiä draamasarjoja, sillä ne katalysoivat aikuisten maailmaan siirtymistä.

Ensimmäisen kerran Dallasin esittäminen päättyi Suomessa kuudenteen tuotantokauteen ja näyttämönä toimineen karjatila Southforkin drastiseen tulipaloon. Käynnistyttyään uudelleen kuin vanha Foordi se päättyi toisen kerran vuonna 1991 J.R:n kohottaessa Coltin ohimolleen ja laukauksen kajahtaessa...

Postmodernina aikana mikä tahansa kauan sitten hylättykin idea voi herätä uudelleen henkiin, niin kuin nyt Dallas, joka on taas täällä. Sarja oli Suomessa huippusuosittu, sillä sen tapahtumat sijoittuivat ydinperheen ympärille. Rikkauden ja moraalisen rappion kytkös koukuttaa, aivan niin kuin saksalaisissa poliisisarjoissa, joissa rikos sijoitetaan aina niin sanottuihin varakkaampiin piireihin, ja työväenluokkaiset naapurit avittavat hyviksenä toimivaa demarikomisariota saamaan pahikset kiinni.

Samaan tapaan myös Dallas todistaa taviksille, että niin sanottujen hyväosaisten elämä onkin läpikotaisin valheellista. Siten se sovittaa yhteiskunnallisia konflikteja ja pelastaa perjantai-illan ahdistukselta.

Pääosaa sarjassa näytteli moraalinen pahe. J. R. Ewing oli ahne ja juonitteleva öljyparoni, joka kävi vieraissa. Hänen vaimonsa puolestaan kärsi alkoholismista ja eli korviaan myöten valheessa. Bobby taas kuvattiin veljensä vastakohtana kontrastin luomiseksi. Muutoinkin roolit oli mietitty vastaamaan niin sanotun ydinperheen mallia, jossa kaiken asian arviointiperuste on raha. Fiksuimmat hymyilivät vinosti Dallasin esinemäisyydelle, mutta suuri osa katsojista otti sarjan todesta.

Dallasin henkilöihin oli helppo samastua. Yksi kiehtovuutta lisäävistä tekijöistä oli se, että aidoimmalta, todellisuudentajuisimmalta ja johdonmukaisimmalta vaikutti J. R., joka samalla oli pahuuden henkilöitymä. Tästä johtuva kognitiivinen ristiriita aiheutti paljon puhetta busseissa, pihamailla ja työpaikoilla. Se vei mennessään myös lehdistöä, jossa pohdittiin, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu. Dallasista tuli osa intersubjektiivisuutta, ja siihen viitaten todisteltiin, miten televisiosta on tullut sosiaalinen välttämättömyys, jonka katsojarituaaleihin osallistuminen on sosiaalisen toimintakyvyn ehto. Muuten ei tiedä, mistä työpaikkojen kahvihuoneissa rupatellaan. Nykyään samassa asemassa taitaa olla Facebook ja internet.

Dallasin jaksot jätettiin ratkaisujen osalta aina taktisesti kesken, millä varmistettiin katsojien paluu kuvaruudun ääreen joka perjantai. Muutamat urkkivat USA:sta, mitä siellä jo nähdyissä esityskausissa on tapahtunut. Rooleja ja juonta kirjoitettiin näyttelijäsopimusten mukaan, mikä selittää ennakoimattomat juonenkäänteet. Joku päärooleissa olleista taisi kuollakin kesken sarjan, jolloin pyörimään laitettiin kuolemantapausten varalta laadittu korvausjakso, jossa roolihahmo todellakin kuoli.

Bobby Ewing puolestaan menehtyi TV-sarjassa mutta tuotiin uudestaan näyttämölle, kun nimi saatiin näyttelijäsopimukseen. Hänen kuolemansa selitettiin pois kuvaamalla se hänen entisen vaimonsa uneksi, ja tätä sanottiin retroaktiiviseksi juonijatkumoksi.

Itse sarja on nyt retroa. J. R. ja Bobby ovat mukana rypistyneinä ja isoisäsukupolveen kuuluvina. Ikuisen paluun kiertopulkkakyyti osoittaa, että kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla. Tuosta asti olemme eläneet melko samanlaisessa maailmassa, mikä on tehnyt mahdolliseksi vanhojen ideoiden kierrätyksen. Myös musiikkibisnes elää toistosta. Vain Abban henkiin herättäminen puuttuu.

Sikäli kuin Dallasin katsojasuhde yhä toimii, se todistanee, että ihmiset haluavat kokea olevansa elossa. Sarja tarjoaa kollektiivisen vanhenemiselämyksen, aivan niin kuin The Rollings Stones, joka aina jaksaa nousta esiintymislavalle.

Dallasilla oli myös kilpailija 1980-luvulla: TV-sarja Dynastia. Siihen oli sijoitettu myös yksi homohahmo, joka oli rikkaan päähenkilön playboy-poika. Niinpä sarjaa karsastivat monet, eikä se saanut Dallasin veroista suosiota. Dynastian homopoika olikin ensimmäisiä TV-sarjoihin käsikirjoitettuja homoja ja sellaisena tietenkin tavattoman stereotyyppinen. Muiden roolihahmojen suhtautuminen homoon kuvattiin perin ahdistuneeksi, ja hahmo otettiinkin mukaan lähinnä luonnon kostoksi kapitalistiselle tyranniperheelle. Ainakaan poliittisesti korrektia homoseksuaalisuuden esittäminen ei ollut.

Muutamat Dallasin tähdet sanoivat 1980-luvun lehtihaastatteluissa elävänsä yksityiselämässäänkin TV-sarjasta tuttuun tapaan. Sarjan näyttelijäntyö oli melko kökköä, mutta asiaa pehmentää ehkä juuri se, että näyttelijät siirsivät todellisen elämänsä suoraan karakteereihinsa. Näin Amerikassa. Missä siis on toden ja mielikuvituksen raja?

Sarjan pian jatkuessa saa nähdä, mikä raha menee taas kenenkin kanssa lakanoiden väliin.

Muutoin maailma on toki muuttunut, ja Amerikka on täällä. Southfork on kuin Euroopan unioni: Pankkiparonit johtavat, Pamelat hoitavat kulttuurin ja Sue Ellen talouselämän. Ho ho hoo.