Hämeen punainen napa kiiltää puppulauseinnovaatioista

Yliopistolaitoksen arvostuksesta, itsearvostuksesta tai arvottommudesta kertoo se, että yliopistoina esiintyvät yhteiskunnan laitokset nykyään mainostavat. Markkinoiminen kertoo, että tiede ja totuus ovat kaupan ja että toimintaa täytyy kaupustella. Se voi olla merkki kysynnän olemattomuudesta tai tuotteen heikkoudesta ja johtaa usein riippuvuuteen ja riippuvuus valheiden kupliin.

Tampereen yliopisto, joka lautoihin mentyään avattiin uudestaan Hervannan teknilliseen korkeakouluun yhdistyneenä, on katsonut hyväksi palkata palvelukseensa innovaatiojohtajan ja mainostaa itseään Kauppalehdessä. Kommunistikouluna tunnettu opinahjo siis pesee mainettaan larppaamalla nyt vuorostaan kapitalistina, kun sijoitus marxismiin osoittautui huonoksi ja meni hukkaan.

Kauppalehden mainos (jota on tahallisen vaikea erottaa lehtijutusta ja toimitetusta aineksesta) on täytetty sanakohinalla, jossa hölistään ”innovaatiopalveluista”, ”itseohjautuvista yksilöistä”, ”innostuksen pienistä tulipaloista”, ”aktiviteeteistä”, ”mahdollisuuksien energioista” ja ”innovaatiohaasteista”. Vastaavaa sanankäyttöä ja loogista päättelyä voi löytää puppulausegeneraattorista.

Lyhyesti sanoen, kirjoittajan pyristely ei tarkoita yhtään mitään. Mainoksen takana on yliopiston ”innovaatiojohtajaksi” jostakin käsittämättömästä syystä päätynyt konsulentti Taru Pilvi, jolla ei ole vähäisintäkään akateemista julkaisunäyttöä, tehtyä tieteellistä tutkimusta eikä osoitettua opetustaitoa, toisin sanoen asiantuntemusta niissä asioissa, joita yliopistoissa pitäisi tehdä. Nämä tehtävät ovat tutkimus ja opetus.

Sosiaalitiede ja hallinto-oppi eivät taida oikein mennä kaupaksi niiden piirissä vallitsevan vihervasemmistolaisen kallistuman vuoksi, lukuun ottamatta tuota byrokratiatieteiden maisteri Sanna Marinia (sd.), joka juntattiin paremmille päiville pääministeriksi, aitoon demarityyliin.

Yliopistoissa pitäisi jatkossakin kulkea yhteiskuntakriittisyys sekä tiedon ja totuuden tavoittelu edellä, vaikka kuinka rahankipeys polttelisi taskujen pohjilla. Myös tiedeyleisön (johon Pilvi luontevimmin kuuluu) tulisi ymmärtää, että tiede ohjautuu itsenäisesti tutkimuskysymyksistä ja tieteenfilosofisista sekä metodologisista velvoitteista päin. Tällöin myös konfliktit ovat keskeinen osa akateemista toimintaa, eikä tieteen etua voida edistää millään ”innostusten” loihtimisilla. Vaikuttaa vahvasti, kuin konsulentin lietsoma pöperö olisi nimenomaan feministisen ”tiedekäsityksen” mukaista.

Hullunkurinen ja itsensä parodioiva mainos antoi näyttöä siitä, mitä tapahtuu, kun kaikenlaiset puotipuksut päästetään oppineiden yläpuolelle johtamaan pätevöityneitä asiantuntijoita. Vaadin meijerialan tuotekehitysyksikössä toimineen ”uusiutumismuotoilija” Pilven potkaisemista heti paikalla pois korkeasti palkatusta toimestaan ja sijoittamista yliopistolaitoksen ulkopuolelle, josta voi tietenkin pyrkiä sisään – pääsykokeen kautta. Näin käy, kun ”opetusfilmissä merkantti luennoi”.


Aihepiiristä aiemmin:

Parodiahoristontin ylityksiä yliopistoissa

Suomen Akat. ja tieteen alennustila

Emeritusprofessori Matti Virén kirjoitti äskettäin Turun yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n jättihankeesta, jota esiteltiin suurisuuntaisesti Yleisradion aamu-TV:ssä 13.11.2019. Virén arvosteli 8 miljoonan hintaisen hankeen kliseisyyttä muun muassa seuraavasti:

”Studiossa haastatellut hankkeen vetäjät, erityisesti sosiaalipolitiikan dosentti Johannes Kananen, kertoivat jotain sellaista, jonka on kuullut jo tuhat kertaa erilaissa poliittisissa debateissa. Eli ’viimeiset 30 vuotta vallalla on ollut uusliberalistinen ideologia, joka on näkynyt siinä, että tuloerot ovat lisääntyneet ja niitä on haluttu lisätä. Sosiaaliturvan tasoa on laskettu; sillä ei enää tule toimeen. On leikattu sosiaalimenoja ja toimittu suuryritysten ehdoilla, joka näkyy siinä, että työvoiman tarjontaa on kasvatettu. Varallisuuserot ovat kasvaneet.’”

Virén ei pitänyt väitteitä todistettuina ja totesi lopuksi: ”Sääli vaan, että pitää ensin käyttää 8 miljoonaa, jotta olisi nämä tulokset voidaan julkistaa.” Emeritusprofessori käsitteli tutkimuksen muuttumista poliittiseksi maailmanparannustoiminnaksi myös toisessa kirjoituksessaan ”Mikä on tutkimusta?”, joka löytyy täältä.

Emerituksen esiin nostamat ongelmat – jättiläismäinen nollatutkimushanke ja akateemisella rehulla ruokittu projekti, jonka tuloksena on väitteiltään todistamattomia ja silppuisia artikkeleita – muodostavat kuitenkin vain jäävuoren huipun. Taustoitankin asiaa hieman laajemmin.


”Kaikki valta neuvostoille” – Välttäkää kaikka neuvostoja

Oikeuskanslerin paheksuttua Jyrki Kataisen (kok.) kätilöintiä, jolla hän junaili Pekka Himaselle 600 000 euron myötäjäiset SITRAsta ja Suomen Akatemiasta, hallitus vastasi kritiikkiin vuonna 2013 vaatimalla eduskunnalta peräti 200 miljoonan euron rahoitusta ”hallitusta tukevaan tutkimukseen”! Kirjoitin aiheesta aikoinani täällä ja Tiedepolitiikka-lehdessä.

Ilmeisesti hallitus arvioi hyökkäyksen parhaaksi puolustuksekseen. Niinpä tuolloinen hallitus päätti perustaa Suomen Akatemian yhteyteen ja sen toimikuntien rinnalle erityisen strategisen tutkimuksen neuvoston (STN), jonka pääteemat ja jäsenet valitsee valtioneuvosto. Nykyisin se hallinnoi noin 60 miljoonan euron vuosittain jaettavaa pääomaa, eli satakertaista määrää Himasen poliittisiin myötäjäisiin verrattuna.

Strategisen tutkimuksen neuvosto on poliittisesti johdetun pseudotutkimuksen hedelmä, eräänlainen agenda- ja tendenssitutkimuksen bunkkeri, jossa vihervasemmiston etäispäätteet valikoivat ”tärkeinä” pitämänsä tutkimusaiheet, määrittelevät ne vihervasemmistolaisen kallistuman mukaisesti ja jakavat rahat omille suosikeilleen, joilta he tietävät saavansa vihreitä, vasemmistoa ja huvitteluliberaaleja miellyttävät tulokset.

Valtioneuvosto ja STN esimerkiksi päättivät, että vuodelle 2020 strategisen tutkimuksen teemat ovat (tietenkin) ”ilmastonmuutos ja ihminen” sekä ”tiedon lukutaito ja tietoon perustuva päätöksenteko”. Jälkimmäisellä on ilmeisesti tarkoitus vastustaa hallitusta arvostelevaa vaihtoehtomediaa. Valtioneuvoston määritelmän mukaan ”läpileikkaavana painopisteenä molemmissa teema-alueissa on yhteisöllisyys.”

Moni asia kuultaa läpi. Tieteellisen sosialismin aikakaudella teemat olisivat varmaakin olleet ”kommunistinen muutos ja ihminen” sekä ”objektiivinen journalismi ja DDR:ään perustuva päätöksenteko”. ”Läpileikkaavana painopisteenä” (lue: poliittisena ideologiana) molemmissa teema-alueissa ovat nytkin (uus)taistolaisuus ja sosialismi.

Tästä räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisesta hökellyksestä voidaankin sitten lukea, että ”reilu ruokamurros vaatii tuekseen tutkimustietoa” ja että ”palkokasvit parantavat maailman”. Vihreiden visioista on kirjoitettu jo vuosien ajan Valituissa Paloissa, joissa 1960-luvulla kerrottiin, kuinka perustetaan siirtokuntia kuuhun ja muunnetaan Sahara kasvitarhaksi ydinvoimaa käyttäen.

Punavihreää hallitusta näyttää kiihottavan erityisesti vanha luokkastrateginen kauna, ja siksi perustetaan myös tasa-arvo-ohjelmia huomaamatta, että jo tasa-arvon käsite on oksymoroni. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä silloin mitään ei voida tunnistaa muuta paremmaksi. Arvon käsite onkin olemukseltaan hierarkkinen, aivan niin kuin suvaitsevuuden pitää olla aina valikoivaa. Tämä puolestaan nojaa siihen, että on olemassa huonompia ja parempia asioita, joiden välillä meidän kantilaisittain katsoen suorastaan pitää valita.

Punavihreän hallituksen varjeluksessa Akatemia potee viidakkokuumetta YK-vetoisten ”kestävän kehityksen” agendahankkeiden hyväksi, sillä niiden sanakohinaan voidaan piilottaa ”politiikkasuosituksina” kehitysavun ja maahanmuuton lisääminen sekä tietenkin hiilinielujen ja kiertotalouden muotikäsitteet.

Vastaavanlaista pölinää saisi ilmaiseksi puppulausegenraattorista. Suomen Akatemian toiminta onkin suureksi osaksi nuorison työllistämishanke ja merkki munattomien tyyppien päästämisestä johtavaan asemaan tieteen piirissä. Ei ole teoreettista kokonaisnäkemystä, puuttuu metodologista asiantuntemusta, eikä ole aavistustakaan siitä, kuinka todellinen maailma toimii, vaan poimitaan lillukanvarsia. Käytännössä tällä politiikalla taataan vain soijapoikien, heppatyttöjen ja sukupuolidysforiasta kärsivien nenärengasfeministien pysyminen leivissä.

Erona puppulausegeneraattoriin on se, että päästäkseen Suomen Akatemian tiedepoliittisesti laajennetun sosiaaliturvan piiriin pitää antautua internatsistisesti johdettuun kansainväliseen kontrolliin, eli vihervasemmistolaisen politurkkikerhon ylläpitämään referée-menettelyyn, jonka luotettavuus on todistettu parodia-artikkelien suopealla läpimenolla lehdissä.


Myös vaihtoehto olisi, ja vaihtoehto yleensä takaa totuuden

Mikäli Akatemiaa kiinnostavat tiedon lukutaito ja tietoon perustuva päätöksenteko, kannattaisi lukea piakkoin ilmestyvä 400-sivuinen tutkimukseni, jossa käsittelen median totuuskriisiä ja tietenkin myös sitä, kuinka se näkyy akateemisissa julkaisukäytännöissä. Paha kyllä, Suomen Akatemia ei ole tukenut tämänkään tutkimukseni valmistamista mitenkään, niin kuin ei mitään muutakaan tieteellistä toimintaani.

Tai jos Akatemiassa ollaan oikeasti kiinnostuneita maahanmuuttopolitiikan taloudellisista ja sosiaaliturvaan liittyvistä ehdoista sekä kantaväestön kokemasta oikeudenmukaisuudesta, sen kannattaisi perehtyä Samuli Salmisen kirjoittamaan kolmeen tutkimukseen.

Mutta tätähän Akatemia ei tee, koska tutkimuksemme eivät ole sen oman poliittisen linjan mukaisia vaan tieteen parhaiden perinteiden mukaisesti kriittisiä. Kriittistä tutkimusta on puolestaan tullut mahdottomaksi saada julkaistuksi vihervasemmiston hallitsemissa kommunistilehdissä ja -kustantamoissa. Ne ovat panssaroineet oman asemansa määrittelemällä TSV:n ja opetusministeriön Julkaisufoorumihankkeen kautta ”tieteellisiksi” vain sellaiset kustantamot, jotka käyttävät punavihreän agendatutkimuksen seulaa, kuten Tampereella toimiva Vastapaino ja ekososialistien ja feministien hallitsema Gaudeamus.

Filosofisesti katsoen totuus tulee aina valtavirtojen ulkopuolelta, jossa vapaus on aitoa. Akatemiassa ja muuallakin pitäisi ymmärtää, ettei mikään tutkimus voi olla hallitusta – siis minkään väristä hallitusta – tukevaa virastoretoriikkaa, vaan riippumatonta analyysia tai synteesiä.

Hyvän huonon esimerkin poliittisesti johdetusta tieteestä ja hallituspolitiikasta, jota Akatemia tyytyväisyydestä hyristen tukee, tarjoaa pääministeri Antti Rinteen pari päivää sitten esittämä kannanotto, jonka mukaan ”[o]n erityisen vastuutonta, että poliitikot höynäyttävät kansalaisia sanomalla, ettei pienen kansan tarvitse tehdä mitään ilmastoasioissa. Se on sellaista päänsä pensaaseen laittamista. Seuraavat sukupolvet eivät anna anteeksi, jos tällainen välinpitämätön linja toteutuu.” Helsingin Sanomien toimittajan mukaan syytöksen keihäs sojotti kohti perussuomalaisia.

Rinteen politiikkaa säestämään on nyt laitettu Suomen Akatemian strategisen neuvoston rahoittama Volgan lautturien kuoro.

Minä sanoisin asioiden olevan täysin päinvastoin kuin Rinne väittää: On erityisen vastuutonta, että vihervasemmistolainen hallitus höynäyttää kansaa tuhoamalla maamme talouden ilmastohysterialla, karkottamalla hyvällä ympäristösuhteella toimivan teollisuutemme kehitysmaihin, sosialisoimalla ihmisten asunnot energiamääräyksillä, kansallistamalla metsät hakkuurajoituksilla, vaikeuttamalla työssäkäyntiä autoilua kallistamalla, velkaannuttamalla valtiota ilmastopoliittisella anekaupalla ja haaskaamalla verovaramme taivaan tuuliin vieraiden kansakuntien hyväksi. Se on umpihöperöä ja sakeaa politiikkaa, jota seuraavat sukupolvet eivät koskaan anna anteeksi.

Antti Rinteen kannanotto antoi näytön siitä, että demarien ja meidän perussuomalaisten tavoitteet, menetelmät, arvot ja tärkeysjärjestykset ovat sovittamattoman erimielisyyden päässä toisistaan niin ilmastopolitiikassa kuin tiedepolitiikassakin.

Nykyisenä syvätyperyyden aikana (sanonta Timo Vihavaiselta) on vääristynyttä, että nuoriso hakeutuu yliopistoihin etupäässä parantaakseen maailmaa ja edistääkseen ”oikeudenmukaisuutta” tai ”tasa-arvoa”. Tiedosta, totuudesta ja oppimisesta ei olla kiinnostuneita juuri lainkaan, ja aiheesta enemmän täällä.


Poliittinen yhteiskuntatiede on jälleen ”uusi normaali”

Mitä yliopistoissa sitten tehdään? Siitä näyttöä antaa Helsingin Sanomain säätiön, Alfred Kordelinin säätiön sekä Ella ja Georg Ehrnrootin säätiön rahoittama hanke ”Kurjistettuja kutsumassa: Totuudenjälkeisen ajan kansainväliset mobilisaatiostrategiat Suomen, Ranskan ja Yhdysvaltain vastamediassa”, jonka toteuttivat Helsingin yliopiston tutkijat Gwenaëlle Bauvois, Niko Pyrhönen ja Rūta Kazlauskaitė sekä Tampereen yliopiston Tuukka Ylä-Anttila ja Jyväskylän yliopiston Karina Horsti.

Tutkijat ovat raahautuneet Perussuomalaisten ja vaihtoehtomedian perässä haukkuakseen molempia ja liittääkseen kummatkin yhteen mielikuvituksellisesti ja mielivaltaisesti. Kirjoittajien poliittisia kannanottoja on löytynyt laajalti kaikenlaisista turvapaikanhakijoiden elintaso-oikeuksia puolustavista tai pakkopalautusten lopettamista vaativista vetoomuslistoista, mikä paljastaa heidän poliittisen värinsä. Oikea Media kirjoitti hankkeesta ja sen tuloksettomista tuloksista täällä.

Politrukki Pyrhönen pitää valtavirtamedian puolueellisuutta arvostelevaa vaihtoehtoista mediaa ”vastamediana” ja opastaa tiedeyleisöä seuraavasti: ”Suomessa tehdään laadukasta journalismia ja jättäisin näiden vastasivustojen tuotokset rauhaan.”

Jos on niin, että yhteiskunnallinen totuus löytyy Kansan Uutisista, niin miksi te vasemmiston kätyrit yliopistolla ette voi jättää kansalaisjournalismia todellakin rauhaan, vaan roikutte sen tekemisissä kiinni kuin koulupoika opettajattaren rintaliiveissä? Perussuomalaisten toiminta ja kansallismielisyys näyttävät kiehtovan teitä kuin karhua hunaja.

Tämä ei tietenkään ole ihme. Perussuomalaiset puhuvat suomalaisille tärkeistä asioista, minkä jälkeen vihervasemmisto puhuu sättien ja mustamaalaten perussuomalaisista. Perussuomalaisten arvojohtajuutta voidaan sanoa standardin asettamiseksi keskusteluille.

Sen sijaan Yleisradion tietyiltä luottolausunnonlaatijoilta haalimilla kannanotoilla, kuten kommunistisen sirpalepuolueen aktivistin Emilia Palosen mielipiteillä, ole tieteellisen filosofian ja metodologian näkökulmasta pennin jeniä arvoa. Ylen edellä linkatussa jutussa Palonen käy jälleen hihat palaen Perussuomalaisten kasvavan kannatuksen kimppuun valittaen ”ulkomaalaisvastaisuudesta” mutta ei kysy, miksi niin monet todellakin arvostelevat ja vastustavat valtavirtapoliitikkojen tuputtamaa maahanmuuttoa. Todellisuudessahan maahanmuuttovastaisuus on tulos vihervasemmiston halusta haalia maailman kurjalisto suomalaisten lihapatojen ääreen.

Myös vihervasemmistolais-feministisen yliopistolaitoksen, Suomen Akatemian ja tieteellisen median arvoa nostaa nyt yksi ja sama seikka: nenä kiinni konditorialiikkeen ikkunassa maailmaa tarkastelevien sosiaaliturvalotto, jonka tuloksena syntyy väärää identifikaatiota. Pelkkä resurssien niukkuus ja suuri kysyntä luovat mielikuvan akateemisen julkaisujen korkeasta arvostuksesta. Se on kuitenkin pelkkä mielikuva, ja sellaisena harhaanjohtava. Juuri kukaan ei oikeasti halua tutkimustoiminnalleen niskaan hengittäjiä eikä myöskään tuotoksilleen sensuuria saati julkaisemista TSV:n tieteellisiksi määrittelemissä lehdissä, joita ei kukaan lue.

Akatemian lisäksi poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta tukee tässä kirjoituksessa mainittujen Helsingin Sanomien, Kordelinin ja Ehrnrothin säätiöiden lisäksi erityisesti Koneen säätiö, joka on rahoittanut maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävää tarkoitushakuista toimintaa ja vaihtoehtoisen viestinnän tukahduttamista.

Tämä on ymmärrettävää, sillä Erkkojen ja Herlinien intresseissä on aina ollut internationalistisen viitekehyksen suosiminen. Tämä näkyy esimerkiksi Bauvoisin, Pyrhösen, Kazlauskaitėn, Ylä-Anttilan ja Horstin kurjuustutkimuksen rahoittamisessa. Sanomien kanssa kilpaileva vaihtoehtomedia on koetettu saada apurahakapinallisten hampaisiin tekemällä heistä hyödyllisiä idiootteja globaalikapitalistisen teollisten intressien ajamiseksi, halpatyövoiman maahantuomiseksi ja vaihtoehtomedian savustamiseksi pois markkinoilta. Väärän samastumisen kautta uustaistolainen yliopistososialismi on ostettu kapitalismin takuumieheksi, jolloin porvaristo ja äärivasemmisto ovat paiskanneet kättä suomalaisten ihmisten oman edun yli.


Tieteen lumihiutaleet tutkimuksen tekijöinä

Hullunkurista yliopistojen, Akatemian ja tieteellisen julkaisutoiminnan sekä niiden rahoittajien piirissä on, että kaikki sellainen, mikä vielä 1980-luvulla olisi naurettu yliopistoista ulos pitäen sitä metodologisesti perustelemattomana, epätieteellisenä ja ajatuskuluiltaan epäloogisena, on nykyisin nostettu suureen kunniaan, jonka kyseenalaistamista arvostellaan ”vihapuheeksi”. Mannerheimin kuvia kannetaan pois seminaarihuoneista kiilusilmäisten kommunistiprofessorien määräyksestä. Sellaisia ”turvallisia tiloja” vaaliva yliopisto ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Esimerkkinä metodologisesti kestämättömästä asenteesta voin mainita nykyisen sisäministerin Maria Ohisalon (vihr.) tavan valita tutkittavat henkilöt artikkeliväitöskirjaansa otantamenetelmällä, jossa kaikki halukkaat saivat vastata. Matti Virén käsitteli aihetta ansiokkaasti täällä.

Toisen samantyyppisen metodivirheen tarjoaa Helsingin yliopiston tutkijoiden Anu Äijälän ja Tiina Luoman artikkeli ”The Importance of Employment in the Acculturation Process of Well-Educated Iraqis in Finland: A Qualitative Follow-up Study”, jonka tuloksista Helsingin Sanomat raportoi toimittaja Anu-Elina Ervastin kirjoittamassa jutussa ”On nöyryyttävää saada rahaa tekemättä mitään, sanoo Muatafa Abdulameer”.

Jos tutkimuksen otos (7 henkilöä) oli haalittu kokoon käyttäen menetelmää ”[t]hey were contacted through direct contact outside reception centres or at events organised by or for asylum-seekers, and through a snowball sampling technique utilising the participants networks”, tämä kai tarkoittaa, että tutkittavat valikoitiin antamalla viidakkorummun laulaa, toisin sanoen kehottamalla pyytämään kaverinsa mukaan. Aitoa ”joukkoistamista” siis.

Kun sitten Helsingin Sanomien mielestä oli niin, että ”irakilaiset kokivat työnteon kunnia-asiaksi”, voidaan kysyä, miten muuten voisi ollakaan. Ei kai kukaan kehtaisi tunnustaa ylpeilevänsä työttömyydellään? – Entä itse perusongelma? Jos myös irakilaisista on nöyryyttävää olla työttöminä Suomessa, miksi he ylipäänsä tulevat tänne olemaan työttöminä? Ja vielä enemmän: eikö heitä hävetä pahentaa maamme työllisyystilannetta tai viedä työpaikkoja, asuntoja ja sosiaaliturvan resursseja suomalaisilta? Tätä tutkijat Äijälä ja Luoma sekä Helsingin Sanomat eivät tietenkään kysyneet – eivätkä kysyneet, koska vastauksia ei ole ajateltu.


Tiedepolitiikan sietämätön sakeus

On hämmästyttävä havaita, mitä kaikkea yliopistojen alati niukkenevilla voimavaroilla saadaankaan aikaan. Suuri osa on pelkkää poliittisten motiivien vuoksi luotua näennäistutkimusta, jonka lähtökohdat sanelee poliittinen valta. Entistä useammin tendenssitutkimuksen ja agendatutkimuksen motivaatio asetetaan kansainvälisestä ja ylirajaisesta viitekehyksestä, eikä Suomea koskevaa tutkimusta enää tehdä suomalaisten omasta näkökulmasta.

Varsinkaan suomenkielistä tutkimusta ei rahoiteta, jotta tieto ei voisi palautua kansalaisyhteiskuntaan helposti ymmärrettävässä muodossa. Tätä kaikkea kuvaan usein käyttämälläni käsitteellä internatsismi: pakolla kansainvälistäminen. Sen tarkoituksena on tukahduttaa kotimainen filosofia ja suomenkielinen yhteiskuntakritiikki: siis tukkia suut.

Vikaa on, paitsi tutkimustoiminnan lähtökohdissa, joissa tulokset määritellään jo alussa, myös tulosten raportoimisessa. Tiede on politiikan tavoin vahvasti medioitunutta. Valtamedian äänitorvet pyrkivät vaikuttamaan siihen, mikä esitetään tieteenä, ja siksi toimittajat valikoivat haastateltavansa omien poliittisten suosikkiensa joukosta myöntäen heille ilmaismainosta akateemisen uran jatkamiseen. Vihervasemmistolaisen median ja vihervasemmistolaisen yhteiskuntatutkimuksen symbioosia kuvaan vispilänkaupaksi, jossa toimittajat ja tieteilijöinä esiintyvät henkilöt rakentavat toisilleen uraa tuhoten samalla tieteen ja tiedonvälityksen uskottavuutta.

Vaarassa ovat tietenkin myös tutkijat itse, sillä nyky-yliopistoissa heille taotaan päähän vääristynyt käsitys siitä, mitä tieteellinen ajattelu on. Etenkin artikkeliväitöskirjojen hyväksyminen on merkinnyt rimanalennusta, jonka vuoksi mikä tahansa paperipino voidaan hyväksyä väitöskirjana, kun se kannetaan yliopiston ovesta sisään ja asenne on ”oikea”.

Kun väitöskirjojen osiksi hyväksytään myös yhteisartikkeleita, joilla on kolme tai neljä kirjoittajaa, ja nämä puolestaan voivat väitellä samaa julkaisua käyttäen omilla tahoillaan, ei ole ihme, miksi väitösten määrä on kolmin- tai nelinkertaistunut. Kyseessä on institutionalisoitu bluffin ja plagioinnin muoto, sillä tutkijoiden omat osuudet eivät ole artikkeleista millään tavoin uskottavasti osoitettavissa. Joku vetää vankkureita, ja muut istuvat kyydissä.

Ainoa oikea väitöskirja on nähdäkseni filosofian, yhteiskuntatieteiden, humanististen tieteiden, oikeustieteen, teologian ja kasvatustieteen aloilla edelleenkin monografiatutkimus. Se on itsenäisesti kirjoitettu kirja, joka osoittaa kykyä hallita kokonaisuuksia sekä ilmaista menetelmäopillista ja teoreettista kokonaisnäkemystä.

Muu on silppua ja roskaa, josta filosofikollegani Sami Pihlström ja kirjallisuustieteilijä Sari Kivistö käyttivät kertakäyttötutkimuksen nimeä, ja olin itse samaa mieltä.

Metodologisen löysyyden, tehtävänasettelujen poliittisen matalamielisyyden sekä nimityspolitiikan kansainvälisyyden lisäksi yliopistolaitostamme mädättää myös syvästi ideologisten työelämänormien levittäytyminen tieteen piiriin. Näyttönä siitä on affiliaation eli yliopistoon sitoutumisen korostaminen, mikä johdattaa tikapuiden raoissa sinnittelevät tutkijat työelämän mielipidevankeuteen samalla, kun omin toimin ansioituneet pyritään pitämään palavilla seipäillä loitolla yliopistoista.

Nyky-yliopiston ihanteita ovat: feminismi, ryhmätyöskentely, verkostoituminen, riippuvuus, toiseudenvaraisuus, kansainvälisyys, englanninkielisyys, tarkkailu, valvonta, henkinen holhous, puolueellinen julkaisukontrolli ja tietysti monikulttuurisuus, siis kaikki punavihreän tilkkutäkin repaleet.

Sen sijaan omia ihanteitani ovat: yksilöllisyys, itsenäisyys, omaehtoisuus, riippumattomuus, kotikielisyys, kansallisesti merkitykselliset tutkimusaiheet ja täysi tieteellinen ja taiteellinen vapaus. NÄMÄ ovat tieteellisen filosofian klassisia hyveitä.

Lähes kaikki tieteellisen filosofian ja kriittisyyden periaatteet on käännetty nyky-yliopistoissa päälaelleen niin, että itse en voi antaa yliopistoille arvoa muina kuin jatkuvan parodian ja tahattoman komiikan lähteinä. Surkeinta kaikista on, että tätä menoa yliopistojen nykyinen tutkijakunta menettää kokonaan kykynsä filosofiseen ja kriittiseen ajatteluun, teorioiden muodostamiseen ja menetelmäoppien hallintaan. Meitä filosofeja sellainen komiikka syvästi loukkaa.


Kirjoituksiani tiedepolitiikasta

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Mitä on populismi?

Nyt kun tiedotus- ja toitotusvälineet ovat ”yllättyneitä”, ”pettyneitä”, ”järkyttyneitä” ja ”shokissa” Donald Trumpin valinnan vuoksi, toimittajat tivaavat politiikan tutkijoilta, ”miksi populismi lisääntyy maailmalla?”. Tutkija, jolle annetaan televisiossa puheenvuoro (ja jonka nimi on Suomessa yleensä Mika Aaltola, Charly Salonius-Pasternak tai Hanna Smith), antaa sitten kysymykseen jonkin Platonin luolasta tulevan vastauksen. Tarkkuudessaan se on konkurssin partaalla olevien gallup-firmojen luokkaa.

Sitä, mitä populismi oikeastaan on, ei vaivauduta pohtimaan. Käsitettä ei määritellä, jotta sana ”populismi” ei menettäisi merkitystään halventavassa käytössä. Sanasta ”populisti” on tullut yleinen haukkumasana, jolla viitataan lähinnä oikeistolaisina pidettyihin kansallisen edun puolustajiin. Populismin käsitettä käyttämällä vihjataan, että populistit ovat vähän tyhmiä, kun vaivautuvat puolustamaan itseään ja muita oman maansa kansalaisia ylikansalliselta vallankäytöltä. Joukossa on kuitenkin myös paljon vasemmistolaisia, joiden vasemmistolaisuus ei ole tosin näkyvää, sillä he ovat entisiä vasemmistolaisia.

Mutta asiaan. Mitä on populismi? Populismilla tarkoitetaan poliittisessa retoriikassa ensinnäkin (1) argumentaatiota, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa, kunhan se tuo kannatusta. Ilmiö on tällöin määritelty funktionalistisesti: tehtävän kautta.

Toinen (2) populismin kriteeri on, että poliittiset ehdokkaat ovat poppareita. Heillä joko on populaarijulkisuuteen liittyvä tausta tai heidän hankkimansa julkisuus on epäpoliittista, pelkästään pinnallista kuvalehtijulkisuutta vailla ohjelmallista sisältöä ja asiantuntemusta.

Miten tämä sopii esimerkiksi Perussuomalaisiin, joita usein on väitetty populisteiksi? Kannattavatko Perussuomalaiset mitä tahansa, kunhan se tuo kannatusta? – Eivät varmasti. Puolueella on itse asiassa hyvinkin vankkoja perusnäkemyksiä tai arvoja, joista puolue pitää kiinni melko periksi antamattomasti. ”Populismia” puolueesta on pilkahtanut enintään hallituskaudella, jonka kuluessa se on joutunut joustamaan äänestäjille antamistaan lupauksista ja tavoitteista.

Entä onko Perussuomalainen puolue populistinen siksi, että se asettaisi ehdokkaikseen etupäässä popartisteja, lavalaulajia, urheilijoita ja missejä? Tässä suhteessa puolue ei ole ainakaan sen populistisempi kuin muutkaan. Puolueen ehdokkaana on ollut kaksissa viime eduskuntavaaleissa melko vähän poppareita, eikä heitä ole juuri eduskuntaryhmässäkään. Perussuomalaiset on nostanut sinne vahva agenda.

Sen sijaan Keskustan ryhmä on ollut täynnä poppareita, joista esimerkkeinä mainittakoon trubaduuri Mikko Alatalo, hiihtäjä Juha Mieto sekä missi Tanja Karpela. Matti Vanhanen lähetti curling-mitalisti Markku Uusipaavalniemelle kutsun ehdokkaaksi heti olympialaisten jälkeen ja poseerasi (niin ikään ehdokkaaksi haalimansa) rap-muusikko Pikku G:n (oikealta nimeltään Henri Vähäkainu) kanssa näyttääkseen trendikkäältä.

Kokoomuksesta puolestaan muistetaan legendaarinen juoksija Lasse Virén, hiihtäjä Marjo Matikainen-Kallström ja luistelija Sinuhe Wallinheimo – Sdp:stä aituri Arto Bryggare, painija Marko Asell sekä seiväshyppääjä Antti Kalliomäki. He kaikki urheilivat itsensä eduskuntaan, ja kas: he kaikki ovat niin sanottujen vanhojen valtapuolueiden edustajia.

Suomalainen kansanedustaja ei voi tunnetusti urheilla liikaa, mutta urheilijoiden julkisuus ja kannatus ovat puhtaasti populistista alkuperää. Urheilijaa voidaan pitää ulospäin suuntautuvana, reippaana ja mukavana kansalaisena, joka vaikuttaa rehdiltä, mutta ongelma on, mitä tämä merkitsee poliittisen vallankäytön kannalta.

Heidät nostetaan ehdokkaiksi vain, koska heidän tiedetään toimivan äänimagneetteina ja koska he ovat puolueiden johdolle helppoja tapauksia. He tuovat kannatusta, mutta heillä ei useinkaan ole puolueen toimintaa vaikeuttavaa poliittista asiantuntemusta eikä sen mukaista omaa asialistaa. Siksi heistä tulee kuuliaisia napinpainajia. Tämä puolestaan keskittää valtaa puoluejohdolle, mikä on populismin mukaista.

Näin tekevät vanhat valtapuolueet Keskusta, Kokoomus ja Sdp. Niitä ei kuitenkaan moitita mediassa populistisiksi. Tämä johtuu siitä, että populismista ei arvostella näiden (populismiin selvästi liittyvien) toimintamuotojen perusteella, vaan ”populismina” pidetään vain kansallista etua puolustavaa asiasisältöä, mikä on selvästi väärin myös politiikan tutkijoilta.

Populismista moititaan kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia poliitikkoja ja ryhmiä, joita syytetään myös fasismista, natsismista, rasismista, vihapuheesta, sovinismista (ranskan kielen sanasta chauvinisme = kiihkoisänmaallisuus) ja ihan kaikesta riippuen, kuka vain törkeimmän herjauksen keksii. Ja media ottaa sen kiitollisena käyttöön.

Olen kuitenkin pannut merkille, että populismista (väärin perustein) syytettyjen puolueiden kautta artikuloituu kansan hiljaisen enemmistön tahto. Ne ovat siis perimmältään demokratian airueita ja lipunkantajia sekä merkki kansanvallan toiminnasta. Niiden tukahduttamisyritykset puolestaan ovat merkkejä totalitarismista ja sananvapauden kahlitsemisesta.

Tässä mielessä populismista syytetyt poliitikot ja ryhmät eivät täytä myöskään populismin kolmatta (3) tunnusmerkkiä, jonka mukaan populismille on tyypillistä auktoriteettikeskeinen johtajuus. Populismista syytetyt tahot ovat itse asiassa toimineet megafoneina, jotka ovat vahvistaneet kansalaisten äänen kuuluviin. Populistisina pidetyt kansanjohtajat eivät ole käyttäneet pakkovaltaa ylhäältä alaspäin vaan päinvastoin: kuunnelleet kansalaisia ja johtaneet alhaalta ylöspäin. Näin ovat tehneet yhtä hyvin Donald Trump, Marine Le Pen, Theresa May, Jörg Haider, Viktor Orbán kuin Pim Fortuyn ja Geert Wilderskin.

Minä sanon tätä demokratiaksi. ”Populismin” oikea nimi onkin demokratia eli kansanvalta. Esimerkiksi Wikipediaan kirjattu populismin määritelmä on yksipuolinen, puolueellinen ja ylenkatseellinen, koska se pitää populismina kansankiihotuksellisin keinoin poliittista valtaa hankkivaa toimintaa, joka pilkkaa vastustajiaan ja vetoaa yksinkertaisiin tunnuksiin.

Tämä määritelmä peittää poliittisen vallan alkuperän. Kansalaisten suosiota on nimittäin mahdotonta saavuttaa ilman, että äänestäjillä on vahva motiivi, johon poliitikoksi pyrkivän ankkuri voi tarttua. Syy populismiksi sanotun ilmiön nousuun ei siis ole kansankiihotus vaan ihmisten oma ja alkuperäinen halu muuttaa poliittista todellisuutta.

Sitä paitsi mikä tahansa poliittisen kannatuksen hankintayritys voidaan lavastaa vastapuolelta ”kansankiihotukseksi”. Olemme nähneet, kuinka hurjaan estämis-, rajoittamis-, torjumis- ja sananvapauden kuohitsemiskampanjaan vanhat valtapuolueet ovat ryhtyneet nujertaakseen eurokriittiset kansanliikkeet. Niiden tueksi on asettunut myös valtamedia oman symbioottisen suhteensa vuoksi. – Eikö tämä ole kansankiihotusta?

Median ja valtavirtapuolueiden symbioosia voidaan puolestaan nimittää elitismiksi. Populismin neljäs (4) tunnuspiirre onkin elitismin vastaisuus. Se kyllä toteutuu populistisiksi sanottujen tahojen toiminnassa, mutta silloinkin on kyse demokratian jalosta ihanteesta. Eliittiä nimittäin vastustetaan yleensä kahdesta syystä: (a) hierarkkinen yhteiskunta ja poliittinen järjestelmä koetaan epäoikeudenmukaisena ja (b) eliitin katsotaan viljelevän ja varjelevan valheita hienostuneen retoriikkansa takana. Elitismin vastaisuuteen liittyy sitten populismin piirre viisi (5): suorapuheisuus.

Nämä kaikki kuitenkin tukevat demokratian ideaa. On ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että kansalaiset haluavat tietää, mitä esimerkiksi EU:n katakombeissa tapahtuu, ja vaikuttaa siihen. Kansalaiset haluavat jakaa myös oman, suoraan yhteiskunnasta tulevan, tietonsa byrokraateille, jotka ovat kenties päässeet etääntymään todellisuudesta. Tieto ei synny teorioissa vaan todellisuudessa.

Elitismi ja vieraantuneisuus näkyvät nykyisin myös akateemisen maailman sisällä, jossa esimerkiksi taloustiede on pitkälle formalisoitunut ja matematisoitunut, ja totuutta pidetään teorioiden sisäisenä. Tutkijat kiistelevät malliensa nyansseista kansainvälisissä kokouksissa mutta eivät pohdi taloudellisten tendenssien tai talousjärjestelmien takana olevia tarkoitusperiä eivätkä filosofioita. Varsinkaan ei osata, haluta eikä piitata yhdistää talouden kysymyksiä poliittisen järjestelmän oikeusperustusta koskeviin kysymyksiin. Tällöin ajauduttaisiin periaatteellisiin ideologisiin kiistoihin, joiden paljastuminen olisi omasta mielestäni vain hyväksi. Kiistoja ja ajattelun vaivaa välttääkseen taloustieteen mittarimadot tyytyvät pelkkään hifistelyyn.

Vanhempi valtiomies Paavo Väyrynen on oikeassa nähdessään populistisiksi sanottujen ilmiöiden takana suoranaisia vallankumouksellisia haaveita. Tätäkin voidaan pitää kansanvaltaisena piirteenä. Neuvoohan myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus kansalaisia syrjäyttämään sellaisen hallitusvallan, joka on muuttunut despoottimaiseksi ja kohtelee kansalaisiaan tyrannien lailla. Ongelmana on, että vallankumouksista ei useinkaan selvitä ilman suuria menetyksiä.

Keskeinen populismiin liittyvä kysymys koskee vihdoin yhteiskunnallista totuutta ja poliittisten tavoitteiden totuudenmukaisuutta. Arvostuksenvaraisissa asioissa totuutta ei yleensä voida löytää, ja ”totuuteen” vetoamisen ovat monet filosofit tuominneet populismiksi sinänsä. Jotenkin asiat kuitenkin aina ovat, eli asioiden tilaa kuvaava tosiasia löytyy sokerina pohjalta. Myös kansanryhmien intressit ovat todellisia, vaikka niiden oikeutuksesta ei voida saavuttaa yksimielisyyttä eikä siten todenperäistä väitetietoa eli totuutta.

Omasta mielestäni niin sanottu populistinen liikehdintä on pystynyt ainakin paljastamaan valheita samalla, kun totuus eurojärjestelmän epäonnistumisesta, monikulttuurisuuden ristiriitaisuudesta ja maahanmuuton ongelmallisuudesta on valjennut kaikille.

”Kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria

Ihmisen toiminnan selittämiseksi näyttää vallitsevan kaksi paradigmaa. Toinen on ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria ja toinen ”kaikki on omaa syytä” -teoria.

Poliittinen vihervasemmisto kannattaa luonnollisesti ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -näkemystä. Myös suuri osa yhteiskuntatieteellisestä selittämisestä nojaa tähän oppilauseeseen; perustuuhan tieteellinen sosiologia olennaisilta osin oletukseen, jonka mukaan yliyksilölliset selitysperusteet hallitsevat ihmisen toimintaa. Tämän mukaan ihminen on riippuvainen sosiaalisista sitoumuksistaan ja suorastaan niiden orja.

Yliyksilöllinen selittäminen on kotoisin marxilaisesta ajatteluperinteestä, jossa nojataan käsitykseen, että ihmisen toiminta on alistettua yhteiskunnalle. Tiedättehän ne sosiologit, jotka hätäisesti ja hermostuneilla käsieleillä ilmaisuaan tehostaen selittävät tutkivansa ”niitä rakenteita, jotka luovat niitä ehtoja, jotka määräävät mahdollisuutemme toimia...”

Käsitys, että yhteiskunnalliset ehdot ovat ratkaisijan roolissa ihmisen toiminnan motiiveja arvioitaessa, on kuitenkin outo, koska yhteiskunnallisia ilmiöitä ei olisi ensinkään olemassa, elleivät ihmiset olisi itse niitä luoneet vapaan tahtonsa perustalta. Ilman yksilöiden vaikutusta ei olisi yhteiskuntaa lainkaan.

Erityisen outoa yhteiskunnallisuuden korostaminen on vasemmistolaisilta yhteiskuntatieteilijöiltä, sillä vasemmisto on poliittisessa ohjelmassaan vastustanut noita ”alistaviksi koettuja rakenteita”, mutta ihmiskuvassaan ja tietoteoriassaan marxilais-leniniläiset yhteiskuntatieteilijät pitävät ihmisten toiminnan tärkeimpänä perusteena juuri heidän yhteiskunnallisia riippuvuussuhteitaan. Tällä oletuksellaan he tulevat antaneiksi vallan ihmisten yhteiskunnalliselle ohjailulle.

Yliyksilölliset selitysperusteet muodostavat itseään vahvistavan uskomusjärjestelmän, jonka tehtävä on vakuutella yksilöiden merkityksettömyyttä ja mitättömyyttä sekä ylläpitää näkemystä ihmisten kaiken kattavasta alisteisuudesta järjestelmille ja rakenteille. Suuri osa sosiaalitieteistä takoo ihmisten päähän tätä uskontoa.

Toinen paradigma nojaa näkemykseen, että ihminen on yksin vastuussa kaikesta. Tätä näkökantaa ovat suosineet vulgaarikapitalistiset ja libertaristiset ajatussuunnat. Myös Suomen nykyhallitus näyttää olevan innoissaan vastuun näkemisestä vain yksilön vastuuna itsestään ja yhteiskunnasta, mutta ei yhteisvastuuna mistään. Tätä voidaan luonnehtia ”kaikki on omaa syytä” -teoriaksi.

Kyseisenlaiset ajattelutavat muodostavat eräänlaisen ääriajattelun malliston. Totuus lienee jossakin näiden ajatusmallien välillä. Sosiaalipsykologian väitöskirjassani loin ihmisen toiminnan selittämiseksi ja ymmärtämiseksi teoriaa, joka myöntää ihmisen toiminnan ulkoiset ehdot mutta ei pidä niitä määräävinä sen enempää yksilön kehityksen kannalta kuin hänen päämääriensä ja tavoitteidensa kannaltakaan vaan katsoo ihmisten toimivan pitkälti omaehtoisesti ja luovasti omassa viitekehyksessään. Yhteiskunta luo enintään puitteet, jotka ovat yksilöiden muokattavissa.

Tämän ajattelutavan perusidea on yksinkertainen, mutta se ratkaisee yhteiskuntatieteellisiksi pulmiksi koettuja ongelmia, joten sikäli se on tarpeellinen. Kyseessä on ihmisen olemusta ja toimintaa koskeva selitysmalli, jossa tunnustetaan ihmisen biologinen, yksilötajunnallinen ja sosiaalinen olemus ilman, että mitään ihmisen todellistumistasoa sekoitettaisiin toiseen, johdeltaisiin virheellisesti toisesta tai velkaannutettaisiin jollekin toiselle tasolle.

Kirjani onkin vasta-argumentti sen tapaisille teorioille, joissa ihmisen toiminta palautetaan johonkin yhteen selitysperustaan tai johdellaan sellaisesta, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -ideologiassa tai ”kaikki on omaa syytä” -oletuksessa. Se on argumentti myös sellaista ihmiskuvaa vastaan, joka pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista toteutumisyhteyttään tai yhteiskunnallisuuttaan.

Marxilais-leniniläinen näkökanta onkin sikäli ristiriitainen, että se pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista olemassaoloaan, jolloin sen pitäisi tunnustaa vain materiaalisesti olemassa olevat yksilöt. Toisaalta kyseinen tietoteoria johtelee ihmisen tajunnan ja tietoisuuden kehityksen ihmisen yhteiskunnallisuudesta tunnustaen esimerkiksi sosiaaliluokan erääksi selitysperusteeksi. Samalla tämä tieteenä esiintymään pyrkinyt poliittinen teoria vastustaa raivokkaasti esimerkiksi rodun käsitteen käyttämistä selitysperusteena, vaikka rotu on materiaalinen ja biologinen selitystekijä ja toisaalta nähtävissä myös sosiaaliluokan kaltaisena yhteiskunnallisena rakenteena.

Erääksi esimerkiksi tämän ristiriitaisen ajatusmallin hedelmistä käyvät ne kaduilla riehuvat vasemmistolaiset rabulistit, jotka repivät tieltään kaiken, rikkovat paikat ja syyttävät kaikesta yhteiskuntaa. Heidän mukaansa ”rasismista” johtuu se, että heidän on aivan pakko särkeä ikkunat, tuhota irtain omaisuus, töhriä seinät ja turmella kunniallisten tieteenharjoittajien maine. Heidän mukaansa kaikki on yhteiskunnan syytä eikä mikään voi johtua biologisperäisistä eroista yksilöiden omassa olemuksessa.

Luokkayhteiskunnan he kyllä myöntävät sosiaaliseksi kategoriaksi, mutta eivät rotujen, kansojen ja kansakuntien eroihin perustuvaa sosiaalista valikoituneisuutta, kuten kansallisvaltioita, vaikka kansallisvaltioiden järjestelmä on syntynyt spontaanisti itsejärjestymisen pohjalta vuosisataisen kehityksen tuloksena. Ihmistä he pitävät ensisijaisesti materiaalisena olentona vaikka eivät myönnäkään materiaalisten olentojen olevan väistämättä yksilöitä, joita leimaa vahvasti myös biologia.

Näkemyksen ihmisen yhteiskunnallisuudesta ja sosiaalisista rakenteista he hyväksyvät silloin, kun sillä on tarkoitus perustella teoriaa luokkayhteiskunnasta, yhteiskuntaluokista ja proletariaatin vallankumouksesta sekä osoittaa vihamielisyyttä kapitalistiseksi sanottua valtiota vastaan.

Mutta he eivät hyväksy näkemystä ihmisen yhteiskunnallisuudesta ja sosiaalisista rakenteista silloin, kun sillä on tarkoitus perustella ajatusta rotujen olemassaolosta, ihmisryhmien erilaisuudesta tai kansallisvaltioiden välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä.

He puolustavat näkemystä, että ihminen on materiaalinen olento, mutta eivät haluaisi hyväksyä sitä, että materiaaliset ihmiset ovat väistämättä yksilöitä. Yksilöiden valinnanvapauteen ja vastuuseen nojaavia selitysperusteita he vastustavat kaikkialla, paitsi omissa valinnoissaan.

Kommunistisen yhteiskuntateorian ristiriitaisuus on ollut vuosikymmenten ajan selvää useimmille kriittisille filosofeille ja tietoteoreetikoille, mutta yhteiskuntatieteiden piirissä sillä näyttää olevan edelleen laaja kannatus sosiaaliseksi konstruktionismiksi, postmodernismiksi, jälkistrukturalismiksi, feminismiksi ja queer-teoriaksi muuntuneena tai naamioituneena.

Ne kaikki nojaavat käsitykseen, että sosiaaliset rakenteet ovat ensisijaisia ihmisen olemusta ja toimintaa arvioitaessa. Ihmisyksilön ontologinen olemassaolo pyritään sulkemaan pois, ja ihmisen olemus sekä toiminnan selitysperusteet redusoidaan sosiaalisiin rakenteisiin. Ääriesimerkiksi tästä sopii queer-teoria, joka kiistää biologisen sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja pitää sukupuolta riippuvaisena sosiaalisista rakenteista, eleistä, tyyleistä, vaatetuksesta ja puhetavoista. Tämä tekee siitä valheellista ja uskomustenvaraista pseudotiedettä.

Ihmisen toimintaa ei voida selittää myöskään viittaamalla pelkästään hänen asemaansa yksilönä, vaan totuus on näiden paradigmojen välillä. Yksilöllisyyden tunnustamisen hyvä puoli on, että se myöntää vastuullisuuden. Yksilöä ei pidä vapauttaa vastuusta vetoamalla yhteiskunnan hallitsevuuteen, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teorioissa. Toisaalta yksilöä ei pidä myöskään saattaa vastuuseen kaikesta, kuten ”kaikki on omaa syytä” -ajatusmalleissa.

Pikkusieluisuudesta

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin häpeän tunnetta ja sitä, miten häpeää käytetään yhteiskunnallisena motiivina. Viranomaisvalta, poliitikot ja media pyrkivät häpäisemällä ruokkimaan ihmisten kuuliaisuutta ja tekemään meistä tottelevaisia esivallalle. Häpeä perustuu sosiaaliseen ehdollistamiseen. Sen kautta harjoitetaan tarkkailua ja valvontaa sekä jaetaan ihmiset vallan käyttäjiin ja kohteisiin. Valtaa otetaan haltuun häpäisemisen ja häpeällä uhkaamisen kautta, ja valtaa luovutetaan vallan käyttäjille häpeilemisen hedelmänä. Tässä kirjoituksessani käsittelen, mitä häpeästä, häveliäisyydestä ja häpäisemisestä seuraa.

Häpeän seuraus on pikkusieluisuus. Vaikka häpeä perustuukin sosiaaliseen riippuvuuteen, sen seuraukset koettelevat ihmisten minuutta, persoonaa tai, uskonnollisperäistä käsitettä käyttääkseni, sielua. Viranomaiset, poliitikot ja media toivovat, että ihmisten häpeän tunteet katalysoisivat normeja ja että ne jäykistyisivät osaksi ihmisten persoonaa. Vallan käyttäjien edun mukaista olisi, että häpeän generoimat normit menisivät ihmisten ihon alle ja että ihmiset alkaisivat itse tarkkailla ja valvoa sekä itsensä että toistensa toimintaa. Tällä tavoin häpäisyn uhasta syntyneet sosiaaliset normit ottavat vallan ihmisen sisimmästä.

Häveliäisyys pienentää ihmistä. Suuri osa yhteiskunnassamme esiintyvästä pikkusieluisuudesta johtuu nimenomaan häpeän tunteista, toisin sanoen siitä, että ihmiset on opetettu peittelemään tiettyjä ominaisuuksiaan ja pyrkimyksiään. Häveliäisyyteen liittyy taka-ajatuksia. Niiden olemassaoloa voidaan pitää myös välttämättömänä yhteiskunnalle, jossa menestyminen vaatii teeskentelyä, juonittelua ja tarkoitusperien salaamista. Siksi onkin niin antoisaa arvioida historian kulkua taaksepäin ja todeta se valheellisuus, joka kaiken häveliäisyyden taustalla vallitsee ja jonka aika yleensä paljastaa.

Häveliäisyyden koulu on perhe. Keskiluokkaiset vanhemmat opettavat jälkeläisensä häpeämään itseään ja tyydyttämään omaa kunnianhimoaan toivoen jälkeläistensä olevan sellaisia kuin heidän omat tuttavansa, ystävänsä ja sukulaisensa toivovat. Mutta laajemmin koko yhteiskunta voidaan nähdä yhtenä häveliäisyydestä koostuvana perheenä, jossa ihmisen odotetaan myyvän itsensä ja ajatuksensa aivosolujaan, synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten. Pahimmat häveliäisyyden karikot liittyvät työelämään, joka muistuttaa mielipidevankilaa siinä, että useimmiten työelämän normit velvoittavat ihmistä edustamaan ammattinsa, työnantajansa tai oman liiketoimintansa vuoksi aivan muita asioita kuin ihmisen itsensä tekisi mieli tai joita hän oikeasti pitää tärkeinä.

Tästä johtuva pikkusieluisuus ulottuu aivan kaikkialle, ja sen vuoksi myös yliopistot, joissa kriittisen ajattelun ja omana itseään toimimisen pitäisi olla mahdollista, on kyllästetty häveliäisyyden vernissalla. Yliopistot ovat tässä suhteessa suorastaan pahimpia, sillä juuri missään muualla ajattelua ei kahlita yhtä pahasti toiseudenvaraisuuteen, riippuvuuteen ja siihen, mitä muut asioista ajattelevat. Jopa puoluepolitiikka on rehellisempää ja totuutta edistävämpää, sillä politiikassa ihmiset voivat puhua asiat halki. Sen sijaan tieteessä tutkimuksesi lähetetään akateemisten vihollistesi arvioitaviksi, mikä vastaa aivan samaa kuin kokoomuslaisten pitäisi hyväksyttää ohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Vaikka tuloksena voisi syntyä kompromisseja, ne olisivat valheellisia, sillä kukaan ei voisi edustaa elämännäkemyksiään vilpittömästi.

Esimerkiksi kelpaa vaikkapa referée-järjestelmä, jossa se, mitä kirjoittajan sallitaan ajatella ja julkaista, sidotaan toisten ihmisten suostumukseen. Taustalla vallitsee häpeän periaate. Tiedeyhteisö on kuin perhe, jossa vanhemmat uhraavat jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi lähettelemällä heitä sotiin.

Tiedeyhteisön pikkusieluisuus johtuu tieteenharjoittajien sidonnaisuudesta perheeseen. Juuri pyhä perhe on se instituutio, jossa häpeän tunteet juurrutetaan ihmisiin. Sen merkiksi tiedeyhteisö sanoutuu irti jonkun kohudosentin mielipiteistä, ikään kuin ne olisivat yliopiston omia mielipiteitä tai niistä voisi vastata kukaan muu kuin lausuja itse. Samasta syystä joitakin henkilöitä kieltäydytään nimittämästä yliopistovirkoihin, mikäli heillä on tiedepoliittisesta vallankäytöstä poikkeavia näkemyksiä esimerkiksi monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta, feminismistä, Euroopan unionista tai yleensäkin internationalismiin eli pakkokansainvälistämiseen liittyvistä asioista. Erilainen ajattelu pyritään lavastamaan ”tieteen vastaisuudeksi”.

On kysyttävä, kuinka pikkusieluinen tiedeyhteisö saa olla ja miten pahasti sekä tieteenharjoittajien että yliopistobyrokraattien pitää olla omassa perheessään opitun häveliäisyytensä kahleissa. Juuri mikään kriittinen ajattelu ei ole yliopistomaailmassa enää mahdollista ilman, että erimielistä ihmistä aletaan ripittää yliopistojen hallintovirastoista vetoamalla esimerkiksi rahoittajien kaikkoamiseen tai poliittisen vallan närkästymiseen. Mitäpä tämä on muuta kuin perheen ideologian kuvaa, ja sellaisena väkivallan pesä?

Koko yhteiskuntamme on nyt sellainen sovinnaisuuden, valheellisuuden, pikkusieluisuuden ja häveliäisyyden perhe, että en lainkaan ihmettele muutamien yksilöiden halua räjäyttää kokonaisia laitoksia. Mitä surkastuneempi sielu professorilla, kirjailijalla, toimittajalla tai muulla perinteiseen älymystöön luetulla ihmisellä on, sitä enemmän hänelle annetaan rahaa. Ihmistä, joka on vapain kaikista, puolestaan häväistään. Pikkusieluisuuden tuloksena yliopistoyhteisöstä on tullut pienten päästäisten ja peukaloisten puuhamaa.