Miten ilmastosota voitetaan?

Ensi viikolla maailman ilmakehää kuumentaa Kööpenhaminan ilmastokokous. Osallistujamaiden edustajat valmistautuvat parhaillaan joukkojensiirtoihin ryhmittyäkseen asemiin taistelukentälle. Hiilidioksidia kertyy runsaasti, sillä paikalle saapuu divisioonan verran maahanlaskujoukkoja, jotka pyyhältävät perille ilmojen halki. Kokoukseen kertyy noin 15 000 byrokraatin parvi yhteensä yli 200 maasta.

Nykyisin, kun ihminen ei sodi vain toinen toistaan vastaan kansakuntien välisissä sodissa vaan myös itseään vastaan lajina, maailmansodatkin joudutaan käymään koko ihmiskuntaa koskevista uhista. Maailmansodissahan globalisaation olemus varsinaisesti keksittiin. Erona on, että nyt globaalia sodankäyntiä sovelletaan rauhanomaisissa neuvotteluissa.

Yhteisesti tunnustetun uhan vallitessa on ollut helppo päästä sopuun strategiasta. Kokouksen yhteisenä tavoitteena on rajoittaa ilmakehän lämpeneminen korkeintaan kahteen asteeseen. Jokaisella maalla on kuitenkin omat neuvottelutavoitteensa, jotka liittyvät siihen, millä ehdoilla ja keinoilla kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää. Lisäksi ilmakehän kuumenemisesta ja sen syistä ei olla tieteellisesti yksimielisiä. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on kenties viisasta ”varmuuden vuoksi”, mutta perin kiinalaiselta näyttää asian poliittinen puoli.


Ilmastosodan lähtökohdat

Toivon, että kokous onnistuu eli sopuun ei päästä (tai jouduta), sillä tarjolla on vain huonoja sopimuksia järjettömin ehdoin. Katsotaanpa ensin neuvottelujen lähtökuoppiin ja raivataan sitten esiin se, mikä kokouksen perusajatuksessa on pielessä.

Euroopan unionin arvion mukaan maailman kasvihuonepäästöjä pitäisi leikata 25–40 prosenttia, jotta yli kahden asteen lämpötilannousu voitaisiin välttää. EU itse on sitoutunut vähentämään päästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta mutta luvannut edetä 30 prosenttiin, mikäli muut neuvotteluissa mukana olevat maat suostuvat riittävän tiukkoihin vähennyksiin. Toistaiseksi Euroopan unioni taistelee ilmastonmuutoksen pyörremyrskyjä vastaan lähes yksin, vaikka se tuottaakin vain 14 prosenttia maailman kasvihuonekaasuista.

Suurimmaksi hiilidioksidin tuottajaksi kohonnutta Kiinaa ei lasketa neuvotteluissa teollisuusmaaksi vaan kehitysmaaksi. Tämä sopii kiinalaisille hyvin, sillä kehitysmaiden päästörajoitusvelvoitteet määritellään selvästi väljemmiksi kuin teollisuusmaiden. Kiina, Intia ja muut kehitysmaat ovat kirkkain silmin lausuneet, että niille talouskasvu on ensisijainen tavoite.

Maailman toiseksi suurin saastuttaja Yhdysvallat ei puolestaan ratifioinut lainkaan aiempaa ilmastosopimusta, Kioton pöytäkirjaa. Barack Obaman hallinto on suhtautunut ilmastoneuvotteluihin edeltäjäänsä suopeammin, mutta kokouksen esivalmisteluissa Yhdysvallat ei ole kuitenkaan sitoutunut merkittäviin päästövähennyksiin.

Euroopan unionin arvion mukaan maailmassa tarvittaisiin päästöjen vähentämiseen vuosittain varsin kohtuulliselta näyttävä summa, noin 175 miljardia euroa. Maailmanpankin entisen pääekonomistin Nicholas Sternin vuonna 2006 Britannian hallitukselle laatimassa raportissa arvioidaan, että jos ilmastonmuutosta ei hillitä, se aiheuttaa pysyvän 5–20 prosentin laskun maailman bruttokansantuotteeseen. Sternin mukaan vähennystoimet olisivat taloudellisesti kannattavia, sillä niihin riittäisi prosentti maailman bruttokansantuotteesta vuodessa. Olen käsitellyt Sternin raporttia aiemmin tässä. Toisaalta tavoitteiden riittävyydestä ja rahoituksesta ei ole päästy sopuun, ja Sternin raporttia on syytä pitää ylioptimistisena, eikä se ole luotettavuudeltaan parempi kuin samanniminen saksankielinen viikkolehti.

Entä miltä tilanne näyttää Suomen kannalta? Suomen pääneuvottelija Sirkka Haunia ympäristöministeriöstä kirjoittaa, että ”kunnianhimoinen” sopimus Kööpenhaminassa olisi Suomen teollisuuden etu. Virkamies näkee edut ”luonnon suojelemisessa” ja korkean teknologian viennissä sekä siinä kilpailullisessa seikassa, että muita kiristetään ehkä vieläkin pahemmin.

Todellisuudessa päästörajoitukset eivät tuo kylmälle ja pimeälle maalle muuta kuin pelkkiä rasitteita. Jos tuotannolliset olot täällä entisestäänkin vaikeutuvat, alkaa tapahtua niin sanottua hiilivuotoa, eli teollisuuden investoinnit siirtyvät maihin, joiden ilmastopolitiikka on eurooppalaista löyhempää.


Selkeitä ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin

Mikä sitten Kööpenhaminan sopimusluonnoksessa on pielessä, ja mitä asian korjaamiseksi pitäisi tehdä? Kokouksen päämäärissä on kaksi olennaista vikaa.

Ensinnäkin (1) se on poliittisesti epäoikeudenmukainen. Kiina vaatii sopimukseen sitoutumisesta 300 miljardin euron vuosimaksua ja Intia sekä Afrikka toisen mokoman. Tämä merkitsee, että kehittyneet maat yritetään pakottaa siirtämään satoja miljardeja euroja verovaroja kehitysmaissa toimiville, suuria voittoja tuottaville valtiollisille yrityksille tai ylikansallisille firmoille niin sanottuna ilmastomaksuna.

Samanaikaisesti näissä maissa toimivat yritykset tekevät tuhansien miljardien voitot vuositasolla, ja Kiina on yksi maailman harvoista maista, jonka talous globaalin laman keskellä kasvaa. Lisäksi maan valuuttavarannot ovat niin suuret, että se voisi suoraan valtion kassasta maksaa toimet, joilla ilmastotavoitteet toteutetaan. Kiinassa myös lisätään koko ajan hiileen perustuvaa sähköntuotantoa ydinvoiman ohella.

Toinen (2) ongelma on, että kokouksessa keskitytään punnitsemaan lähinnä eri maiden tuottamia hiilidioksidin kokonaismääriä, joiden pohjalta käydään päästökauppaa. Tämä on täysin järjetön ja jopa tuhoisa lähtökohta.

Hiilidioksidin tuotantoa pitäisi arvioida siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti hiilidioksidia tuottamalla on onnistuttu valmistamaan hyödykkeitä, eli kuinka hyödyllistä tai jopa välttämätöntä se on. Esimerkin tästä antaa nykyinen autojen hiilidioksidipäästöjen laskentajärjestelmä. Autoille on säädetty veroja siltä pohjalta, miten paljon ne tuottavat hiilidioksidia ajettua kilometriä kohti. Samaan tapaan myös teollisuuden ja kotitalouksien hiilidioksidipäästöjä pitäisi tarkastella siltä pohjalta, miten paljon kasvihuonekaasuja esimerkiksi terästonnin tai paperitonnin valmistus saa tuottaa tai miten paljon hiilidioksidia saa syntyä asuntoneliöiden lämpimänä pitämisestä tietyssä säätilassa.

Kokouksen lähtökohtana käytettävä hiili-intensiteetti, jolla tarkoitetaan päästöjen suhdetta bruttokansantuotteeseen, ei riitä ympäristötehokkuuden arvioimiseen, sillä se ei kerro riittävästi esimerkiksi maatalouden päästöistä, jotka ovat luontoperäisiä eivätkä ihmisen aiheuttamia. Niiden osuus on kuitenkin huomattava. Esimerkiksi Ilta-Sanomat paljastaa pieruhuumoria muistuttavassa jutussaan, että ”[k]arjaeläinten ’päästämä ilma’ muodostaa monessa maassa yllättävän suuren osan kasvihuonepäästöistä. Australiassa tämä luku on määritelty 14 prosentiksi ja Uudessa-Seelannissa jopa 50 prosentiksi päästöistä.”

Kokonaispäästöjen ja maakohtaisten päästökattojen asettamisesta pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, joka mittaisi päästöjen määrää jokaista tuotettua yksikköä kohti. Tämä

1) antaisi kuvan saastumisen syistä,

2) auttaisi arvioimaan saastumisen oikeutusta,

3) ohjaisi kehittämään paremmalla hyötysuhteella toimivaa tekniikkaa ja

4) estäisi hiilivuodon eli heikolla ilmastosuhteella toimivan tuotannon pakoa huonosta päästöpolitiikasta hyötyviin maihin.

Tällainen järjestelmä ottaisi huomioon kehittyneiden maiden kyvyn tuottaa hyödykkeitä hyvällä ilmastosuhteella. Se, joka ei yltäisi riittäviin tehokkuusarvoihin, pitäisi velvoittaa maksamaan sakkoa yhteiseen kassaan, josta sitten rahoitettaisiin kansainvälisiä ilmastotavoitteita, esimerkiksi paremman tekniikan kehittämistä.

Nykyjärjestelmässä asiaa arvioidaan etupäässä siltä pohjalta, mitkä ovat kunkin maan kokonaispäästöt aivan riippumatta siitä, mitä niitä aiheuttava teollisuus tuottaa vai tuottaako mitään. Tämä on absurdia, koska se johtaa käyttämään paljon saastuttavaa tekniikkaa siellä, missä päästöoikeuksia on runsaasti tarjolla, kuten Kiinassa ja muissa kehitysmaissa.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa olisi tärkeää pelastaa hyvällä ilmastosuhteella toimivan suomalaisen teollisuuden edut. Samaten tärkeää on, että tekninen kehitys taattaisiin luomalla kannuste vähäpäästöisille tuotannon tavoille.

Vihreiden ilmastoneuvottelijoiden auto käy nyt tyhjäkäyntiä, sillä he edistävät kehitysmaiden etuja luoden niille helpotuksia, jotka koituvat koko planeetan tappioksi ja hidastavat hyvällä ilmastosuhteella toimivan tekniikan käyttöönottoa. Sen sijaan kestävän kehityksen takaisi markkinataloudelliseen tehokkuusajatteluun sisältyvä pyrkimys parempaan hyötysuhteeseen sekä siihen liittyvä tekninen evoluutio.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa on anekaupan kaiku.

Ekofilosofian suhteellisuus

Ekonomisti Nicholas Sternin ilmastonmuutosraportin valmistuttua kävi selväksi, että ihmiskunta uskoo vain yhtä argumenttia: taloudellista. Kun kasvihuoneilmiöstä ja vedenpaisumuksesta varoitetaan taloudellisilla perusteilla ja väitetään ekokatastrofin syöksevän maailmantalouden lamaan, argumentti alkaa tepsiä.

Sternin raportin mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kolminkertaistuu alkaneella vuosisadalla teollistumista edeltävään aikaan verrattuna. Tällöin maapallon lämpötila kohoaa 3–10 astetta ja napa-alueiden jäätiköt sulavat, mikä voi nostaa meren pintaa 5–12 metriä. Kasvihuoneilmiö ei merkitse vain vedenpaisumusta, vaan maailman vilja-aittoja koetteleva kuumuus ja kuivuus nostavat myös ruoan hintaa. Vakuutusmaksut puolestaan nousevat myrskyjen seurauksena. Pääoman tuotto heikkenee, kun tehtaita ja kiinteistöjä joudutaan korjaamaan tai siirtämään ennen niiden arvioidun käyttöajan päättymistä. Pahimmillaan prosessi alkaa kiihtyä, kun ikiroudan sulaminen vapauttaa ilmakehään vaarallista metaania. Tulvat ja kosteuden vaihtelut saattavat heikentää kasvillisuuden kykyä sitoa hiilidioksidia, ja hiilen sitoutuminen valtameriin kohottaa merien happamuutta. Napa-alueiden sulaminen puolestaan vähentää auringon energian heijastumista avaruuteen, mikä edelleen nopeuttaa lämpenemistä.

Näyttö ihmisen toiminnan ja ilmastonmuutoksen yhteydestä on Sternin mielestä enemmän kuin riittävä. Taloustieteilijänä hän pitää ilmastonmuutosta vakavimpana markkinoiden epäonnistumisena, minkä maailma on kokenut. Markkinat pilaavat ilmaston, mutta ne voivat myös pelastaa sen. Markkinaehtoisuus tarjoaa kuitenkin hyvin ongelmallisen näkökulman asiaan. Parin asteen lämpeneminen olisi hyvä uutinen esimerkiksi turismille ja uuden teknologian kehittäjille. Luottamus rationaalisesti toimiviin markkinoihin ei siis riitä, vaan lisäksi tarvitaan sääntelyä. Sternin mukaan tärkein ilmastonsuojelun instrumentti on päästökaupan kehittäminen, jolloin kustannusten on kohdistuttava sekä päästöjen tuottajiin että loppukäyttäjiin.

Sterin raportti on ilmeisen poliittinen, koska se uskoo optimistisesti huomiseen. Koska olot eivät korjaannu ruikuttamalla, olisi luovuttaminen poliittisesti vastuutonta. Siksi myös Stern maalaa raportissaan tulevaisuudenuskoisen kuvan. Hän analyysinsa mukaan ihmiskunnalla on ”hyvät mahdollisuudet” sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli yksi prosentti kokonaistuotannosta käytetään vuosittain hiilidioksidipäästöjä vähentäviin toimiin. Jos mitään ei tehdä, ihmiset joutuvat tyytymään 5–20 prosenttia vaatimattomampaan elintasoon. Lisäksi hän painottaa länsimaiden vetovastuuta. Vaikka kasvihuonepäästöistä jo puolet tulee kolmannen maailman maista ja ainoastaan 14 prosenttia Euroopan unionista, rikkailla mailla on moraalinen velvollisuus toimia tiennäyttäjinä, sillä rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan niistä päästöistä, jotka nyt lämmittävät ilmakehää.

Nicholas Sternin poliittisuus johtuu muun muassa siitä, että hän on Iso-Britannian hallituksen taloudellinen neuvonantaja. Niinpä ei ole ihme, että Tony Blair palkkasi Al Goren saarnaamaan Kioton sopimukseen liittymisen puolesta, kuten Iso Antti Rannanjärven. Tosin tässäkään yhteydessä ei ole kyse filosofisesta eikä eettisestä argumentaatiosta vaan hyötyjen ja haittojen puntarointiin perustuvasta laskelmoinnista. Jos taloudelliset laskelmat olisi saatu osoittamaan jotain muuta, hiilidioksidin tuottamista voitaisiin pidettäisiin kai perusteltuna jatkaa.

Tämä on seuraus nykyfilosofian ajautumisesta pragmatiikan tielle, jolloin asioiden oikeutusta arvioidaan vain niihin liittyvien hyötyjen tai haittojen mukaan: suhteellisesti. Ongelmana on, että virallisesti hyväksytyssä tieteen valtavirrassa ei tunnusteta todellisia arvoja, joiden kannattaja muiden muassa Platon oli. Sen vuoksi ei ole olemassa myöskään kunnollista ympäristöfilosofiaa, josta toiminnan moraaliperiaatteet voitaisiin johdella. Kun taloudelle on luovutettu kaikki valta, asiat kääntyvät suhdanteiden vaihdellessa kuin kaleidoskoopissa päälaelleen, aina kunkin ajan trendin mukaisesti. Siksi myös päätöksiä ja sopimuksia puretaan ja rikotaan, eikä pitkällä tähtäimellä saada mitään aikaan. Näyttöä tästä antaa se, että heti kun kansakuntia alkavat koetella ”tärkeämpinä” pidetyt kriisit, kuten talouslamat ja sodat, ilmasto- ja ympäristökysymykset siirretään taka-alalle, ja katastrofiin johtava tuhoisa kokonaislinja jatkuu.


Lähde:

Stern, Nicholas, The Economics of Climate Change 5 – The Stern Review. Cambridge University Press, 2007.