Kiinalainen juttu: Temu ohitti brändimarkkinoinnin ja antoi kansalle halvat hinnat – sitten EU pillastui

Eurooppalaiset ovat innostuneet kiinalaisesta verkkokaupasta Temusta, joka myy käyttökelpoisia tuotteita ilman brändejä suoraan tehtaanmyymälöistä. Samalla konseptilla toimii myös kiinalainen AliExpress. 

Tavara on joissain tapauksissa suorastaan samaa kuin brändien alla kaupiteltava kivijalkakauppojen tai verkkokauppojen tavara.

Temusta voi tilata esimerkiksi partakoneenteriä hinnoilla, jotka ovat noin viidesosan markkinadominanssia harjoittavan Gilletten hinnoista, ja tuotteet eivät juuri poikkea brändivalmisteista. Temussa kaupiteltava tavara saattaa olla peräisin jopa samalta tuotantolinjalta.

Kaikkialla, missä jokin bisnes toimii hyvin ja on kansalaisten parhaaksi, tulee ennen pitkää väliin viranomainen ja viheltää pelin poikki.

Tässä tapauksessa keskeyttävä viranomainen on EU, joka pyrkii rajoittamaan tuontia kiinalaisista verkkokaupoista turvallisuusargumentilla. Sen mukaan Temussa kaupiteltavat tavarat ovat joissakin tapauksissa osoittautuneet (muka) vaarallisiksi, kun ne eivät täytä CE-sertifikaatteja.

Aivan hiljattain EU alkoi pystyttää omalaatuisia tuontitullejaan Temusta tulevalle tavaralle ”pienpakettien käsittelymaksujen” muodossa. 

Ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ovat yleensä samoja, jotka haluavat riistää pois meidän vapautemme – ja tietenkin myös rahamme.

Turvattomuus ei ole nähdäkseni mikään ongelma Temusta tilaamiselle eikä kaupiteltavien tavaroiden käyttämiselle. Edes takuuasioissa ei ole ollut ongelmia. Aina tuotteita ei tarvitse myöskään palauttaa, jos niissä ilmenee jotakin vikaa, vaan rahat saa takaisin Temulta pikavauhtia. Temu todellakin toimii lupaustensa mukaisesti!

Myös kuluttajajärjestöt ovat toimineet kuluttajien etujen vastaisesti ryhtyessään pulisemaan ”tuoteturvallisuuden” puolesta. On vaikea kuvitella ketään niin retardia tilaajaa, joka pystyisi vahingoittamaan itseään Temun pehmoleluilla, vai pitäisikö koko kansakunta julistaa holhouksen alaiseksi?

Toinen argumentti (turvakahleiden kalistelun ohella) on Temua vastaan käydyssä sodassa ollut tietenkin ilmastoargumentti. Sitä on käyttänyt etupäässä media.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa murehdittiin, että Temu kuolettaa kiertotalouden ja Temusta tilaaminen on ilmastoa kohtaan epäystävällistä, kun kuljetukset Kiinasta aiheuttavat hiilidioksidipäästöjä!

Sillä tavoin ajateltaessa ei ole huomattu, että hiilidioksidipäästöt ovat samat, kulkeepa tavara Kiinasta Eurooppaan ja muualle maailmaan brändittömänä tai brändien kautta; valtaosa kaikesta Temu-tavaraa vastaavasta brändituotteesta kun valmistetaan Kiinassa.

Voi olla, että bränditavara tekee pitemmän reitin kulkiessaan välikäsien kautta ja on siten ympäristöä kohtaan haitallisempaa. Joka tapauksessa se on monta kertaa kalliimpaa.

Temua vastustetaan vain yhdestä syystä: se on lyönyt lekalla brändivalmistajien ja -kauppojen rahakoneita.

EU ja valtavirran media ovat Temua vastaan suuntaamassaan ajojahdissa brändivalmistuttajien ja perinteisten kauppojen asialla. Molemmat ajavat välistä vetäjien ja kiskureiden asioita kuluttajia vastaan ja kamppailevat kuluttajien yleisiä vapauksia vastaan.

Temu on huolehtinut myös ympäristöstä hyvin. Temu jopa istuttaa puita ja sertifioi tavaroita. 

Palvelu on verkon chatissa henkilökohtaista ja erittäin nopeaa toisin kuin monissa muissa verkkokaupoissa, joista vastataan laiskasti tai ei ollenkaan. Tilatessani kerran polkupyörän osia minulle vastattiin jopa sunnuntai-iltana, ja asiakaspalvelu kirjoitti ryhtyvänsä toimeen heti maanantaina saavuttuaan työhön, eikä vastaaja ollut AI.

Tavara oli lopulta erittäin hyvää.

Osa Temun toimittamista tuotteista on kyllä ollut perin huonoja. 

Kokeeksi tilaamastani älykellosta, joka maksoi huimat 18,83 euroa, oli näyttö heti paketista otettaessa sökönä ja vahvasti pikselöitynyt, ja osa näytöstä oli pimeänä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki tuotteet olisivat viallisia.

Temu kuitenkin palautti koko kauppasumman heti, eikä tuotetta tarvinnut edes toimittaa takaisin.

Toinen tapaus oli, kun tilasin ulkoisen CD/DVD-aseman Temusta. Tuote oli siististi pakattu ja ulkoisesti moitteeton. Se ei kuitenkaan toiminut lainkaan. Temu palautti kauppasumman heti ja mukisematta, eikä tätäkään tuotetta tarvinnut palauttaa.

Syykin lienee selvä. Kun avasin laitteen sitä tutkiakseni, sisältä paljastui vuoden 2009 levyasema, joka ilmeisesti on purettu jostakin aiemmasta laitteesta ja laitettu kiertoon upouusissa kuorissa. Ainakaan kierrätyksen laiminlyömisestä Temua ei voi moittia! 

Upea uusi levykeasema Temusta.

Sisältä paljastui vuoden 2009 toimimaton rakkine.

Temusta ei siis kannata tilata juuri mitään korkeatasoista elektroniikkaa, mutta tavanomaisten kotitaloustavaroiden, kuten partakoneenterien, työkalujen ja muiden vastaavien esineiden toimittamisessa se on lyömätön. Ja siksi vaarallinen länsimaisille kiskurikaupoille ja valmistuttajille.

Temun menestyksessä on kyse brändimarkkinoinnin kuolinkouristuksista.

Olen julistanut brändimarkkinoinnin loppua jo pitkään. 

Kun kuluttajien juorut ja palautteet alkoivat levitä verkossa, syntyi tietoinen kuluttaja. Sille ei ole niinkään tärkeää, mitä pikkupöksyjen vyötäröllä lukee, kuin se, että tuote ylipäänsä on käyttökelpoinen ja näyttää hyvältä.

Näin on syntynyt tilaa myös uusille brändeille, ja paikkaansa pitää filosofi-esseisti Jean Baudrillardin toteamus, että jälkimodernissa kulttuurissa vanhatkin brändit voivat herätä uudestaan henkiin.

Esimerkin siitä tarjoaa vaikkapa brittiläinen automerkki MG, joka oli vuosikymmenten ajan varjojen mailla mutta jonka kiinalainen yritys osti ja tuotteisti markkinoille osana sähköautoiluun liittyvää paradigmanmuutosta, vieläpä kohtuulliseen hintaan.

Ei kannata myöskään pyörittää tuulikoneita Ariel-mainoksissa, kun Lidlin oma brändimarkkinoimaton pesuaine voittaa testit ja saa verkkoinfluensserien suosion.

Tietoisen kuluttajan syntyminen on mitätöinyt brändimarkkinoinnin ja tehnyt mainostamisesta turhan portaan tuotantoketjuun. Kuitenkin siihen kaadetaan miljardeittain rahaa myös Suomessa, vaikka kuluttajat tekevät ostopäätöksiään muilla kuin tuotemerkkeihin liittyvillä perusteilla.

Temun menestys on osa tätä muutosta. 

EU osoittaa oman epädemokraattisuutensa vastustamalla tuota muutosta ja asettumalla poikkiteloin moottoritielle.

Kunpa Trumpin alulle panema tullihulluttelu ei leviäisi koskemaan EU:n ja Kiinan suhteita. 

---

Päivitys 28.5.2026: EU asettaa 1.7.2026 alkaen Kiinasta tuleville tuotteille tavarakohtaiset tullit ja puolustelee Temu-kaupan lopettamiseen tähtäävää kalliiden brändivalmistajien suosimista arvattavasti ”turvallisuuden takaamisella”. Tosiasiassa Temun, Aliexpressin ja Sheinin tuotteet eivät ole muovikasseja vaarallisempia. Poliittisena broilerina EU:n digikomissaariksi nimitetty kokoomuslainen Henna Virkkunen tulee vain taanneeksi, että Kiina voittaa vapaamielisyydessä ja kansalaisten oikeuksien kunnioittamisessa EU-maat.

Holhouksen, tarkkailun ja kansalaisten kuristamisen lisäämiseksi digikomissaari Virkkunen on ajanut valvontayhteiskuntaa myös muilla verukkeilla, kuten ”iän tarkistamisella” pakollisen verkkotunnistamisen vaatimiseksi sekä ”elämää helpottavalla” digitaalisella identieettilompakolla, joka tarkoittaa askelta kohti käteisen rahan poistamista ja jonka tarkoitus on tehdä kansalaisten kontrolloimisesta totaalista.

Brändiepäonnistumisia: Itella ja Venäjä

Kun Posti vaihtoi nimekseen ”Itella”, kysyin blogikirjoituksessani, miksi posti ei voi olla Posti. I-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”.

Oli ymmärrettävää, että toiminnan laajentuessa kuljetusalalle ja firman lonkeroiden ulottuessa ulkomaille jotain muuta oli pantava nimeksi. Mutta silti moni Suomessa vieraileva ulkomaalainen saattoi tiedustella Itellan konttorin ovensuussa, ”missä täällä on posti – ja mitä tästä puodista oikein saa, spagettiako?” Posti kun on lähes kielellä kuin kielellä posti.

Brändi on oman määritelmäni mukaan funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa. Se on siis eri asia kuin pelkkä nimi, logo, symboli tai merkki – ja sellaisena se on puhtaasti ideologinen ja imaginäärinen ilmiö.

Turha brändääminen on osoittautunut hyväksi tavaksi polttaa rahaa ilman minkäänlaisia tuloksia. Brändimarkkinoinnin tähti on ollut laskussa tietoisen kuluttajan syntymisen myötä. Saattaa olla suuriarvoista kulkea Calvin Kleinin pikkupöksyt jalassaan, mutta muutoin H&M:ltä ostetut nimettömät ajavat saman asian, ihan ilman brändiä.

Myös Posti on päättänyt palata käyttämään nimeä, jonka asiakas voi ymmärtää. Toimitusjohtajan mukaan ”kahden brändin malli on tuonut yhtiölle ylimääräisiä kustannuksia ja vaikeuttanut yhtiön palvelumielikuvan kirkastamista”. – Jaahas. Samanlaisen lausunnon olisi voinut saada ilmaiseksi puppulausegeneraattorista tai miljoonapalkkiota vastaan joltakin kriisiviestinnän asiantuntijakonsultilta, jonka tehtävänä on keksiä lisää valheita aina, kun johdon omat selitykset loppuvat.

Itellan ongelma ei ollut se, että käytössä oli kaksi brändiä, vaan se, että ne olivat väärissä paikoissa. Esimerkiksi Saksassa postin ja sen omistaman kuljetusliike DHL:n työnjako toimii, koska DHL:n logoa ei kiinnitetä postien oviin eikä ikkunoihin.

Voi vain kysyä, kuinka huimia summia pankkien fuusioista ja eri firmojen nimiseikkailuista on koitunut kuluttajille. Yksi epäonnistuneimmista on Tallinkin ja Silja Linen brändifuusio, joka koristaa merimaisemia esimerkiksi Silja Serenaden kyljessä. Firma meni, paitsi vaihtamaan Silja Linen klassisen kauniin fontin, myös pilaamaan sen värityksen sotkemalla saman aluksen kylkeen kahta sinisen sävyä: siniharmaan rinnalle äitelää kirkkaansinistä. Kirjoitin aiheesta laajemmin tässä.

Mutta myös maabrändit ovat olleet vaakalaudalla. Sana ”karhunpalvelus” perustuu tunnetusti Jean de La Fontainen faabeliin karhusta, joka ”auttoi” nukkuvaa puutarhuria hätistämällä tämän kasvoilta kärpäsen kivenmurikan avulla. Venäjä on juuri nyt tekemässä sekä Ukrainalle että omalle maabrändilleen todellisen karhunpalveluksen.

Mikä sitten on Venäjän brändin asema? Kaikki tietävät, kuinka vaikeaa on kesyttää leijonaa. Lampaat tekivätkin noin kaksikymmentä vuotta työtä leijonan kanssa kesyttääkseen sen. Ne kävivät leijonan kanssa kauppaa ja veivät sille lahjoja sijoitusten muodossa.

Mutta sitten leijona alkoi ärjyä ja pelotti lampaat pois. Menee jälleen pitkä aika, ennen kuin lampaat uskaltavat leijonan aitauksen lähelle. Ikuisuus siihen kuluu, mikäli kriisi ei osoittaudu vain poliittiseksi häiriötilaksi, joka ratkaistaan pian.

Venäjän maabrändin suunnittelutoimistossa tulisi ymmärtää, ettei poliittista hallintaa voida toteuttaa nykyaikana maa-alueita valloittamalla tai kurittamalla kansakuntia. Hallintaa toteutetaan tekemällä ihmisille sellaisia taloudellisia, teknisiä, teollisia, tieteellisiä tai kulttuurisia palveluksia, jotka edistävät ja kehittävät yhteiskuntia. Suurvaltana voi olla vain olemalla sivistyksellinen, taloudellinen ja sosiaalinen suurvalta.

Venäjällä ei ole Ukrainassa mitään sotilaallista voitettavaa. Itä-Ukrainan separatistit ovat Venäjän varjoarmeija, jonka tehtävä on hajottaa maata. Venäjä on tahrinut maabrändinsä ihmisoikeusloukkauksilla, jotka ovat vaikeuttaneet Venäjän ja EU:n suhteita. Ukrainan sisäinen kriisi puolestaan kärjistyi, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš hylkäsi EU:n vapaakauppasopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista.

Venäjän Krimillä järjestämä kansanäänestys oli kuin jokin vieras valtio olisi järjestänyt Suomen Savossa ”kansanäänestyksen” johonkin toiseen valtioon liittymisestä. Sillä ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjä on vääristellyt historiankirjoitusta ja loukannut itsenäisten valtioiden suvereniteettia tavalla, joka on loannut sen maabrändin ja pilannut kansainvälisen luottamuksen aina siihen päivään asti, kunnes Venäjän oma poliittinen johto vaihtuu.

Venäjällä ei ole epäonnistuttu talouden kehittämisessä, kuten usein väitetään, vaan taloudellisen hyvinvoinnin jakamisessa, toisin sanoen sosiaalipolitiikassa. Ja sen merkiksi maata johtava diktatuuri etsii nyt syntipukkeja homoista, joihin se siirtää syytöksiä maan moraalisesta rappiosta. Yksimielisyyttä se yrittää rakentaa ulkoisten viholliskuvien ja valloituspolitiikan varaan. Duumassa sananmukaisesti yksinkertaista enemmistöä hallussaan pitävä puolue on Putinin kannattajaksi tunnustautuva ”Yhtenäinen Venäjä”, joka on jo nimenäkin naurettavan defensiivinen omassa monoliitin rakennustyössään.

Toivottavasti Venäjän kansa ymmärtää taivuttaa johtonsa vetäytymään Ukrainan rajoilta ja Krimin niemimaalta, pidättäytymään väkivallasta ja kieltäytymään avunannosta, jota siltä ei ole pyydetty. Muussa tapauksessa maa tuottaa brändilleen mittaamattoman suuren taloutta ja tulevaisuutta koskevan vahingon.

Mikä sitten on yhteistä sekä Postin että Venäjän brändiepäonnistumisille? Nämä, niin kuin brändiepäonnistumiset yleensäkin, tulevat kuluttajille ja kansalaisille kalliiksi.

Sillink

Kesän aikana tuli pidettyä silmät auki valoisassa maailmassa. Minun näkökenttääni vihloi se, miten pilattua suomalainen kulttuurisemiotiikka on. Tarkoitan tällä muun muassa yritysten ja julkisyhteisöjen logoja, jotka loistavat tietenkin myös mainosvaloissa pitkin pimenevää syksyä.

Graafinen suunnittelija Kyösti Varis piirsi 1970- ja 1980-luvuilla monien merkittävien suomalaisfirmojen logot ja antoi yrityksille graafisen ilmeen. Joukossa olivat esimerkiksi Sammon, Finnairin, Alkon ja SOK:n liikemerkit.

Tuohon aikaan logoista tehtiin siluettimaisia. Ne olivat merkkejä, jotka ikonisoituivat helposti. Ymmärrettiin, ettei symboliikkaa pidä ryhtyä kuvittamaan. Niinpä logoissa suosittiin vain yhtä väriä, ja ne jätettiin mahdollisimman yksinkertaisiksi. Esimerkeiksi kelpaavat Keskon, Tukon, vakuutusyhtiö Pohjolan, Silja Linen, Stockmannin, Säästöpankkien ja Osuuspankkien logot. Yksiulotteisia – kyllä – mutta samalla tehokkaita ja käyttökelpoisia.

Yritysten fuusioituessa niiden graafinen ilme on kärsinyt. Esimerkiksi Kansallis-Osake-Pankin ja Yhdyspankin yhdistyessä muodostettiin Merita-pankki, jonka graafinen ilme tilattiin lontoolaiselta toimistolta. Suunnittelussa tehtiin se virhe, että ryhdyttiin kuvittamaan symboliikkaa. Logossa pyrittiin yhdistämään graniittinen ja puinen pintamateriaali ruisleipää muistuttavaan soikeaan muotokieleen. Tulos oli vaikeasti esitettävissä ja painettavissa yksivärisiin lomakkeisiin, eikä se ikonisoitunut koskaan merkkinä. Säästöpankkien nykyinen logo puolestaan muistuttaa liikaa Yrittäjäin Fennian liikemerkkiä puumuotoineen, y-kirjaimineen ja värityksineen. Selkeä semioottinen virhe.

Tallinkin ja Silja Linen fuusioituessa konserni vältti sen virheen, että se olisi pilannut Silja Linen brändin ja maalannut koko laivaston sinipunaiseksi. Tallinkin muutamat omat laivathan ovat oksettavan rumia kirkkaanvihreine ja oranssinvärisine kylkineen, jotka eivät ollenkaan sovi merelliseen maisemaan. Mutta nettisivunsa virolaisfirma pilasi alistamalla Silja Linen raikkaat sinivalkoiset värit Tallinkin oman logon yhteyteen.

Semioottinen sillisalaatti ei liene markkinoinnista ja mainonnasta vastaavien vika. Se on luullakseni lähtöisin fuusioituneiden firmojen hallitusten tahdosta. Olisi kiintoisaa tietää, paljonko rahaa on kulunut hukkaan, kun juuri paikalleen saatuja kylttejä on tarvinnut lähteä vaihtamaan uusiin pörssipelureiden ahmaistessa yrityksiä yksi toisensa perään. Tältäkin kannalta olisi syytä välttää globalisaatiota ja yritysten omistuksen karkaamista ulkomaiseen hallintaan.

Tuloksena on ollut myös nimihirviöitä. Viestintäkonserni SanomaWSOY kirjoitti nimensä häkellyttävän pitkään väärin. Oikea muoto olisi ollut ”Sanoma-WSOY” (mikäli noin kömpelöä yhdyssanaa pitää yrityksen nimenä käyttää). Tapiola-pankin nimi kirjoitetaan ”Tapiola-pankki” eikä ”Tapiola Pankki”. ”Leonia” oli huono uudissana ulkomaalaisille mahdottomine kaksoisvokaalirakenteineen, eikä se tarkoittanut mitään.

Myös ”Itella” on huono nimi postille, sillä i-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”. Miksi postialan yritys ei voi olla reilusti Posti? Se kertoisi, mistä toiminnassa on edelleenkin pääosin kysymys. Postipankin nimi oli tietenkin syytä vaihtaa omistajan vaihtuessa, mutta supisuomalainen ”Sampo” pilattiin Danske-pankin omistuksen myötä karmealla logolla, jonka epäsymmetrisyys ohjaa epäilemään, onko nettipankkiyhteyksissä jälleen jotakin vikaa.

Myös graafisia ulkoasuja on pilattu. Esimerkiksi Finnet-yhtiöiden vanha logo, jossa puhelinluurin alla ja päällä oli pallo, virtaviivaistettiin lankapuhelimien lopunaikoina niin, että luuriosa näytti sulaneelta muovilta. Nyt puhelinyhtiöille suunniteltiin kokonaan uusi liikemerkki, joka tosin epäonnistui, sillä n-kirjaimet tyyliteltiin yhteen ja luettavuus alistettiin johtimista muistuttavan symboliikan tavoittelulle. Pökälemäinen iso I-kirjain pistää keskeltä sanaa silmään. Spektroloivat värit antavat lisäksi olettaa, että kyse on jonkinlaisista gay-puhelimista. Sateenkaariväritystä ei itsestäänselvästi yhdistetä tavoiteltuun ”valokuituun”, vaan se on identifioitunut seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseksi. Setallakaan ei ole varmasti mitään tätä mukavaa lainailua vastaan, tosin Finnetin väriskaala on pastellimaisempi ja näyttää siten haalistuneelta muunnelmalta esikuvastaan. Lisäksi Finnetin uusi terveysside muistuttaa liian läheisesti Tilastokeskuksen tunnusta.

Myös Finnair virtaviivaisti logonsa mutta ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tulokseen, sillä yhtiön graafinen ilme on jälleen uudistettu. Välikauden ongelmana oli niin ikään n-kirjaimien typografia: pienet n-kirjaimet eivät erottuneet maailmalla muutenkin huonosti tunnetun yhtiön koneista yhtä selvästi kuin isot N-kirjaimet. Oletettavasti juuri siksi yhtiö suurensi logonsa koneiden kylkiin, mutta tyylin ja itsehillinnän hinnalla.

Ei ole ihme, miksi Finskillä lentäminen on kallista, kun rahaa palaa pelkkään imagon kiillottamiseen, eivätkä yhtiötä enää juuri muut käytäkään kuin Kaukoidän mitsubishit. Lufthansa pärjää 1960-luvulla käyttöön ottamallaan ilmeellä, jota on muunneltu äärimmäisen vähän ja joka siksi alkaa näyttää retrospektiolta. Mutta retrokoneethan ovat nykyisin muotia!

Brändi ei ole kuva, logo, merkki eikä symboli vaan funktio, joka liittää tietyn mielikuvan yrityksen tuotteeseen asiakkaan tajunnassa. Siihen liittyy siis kuvitteellisia ja arvovarauksia sisältäviä aineksia.

Kun jokin brändi on vakiintunut merkkien maailmassa, sitä ei yleensä kannata vaihtaa. Brändien arvot lasketaan miljardeissa, kuten myös yritysten. Mitäpä, jos Mercedes-Benzinkin arvostettu ja tunnettu merkki olisi vaihdettu joksikin muuksi niitä valmistavan yrityksen, Daimler-Benzin, fuusioituessa Chryslerin kanssa? Tähän virheeseen saksalaiset eivät koskaan sortuneet. Ei olekaan ihme, miksi fuusio purettiin Amerikan laman myötä. Myös Woody Allenin mielestä amerikkalaiset ovat tällaisia: ”Valkosipuli on hyvää ja suklaa on hyvää, siis laitetaan valkosipulia suklaan päälle ja syödään koko roska.”

Samanlaiseksi on mennyt myös suomalainen merkkien ja logojen semiotiikka. K-kaupan sinivalkoinen merkkikin piti pilata vihreällä ja punaisella juovalla, jotka rikkoivat merkin tasasivuisen neliömuodon.

Kyseinen hysteria on taistelua elintilasta markkinoilla. Mutta näkyvyyttä ja arvostusta ei saa välttämättä räikeillä ärsykkeillä vaan kauneudella, pitkäjänteisyydellä ja hillityllä olemuksella. Yritysten kannattaa jatkossa luottaa puhdaslinjaiseen ja yksinkertaiseen suomalaiseen designiin.

Symbolisia kieltoja

Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries (sd.) ilmoitti äskettäin tähtäävänsä hakaristien kieltämiseen oman maansa lisäksi koko Euroopan unionissa. Saksassa hakaristin käyttö on jo perustuslaissa kiellettyä opetustarkoituksia lukuun ottamatta, ja myös Saksan parlamentti ehti ehdottaa kiellon laajentamista pari vuotta sitten Britannian prinssi Harryn toikkaroitua naamiaisasuna käyttämässään natsiunivormussa.

Mielestäni tuon kaltainen ideologinen valvonta on typerää ja ajattelematonta. Se ei ole hyväksi poliittisille oloille vaan kääntyy itseään vastaan. Kieltäminen tekee hedelmistä entistäkin houkuttelevampia. Samalla pitäisi tietenkin kieltää myös sirpit ja vasarat sekä ristit ja puolikuut, sillä niidenkin nimissä on tehty hurjia väkivallantekoja. Näiden symbolien kieltämistä ei ole kuitenkaan edes ehdotettu, vaikka vielä 1800-luvulla esimerkiksi kristityt kiduttivat ihmisiä polttamalla heitä roviolla. 

Ne, jotka nykyään koristelevat sirpeillä ja vasaroilla t-paitansa, eivät näköjään piittaa lainkaan siitä tiedossaan olevasta tosiasiasta, että setä-Lenin ja setä-Stalin murhauttivat Hitleriäkin enemmän ihmisiä keskitysleireillään. Islamin nimissä puolestaan tehdään nykyisin samanlaisia terroritekoja kuin natsismin lipun alla aikoinaan.

Kyseessä ovat siis poliittiset ideologiat, eikä niihin pitäisi reagoida ainakaan vastaideologioilla tai poliittisella paimennuksella vaan järjellä. Zypriesin toteamukseen, että ”sananvapaudellakin on rajansa”, voi vastata, että niin pitää olla myös sananvapauden rajoittamisella.


Tehdäänkö hakaristi taas suosituksi?

Hitlerin hyödyntämä hakaristi on kauniina pidetty symboli, joka on esiintynyt niin suomalaisessa kansanperinteessä kuin kreikkalaisessa ja hindulaisessa mytologiassakin. Kun nelisakarainen kuvio asetetaan pyöreälle pohjalle, se näyttää suorastaan hypnoottiselta, ja sen taivutetut kärjet luovat vaikutelman kinesiksestä, liikkeestä. Sama symboli esiintyy edelleen Suomen Ilmavoimien lipuissa ja muissa merkeissä lentokoneiden siipitunnuksia lukuun ottamatta.

Niihin se puolestaan välittyi tunnetusti ruotsalaiselta kreivi von Rosenilta, joka lahjoitti Ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Hän piti hakaristiä onnen symbolina. Sillä ei siis ole mitään tekemistä natsi-ideologian kanssa, vaikka symbolin käyttö sotakoneissa saattaakin johdattaa ajattelemaan niin. Se on kuitenkin jälkikäteistä tulkintaa eikä perustu historiallisiin tosiasioihin saati merkityksiin, jotka kuva-aiheeseen on liitetty Suomessa ja Intiassa. Minä ainakin toivon, että Ilmavoimat pitää tunnuksensa. Näillä koneilla puolustettiin hyvää ja oikeaa asiaa vuosien 1939–1944 sodissa.

Sen sijaan sirppien ja vasaroiden kieltämiseen voisi olla todellista syytä, sillä kyseisillä symboleilla ei ole takanaan pitkää historiaa, kuten hakaristillä, joka on ollut yleinen koriste eri aikakausien kuvataiteissa, koruissa ja arkkitehtuurissa. Kommunismin tunnus oli pelkkä poliittisia tarkoituksia varten luotu embleemi, ja siksi sen merkitys on yksiselitteisesti sama kuin kommunismin nimissä suoritettujen tekojen.


Sofismia

Kirjailija Sofi Oksanen kysyikin tämän jutun julkaisemisen jälkeen Parnasso-lehden numerossa 1/2007, miksi sirppejä ja vasaroita voidaan käyttää t-paitojen koristeina, mutta natsisymboleilla parodioimista ei ymmärretä samanlaiseksi retrotaiteeksi tai huumoriksi. Terävän ja selitysvoimaisen vastauksen hänelle antoi historioitsija Markku Jokisipilä blogissaan.

Olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että symbolien toisistaan poikkeava suosio johtuu niiden takana olevien ihanteiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta nykypäivän maailmassa. Monissa maissa voimassa oleva liberaalikapitalismi muistuttaa nyt kansallissosialismin arkipäivää. Niinpä reaalisosialismin humoristinen nostalgoiminen voidaan helposti ymmärtää pelkäksi vitsiksi, kun taas hakaristeillä varustautuvien voidaan olettaa tosissaan kannattavan kyseisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.

Selitysvoimaisena pidän myös Jokisipilän näkemystä, että sirppi-, vasara- tai DDR-paidan päälle pukemista voidaan pitää kommunismista selvinneen ihmisen vastalauseena nyt jo kuolleelle järjestelmälle. Se voidaan myöntää kommunisminvastaiseksi yhteiskuntakritiikiksi, sillä Marxin ja Leninin kritisoimat kapitalistit tekevät sosialismin rekvisiitalla selvää rahaa. Ajatuksen takana piilee ehkä tietynlainen tunnustus: kommunismin uhrit myönnetään enemmän uhreiksi kuin natsi-Saksassa eläneet tavalliset ihmiset. Entisille neuvostokansalaisille suodaan siis suurempi oikeus myös järjestelmän parodioimiseen kuin saksalaisille, joita on tyydytty vain syyllistämään jälkikäteen.

Omat näkemykseni kuitenkin poikkeavat Jokisipilän ajatuksista muutamassa suhteessa. Mikäli kansallissosialismia ja kommunismia arvioidaan ideologioina, kommunismi paljastuu vähintään yhtä pahaksi kuin natsismi, eikä niiden tosiasiallisella pahuudella ole suurta aatteellista eroa, toisin kuin Jokisipilä väittää. Myös kommunismi perustui väkivaltaisen vallankumouksen ideaan, ja se nimesi suoranaiseksi vihollisekseen porvarillisen yhteiskuntaluokan – aivan kuten natsismi nimesi juutalaiset. Sen sijaan Jokisipilä on varmasti oikeassa käsityksessään, että kommunismin pahuutta ei ole yksinkertaisesti ehditty tuomita, koska Neuvostoliitossa järjestelmä pysyi yllä yli 70 vuotta. Muuallakin se vakiintui yhteiskuntaelämän tunnustetuksi muodoksi, eikä se sallinut sellaista kritiikkiä, jota liberaalissa lännessä on voitu esittää natsismia kohtaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan varsinainen kansallissosialismi voitiin mieltää vain 12 vuoden mittaiseksi häiriötilaksi.

Toivottavaa on, että vuosien 1933–1945 poliittiset virheet eivät riittäisi vesittämään hakaristin käyttöä koristeena, kun toinen maailmasota alkaa olla henkisesti yhtä etäällä meidän päivistämme kuin vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota. Hakaristikuviot on kuitenkin poistettu esimerkiksi Suomen tasavallan presidentin käädyistä. Lentokoneiden siivistä ne vaati poistettaviksi valvontakomissio, joten palauttaminen voisi merkitä Suomelle aiheutetun neuvostotrauman laukeamista.


Sanokaa ”Fazer” kun haluatte anonyymejä henkilöitä

Toisen huonon esimerkin poliittisen korrektiuden vaalimisesta tarjosi Fazer, joka ilmoitti, että lakritsipatukoiden kääreet ja pakkaukset ”uudistuvat”. Kääreessä on ollut musta neekerinpää vuodesta 1927, ja se on kyseisen tuotteen brandi. Helsingin Sanomat (joka usein itse käyttää sanaa ”neekeri”) raportoi uutisessaan, että Fazer on päätynyt ratkaisuunsa ”antamalla periksi arvostelulle”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisten tosikkojen ja tasa-arvolla touhottajien harjoittamasta painostuksesta on ollut kyse. Kerrottiinhan sen kohdekin avoimesti. Mutta arvaan, että kysymyksessä on, kukapas muu kuin virkaintoinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen.

Fazer meni mukaan aivan samanlaiseen hysterisointiin kuin Brunberg, joka jo muutama vuosi sitten muutti neekerinsuukkonsa ”vaahtounelmiksi”. Yksi mahdollisuus ratkaista neekerinpäitä koskeva kiista olisi ollut neliväripainokoneen hankkiminen ja lakritsipatukoiden kääräiseminen paperiin, jossa on musta, valkoinen, keltainen, punainen, vihreä ja sininen pää sekä kaikki sateenkaaren värit, jotta myös erilaiset poliittiset suuntaukset olisivat tulleet huomioon otetuiksi. Fazerin periksianto poliittisen korrektiuden vaatimuksille johtunee siitä, ettei sen makeistuotanto ole enää suomalaisten omaisuutta vaan on ajautunut ruotsalaisen Cloetta-yrityksen omistukseen.


Etnisten tuotemerkkien turmio?

Entä miten on muiden perinteisten suomalaisten tai muihin kansallisuuksiin viittaavien brandien laita? Sanaa ”neekeri”on pidetty epäsuotavana, sillä sen katsotaan perustuvan halventavana pidettyyn ilmaukseen. Tosiasiassa sana ”neekeri” perustuu sanaan ”negro”, joka tarkoittaa ”mustaa”. Niinpä sana ”neekeri” ei ole loukkaava, kuten sana ”nekru”, jota tulee sanasta ”nigger”. Se puolestaan on halventavassa merkityksessä käytetty sana. Tuskin myöskään sana ”Lakupekka” katoaa suomen kielestä, vaikka kaikki maailman lakritsipatukat vedettäisiin myynnistä. Toistaiseksi hyllyllä kilpailee vielä ”Halvan maukasta lakritsaa”, vaikka halpaa tai halventavaa sekään ei ole.

Tuotepakkausten sensuroimista on helppo jatkaa. Poliittisen korrektiuden nimissä saattaa sensuurin kohteeksi joutua myös Eloveena-tyttö, sillä sen esittäminen voidaan mieltää arjalaisen ihmisihanteen lietsomiseksi! Uncle Ben’s -riisi olisi vedettävä myynnistä, sillä se sisältää viittauksen juutalaisuuteen. Geisha-patukat voivat loukata japanilaisia naisia, kun feministinen liike näkee siinä vain ”naisten alistamista ja hyväksikäyttöä”. Karhu-olut esineellistää eläimiä. Pringles-purkki alentaa meksikolaisia latinoja. Sun Maid -rusinoissa on tummaihoinen ja -tukkainen tyttö, mikä voidaan mieltää sangen epäilyttäväksi viittaukseksi tämän väestön käyttämiseen orjatyövoimana plantaaseilla. Lopulta myynnistä vedetään Fazerin sininen suklaa kiihkoisänmaalliseksi ja väriltään kansallismieliseksi tuomittuna.

Todellisuudessa yhtäkään näistä merkeistä ei ole aikoinaan tehty loukkaaviksi, eikä niissä ole myöskään nykyisin mitään siihen viittaavia merkityksiä. Viime vuosisadan alussa ne olivat osa sen aikaista ajattelutapaa ja arjen estetiikkaa, eikä niiden esittäminen nykyisinkään ole sen paheellisempaa kuin minkä tahansa retrospektion tekeminen 1920-luvusta. Vastaavasti esimerkiksi Oliviero Toscanin valokuvat ja hänen suunnittelemansa Benetton-tuotteet suorastaan hyödyntävät ihmisten erilaista etnistä alkuperää. Tasa-arvon kiistämiseen ja todelliseen rasismiin johtaa se, jos ihmisten ei sallita olla näkyvästi omaa rotuaan, neekereitä, valkoihoisia, homoja tai heteroita – tai mikäli meitä ei saa esittää kuva-aiheissa eikä mainoksissa.

Monet vähemmistöt ovat ottaneet heihin liitetyt pilkkanimet ja symbolit omasta aloitteestaan käyttöön – tosin merkitykseltään päinvastaisiksi muunneltuina. Esimerkiksi homoseksuaalit käyttävät vaaleanpunaisia kolmioita ja pinkkiä väriä koko seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena, vaikka kyseisten tunnusten käyttö on lähtöisin Hitlerin toimeenpanemista vainoista. Merkityksen kääntämistä sanotaan amelioraatioksi: pilkkanimi adoptoidaan käyttöön ja sen merkitys käännetään positiiviseksi. Sen sijaan juridisessa diskurssissa keskitytään tosikkomaisesti vain paheiden vastustamiseen ymmärtämättä, mitä subjektiivisia merkityksiä asioihin liittyy ja kuinka vallankäytöltä suojaudutaan jo muovaamalla merkitysten antoprosesseja.


Valkoinen kulttuuri syrjäytymisvaarassa

Entä millaista tasa-arvopoliittinen holhous nykypäivänä on? Esimerkin siitä antaa betoniporsaiden pikainen katoaminen katukuvasta, kun muuan espoolainen seurakunnan työntekijä kanteli niiden ”epäesteettisyydestä”. Espoon betoniporsaat olivat kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelemia vaaleansinisiä, sian muotoisia katukalusteita, jotka poistettiin Espoon keskuksesta kaupungin virastotalojen lähistöltä alkuvuodesta 2001 kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen vetämän johtoryhmän päätöksellä. Yksi kommentoijista, Kanta-Espoon seurakunnan kappalainen Marja-Liisa Nokelainen, oli maininnut johtoryhmälle, että ”sika on saastainen eläin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa”, ja näin ollen porsaiden arveltiin loukkaavan alueella asuvia muslimeja. (Helsingin Sanomat 10.3.2001 jutussa ”Betonipossut värjäsivät Espoon julkisuuskuvaa”.)

Paikallinen imaami puolestaan lausui, ettei asia lainkaan kiinnosta heitä, ja myös pastori Nokelainen täsmensi, ettei hänen lausumansa johtunut muslimeilta tulleista vaatimuksista: ”Kukaan ei ole vaatinut mitään. Minä vain mainitsin sian symboliikasta.” Tapaus antaa kuitenkin näyttöä Suomen viranomaisten harjoittamasta sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden ylivarjelusta. 

Samantyyppisen hysterian vuoksi varmaan kohta kielletään joulun, pääsiäisen ja juhannuksen viettäminen, koska nekin voisivat ”loukata” jotakuta. Suvivirsihän onkin jo sensuroitu muutamien koulujen kevätjuhlista, ja kristillisen joulujuhlan sijasta Itä-Helsingin muslimivaltaisissa kouluissa vietetään ”joulutalenttia”. Ongelmallista on, että maahanmuuttajat eivät sopeudukaan meidän yhteiskuntaamme ja omaksu kaikista kotouttamis-, integroimis- ja mukauttamispyrkimyksistä huolimatta suomalaisten arvoja vaan vaativat meitä luopumaan omista perinteistämme ja käytännöistämme.

Suomessa on kielletty myös erilaisia mustaan väriin liittyviä asioita pitäen niitä ”rasistisina”. Esimerkiksi Mustan-Pekan pelikortit on vedetty myynnistä, ja niiden tilalla on enää ”Pekka”-nimisiä pelikortteja. Mustaa-Pekkaa voitiin ehkä pitää ”rasistisena pelinä”, sillä häviäjälle jäi käteen kortti, jonka voitiin ajatella herättävän ei-toivottuja mielikuvia. Mutta miksi mielikuva neekeristä olisi ei-toivottu? Vaikuttaa siltä, että sensuroija ajattelee itse kielteisellä tavalla eri rotua olevista. Sensurointi on joka tapauksessa vielä kesken, sillä on olemassa ”Musta Pekka” -niminen tietokonekauppa, eikä lähiaikoina päästäne eroon mustastamaijastakaan.


Kailotusta

Asiaa eivät auta feministien eikä naistutkijoiden, kuten Oulun yliopiston määräaikaisen (1999–2004) naistutkimuksen professorin, Kaarina Kailon selvitykset, että mustan miehen pelko muka kertoo valkoisen miehen syyllisyydentunteista, joita he projisoivat entisiin riiston kohteisiinsa (Helsingin Sanomien ”Nyt”-liite 1.3.2002). Peniskateudesta kirjoittanut Freud näyttääkin kelpaavan naistutkijoiden poliittisiin tarkoituksiin aina, kun on kyse heidän omien tarkoitusperiensä edistämisestä, vaikka muutoin nämä vihervasemmistolaiset feministit ovat tuominneet edellä hyödyntämänsä psykoanalyyttisen näkökulman aina pelkästään ”rasistis-fasistiseksi valkoisen miehen propagandaksi ja falloskeskeisyydeksi”. Siinä siis näyttöä kateuden ja ”projisoimisen” todellisesta ilmenemismuodosta!

Poliittisen korrektiuden vuoksi myös lastenlaulut, kuten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”, ovat syrjäytymisvaarassa. Alun perin laulun ”musta mies” viittasi kuolemaan eikä mihinkään rotuun. Myös ”Tiernapojat”-kuvaelmaa saatetaan joutua muuttamaan, sillä nykyaikana Muriaanien kuningas ei saisi kumartaa valkoista miestä. Kansanperinteeseemme kohdistuva uhka on todellinen, koska samoilla perusteilla hävitettiin leikkisä neekeripoika lakritsikääreistä. Tällä tavoin kyseinen rasistinen herkku saadaan tietysti pois ahdistamasta ”suvaitsevaisiksi” ja ”monikulttuurisiksi” manipuloitavien lasten mieltä, mutta järkeä tuollaisessa kaitsemisessa ei ole aikana, jona valkoihoinen väestö muodostaa vain kuusi prosenttia koko maailman väestöstä.

Kyseisessä holhoamisessa olisikin varottava sitä, ettei kielletyistä asioista tule liian houkuttelevia niiden kieltämisen vuoksi. Tämän mahdollisuuden johdosta en itse usko tendenssimäisen tiedonintressin toimivuuteen edes siinä tapauksessa, että jonkinlainen kansainvälisyyskasvatus voitaisiin nostaa tieteellisen kasvatusperinteen osaksi ei-poliittisen järjenkäytön ohi. Kiellot kun nostavat vastarintaa, jota muuten ei esiintyisi lainkaan.

Tämän kaiken keskellä kukaan ei ole huomannut vaatia esityskieltoon niitä päiväkotien Malla-tätejä, jotka soittavat kaikuvassa eteishallissa epävireistä pianoa ja hoilottavat lastenlaulujen kaapuun verhottuja sosialistisia vallankumouslaulujaan: ”Harakalla kolme suurta munaa on – ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on...” Tämä maskuliinisen olemassaolon ja yksityisomistuksen vastainen joiku on niin kauhea, että sen kieltämisestä olisin ikionnellinen.


Ihmisarvoisuus toteutuu erilaisuuden tosiasiassa

Entä mitä filosofisia johtopäätöksiä symbolien kieltämisestä voidaan tehdä? Tasa-arvovouhotuksen kautta ihmiset yritetään nähdä samanlaisina, vaikka ihmiset ovat todellisuudessa erilaisia. Vasta se, että ihmisellä on oikeus olla erilainen ja että erilaisuus myös esitetään avoimesti, luo tasa-arvolle mahdollisuuden.

Suojatyöpaikoissaan kellottelevien tasa-arvoviranomaisten pää näyttääkin olevan täysin tyhjä. He yrittävät leipoa kaikista ihmisistä anonyymeja, kasvottomia ja sukupuolettomia ”henkilöitä”, joilla ei saisi olla kansallista identiteettiä. Neekerisymbolien poistaminen onkin itse asiassa loukkaavaa, sillä se kertoo arjalaisesta ihmisihanteesta, jonka mukaisesti ihminen ei saa olla avoimesti neekeri edes lakritsipakkauksessa.

Mikäli mustien kasvojen esittäminen loukkaa jotakuta, valkoinen naama loukkaa jotain toista. Näin ollen jokainen naamataulu loukkaa aina jotain yksilöä tai ryhmää, ja tämän mukaan emme voisi tehdä kuvaa mistään ihmisestä tai käyttää sellaista mainonnassa tai tuotepakkauksessa – aivan islamin kuvakieltoa muistuttavasti. Jos nämä ihmisryhmät eivät halua sopia yhteen poliittisesti, päädytään tulokseen, että erilaisten ihmisryhmien olisi viisainta välttää keskinäistä kanssakäymistä konfliktien ehkäisemiseksi. Muuten poistolistalle joutuvat vielä Kallen mätitahnat ja Heinzin ketsuppipurkitkin.

Erään kysymyksen muodostaa tietenkin se, onko ihmisrotuja olemassa vai ei. Tähän voidaan vastata, että ihmisrodut ovat sekä genotyyppisiä (eli biologisia) että fenotyyppisiä (eli rodun ulkoiseen ilmenemiseen perustuvia) tosiasioita, eikä tämän ajattelun mukaisessa rotuopissa ole mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin sanotuksi rotuerotteluksi (sen ongelmallisessa merkityksessä) kutsutaankin ajattelua, jonka mukaan jotkut rodut ovat joissakin asioissa toisia parempia. Mutta tämäkin on pelkkä tosiasia – esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat muita rotuja parempia kestävyysjuoksijoita. Todelliset moraaliset pulmat alkavat vasta siitä, jos rotuun viittaamalla kiistetään ihmisten ihmisarvo. Sitä puolestaan kutsutaan rasismiksi eli rotusyrjinnäksi tai rotusorroksi.

Erilaisuuden hyväksymisessä, erilaisena olemisessa ja erilaisuuden esittämisessä ei siis ole mitään eettisesti kyseenalaista, vaan ne ovat ihmisarvon toteutumisen edellytyksiä. Ihmiset ovat tietenkin monissa käytännön suhteissa eriarvoisia, eikä tasa-arvo toteudu missään kovin hyvin varsinkaan, kun suuri osa yhteiskunnan omista laitoksista pitää nimenomaisena tehtävänään valikointia, jota tapahtuu esimerkiksi kouluissa.

Mutta ihmisarvon tulee olla kyseenalaistamaton. Sitä taas ei voida sen enempää perustella kuin loukatakaan millään makeispapereilla. Loukkaavaa voi kylläkin olla se, jos rodullisia piirteitä ei saa esittää ja karamellin kuoriin jää vain anonyymeiksi pakotettuja ja persoonattomia ”makeishenkilöitä”. Tässä mielessä samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon pyrkimys on keinotekoinen ja ihmisyyttä rajoittava vaatimus, joka koettiin ahdistavaksi muun muassa Maon Kiinassa. Kukahan opettaisi tasa-arvotoimistojen juristinplantuille filosofiaa?


Symbolien repiminen ei muuta asenteita

Minun mielipiteen- ja ilmaisunvapauttani loukkaa se, että toiset ihmiset pyrkivät päättämään minun puolestani, mikä minua ja muita ihmisiä saa loukata. Vaikka minulla itsellänikin on tietysti mielipiteitä monista asioista, en tohtisi edellyttää, että muiden ihmisten pitäisi järjestää yksityinen käyttäytymisensä ja yksityiset asenteensa omien ohjeideni mukaan. Sen sijaan julkinen hallinto rikkoo tätä periaatetta pyrkimällä jatkuvasti määrittelemään, mitä yksityishenkilöt saavat osata ja tietää.

Poliittisen korrektiuden pyyteillä uhkaileminen rajoittaakin ihmisten henkistä liikkumatilaa pahasti. Sellaista mieltä, jota pelkät paperikääreet voisivat loukata, ei mikään voi parantaa. Ja musta väestö tuskin voisi vähempää välittää siitä, miten kyseinen rotu esitetään ja missä yhteydessä. Rajoittamisessa on kyse ideologiasta, jossa makeiskääreet nähdään suurina ongelmina mutta terrorismin vastaista sotaa pidetään ”rasismina pahimmillaan”.

Lakritsikääreiden säilyttäminen ennallaan olisi ollut merkki yhteiskunnallisesta luottamuksesta. Vitseillä ja symbolisella esittämisellä on yhteys piilotajuntaan, ja huumorin sietäminen kertoisi ihmisten suhteiden olevan kunnossa. Sen vuoksi rotuun liittyviä kiistoja on turha repiä auki pelkillä näennäisillä ja merkitykseltään marginaalisilla seikoilla, kuten karamellinkääreitä koskevalla sensuuri-innolla.

Varsinaisen rasismin ehkäisemiseksi kokonaisten kansakuntien asenteiden olisi muututtava omaehtoisesti. Sitä puolestaan ei edistä kieltotaulujen pystyttäminen eikä asenteiden konkreettisten ilmaisujen, kuten symbolien, repiminen.

Aatteet jatkavat elämäänsä patsaiden kaatamisesta riippumatta, ja ihmisten luomat ideat ja ajatukset myös säilyvät, vaikka niiden kehittelijöiltä putoaisi pää. Sen enempää hakaristit kuin lakritsipojatkaan eivät ole ydinpommeja vaan ajatusten symboleja. Vaikka emme olekaan Euroopan unionissa enää kansallisesti itsenäisiä, on ihanaa, että olemme niin autonomisia, että tämänkin saa vielä sanoa.