Shkupolli-asiaa

Minkälainen mies jousikvartetissa jättää yleisön täysin kylmäksi? No tietysti Kosovon albaani sellossa. – Muhahahaa!

Postmodernistien idyllisoima pittoreski kulttuurimosaiikki toteutuu väristys väristykseltä, kun Kosovo tuli Espoon kaduille ja muuan albaani ampui neljä ihmistä uudenvuodenaattona kauppakeskus Sellossa. Ibrahim Shkupolli -nimisellä tappokoneella oli ilmeisesti jotakin sukupuoliasiaa, sillä hän päästeli päiviltä kolme miestä ja tyttöystävänsä naispuolisen kaverin. Lisäksi hän poliisitietojen mukaan ampui itsensä ja rituaalimurhasi lopulta myös tyttöystävänsä.

Taannoisten kouluampumisten jälkeen internetpalvelimet siivosivat tekijöiden testamentit ja muun luovan työn sivuiltaan nopeasti. Sen sijaan monikulttuurisuutta edistävän Sanoma-konsernin TV-kanava Nelonen esitteli Shkupollin aiempaa mestariteosta julkaisemalla erään hänestä nauhoitetun ja Kosovon itsenäistymistä käsitelleen haastattelun uusintana! – Kiitoksia paljon. Kyllä valaisi.

Selväksi tuli myös se, että Shkupollilla oli takanaan mittava rikollinen ura. Hänet oli tuomittu pahoinpitelystä, aseella tehdystä rikoksesta sekä yhden kerran laittoman aseen ja kaksi kertaa laittomien patruunoiden hallussapidosta. Lisäksi häntä oli epäilty laittoman maahanmuuton järjestämisestä, huumausainerikoksesta, useista omaisuusrikoksista, kahdesta petoksesta ja laittomasta uhkauksesta. Häntä epäiltiin myös ihmissalakuljetusten järjestämisestä.

Kaiken järjen ja yleisen käytännön mukaan kyseinen henkilö olisi pitänyt aikoja sitten karkottaa maasta. Sen sijaan viranomaisvalta ainoastaan epäsi hänen kansalaisuushakemuksensa, eikä tämä estänyt viittä suomalaista joutumasta verityön uhriksi.

Tiedotusvälineiden tiedostavat toimittajat syyttivät teosta tietysti suomalaista yhteiskuntaa ja rasismia. Ammattiymmärtäjät puolestaan katsoivat Shkupollin kopioineen väkivaltaisuutensa suomalaisesta elämänkäytännöstä. Sotatoimialueilta Eurooppaan tulevien maahanmuuttajien väkivaltaisuus on kuitenkin paljon todennäköisemmin seuraus Balkanin ja Lähi-idän omasta väkivaltakulttuurista, jossa lapset kasvavat ja heitä kasvatetaan vihaan sekä väkivaltaan niin kotioloissa, kouluissa kuin kaduillakin. Myös puolisoaan Shkupolli tyrannisoi, ja onkin nähtävissä, että väkivaltaisuus siirtyy taistelukentiltä maahanmuuttajaperheiden sisälle, jossa aggressiivisuus elää piilevänä.

Ei voisi vuosi huonommin alkaa. Uudenvuodenyö olikin Helsingin keskustassa melko hiljainen, ja raketteja lenteli ennennäkemättömän vähän. Ihmiset tekivät johtopäätöksensä ja pidättäytyivät juhlinnasta sekä jäivät peloissaan kotiin. Tapaus symbolisoi uuden vuosikymmenen alkua myös laajemmin: monikulttuurisuus kuolettaa ilon suomalaisesta yhteiskunnasta, tuottaa pahaa mieltä sekä tekee kaupunginosistamme rähjäisiä ja slummiutuneita ghettoja.

Jos oloja halutaan korjata, ei pidä kurittaa suomalaisia ihmisiä vaan vähentää maahanmuuttoa. Aseet eivät tapa vaan ihmiset. Siksi en kannata myöskään käsiaseiden nollatoleranssia. Siinä kävisi kuten Britanniassa, jossa luotettavat ja rehelliset kansalaiset kävivät luovuttamassa aseensa pois mutta rikolliset pitivät ne hallussaan.

Sisäministeri Anne Holmlundilla on joka tapauksessa ollut kolmen tragedian väliset tulitauot aikaa kerätäkseen aseet pois kaheleilta. Mitään ei ole tapahtunut. Myös lailliset pössykät muuttuvat tietenkin laittomiksi, jos niitä käytetään väärin, joten tiukkaa kontrollia asiassa tarvitaan. Tärkeintä olisi takavarikoida aseet pahiksilta ja antaa ne hyviksille. Tällöin aseet olisivat oikeiden henkilöiden hallussa, eikä lupia jaeltaisi leväperäisesti kuin sosiaaliavustuksia.

Ihme muuten, että sarjamurhaajat ampuvat aina viattomia ihmisiä eivätkä niitä yhteiskuntamme loiseläjiä, jotka ovat syypäitä suomalaisen yhteiskunnan kurjuuteen. Esimerkkejä heistä tarjoavat Kelan takaisinperintäviranomaiset, veroviranomaiset, maahanmuuttolainsäädännön höllentäjät ja yleensäkin tyypit, joiden toiminnan vuoksi (1) yrittäjillä ei ole oikeutta työttömyysetuuksiin eikä toimeentulotukeen, (2) opiskelijoita ja eläkeläisiä kurmotetaan ulosottotoimilla ja (3) sosiaaliviranomaiset tukevat paremmin ulkomailta tulevia maahanmuuttajia kuin järjestelmän ylläpidon maksavia suomalaisia.

Päivän Holmlund

Eräässä lakiasiaintoimistossa oli tapana kysellä aamukahvipöydän lehtiä lukiessa, mikä on ”päivän Puumalainen”. Juristit olivat tottuneet kollegansa, vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen, truttaamiin mokutusuutisiin siinä määrin, että melkein jokaiseen arkipäivään mahtui keskustelua siitä, kuinka ihmisoikeuksiin liittyvillä sopimuksilla rajoitettiin tai heikennettiin kansalaisten perustuslaillisia perusoikeuksia.

Samaan ovat tietenkin syyllistyneet myös ministeri Astrid Thors ja muutamat poliittiset virkamiehet, kuten nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää, joka edeltäjänsä tavoin käyttää poliittista valtaa virkamiehen roolissa.

Tänään on vuorossa ”päivän Holmlund”. Sisäasiainministeri Anne Holmlund on nimittäin kertonut poliisin ulkomaalaisasioiden seminaarissa ”olevansa huolissaan nuorista maahanmuuttajista”. – Ja millä tavalla? Holmlund oli muun muassa lausunut, että ulkomaalaistaustaisten nuorten tekemät rikokset ovat lisääntyneet Suomessa.

Niin, tämähän tiedetään. Mutta entä johtopäätökset? Ministeri sanoo nyt pelkäävänsä, että ”nuorten lisääntynyt syrjäytyminen voi johtaa asenteiden kovenemiseen etnisiä vähemmistöjä kohtaan”, joten kyllä ylioppilasmerkonomi liturgian osaa. Syypääksi nähdään taas valtaväestön asenteet eikä ihmisryhmien omaa toimintaa saati huonosti hoidettua ulkomaalaispolitiikkaa, jonka tuloksena yli äyräiden paisuva maahanmuutto automaattisesti johtaa syrjäytymiseen.

Itse olisin pikemminkin huolissani siitä suomalaisnuorten syrjäytymisestä, jota tapahtuu kalliiksi käyvän maahanmuuton kustannuksella ja joka on johtamassa juuri siihen, mitä Holmlund pelkää, eli rasististen asenteiden kovenemiseen. Miksi siis jatkaa tuota pyhäksi arvoksi kohotettua maahanmuuttoa, kun siitä ei näytä tältäkään kannalta seuraavan muuta kuin riskejä suomalaiselle yhteiskunnalle? Tärkeämpää tekemistä Holmlundilla olisi (ollut) aselain uudistamisessa.

Viimeinen sana

Palaan vielä hetkeksi Kauhajoen koulusurmiin – kaikesta rasittavuudestani huolimatta, mutta teen sen viimeistä kertaa. Kyseisenlaiset tapahtumat ovat sanoin kuvaamaton stressi niistä suoraan kärsineille ja koko yhteiskunnalle, jonka kollektiivisessa alitajunnassa ne vaikuttavat pitkään. Monet ihmiset voivat sulkea tapahtumat pois tietoisuudestaan, kuten ne ministerit, jotka omassa kylmäkiskoisuudessaan eivät herauttaneet kyyneltäkään uhrien, heidän omaistensa eivätkä koko tragedian vuoksi vaan keskittyivät puolustelemaan omaa asemaansa, toisin sanoen selittelemään, miksi viranomaiset olivat muka toimineet oikein. Ministerien asennoituminen osoittaa, millaisia poliitikkoja Suomessa toimii.

Montako uhria tarvitaan, ennen kuin sisäministeri liikuttuu? Paljonko seuraavan koulusurmaajan täytyy tappaa saadakseen itkureaktion aikaan jossain ministerissä. Juuri tämän välinpitämättömyyden vuoksi väkivallasta on tullut nuorison tapa äänestää sekä tehdä politiikkaa: näin saadaan kansanedustajat seisaalleen parlamentissa.

Televisiokanavat puolestaan tulevat tuskin ajatelleiksi, kuinka pahasti niiden suoltama väkivalta loukkaa – paitsi konkreettisilla esikuvillaan ja malleillaan – myös järkyttäessään suremaan jääneiden omaisten tunteita. Ei ole varmaan kovin hauska hiljentyä katselemaan televisiosta väkivaltaista teurastussarjaa, mikäli omainen tai läheinen on joutunut samanlaisen väkivallan uhriksi. Erittäin suuren vastuun asiasta kantaa juuri televisio, joka pitäisikin ehkä haastaa käräjille selvästi asennevammaisen ja raaistuneen Coltin paukkeen pyörittelystä. Missään valtiossa ei instituutioita tosin voitaisi haastaa saati tuomita, mutta ajatukseni perustuukin järjen käyttöön eikä lakeihin.

Entä millainen näköala menneen viikon tapahtumiin voisi avautua asioista jotakin ymmärtävän elokuvataiteen tai kirjallisuuden kautta? Krzysztof Kieślowskin elokuvassa, joka kuuluu hänen ”Kymmenen käskynsä” (Dekalog) sarjaan, erään pojan isä opettaa tämän käyttämään tietokonetta ja laskemaan sillä, kestääkö läheisen järven jää. Poika oppikin nopeasti ja päätteli aivan oikein, että jään pitäisi kantaa luistelijan painon. Hän sen enempää kuin hänen isänsäkään eivät kuitenkaan huomanneet ottaa laskuihinsa mukaan läheisen viemäriputken lämmittävää vaikutusta. Tulos oli, että poika uskaltautui yksinään jäälle ja jään petettyä hukkui. Isä kiiruhti sen jälkeen kirkkoon, mutta vihkivesi oli jäätynyt altaassa.

Myös internet on avanto. Netin kautta voi luoda ystävyyssuhteita ja löytää kavereita, mutta mikäli nuoret viettävät tunnista toiseen aikaa vain tietokoneen ääressä, se kaventaa ja vääristää heidän todellisuussuhdettaan. Tuloksena on entistäkin sulkeutuneempia ihmisiä, tunneköyhyyttä ja jopa skitsofrenian kaltaisia oireita. Internetiin voi vajota kaulaansa myöten. Se on suurempi ja syvempi kuin ihminen itse.

Kieślowskiin viittaamalla en tosin halua pyhittää ihmiskohtaloihin liittyvää traagisuutta. Väkivalta ja kuolema näyttävät olevan sellaisia tabuja, joilla on taipumus pyhittää itse itseään niin ihmisten mielikuvituksessa kuin taiteissakin.

Tämän suhteen jännitteisyys tulee esiin esimerkiksi kirjailija Markku Pääskysen romaanissa Vihan päivä (2006), joka todellisuutta hipoen kertoo eräästä Porvoossa sattuneesta perhesurmasta ja jossa sinänsä kauhistuttavista tapahtumista piirretään inhimillinen ja ymmärtävä kuva huoliteltua ja jopa kaunista kieltä käyttäen. Samanlainen jännite välittyy Pääskysen aiemmasta pienoisromaanista Ellington (2003), joka lainaa tapahtumansa ja päähenkilönsä Ruotsissa tunnetulta sarjamurhaajalta, Thomas Quickilta. Hän puolestaan on vakuutellut syyttömyyttään vuosikymmen sitten ilmestyneessä elämäkerrassaan (Kvarblivelse), jonka nimi on suomeksi käännettynä Kirkastuminen.

Konfliktissa kuin konfliktissa tuntuvat nykyään olevan vastakkain yksilöiden ja yhteiskunnan napit. Kyse ei ole vain yksilöiden yhteiskunnanvastaisuudesta vaan myös yhteiskunnan yksilöllisyydenvastaisuudesta: poikkeusihmiset eivät saisi elää oman mallinsa mukaan, mikä tuottaa heille Angstia. Yhteiskunnan harjoittama pakottaminen onkin samanlaista kuin liikenteenohjaus, jossa lausutaan ”pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Vaikka ihminen onkin tällöin yhteiskunnan alueella, tuo alue sijaitsee kuitenkin yksilöiden maailmassa. Niinpä asioita pitäisi hoitaa yksilöiden tahtoa ja erilaisuutta kunnioittaen.

Nuoret joutuvat pohtimaan entistä useammin, sitoutuako johonkin yhteiskunnalliseen ohjelmaan vai elääkö oma elämä. Persoonan jakautuminen voi olla kirjoitettuna myös suorituspainotteiseen kulttuuriimme.

Nuorille itselleen haluaisin sanoa, että elämää koskevien johtopäätösten aika ei ole kaksikymmentävuotiaana vaan kahdeksankymmentävuotiaana. Siksi kannattaa lykätä lopullisten ja perinpohjaisten ratkaisujen tekoa. Alle 25-vuotias on nähnyt elämästä vasta trailereita, eikä koskaan kannata syödä kaikkea popcornia ennen pääelokuvan alkua. Se puolestaan käynnistyy vasta noin kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla.

Huomiota ansaitsevat myös nuorten ja lasten keskinäiset suhteet. Myös lapset voivat olla toisiaan kohtaan hämmästyttävän ilkeitä, julmia ja jopa tietoisen pahoja. Niin sanottu koulukiusaaminen ilmentää juuri sitä. Se tosin yleensä johtuu kiusaajien jostain omasta heikkoudesta tai kyvyttömyydestä ratkaista omassa mielessään olevia ristiriitatilanteita. Sen vuoksi vastuu kiusaamisen lopettamisesta kuuluu aikuisille. Huonoissa perheoloissa kasvavat nuoret eivät saa sellaista tukea ja tietoa, joka kertoisi heille tekojen seurauksista, vaan heitä saatetaan jopa rohkaista koviin ja häikäilemättömiin asenteisiin. Toisen osavastuun asennekasvatuksesta kantavat koulu ja erilaiset harrastuspiirit, mutta ratkaisevat vaikutteet lapset ja nuoret saavat kodeistaan. Sieltä ne arvot tulevat, eikä väkivaltaista nuorta itseään voida enää pitää vastuullisena teoistaan, mikäli viha on ottanut vallan koko ihmisestä.

Nuorisoväkivallan syistä ja seurauksista

Tämän aamun iltapäivälehdet vahvistivat sen, minkä arvasin jo silloin, kun kirjoitin Kauhajoen koulusurmista ensimmäistä kertaa: ampuja oli yksinhuoltajaäidin poika, joka oli epäonnistunut elämässään surkeasti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppaisen väitöskirjatutkimus, joka tarkastettiin 9.11.2001 Oulun yliopistossa, puolestaan tietää kertoa, että isättä kasvaneella miehellä on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan rikokseen kuin sellaisella miehellä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja naisten kohdalla isättömyys on merkittävin rikollisuutta selittävä tekijä. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 ihmisen elämää heidän syntymästään ikävuoteen 32 asti.

Sekä käytännön elämä että tieteellinen tutkimus antavat jatkuvasti sellaista näyttöä, jonka vuoksi en kannata isättömien lapsien tuottamista hedelmöityshoidoilla. Ne on laadittu lähinnä niin sanottujen itsellisten naisten ja lesboparien huviksi ja harrastukseksi. Miksi sanoa ”rakastaviksi” sellaisia naisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteen hänen biologiseen isäänsä? En kirjoita tästä asiasta tässä yhteydessä enempää, sillä olen kirjoittanut feministien vallankäytöstä ja lobbauksesta jo aiemmin. Haavat tuottavat haavoja.

Mutta huomiota Kauhajoen koulumurhien jälkipyykissä herättää myös se, miten helposti media ja tutkijat ovat löytäneet Matti Saaren ja Pekka-Eric Auvisen takaa suunnitelmallista yhteistoimintaa ja jopa järjestyneeltä näyttävää rikollisuutta. Siitä punoutuu melkein juonellinen tarina, joka on tosin osoittautumassa pelkäksi tarinaksi. Media ja poliitikot eivät kuitenkaan koskaan alleviivaa sitä yhdenmukaisuutta, joka vallitsee maahanmuuttajien tekemien rikosten välillä, vaikka tekijät olisivat serkuksia. Niitä sanotaan ”yksittäistapauksiksi”. Sen sijaan Saaren ja Auvisen hämäriä suunnitelmia ei käsitellä yksittäistapauksina, vaan media ja poliitikot ovat heti valmiit piirtämään laajoja kaaria, joiden mukaisesti ”kaikki nuoret voivat automaattisesti pahoin”, ”koulu on pelottava paikka” ja ”nuorisopsykiatriseen kuntoutukseen tarvitaan lisää resursseja”.

Nuoriso ei voi yleisesti ottaen pahoin vaan hyvin, ja myös 90-luvun lama opetti ihmisiä ymmärtämään toisiaan, kun niin sanottu hyvinvoivakin saattoi saada passituksen alkuperäiselle lähtöviivalleen. Ei siis ollut häpeäksi epäonnistua. Ja vaikka osa nuorista voisikin nyt pahoin, ei tällöinkään pidä kiinnittää huomiota vain pahoinvoinnin seurauksiin, kuten psykiatrikunta mielellään tekee. Varsinkin vasemmisto-oppositio on ollut huutamassa kurkku suorana lisää rahaa nuorison mielenterveyden hoitamiseen (eli lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle), vaikka ajatus on alkeellinen ja byrokratiakantainen. Se perustuu virheelliseen näkemykseen, että pahoinvoinnin syyt voidaan poistaa hallinnollisilla toimenpiteillä. Niin tehdessään poliitikot kaataisivat rahaa Tehylle mutta unohtaisivat 60-lukulaisten oman värssyn, jonka mukaan ”ensin tehdään sairaala ja sitten sairaita”. Hallinnollisten toimien tehottomuutta osoittaa se, että kauhajokelaisessa oppilaitoksessahan oli päätoiminen psykologi.

Miksi suomalaista tehdään sairaita? No tietysti sen vuoksi, että poliitikoilla olisi töitä ongelmien hoitamisessa. Oikea lääke olisi seuraava: älkää kiusatko nuoria ihmisiä Kansaneläkelaitoksen ja puolihullun koulutusjärjestelmän mankelissa, vaan suunnatkaa taloudelliset varat suoraan nuorille esimerkiksi opintotukena ja muina elämän edellytyksinä. Nuoret ovat nykypäivänä kovilla. Jokainen parikymppinen kohtaa elämässään suuria haasteita: kirjoita ylioppilaaksi, suorita valtion velvollisuudet, itsenäisty, hanki opiskelupaikka ja asunto sekä joku panopuu itsellesi. Ja vakituista työpaikkaa ei tunnu saavan mistään. Kaiken tämän keskellä nuoria ihmisiä ei tunnu auttavan kukaan, vaan yhteiskunnalla on heitä kohtaan pelkkiä vaatimuksia. Sen vuoksi nuorten on helppo löytää itsensä myös pimeästä umpikujasta.

Nuorison ongelmia ei voida hoitaa puuttumalla asioihin silloin kun ihminen on jo tehty sairaaksi. Asioita pitää parantaa tekemällä yhteiskunnasta sellainen, jossa ihmisestä ei tehdä sen enempää nuorena kuin vanhanakaan sosiopaattia invalidia. Tällä toteamuksella en halua arvostella sen enempää Saarta kuin Auvistakaan, sillä kumpikin heistä oli paitsi rikollinen, myös uhri.

Ulkopuolelta ilmiöt näkee selvemmin. Brittiläinen laatulehti The Times tempasi taas ja totesi erään kirjoittajansa kynällä, että suomalaisten kannattaisi katsoa, mihin ja kuinka lapsiaan kasvattavat. Myös minä näen asiat ulkopuolelta, koska olen homo enkä hetero enkä niin muodoin hanki tai kasvata lapsia. Niinpä esittämääni kritiikkiin voidaan tietysti vastata, että kyllä merellä ollaan viisaita, kun maalla tuulee. Silti rohkenen väittää, että omaa äitiyttään ja isyyttään mainostavien heteromiesten ja -naisten sietäisi vilkaista peiliin ja suunnata katseensa omiin perhemalleihinsa, jotka ainakin toistaiseksi ovat vielä enemmistökulttuurin asemassa. Sairaat nuoret tulevat väkivallan pesästä: kodeista, joissa nuoria ahdistellaan ja painostetaan niin taloudellisilla, sosiaalisilla kuin seksuaalisillakin vaatimuksilla. Paljo puhe hoitoresurssien puutteesta on pelkkää hölinää, jolla peitetään ongelmien ydin: väkivaltaisia nuoria tulee kuin liukuhihnalta sairaiden aikuisten sairaista kodeista.

Ilta-Sanomat kertoi tänään myös siitä, että Yhdysvalloista on matkalla noin 50 toimittajan ryhmä kohti Suomea tutustuakseen oloihimme täällä. He ikään kuin tulevat katsomaan, kuinka Amerikassa tuotettu Hollywood-väkivalta vaikuttaa.

Kun kansainvälinen media nyt tutustuu sankoin joukoin Suomeen välittäen siten objektiivisen kuvan oloistamme, se taitaakin olla ainoa mutta hyödyllinen räppänä päreen valaiseman kansankotimme seinässä. Jos yhteiskuntamme vetää pellit niin pahasti kiinni kuin eduskunnan tämänpäiväisistä saarnoista, turvallisuuden varjelusta ja yleisestä defensiivisyydestä voisi päätellä, ihmiset kuolevat nopeammin häkään kuin poliisi ehtii saada tutkintapöytäkirjansa ja tarkkailuprojektinsa valmiiksi.

Onneksi kuitenkin Anne Holmlund teki lopultakin ”poliittiset johtopäätökset” ja päätti asettua puolustamaan ”ampumaharrastajia” sen jatkeeksi, että hän oli jo aiemmin vastustanut aselain tiukennuksia. On siinä ministeri tilanteen tasalla ja kyllä tuli taaskin oikeaan paikkaan! Se, että ylioppilasmerkonomi Holmlund ilmeenkään värähtämättä osoittaa tuon tyyppistä kovanaamaisuutta, antaa merkin siitä, kuinka julmasti hän asioita katselee. Vain todellinen kyynikko voi mennä sanomaan tässä tilanteessa, että ”aseet eivät tapa ketään elleivät ne ole väärissä käsissä”. Totuus on, että (1) aseiden määrä lisää murhia, (2) Suomessa tehdään suhteellisesti eniten henkirikoksia EU:ssa ja (3) ampumisia ei tapahtuisi ilman aseita. Tätä tuskin voi ministerikään kiistää. Se, että ministeri ”ottaa vastuun asioista”, näyttää tarkoittavan, että hän vastaa kysymyksiin – ei muuta.

Erota paha hyvästä

Koulumaailma on kovaa. Muste tuskin oli ehtinyt kuivua Jokelan viimesyksyisen ampumatapauksen suruadresseissa, kun eräs toinen päästeli päiviltä itsensä ja peräti kymmenen viatonta ihmistä sekä invalidisoi ainoan henkiin jääneen. Viime kerralla asialla oli nettinimimerkki ”Sturmgeist89” – nyt muuan ”Wumpscut86”, jonka takaa paljastui niinkin tavallinen suomalainen nimi kuin Matti Juhani Saari. Tapauksen yksityiskohdat nettiseikkailuineen, ampumisvideoineen ja koulurakennuksen tuleen sytyttämisineen kertovat, että malli oli saatu Pekka-Eric Auviselta.

Asian filosofinen ja psykologinen ydin ollaan jälleen peittämässä ongelmien ”tehokkaaseen” hoitamiseen eli kriisiapuun, joka estää ihmisiä ajattelemasta. Nickillä eli salanimellä esiintymisestä on tullut nuorten keskuudessa eräänlainen skitsofrenian muoto, jolla nettipersoonallisuus ja todellinen minuus etäännytetään toistaan. Kauhajoen tämänpäiväinen ampumatapaus osoittaa, että osa nuorisosta on tullut hulluksi.

Nuorisokulttuurit ovat täynnä sellaisen väkivallan ihannointia, joka omassa nuoruudessani oli täysin tuntematonta. Sitä kylvävät muun muassa väkivaltaelokuvat ja tietokonepelit. Vielä omassa lapsuudessani seikkailivat Vaaleanpunainen Pantteri ja erilaiset karvaleluhahmot, joille sattui väkivaltaisiakin asioita, mutta nykyään elokuvissa nähdään prätkällä hurjastelevia rottia ja muita monstereita, jotka muuttavat välillä muotoaankin ja ampuvat niin hyviä kuin pahoja.

Syy ei ole vain tiedonkulun liberalisoitumisessa vaan siinä, ettei nuorisoa rajoita eikä ohjaa kukaan. Nykyisessä mediatodellisuudessa kaikki näyttää tasalaatuiselta, eikä hyvää osata erottaa pahasta. Kukaan ei kerro nuorille, mitä mistäkin teosta seuraa, vaan nuorten keskuudessa vallitsee anomia: normittomuus. Tätä yhdentekevyyttä korostaa se, että viranomaiset perustivat kriisituen nimenomaan Irc-galleriaan: juuri sille samalle foorumille, eli internetiin, jossa hyvä ja paha, oikea ja väärä sekä hyödyllinen ja haitallinen kohtaavat häkellyttävän tasaveroisina.

Nuoret viettävät nykyään enemmän aikaa mesessä tai galtsussa kuin oikeassa maailmassa, jossa he menevät käymään vain tilapäisesti. Niinpä heidät tavoitetaan netistä. Mutta miksi yrittää tähdentää hyvän ja pahan eroa siellä, missä hyvä ei erotu pahasta eikä asioihin liittyviä tunteita voida esittää? Ne voikin välittää vain toinen ihminen.

Nuorilla ihmisillä on suuri tarve kontakteihin järkevien ja heistä huolta pitävien aikuisten kanssa. Eräs syy varsinkin nuorten miesten väkivaltaihanteisiin on kunnollisten miesmallien puute. Kun feministiset yksihuoltajaäidit riistävät sosiaalityöntekijöitä hyväkseen käyttäen avioeroperheiden pojat itselleen ja kun nämä puolestaan varttuvat aikuisiksi, on tuloksena identiteetistään epävarma ihminen. Kommandopipoihin, pilottirotseihin, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin laittautuva nuori mies tulee viestittäneeksi, että hänen elämästään puuttuvat miehenä olemisen mallit, ja siksi huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää väkivaltaihanteilla.

Kasvatusajattelun koko perusta olisikin Suomessa pantava uusiksi. Vanhemmat ihmiset ovat täysin menettäneet kontaktin nuoriinsa. Varhaisnuoret (joita ennen sanottiin lapsiksi) konttaavat vanhempiensa edellä pakoon netissä ja tietokonepelien virtuaalitodellisuuksissa. He elävät eri maailmassa kuin aikuiset. En syytä tietenkään internetiä mistään. Sen sijaan nuoret pitäisi saada oppimaan se edellisille sukupolville televisioiden ääressä opetettu läksy, mikä on todellista ja mikä epätodellista, mikä hyvää ja mikä pahaa. Televisiota katsottiin usein yhdessä, mutta netissä seilataan yksin. Tietty netin käyttöä koskeva valistus pitäisi silti saada siirretyksi myös tietokoneistuneeseen nykypäivään.

Varsinkin opettajakunnan tulisi ajantasaistaa yleiset asenteensa. Nuorille opetetaan kouluissa asioita, jotka eivät enää kuulu tähän maailmaan. Tämä ei koske vain kasvattajien tietoteknistä jälkeenjääneisyyttä. Myöskään vanhemmat eivät hallitse nuorten sanastoa eivätkä kieltä. Koulun tunneilmasto on suorituspainotteisuuden vuoksi kylmä ja kova.

Varsinkin pojat syrjäytetään, koska koulua käydään naisopettajattarien ehdoilla, jotka palkitsevat tytöille tyypitellyistä asenteista, kuten kiltteydestä ja ahkeruudesta. Poikien kovaäänisyys ja reippaus arvotetaan kielteisesti, vaikka heidän koulunvastaisuutensa osoittaa itsenäisyyttä, kypsyyttä ja älyllisyyttä. En kuitenkaan suosittele kasvatusajattelun korjaamiseen järjestelmän muuttamista enkä kontrollin tiukentamista. Myöskään lapsille ja nuorille itselleen ei tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, kun opettajat ja vanhemmat saattaisivat asenteensa ja tietonsa ajan tasalle ja nuoret opetettaisiin itse arvioimaan sitä, mikä maailmassa on totta ja epätotta.

Ihmisiä ei pitäisi tietenkään kasvattaa samoihin muotteihin tavalla, jonka tunnemme armeijasta tai muista miehisten mallien korvikeyhteisöistä. Epäilemättä ne herättävät juuri tuota Saaren ilmaisemaa ”vihaa ihmiskuntaa vastaan”. Sen sijaan poikien kasvatuksessa tulisi painottaa pyrkimystä erilaisena olemisen luonnollisuuteen.


Median rituaalit ja hallituksen heimokäytös

Ampumakohtauksesta ei ehtinyt kulua kuin pari tuntia, kun maan hallitus oli naama pestynä vastaamassa median kysymyksiin. Tämä herättää kysymyksen, osattiinko tällaista odottaa. Oliko asiaan varauduttu tai peräti toivotaanko jotakin tämäntapaista alitajuisesti? Muutama vuosi sitten nuori mies räjäytti pommin kauppakeskus Myyrmannissa, ja myös kouluampumisista ja -uhkauksista näyttää tulleen jokasyksyinen karnevaali. On silti kummallista, että vastauksia odotetaan juuri hallitukselta, vaikka hallitusta itseään ei ollut sentään ammuttu ja vaikka hallituksella ei ole syy-yhteyttä tapahtumiin. (Kohtalon ivaa ilmentää tosin se, että peruspalveluministeri Paula Risikko sattui olemaan kyseisen ammattikorkeakoulun vararehtori.)

Silti hallitusta haastatellaan, ikään kuin se tietäisi jostain jotain ja vastuu olisi sen. Todellisuudessahan poliittinen taho ei voi vastata yksittäistapauksista eikä johtaa selvittelyä saati tiedottaa niistä. Sen pitäisi olla asioista tietävien tehtävä. Hallituksen reaktiot vain osoittavat, että se pyrkii kontrolloimaan kansaa, mikä saattaa herättää muutamissa ihmisissä myös aggressiota.

Poliittinen taho voi enintään normittaa ja luoda lainsäädännöllisiä suuntaviivoja, joilla ohjataan niin koulu- kuin turvallisuusviranomaistenkin toimintaa. Mutta poliitikot eivät voi päättää siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi käyttäytyvät. Asian analysoiminen kuuluu psykologeille ja filosofeille, kuten Nietzschelle, joka sattuvasti sanoi, että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (Epäjumalten hämärä 1888, ajatelma 36).

Palaan siis alkuperäiseen ajatukseeni: mihin tällaista terroria tarvitaan? Kyse lienee jonkinlaisesta rituaalisesta aggressiosta. Siinä purkautuu mielisairaan ihmisen julkisuudenkipeys ja kostonhalu sekä toisaalta median tarve kirjoittaa uutisia, yleisön halu kokea yhteisöä kiinteyttävää kollektiivista surua ja poliitikkojen mieliteko todistella, että he tekevät jotain tärkeää, mikä pönkittää heidän valtaansa. Kyse on heimokuntaisesta käyttäytymisestä.

Minun huomiotani ministerien suhtautumisessa herätti heidän kapulakielisyytensä ja se, että muutamien viranomaispsykologien tavoin hekin näyttivät ainoastaan käyttävän tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen hienoja vaatteitaan julkisuudessa. Mitään tunneperäistä liikutusta sen enempää kuin aitoa myötätunnon osoitustakaan saati sisältä tulevaa tuomiota ei heidän kokonaisilmaisustaan voinut lukea.


Väkivalta”viihde” ja poliisin surkuhupaisuus

Viime keväänä poliitikot, media ja poliisi nostivat suuren porun lapsipornosta. Niin sanotun lapsipornonestolain (1068/2006) perusteella poliisi vei kamarille erään viattoman kuvataiteilijan, joka esitteli teoksessaan internetistä imuroimaansa look-a-like-lapsipornoa kertoakseen, mitä netistä löytyy. Tosiasiassa kyseisten kuvien mallit olivat lähes tai täysin aikuisiässä, eli varsinaisesta lapsipornosta ei ollut kyse. Kukkahattumammat olivat siis säätäneet lain, jonka tuloksena käräjille vietiin toinen kukkahattumamma.

Samassa yhteydessä internetoperaattoreita painostettiin ottamaan käyttöön estolista, jolla tukittiin pääsy laillistakin pornoa esitteleville sivuille. Ja kun muuan kansalaisaktivisti julkaisi kyseisen listan omilla asiasivuillaan, hänkin joutui poliisin sensuurin, syytösten ja tutkimusten kohteeksi. Todellisuudessa internetistä ei voi kovallakaan työllä löytää lapsipornoa, saati että siihen törmäisi vahingossa, joten kyseinen sensuurilista on täysin tarpeeton, aivan kuten myös taiteilijan työstä alkanut pamputtaminen.

Entä miten lapsiporno liittyy kouluampumisiin ja -väkivaltaan? Kas näin: jokainen neljätoistavuotias haluaa tietenkin itse katsella toisten neljätoistavuotiaiden alastonkuvia. Alastonkuvien näkeminen tekee heidän seksuaaliselle kypsymiselleen psykologisesti katsoen hyvää. Samoin aikuispornossa esitetään ihmisiä, jotka osoittavat toisiaan kohtaan hellyyttä.

Tämän julkaiseminen on yhteiskunnassa kuitenkin kiellettyä, tai sitä esiintyy vain rullakardiinien ja salusiinien takana. Sen sijaan mediassa sallitaan esittää mitä raa’inta ja pöyristyttävintä väkivaltaa, vaikka se aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin pahamaineisimmankaan lapsipornon tuottaminen tai esittäminen. On siis järjetöntä, että lapsipornosta seuraa yhteiskunnallinen tukkapölly, mutta metsästyslaki sallii alaikäisen 10-vuotiaan kantaa asetta aikuisen seurassa, kunhan kyse on tappamisesta!

Keskeisiä syyllisiä tämänpäiväiseen ampumistapaukseen ovat niin sanottu väkivalta”viihde” ja ne elokuvatuottajat sekä televisiokanavat, jotka mässäilevät väkivallalla. Tuotteensa ne varustavat ikärajamerkinnöillä ainoastaan varmistaakseen niiden houkuttelevuuden nuorten keskuudessa. Sillä tavoin televisiokanavat ja tietokonepelien valmistajat siirtävät vastuun kodeille ja vanhemmille sekä pesevät omat kätensä verestä.

Poliisia on usein sanottu ”tyhmäksi”. Olen pitänyt toteamusta tyypillisenä lähinnä niille piireille, joiden yhteiskunnanvastaisuus on esillepanossaan peittelemätöntä. Sen sijaan tämänpäiväiset tapahtumat vaativat minua kumoamaan omaa hyväuskoisuuttani. Tuorein näyttö poliisin vaillinaisesta kompetenssista saatiin, kun selvisi, että paikallinen poliisiviranomainen oli haastatellut ampujaa hänen YouTubessa esittämänsä ampumisvideon vuoksi mutta pysyttänyt hänelle myönnetyn aseluvan voimassa!

Ja kun media tämän ilmiselvän virheen vuoksi työnsi mikrofonin sisäministeri Anne Holmlundille ja poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle, nämä viittasivat ilmeenkään värähtämättä direktiiveihin ja selvityksiin sekä viranomaisten sisäiseen kouluttamiseen mutta eivät myöntäneet viranomaisen erehtyneen! He siis yrittivät lavastaa viranomaisen tekemän hirveän arviointivirheen pelkäksi tiedottamis- ja koordinoimisongelmaksi kuin pahimmat byrokraatit.

Se, että kyseiseen ampumisvideoon ”ei sisältänyt uhkausta” ei riitä poliisin puolustukseksi, kun kuka tahansa saattoi nähdä, että kanuuna oli mielipuolen kädessä. Ministerien, virkamiesten ja asiassa kuultujen viranomaispsykologien toiminta onkin ollut taas kerran niin ymmärtämätöntä, että heiltä itseltään pitäisi ottaa toimiluvat pois. Saari ei siis ole ”ainoa epäilty”, kuten poliisi väittää, vaan epäiltyjen ja syyllisten listalle kuuluisi poliisi itse.


Tämän täytyy olla loppu

Mikäli monikulttuuriseen maailmaan sopeutuvan yleisön mielipiteitä voi uskoa, se tuntuu omalla yninällään hiljaisesti hyväksyvän sen tapaisen käsityksen, että maailmanluokan terroriteot saavat yleistyä myös Suomessa. Tosiasiassa tämä ei saa olla alku. Tämän täytyy olla loppu.

Opposition liturgia siitä, että nuorisoväkivalta johtuu muka luokkakokojen isontamisesta ja nuorisopsykiatristen resurssien riittämättömyydestä, antaa vaarallisen näytön siitä, miten ongelmat yritetään haudata hallinnointiin. Myös ennen vanhaan opiskeltiin 45 oppilaan luokissa eikä kukaan silti tappanut ketään. Kaksikymppiselle ei voi enää opettaa pöytätapoja, joten syyt juontavat juurensa ihmisen koko elämänhistoriasta.

Nuorison tekemät teurastukset eivät kerro myöskään vain nuorten omasta pahoinvoinnista tai väkivaltaelokuvien ja -pelien vaikutuksesta. Ne kertovat myös mielipuolisten ideologioiden leviämisestä. Usein niitä kylvetään heavymusiikin, saatananpalvonnan ja tietysti myös väkivalta”viihdettä” tarjoavien perhekanavien kautta. Jo väkivaltaviihteen käsite on patologinen. Sen huoleton pesiytyminen kieleen on merkki siitä, että herätyskellojen pitäisi alkaa soida.

Sodankäynnin haaste on vihollisen havaitseminen ja tunnistaminen. On tapauksia, kuten tämänpäiväinen, joissa vihollinen on havaittu, mutta häntä ei ole tunnistettu viholliseksi. Joskus taas vihollinen tunnistetaan, kuten Osama bin Laden, mutta hänestä ei ole saatu havaintoja vuosikausiin. Aina myöskään hyvän ja pahan erottaminen ei auta, sillä nämä tyypit haluavat mainetta tekemällä pahaa. Siten he toimivat, kuten eräskin antiikin kreikkalainen, joka ei saavuttanut julkisuutta tekemällä hyvää mutta päätti sen sijaan turmella Hermes-patsaan ja sytyttää sodan tehdäkseen jotakin moraalitonta.

Vapaan lehdistön periaatteisiin ei kuulu damnatio memoriam eli rikollisten muiston pyyhkiminen pois ihmiskunnan historiasta. En siis suosittele asiasta vaikenemista Neuvostoliiton tapaan, vaikka julkisuuden saaminen toteuttaakin sitä tavoittelevien toiveet. Sen sijaan tiedotusvälineiden olisi syytä pohtia, miten ne asioista kertovat: uutisoivatko ne kielteisistä asioista laajasti ja vauhkoten vai arvoneutraalisti ja tapahtumien merkityksiä analysoiden.


Kansa on riisuttava aseista

On selvää, ettei väkivaltaa voida estää vain aseita kieltämällä. Britanniassa käsiaseiden kieltäminen johti laajaan veitsiväkivaltaan. Ongelmaa voidaan kuitenkin lieventää aseistariisunnalla. Vaikka aseiden olemassaolo ei olekaan murhien syy, se on kuitenkin väkivallan käytön eräs ehto. Mikäli aseita ei olisi, ei ampumisiakaan sattuisi. Niinpä syiden purkautuminen väkivaltaisiksi teoiksi voidaan estää yhdellä keinolla.

Jos minä olisin ministeri, vastaisin tuleen seuraavasti: Suomen kansa on riisuttava aseista. Aseet ovat vain yhtä tarkoitusta varten, eikä niitä pitäisi antaa muiden kuin poliisi- ja sotilasviranomaisten käteen. (Poliisin ajattelemattomuus tosin herättää epäilyn, onko aseita syytä antaa poliiseillekaan.) Tässä maassa myönnetään vuosittain peräti 70 000 ampuma-aselupaa eli 14 000 enemmän kuin syntyy vauvoja. Maassamme on noin 1,6 miljoonaa luvallista siviiliasetta, ja luvattomien aseiden määrää ei tiedä kukaan. Suomalaiset ovat näin ollen maailman kolmanneksi aseistautunein kansa, ja edellä on erään arabimaan lisäksi vain Yhdysvallat kansallisine kivääriyhdistyksineen.

Suomen hallitus ei todennäköisesti tee asialle mitään vaan oikeusministeri Tuija Braxin tavoin joko jahkailee – tai vastustaa tiukennusta äänestäen loppupeleissä tyhjää, kuten Anne Holmlund. Holmlundin toiminta on ollut kyllä niin tahditonta ja ristiriitaista, että hänelle olisi tehnyt hyvää erota tehtävästään. Aivan kuten myös virkaansa ”etätyönä” hoitavan Suvi Lindénin jatkaminen toimessaan osoittaa, Suomessa ei voida irtisanoa ketään naisministeriä, vaikka feministien annettiinkin painostaa Ilkka Kanerva irti ministerinvirasta pelkkien mitättömien tekstiviestien takia. Koska hallituksen toiminta on ollut holtitonta, esitän että uusi ampuma-aselaki säädettäisiin seuraavanlaiseksi:

1) Oikeus ampuma-aseiden hallussapitoon pitäisi myöntää vain armeijalle ja poliisille sekä valvotuille järjestöille.

2) Siviilit saisivat käyttää ampuma-aseita metsästykseen ja urheiluammuntaan, mutta aseet pitäisi säilyttää metsästyseurojen ja ampumaseurojen vartioiduissa tiloissa, ja niiden käyttöä pitäisi valvoa.

3) Laittomien aseiden ongelman ratkaisemiseksi olisi aseiden yksityinen hallussapito kriminalisoitava ja sanktioitava ankarasti, toisin sanoen aseiden hallussapidosta pitäisi tehdä yhtä ankarasti rangaistava teko kuin huumausainerikoksista.

Ongelma on, että viranomaisvalta suhtautuu lupa-asioihin kieroutuneesti. Sen mukaan luvan myöntämistä pidetään pääsääntönä, ja lupa myönnetään, jos minimiedellytykset täyttyvät. Kieltäminen puolestaan on poikkeus. Ampuma-aselupaa hakeva ei ole kuitenkaan anomassa mitään kalastus- tai onnenongintalupaa, vaikka sisäministeriön ”arpajais- ja asehallintoyksikössä” (mikä termi!) ajatellaankin näköjään sillä tavoin. Ampuma-aserikoksissa on kyse niin vakavista asioista, että kieltämisen pitäisi olla pääsääntö ja myöntämisen poikkeus. Uusi ampuma-aselaki voisi hyvinkin kieltää kaikkien käsiaseiden hallussapidon, sillä EU:n direktiivi asettaa rajoituksille vain vähimmäistason.


Syyspäiväntasaus kääntää maailmaa

Tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Sen olisi suonut päättyvän onnellisemmin. Nyt elämme tunnetilassa, jonka vallitessa ei uskalla kohta ulos lähteä.

Iltapäivälehdille riittää taas kirjoitettavaa seuraaviksi viikoiksi – samoin tutkijoille riittää märehdittävää muutamiksi vuosiksi, vaikka asioiden ratkaisemiseen olisi valmis ja toteuttamiskelpoinen malli. Huolestuttavaa on, että selkeän ja yksinkertaisen aseistariisunnan sijasta viranomaisvalta alkaa todennäköisesti vain kaventaa sananvapautta ja yksilönsuojaa, kuten Tuija Braxin ehdottama henkilötietojen urkintalaki antaa aiheen olettaa.

Samasta asiasta kertoo poliisin lausunto, jonka mukaan ”poliisi tarkkailee nyt periaatteessa ihan kaikkea netissä”. Tapahtunutta yritetään siis mitä todennäköisimmin käyttää verukkeena mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohimiseen aivan niin kuin Sdp:n kiireinen halu ”nettipoliisin” perustamiseen osoittaa. Ihan kaikkea ei sentään kannattaisi myöskään tarkkailla, koska silloin resursseistakin lähes 100 prosenttia menee hukkaan.

Huomasitte kai, että Al-Jazeera otti taaskin kaiken irti Suomen ampumatapauksesta ja teki asiasta näkyvämmän uutisen kuin BBC ja CNN. Näin se ikään kuin todistelee, etteivät terrori ja katuväkivalta olekaan vain muslimimaiden ongelmia. Kuka olisi tarpeeksi rohkea epäilläkseen, onko kouluterrorin väkivaltamallit omaksuttu arabiterroristeilta?