Politisoitunut oikeuslaitos iski taas

Suomen oikeuslaitos osoitti jälleen vasemmistolaisen kallistumansa, kun Helsingin hovioikeus tuomitsi hakaristilippujen kantamisen ”kiihottamisena kansanryhmää vastaan”.

En erityisemiin ihaile hakaristien estetiikkaa enkä symboliikkaa. Mutta semiotiikkaa ja logiikkaa tuntemattomillekin pitäisi olla selvää, ettei symbolin esittäminen sisällä kehotusta ryhtyä minkään kansanryhmän vastaisiin tekoihin.

Ensinnäkin kausaaliyhteys symbolisen esiintymisen ja tekoon yllyttämisen välillä on sangen hontelo tai kokonaan poikki. Toiseksi näyttö rikolliseen tekoon kehottamisesta puuttui.

Uhkaavasta viestistä ei ollut todisteita vaan pelkkiä oletuksia ja tulkintoja, ja myös epämiellyttävillä tai kaikkia ihmisiä miellyttämättömillä viesteillä pitäisi olla sananvapauden suoja, toisin kuin oikeus katsoi.

Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen ”Kohti vapautta” -kulkueella ei ollut myöskään nimettyä tarkoitusta eikä kohdetta sen ajankohtana itsenäisyyspäivänä 2018. Väitetty rikos oli uhriton ja syyte ideologinen. Moitittu tapahtuma oli rauhanomainen, ja sen tehtävänä oli juhlistaa Suomen itsenäisyyttä. 

Ainoan väkivallan ilmaisun tapahtumaan toivat ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoituksen rabulistit syytöksineen ja pois sulkemisen politiikkaa edustavine rähinöinteineen, joilla he onnistuivat tekemään Kallion ja Töölön katualueista turvattoman tilan.

Olisi muistettava, että syyttelijät ovat itse yhtä kaukana ”ääriajattelijoiksi” syyttämistään tahoista kuin nuo tahot ovat syyttelijöjistä, joten molemmat ovat toisiinsa verrattuina ääriajattelijoita.

Tänään Helsingin käräjäoikeus puolestaan hylkäsi kaikki ympäristöliike Elokapinan ja sen taustayhdistyksen toimintaan littyvät syytteet, vaikka niiden toimintaa ja rahankeruuta epäiltiin lainvastaisuudesta ja yleisen järjestyksen sekä turvallisuuden vaarantamisesta.

Vihervasemmistolaisten luontoliikkeiden toiminnassa on koulutettu kansalaistottelemattomuuteen ja rikoksiin yleistä järjestystä vastaan. Keskeisenä toimintatapana on ollut yleisen liikenteen ja yhteiskunnan toimintojen vakava häirintä ja toistuva poliisin antamien käskyjen noudattamattomuus.

Oikeus hylkäsi nämä syytteet, koska on ”yleisesti tiedossa, että Elokapinan mielenosoituksissa osa mielenosoittajista ei tule noudattamaan poliisin antamia määräyksiä”.

Tämän mukaan viranomaisten vastustaminen onkin sallittua, kunhan häiriköinti ja tavoitteet ovat ”yleisesti tiedossa”. Oikeuslaitos silitti syytettyjen päätä.

Suomen Kulttuurirahaston ja Allianssin tunnotonta apurahaa oli valahtanut 3 900 euroa vihervasemmistolaiselle Elokapinalle, mutta käräjäoikeuden mukaan rahan päätymistä nimenomaan lainvastaiseen toimintaan ei voitu ”ehdottomasti osoittaa” ja moitteen kohteena olleesta Syyskapina-tapahtumasta oli kerrottu avoimesti rahoittajalle. 

Eli kun pettää rahoittajaa avoimesti, se muuttuu muka hyväksyttäväksi. Näin kyse ei ollut oikeuden mukaan erehdyttämisestä. Uusnatsienkin lienee syytä jatkossa muistaa, että kaikki on kunnossa, jos tekee rikoksen ja kertoo siitä ja petoksestaan avoimesti.

Sitten tullaan läheisesti PVL:n tapausta muistuttavaan asiaan: kehottamiseen tai yllyttämiseen. PVL:n jäseniähän syytettiin kiihottamisrikoksesta, josta heidät myös tuomittiin.

Kun Elokapinan eräs aktivisti puolestaan oli ilmoittanut maksavansa poliisin kiinni ottamien mielenosoittajien sakot, kyseinen nainen ei ollut oikeuden mukaan syyllistynyt kehottamiseen tai houkuttelemiseen yleistä järjestystä vastaan tehtävään rikokseen.

Tässä päätöksessään käräjäoikeus luikerteli sen näkemyksensä taakse, että lahjoittajan tarkoitus oli antaa yleinen hyväksyntä Elokapinan toiminnalle eikä houkutella tietynlaiseen tai yksilöityyn rikokseen.

Asia voidaan kuitenkin nähdä myös niin, että lupautumalla maksamaan sakkoja syytetty oli antanut täysin avoimen valtakirjan minkä tahansa rikoksen tekemiseen.

Oikeus vapautti kyseisen rahoittajana toimineen rämäpään kuin laupiaan lampaan.

Erona PVL:n ja Elokapinan (molemmat äärijärjestöjä) tapauksissa oli vain se, että PVL:n toiminnan lainvastaisuudesta puuttui näyttö, mutta Elokapinaa vastaan oli selvät teonteoreettiset näytöt. 

Hakaristien esittämisen tuomitsemista puolustelevien oikeusoppineiden olisi hyvä muistaa, että hakaristien esittämistä ei ole kielletty Suomen laissa. Se on kriminalisoitu Saksassa mutta ei Suomessa, eikä sellaiseen typeryttävään historian mainepesuun ole syytä täällä mennä.

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Tämän blogin lukijat ehkä tietävät, että kantelin eduskunnan oikeusasiamiehelle Sitran yliasiamiehen tehtäväntäytöstä viime keväänä, kun opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen oli toimitellut Sitran hallituksessa toimiessaan tuohon tehtävään oman alaisensa OKM:stä: Atte Jääskeläisen.

Oikeustieteen kandidaatti Jääkseläisen nimitys tutkimusorgaanin johtoon tapahtui ehdollepannun henkilön Tommi Laition ja monen muun heitä kumpaakin tieteellisesti pätevämmän henkilön ohi (hakijoiden joukossa oli professoreja ja dosentteja ja parikin tuplatohtoria, ja kirjoitin asiasta täällä).

Muiden muassa Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden emeritusprofessorin Olli Mäenpään mielestä nimitysprosessi saattoi olla lain vastainen. Omankin näkemykseni mukaan Lehikoinen toimi esteellisessä asemassa sekä laiminlöi velvollisuutensa jäävätä itsensä.

Professori Mäenpää moitti menettelyä Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2023 seuraavasti:

”Menettely ei mielestäni vaikuta asianmukaiselta, sillä ministeriön kansliapäällikkö ja ylijohtaja ovat toimineet esimies–alainen-suhteessa merkittävissä tehtävissä. Lisäksi on otettava huomioon, että Sitran yliasiamiehen tehtävä on erittäin merkittävä. Tällaisissa tapauksissa esteellisyyttä pitäisi arvioida hyvin tarkasti ja huolellisesti.”

Kantelin asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle 22.5.2023 viitaten osallisuus-, intressi- ja palvelussuhdejääviyteen sekä siihen, että käsittelyn muotoseikoilla on todennäköisesti ollut vaikutusta päätöksen sisältöön, kun ehdollepantuja selvästi ansioituneemmat sivuutettiin prosessissa.

Verkkolomakkeella lähetetty kanteluasiakirjani on luettavissa täällä.

Oikeusasiamiehen vastaus on luettavissa täällä.

Oikeusasiamies Petri Jääskeläinen ja hänen sihteerinsä Päivi Pihlajisto ovat ilmeisesti lukeneet kirjoitukseni, koska argumentaatiotani referoidaan 10.10.2023 päivätyn vastauksen sivuilla 1 ja 2.

Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa luetaan tietenkin myös lakia, ja vastauksessa on viitattu hallintolakiin muun muassa seuraavasti:

”Hallintolain 28 §:n 1 momentin mukaan virkamies on esteellinen:

1) jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen;

2) jos hän tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa;

3) jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulle läheiselleen;

4) jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa;

5) jos hän tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsenenä taikka toimitusjohtajana tai sitä vastaavassa asemassa sellaisessa yhteisössä, säätiössä, valtion liikelaitoksessa tai laitoksessa, joka on asianosainen tai jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa;

6) jos hän tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä kuuluu viraston tai laitoksen johtokuntaan tai siihen rinnastettavaan toimielimeen ja kysymys on asiasta, joka liittyy tämän viraston tai laitoksen ohjaukseen tai valvontaan; tai

7) jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu.”

Petri Jääskeläisen mielestä vain asiakohta 7 voisi tulla tässä tapauksessa kyseeseen, mutta sekin edellyttäisi joitakin ”erityissuhteita”.

Lakia on ilmeisesti referoitu oikein, mutta sen pohjalta tehdyt tulkinnat ja johtopäätökset ovat epäjohdonmukaisia, ja oikeusasiamiehen kansliassa on kuurouduttu sekä lain että logiikan velvoitteille.

Jo pelkät asemat tai roolit, joissa nimitettävä henkilö ja hänen esihenkilönsä ovat toimineet, täyttävät laissa mainitut jääviysperusteet 4, 5 ja 6, mahdollisesti myös jääviysperusteet 1, 2 ja 3.

Atte Jääskeläisen tapauksessa poikettiin esityslistan ehdollepanosta, eikä esittelijänä toiminut Lehikoinen jättänyt esityksestä poikkeavaan päätökseen eriävää mielipidettä, joka olisi vapauttanut hänet esittelijänvastuusta.

EOA:n vastaus antaa jälleen näyttöä sosiaalisesta korruptoituneisuudesta, jonka mukaisesti valtiollinen oikeusviranomainen ei ota kantaa valtion virkamiehiä eikä -naisia vastaan. Oikeusasiamies ei kyseenalaista yliasiamiestä, aivan niin kuin korppi ei noki korpin silmää.

Eipä siis ihme, että muutamat professorifilosofit, kuten harvardilainen Robert Nozick, ovat ehdottaneet, että valtion viranomaiset pitäisi syyttää ja tuomita yksityisissä tuomioistuimissa.

Tieteen näkökulmasta jääviydet ovat järjestelmän sisäisiä, eikä tällöin ole enää kyse edellä mainituista esteellisyyksistä, vaan poliittisen korrektiuden katalysoimasta sosiaalisesta korruptiosta.

Tässä tapauksessa oikeusasiamies Petri Jääskeläinen ei ilmeisesti kehdannut ryhtyä nuhtelemaan kansliapäällikkö Lehikoista eikä kumoamaan yliasiamies Atte Jääskeläisen nimityspäätöstä jääviysseikkaan vedoten vaan johteli vastauksensa deduktiivisesti.

Hän siis päätti ensin lopputuloksen ja hiipi varsin löyhän lainluennan ja omien mielipiteidensä taakse, mikä on väärä tapa jopa oikeudellisessa ajattelussa (jossa huteraa päättelyä esiintyy paljon).

Ennakkopäätökseksi asiamiehen kirjelmä ei tietenkään kelpaa, sillä se ei ole ensinkään päätös vaan ”vastaus”. Mutta kannanotto on paljastava sikäli, että sen mukaan eduskunnan oikeusasiamies asettuu byrokraattien puolelle tallomaan muita kansalaisia.

Oikeusasiamies tuskin tuli ajatelleeksi kannanottonsa muita ennakolta vaikuttavia seurauksia. Tämän laintulkinnan mukaan lakiin kirjatuille esteellisyyssäädöksille ei voisi jäädä mitään merkitystä. Oikeusasiamiehen kannanotto siis mitätöi lakia.

Mikäli esteellisyyttä ei vallinnut tässä tapauksessa, sitä ei voisi olla muissakaan vastaavissa tapauksissa. Valtionhallinnon nimityspäätökset voidaan näköjään tehdä samoin kuin ”hallitusammattilaisten” ristiinhallitsemissa firmoissa.

Sylvi järjestelee virkaan Hiskin, koska on hänen työkaverinsa ja keekoilee samoissa kekkereissä ja pitää muutenkin hauskaa.

Tosiasia on, että näin ei vaihdeta vain sosiaalista pääomaa vaan kasapäin rahaa, jota Anita Lehikoinen livautti työtoverinsa Atte Jääskeläisen taskuihin ollessaan nimittämässä häntä Sitran johtoon 19 785 euron kuukausipalkalle!

Eikö siis vallitse Lehikoisen ja Jääskeläisen välillä mitään erityissuhteita? Käsittääkseni tuo työtoverille junailtu taloudellinen myötäjäinen oli omiaan luomaan Lehikoisen ja Jääskeläisen välille juuri sellaisen erityissuhteen, joka teki Lehikoisesta esteellisen osallistumaan asian käsittelyyn.

Tapaus osoittaa, että vallanpitäjät eivät häpeä omaa ahneuttaan vaan toimittelevat toisiaan tehtäviin ja virkoihin röyhkeästi lain reunoja hipoen ja ylitellen vain siksi, että voivat.

EOA:n vastauksen mukaan se, että esihenkilöt monella jakkaralla istuessaan junailevat tehtäviin alaisiaan ja toisiaan, on julkisessa hallinnossa ”varsin tavallista” (vastauksen s. 5) ja siksi muka hyväksyttävää.

Mikäli asiasta ajatellaan eduskunnan lisärakennuksessa noin välinpitämättömästi, se ainoastaan pahentaa heidän omaa tilannettaan.

Epäreiluilla nimityspäätöksillä ja kanteluiden hylkäämisillä rapautetaan kansalaisluottamusta ja horjutetaan kansanvaltaista yhteiskuntaa, aivan kuten totesin jo kanteluasiakirjassani. 

Hölmöintä kyseinen menettely on, kun samanaikaisesti Sitrassa pyritään korostamaan kaikenlaisia demokratiahankkeita ja turvaamaan kansanvaltaa sitä koettelevia uhkia vastaan (kritiikistäni täällä).

Tuontapaisia nimityspäätöksiä tehdessään ja kytkykauppoja puolustellessaan byrokraatit eivät ilmeisesti ymmärrä, että poliittiset virkanimitykset (jollainen tässäkin oli kyseessä), dislegitimoivat myös heidän oman asemaansa.

Byrokraateille olisi tietenkin suunnaton pettymys, jos joku heitä itseään pätevämpi ja etevämpi pääsisi ohittamaan kytkösten seiteistä rakennetun verkoston ja sekoittaisi poliittisten virkanimitysten kiertolingon ja tulisi sillä tavoin häirinneeksi muutoin sujuvaa sosiaalista korruptiota, jossa vallan hovi kuittailee velkojaan ja riippuvuuksiaan jopa puoluerajojen yli ”sulle mulle” -periaatteen mukaisesti.

Näin myös Jääskeläinen puolusti Jääskeläistä, ja käsi pesi kättä. Atte, Anita ja Petri saavat taskunsa joka kuukausi täyteen riihikuivaa rahaa, mutta kunniaa ja arvostusta kukaan heistä ei voi niillä varoilla itselleen ostaa.

Eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen on toki antanut ennenkin päätöksiä kuin hedelmäpelistä. EOA on esimerkiksi asettunut puolustamaan jengirikollisten oikeutta käyttää vankiloissa Marimekon raidallista paitaa jengitunnuksenaan (dnro 1522/4/04). Sitä oli muka tärkeää tukea perusoikeuksien nimissä!

Sen sijaan tässä omasta mielestäni tärkeämmässä tapauksessa epäiltyinä olivat virkamiehet ja kyseenalaistettuina heidän vispilänkauppansa rajat sekä hallinnon luottamus.

Pohjimmiltaan tämäntapaiset EOA:n ratkaisut eivät ole muuta kuin vallanpitäjien ilkeilyä.

Kyse on siitä, että sosiaalinen pääomani ei riittänyt paremman päätöksen saamiseen eduskunnan oikeusasiamieheltä, eikä oikeusasiamiehen arvovalta toisaalta riittänyt laillisuuden valvontaan eduskunnan alaisessa laitoksessa, kun vastassa oli korkea viranomaistaho.

Asioita tuntemattomille tiedoksi: tässä nyt näette, millaista koko elämäni on ollut vuosien ajan. Sivuutuksia tehtävientäytöissä, viranomaisten ylenkatsetta, perusoikeuksien polkemista, byrokraattien kostoja ja maineterroria.

Mitähän mieltä korkein hallinto-oikeus mahtaisi asiasta olla?

---

Päivitys 10.1.2024: Sitra on jatkanut pöhöttynyttä toimintaansa lennättämällä koko hallintoneuvostonsa uuden puheenjohtajansa Mika Lintilän (kesk.) johdolla Kaliforniaan. Mukana ovat Sitran uusi yliasiamies Atte Jääskeläinen ja viestintäjohtaja Elina Ravantti. Ökymatkan hintaa ei kerrota Iltalehden jutussa, mutta matkan tulos on panokseen nähden joka tapauksessa mitätön. Hallintoneuvoston matkustelulla ei ole Sitran tutkimustoiminnalle mitään annettavaa.

Aiheesta aiemmin:

Sitra: hillotoplla huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Vaarantaako oikeus sananvastuun?

Internationalismin ja feminismin rahasampo Koneen Säätiö osoitti viimeisimmän vinksahduksensa tviittaamalla jokin aika sitten iloaan sen johdosta, että Korkein oikeus kumosi toimittaja Johanna Vehkoon tuomion, joka hänelle luettiin kaupunginvaltuutettu Junes Lokan nimittelemisestä perusteettomasti natsipelleksi.

Vasemmistonuoria edustava radikaalin äärivasemmiston ja feministisen ajatushautomon luottopakki Vehkoo tunnetaan julkisuudessa siitä, että hän niitti sankarin mainetta toimiessaan Yleisradion ”faktantarkistajana”.

Taisi nyt olla ensimmäinen kerta, kun Suomessa asuvaa rodullistettua miestä halventanut valkoinen nainen vapautettiin syytteestä, mikä puolestaan osoittaa, että feminismin agenda voittaa sananvastuun.

Koneen Säätiön tviittaaja iloitsee siitä, että oikeuden mielestä ihmisiä saa maalittaa pilkkanimillä, mutta toteaa samaan aikaan, että ”verkkovihan suitsiminen on yhteinen asia”. Säätiö siis kylvää verkkovihaa ilmoittaessaan vastustavansa verkkovihaa. Ei taida hissi nousta ihan ylös asti.

Koneen Säätiö myös kiittää tuomioistuinta ”tärkeästä, tutkimuksenkin vapautta turvaavasta päätöksestä” ja ohjaa siten oikeutta ”oikeaan”. 

KKO:n ratkaisu joka tapauksessa varmentaa ennakkopäätöksenä sen, että kuka tahansa saa jatkossa nimitellä ketä tahansa tutkimustoiminnassa ja politiikassa entistä vapaammin, esimerkiksi internatsiksi tai kommaripelleksi.

Älkää kuitenkaan luulko, että asia jää siihen. Aina löytyy niitä antifasisteja, joiden mielestä Vehkoon vapauttaminen ei ollut sananvapauden voitto vaan äärimmäisessä poikkeustilanteessa hyväksyttävää itsepuolustusta ilman hätävarjelun liioittelua.

Kaikki muut demokratian häiritsijät tuomitaan, kuten tähänkin asti, etenkin perussuomalaiset ja munattomaksi nillittäjäksi nimittelijät.

Kukaan ei liene huomannut, että kysymys, ”mitä saa, ei saa tai pitää sanoa”, ei ole ensinkään juridinen lainvalvontakysymys, vaan poliittinen, viestinnällinen ja tieteellinen, ja siksi foorumi asian märehtimiseen ja ratkomiseen tuomarin nuijalla oli taaskin väärä.

Kiintoisaa on, tarjoaako käräjäoikeus valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselle työvoiton tuomitsemalla Päivi Räsäsen (kd) kulahtaneet ja hämähäkinseittien verkottamat homopuheet sensuroitaviksi ja siten katoilta julistettaviksi.

Sellainen tuomio luullakseni vie kaikilta enemmän kuin tuo, niin kuin perustelin täällä.

Oikeuslaitos on jälleen kovan paikan edessä. KKO on juuri antanut perin liberaalin päätöksen sanankäytön puolesta ja naistoimittajan eduksi maahanmuuttajataustaista kuntapoliitikkoa vastaan.

Miten käy kristillis-konservatiivisen naiskansanedustajan taistelussa homoseksuaalisen vähemmistön oletettua etua tai oikeutta vastaan?

Omasta mielestäni tuossa syytteessä on kyseessä turha poru. Se viestittää suurelle yleisölle, ikään kuin vähemmistöt olisivat jatkuvan avun tarpeessa eivätkä osaisi itse itseään puolustaa. Kyseessä ei siis ole mikään ”oikeuksien puolustus” vaan julkinen nolaaminen ja nöyryytys.

Aiheesta aiemmin:

Modernit kinkerit ja autodafee: PR:ää VKSV:lle?

Sossulegaalia keskitalven juhlapäivää

Björn Wahlroos ja Antti Herlin soittivat Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen ja Vihreään Liittoon sekä pyysivät, voisitteko te siellä hallituksessa tehdä sellaista politiikkaa, joka sopisi vähävaraisille ja tavallisille ihmisille...

No ei vaan. Se oli juttu, muttei uutinen vaan pakinan tynkä, jonka ei tarvitse edustaa faktajournalismia.

Mutta se kyllä pitää paikkaansa, että Perussuomalaisten puoluetoimistolla soi juuri äsken puhelin, ja ääni puhelimessa sanoi: ”Olen joulupukki ja pajani meni konkkaan vihervasemmistolaisen TE-politiikan takia, eivätkä lapset saa nyt lahjoja.”

Hänelle vastattiin: ”Ei se mitään, koska sulla on kaavussasi poliittista väriä kuitenkin, eikä nykyään voi erottaa kilttejä lapsia kaiken maailman Greta Thunbergeistä, kun heitä ei voi viedä apulaisoikeusasiamiehen päätöksen vuoksi kirkkoonkaan, jossa pahuus erottuisi, vaan kaiken maailman ilmastokokouksiin, joten Hyvää Joulua Teillekin.”

Keskitalven pleasantia ja smoothia juhlapäivää ollaan nyt järjestämässä iloiten ja puuhaten kaikkialla Suomen kouluissa, sillä tuhattaiturilta kävi käsky, että myös joulujuhla on laajalti ankeutettava. Ei siis riitä, että lakkiaisia ei saisi viettää viattoman ja sekularisoituneen suvivirren kera, kun se muka loukkaa jonkun toisuskoisen äärimmäisiä tunteita. Nyt myös joulunvietto on liipaisimella. ”Kansainvälistä” pitäisi kai hoilata.

Todettakoon, että perustuslaillinen uskonnonvapaus (731/1999, 11 §) ja uskonnonvapauslaki (453/2003) legitimoivat oikeuden kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden olla kuulumatta. Käsittääkseni koulun osallistuminen uskonnollisena juhla-aikana uskonnolliseen tilaisuuteen ei loukkaa oppilailla tai opettajilla olevan uskonnonvapauden kumpaakaan puolta. Ei ole vaarassa myöskään Euroopan ihmisoikeussopimus, YK:n ihmisoikeuksien julistus, Geneven pakolaissopimus, Pariisin rauhansopimus eikä Kairon julistus.

Uskonnottomilla on perinteisesti ollut oikeus kieltäytyä tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta. Kun tuo poissaolon oikeus on myös uskonnollisista tilaisuuksista, ei koulujen joulun vietto varmasti rajoita kenenkään uskonnottoman tai toisuskoisen oikeuksia eikä luo heille myöskään lisää velvollisuuksia vaan vapauksia. Niiden ongelma on perinteisesti ollut siinä, mitä vaihtoehtoista tekemistä heille voitaisiin keksiä, jotta yhdenvertaisuus säilyisi. Yleensä pari ”musiikkituntia” riittää.

Korvaavaa tai vaihtoehtoista tekemistä on järjestetty myös elämänkatsomustiedon muodossa, ihan niin kuin aseistakieltäytyjillekin on siviilipalvelus. Tyhjien tuntien täyttäminen on tietysti ollut turhauttavaa, jos suvaitsevaisuus on estänyt osallistumasta suomalaisen yhteiskunnan kulttuuriperinteisiin. Mutta korvaavan toiminnan kautta perustuslaillinen yhdenvertaisuus (6 §) ei ole järkkynyt koulujen eikä yhteiskunnan käytännöissä. Enemmänkin on ollut vaarassa suomalaiseen yhteiskuntaan integroituminen. Joissakin tapauksissa uskonnollinen kasvatus ja opetus voidaan nähdä myös oikeutena.

Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on viimeksi vuonna 2014 linjannut yksimielisesti, että valiokunta ei pidä uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta ongelmallisina vuotuisia, esimerkiksi juhlapyhien viettoon liittyviä jumalanpalveluksia tai muita vastaavia uskonnon harjoittamiseksi katsottavia tilaisuuksia, joista tiedotetaan etukäteen ja joihin osallistuminen on vapaaehtoista.

Tiedän kyllä, että joulun vietto on perin ideologinen tapahtuma. Samalla se on myös harmiton ja viaton juhlapäivä, jonka juuret ovat sitä paitsi roomalaisessa Saturnalia-juhlassa (ks. tänne) eivätkä kristillisessä perinteessä ensinkään.

Uskonnollista fundamentalismia ei ole joulun juhliminen kirkoissa. Pikemminkin se on tapakristillisyyttä, josta Luther varoitti. Sen sijaan uskonnollista fundamentalismia on koulun juhlien kitkeminen kynsin hampain pois kirkoista ja kirkkojen juhlat kouluista, sillä molemmat kuuluvat kulttuuriimme.

Sellaisesta nihilismistä ei tule muuta kuin tylsistettyjä ja demari-ideologialla matalamielisiksi aivopestyjä lapsia. Ja tämä kaikki vain sen tähden, että muslimit eivät loukkaantuisi – edes hypoteettisesti.

Vertaillaanpa vähän. Oikeusviranomaiset eivät näytä olevan huolissaan siitä, että nykyään kuka tahansa voi joutua vastoin tahtoaan ”uskonnolliseen tilaisuuteen”, kun kadulla räjähtää terroristin asettama pommi, joka kuolettaa ja haavoittaa nimenomaan uskonnon kunniaksi tai nimissä. Nuoria neitoja poljetaan Tuon Kaikkia Muita Uskontoja Loukkaamattomamman perinteen vuoksi kuin tulpatonta mopoa. Ja terroristin puukko käy kuin Ferrarin sylinterinkansi. Kunpa ei vain taaskin olisi suunnitteilla jotakin, minkä takia joulurauhan julistamista on jouduttu turvaamaan rekka-autojen ja poliisien muureilla.

Ongelma ei ole pieni vaan suuri. Se uhkaa vähä vähältä kiristää ja kuristaa pois meidän omat kulttuuriperinteemme ja tuo tilalle aivotonta ja moraalitonta roskaa.

Ongelma on tullut esille vasta islamin vaikutusvallan kasvun mukana; aiemmin sitä ei ollut. Vika ei ole tietenkään vain muslimien vaateliaisuudessa vaan oikeusviranomaisissa, jotka ovat tulleet hypersensitiivisiksi vierasperäisen väestön pyyteille Suomessa.

Apulaisoikeusasiamies Pasi Pölösen kannanotto koulujen perinteisiä joulujuhlia vastaan osoittaa, että hän noudattaa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuonna 1903 hyväksymää Forssan ohjelmaa, jonka mukaan kirkko on erotettava valtiosta ja uskonnonopetus poistettava kouluista. Neuvostoliitossa valtio erotettiin onnistuneesti kirkosta, mutta ainoastaan toinen jäi jäljelle.

Toiseksi apulaisoikeuskanslerin kannanotto osoittaa, että vasemmistolaiset oikeusviranomaiset mädättävät suomalaisten ihmisten kulttuuria ja perinteitä islamin ja muslimien harjoittaman painostuksen vuoksi.

Se osoittaa myös, millä tavoin valtion korkeimpiin lainkäyttöorgaaneihin, tuomioistuimiin, syyttäjälaitokseen ja hallintolainkäyttöön on pesiytynyt motiiveiltaan mitä himmempiä kansalaisyhteiskunnan ja kulttuurimme bastardisoijia, joiden mielipiteet eivät kestä edes alkeellisinta oikeusfilosofista argumentaatiota. Siten heidän toimintansa murentaa myös kyseisten instituutioiden kansalaisluottamusta, arvovaltaa ja oikeusperustusta.

Ei kinkkua, ei lihaa, ei kirkkoa, ei suvivirttä, ei polttomoottoriautoja, ei öljylämmitystä eikä edes muovikasseja vaan kasviskiusausta, huonelämpötila 17 asteeseen ja punavihreää sekä kulttuurimorbidia anoreksiaa. Maailmanlopun odottajien viisaus bunkkerien rakentamisessa punnitaan, kun näiden asioiden kannatus joudutaan ratkaisemaan Euroopan unionin hajoamissodissa.

Sossulegaalia keskitalven juhlapäivää!

Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta?

Punavihreän heppatyttöhallituksen sisäministeri Maria Ohisalo riemuitsee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksestä, jonka mukaan Suomi rikkoi ihmisoikeussopimusta palauttaessaan irakilaismiehen Bagdadiin. Yleisradio ja Helsingin Sanomat laativat tapauksesta epäkriittiset jutut, joissa ei käsitellä riittävästi palautuksen perusteita eikä asian tutkintaa.

Ohisalon mukaan ”[i]hmisiä ei saa enää koskaan palauttaa kuolemanvaaraan”, joten EIT:n ratkaisu avaa periaatteessa kaikille turvapaikanhakijoille portit Suomeen. – Miksi?

Siksi, että periaatteessa kuka tahansa ihminen voi olla ”kuolemanvaarassa” missä tahansa. Kuolemanvaaran todistelu vaatisi selvänäkijän kykyjä, joita tuskin löytyy sen enempää Maahanmuuttovirastosta kuin Suomen poliisista tai oikeuslaitoksestakaan.

EIT:n päätöstä voidaan pitää perusteettomana, sillä Suomi tai suomalaiset eivät ole eivätkä voi olla vastuussa muiden maiden kansalaisten elämästä eivätkä kuolemasta kaukaisissa maissa, joiden kanssa valtiollamme ei ole sotilaallista konfliktia. Muiden maiden kansalaisten suojelu heidän toisilleen aiheuttamilta uhilta ei kuulu Suomen valtion tehtäviin. Niihin sisältyy velvoite suojella Suomen kansalaisia Suomessa muualta tänne kohdistuvilta uhilta.

Niinpä Suomeen tulon tai oleskeluoikeuden perusteena ei voida käyttää sitä, että tulija kokee kuolemanuhkaa jossakin muualla. Mikäli tällainen ajatuskulku hyväksyttäisiin, se tarkoittaisi, että maahan laittomasti ilman matkustusasiakirjoja pyrkivien perusteeksi riittäisi heihin muilta tahoilta kohdistettu uhka. Näin suomalaiset joutuisivat nostamaan kätensä ja laskemaan aseensa vain siksi, että pyrkijää uhkaa jossakin muussa maassa jokin toinen taho.

Tuloksena olisi ketjureaktio, jonka tuloksena irakilaista uhkaavan toisen irakilaisen coltti osoittaisi suomalaisia viranomaisia kohti. Näin joutuisimme alistumaan ja ottamaan vastaan pakolaisia sekä turvapaikanhakijoita meihin suomalaisiin Irakista epäsuorasti kohdistetun uhkauksen vuoksi.

Mikäli tämä hyväksyttäisiin, hyväksyttäisiin samalla se, että Suomi on velvollinen ottamaan vastuuta Irakissa, Syyriassa tai jossakin muussa maassa vallitsevista konflikteista ja osallistumaan niiden seurauksiin, vaikka meillä ei ole mitään syytä niihin. Tällöin menisi pohja kansalliselta raja-, väestö- ja turvallisuuspolitiikalta, ja juuri siihen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös ilmeisesti tähtää.


Mikä EIT on ja mitä sen jäsenyys merkitsee?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat sikäli vaarallisia, että niillä voidaan ylittää kansallinen lainsäädäntö. EIT ei ole osa Euroopan unionin rakenteita, mutta se toimii fyysisesti lähellä EU:n keskeisiä toimipaikkoja ja laadittiin Euroopan integraatiopolitiikan yhdeksi ideologiseksi osaksi.

EIT:ssä toimii myös sellaisten ihmisoikeuksien suurvaltojen kuin Venäjän ja Turkin lähettämiä tuomareita, jotka tekevät EU-maiden lainkäyttöä koskevia päätöksiä. Tämä oli yksi syy siihen, miksi Ison-Britannian entinen pääministeri David Cameron halusi irrottaa maansa EIT:stä vaihtoehtona brexitille.

Koska EIT:n ylirajainen lainkäyttö koettelee kansallista itsemääräämisoikeutta ja kansanvallan perusteita Euroopassa, olisi Suomen harkittava eroa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta. Tätä pohditaan EU:sta eroamisen yhtenä vaihtoehtona laajalti myös muissa EU-maissa. Pidänkin eroa EIT:stä täysin kannatettavana ja realistisena vaihtoehtona, ja niinpä esitän asialle hieman perusteluja.


Brexitin parempana vaihtoehtona oli ero EIT:stä, mutta sitä ei hyväksytty

Ison-Britannian pääministeri David Cameron esitti vuonna 2015 konservatiivien vaaliohjelmassa, että britit eroaisivat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta palauttaen lainkäytön kokonaan omaan hallintaansa, mutta pysyisivät EU:n jäseninä. Hänen toinen hallituksensa aikoi kumota maan oman ihmisoikeuslain, minkä jälkeen EIT:n päätökset eivät enää olisi sitoneet Britannian korkeinta oikeutta. Lainmuutoksen jälkeen britit olisivat edelleenkin voineet vedota EIT:hen, mutta tuomioistuimella ei olisi ollut enää oikeutta vaatia muutoksia Britannian lakeihin.

Koska Cameron vastusti brexitiä, hän piti Euroopan integraation ongelmana nimenomaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen maailmanparannustoimintaa eikä Euroopan unionia, joka voisi toimia vapaakauppa-alueena ilman ideologista lähetystehtävää.

Samansuuntaisen näkökulman tarjosi ranskalaiseen laatulehti Le Figaroon kirjoittava Ranskan ylempien virkamiesten ryhmä Le Gruppe Plessis. Brexitin aikaisessa kirjoituksessaan ”Miksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jättäminen on välttämätöntä demokratialle” ryhmä katsoi, että samalla kun Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisessa on noudatettu entistä enemmän ”vapaata tulkintaa”, jota kutsutaan ”evolutiiviseksi” (interprétation évolutive), siitä on tullut ”outo lintu” (un objet étrange), jolla on enää vähän tekemistä alkuperäisen tehtävänsä eli totalitarismien torjunnan ja perusoikeuksien kanssa. Ryhmä kirjoittaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä voi

”[…] tunnistaa jälkiä sellaisesta oikeuskäsityksestä, joka suosii ’edistyksellistä’ yhteiskuntanäkemystä: rajojen kieltoa, koko valtion käsitettä kohtaan tunnettua epäluuloa, syrjimättömyyden kulttia, rikollisen edun suosimista uhrin kustannuksella, yhteisen edun alistamista yksilön vaatimuksille […], moraalista libertarismia… [(…) reconnaît leur marque dans une jurisprudence qui privilégie une vision ‘progressiste’ de la société: refus des frontières, défiance vis-à-vis des Etats, culte de la non-discrimination, primat de l’intérêt du délinquant sur celui de la victime, de la revendication individuelle sur l’intérêt collectif, de la procédure sur la décision et l’action, libertarisme moral…].”

Näin ollen Euroopan ihmisoikeussopimus ja EIT:n toiminta muistuttavat poliittisia määräyksiä. Niillä asetutaan poliittisen vallan yläpuolelle ja rikotaan Montesquieun konspioimaa vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan pitää olla eri ihmisten käsissä niin, että valtaa rajoittaa aina jokin toinen valta. Ryhmä jatkaa, että

”[d]emokratiassa on lainsäätäjän, ei tuomarin saati ulkomaisen tuomarin, tehtävä määritellä yhteinen intressi. Euroopan ihmisoikeussopimus, joka on nyt tunkeutunut poliittisen legitimaation ytimeen, muodostaa näin ollen demokratian todellisen ongelman. [Dans une démocratie, c’est en effet au législateur, et non au juge, a fortiori à un juge étranger, qu’il appartient de définir l’intérêt collectif. La CEDH, qui fait désormais intrusion au cœur même de la légitimité politique, pose donc un véritable problème démocratique.]”

Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on tullut keino kiertää lakia tai venyttää lain tulkintaa, ja siitä on tehty jonkinlainen uusi perustuslaki, josta oikeuskäytäntöjä johdellaan. Ryhmä lähestyy aihettaan useilla käytännön esimerkeillä ja luettelee, miten

”[…] Euroopan ihmisoikeussopimus on pakottanut Ranskan harkitsemaan uudelleen ammattiliittojen kieltämistä armeijassa. Se edellytti myös asianajajan läsnäoloa poliisipidätyksissä alusta alkaen, mikä teki poliisin työn erityisen vaikeaksi ja vahvisti näin, että menettelytapa oli tärkeämpi kuin poliisin tehokkuus. Yleissopimuksen artiklaa 8 (yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen) käytetään massiivisena ja erittäin tehokkaana keinona laittomien ulkomaalaisten karkottamista koskevan politiikan ja perheiden yhdistämisen helpottamiseksi. [(…) la CEDH a imposé à la France de revenir sur l’interdiction des syndicats dans les armées. Elle a également imposé la présence d'un avocat dès le début de la garde à vue, compliquant singulièrement le travail de la police et confirmant ainsi qu’elle estimait la procédure plus importante que l’efficacité policière. L’article 8 de la convention EDH (respect de la vie privée et familiale) est utilisé comme une arme massive, et très efficace, contre la politique d’expulsion des étrangers en situation irrégulière et pour faciliter le regroupement familial.]”

Merkittävimmät ongelmat ovat kuitenkin periaatteellisia, ja ne ulottuvat kansanvallan olemukseen ja poliittiseen järjestelmään. Koska EIT:n kokoonpanoon kuuluu tuomareita ristiin rastiin sen jäsenmaista, menevät oikeudenmukaisuuskäsitykset, laillisuusnäkemykset ja oikeuskäytännöt sekaisin, ja kollegiot antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Pahinta on, että ratkaisut velvoittavat kansallisvaltioita yhtä tiukasti kuin valtioiden lait, viimekätisinä ratkaisuina jopa enemmän. Ryhmä ironisoi, että EIT:ssä

”azerbaidžanilainen, albanialainen, moldovalainen, georgialainen tai turkkilainen tuomari – viitataksemme maihin, jotka ovat tunnettuja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta – voivat vaikuttaa Ranskan lainsäädäntöön tavalla, josta monet parlamenttimme jäsenet olisivat kateellisia! [Un juge azerbaidjanais, albanais, moldave, géorgien ou turc, pour citer des ressortissants de pays réputés pour leur respect des droits de l’homme…, a ainsi une influence sur le droit français que pourraient leur envier bon nombre de nos parlementaires!]”


EIT:stä halutaan laajalti eroon vaihtoehtona eroamiselle EU:sta

Koska EIT:stä on tullut käenpoika kansanvallan kotipesään, virkamiesryhmä pohtii myös, miten ongelmaan pitäisi suhtautua. Kirjoittajien mukaan heidän kotimaallaan Ranskalla on kyllä tarvittavat keinot ihmisoikeuksien toteuttamiseen. Nyt pitäisi vain löytyä voimia sen tunnustamiseksi, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus palvele enää samaa tehtävää, johon Ranska aikoinaan liittyi. Sopimuksesta irtautumisen tulisi olla ensisijainen tavoite, mikäli halutaan löytää keinoja maahanmuuton ja terrorismin torjumiseksi ja oikeudellisen riippumattomuuden palauttamiseksi Ranskaan.

”Toisin kuin yleisesti ajatellaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen jättäminen on juridisesti täysin mahdollista: 58 artiklassa sallitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta luopuminen ’kuuden kuukauden irtisanomisajalla Euroopan neuvoston pääsihteerille osoitetusta ilmoituksesta’. Kysymys ei kuitenkaan ole niinkään oikeudellinen kuin poliittinen. Todellinen tehtävä on löytää poliittinen tahto tästä pakkopaidasta vapautumiseksi […]. [Contrairement à certaines idées reçues, quitter la CEDH est juridiquement tout à fait possible: l’article 58 permet de dénoncer la convention EDH ’moyennant un préavis de six mois, donné par une notification adressée au Secrétaire Général du Conseil de l’Europe’. Mais la question n’est pas tant juridique que politique. Le vrai sujet, c’est de trouver la volonté politique de se libérer de ce carcan […].”

Irtautuminen on perusteltua siksi, että EIT:n länsieurooppalaiset tuomarit eivät pysty toteuttamaan ihmisoikeussopimuksen valvontatehtävää, sillä Venäjän ja Turkin tapaiset maat eivät ota EIT:n näkemyksiä huomioon, mutta toisaalta itäeurooppalaiset tuomarit pystyvät omasta puolestaan vaikuttamaan EIT:n päätöksillä kielteisesti läntisen Euroopan maiden lainsäädäntöön.

Brittien ja ranskalaisten viitatessa perustuslakeihinsa ja heidän pyrkiessään kumoamaan Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvää epädemokraattista pakkovaltaa, Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan käyttämät perusoikeusfundamentalistit (termi on Aulis Aarnion) puolestaan ovat jatkuvasti vedonneet Euroopan ihmisoikeussopimukseen marssittaakseen omaa vallankumousparaatiaan meidän parlamenttimme yli (käsittelin aihetta täällä).

Samanlaisia näyttävät olevan kokoomuslaiset, kepulaiset, sosiaalidemokraattiset, kommunistiset, vihreät, ruotsinkieliset, kristilliset ja liberaalit poliitikot, joita kiinnostaa moraaliposeeraus enemmän kuin oman kansansa etu ja joilla ei ole oikeusfilosofista asiantuntemusta eikä kansalliseen itsetuntoon liittyvää selkärankaa lainkaan.

Kansallisten etujen ja vapauksien polkeminen kansainvälisillä sopimuksilla on hyvin tyypillistä internatsismin ideologialle, ja siinä tarkoituksessa käytetään myös Geneven pakolaissopimusta sekä YK:n ihmisoikeuksien julistusta, kun tuomioistuimet ovat hyväksyneet ne ohjenuorikseen.

En tarkoita vain Haagissa toimivia Kansainvälistä rikostuomioistuinta, jossa tuomitaan sotarikollisia, tai YK:n alaista Kansainvälistä tuomioistuinta, jossa juristit ratkovat valtioiden välisiä kiistoja lampaannahkaperukki päälaellaan.

Sen sijaan tarkoitan tavallisia kansallisia käräjiä, jotka katsovat sopimusten, julistusten, asiakirjojen ja ”kompaktien” (aina tahdonilmaisulla ei ole edes selvää nimeä eikä hyväksyntää) sitovan päätöksentekoaan, kun tuomitaan kantaväestöihin kuuluvia ihmisiä heidän esittämästään yhteiskuntakritiikistä. Juuri siihen myös GCM:n tapaisten sitoumusten on tarkoitus johtaa, ja juuri siihen ne pahimmillaan kansallista lainkäyttöä johtavat.

Perussuomalaisena katson, että Suomen olisi aihetta pyrkiä eroon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, joka on puuttunut kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja oikeudenkäyttöön. EIT on murentanut kansanvaltaa ja valtiollista itsenäisyyttä sekä ylirajaisella päätöksenteollaan loukannut kansanvaltaa ja valtion itsemääräämisoikeutta. Se on heikentänyt kansalaisten mahdollisuuksia päättää kansallisesta väestöpolitiikastamme ja siitä, keitä kelpuutamme rajojemme sisäpuolelle.


Aiheesta aiemmin:

Ylen kirjoittelu asiaa käsiteltäessä on ollut jälleen täysin tarkoitushakuista, ja toimittajat ovat Suomen kansallista etua murentaen koettaneet löytää haastateltavikseen henkilöitä, joilta he voisivat saada oman pesän tuhrimista tehostavan vastauksen, kuten nyt kommunisti Martin Scheininilta. Kirjoitin tapauksesta aiemmin jutussani Ylen puolueellista pakolaisjournalismia.

Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle

Viime viikkoina kansalaisia ovat jälleen kiinnostaneet poliisin ja oikeuslaitoksen ”vihapuhujia” kohtaan suuntaamat sananvapauden rikkomukset, poliittiset oikeudenkäynnit ja makutuomiot. Olen kirjoittanut aiheesta yleisellä tasolla jo aiemmin, ja niin kirjoitan nytkin.

Aiheen tämänkertaiseen kirjoitukseeni antavat Sebastian Tynkkystä (ps.) ja Päivi Räsästä (kd.) vastaan suunnatut ajojahdit. En ole erityisen innostunut mutta en myöskään huolissani Räsäsen kannanotoista. Sen sijaan huoleen antaa aihetta oikeusviranomaisten, etenkin valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen, virkaintoisuus hänen päätettyään tänään 4.11.2019 aloittaa esitutkinnan Räsäsen poliitikkona vuosikausia sitten esittämistä mielipiteistä. Toiviaisen menettely rikkoo selvästkin niin sanottua taannehtivan oikeuden kieltoa (ex post facto), eikä syyttäjän asemaa paranna vetoaminen ”jatkettuun rikokseen”, sillä roviolle menisi sitä kautta suuri osa kaikesta kulttuuripääomasta, joka ei miellytä joitakin ammatikseen loukkaantujia.

Jo pelkällä syyteharkinnalla ja sen lietsomalla pelolla on seurausvaikutuksia, jotka banalisoivat yhteiskuntaa ja syövät poliittisen toiminnan vapautta. Kansalaisia uhkaa nyt syyttäjälaitoksen toimesta tilanne, että Päivi Räsäsen puheet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä aletaan ottaa todesta! Mitäpä muutakaan Päivin joutumisesta poliisikuulusteluun voisi seurata kansanedustajan itsensä arvioidessa tilannetta hämmentyneen kiitollisena huomiosta?

Yksi selitys Päiville jaeltuun ilmaismainokseen voi löytyä viranomaisten pyrkimyksestä säilyttää mielikuva puolueettomuudesta. Olihan oikeuslaitos virallisen syyttäjän vaatimuksesta tuominnut äskettäin myös perussuomalaisen ja homona julkisesti esiintyvän kansanedustajan, Sebastian Tynkkysen, hänen esittämästään uskontokritiikistä, joka tosin kohdistui islamilaiseen yhdyskuntaan.

Kyseessä lieneekin viranomaisten kömpelö tasapainotusyritys. Kun ensin on oikeuden jumalattaren eteen saatettu islamia arvostellut perussuomalainen homo, niin kasvonsa säilyttääkseen viranomainen epäilee nyt myös eri puoluetta edustavaa kristillistä kansanedustajaa homofoobisista puheista. Näyttää näppärältä ja luo uskottavuutta, muttei sitä ole. – Miksi? Selviää ihan kohta.


Miksi Päivi Räsäsen kurittaminen ei toimi?

Viranomaistutkinnan ulkopuolelle näyttävät jääneen muslimien maassamme harjoittamat vihapuheet ja -teot. Niistä esimerkkeinä ovat SDP:n kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeen herjat ja haukkumiset homoja ja juutalaisia kohtaan. Niiden levittelijää ei haastettu käräjille, eikä myöskään puolueensa ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin al-Taeen suhteen, paitsi tietysti puolusteluun ja asian painamiseen villaisella. Myöskään Yleisradion toimittajana toimineen Abdirahim ”Husu” Husseinin homofoobisiin puheisiin ei puuttunut sen enempää Yleisradio, poliisiviranomainen kuin hänen puolueensa SDP:kään. Kirjoitin aiheesta tarkemmin täällä.

Mitä yleistä merkitystä kyseisellä nahistelulla sitten on? Vielä 1970-luvulla homoseksuaalista käyttäytymistä pidettiin rikoksena ja sairautena, ja homoja uhkailivat niin poliisit, papit kuin lääkäritkin, jotka ylpeilivät halullaan auttaa muita. Kyseinen laupeus kertoo omaa kyynistä kieltään ”puuttumiseen” ja ”väliintuloon” perustuvan viranomaisavun olemuksesta. Nykyisin tuo avun annon suhde vain vaikuttaa olevan päinvastoin, kun homoseksuaalien arvostelua yritetään pitää jonkinlaisena rikoksena.

Istuva pääministeri Antti Rinne (sd.) puolestaan teki kaikkien aikojen rimanalituksen alentuessaan leimaamaan Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kirjassaan ”sairaaksi” – ja kaikki tämä ilman, että kustantamot olisivat pois editoineet Rinteen tölväisyä vihapuheena! Ei mitään kaksoisstandardia havaittavissa?

Valtamedian vihreät mimosat ja muut kulttuurimme lumihiutaleet läpsyttivät tietysti käsiään lääkäri Rinteen diagnoosille innoissaan. Kun intellektuellien epäsovinnaiset kannanotot ja poliittinen kulttuurikritiikki aletaan leimata ”sairaudeksi”, siihen ”sairaiden” riviin astun ja kuulun oikein mielelläni. ”Rikollisiksi” Halla-ahon mielipiteet olikin leimattu jo aiemmin.

En suinkaan tarkoita, että jotakuta ihmistä tai ryhmää pitäisi tai saisi haukkua sairaaksi tai lavastaa rikolliseksi. Mutta väitteeni on, että syyttelevä lähestymistapa ei ole missään tapauksessa oikea. Nykyiset vihapuhepoliisit eivät ole eetokseltaan yhtään paremmassa asemassa kuin menneen maailman patakonservatiivit. Väittäessään toista osapuolta ääriajattelijaksi itse asiassa kumpikin osapuoli on yhtä kaukana toisesta ja siten omalla tavallaan ääriajattelija.

Politiikka ei tarvitse sensuuria, tuomioita eikä lailla kurittamista vaan asioiden ymmärtämistä. Kun homoseksuaalisuudesta tehdään Päivi Räsäsen tapauksessa jälleen poliisiasia, lähestymistapa toistaa juridista ja normatiivista diskurssia. Siten se vain uusintaa kurinpidollista asennetta, jossa homoseksuaalisuus nähdään erityistoimenpiteiden ja nykyisin myös hyysäämisen kohteena. Sellaista lähestymistapaa sanon filosofian ja sosiologian näkökulmasta typeräksi, sillä se nostaa tietyn vähemmistön jalustalle ilman, että sitä kukaan pyytäisi. Tuloksena on epäluulojen voimistumista.

Mikäli poliisin motiivina on jonkinlainen hyvityksen kerjuu vähemmistön aiemmin kokemista vääryyksistä, ei sisäministeri Ohisalon (vihr.) käsikassarana toimivien viranomaisten hyveellisyys taatusti toimi. Koston logiikka on sellainen, että se tekee kaikki sokeiksi.

Jos Suomessa ei ollut enää homovastaisuutta ennen Päivi Räsäsen homopuheiden nostamista valokeilaan, sitä pian taas varmaan on, kun ihmiset kyllästyvät kansan valitseman edustajan kurittamiseen. Nämä ovat keskustelun avoimuutta vahingoittavia vetoja sosialistiselta syyttäjälaitokselta ja vihervasemmiston vihapuhepoliisilta, kun taas Päivillä on kaikki syyt ottaa kritiikki kiitoksena vastaan.

Mellunmäen imaamina toimineen Abbas Bahmanpourin vuonna 2013 julistamasta kuolemantuomiosta homoille ei muistaakseni järjestetty poliisitutkintaa eikä nostettu syytettä. Mutta sen muistan kyllä, että eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtajana toiminut demarikansanedustaja Tarja Filatov nauroi asialle Yleisradion TV-lähetyksessä.


Mistä Sebastian Tynkkysen tapauksessa on kyse?

Entä sitten Tynkkynen? Valtiopäivämies, Big Brother -tähti ja tubettaja Sebastian Tynkkystä vietiin jälleen syyttäjien toimesta, ja tuomiota pätkähti 4050 euroa kuvasta, jossa todettiin islamistiterroristien olevan muslimeja. Ei siis ihme, että lievästi sanoen ”oikeuslaitoksen uskottavuus” on kärsinyt.

Syyttäjät ja tuomarit ovat nähtävästi ottaneet silmätikukseen tuon julkihomon tai vähintäänkin biseksuaalin perussuomalaisen, joka vaalivalvojaisissa oli median huomion kohteena yhdessä mustan poikuliystävänsä kanssa niin, että muut ympärillä olleet kalpenivat ja väri-TV:n kontrasti parani. Tynkkystä tökitään silmään mukavaarallisena ”rasistina”, sillä hän ei noudata punavihreää agendaa eikä käsityksiä siitä, miten homon pitää ajatella ja toimia. Vaarassa on siis vihervasemmiston koko arvokonstituutio, ja siksi monelta vihervassarilta on mennyt polla sekaisin.

Ilmeisesti Tynkkynen muodostaa painajaisen punavihreille Demla-juristeille. Hän osoittaa, että seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen ei ole järkevää samastua poliittisen vihervasemmiston harjoittamaan politikointiin, jolla vihervasemmisto on yrittänyt naruttaa kannattajikseen kaikki vähemmistöihin kuuluvat ihmiset.

Kyseinen kompensoiva suvaitsevuus onkin ollut huonoa kauppaa. Siinä kansallinen seksuaalivähemmistö on vaihtanut kannatuksensa vihervasemmiston julistaman yleispolitiikan, kuten maahanmuuton, puolesta liputtamiseen, vaikka islamin leviäminen on seksuaalivähemmistöjen etujen vastaista. Myös minä arvioin Tynkkysen tavoin politiikan oikeutusta aina asia kerrallaan, enkä ole koskaan äänestänyt, kannattanut enkä edustanut yhtään mitään johonkin viiteryhmään kuulumiseni perusteella. Moinen identiteettipolitikointi ja klusteroituminen eivät ole muuta kuin vanhaa eturyhmäpolitiikkaa, jonka malli on vasemmiston taistolaisuudessa.

Asia ei varsinaisesti minua koske, mutta tietyllä tavalla se koskee minuun. Väitteeni on, että oikeuslaitos ahdistelee Tynkkystä siksi, että häneen kohdistamallaan raivolla vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo katsovat voivansa purkaa homoja kohtaan tuntemaansa omaa salattua vihamielisyyttään, joka johtunee siitä, että homo ei olekaan täysin alistuva ja tottelevainen – eikä varsinkaan sellainen kuin nuo monikulttuurisuusmyönteiset länsimaiden bastardisoijat toivoisivat. Alitajuista aggressiota vihervasemmistolta ja porvaristolta siis. Sen sijaan Perussuomalaisissa rakkauden määrä on ollut suuri, ja sen sain huomata muun muassa keväisen vaalikampanjani aikana.

Tynkkysen kautta valottuu, että homokin voi olla niin järkevä, että kannattaa perussuomalaisia. Siksi hän on myrkkyä vihervasemmistolaisille. Hänen kauttaan realisoituu, että perussuomalaisuudessa on totuuden jyviä. Kentältä saamieni kokemusten mukaan monet homot sovittavat nykyisin intersektionaaliset ristiriidat (eli monen ryhmän jäsenyydestä johtuvan väliinputoajan asemansa) liittymällä Perussuomalaisiin. Kansakunnan yhteinen etu on aina isompi asia kuin sen jonkin sisäisen vähemmistön etu. Ja kansallisen vähemmistön etu toteutuu osana kansakuntamme etua. Asia on siis poliittisesti ratkaistu – Voilà!


Onko vihapuhetta sanoa ystävää pupuksi?

Vihervasemmiston kiemurtelu oman ongelmansa ympärillä on huvittavaa. Uusi Suomi teki hiljattain jutun demarien hovijuristin, professori Jukka Kekkosen, tviittauksesta, jossa hän kiirehti julistamaan, että ”tulkinnallisuutta ei saa käyttää tekosyynä epäkunnioittavaan käytökseen saati vihapuheeseen”.

Filosofian näkökulmasta asia on täsmälleen päinvastoin: Väitettä ”vihapuheesta” ei saa käyttää tekosyynä tulkinnallisuuden rajoittamiseen saati kieltämiseen.

Meillä täällä filosofisen logiikan piirissä on tapana ajatella niin, että jos joku taho – kuten nyt vaikkapa oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Kekkonen – ottaa oikeudekseen määritellä, mikä on vihapuhetta tai epäkunnioittavaa käytöstä, hän siinä tapauksessa jo esittää tietyn oman tulkintansa sekä pyrkii sulkemaan muut tulkinnat ”sallitun” ulkopuolelle.

Jos olisi viranomaisten tai SDP:n vallassa päättää, mikä voidaan hyväksyä ”soveliaana” tulkintana, seurauksena olisi, että tulkinnallisuus kiellettäisiin yhtä luotisuoraa linjanvetoa lukuunottamatta kokonaan. Tulkinnallisuuden olemus on nimenomaan rajoittamattomuus eli se, ettei tunnusteta mitään oikeaa eikä väärää tulkintaa. Mikäli ”oikeaa” ja ”väärää” tulkintaa alettaisiin etsiä tai osoittaa ojentamalla tai normittamalla, ajauduttaisiin väistämättä vallan käyttöön, joka kuolettaisi pois sekä sananvapauden että vertauskuvallisen kielen.

Olisiko vihapuhetta sanoa rakasta ystävää söpöksi pupuksi, jos se vastaanottajan mielestä on ”väkivaltaista eläimellistämistä”? Tai olisiko ”rasismia” olettaa toisen ihmisen sukupuoli, kuten muutamat vihreät mimosat väittävät? Käsittääkseni sukupuolen olettaminen on välttämätöntä yhteiskunnassa, jossa kuljetaan vaatteisiin verhoutuneina ja myös julkisesta alastomana esiintymisestä voidaan rangaista. Sukupuolta kuvaavat käsitteet ovat usein jo sinänsä vertauskuvallisia.

On hämmästyttävää huomata, kuinka vähän professorin asemassa oleva henkilö ymmärtää hermeneutiikasta, oikeusfilosofiasta ja tieteenfilosofiasta. Niin ei saisi olla, sillä jo juridiseen perustutkintoon sisältyy pakollisena yksi kurssi filosofiaa, ja myös vaaliehdokkaille pitäisi jatkossa järjestää pääsykoe.

Eduskunnan varapuhemiehen nuijaa käyttävä demarien Tuula Haatainen puolestaan paheksui Helsingin Sanomien hänelle petaamassa suuressa jutussa saaneensa tarpeekseen ”mölinästä” ja että ”puhe eduskunnassa on jo perustuslain vastaista”. Hänen kannanottoaan jakoi eteenpäin Kekkosen kollega Liisa Nieminen, joka vaati kansanedustajien eristämistä pariksi viikoksi pois täysistunnoista!

Hullunkurisinta tässä kansanvallan tallomisessa ei ole vain vasemmistopoliitikkojen omaksi oikeudekseen sosialisoima yritys päättää siitä, mitä kansan valitsemat edustajat saavat tai voivat ajatella ja sanoa. Kyseessä on viranomaisvallan, tuomiovallan ja niin sanottujen ”asiantuntijoiden” rikkomus Montesquieulta tunnettua vallan kolmijako-oppia vastaan. Sen mukaan pitää olla erikseen poliittinen valta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Vaatia jotakin ”kurinpalautusta” kansan valitsemille poliitikoille on eduskuntalaitoksen ja demokratian ylenkatsomista ja rätin viskaamista kansalaisten silmille.

Mikäli Haatainen, Kekkonen ja Nieminen ovat saaneet tarpeekseen ”mölinästä”, sittenpä olisi demareilla syytä tukkia omien kellokkaidensa, al-Taeen ja Husu Husseinin, suut. Sitä taas en voi missään tapauksessa vaatia, sillä haluan kaikkien kansalaisten tietävän, mitä he oikeasti ajattelevat. Eli enemmänkin saavat minun puolestani mölistä.


Arvaukset, oletukset ja tulkinnat kuuluvat demokratiaan ja tieteeseen

Edellä oleva päivänpolitiikan kommentointi oli tietenkin vain traileria oikeusfilosofisiin johtopäätöksiin, joihin tulen aivan pian käsiteltyäni Sebastian Tynkkysen tapausta tarkemmin.

Mitä oikein oli tapahtunut? Tuomio langetettiin Tynkkysen vuonna 2017 julkaisemasta kasvogalleriakuvasta ja tekstistä ”Terrorismi ei tunne uskontoa. Jos islamia ei lasketa.” Syytetty siis esitti kuvauksen, joka perustuu islamin ja terrorismin korkeaan korrelaatioon. Ei mitään erikoista uutta. Kyseessä oli väite, joka voidaan todeta tutkimuksistakin. Korrelaatio on todellakin vahvaa. Otetaanpa muutama fakta.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön raportin Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016 mukaan vuonna 2016 maailmassa tapahtui 11 702 terrori-iskua, joissa kuoli 25 621, loukkaantui 33 814 ja siepattiin 15 543 ihmistä (s. 4) Suurin osa iskuista oli muslimien tekemiä ja toteutettiin islamistisissa tai muslimienemmistöisissä maissa.

Europolin vuonna 2017 julkaiseman terrorismiraportin mukaan jihadistit murhasivat EU:ssa 135 ihmistä vuonna 2016, ja islamistisesta terrorista epäiltyjä otettiin kiinni 718 (s. 22–23).

Jos nämä tosiasiat eivät tuomioistuimia miellytä, vika ei ole viestintuojissa. Vika on niissä poliitikoissa ja virkamiehissä, jotka ovat sallineet tämän hirveän ongelman leviämisen Eurooppaan. Ja mitä sanotaankaan viestintuojien tulittamisesta?

Tynkkysen arviossa oli kyse tulkinnasta, joka koski islamin ja rikollisuuden välistä yhteyttä. Tulkintoja puolestaan ei voida koskaan osoittaa ehdottomasti oikeiksi mutta ei myöskään ehdottomasti vääriksi. Silti niitä pitää voida esittää, sillä ilman tulkintoja ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä eikä myöskään tiedettä.

Näin on tultu jälleen siihen jo edellä selittämääni tosiasiaan, että erilaiset tulkinnat ovat välttämättömiä kansanvaltaiselle yhteiskunnalle ja totuuden tavoittelulle. Ilman rajoittamatonta kriittisyyttä ei ole myöskään yhteiskunnallista totuutta. Sitä puolestaan ei voida löytää oikeussaleissa, joissa totuuden etsintää varjostaa rangaistusten uhka.

Ilmeisesti juuri tätä nuo tuomioita jakelevat juristit eivät dynamiittityhmyydessään ole yltäneet käsittämään. Tuskin ovat ymmärtäneet sitäkään, että ei ole erikseen myöskään ääri-islamia eikä islamia, kuten Terhi Kiemunkia (ps.) vaadittiin selventämään Tampereen käräjäoikeudessa. Islamin opin mukaan on vain yksi islam. Ja sen islamin vaikutusvaltaa myös jihadistinen terrori lisää. Käsittääkseni tuomitsemisen paikka olisi siinä: suoran väkivallan lietsonnassa.

Entä sitten spekulaatiot ja arvailut? Kuuluvatko ne sananvapauden piiriin? Totta kai kuuluvat, vaikka osuisivat väärinkin tai loukkaisivat jotakuta.

On mahdotonta ajatella, että esimerkiksi talouden piirissä ei saisi rankaisematta esittää arvailuja siitä, mikä yritys menee seuraavaksi konkurssiin. Arvailut, jotka koskevat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiiveja sekä rikoksia tehneitä henkilöitä ja heidän taustojaan, ovat samassa asemassa: täysin välttämättömiä poliittisten päätösten tekemiselle.

Myös oletuksia pitää voida esittää, sillä ilman hypoteeseja ei ole sen enempää tiedon kuin totuudenkaan tavoittelua. Nimenomaan Demla-juristien voisi odottaa ymmärtävän, että arvailut ja spekulaatiot kuuluvat demokratiaan, eikä ilman oletuksia ja hypoteeseja sekä niiden testaamista ole todellista tutkimusta.

”Vihapuheeksi” pyritään nykyisin määrittelemään viestien lähettäjien aikomuksista riippumatta kaikki sellainen, mikä herättää vihaa vastaanottajien omassa päädyssä. Tämä on hullua, sillä viestien merkityksen kannalta ratkaisevia ovat lähettäjien intentiot eli aikomukset ja tarkoitukset. Samasta syystä myös tekojen juridista tuomittavuutta pitää tarkastella oikeusprosesseissa tekijöiden näkökulmasta ilman, että uhreina pidettyjen sallittaisiin päättää siitä, mitä tekijä aikoi. (Tätä asiaa on tosin yritetty kumota muun muassa ”Suostumus2018”-hankkeessa, jossa ei ole ymmärretty tekojen tulkinnanvaraisuutta, ja kirjoitin aiheesta täällä.)

Edellä esittämäni valossa ei perusuomalaisia vastaan nostetulla syyttelyllä ja laajalti levinneellä tuomitsemisella ei ole vähäisintäkään logiikan eikä järjellisen ajattelun suojaa. Kyseessä ovat pelkät poliittiset oikeudenkäynnit, joilla tavoitellaan sinänsä järkevien ja moraalisesti perusteltujen poliittisten vaihtoehtojen poistamista markkinoilta.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisen teonteoreettiset edellytykset

Pohditaanpa sitten myös tuota ”kansanryhmää vastaan kiihottamista”. Jonossa on nimittäin ainakin neljä perussuomalaista ihmistä, joita raahataan käräjille poliittisista mielipiteistään. (Tanskassa eduskuntalaitoksen nimi on muuten ”kansankäräjät”, mikä vihjaa, että käräjöiminen pitäisi käydä oikealla foorumilla, eli politiikassa itsessään.)

”Kansanryhmää vastaan kiihotttamista” koskeva lainkohta (13.5.2011/511) lisättiin Suomen rikoslakiin vasta alle kymmenen vuotta sitten Euroopan ihmisoikeussopimuksen innoittamana. Laki on osoittautunut koeaikana huonoksi, sillä määritelmäkysymykset jätettiin avoimiksi, lähinnä kahdesta syystä. Demla-juristit halusivat laista löysän, jotta sitä voitaisiin käyttää poliittisiin oikeudenkäynteihin, kuten Neuvostoliitossa. Toiseksi, lain mielivaltaisuus johtuu siitä, ettei lain sisällöstä ja sen käyttämisestä instrumenttina syntynyt minkäänlaista yksimielisyyttä lakia valmisteltaessa.

Niinpä koko lain voisi kumota. Mikäli kumoaminen on EU:n ja (sinänsä harmillisten) kansainvälisten sopimusten puitteissa vaikeaa, myös soveltamisperiaatteiden tarkka määritteleminen voisi auttaa.

Keskeinen oikeusfilosofinen kysymys on, millä edellytyksillä epäilyn tai syytteen alainen teko voitaisiin tulkita rikoslaissa määritellyn kuvauksen täyttäväksi. Toisin sanoen, mikä liittäisi teon rikoslaissa tarkoitettuun tekoon?

Jo pelkkä kiihottamisen käsite kuuluu enemmänkin seksuaaliseen viitekehykseen ja antaa harhaanjohtavan sävyn poliittisen aiheen lähestymistavalle. Yleensä kyse on politiikan olemukseen kuuluvasta mielipiteiden kertomisesta ja kannatuksen tavoittelusta. Mutta en mene nyt laajemmalti siihen.

Ensinnäkin, teonteoreettisesti tärkeintä rikoksen tunnusmerkistön täyttymiselle olisi, että syytteenalaisessa teonaktissa ilmaistaisiin jokin imperatiivi (käsky, kehotus, yllyttäminen tai suostuttelu) kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon.

Toinen tärkeä edellytys on, että teolla olisi selvästi rajattu ja osoitettu kohde. Mikä tahansa kohde ei ole kansanryhmä.

Kolmas tärkeä asia on, että teolla olisi vaikutusta ja uhri, jonka voitaisiin osoittaa kärsineen teosta.

Neljäs (edellisestä seuraava) seikka on, että asia pitäisi nähdä asianomistajarikoksena, jota se ei nyt ole. Juuri tämä, eli uhrin puuttuminen ja vaikutuksia koskevan näytön poissaolo, ovat tehneet syyttelystä mielivaltaista. Relaatioloogisesti ajatellen teolle pitäisi aina osoittaa uhri, sillä kiihottaminen (käsky, kehottaminen, yllyttäminen, suostuttelu) on relaatio eli suhde, josta pitäisi osoittaa vähintään kaksi osapuolta.

Jo edellä esittämistäni kolmesta ensimmäisestä seikasta johtuu, että niiden puuttuminen on tehnyt käydyistä prosesseista poliittisia oikeudenkäyntejä ja annetuista tuomiosta makutuomioita.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemisen edellytykset

Entä mitä syyttäjän pitäisi osoittaa saadakseen aikaan rangaistuksen? Millä tavoin moitteen alainen teko tai epäilty rikkomus voitaisiin yhdistää kansanryhmää vastaan kiihottamiseen? Olen laatinut oheen listan tunnusmerkeistä, joiden tulisi täyttyä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan soveltaminen pitäisi rajata siihen, että sen perusteella voidaan tuomita vain, jos

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon,

2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,

3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,

4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,

5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,

6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,

7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,

8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,

9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja

10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi. Olen esittänyt asiakohdat ja niitä koskevat perusteluni myös verkkokirjassani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019, s. 127–128).


Kansanryhmien kielteinen kuvaaminen pakko sallia

Kohta 7 on tärkeä, sillä ainakin Jussi Halla-aho (ps.) on tuomittu pelkän esimerkkilauseen esittämisestä hänen havainnollistaessaan poliittisen korrektiuden tavoitteluun liittyvää kaksinaismoralismia. Teemu Lahtinen (ps.) puolestaan on tuomittu tuon aineiston toistamisesta tiedonvälitystarkoituksessa. Kohtien 5–6 ja 8–10 ehdot puolestaan ovat tärkeitä, jotta mitään tiedettä tai taidetta voidaan ylipäänsä tehdä.

Perusteluehdon (10) ohella on luettelossa mainittu kohta 5 erittäin tärkeä. Sen mukaan pelkkä kuvaaminen kiusallisella tavalla ei riitä kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkiksi. Se koskee kaikkia kansalaisia ja edellä käsittelemääni oikeutta vertauskuvalliseen kielenkäyttöön. Avoimeksi kaiken määrittelemisen jälkeen jää aina se, mitä esimerkiksi ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio on ja kenen mielestä.

Sebastian Tynkkynen on ilmeisen kiihottava, sillä häntä epäillään nyt kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kolmannessakin tapauksessa, jossa hän tuli kuvanneeksi jotakin asiaa jonkun mielestä epäsopivalla tavalla!

On mahdotonta ajatella, että ihmiset eivät saisi tai voisi lausua toisistaan epämiellyttävinä pidettyjä mielipiteitä. Vastaamatta jäisi tällöin kysymys, millä perusteella minkään tuomioistuimen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä kansalaiset toisistaan ajattelevat tai sanovat.

Sananvapaus on säädetty Magna Cartasta asti nimenomaan kansalaisen suojaksi esivaltaa vastaan. Sen olemus on vertikaalinen, eli suojata hallintoalamaisia viranomaisvallalta ja poliittiselta vallalta. Perustuslaillinen sananvapaus ei ole viranomaisten oikeutta rajoittaa kansalaisten keskinäistä viestintää, eikä rikoslaki puolestaan ole sellainen kilpi, joka olisi tarkoitettu suojaamaan kansalaisia toisiltaan heidän keskinäisissä horisontaalisissa suhteissaan tai kiistoissaan.

Nyt oikeuslaitos interventoituu yksilöiden välisiin kiistoihin ja suhteisiin. Se käyttää valtaa eräiden tiettyjen, lähinnä ulkomaalaisryhmien, puolesta sekä ottaa voimakkaasti kantaa heidän hyväkseen omia kansalaisiamme vastaan. Tämä saattaa kyseenalaiseksi oikeuslaitoksemme ainoan toimintaresurssin, jonka varassa se lepää: arvovallan, joka perustuu kansalaisten kunnioitukseen.

Kansanryhmien kuvaaminen negatiivisessa sävyssä on sallittava jo siksikin, että kukaan ei voi sitä kieltää, valvoa eikä estää. Vain ihmisjoukkojen sosio- ja psykodynamiikkaa täysin tuntematon henkilö voisi ajatella, että jotkin mielipiteet olisivat tukahdutettuina vaarattomampia kuin julki lausuttuina.

Historia osoittaa, että kielletyt mielipiteet tulevat yleensä julki moninkertaisella voimalla, ja niitä leimaa alusta asti kielletyn hedelmän houkutus. Sensuuri ei siis toimi etenkään sensuurin vaatijoiden omalta kannalta. Viestinnällistä Streisand-ilmiötä en käy tässä laajemmin selittämään.


Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös kumottava

Sen ohella, että kansaryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit olisi määriteltävä nykyistä tarkemmin, poliittinen tavoitteeni on kokonaan kumota uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös vanhentuneena ja vahingollisena.

Perustuslaillinen uskonnonvapaus ei edellytä uskonrauhan rikkomisesta rankaisemista. Uskonnonvapauteen sisältyy oikeus olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin. Koska uskonnot ovat rajuja vallankäyttäjiä, asia olisi nähtävä niin päin, että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden esittää vapaasti käsityksensä uskonnoista ja niihin kuuluvista. Kriittisyys voi olla myös uskontojen uhreille itselleen hyväksi.

Vääristynyttä on, että islamin arvostelu ja siinä piilevien väkivaltaisuuksien arvosteleminen tuomitaan Suomen oikeuslaitoksessa.

Myös uskonnonvapauden pitäisi koskea rajoituksetta vain sellaisia uskontoja, jotka itse hyväksyvät toisten ihmisten uskonnot, uskonnottomuuden ja muut elämäntavat. Koska islam ei sitä tee vaan ripustaa muun muassa homot hirteen islamistisissa maissa sharian perusteella, ei uskonnonvapaus voi koskea rajoituksetta islamia itseään. Tämä perustuu sekä kantilaiseen etiikkaan että kultaisen säännön etiikkaan, jonka mukaan ihmiset voivat vaatia toisiltaan vain sellaista, mihin itse ovat valmiit.

Vaikka uskonnot muodostavat omat tonttinsa, nuo tontit ovat kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, ja siksi uskontojen piirissä harjoitettava mielivalta on torjuttava valtiomme lainkäytössä.

Oikeuslaitoksen ei tulisi missään tapauksessa puuttua filosofien, tieteenharjoittajien eikä myöskään poliitikkojen yhteiskunnasta ja sen rakennetekijöistä esittämiin tulkintoihin eikä arvioihin. Muussa tapauksessa sellainen oikeuslaitos tekee itsestään kansalaisten silmissä hullun narrin, ja sama koskee myös sensuuria harjoittavaa valtamediaa.


Positiivista erityiskohtelua koskeva säädös kumottava

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän poistamisen ohella ehdotan ja suunnittelen myös monia muita lainuudistushankkeita. Sitä mukaa kun vihervasemmisto onnistuu Demla-juristiensa avulla säätelemään orwellilaisia lakeja, sen tulee vastaisuudessa tottua myös lakien kumoamishankkeisiin.

Olen ehdottanut sananvapauden suojaksi perustuslaillista sananvapauttamme täsmentävää lakia kansalaisten viestinällisistä oikeuksista, jossa kiellettäisiin verkkoympäristössä toimivia palveluntarjoajia ja sosiaalisen median ylläpitäjiä rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormeihin” vedoten (aiheesta kirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, s. 124).

Samoin lehtiä ja kustantamoita estettäisiin painostamasta tai sensuroimasta kirjailijoita ja toimittajia, kuten nyt tapahtuu. Esimerkiksi syrjinnästä kirjamessuilla tai kaupan alalla rangaistaisiin niitä, jotka diskriminoivat perussuomalaisia pitäen toimintaansa vieläpä jonkinlaisena hyveenä.

Vuonna 2014 säädetyn yhdenvertaisuuslain 9 § puolestaan antaa mahdollisuuden niin sanottuun positiiviseen erityiskohteluun, joka todellisuudessa johtaa käänteiseen syrjintään, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin ja katkeruuteen sekä kaunaan. Se on tasa-arvon periaatteiden ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, ja siinä on käännetty kumoon myös moraalifilosofinen ansaintaperiaate, jonka mukaan perusoikeudet kuuluvat ensisijassa ne tuottaneille kansalaisille itselleen sekä poliittisen vallanperimyksen kautta heidän jälkeläisilleen. Tällä vasemmistojuristien puliveivauksella on pyritty murentamaan poliittisen vallanperimyksen periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu jokaisessa maassa sen kantaväestölle.

Yhdenvertaisuuslain 9 § perustuu EU:n antamaan direktiiviin 2000/43/EY, joka mahdollistaa positiivisen erityiskohtelun mutta ei edellytä sitä. EU:kaan ei siis ole katsonut voivansa syyllistyä sellaiseen epäloogisuuteen, että se olisi vaatinut kyseisen säädöksen voimaansaattamista. Tämän estää useimmissa maissa yhdenvertaisen kohtelun periaate, myös Suomessa, jossa perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki ovatkin nyt ristiriidassa, ja konflikti pitäisi ratkaista perusoikeusmyönteisesti perustuslakia seuraten.

Nähdäkseni yhdenvertaisuuslain 9 § olisi kumottava yhdenvertaisuutta loukkaavana.

Edellä kuvatut ongelmat juontavat suureksi osaksi juurensa maamme EU-jäsenyydestä. Tämän toteaminen on tietysti tuskallista, sillä EU:n syyttäminen kansalaisten keskuuteen syntyneestä eripurasta saattaa vaikuttaa kliseiseltä.

EU on kuitenkin syypää lähes kaikkiin Suomen ja suomalaisten kärsimiin ongelmiin: maahanmuutto-ongelmiin, sananvapauden rikkomuksiin, viranomaisten mielivaltaan ja etääntymiseen kansasta, elitismiin, euron valuvioista johtuvaan julkisen talouden rahoituskriisiin, taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeuden menetyksiin, väestöpohjamme etnografiseen bastardisoimiseen, yksityistalouksien velkaantumiseen, ilmastonsuojeluahdistuksella kiusaamiseen, kantaväestön eripuraan ja eriarvoistumiseen, tuloerojen kasvuun, politiikan legitimaatiokriisiin, Afrikan ja Aasian väestöräjähdyksestä johtuvan ekokatastrofin maksattamiseen eurooppalaisilla, maataloutemme alasajoon, omavaraisuutemme heikentymiseen, kansainvälisen riippuvuuden kasvuun, ”uusliberalismiin”, globaalin ja ylirajaisen vallankäytön kasvuun, internatsismiin, alueelliseen eriarvoistumiseen, maaseudun autioitumiseen, keskittämispolitiikkaan, sosiaaliturvan koettuun ja väitettyyn heikentymiseen, viranomaisvallan kunnioituksen, arvovallan ja oikeusperustuksen luhistumiseen sekä siihen, että me suomalaiset joudumme anomaan EU-jäsenmaksuina maksamamme verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:sta kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Kun Suomen vuoden 1999 perustuslaissa kansalaisen perusoikeudet ulotettiin EU:hun liittymisen hurmoksessa koskemaan kaikkia maassa oleskelevia, tämä on nykytilanteessa osoittautunut suureksi virheeksi. Juuri siksi nyt sanotaan, että Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Ei voikaan, eikä myöskään pidä olla. Niinpä kyseinen lainkohta olisi viipymättä korjattava ja saatettava perusoikeudet (etenkin oikeus sosiaaliturvaan) koskemaan vain Suomen kansalaisia. Mikäli näin ei tehdä, joutuvat kansallinen etu ja perustuslakimme ristiriitaan, jonka tuloksena on poliittista vallankäyttöä koskeva sovittamaton ja perinpohjainen kriisi.

Oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet sanoi radion vaalikeskustelussamme keväällä, että persut romuttavat Suomen oikeusvaltion. Asia on täysin päinvastoin. Biaudet’n kaltaiset paperipainot itse murentavat yhteiskuntamme oikeusperustuksen saatuaan ohituskaistan muun muassa vähemmistövaltuutetun virkaan ilman laissa määriteltyä muodollista kelpoisuutta, pelkän poliittisen erivapauden turvin. Siinä näyttöä ”positiivisesta erityiskohtelusta”.

Kyseessä on kuitenkin vielä paljon enemmän. Vaakalaudalla on koko maamme tulevaisuus. Oikeusvaltio ja yhteiskuntamme oikeusperustus hajoavat nimenomaan silloin, kun valtio ja oikeuslaitos kohtelevat kaltoin sekä syrjivästi omaa kantaväestöämme, jolta valtiomme legitimaation pitäisi olla lähtöisin.


Lähteet

Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016. Published by National Consortium for the Study of Terrorism and Responses to Terrorism. Baltimore: A Department of Homeland Security Science and Technology Center of Excellence Based at the University of Maryland, 2017.

European Union Terrorism Situation and Trend Report 2017. The Hague: European Union Agency for Law Enforcement Cooperation, 2017.

---

Päivitys 7.11.2019

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä jätti tänään lakialoitteen kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan muokkaamiseksi siten, että rangaistaviksi jäisivät vain rikoksella uhkaaminen ja rikokseen yllyttäminen. Tiedon ja mielipiteiden julkaiseminen ja esilläpito eivät olisi lakiesityksen mukaan rangaistavia. Tätä vaativat tiedon ja mielipiteiden tulkinnanvaraisuus sekä niiden yleinen määrittelemättömyys.

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”#Suostumus”-aloitteen punaviherburkaan?

Eduskunnan istuntosalissa pulistaan ”#Suostumus”-kansalaisaloitteesta, jonka vihervasemmistolainen hallitus on päättänyt juntata läpi. Mikroskooppisen pienten ”tasa-arvo-ongelmien” sijasta huomio kannattaisi kiinnittää esimerkiksi Oulun raiskaustapausten tosiasiallisiin syihin, niin kuin dosentti Edward Dutton erinomaisessa uudessa kirjassaan (aiheesta täällä). Ainakaan ei pitäisi toimia tavalla, joka entisestään pahentaa miesten tasa-arvo-ongelmia miessukupuolen tappioksi.

Raiskausongelma on räjähtänyt käsiin nimenomaan maahanmuuttotulvan myötä, kun turvapaikanhakijat ovat raiskanneet suuren määrän naisia ja lapsia Euroopan maissa. Espanja, Britannia, Saksa, Ruotsi ja Kypros (kaikki maahanmuutosta paljon kärsineitä maita) eivät olisi todennäköisesti koskaan säätäneet suostumusaloitteen mukaista lakia, jos vierasperäiset maahantunkeutujat eivät olisi aiheuttaneet raiskaustsunamia, jolla ilmeisesti on eräs tietty yhteys lähtömaiden kulttuuriin.

Niinpä pitäisi puhua aidasta eikä aidan seipäistä. Suomen poliittinen vihervasemmisto pitää päällään näkymätöntä henkistä punaviherburkaa ja haluaa pukea siihen muutkin. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston mimosat larppaavat seksuaalisesti ”liberaaleina”, mutta toisesta suupielestään he ovat valmita takomaan seksuaalisesti aloitteellisille ihmisille ankaria tuomioita, jotka kuolettavat pois jopa feministien itsensä vaahtoamat vapaudet. Esimerkiksi Li Andersson (vas.) on mainostanut olevansa huolissaan nuorten miesten koulusyrjäytymisestä, vaikka vihervasemmiston feministit ovat itse huonontaneet miesten asemaa innosta pinkeinä kuin solttupoikien pallit.

Tosiasiassa raiskausongelma ei ole polttava muutoin kuin maahanmuuttajien tekemien väkivallantekojen vuoksi. Tavallisia suomalaisia ihmisiä kurittamalla tehdään seksuaalikäyttäytymisestä entistäkin pelonsekaisempaa, naisrauhasotilaiden korkokengillä poljetaan miesten kulkusia, ripustellaan sähköpaimenia ihmisten välille ja aiheutetaan yleisen ahdasmielisyyden leviämistä yhteiskuntaan. Sellainen aloite ei ole mikään suostumusaloite vaan kosmonautinkolea kieltäytymisaloite, ja pihtaus on pois pihtareilta itseltään.

Koska asia on ajankohtainen, julkaisen ajantasaistettuina 25 perustettani sille, miksi ”#Suostumus”-kansalaisaloitetta ei pidä edistää eikä siihen suostua.


”#Suostumus2018” -aloitteen taustaa

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela käynnistivät yhdessä kolmannen allekirjoittajan, Sini Al-Musawin, kanssa vuoden 2018 alkupuolella kansalaisaloitteen ilman selvää suostumusta tapahtuneiden sukupuoliyhdyntöjen määrittelemiseksi raiskauksiksi.

Nykyisin raiskaus on toisen pakottamista sukupuoliyhteyteen käyttämällä fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Raiskauksen määritelmää on jo aiemmin laajennettu niin, että raiskaus on kyseessä myös silloin, jos henkilö on kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

”#Suostumus2018” -hankkeen tavoitteena on kiristää seksuaalisen käyttäytymisen normiruuvia niin, sukupuoliyhteys ilman toisen suostumusta olisi raiskaus.

Hanke sai tarvittavat 50 000 allekirjoittajaa syksyllä 2018, ja lakialoitteen alullepanijat päättivät siirtää eduskunnalle antamisen vaalien yli toiveenaan, että sen kannattajat saisivat hyväksymiseen riittävän enemmistön istuntosaliin.

Mikä sitten ”#Suostumus2018”-kansalaisaloitteessa on vääristynyttä ja miksi hanketta ei pitäisi edistää eikä hyväksyä?


Oikeudelliset ja teonteoreettiset perustelut

1) Suostumuksen tai suostumattomuuden todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta luotettavasti. Suostuminen tai suostumattomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen ilmaistaan usein ei-kielellisesti ja ei-todisteellisesti. Seksuaaliseen kanssakäymiseen ryhtymistä ”ilman selvää suostumusta” ei voitaisi kriminalisoida luotettavan näytön hankkimisen vaikeuden vuoksi.

2) Suostumusajattelun prosessioikeudellinen puutteellisuus on ilmeistä myös toiminta-aktin intentionaalisuuden osalta. Oikeudellisessa ajattelussa tekoa tarkastellaan tekijän tarkoitusten, kuten tahallisuuden tai tahattomuuden, näkökulmasta. Tämä on tärkeää, sillä onhan tahaton kuolemantuottamuskin aivan eri asia kuin vakain aikein tehty murha. Jos huomio kiinnitettäisiin tekijän tarkoitusten sijasta uhrina pidetyn mielipiteisiin, uhrilla olisi mahdollisuus (a) muuttaa mielipidettään tuuliviirin tavoin teon jälkeen ja (b) päättää siitä, mitä tekijä ajattelee! Näin ”rikoksen” määritteleminen siirrettäisiin tekijän tarkoituksista hänen kykenemättömyyteensä lukea uhrina pidetyn ajatuksia. Tämä puolestaan olisi vastoin vuorovaikutuksen olemusta, sillä ihmiset eivät yleensäkään ole meedioita, jotka voisivat arvata toistensa tahtotiloja täydellisesti.

3) Mikäli suostumusajattelu hyväksyttäisiin, raiskauksen uhriksi laittautuneilla tai päätyneillä olisi seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen mahdollisuus väittää sukupuoliaktin tapahtuneen tahdon vastaisesti. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos uhreina pidetyt ovat tyytymättömiä seksiin tai haluavat esimerkiksi kostaa kaunojaan kumppaneilleen. Koska tarkastelu olisi siirretty tekijän tarkoituksista uhrina pidetyn tahtotilaan, tämä antaisi kaiken vallan asioista päättämiseen uhrina pidetyn käsiin. Syyttäminen ja oikeuskäsittely tuottaisivat tuomioita automaattisesti, sillä oikeudessahan ollaan juuri siksi, että uhriksi väitetyllä on kielteinen näkemys seksuaalisesta kanssakäymisestä syytetyn kanssa. Tuomion saamiseksi voisi käytännössä riittää uhrin asemassa olevan ilmoitus oikeudelle. Oikeudellisessa ajattelussa ei todistusaineistona voida kuitenkaan pitää uhrin omaa mielipidettä, joka on kaiken lisäksi voinut muuttua mielivaltaisesti.

4) Suostumusajattelu voisi olla kielteistä myös uhrin roolissa olevan omalta kannalta. Ihminen voi suostua mihin tahansa esimerkiksi ollessaan lapsi. Suostumusaloitteen hyväksyminen heikentäisi uhrin oikeusturvaa, sillä subjektiivista suostumista voitaisiin pitää myös positiivisena näyttönä siitä, että oikeutus kanssakäymiseen joka tapauksessa on, vaikka teko ei olisikaan objektiivisiin arviointiperustein hyväksyttävä.

5) Raiskauksen yrityksenä voidaan jo nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön puitteissa pitää kanssakäymisen päättymistä toisen kieltäytymiseen, jos uhrina pidetyn ”ei”-sanaa pidetään merkkinä seksuaalisesti aloitteellisen väkivaltaisesta suhtautumisesta. Tällöin toisen osapuolen kieltäytyminen ikään kuin tuottaa toisen tekemän raiskausyrityksen, mikä on loogisesti kestämätöntä. Kiellon vahvuus ei aiheuta tai ilmennä toisen ihmisen teon voimistumista, niin kuin kieltotaulujen ripustelu ei yleensäkään aiheuta sitä, että teonakti voimistuisi.

6) Vastuuta tai päätäntävaltaa määrätä omista tekemisistä ei pitäisi muissakaan yhteyksissä ulkoistaa tai siirtää tekijältä toisille yksilöille tai yhteiskunnalle. Vastuu voi olla tekijällä vain, mikäli hänet nähdään päätäntävaltaisena asiasta. Jos päätösvalta siirrettäisiin uhrin asemassa olevalle, hänelle kuuluisi itse asiassa kaikki vastuu raiskatuksi joutumisesta mutta toisaalta myös seksuaalisen kanssakäymisen onnistumisesta. Tässä tapauksessa uhri voisi olla itse syyllinen kaikkeen ja vastuussa kaikesta.

7) Seksuaalisen kanssakäymisen kyseessä ollessa toiminnan luonne tukee vastuun ja vallan mieltämistä yhteiseksi ja jaetuksi eikä syyllistävästi: jommankumman viaksi. Todistelutaakkaa ei pidä kuitenkaan jakaa osapuolten kesken juridisesti. Mikäli suostumuksen todistelutaakka jaettaisiin niin, että myös rikoksesta epäillyn tulisi todistaa, että rikosta ei ole tapahtunut, kyse olisi seksuaalisen vallan lukitsemisesta uhriksi laittautuneen käsilaukkuun asioissa, jotka eivät alkuunkaan ole todistettavissa.

8) Suostumusajattelun ongelmallisuus koskee myös ”avioliitossa tapahtuvaa raiskausta”, joka on jo kriminalisoitu Suomessa. Asian ollessa virallisen syytteen alainen rikos, syyttäjä voi nostaa syytteen uhrin vastustuksesta huolimatta, mikäli ”julkinen etu” sitä vaatii. Tämä merkitsee julkisen vallan tunkeutumista ihmisten makuuhuoneisiin ja on vastoin avioliiton olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumista myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’ on ristiriitainen käsitekyhäelmä. ”Avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” saattaminen rangaistavaksi oli ympyrän neliöimistä ja vastoin avioliiton ideaa, sillä suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo avioliiton solmimisen yhteydessä. Mikäli jompikumpi sittemmin peräytyy lupauksestaan eikä suostu seksiin vaan alkaa syyttää toista raiskauksesta, hän tulee itse rikkoneeksi antamansa lupauksen tai suostumuksen. Avioliiton näkökulmasta rangaistavana tai vähintään moitittavana voitaisiin pitää suostumattomuutta seksiin.

9) Suostumuksen puuttumisen ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi ovat pahasta viedessään osapuolilta mahdollisuuden keskinäiseen sovitteluun ja anteeksiantoon. Osapuolilla pitäisi olla mahdollisuus myös katua seksuaalisen kanssakäymisen epäonnistumista, joten rikosoikeudellinen lähestymistapa muistuttaa herkkyydeltään giljotiinin terää.


Oikeussosiologiset, psykologiset ja kriminaalipoliittiset perustelut

10) Myös hankkeen sosiologinen ja psykologinen puoli on huteralla pohjalla. Suostumuksen vaatimisella pidätettäisiin seksuaalinen valta suostumattomalle osapuolelle, ja toinen (yleensä mies) ehdollistettaisiin tai taivuteltaisiin anomaan tai kerjäämään seksiä, mikä kumoaisi miehelle ominaisen valloittajan tai suorittajan roolin seksuaalisessa kanssakäymisessä. Tämä kohtelisi kaltoin miessukupuolta, joka heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemuksen vuoksi on aina se aloitteellisempi osapuoli ja siksi alttiimpi joutumaan myös syytetyn penkille. Se entisestään pahentaisi miesten kokemia tasa-arvo-ongelmia, vähentäisi seksuaalista aloitteellisuutta ja siten todennäköisesti myös nautinnon määrää yhteiskunnassa.

11) Seksuaalisesta aloitteellisuudesta arvosteleminen on psykologisesti epäviisasta, sillä jatkuvan kurinpidon vuoksi aloitteet sammuvat helposti pois. Seksuaalisten aloitteiden tekijä ottaa suuren riskin altistaessaan itsensä torjutuksi tulemiselle. Torjuminen puolestaan vaikuttaa tuhoisasti, kun kieltely ja rangaistusfetisismi ovat muodostumassa yleisasenteiksi ”#Metoo”- ja ”Suostumus2018”-tyyppisten hankkeiden kautta. Seksuaalisten aloitteiden kohteena olevat voisivat tuntea itsensä imarrelluiksi ja kiittää aloitekykyisiä ihmisiä siitä, että heitäkin vielä on.

12) Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, kun ihmisten luonnollinen käyttäytyminen saatetaan vähä vähältä rangaistavaksi. Rikollisuus ei ole kuitenkaan vähentynyt niissä maissa, joissa langetetaan ankaria rangaistuksia, vaan juuri niissä rikollisuus laajimmin kukoistaa. Ankarat rangaistukset ovat tietenkin seuraus rikollisuudesta, mutta niillä ei ole onnistuttu kitkemään rikollisuutta pois. Myös rikollisuus voi seurata, lisääntyä tai pahentua ankarasta rangaistavuudesta. Kovien rangaistusten vuoksi yhteiskunnan oikeusperustus voidaan kokea vääräksi, jolloin rikollisuus koetaan oikeudenmukaisena ja kasvaa siksi.

13) Lähes kaikissa intohimorikoksissa rangaistusasteikon kiristäminen on väärä keino myös toivottujen käyttäytymisvaikutusten aikaansaamiseksi. Osoitettu on, että rangaistavuuden laajentamisella ja rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole käyttäytymistä ohjaavaa pelotevaikutusta. Ihmisethän eivät tee intohimorikoksia vapaan harkintansa perusteella vaan siksi, että he kokevat ne välttämättömiksi. Oikeusministeriön vuonna 2018 julkaisemassa arviomuistiossa todetaan (s. 32):

”Kriminaalipoliittiseen tutkimustietoon perustuva vakiintunut käsitys on, että rangaistustason muutoksilla ei voida merkittävästi ohjailla rikollisuuden määrää. Suurtenkin rangaistustasoon tehtyjen muutosten vaikutukset jäävät yleensä hyvin vähäisiksi, eikä niiden vaikutusta rikollisuuteen kyetä välttämättä käytännössä havaitsemaan jälkikäteen.” Näin ollen ei voida puoltaa rangaistavuuden lisäämistä.

14) Koska intohimorikoksissa ihmiset toimivat halujensa ja tarpeidensa ohjaamina, ei myöskään rankaiseminen ole oikeudenmukaista. Kiinniotetut, pidätetyt, feministien läksytyksessä piestyt ja rangaistuksiin tuomitut miehet eivät voi ehkä alun alkaenkaan toimia täysin harkitusti, analyyttisesti ja suunnitelmallisesti, kuten omaisuus- ja talousrikolliset, joilla on vaihtoehtoja ja jotka siten ovat vastuussa teoistaan. Sen sijaan seksuaalisesti aktiiviset ihmiset voidaan nähdä myös itse omien intohimojensa uhreina, ja rangaistusten preventiivinen eli ennakolta eliminoiva pelotefunktio jää vähäiseksi.

15) Oikeussosiologisen ja kriminologisen tutkimuksen valossa rangaistavuus kasvattaa ihmisille rikollisen identiteetin ja siten lisää rikollisuutta. Tämä näkyy kasvatuksessa, kun pojille manipuloidaan kielteinen minäkuva seksuaalisuudesta syyllistämällä ja aloittellisuutta paheksumalla. Myös rangaistusten retributiivinen eli tilejä tasoittava sovitusvaikutus voi kääntyä yhteiskunnan vahingoksi, kun oikeus koetaan kostoksi, johon vastataan uudella kostolla. Myöskään eristäminen ei tue yhteiskuntakelpoisuutta vaan vähentää sitä.

16) Tuomiomielen ja moralismin leiskuessa ei pitäisi luoda järjestelmää, joka vain tuntuu siltä, että se vähentää rikollisuutta, vaikka se tosiasiassa lisääkin sitä. Parempi olisi pysyä järjestelmässä, joka vähentää tai rajoittaa rikollisuutta, vaikka se ei vaikuttaisi tekevän niin. Tärkeimmässä asemassa on seksuaalinormien säilyminen länsimaisina ja perusteiltaan vapaamielisinä.


Filosofiset ja vuorovaikutusteoreettiset perustelut

17) Seksuaalisessa kanssakäymisessä voi luonnollisesti tapahtua väärinkäsityksiä, tulkinnat ovat erilaisia, tahtotilat voivat muuttua ja osapuolten kokemat merkitykset vaihtelevat. Erimielisyyden mahdollisuuden poissulkeminen ja väärinkäsityksistä tai epävarmuudesta rankaiseminen eivät edistä ymmärtämistä vaan syventävät väärinkäsityksiä.

18) Seksissä on kyse kontaktin luomisesta, jonka alkuehtoja ei voida palauttaa pelkkään kieleen eikä johdella suostumusta tai epäsuostumusta yksiselitteisesti kuvaavista lauseista. Kontakteja luodaan tanssilavojen todellisuudessa esimerkiksi koskettelemalla, mikä olisi hyväksyttävä eikä paheksua asiaa iltapäivälehtien ja muiden moraalialarmnistien kannanotoilla, jotka ovatkin alkaneet muistuttaa kirkkotätien käsityksiä. Myös ”sopivuuden” rajaa on etukäteen mahdotonta määritellä, sillä kyse on joka tapauksessa kokeilemisesta ja tunteiden testaamisesta. Näin ollen myös väärinkäsitykset ovat mahdollisia, eikä niitä pidä alistaa rangaistusten uhalle. Seksiin päädytään, jos päädytään. ”Selvän suostumuksen” tiedustelu vaikuttaisi tökeröltä lähestymistavalta ja varmalta tavalta olla päätymättä mihinkään kanssakäymiseen.

19) Kontaktin luomisen ehdot, tilanteet ja rajat eivät ole yksiselitteisesti eivätkä kielellisesti määriteltävissä niin, että aihe voitaisiin ylipäänsä sisällyttää juridiseen keskustelukehykseen. Kyse olisi silloin ”elämismaailman kolonisaatiosta”, eli julkisen vallan tunkeutumisesta ihmisten yksityiselämään.

20) Filosofisesti katsoen ”suostumus” kuuluu aivan muuhun kuin seksuaaliseen, romanttiseen tai eroottiseen sanastoon. Se kytkee seksuaalisuuden normatiiviseen diskurssiin. Se liittyy aseksuaalisuuden, pidättäytymisen, torjunnan ja itse itsensä tai toinen toisensa rankaisemisen rekisteriin, jossa ei tunneta intohimoja.

21) Seksi kuitenkin on halua ja intohimoa, ja vaarana on, että ”#Suostumus2018”-hankkeen mukainen pyytelemään ja anelemaan taivutteleminen vaikuttaisi seksiin kahlitsevasti ja kuolettavasti. Kriminalisointi jatkaisi seksuaalisen kanssakäymisen siirtämistä intohimon, tarpeiden ja halujen maailmasta normatiiviseen viitekehykseen ja edistäisi siten seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vaarallistamista. Vaarassa on tietenkin myös halukkuus pariutumiseen, perheiden perustamiseen ja lisääntymiseen, ja tuloksena on yksinäisyyttä, happamuutta ja kurjuuden kokemuksia.

22) Moraalifilosofisesti tuomittavina voidaan pitää vain sellaisia tekoja, jotka ovat haitallisia tai jotka ovat sinänsä pahoja. Nykyisenä hyvän ja pahan tuolle puolen päätyneenä aikana katsotaan, että moraalista oikeutusta pitää arvioida vain haitallisuuden tai hyödyllisyyden perusteella. Jos teosta ei ole osoitettavissa selvää haittaa, se ei ole moraalisesti tuomittava. Ja vaikka haittaa olisikin, sekään ei vielä riitä tuomittavuuden perustaksi, sillä lähes kaikista teoista, joista on iloa tai hyötyä, voi olla jotakin haittaa. Eihän autoiluakaan kielletä siksi, että siitä voi olla suurta haittaa kuolonkolarien ja ilmansaasteiden vuoksi. Sama pätee seksuaalisuuteen. Myös seksuaalisuuden kriminalisoimisessa pitäisi olla maltillinen, sillä seksi on nautinnon lähde ja olennainen osa ihmisten itsetuntoa. Itsetunnon ongelmia ei pitäisi pyrkiä lääkitsemään toisiin ihmisiin kohdistuvalla uusmoralismilla, joka karkottaa kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä.

23) Seksin kahlitseminen ilmaisee uustaistolaista yleisnäkemystä, jonka mukaan sosialismi ajattelee yksilöiden puolesta ja valtion pitää päättää myös yksityisten kansalaisten petipuuhista. Sen sijaan poliittisessa oikeistossa katsotaan perinteisesti, että yksilöt ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse, ilman valtion holhousta ja väliintuloa. Vihervasemmistossa vallitsee näkemys, että valtion täytyy ohjata yksilöiden elämää, kun taas oikeistossa ajatellaan, että valtio pitää alistaa yksilöiden palvelijaksi eikä yksilöitä valtioiden kontrolloitaviksi. Sukupuolielämän alueelle levitessään vasemmistolainen yleisasenne johtaa elämänalueista intiimeimmän ja yksilöllisimmän eli seksuaalisuuden huomaamattomaan ja vähäeleiseen sosialisointiin.

24) ”Metoo”- ja ”Suostumus2018”-hankkeet näyttävät pitävän tavoitteenaan rankaisemista eivätkä ymmärtämistä ja oikeudenmukaisuutta. Yltiölegalismi on seksin kyseessä ollessa yhtä turhaa ja haitallista kuin viisarin värähdyksiä tarkkaileva oikeuspositivismi on nopeusrajoitusten ylitysten kyttäilyssä kesäisillä, tyhjillä ja aurinkoisilla teillä. Yleensäkään ei pitäisi kriminalisoida asioita, joita ei voida valvoa eikä selvien määritelmien puuttuessa myöskään noudattaa vaan joista voidaan ainoastaan kurittaa ja rangaista. Tällainen on tietysti myös vihervasemmiston ajatuspajoissa taottu käsite ’vihapuhe’.

25) Seksuaalisuus ei tarvitse kuluttajansuojalakia, sillä kanssakäyminen on ”kahden kauppaa”, jossa kummallakaan henkisesti kypsällä ihmisellä ei ole moraalista oikeutta moittia eikä kiittää vain toista osapuolta aloitteellisuudesta, erehdyksestä tai yhteisestä epäonnistumisesta. On toivottavaa, että seksuaalinen kanssakäyminen perustuisi molemminpuoliseen, tai mikäli kumppaneita on useita, kaikinpuoliseen yhteisymmärrykseen. Se, että vihervasemmiston neidit eivät osaa harjoittaa seksiä ilman juridista sääntökirjaa, ei saa merkitä, että heidät pitäisi päästää päättämään siitä, kuinka muiden ihmisten pitää elää.

Edellä lausutusta seuraa, että ”#Suostumus2018”-aloitetta ei pidä edistää eikä hyväksyä. Mikäli lakialoite etenee, se on hylättävä.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi