Filosofia tarvitsee inhimillistä otetta

Julkisessa sanassa esitetään usein näkemys, että filosofian pitäisi olla nykyistä arkipäiväisempää ja vastata aikamme poliittisiin ongelmiin tai edes pystyä keskustelemaan niistä. Kyseinen vaatimus huudetaan yleensä Suomen Akatemian ja yliopistojen suuntaan.

Lukuisista yhteiskuntatieteille ja -filosofialle pyhitetyistä palatseista huolimatta filosofit ovatkin liian harvoin pystyneet sanomaan mitään ajankohtaisista poliittisista ongelmista. Esimerkiksi Helsingin yliopiston raskaasti rahoitetusta yhteiskuntatieteiden tutkimusyksiköstä ei ole kuultu pihaustakaan tärkeiden poliittisten kysymysten käsittelemiseksi, ei myöskään filosofian laitoksilta.

Tämä on sitten avannut tilaisuuden muutamille filosofeille, jotka ovat omin toimin lähestyneet poliitikkoja ja myyneet heille näkemyksiään poliittisten ideologioiden rakennusaineeksi.

Akatemioiden muurien taakse linnoittautuneet ovat puolestaan vastanneet, että filosofian pitäisi olla tieteellisempää ja julkaisutoiminnan pitäisi perustua akateemiseen vertaisarviointiin! Samaan hengenvetoon he ovat esittäneet kannanottoja muiden muassa Sokrateen, Spinozan, Kierkegaardin, Sartren, Wittgensteinin tai Heideggerin filosofian esimerkillisyydestä, vaikka kukaan näistä filosofeista ei julkaissut vertaisarviointikäytännön piirissä mitään.

Tämä johtuu siitä, että hekin tiesivät, mitä vertaisarviointi ja filosofian tieteellisyys merkitsevät. Ei ole olemassa mitään vertaisarviointia, sillä virantäyttö,- julkaisu- ja asiantuntijamenettelyjen osapuolet eivät ole koskaan vertaisasemassa vaan valta-asemassa. Niin sanotut asiantuntijat voivat läimäyttää salusiinien takaa niin kovaa kuin haluavat ja kiistää filosofian merkityksen ja arvon, sikäli kuin ovat eri mieltä. Ja joka päivä niin myös tapahtuu, sillä asiantuntijoiksi etsitään usein nimenomaan viholliset, kunhan pahaa tahtoa riittää.

Ketä siis uskoa? Niitäkö, jotka haluavat avata filosofiaa poliittisen elämän suuntaan, vai niitä, joka penäävät filosofian alistamista entistä tiukemmin akateemiselle toiseudenvaraisuudelle ja riippuvuudelle? Riippuvuus on vapauden vihollisista pahin, ja juuri sen jokainen oikea filosofi tietää.

Myös ”menneiden hyvien aikojen” perään haikailijat syyllistyvät tietynlaiseen auktoriteettiuskoisuuteen. Jo 1990-luvulla analyyttiset systeemifilosofit koettivat professorivallan turvin karkottaa suomalaisesta yliopistofilosofiasta siellä elämänmerkkeinä esiintyneet eksistenssifilosofit, fenomenologit ja hermeneutikot sekä halveksuivat niin postmodernisteja kuin dekonstruktionistejakin (lisätietoja tästä). He esittivät myös laajoja jeremiadeja ja vaikerointeja entisistä ajoista, jolloin Georg Henrik von Wright oli voimissaan pitäen yllä sitä heidän mielestään ”ainoaa oikeaa” esseistiikkaa.

Analyyttiset systeemifilosofit yrittivät karistaa yhteiskunnalliset tulkinnat ja kannanotot pois filosofiasta, vaikka he toisaalta ihailivat niitä esimerkiksi von Wrightin tuotannossa. Mielestäni kyseisenlaiset näkemykset ovat, paitsi lamentaatiomaisia, myös aiheettomia. Muiden muassa von Wright sai mainetta siksi, että hänkin toimi melko omavaltaisesti, ja suomenruotsalaisena hän kuului vähemmistöön, jonka ei tarvinnut jäädä tuleen makaamaan, vaan hän saattoi siirtyä turvaan ei-kenenkään maalle.

Mielestäni tieteellisen filosofian pahin uhka ei ole nykyään se, että julkaisukäytännöt ovat vapautuneet tai että filosofiakäsitys on avartumassa pois analyyttisen systeemifilosofian ahdaskatseisesta otteesta. Pahin uhka filosofialle on sen puoluepolitisoituminen.

Myös vertaisarviointi on perimmältään puoluepoliittista. Se on samanlaista kuin vasemmistoliittolaiset pakotettaisiin lähettämään julkaisunsa kokoomuslaisten arvioitaviksi ennen niiden päästämistä julkisuuteen, tai kääntäen: kokoomuslaisten pitäisi anoa julkaisulupaa Vasemmistoliiton puoluetoimistosta. Näin läpi ei voisi päästä mitään, millä on merkitystä, eivätkä ihmiset voisi edustaa omaa itseään.

Juuri siksi niin sanottuihin referoituihin tieteellisiin aikakauslehtiin, jotka toteuttavat objektivoivaa ja luonnontieteellistä ihannetta, päätyykin rahisevan kuivia julkaisuja. Ne on kuohittu ja sensuroitu niiden kiertäessä kädestä käteen ennen julkaisemista akateemisessa vertaisarviointiprosessissa. Lopputulos on valmista vietäväksi riiheen. Ainoat persoonan ilmaisut noissa jutuissa ovat kirjoittajan etu- ja sukunimi.

Suomessa, kuten kaikkialla muuallakin, tarvitaan yhteiskuntaan osallistuvaa filosofiaa, jota ei ole tehty mitäänsanomattomaksi akateemisissa mankeleissa mutta ei myöskään kytketty poliittisten puolueiden talutusnuoraan. Esimerkiksi Helsingin yliopiston filosofian ainelaitoksilla toimii useita virkaan nimitettyjä henkilöitä, jotka ovat puoluepoliittisesti sitoutuneita. Yleensä sitoumus on voimassa poliittista vasemmistoa edustaviin puolueisiin. Ilmeisesti sitä pidetään siellä jonkinlaisena tieteellisenä ansiona.

Sekä akateemiset systeemiteoreetikot että filosofiansa poliittiset kaupustelijat ovat molemmat pudonneet samasta puusta: he ovat teknokraattisen ajattelun edustajia. Sen asemasta filosofia tarvitsee inhimillistä ja elämää ymmärtävää otetta.

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta

Björn Wahlroos ja Ruotsin kuningas olivat metsällä ja näkivät pellonlaidassa tuntemattoman otuksen, jolloin Wahlroos kohotti aseensa ampuakseen.

”Älkää ampuko, minä en ole hirvi!”, huusi pellon laidassa oleva ihminen, jolloin Wahlroos ampui hänet kuoliaaksi.

Kuningas kysyi sitten Wahlroosilta: ”Miksi ammuit? Hänhän huusi ’Minä en ole hirvi!’”, jolloin Wahlroos vastasi:

”Ahaa, minä kuulin, että hän huusi: ’Minä olen hirvi!’”

Tätä tarinaa ei löytynyt Tuomo Pietiläisen ja työryhmän kirjoittamasta Wahlroos-elämäkerrasta, joten kyseessä täytyy olla kokonaan uusi aines. Rauhoitan kuitenkin lukijaa: en aio nyt arvioida kyseisen kirjan sisältöä. Totean teoksen ainoastaan paljastaneen, että mitään paljastettavaa ei ollut.

Kirja-arvioni tulisi joka tapauksessa liian myöhään ja vieläpä kahdella tavalla. Ensinnäkin siksi, että nykymaailmassa arvostelujen pitää ilmestyä jo ennen kuin teos ehtii myyntitiskeille. Sillä asia on niin, että sähköisen median nopeus on muuttanut myös ajattelemisen pelkäksi kirjallisuuden myynti- ja markkinointijärjestelmäksi, jossa kirjallisen teoksen tehtävänä on tukea henkilön omaa esillä oloa.

Toiseksi, varsinainen kirja-arvio olisi turha siksi, ettei arvioitava teos tosiaankaan sisältänyt mitään sellaista, mitä taloushistorian tuntijat eivät tietäisi vanhasta muististaan. Tässäkin ilmiössä kiintoisampaa on ilmiö itse kuin sen päähenkilö tai yksikään osapuoli. – Mihin siis elämäkertoja tarvitaan? Kuinka ne vaikuttavat ja mihin? Kuka niistä hyötyy ja kuka ei? Kenelle voi olla haittaa vai onko kenellekään? Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa, minkä verran ja mitä se kaikki maksaa? Kuka sanoo viimeisen sanan?


Kiiltokuvamaista historiaa

Suomessa on julkaistu viime vuosina useita varakkaiden yritysjohtajien elämäkertoja. Antti Piiposta ilmestyi jokin aika sitten elämäkerta, samoin Pekka Herlinistä, ja Jorma Ollilan elämäkerta tuli painosta tällä viikolla. Minä näen Roope-sedän, Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin käyvän taistelua Ankkalinnan hallinnasta.

Toisin kuin Wahlroosin, Jorma Ollilan elämäkerta on puettu minä-muotoon, eli se muistuttaa omaelämäkertaa, vaikka haamukirjoittajana onkin toiminut Suomen Kuvalehden taloustoimittajana ja julkisuudenhallinnan konsulttina mainetta niittänyt Harri Saukkomaa. Avasin teoksen odottaen, toisiko se valoa Ollilan veroparatiisijupakkaan. – Ei tuonut. Elämäkerta päättyy jo ennen näitä tapahtumia ja Nokian myyntiä, eli maineenhallinta on onnistunut varsin hyvin.

Myös tätä ammattitoimittajan kokoonpanemaa teosta leimaa tietty likilaskuisuus, joka johtuu käsittelyn esittelevyydestä ja itsereflektion vähyydestä. Kirjan puolivälin kohdalla puhutaan vasta Ollilan urasta Citibankissa, Nokian 1980-luvun lopun kriisistä, kulutuselektroniikan pois sahaamisesta ja Ollilan noususta yrityksen johtoon, mihin ajoittui myös keskittyminen matkapuhelintuotantoon. Vasta aivan lopussa päädytään noin vuoteen 2007, jolloin Nokian menestys katkesi ja Apple lanseerasi iPhonensa. Ollila irtautui yrityksestä ja etsi tilalleen Stephen Elopin, jota pidettiin Ollilan valintana mutta joka teoksen mukaan oli vasta hänen toissijainen kandidaattinsa seuraajakseen. Olli-Pekka Kallasvuo ja Anssi Vanjoki ajettiin katkerina sivuun.

Teoksen loppupuolella Ollila puolustautuu viittaamalla amerikkalaisten yrityskonsulttien huomioon, jonka mukaan 30 prosenttia rekrytointipäätöksistä osoittautuu joka tapauksissa huonoiksi. Ollila on tavallaan oikeassa luodessaan itsestään kuvaa johtajana, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Nokian nousuun maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi viittaa myös kirjan nimi Mahdoton menestys. Ollilan kypsyyttä johtajana ja ihmisenä kuvaa hänen asenteensa, jonka mukaisesti hän on tottunut siihen, että johtaja saa aina sekä kaikki kiitokset että kaikki haukut.

Se, että Wahlroosista kertova elämäkerta ei sisältänyt tunnustuksia eikä paljastuksia, on ymmärrettävää, sillä teos perustuu ulkoisten havaitsijoiden tutkimuksiin, ja kritiikin lausumista vältellään pelosta. Mutta Ollilan omaelämäkerralliselta teokselta olisin odottanut enemmän tunteiden osoittamista. Olisi nyt edes haukkunut jonkun, kun voi! Siihen, miksi näin ei ole tehty, on luonnolliset syynsä.


Elämäkerrat maineenhallinnan välineinä

Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia – eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta.

Juuri siksi monille talouden vallankäyttäjille on suorastaan välttämätöntä, että heistä on olemassa elämäkertoja, auktorisoituja tai auktorisoimattomia, yhtä kaikki, sillä molemmat voivat palvella tarkoitustaan hyvin. On nimittäin huomattu, että myös persoona on osa taloudellista vaikutusvaltaa.

Esimerkiksi Björn Wahlroosista on hehkutettu, kuinka nero hän on. Häntä on suorastaan syleilty ja suudeltu julkisessa sanassa, ja hänestä on tehty enkeli, jolla on lumivalkoiset siivet mutta hiilihanko kädessään. Ja kaikki tämä, vaikka jo Ismo Alanko lauloi kasinovuosien päätteeksi, että ”älä usko marsuihin, maireisiin omahyväisiin”!

Ei siis ole paljoa väliä, onko elämäkerta auktorisoitu (eli kohdehenkilön hyväksymä) vai auktorisoimaton, sillä molemmissa voi olla valheita, aivan niin kuin omaelämäkerroissakin, joita ei koskaan pidetä täysin luotettavina, paitsi tietyssä mielessä. Jo Raymond Chandler kirjoitti, että historiaa voi aina vääristellä mutta omaelämäkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.

Niinpä totuus on tässä sodassa vähämerkityksinen asia. Kuka onkaan, missään yhteydessä, kiinnostunut tosiasioista, sillä ne ovat jo kaikkien tiedossa? Mutta huhut, juorut sekä omaksi eduksi tai muiden haitaksi esitetyt tulkinnat tuovat usein esille sellaista uutta, josta aina löytyy jotain mielenkiintoista!


Tarina on rahaa

Ollilan ja Wahlroosin kaltaisilla paroneilla on jo niin paljon rahaa, että he eivät ole kiinnostuneita varallisuutensa lisäämisestä vaan vallasta ja poliittisesta vaikuttamisesta sinänsä. Monet superrikkaat ovatkin viime aikoina aktivoituneet poliittisesti ja asettuneet näytteille julkisesti, mistä kertovat esimerkiksi Ollilan presidenttiyshaave, Wahlroosin libertarismia ja anarkokapitalismia edustava teos Markkinat ja demokratia (2012), jossa kritisoidaan kansanvaltaa (arvioni tässä), sekä Hjallis Harkimon ryhtyminen televisiojuontajaksi.

Monet varakkaat pyrkivät nykyisin tekemisiin poliittisen eliitin kanssa, mistä kuvaa antavat Wahlroosin Ruotsin kuninkaalle ja Suomen taloudelliselle sekä poliittiselle kermalle kartanossaan järjestämät pidot. Niiden istumajärjestyksestä Pietiläinen on vaivautunut piirtämään oikein kartan tavoittamatta kuitenkaan sitä filosofista ja sosiologista tosiasiaa, että rahakkaiden johtajien ja poliittisen eliitin, niin pankkiirien, ministerien kuin ay-johtajienkin, vispilänkaupassa ja lasien kilistelyssä on kyse hegemonisesta vallasta: taloudellisen ja ideologisen vallan yhteen kytkemisestä.

Kiiltokuvakirjojen olemassaolo on osa tätä prosessia, joka liittyy lisäksi persoonan luomiseen. Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan.

Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen.

Itse uskon, että esimerkiksi Björn Wahlroosin omaisuuden luomisessa on julkisuuskuvalla ollut ratkaisevan tärkeä merkitys. Juuri maineensa vuoksi häntä pelätään, ja pelko on samaa kuin kunnioitus ja alistuminen. Tämä näkyy siinä, että hänen kilpailijansa eivät uskalla Wahlroosin nähdessään poistaa varmistinta revolveristaan vaan tarkistavat, ettei se ole auki, ja mikäli se on, he laittavat sen nopeasti kiinni.

Voin siis kiteyttää edellä lausumani seuraavaan postmarxilaiseen kaavaan:

Maine = rahaa, raha = neroutta, nerous = lisää mainetta.

Tällä tavoin perustetaan itseään vahvistava myönteisen julkisuuden kierre. Pietiläisen ja hänen työryhmänsä Wahlroos-kirjassa heikointa on se, että vaikka he katsovatkin olevansa jonkinlaisia julkisuuden ammattitutkijoita, koko porukasta ei ole löytynyt ajatustakaan sen pohtimiseen, mitä he itse oikein tekevät. He ovat vain uppoutuneet aiheeseensa kaulaansa myöten ja puurtaneet työmuurahaisina isäntänsä iloksi samalla kun Nalle Wahlroos on istunut Armfeltin työpöytänsä ääressä laskien, paljonko lisäarvoa odotettavissa oleva julkisuus tuo hänelle euroina ja sentteinä.


Apinat pörssimeklareina

Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella.

Sama pätee myös moniin muihin elämäkertoihin, melkein kaikkiin. Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa.

Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Lähestyn asiaa esimerkin kautta. Ajatellaanpa, että koko maailman omaisuus jaetaan maailman kaikille apinoille pörssiosakkeina tasan ja kaikista apinoista tehdään pankkiireita. Sitten nämä pankkiirit aloittavat kaupankäynnin pörssissä. Kuluu tunti, niin puolet maailman apinoista on hävinnyt kaiken, ja toinen puoli omistaa maailman kaiken varallisuuden. Toisen tunnin kuluttua puolet jäljelle jääneistä apinoista omistaa kaiken, ja toinen puoli putoaa taas rutiköyhänä pörssistä pois. Seuraavana päivänä noin tuhat pankkiiria omistaa kaiken, ja loput maailman apinoista on rutiköyhiä. Muutaman vuoden kuluttua jäljellä on enää kaksi pelaajaa, joista toisen pudottua pois yksi omistaa kaiken.

Sitten tulee hänen elämäkertansa kirjoittaja, joka sanoo, että tämä yksilö on nero, koska hän pesi kaikki muut. Todellisuudessa päättely voisi päteä tiettyyn rajaan asti, esimerkiksi siihen, jossa tuhat yksilöä omistaa vielä jotakin. Kaiken todennäköisyyden mukaan heidän täytyy olla muita älykkäämpiä, sillä he ovat muihin nähden ylivertaisia, ja otos on riittävän suuri kuvaamaan älykkäiden ryhmää.

Mutta siitä eteenpäin rikastuminen ja köyhtyminen ovat sattuman satoa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muiden kuin ennustettavien ja rationaalisesti hallittavien tekijöiden merkitys kasvaa paljon suuremmaksi kuin pörssidiilerien oman kyvykkyyden merkitys.


Kuka kaivoi kultaa Klondykessa?

Jos nyt esimerkiksi Björn Wahlroosia sanotaan talousneroksi sillä perusteella, että hän on tehnyt paljon hyviä kauppoja, voimme enintään todeta, että hän on käyttänyt eteensä avautuneet tilaisuudet johdonmukaisesti hyväkseen. Mikäli hän ei olisi niin tehnyt, sanottaisiin, että hän on 1990-luvun lamaluuseri.

Kehnoa ja harhoja synnyttävää menestyneiden elämäkerroissa on juuri se, että niissä ei myönnetä itsestä riippumattomia syytekijöitä, vaan menestys selitetään jälkikäteen päähenkilön ansioksi. Ne siis glorifioivat yksilöiden ponnistuksia, vaikka kaikki tietävät, että minkään yrityksen menestys ei ole koskaan kenenkään yksilön harteilla, vaan se koostuu nimenomaan yhteistoiminnan onnistumisesta. Niinpä jokainen elämäkerroissa ylistetty talousnero onkin paljon enemmän Hannu Hanhen arkkityyppinen esiintymä kuin se ahkera, tunnollinen ja säästeliäs Roope-setä, joka kaivoi kultaa Klondykessa.

Todettakoon, ettei tarkoitukseni ole ollut käsitellä Björn Wahlroosia henkilökohtaisesti, vaan pikemminkin arvioida sitä tapaa, jolla hänestä on kirjoitettu ja jonka mukaisesti häntä on arvioitu julkisuudessa. Yliopistot ovat aina olleet täynnä protestoivia opiskelijoita, jotka ovat täsmälleen yhtä lahjakkaita, ahkeria, tunnollisia ja työteliäitä ja joista jokuset selviävät paremmille päiville, toiset eivät. Syyt tai ansiot eivät ole välttämättä heidän itsensä.

Myös Pietiläisen kirja todistaa siitä, miten Wahlroos syntyi hyvävointiseen virkamiesperheeseen ja kouluttautui Hankenilla. Nuorena myönnetty professuuri (joka on aina onnenkantamoinen sattuessaan vapautumaan juuri oikealla hetkellä) auttoi hänet akateemiselle uralle ja lisäsi hänen todesta otettavuuttaan myös liike-elämässä. Myönteinen ja itseään vahvistava mainekierre oli valmis, ja sitä julkisuutta myös Pietiläisen elämäkerta vahvistaa. Kun Björn Wahlroos nyt menee kirjakauppaan, hän voi tuntea astuvansa Versailles’n peilisaliin, sillä häntä tervehtivät kahdelta seinältä hänen omat kuvansa, jotka löytyvät sekä elämäkerrasta että hänen oman kirjansa kannesta.


Journalismin epäkriittisyys

Olen edellä analysoinut, miten Wahlroosin, Ollilan ja monien muiden suurta taloudellista valtaa käyttävien henkilöiden elämäkerrat toimivat julkisuudessa, ja mikä voi olla niiden sosiodynaaminen funktio. Entä miksi ne on kirjoitettu ja julkaistu? Asiaa voidaan lähestyä ensinnäkin kirjoittajien näkökulmasta.

Sen ymmärrän, miksi Ollilan elämäkerran kirjoittaja on Tekir-nimisen viestintätoimiston pomo, mutta ei taida myöskään olla ihan sattumaa, että Wahlroos-elämäkerran päätekijä on Helsingin Sanomien palkittu toimittaja, joka vain esiintyi Tampereen yliopiston professorina (eikä siis ainakaan sikäli edusta Hemánuksen ja Nordenstrengin koulua, joka tunnettiin aikoinaan Hämeen punaisena napana). Tämä ehkä selittää myös teoksen Janus-kasvoisen aseman, joka vastaa toki varsin hyvin myös puheena olevan päähenkilön omaa roolia.

Siinä, missä Ollilan autobiografia pohjustaa ansiokasta pyhimyslegendaa, Pietiläisen Wahlroos-kirjasta tuli sovinnainen paketti päänsilitystä ja tökkäilyjä vanhoilla kaupunkitarinoilla. ”Meidän Stallareiden” (kuten Leif Salménin, Erkki Tuomiojan jne.) hassut ristiriidat porvarillisen elämäntavan ja sosialististen haaveiden roolikasautumissa on nähty monta kertaa ennenkin, ja siksi kommunististen ihanteiden ja markkinatalouteen havahtumisen jännite voi kertoa vain ”ihmisyyden syvimmästä perusristiriidasta” samalla herkkyydellä kuin lapsen saaminen tai se, miksi kaikki vielä pilaantumattomat ihmiset varoittavat toisiaan: ”Älä koskaan luota yli kolmekymppisiin!”

Haluan vain sanoa, että liian usein ammattitoimittajien kirjoittamista elämäkerroista puuttuu kriittinen ja reflektiivinen ote omaan toimintaan, siis tietty journalistinen kyky ottaa etäisyyttä sekä aiheeseen että omaan työhön. En toki väitä, että elämäkerturina toimimisen pitäisi olla tuhmaa, mutta en myöskään vaadi sen olevan tarpeettoman kilttiä, sillä taloudellisen vallankäytön ei pitäisi jäädä arvostelun ulkopuolelle vain pelon vuoksi.

Jo Machiavelli sanoi, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kosto puolestaan on Marcel Maussin Essai sur le Don -teoksen mukaan samanlainen asia kuin lahja, eli tavallaan sen käänteispuoli, johon liittyy sosiaalisen siteen perustava ylijäämä, osa, joka pidetään vastaisen varalta tilillä.

Niinpä monet köyhät pulliaiset pelkäävät arvostella kaikkia rahakkaita ihmisiä lähinnä siitä syystä, että he olettavat joutuvansa suoraa päätä oikeuteen. Tosiasiassa he eivät joudu, sillä jos he olisivat joutuakseen, he olisivat siellä jo. Mutta monien mieltä ehkä kalvaa edelleen se kauhea tosiasia, että vasta 1800-luvulla, eli varsin kauan sitten (mutta ihmisen lajinkehityksen huomioon ottaen erittäin myöhään), aatelinen hävisi ensi kertaa oikeudessa ei-aateliselle aatteelliselle. Myös nykyisin jokaisella kansalaisella on oikeutta enintään niin paljon kuin hänellä on varaa ostaa, ja juuri siksi elämäkertojen kirjoittaminen onkin niin kilttiä.


Miksi varakkaiden elämä kiinnostaa?

Entä miltä tilanne näyttää kirjan kustannus- ja myyntiportaan sekä lukijoiden kannalta? ”Onnistuneimpina” pidetyt elämäkertakirjat vedetään myyntipöydiltä asiakkaiden toimesta, kun taas ”epäonnistuneimmat” vedetään myynnistä kustantajien ja kauppiaiden toimesta. Esimerkiksi tyttö Suomalaisesta kertoi minulle kaksi päivää Wahlroos-elämäkerran ilmestymisen jälkeen, että ensimmäinen painos on jo loppunut ja jäljellä ovat vain rippeet. Myös Ollilaa on nyt kadonnut kevyt kuormalavallinen kirjakaupan ovenpielestä. Nämä siis onnistuivat.

Wahlroos-kirja on kustantajansa menestyneimpiä, ja se osoittaa, että päähenkilön taikasormi muuttaa kullaksi kaiken, mihin se koskaan osuu. Kirjan julkaisi pamfleteistaan tunnettu Into Kustannus, ja siksi siltä sopi odottaa jotain muutakin kuin ihastelevaa otetta (joka ropisee myös päähenkilön laariin aivan niin kuin itse liiketoimetkin). Ehkä kustannusyhtiö on oppinut jotakin Wahlroosilta.

Tietystä näkökulmasta on toki ymmärrettävää, että nyky-Suomessa, jossa jokaista hyvin rahakasta kohti on noin 50 000 hyvin köyhää, monet ihmiset suhtautuvat varakkuuteen – eivät vain uteliaan kiinnostuneesti ja tavoittelevasti – vaan myös palvovasti. Monien tekee kai mieli itsekin vaurastua, ja he pyrkivät siihen etsimällä neuvoa rahoissaan olevien elämäkerroista.

Tämä on kuitenkin täysin väärä metodi. Rikkaaksi ei voi tulla rikastumisesta lukemalla, niin kuin ei uimaankaan opi lukemalla uintia käsitteleviä kirjoja.

Varakkuudessa ei sinänsä ole edes mitään kiintoisaa. Ainakaan minun mielestäni omaisuus ei millään tavoin lisää kenenkään henkilön kiinnostavuutta tai julkisuusarvoa. Ajatellaanpa, millä tavoin esimerkiksi sinuun vaikuttaisi tieto, että tässä on Kalle, joka omistaa koko Helsingin. – Entä sitten? Helsinkihän olisi paikoillaan myös Kallesta riippumatta. Helsinki ei tuo kiinnostavuutta Kalleen eikä Kallen omistussuhde lisäarvoa Helsinkiin. Omistaminen ja varallisuus ovat ihmisen persoonan kannalta erittäin vähäarvoisia asioita.

Niinpä on pääteltävä, että ihmiset lukevat äveriäiden elämäkertoja vain tullakseen itse äveriäiksi ja selvittääkseen vaurastumisen salaisuuden, minkä jo edellä totesin toivottomaksi yritykseksi kirjoja kahlaamalla.

Oma näkemykseni on, että menestyminen on loppujenkin lopuksi kovin kohtalomainen asia. Toiset ihmiset ovat peruspositiivisia luonteita, joiden luokse raha tulee pyytämättä, kun taas toisia taloudellinen ja aineellinen menestys pakenee. Ihmiset itse eivät juuri mitään asialle voi. Rahakkaaksi synnytään siis muutoinkin kuin vain varakkaaseen sukuun pullahtamalla.

Mikäli itse päättäisin rikastua, tekisin sen luultavasti vain siksi, että rikastuminen on hauskaa. Minusta se ei ole. Ja siksi en olekaan kovin rahoissani. Jotkut tosin väittävät, että se, jolla on taskussaan kympin seteli ja tietää mitä sillä tekee, esimerkiksi ostaa karkkia tai kortsuja hauskanpitoa varten, on rikkaampi kuin se, jolla on sijoituspulmanaan kokonainen miljoona ja ahdistus sen hukkaamisesta.

Todellista rikkautta on omasta mielestäni esimerkiksi filosofia, joka lisääntyy jakamalla, kun taas materiaalisen omaisuuden haltijat ovat oikeastaan vain varallisuutensa huoltajia: mammonansa talkkareita.


Kertaan elämää, kun kerran on elämä!

Psykologisesti arvioiden raha artikuloi narsismia aivan niin kuin elämäkertojen olemassaolokin. Elämäkerroissa yhdistyy siis kaksi elintärkeää asiaa. Elämäkerta ei välttämättä ole kuvankiillotusta eikä kostojuoni, vaan sen tarkoituksena voi olla myös totuuden sanominen.

Mistä sitten tiedän kaiken tämän? Siitä, että olen itsekin kirjoittanut elämäkerran, nimittäin omaelämäkertani, johon tuli kovat kannet ja 500 sivua. Se on samalla akateeminen aikalaishistoria, ja teoksen sivuilla kerrotaan, paitsi minusta, myös tiedepoliittisista vastustajistani sekä runsaista vastoinkäymisistäni. Kirjan nimi on Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Luotettavuudeltaan se on juuri niin hyvä kuin omaelämäkerta voi parhaimmillaan olla. Kirjoitin sen täsmälleen samasta syystä kuin monista miljonääreistä julkaistaan elämäkertoja, toisin sanoen osallistuakseni kamppailuun henkisestä pääomasta ja toimintatilasta, tehdäkseni tiliä ja kertoakseni totuuden. En halunnut olla uhri ja tulla ymmärretyksi väärin. Kirja kertoo toivoakseni paljon myös siitä, mitä filosofia sinänsä on. Wahlroosin ja Ollilan kaltaisilla finanssifiksuilla motiivit ovat tosin täysin toisenlaiset kuin meillä henkisten rikkauksien omistajilla ja filosofisten pääomien haltijoilla.

Sen voin joka tapauksessa sanoa, että mikäli joku lukijoista aikoo julkaista elämäkerran tai omaelämäkerran, se on syytä tehdä ajoissa. Tähän puolestaan on kaksi syytä. Ensinnäkin voi pelastaa jäljellä olevan elämänsä, sillä elämäkerta ei ole kertaelämä. Ja toiseksi: mikäli ei tartu kynään ja laske sitä ajoissa, saattaa olla, että ilmestymisen ajankohtaa ei lainkaan tule.

Lopuksi kasku Jorma Ollilasta Helsingin yliopistolla:

– Miksi Shellin puheenjohtaja Jorma Ollila käy Helsingin yliopiston hallituksen kokouksissa?

– Hän on löytänyt sieltä runsain mitoin fossiilisia polttoaineita!


Kirjallisuus

Hankamäki, Jukka, Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2009.
Machiavelli, Niccolò, Ruhtinas. Suom. O. A. Kallio, alkut. Il principe, 1532. Hämeenlinna: Karisto, 1997.
Mauss, Marcel, Essai sur le don – Forme et raison le l’échange dans les sociétés . Orig. 1925. Quebec: L’université du Quebec, 2002.
Ollila, Jorma ja Harri Saukkomaa, Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia. Helsinki: Otava, 2013.
Pietiläinen, Tuomo et al., Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta. Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Simon, John, Koneen Ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. Helsinki: Otava, 2009.
Sunila, Pirjo, Antti Piippo – Liian suuri Suomelle. Helsinki: Otava, 2008.
Wahlroos, Björn, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön diktatuurille. Helsinki: Otava, 2012.

Errare Himanum est – Eli miten kaikki sai alkunsa?

Pekka Himanen ei ole syyllinen kurjaan kohtaloonsa, vaan hän on tragedian uhri. Jo eräs 1980-luvulla professorina toiminut ammatikseen viisas jakoi filosofit kahteen ryhmään: niihin, joita ei saa alas norsunluutornista, ja niihin, joita ei kepilläkään saa sinne. Minulle sanottiin, että sinä puolestasi olet väliinputoaja. Esitin silloin toiveen, ettei minua pudotettaisi mihinkään väliin.

Koska Himanen oli aikoinaan samalla rehellisten ja vilpittömien puolella, jolla itsekin olen, häneltäkin kiistettiin toimintaresurssit filosofian laitoksilla. Olettehan huomanneet, että Himanen kukkuu nykyään kaikkialla muualla, paitsi juuri noissa vallan ja viisauden pesäpuissa. Filosofian laitosten virat täytettiin vihervasemmistolaisilla feministeillä ja pragmatismia, naturalismia sekä realismin eri lajeja edustavilla systeemifilosofeilla, joista esimerkin tarjoavat panuraatikaiset, thomaswallgrenit, samipihlströmit ja saraheinämaat.

Syy Himasen kerjäläisenasemaan johtuu siis filosofian laitosten tiedepoliittisista linjauksista, joiden vuoksi myös suurin osa heideggerilaisista, hermeneutikoista, eksistenssifilosofeista ja muista elävän filosofian edustajista joutuu kiertämään maan ympäri ja maan alla. Toiset päätyivät rikkaiden ovensuihin, toiset ajettiin itsemurhiin tai juoppouteen sekä taksikuskeiksi, partureiksi ja muiden vapaiden ammattien harjoittajiksi, joiden pienensurkeaan elämään työelämän mielipidevankeus ei ulotu pelkona saada potkut vääristä sanoista. Sitä kautta Himasestakin tuli konsultti.

Pekka Himasen ulkopuolisuus sai siis alkunsa karkotuksesta. Hänen ulkopuolisuutensa ja erilaisuutensa on tosin erilaista kuin omani; se on enemmänkin siirtolaisuutta kuin pakolaisuutta, ja juuri siksi hän ehkä identifioituukin kansainvälisyyteen, kun taas itse koetan välttyä päätymästä maasta muuttavan maanpakolaisen tielle. Yhtä kaikki, Himasen hyväntekeväisyys muistuttaa Batmanista sikäli, että se on kaksinaamaista ja yhteiskunnalle erittäin kallista. Tasapeli tuli sikäli, että minä tein työn, mutta Himanen sai rahat.

Himasta on haukuttu paljon julkisuudessa. Olen myös itse arvostellut hänen hankettaan ja laatinut hänestä tulkintoja, sillä hän on ne ansainnut. Olen myös tuonut pidäkkeettömästi esille omaa kirjaani, jotta vihdoinkin olisi sitä kilpailua. (Älkää vain kertoko julkiselle sanalle mitään.)


Himas-kirjoitusteni ”Kootut teokset” tässä:

Vaihtoehto Himasen juppihypetykselle
Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini Himasesta
Filosofi pääministerin pesukoneessa
Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin


Kiintoisaa ehkä on, että ainoat filosofit, jotka ovat loppujenkin lopuksi saaneet aikaan filosofis-poliittisen ohjelmakirjan, ovat juuri Himanen ja minä. (Tämä ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan samaa mieltä.) – Ja me molemmat satumme olemaan Esa Saarisen oppilaiksi mainittuja – Himanen todellisuudessa, ja minä vain nimellisesti, sillä jo edellinen ohjaajani Juha Varto kysyi luonteeseeni tutustuttuaan, ”miten sinua voi ohjata”.

Haluan vain sanoa, että Himanen ei ole pahin kaikista. Surkein, ja samalla kaikkien ongelmien alku ja juuri, on se naturalistis-pragmatistisella rehulla ruokittu ja yliopistoviroissa selkä kaarella makaava viranomaisfilosofien jengi, jonka tulokset (eivät siis saavutukset, koska saavutuksia voi olla vain jos on intohimoja) ovat vaarallisia siksi, etteivät ne ole miltään kannalta kyseenalaisia vaan ainoastaan tieteellisiä.

Toiseksi pahin on tämän porukan selän takana piileskelevä, kaikesta pihalla oleva ja kampaviinereitä sekä kokouspullaa oravien lailla jyrsivä hallintovirkamiesten ja poliitikkojen kaaderi, joka muodostaa Suomen henkisen kehityksen uhan numero yksi. Nyt se uhkaa tehdä puolueettomuuttaan tähän asti varjelleesta tieteestä poliitikkojen käsikassaran kaatamalla ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” jatkossa peräti sata miljoonaa euroa vuodessa plus 30 miljoonaa pikashoppailua varten päälle!

Sieluni silmin näen, miten Minervan pöllö tällaisen pimeyden laskeuduttua lähtee lentoon ja oksennuspallo ruokatorvessa puklaten sekä ensimmäiseen lähestyvään puunrunkoon päänsä tömäyttäen kysyy: kuinka naiivi tiedeyhteisö saa olla hyväksyessään mukisematta moisen raharuletin? Poliitikot ja tiedehallinto ovat aloittaneet yksissä tuumin hyökkäyksen vapaata tiedettä ja tieteen vapautta vastaan, ja totuuden rakkautta palvovan filosofian ohimennen raiskaten he koettavat salametsästää hengiltä viimeisenkin viisauden symbolin! Enää ei riitä, että ”tieto on valtaa”, kuten Bacon väitti, vaan ”valta on tietoa”, kuten Foucault kuvaili, kun ne, joilla on valtaa, päättävät myös siitä, mikä on tietoa.

En tosin väitä, että poliittinen rahanjako olisi paljon kehnompi vaihtoehto kuin niin sanottu asiantuntijamenettely, sillä sekin on perimmältään tällaista: mielipidevallan häikäilemätöntä käyttöä, joka kansainvälisesti toimeenpantuna riistää suomenkielistä filosofiaa kuolettaen myös kotimaista politiikkakritiikkiä. Internatsismin eli pakkokansainvälistämisen vuoksi Himasen tapaiset filosofit sitten kuolaavat ulkomaisten tutkijoiden perään haalien projekteihinsa pjongjangilaisia prognoosiprofessoreita ja Itä-Kaliforniassa asuvia esi- tai jälkimarxilaisia anarkososialisteja, ikään kuin emme itse osaisi päättää tulevaisuudestamme täällä Suomessa.

Ja kuinka tyrmistyttävän turhaa onkaan tulevaisuuden tutkiminen! Sellaista, mitä ei ole, ei voida luonnollisestikaan tutkia vaan ainoastaan raihnaisesti ennustaa, ja tulevaisuuden suunnan on useimmiten ratkaissut jokin ennalta-arvaamaton supertapahtuma, yllätys, joka on kenties muhinut muutamien ihmisten takaraivossa eräänlaisena alitajuisena aavistuksena mutta jolta tulevaisuuden ”kehittämiseen ja edistämiseen” pakkomielteenomaisesti sitoutuneet ovat sulkeneet silmänsä.

Ja unohtunut on kokonaan se, mitä on aika. En kuitenkaan viittaa nyt Augustinukseen vaan siteeraan lopuksi Ludwig Wittgensteinin Sinistä ja ruskeaa kirjaa, joka sisältää hänen tulevien tutkimustensa esitutkimuksia:

”Niiden lauseiden luonne, jotka sanovat jotakin siitä, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, aiheuttaa meille vieläkin helpommin pulmia kuin menneisyyttä koskevat lauseet. Verratessaan näet tulevia tapahtumia menneisiin joku voi olla melkein valmis sanomaan, että vaikka menneet tapahtumat eivät todella ole olemassa täydessä päivänvalossa, ne ovat olemassa eräänlaisessa alamaailmassa, johon ne ovat joutuneet todellisesta elämästä, kun taas tulevilla tapahtumilla ei ole edes tätä varjomaista olemassaoloa. Voisimme kuitenkin kuvitella syntymättömien tulevien tapahtumien alueen, josta ne tulevat todellisuuteen ja painuvat sitten menneisyyden alueelle; Ja jos ajattelemme tämän metaforan avulla, voimme yllättyä, että tulevaisuus ilmenee vähemmän olemassaolevana kuin menneisyys.”

Jopa Wittgenstein (joka ei yleensä ollut älyllisesti kaikkein välkyimpiä liiallisen masturbaatioharrastuksensa ja aivovalkuaisaineen puutteen vuoksi) näytti siis ymmärtäneen, että aika ja ajallisuus kauhistuttavat empiristejä ja tuottavat ongelmia heille. Kuinka mitata mitään sellaista, mitä ei enää ole (menneisyys) tai sellaista, mitä ei ole vielä (tulevaisuus)? Nykyhetki taas on vailla ulottuvuuksia kokonaan, joten sekään ei antaudu mittarimatojen pyydystettäväksi. Sen sijaan Husserl ja hänen jalanjäljissään Heidegger ajattelivat, että nykyhetkeen sisältyvät eräänlaiset menneisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvät askelmat, joiden puolesta ihminen elää aina ikään kuin ”itsensä edellä”.

Tulevaisuus näyttää ahdistavan pahiten juuri tulevaisuuden tutkijoita, jotka niin ikään kiitävät itsensä edellä pysähtymättä ajattelemaan ajan olemusta. Historia näyttää turvalliselta, koska se on jo hallinnassa, vaikka jokaiseen historian hetkeen, joka on kerran ollut tulevaisuutta, on sisältänyt yhtä paljon epävarmuutta kuin jokaiseen nykyhetkestä eteen päin avautuvaan tulevaan hetkeen nyt.

Tulevaisuudesta katsoen jokainen nykyhetkeen sisältyvä epävarmuus puolestaan kumoutuu aina, kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, ja sen vuoksi menneitä aikoja pidetäänkin ”vanhoina hyvinä aikoina”, vaikka sellaisia ei ole koskaan ollut jokaiseen nykyhetkeen sisältyvän tulevaisuudenpelon ja huolen vuoksi. Tulevaisuudesta taas ajatellaan suurena mahdollisuuksien paratiisina, vaikka sen suunnittelijat itse istuvat läskiperseidensä päällä ja tulevaisuus kuluu heidän ohitseen niin kuin elämäkin heidän edes huomaamatta ja mistään mitään välittämättä. Kenties vasta kuoleman saapuessa he kokevat jonkinlaisen havahtumisen, kun he kuorsauksesta korahtamalla heräten kysyvät, minne kaikki katosivat: rahat, unelmat, toiveet, todellisuus ja jokainen kiimainen ja Jumalan lahjasta sekä ihmisten hetkellisestä yhteydestä muistuttava onnen hetki.

Mikäli jotakuta kiinnostaa suomalaisen filosofian tulevaisuutta menneisyydeksi jatkuvasti separoiva nykyisyys (mitä tosin epäilen), ilmoitan, että ”Suomalaisen nykyfilosofian historia”-nimistä totuudellisuuden armopalaa on edelleen saatavilla, ja suosittelen sitä etenkin niille, jotka eivät sitä halua!

Videoblogi: Mikä ongelmana yliopistoissa?

Minulta kysytään silloin tällöin, miksi en anna opetusta yliopistoissa ja miksi en ole tavattavissa yliopistojen piirissä. Syy on luonnollisestikin se, jonka useimmat jo tietävät, eli minun ei ole annettu toimia niissä, vaan virat ja tutkimusresurssit on kiistetty, ja ne on myönnetty kanssani eri mieltä oleville. Tämä tilanne ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on määrätietoisen painostuksen ja henkisen väkivallan tulos.

Konflikti on jyrkkä ja vallitsee joka tasolla. Se koskee yhtä hyvin filosofiakäsityksiä kuin tiedepolitiikkaakin. Yliopistoja leimaa internationalismi eli pakkokansainvälistäminen. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisupoliittiset normit tunnustavat vain kansainvälisissä yhteyksissä tuotetut julkaisut ja tuomitsevat suomenkieliset mitättömiksi. Tämä on pahinta kulttuuri-imperialismia ja kansallisen kulttuurimme riistoa.

Internatsismi yliopistoissa

Taivuttelemalla julkaisemaan kansainvälisissä yhteyksissä ja vieraalla kielellä yritetään vetää matto alta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Siten koetetaan tukahduttaa suomalainen poliittinen arvostelu. Kotikielestä luopumisen vaatimukset ja painostus englanniksi julkaisemiseen kertovat halusta heikentää suomalaisten yhteiskuntakriitikoiden käsitteellisiä ja sanankäytöllisiä resursseja.

Parempi on kuitenkin puhua suomen kielellä selvästi kuin vierailla kielillä sekavasti. Kansainvälisissä seminaareissa keskusteluista tulee angloamerikkalaiselle diskurssille tyypillistä imartelua, jossa kielitaidottomuus alkaa hallita asiasisältöjä, ja argumenteista joudutaan tinkimään puolikielisyyden sekä siitä johtuvan anteeksipyytelyn vuoksi. Tämä on kieli-imperalismin seuraus tyypillisimmillään.

Keskustelut yritetään siirtää kansainvälisiin yhteyksiin, sillä tiedetään, että niissä ympyröissä monet suomalaisille tärkeät asiat kaikuvat tyhjyyteen. Toinen syy on, että suomalaisia filosofeja halutaan estää puhumasta suomalaisille ihmisille tärkeistä asioista Suomessa. Tulos on ollut, että tärkeisiin eettisiin, moraalisiin ja yhteiskuntafilosofisiin ongelmiin ei ole voitu puuttua yliopistofilosofian piirissä, vaikka filosofiseen tarkasteluun olisi ollut suuri tarve.

Toimintaoikeus ja virat on nyt myönnetty vain niille globalisaation arvostelijoille, joiden mielipiteenmuodostus on ollut valikoivaa ja perustunut poliittiseen korrektiuteen sekä tabujen suojeluun. He ovat unohtaneet globalisaation arvostelustaan esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyden kokonaan, vaikka maahanmuutto on yksi globalisaation sivuseuraus ja ongelma. EU-jäsenyyden ja euroon kuulumisen arvostelu on käytännössä kielletty yliopistoissa, samoin monikulttuurisuuden ja feminismin kritiikki, vaikka myös ne ovat erittäin kyseenalaisia tendenssejä.

Monikulttuurisuuden toimivuudesta ei ole juuri näyttöä, ja käytännössä monikulttuurisuuden tavoittelu johtaakin sopeuttamis- ja mukauttamisvaatimuksiin, joiden tuloksena kulttuureista joudutaan hiomaan särmät pois. Seurauksena on yksiaineksinen kulttuurimonoliitti, monokulttuuri, joka lainehtii maasta toiseen yhtenä rannattomana Neuvostoliittona. Myös lähtökohtaisesti monikulttuurisen Yhdysvaltojen näennäinen rauhantila on saavutettu verenvuodatuksen kautta, ja konfliktit eri kansanryhmien välillä kytevät edelleen pinnan alla. Yksimielisyyttä ylläpidetään ulkoisella pakolla, ja suurvalta siirtää sisäisen hajanaisuuden pelkojaan yrityksiinsä hallita muuta maailmaa aseilla.

Feministinen vallankäyttö heteroideologian osana

Feminismiä ja naisia puolestaan on suosittu tieteissä, ja näin on ohitettu todellisen tasa-arvon periaate, jonka mukaan ”ansiot ratkaiskoot, sukupuoli älköön vaikuttako”. Yliopisto ei ole sellainen kehitysmaa, jossa naisten oikeuksia pitäisi loputtomasti edistää, vaan Suomessa naiset ovat jo paljon tasa-arvoisempia kuin miehet.

Feministien vallassa oleva tasa-arvopolitikointi ei tunnusta miesten tasa-arvo-ongelmia saati miesten seksuaalisesti alistettua asemaa – ei ainakaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä, jossa tasa-arvon ongelmat heijastelevat eri sukupuolten syvää ja perustavanlaatuista yhteensopimattomuutta. Feminismillä onkin nähdäkseni ollut merkitystä lähinnä heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäpuolella, jossa kärsitään jatkuvasta konfliktista ja jonka ongelmat ovat välittyneet myös tiedeyhteisöön.

Yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa, on heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja homoseksuaalisen filosofian välisessä sodassa. Yliopistojen filosofianlaitokset ovat pragmatistien ja naturalistien hallussa. Pragmatismi ja naturalismi edustavat heteroideologiaa, jonka mukaisesti perheenisät ja -äidit ahnehtivat virkoja ja rahaa elättääkseen perheensä. Filosofian alkuperäiset sivistykselliset motiivit on laiminlyöty, ja oikeassa olemisensa naturalistit osoittavat yksinkertaisesti: voittamalla.

Vastakohdan kyseiselle kiistelylle muodostaisi samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon perustuva homososiaalinen yhteisymmärrys, harmonia ja filosofinen spiritualiteetti. Se vaikuttaa kuitenkin olevan nyky-yliopistojen hysteeriselle asenne- ja arvoilmapiirille täysin vierasta. Tiede ja filosofia on erotettu henkisyydestä tavalla, joka on johtanut tieteen subjekteja tietynlaiseen jakautumiseen.

Feminismiä pidetään yliopistoissa tärkänä juuri siksi, että sen katsotaan pehmentävän heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaan ristiriitaisuuteen liittyvää sukupuolten välistä kiistelyä. Feminismillä on siis yliopistoissa sukupuoli- ja perhepoliittinen funktio. Feminismiä kannattamalla heteromiehetkin voivat ikään kuin ostaa pois pahaa mainettaan sekä välttyä joutumasta naistensa seksilakon kohteiksi.

Niinpä sukupuolten ja seksuaalisuuden tutkimisen määrärahat ja virat annetaan hyvityksenomaisesti vain feministeille, naistutkijoille, tutkijanaisille, queer-teoreetikoille ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäjille, jotka pitävät tasa-arvon lähtökohtina samanlaisuutta. He tyydyttävät tieteellisten normien mukaisia ihanteita ja julkaisevat artikkeleita kansainvälisissä yhteyksissä puhuen laskostumista, intervalleista, viitepisteistä, diasporiatiloista, poimutuksista, suonistoista, risteämistä, paikantumisista, pakenevista merkityksistä ja tietysti genderistä. Niin tehdessään he kieltäytyvät keskustelemasta sellaisilla kotimaisilla foorumeilla, joilla heidän teorioidensa vastaamattomuus todellisuuden kanssa voisi helpostikin paljastua.

Toinen tapa kieltää samaa sukupuolta olevien ihmisten spiritualiteetti filosofian yhteydestä on (sukupuolieron kiistämisen ohella) semanttinen ja kielifilosofinen universalismi. Se pitää kieltä yksilöiden kokemuksista erillisenä idealisaationa ja vaatii kaikilta merkityksiltä yksikäsitteisyyttä ja yleispätevyyttä. Analyyttisen systeemifilosofian ja kielifilosofian kautta on yritetty kieltää merkitysten sukupuolisidonnaisuus. Analyyttinen systeemifilosofia ja kielifilosofia ovat sitä kautta taistelleet filosofian ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuutta vastaan. Ne ovat koettaneet kiistää eri sukupuolten erot ja sen, että samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin, kun taas eri sukupuolten välillä vallitsee merkitysten disintegraatio: hajoaminen ja säröytyminen.

Merkityksenteorian rakentamisessa samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman ja yhteisymmärryksen varaan olisi kuitenkin hyvät lähtökohdat kreikkalaisen antiikin mukaiseen filosofiseen elämään, ja käsittelen aihetta lähemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Mikäli joku feministi olisi kirjoittanut tämän teoksen, hänet nostettaisiin todennäköisesti pylvään nokkaan ja juurelle tuotaisiin laakeriseppele, mutta minun ollessani kirjan kirjoittaja teokseni tuomitaan lähes katoamaan.

Yliopistofilosofian dekadenssi ja tiedepolitiikan sairaustila

Pakkokansainvälistäminen, feminismi, monikulttuurisuus ja monet muut yliopistomaailman suosimat ideologiat ovat johtaneet filosofian täydelliseen dekadenssitilaan. Tällaisella rehulla ruokittu tiedepolitiikka suosii filosofian typistämistä systeemiteoreettiseksi ja formaaliseksi, kun riitoja ja kiistoja vältellään kaivautumalla muodollisen kinastelun ja todistettavuuden poteroon. Yliopistofilosofit istuvat pullonpohjat silmillään kirjastojen kellareissa ja etsivät Jumalaa kielen salakareista. Tuloksena on ruohonleikkurin huoltokirjaa tai jääkaappipakastimen käyttöopasta muistuttavia traktaatteja, jotka sopivat kansainvälisesti julkaistaviksi. Mutta yliopistossa ei voi toimia itsenäinen eikä omaehtoinen filosofi, joka tietää mitä tekee. Itsenäistä ajattelua osoittavat filosofit ajetaan palavalla seipällä yliopistoista pois.

”Hyvät ulos ja huonot sisään”-periaate toimii molempiin suuntiin. Yliopisto on työympäristönä yksi sairaimmista. Akateeminen rekrytointijärjestelmä on vallan luovuttamista kansainvälisen tiedeyhteisön käsiin. Universalismiin perustuvissa luonnontieteissä tämä onkin ehkä hyväksyttävää, samoin esimerkiksi lääketieteessä, jossa täytyy edellyttää joitakin objektiivisia tosiasioita, tai muuten joku kuolee. Mutta filosofia ja monet muut tulkintatieteet ovat mielipiteidenvaraisia ja riippuvaisia henkilökohtaisista arvostuksista. Niinpä eri tiedekäsityksiä edustavat arvioitsijat suostuvat ymmärtämään filosofiaa vain sikäli kuin se sopii heidän näkemyksiinsä. Lopputuloksena vain sellainen filosofia hyväksytään, joka vastaa heidän mieltymyksiään tai pyrkii tyydyttämään kaikkia. Ensin mainittu on räikeän puolueellista ja jälkimmäinen sovinnaista ja keskustahakuista, siis mitätöntä ja merkityksetöntä arkiajattelua, jossa ainoiksi persoonan ilmaisuiksi jäävät artikkelin kirjoittajien etu- ja sukunimet.

Ulkomaisissa asiantuntijamenettelyissä ihmisiä arvoidaan pelkkien asiakirjojen perusteella, kun taas kotimaiset henkilövalinnat perustuvat sosiaaliseen korruptioon, jonka tuloksena virkaan nimitetään aina edeltäjän ystävä tai oppilas. Jäykän normatiivisina toimintayhteyksinä pidetyt kirkko, armeija, poliisi ja poliittinen elämäkin ovat oikeudenmukaisempia, koska niissä valtapolitiikka tunnustetaan sentään suoraan. Sen sijaan yliopistoissa valehdellaan tavoiteltavan puolueettomuutta.

Yliopisto myös sitoo ihmiset riippuvuuteen. Riippuvuus on filosofian vastakohta. Filosofian olemus on vapaus, ei kontrollissa olo. Yksi pahimpia riippuvuuden muotoja on referée-järjestelmä. Kirjoitukset lähetetään vihollisten arvioitaviksi ennen niiden julkaisemista. Tämä on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Läpi ei voisi tällöin päästä mitään, mikä edustaa ihmisiä itseään. Mikäli niin pääsee käymään, se johtuu siitä, että kirjoitukset on lähetetty samaa mieltä olevien kavereiden hyväksyttäviksi. Jotkut kysyvät, mitä pahaa on vertaisarvioinneissa. Minä vastaan: referéet eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa, josta he voivat hyväksyä tai hylätä julkaisun täysin puolueellisesti ja häikäilemättömästi, ja joka päivä niin myös tapahtuu. Olen aina sanonut referée-menettelyn vaatijoille, että te puolestanne voitte milloin tahansa lähettää omat kirjotuksenne minun vertaisarvioitavikseni, mutta yhtään postia ei ole tullut.

Yliopistomaailman epäviihtyisyyttä lisäävät myös jatkuva taloudellinen ahdinko, massakulttuurin levittäytyminen yliopistoon sekä ihmisten pyyteellisyys, mielistely ja pyrkyryys, joiden tuloksena tieteestä ja filosofiasta on tullut pelkkää kurpitsapikkelsiä. Myös tässä on yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa ja miksi en niiden ahdasmielisyyttä erityisemmin kaipaa. Yleensäkin katson, että kaikki se aika, jota en käytä filosofiaan ja kirjoittamiseen, on hukkaan heitettyä, ja yliopistoissa suuri määrä ihmisten ajasta ja energiasta kuluu tyhjänpäiväisissä tilaisuuksissa istumiseen ja paikasta toiseen siirtyilemiseen, puolusteluun, oikeuttamiseen ja kinasteluun. Yliopistomaailma on hallinnollisena ja sosiaalisena yhteisönä filosofan perimmäisten arvojen ja ihanteiden vastainen. Sen ei tietenkään pitäisi eikä tarvitsisi olla sellainen, mutta asioiden muuttamiseksi olisi tehtävä akateeminen vallankumous.

Olen oma itseni ja toteutan näkemystäni – Vituttaako?

Entä miksi minun itseni pitäisi toimia yliopistoissa? Kuten jo edellä selitin, motivaationi on vähäinen, sillä en halua antautua henkisen holhouksen ja painostuksen kohteeksi. Toisaalta en halua olla yhtä tyrkky kuin kollegani ovat tylyjä. He ottavatkin yhteyttä lakiasiainosastoon aina kuullessaan nimeni ja pohtiessaan, kuinka minut voitaisiin pitää mahdollisimman tiukasti yliopiston ulkopuolella. Mutta asian taustoja minulta usein kysytään, joko toivoen osallistumistani tai pyrkien estämään läsnäoloni, ja niinpä vastaan lyhyesti.

Ensinnäkin (1) on tieteen kokonaisedun vastaista, että opiskelijat ja tutkijat eivät saa tietää, mitä asioista ajattelen. Toiseksi (2) on väärin antaa tutkimusresurssit ja virat puoliksi oppineille kollegoille, sillä se on epäoikeudenmukaista sinänsä ja johtaa myös tieteilijöiden väliseen epätasapainoon ja edustuskiistaan. Kolmanneksi (3) vaientaminen ei ole yliopistojen oman edun mukaista, sillä en voi luonnollisestikaan tukea sellaisia yliopistoja, jotka menettelevät puolueellisesti ja epäreilusti. Neljänneksi (4) yliopistojen nykyinen tiedepoliittinen tendenssimäisyys johtaa opiskelijoita harhaan ja antaa asioista valheellisen kuvan.

Yksilöiden kannalta ongelma on eksistentiaalinen. Jos olen yliopistossa, lapsenvahdit alkavat ahdistella minua normeillaan, ja olen vankilassa. Jos taas en ole yliopistossa, he onnistuvat tuhoamaan talouteni ja toimeentuloni samalla kun he itse riistävät rahat ja saavat työrauhan jatkaakseen ideologiansa levittämistä. Ulkopuolisiksi ajamilleen he vastaavat, että karkotetuille on annettu samat mahdollisuudet kuin kaikille muillekin. Nämä töpselinokat pyrkivät näsäviisaudessaan kiertämään sen tosiasian, ettei kukaan halua heidän sanelemiaan mahdollisuuksia heidän itsensä määrittelemillä ehdoilla, vaan omansa. Olenkin mieluummin täydellinen versio itsestäni kuin epätäydellinen jostakin toisesta.

Toivon, että oheisen videon ja tämän kirjoituksen tuloksena ymmärtäisitte paremmin sitä, miksi en ole toiminut – miksi en ole voinut toimia – yliopistoissa. Filosofiakäsityksiä koskevan arvokonfliktin tuloksena oma asemani on saatettu niin jyrkkään ristiriitaan kompetenssini ja potentiaalieni kanssa, etten tiedä tällaista olevan missään muualla.

En tietenkään epäile, etteivät yliopistojen laitoksille kuukausipalkatut henkilöt olisi ylpeitä viroistaan, lukaaleistaan, Jaguareistaan ja veronmaksajilla laskutetuista ulkomaanmatkoistaan, ja monet tuntevatkin mielihyvää tavasta, jolla yliopistot pyrkivät häpäisemään minua pakottaessaan itse kouluttamansa tohtorin nuolemaan nurkkapieliä kerjäysmuki kädessään. Asioista vastuussa olevat professorit saavat hävetä tätä asiaintilaa enemmän kuin minä häpeän heidän tekemiään ihmisoikeusrikoksia. Niinpä viestini heille ei sisällä mitään sellaista, minkä voisin sanoa tässä, mutta voin vakuuttaa, että se on toivotusmuotoinen ja yksisuuntainen.

Niille, jotka haluavat asiasta lisätietoja, suosittelen kirjaani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Videoblogi: Esa Saarinen suosittelee

”Ee”-Saarinen fokusoi esiin upeuksia: Esa Saarisen kirjacornerissa tarkastellaan tällä kerralla häikäisevää suomalaista filosofiaa, joka on paitsi kukoistavaa ja sähköistävää, myös briljanttia ja fasinoivaa.

Koulukiusaamisen vaiettu puoli: kun koulu kiusaa

Koulukiusaamisen jatkumisen eräs ehto on ongelmasta vaikeneminen. Eräs ongelma on vaikeneminen koulukiusaamisen eri puolista. Koulukiusaaminen ei ole vain sitä, että oppilaat kiusaavat toisiaan.

Koulukiusaamisen eräs muoto on se, kun opettaja kiusaa. Tietysti myös oppilas voi terrorisoida opettajakuntaa. Mutta opettaja on avainasemassa kiusaamisilmiössä, sillä opettaja on valtaroolissa, kun taas keskenkasvuinen oppilas on yleensä pelkkä vallankäytön kohde. Myös oppilaiden keskinäisen kiusaamisen tekee mahdolliseksi se, että opettajat katsovat asioita läpi sormien.

Minua toiset oppilaat eivät koskaan kiusanneet. Tämä saattoi johtua siitä, että olin aina päätä pitempi muita. Sen sijaan muistan edelleen, kuinka jouduin peruskoulun yläasteella erään itseään kunnioittavan historianlehtorin mielivallan kohteeksi.

Asiat jatkuivat yläasteluokkien ajan. Ollessani yhdeksännellä kirjoitin jokaisesta kokeesta kympin. Opettajan oli pakko antaa tämä arvosana kokeista, sillä asiasta oli mustaa valkoisella. Silti todistuksessa komeili historian ja yhteiskuntaopin kohdalla aina yhdeksikkö. Opettaja siis käytti valtaansa ja pyöristi arvosanan joka kerta alaspäin – arvostelusääntöjen salliman maksimimäärän verran.

Ei auttanut, vaikka voitin vuonna 1982 myös valtakunnallisen taloustietokilpailun – en siis vain sitä oppiaineen sisällä järjestettyä koulukohtaista osakilpailua – vaan valtakunnallisen. Ja kokeista kirjoitin kympit. Odotin kiinnostuneena, mitä päästötodistuksessa lukisi.

Ysi tuli.

Se ei ollut huono sekään, mutta tässä tilanteessa arvostelu oli kuin hylkäys. Tiedän syyn: en ole koskaan mielistellyt opettajia. En ole osannut enkä halunnut vastata alistuvasti. Minun ei annettu puhua tunnilla.

Olisin halunnut selittää kysymyksiin pitkät ja laajakantoiset vastaukset. Sen sijaan tämä opettajatar odotti pelkkää typistettyä reagointia omiin pikkumaisiin kysymyksiinsä, jotka olivat kuin alakoululaisille esitettyjä. Se oli aivan yhtä turhauttavaa kuin ammoinen tekstiilityön opetus, jossa minut(kin) pakotettiin kutomaan patalappuja.

Myös kieltenopetuksen menetelmät perustuvat spaniel-like-education-tyyppiseen ehdollistamiseen: trilliharjoitteluun, sanojen tankkaukseen, rankaisemiseen ja palkitsemiseen. Siksi kielten opiskelu on mielestäni eräs epä-älyllisyyden muoto.

Jouduin koulukiusatuksi useiden kieltenopettajien taholta. Kun olin yläasteella, eräskin vieraan kielen lehtori sanoi, että ”Jukka, jos tahti on tämä, lukioon ei ole mitään asiaa!” Kun olin lukiossa, opinto-ohjaajana toimiva ruotsinopettaja kehotti laittamaan hakupaperit kauppaopistoon, jonne saattaisin hänen mielestään yltää, mutta yliopistoon ei kannattaisi edes pyrkiä.

Yliopistojen tutkinnonsuoritusoikeuksia minulle kertyi pääsykoeprosesseissa kaikkiaan neljä. Opiskelin juridiikkaa, teologiaa ja filosofiaa kahdessa eri yliopistossa. Tein gradun teoreettisessa filosofiassa, ja sivuaineen tutkielmat kirjoitin käytännöllisessä filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa.

Kun valmistuminen eximian papereilla oli ovella, ajattelin ilahduttaa silloista filosofianprofessoriani ja kysellä häneltä jatko-opiskelumahdollisuuksista. Niinpä tämä alkoi katsella kenkiensä kärkiä juuri siihen akateemiseen tapaan, jolla on tarkoitus kertoa pettymyksestä ali-ihmisen ylimielisyyteen. Vaihdoin yliopistoa ja vein väitöskirjani toisen professorin suostumuksella tiedekuntaan kolmekymppisenä. Ja hyvin kävi.

En tarkoita, että jatkuvasta kiusanteosta, vittuilusta, jarrutuksesta ja hidastelusta olisi ollut suurta haittaa. Olen tullut läpi kaikesta. Minun ei vain koskaan tarvinnut käydä koulua. Osasin lukea pari vuotta ennen kuin minut raahattiin pulpetteja kuluttamaan. Murkkuikäisenä en koskaan tehnyt läksyjä, sillä maailmassa oli paljon mielenkiintoisempiakin asioita, ja enemmän opin lukemalla puolet paikalliskirjaston kirjoista. Lukioon mennessäni tiesin kaiken tarpeellisen. Yliopistossa opetin muita.

En ole oppinut mitään koulujärjestelmän vuoksi vaan siitä huolimatta. Yleensäkin katson, että jos ihminen ei itse mitään osaa viimeistään 20-vuotiaana, ei hänestä koskaan mitään tule, ja kaikki koulutus ja kouluttamisen päälle kouluttaminen on turhaa.

Merkille pantavaa on, että lähes kaikki kiusaajani koululaitoksessa ovat olleet naisia. Yliopistoissa he ovat olleet naisten kaltaisia miehiä. Naisten korkokenkä polkee miesten ja poikien kulkusia oppilaitoksissa.

Koulu on kuria. Siksi pojat ja miehet ilmaisevat oman älyllisyytensä rikkomalla sääntöjä. Tätä opetusjärjestelmä ei ymmärrä. ”Poikien aiheuttamiksi järjestyshäiriöiksi” sanotun käyttäytymisen takana on luullakseni paljon luovuutta, jota tyttökouluissa ei vain osata kanavoida poikia kiinnostavaan tekemiseen vaan joka tukahdutetaan. Tyttöjen ja naisten harjoittamasta nöyristelystä palkitaan, ja pahimmillaan se tulkitaan ”tyttöjen nopeammaksi kehitykseksi” feministien tekemissä tasa-arvotutkimuksissa.

Tietenkin myös minussa itsessäni on ollut paljon vikaa. En ole osannut enkä halunnut kyyristellä. Vaihtoehtojen puuttuessa olin mieluummin kokonaan hiljaa. Niiden oppiaineiden tunneilta, joilla sain vaahdota, todistukseen tuli kirkkaita kymppejä. Olen myös aikuisena maksanut mieluummin itsenäisyydestäni kuin alistunut mihinkään tiedepoliittiseen valheellisuuteen.

Koulukiusaaminen jatkuu. Kiintoisaa on, että minulle ei ole koskaan myönnetty yliopistolaitoksesta sellaista tointa tai virkaa, josta olisi maksettu edes alimman palkkaluokan mukaista kuukausipalkkaa. Sen sijaan vakituisia virkoja on riittänyt ninninelleille, millamalloille ja muille mimosoille. Naispuolinen filosofianprofessori hylkäytti dosentuurianomukseni vuonna 2005 paskahousuilla ruotsinkielisillä kollegoillaan. Helsingin yliopiston Philosophica-kirjasto ei ole tähän päivään mennessä hankkinut kokoelmiinsa yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta (11 kappaletta, joista kaksi on ilmestynyt ajantasaistettuina viisivuotisjuhlapainoksina). Koko tarinan voitte lukea omaelämäkerrallisesta teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), jonka pohjalta eräs henkilö lausui, että parasta olisi, jos se Hankamäki vaiettaisiin hengiltä.

Uskokaa tai älkää, olen koko ajan pyrkinyt ihmisten ja yhteiskunnan hyvään. He itse eivät vain aina sitä tajua. Voi olla, että koko historiankäsitykseni on erilainen. Mutta niin oli Tocquevillen (liberaali), Proudhonin (anarkisti) ja Marxinkin (kommunisti).

Keskusvaraston tyhjennysmyynti

Vuoden lähestyessä loppuaan on kirjojeni myymälöissä keskusvaraston tyhjennysmyynti.

Akateeminen Kirjakauppa näyttää tarjoavan useita kirjojani 15–20 prosentin alennuksella nettikirjakaupassaan.

Niitä, jotka ovat lukeneet Sensuurin Suomen (2009), saattaisi kiinnostaa tämän vuoden alussa julkaisemani jatko-osa Kansanvallan varkaat (2010).

Työelämän salaisuuksista kiinnostuneille voisi olla paikallaan Työttömän kuoleman uudistettu ja laajennettu painos, joka niin ikään ilmestyi vuoden alussa. Kansien välissä on sekä työpolitiikan analyysia, manifesti paremman työyhteiskunnan puolesta että selviytymisohjeita työelämän mankeleissa. Huumoripitoista asiaa.

Älkää ostako filosofiaa yliopistoista, joissa hinnan suhde laatuun on hyvä. Ostakaa filosofiaa Hankamäeltä, saatte parempaa halvemmalla!

Internatsismi yliopistoissa

Helsingin yliopisto näyttää jälleen laittaneen auki Tutkijakollegiumiin sijoitetun ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorinviran, joka luotiin Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoilla. Kritisoin tehtävän täyttöprosessia, periaatteita ja nimityspäätöstä jo viran ollessa ensimmäistä kertaa haettavana vuonna 2008. Arvasin tuolloin, että tehtävään kutsutaan joku ulkomaalainen tutkija, joka ei tiedä eikä ymmärrä Suomen ajankohtaisista ja yhteiskunnallisesti tärkeistä kysymyksistä mitään.

Juuri niin kävi, ja virkaan nimitettiin brittiläis-kanadalainen Stephen Gill, jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Arvostelin poliittista virkanimitystä muun muassa tässä.

En tiedä, minne Gill lähtee, kun hänen tehtävänsä avautuu 1.8.2011. Mutta minua kiinnostaa, mitä näyttöä hän on antanut sen tapaisesta tutkimuksesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, ”joilla on merkitystä nyky-yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta”, kuten virantäyttösuunnitelma velvoittaa. Toistaiseksi näyttöä ei ole kertynyt yhtään, vaikka aiheita riittäisi: globalisaation ja maahanmuuton ongelmallisuus, kansanvallan kavennukset, poliittisen korrektiuden vaatimukset, sananvapauden heikennykset ja yhteiskunnallisten asenteiden kärjistymiset kansainvälisyyskiimasta kärsivän ylikiehunnan myötä. Gillin mielipiteet huomioon ottaen näyttöjen puuttuminen voi olla myös hyväksi.

Ette arvaakaan, kuinka paljon minulla olisi näistä aiheista sanottavaa. Mutta sitäpä ei saa yliopistolla esittää, aivan niin kuin en saa toimia vähemmistövaltuutetunkaan virassa.

Voitte tietysti väittää, etteivät nämä blogeissa esitetyt analyysini ole oikeaoppisen kommunistisen yhteiskuntatieteen mukaisia. Voitte myös parkua, että kirjoitan paljon arkiyhteyksissä ja arkikielellä. Perustan kuitenkin näkemykseni filosofisiin teoksiini, eli tulkintani eivät ole irrallisia vaan osa filosofista kokonaisnäkemystäni ja yhteiskuntateoriaani. Tässä kokonaiskonseptiossa myös arkielämän havainnot ovat helposti käännettävissä tieteen kielelle, aivan niin kuin useat tieteen tekemät löydöksetkin puolestaan saavat vahvistuksensa käytännön elämän piiristä.

No, harmittaahan tämä paitsio vähäsen. Mieluummin kuitenkin elän vapaana kuin pallo jalassa ja akateemisen mielipidesensuurin vankina. Se, miksi en voi edes tähyillä Tutkijakollegiumin virkojen suuntaan, johtuu tosiasiasta, että kollegium johtajansa johdolla häätää minut palavaa seivästä apunaan käyttäen pihalle kaikkialta. Hän puolestaan on jonkinlainen nuorempi kollegani.

Yliopistojen pahimpia vikoja on niiden internatsistisuus. Tehtävien täyttö luovutetaan kansainvälisten tahojen käsiin, joissa päätetään, mitä yliopistoissamme saa tehdä ja opettaa. Nämä tahot taas ovat jo oman olemuksensa vuoksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologian kannattajia. Mikään kriittisyys ei heidän päähänsä mahdu, ja näin internatsismi uusintaa itsensä yliopistomaailmassa.

Kun tehtävät täytetään yhä useammin ulkomaalaisilla tieteilijöillä, suomalaisten veronmaksajien resursseja valuu ulkomaille, eivätkä suomalaiset tieteenharjoittajat saa toimintatilaisuuksia. Paitsi tietysti lähtemällä maanpakoon eli siirtolaisiksi, toisin sanoen maahanmuuttajiksi.

Esimerkin siitä, kuinka Suomen yliopistot lahjoittavat varoja ulkomaalaisten hyväksi, tarjoaa tämä uutinen, jonka mukaan Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto avasivat kokonaisen kerrostalon Töölöön pelkästään ulkomaalaisten vierailijoidensa majoituspaikaksi. Täytyykö yliopistojenkin pitää yllä hotelleja ja pakolaiskeskuksia? Ja pitääkö suomalaisen tohtorin olla joko asunnoton pakolainen ulkomailla tai viraton ja varaton henkipatto kotimaassa samalla kun ulkomaalaisia hyysätään kansainvälisyyden nimissä? Ei meille suomalaisille tutkijoille ole perustettu majataloja eikä katettu pöytää sen enempää täällä Suomessa kuin ulkomaillakaan.

Vastaväitteitä ajatuksiani kohtaan voidaan ehkä muodostaa epäilemällä, mikä on tieteen tehtävä: onko päämääränä tukea yksittäisiä tieteenharjoittajia ja eikö jokaisen yksilönkin tarkoituksena ole vain palvella ”tieteen ja tutkimuksen kollektiivista kokonaisetua”? Kysymyksiin voidaan vastata, että sillä tavalla ajateltaessa tieteen ja tutkimuksen kokonaisetuna pidettäisiin yksilöiden mahdollisimman tehokasta likvidointia.

Tosiasiassa ainoa konteksti, jossa tiedolla voi olla merkitystä, on ihmisyksilön kokemusmaailma: hänen elämänsä ja arvotajuntansa. Tieteen subjekti on ihminen, ja kokemukset hyvästä tai huonosta ovat välttämättä jonkun tietyn ihmisen, siis tutkijan tai tutkittavan omia kokemuksia. Ainoa toteutumisyhteys, jossa sen tapaisella moraalifilosofisella käsitteellä kuin ’tieteen kokonaisetu’ voi olla merkitystä, on ihmisen subjektiivinen tajunta. Keskeistä on, miten tieto ja ymmärrys palautuvat maailmaan, jota ne koskevat ja josta ne ovat lähtöisin. Tämä maailma on väistämättä yksityisten ihmisten maailma. Myös tieteestä hyötyjä eli tieteen tulosten loppukäyttäjä on useimmiten jokin yksityinen taho, ei kollektiivi. Siksi keskeinen kysymys on, miksi yliopistojen pitäisi kohdella omia tutkijoitaan kaltoin ja toimia kansainvälisten parta-Kallejen hyväksi, niin kuin ne nyt tekevät.

Tieteellisen kollektivismin ideologia vaikuttaa kielteisesti myös tieteenharjoittajien yksityiselämään. Ihminen pakotetaan akateemisissa yhteyksissä siirtolaiseksi, jotta hänellä ei olisi allaan kovaa maata, jotta hän ei voisi sitoutua mihinkään ja jotta hänestä tulisi helposti hallittava relativistinen pullasorsa. Heittopussit ovat epäitsenäisiä, eikä heillä ole persoonaa eikä mielipiteitä. Kun kotikin on pilalla ja omaisuus jatkuvasti muuttokontissa, tällaisesta yliopistollisesta vuokraviljelijästä voidaan helposti tehdä tiedepoliittisten tendenssien orja. Hänet saadaan toteuttamaan mitä tahansa EU:sta johdettua ohjelmaa, kunhan hänen suunsa tukitaan rahalla tai päänsärkypillereillä.

Minulla ei ole niin sanotuista kansainvälisistä tutkijoista korkeaa kuvaa. Yleensä he ovat vaarallisen epäitsenäisiä ja riippuvaisia ihmisiä.

Kielteistä on myös kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lietsoma samanlaistuminen. Pilalle hapatetussa yliopistomaailmassa kirkastuu, millä tavoin monikulttuurinen vuorovaikutus yhdenmukaistaa eikä pyri säilyttämään eikä kehittämään kulttuurien alkuperäistä ja omakulttuurista rikkautta. Kaikkialla yliopistoissa puhutaan nykyään englantia, vieläpä sietämättömän huonoa englantia.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin työkieleksi on akateemista kieli-imperialismia myötäillen määritelty englanti. Tämä kaventaa kieliin ja kulttuureihin sisältyvää monimuotoisuutta. Ihmiset eivät saa ilmaista itseään semanttisesti rikkaalla tavalla kotikielellään, vaan heidät pakotetaan omaksumaan englannin kieli, jonka sanojen merkitykset ovat kontekstiriippuvaisia ja siten alttiita ideologioille. Erityisesti tämä näkyy seksuaalisuutta käsittelevissä yhteyksissä, joissa homot ovat ”iloisia” ja heterot ”suoria”. Kieli muokkaa ajattelutapoja. Mutta miksi asioiden pitäisi olla esimerkiksi juuri tuolla englannin kielen määrittelemällä tavalla?

Jokainen filologi tietää, että vain syntyperäinen kielenkäyttäjä voi tunnistaa kielen kaikki vivahteet. Koska ei-natiivit englannin kielen käyttäjät eivät yleensä tunnista itselleen vieraan kielen vivahteita, on akateemisessa yhteisössä käytettävä englanti perin pohjin huonoa. Tästä johtuu, että vieraalla kielellä kirjoitetulla filosofialla ei ole poikkeuksetta mitään kirjallista eikä usein myöskään informatiivista arvoa. Vieraan kielen käyttö onnistuu vain sellaisissa yhteyksissä, joissa kielellä on pelkkä välineellinen asema, kuten matematiikan kaavojen tai luonnontieteellisten teorioiden höysteenä. Muissa yhteyksissä omasta kotikielestä luopuminen haittaa ajatusten muodostamista ja sanoman perillemenoa.

Internatsismin ja angloamerikkalaisen kieli-imperialismin ylivallasta johtuu sitten se, miksi filosofien virkaistuimille on Suomessa valittu formaalisen logiikan edustajia. Heidän ei tarvitse osata puhua eikä kirjoittaa; riittää kun hymyilee salaviisaasti jossakin retardien seminaarissa. Toinen mahdollisuus on, että antaa periksi manipulaatiolle ja ryhtyy pragmatistiksi eli alkaa ”ajatella englanniksi” omaksuen amerikkalaisperäisen, hyötyä ja käyttökelpoisuutta korostavan, pinnallisuuden oman ajattelunsa lähtökohdaksi. Tulokset palkitaan paradigman sisäisissä puoluekokouksissa.

Toivon, että englannin kieltä kohtaa kielikuolema. Juuri niin kävi latinan kielelle. Laajassa käytössä latinan sanojen merkitykset laventuivat ja alkoivat tarkoittaa melkein mitä tahansa. Englanti olkoon siis aikamme latina!

Kansainvälisyyden korostamisessa on kyse useimmiten vain itsetehostuksesta, joka on sukua Simo Salmisen Rotestilaulussaan esittämälle ylpeilylle: ”On käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään!” Tämä ei liene mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaa olla kateellinen.

Yliopistojen pakottaminen kansainvälisyyteen tuhoaa ne hienot mahdollisuudet, jotka liittyisivät esimerkiksi ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professuuriin. Englannin kielen ylivalta rajoittaa myös tutkimusten aiheita. Kun hakijoiden kelpoisuus virkaan arvioidaan kansainvälisissä yhteyksissä, luuletteko, että monikaan virantäytön aasiantuntija osaa lukea suomenkielisiä julkaisuja, joissa puhutaan Suomessa merkityksellisistä ja suomalaisten tärkeinä pitämistä asioista? Ne yleensä sivuutetaankin hakijoiden arvioinneissa. Meille suomalaisille tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ei voi julkaista mitään kansainvälisissä yhteyksissä, sillä siellä meidän asiamme eivät ketään kiinnosta.

Tämä tekee mahdottomaksi sen, että virkaan päätyisi joku sellainen henkilö, joka puhuu suomeksi jostakin suomalaisille merkitsevästä. Kansainvälisyyden hoilaaminen on yliopistomaailman tapa tukahduttaa alkujuurilta lähtevä yhteiskuntakritiikki ja pakottaa ihmiset samaan tukalaan internatsismin kurimukseen, jossa koko Euroopan unioni tätä nykyä on.

Ainoa mahdollisuus, että yliopistovirkaan päätyy suomenkielisillä tutkimuksilla, on se, että tehtävään kammetaan joku feministi. Sillä feministi on aina pätevä kaikkeen.

Kuten huomaatte, olen pitkälti eri linjoilla tieteen olemuksesta ja tehtävistä kuin vallassa oleva tiedehallinto. Pinta-ala, jolla toimin, on tietysti pieni, mutta järveni on syvempi kuin heidän merensä, ja itse pidän tärkeimpänä filosofian syvällisyyttä. Tässä valossa kansainvälisyyden ei pitäisi olla itseisarvo vaan sivuseikka.

Kansainvälisyys on kelpo juttu, jos se on seurausilmiö jostakin, jolla on merkitystä. Nyt se on kohotettu päätarkoitukseksi, ja tutkijakunta miettii, mitä tekisi näyttääkseen ”kansainväliseltä”.

En siis tarkoita, ettei tieteen pitäisi sisältää kansainvälistä vuorovaikutusta lainkaan. Mutta kansainvälisyysvouhotus on mennyt liian pitkälle myös yliopistomaailmassa ja heikentää kotimaisen tieteen ja suomalaisten tieteenharjoittajien toimintaedellytyksiä.

Tätä nykyä tutkijat ja professorit säntäilevät kansainvälistä mainetta saadakseen kuin levottomat lapset. Loppujen lopuksi kyseessä on pelkkä ilmaismatkoista ja sightseeing-risteilyistä koostuva piirileikki, joka käy veronmaksajille kalliiksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mihin kansainvälisyysinnostus katoaisi, jos tiedeturistit pantaisiin itse maksamaan ulkomaanmatkansa. Se ehkä auttaisi erottamaan aidon kansainvälistymishalukkuuden pelkistä huvittelutarkoituksista.

Näistä asioista on kertynyt vuosien mittaan tietysti paljon sanottavaa. Systemaattisimmin kritisoin tiedepolitiikan trendejä viime vuonna julkaisemassani teoksessa Suomalaisen nykyfilosofian historia. Viittaan myös yhteiskuntafilosofisiin pääteoksiini Dialoginen filosofia ja Työttömän kuolema, joita filosofian laitoksen laitoskirjasto ei ole hankkinut kokoelmiinsa, niin kuin ei yhtäkään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta. Reilumpaa tunnustusta työlleen tuskin voisi toivoa.

Näin lukukauden alussa on helpottavaa sekin, etten pääse pitämään kurssejani filosofian laitoksille. Mutta tärkeintähän on, että kaikki ovat tyytyväisiä siihen, mitä yliopistoissa nyt tehdään.

Koulutus on sijoitus

Tiedepoliittisissa puheissa painotetaan usein, että julkisen vallan panostus koulutukseen on yhteiskunnallinen sijoitus. Ihmisen odotetaan tuottavan jotakin, kun hänet on ensin pumpattu täyteen tietoa. Jokaisen opiskelemaan pyrkivän kannattaisi kuitenkin myös omasta puolestaan muistaa, että kouluttatuminen on yksilön oma investointi itseensä.

Nyt on jälleen hakupapereiden täyttelyn aika. Oppilaitos, jota en voi ollenkaan suositella, on Tampereen yliopisto. Hämeen punainen napa saattaa olla hyvä sijoitus vain, jos aikoo menestyä kaupittelemalla Che Guevaran t-paitoja. Sen asemasta kannattaisi suoraan hakeutua Sirola-opistoon. Tarkemmat perustelut voi lukea teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia.

Kommunistikoulujen sijasta suosittelen investointia filosofian opiskelemiseen Helsingin yliopistossa, jossa demarikin on oikeistolainen. Silloin tosin kannattaa väitellä tohtoriksi viimeistään 20-vuotiaana, kuten Pekka Himanen, jolle Jyrki Kataisen johtama eduskunnan tulevaisuusvaliokunta antoi monen kymmenen tuhannen euron palkkion pelkästä proseminaariesitelmästä vielä tekijän ollessa kolmekymmentävuotias.

Menestyksen yliopistoissa takaa sovinnaisuus. Aito filosofia puolestaan on harvoin kovin sovinnaista. Lihaa syövien filosofien tie on tukittu yliopistoissa, sillä mandaatin akateemisesta maailmasta voi saada vain sellainen punahilkka, joka osoittaa olevansa vihervasemmistolainen feministi. On todellakin kummallista, miten mädäksi koko yliopistomaailma on mennyt. Viran saa, jos edustaa tiettyä asennetta.

Tieteen rappio ja filosofian tuho

Suomen Akatemia julkaisi tämän viikon alussa selvityksen nimeltä Suomen tieteen tila ja taso 2009 (pdf-tiivistelmä tässä), jossa kerrotaan, millaista ylistetty suomalainen yliopistotiede nykypäivänä on. Raportti perustuu kansainväliseen arviointiin, ja sen tekoon osallisui nelisensataa tiedeyhteisön jäsentä.

Tutkimuksen tulos on noloa luettavaa narsistisessa hybriksessä piehtaroivalle yliopistotieteelle. Sen mukaan Suomessa on EU-maista eniten tohtoreita väestöön verrattuna, mutta tieteen laatu on Pohjoismaiden huonoin ja huonoimmasta päästä myös koko Euroopan kontekstissa nähtynä.

Tämä ei ollut minulle yllätys. Kirjasin suomalaisen tieteen viat jo verkkokirjaani Contra Academia muutama vuosi sitten, ja nykyisin nuo samat asiasisällöt voi lukea esimerkiksi teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Yliopistot puolustautuvat kliseemäisin argumentein. Yksi valittaa, että opettajia on liian vähän, ja toinen puolestaan voivottelee, ettei välineisiin ei ole rahaa.

Nämä ovat kuitenkin pelkkiä immanentteja selityksiä, ja ongelma on koko yliopistolaitoksen epä-älyllistymisessä. Se puolestaan on vallitsevan tiedepolitiikan, poliittisen korrektiuden tavoittelun ja akateemisen sensuurin syytä.

Määriin tuijottaminen kiteytyy tohtoreiden liikatuotannossa. Ennen kuin nykyinen spaniel-like-education-tyyppinen tohtoreiden tuottaminen käynnistettiin, lupaa olisi pitänyt kysyä kaikilta niiltä tieteenharjoittajilta, jotka jo olivat tohtoreita, jotta opinnäytteiden arvoa ei olisi devalvoitu, niin kuin sittemmin tehtiin.

Nykyään monet tiedekunnat (esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen) eivät kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein, ettei paljastuisi, kuinka huono taso on. Tohtoreita on tämän vuosituhannen alusta lähtien leivottu aivan liikaa. Suurimmalla osalla väittelijöistä ei vaikuta olevan sen enempää tieteellistä asennetta kuin kykyä kirjoittaa virheettömiä lauseitakaan. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, vuoden 2000 jälkeen väitelleistä tohtoreista tuli tasoltaan lisensiaatteja. Väitöskirjoista puolestaan tehtiin niin sanottuja eurooppalaisia väitöskirjoja, jotka vastaavat entisiä pohjoismaisia lisensiaatintutkielmia.

Tätä nykyä esimerkiksi lääketieteellisissä tiedekunnissa tohtorinkoulutusohjelmiin valitaan kandidaatintutkintoa suorittamattomia - ilman, että opiskelijalla olisi minkäänlaisia näyttöjä tieteellisestä toiminnasta. Väitöskirjoja väännetään aiheista, joihin ei liity mitään tutkimuksellista mielenkiintoa: esimerkiksi nypläyskerhojen sosiaalisista suhteista tai auton moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Esimerkiksi itse voin tältä istumalta väitellä tohtoriksi viimeksi mainitusta: ”Jos auton moottoriöljyt vaihdetaan usein mutta ei liian usein vaan sopivasti, voidaan vähentää öljynkulutusta, tuotetaan vähemmän jäteöljyä ja lisätään moottorin kestävyyttä, ja jos koko prosessi suoritetaan oikein, parannetaan – mikä tärkeintä – samalla turvallisuutta ja käyttömukavuutta. Lopulta tästä kaikesta on hyötyä, ja se lisää tehokkuutta.” Kun tuotos koristellaan vielä muutamalla välttämättömällä muotisanalla, kuten ”globalisaatio” ja ”ilmastonmuutos” sekä huonoa suomea edustavalla ilmaisulla ”omaehtoinen”, ”epäkohta” ja ”eittämättä”, luodaan uskottava tieteellisyyden vaikutelma, eikä joukosta puutukaan enää kuin infantiili ”hiilijalanjälki”. Kun kaikki tasalaatuiset, defensiiviset ja sinänsä merkityksettömät aineelliset näkökohdat on otettu huomioon, minulla on kädessäni tusinatohtorin paperit, joissa sanotaan, että olen onnistuneesti väitellyt moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Myös akatemian julkaisemaa Suomen tieteen tila ja taso 2009 -selvitystä voidaan arvostella tietystä voiteluaineen kierrätyksestä. Siinä tieteellisyyden kriteerinä on pidetty itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti muun muassa ”kansainvälisyyttä”, ja laatua on arvioitu määrällisin mittarein, esimerkiksi laskemalla suomalaisten saamaa huomiota tietyissä kansainvälisissä lehdissä. Tällaiset arviointiperusteet ovat absurdeja. Kansainvälisyys ei ole itseisarvo eikä tieteen arvo. Miksi tiede tulisi paremmaksi vain sillä perustella, että tutkimuksen kirjoittaja on matkustellut ulkomailla, pärpättänyt kansainvälisissä seminaareissa ja verkostoinut eli hankkiutunut ideologisiin ja sosiaalisiin kytköksiin?

Kun kotimainen julkaisutoiminta kielletään ja vain englanniksi printattu otetaan huomioon pätevyyden arvioinneissa, tämä vie pohjan filosofian piirissä harjoitettavalta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Meille tärkeät kysymykset eivät paina kansainvälisissä kehissä tarpeeksi tullakseen huomioiduiksi, mutta se ei suikaan merkitse, ettei kyseisillä asioilla olisi arvoa Suomessa. Mitä pahaa on siinä, että tutkijan suhde kieleen on herkkä, ja hän kirjoittaa vain kotikielellään: päästämättä käsistään sellaisia lesekakkuja kuin kansainväliset reuhaajat, jotka suu vaahdossa huutavat, että englanniksi julkaisemalla pätevöityy ja saa meriittiä?

Minä en ole huolissani suomalaisen tieteen tasosta. Olen raivoissani siitä epä-älyllisyyden aallosta, joka on pyyhkäissyt ylitse koko yliopistomaailman.

Filosofia, tiede ja tutkimus eivät tunnu kytkeytyvän mihinkään, koska älyllisiä majakoita ja suunnannäyttäjiä ei ole. Filosofian laitoksen johtajana toimii joku demaripuolueen ohjelmatoimikunnan jäsen (kuten juuri nyt on laita), ja niin sanotut toisinajattelijat savustetaan virkojen piiristä häikäilemättömästi pois.

Tästä johtuen yliopistoissa ei ole päteviä filosofeja, jotka ymmärtäisivät, missä nykyajan Euroopassa mennään. Puuttuu visio, suunta ja käsitys siitä, mikä on tutkimisen arvoista. Niiden tilalla on monikulttuurisuuden, feminismin ja suvaitsevuuden hokemista. Se on kieltämättä mukavaa, mutta onko tämä, kyyhkyläiseni, sellaista kristallinkirkasta ja älyllisyydellään loistavaa tiedettä, joka paljastaisi poliittisia valheita? – Ei tietenkään. Sen sijaan tiede ja filosofia on kytketty yleiseurooppalaisten poliittisten tendenssien ajamiseen, mikä näkyy Suomen Akatemian omista päätöksistä: tukea saa, jos on kuuliainen ohjelmille, joiden tulokset on etukäteen päätetty.

Tilanne filosofiassa

Saan silloin tällöin palautetta, jossa ihmetellään, miksi en ole mukana akateemisessa filosofiassa ja miksi en anna opetusta yliopistoissa. Ne, jotka ovat lukeneet teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia, tietävät osapuilleen vastaukset kysymyksiin. He puolestaan pahoittelevat, kuinka tukala asemani tiedeyhteisössä onkaan.

No niin. – En mielelläni tilitä itseäni tässä perimmältään muille asioille omistetussa blogissa. Omasta itsestä puhuminen koetaan narsismiksi, ja narsismi on aina luotaan työntävää. Jääköön siis sivurooliin tästä kirjoituksesta Hankamäki ja puhuttakoon filosofian yleistilanteesta.

Vaikka asemani on tietyistä tiedepoliittisista syistä ollut vuosikymmenen ajan vaikea, jopa sietämätön, filosofiallani ei ole mitään hätää. Sen sijaan monet niistä kollegoistani, jotka ovat systemaattisesti ja kaikkia keinoja käyttäen estäneet pääsyni virkoihin tai edes sivutoimisen tuntiopettajan rooliin, ovat kaulaansa myöten pulassa.

Miksi sitten heidän tiedekäsityksensä ja uskottavuutensa olisi tuolla tavoin katastrofin partaalla? Vastaus löytyy erään toisen, minulle usein esitetyn kysymyksen kautta: Minkä tähden viroissa olevat filosofit eivät puhu ajankohtaisista ja tärkeistä asiakysymyksistä mitään – eivät maahanmuutosta, kansallisesta edusta, kansainvälistymisen ongelmallisuudesta, suomen kielen ja kulttuurin asemasta, sensuurista tai sananvapaudesta? Heidän hyvä palkkansa ja sen mukainen hyvinvointinsa – paikoin jopa ulospäin näkyvä yltäkylläisyytensä – eivät voine olla (ainoita) syitä.

En tiedä vastausta tähän kysymykseen, mutta eräs 21-vuotias opiskelija sanoi, että yliopistojen filosofinvirkoihin on nimitetty filosofiattomimpia henkilöitä, joita planeetaltamme löytyy.


Sofistien elämänsisältö

Muutamat minua lähestyneet ovat panneet merkille, että en kirjoita tässä blogissani kovin usein filosofian tapahtumista vaan enemmänkin politiikasta. Pitää paikkaansa. Filosofiaa olen kirjaillut etupäässä kirjoihini, vaikka vaikuttaahan filosofia tietysti kaikkeen, mitä teen ja miten teen.

Se, miksi olen kommentoinut filosofien keskinäisiä kähinöitä niin harvoin, johtuu tosiasiasta, että akateemisessa filosofiassa ei tapahdu juuri mitään. Ainoa elonmerkki filosofian laitoksilla on se, kun virassa oleva professori jää eläkkeelle, kuolee tai muulla tavoin vaihtuu.

Sekä käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen että teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto jäävät lähiaikoina eläkkeelle, elleivät he ole minun huomaamattani jääneet jo. Virkojen täyttäminen on tietysti aloitettu hyvissä ajoin.

Ulkomaisissa huippuyliopistoissa professorinvirat täytetään niin, että ensin katsotaan valmiiksi sopiva henkilö, ja sitten hänet ostetaan riihikuivalla rahalla yliopistoon tarjoamalla esimerkiksi miljoona dollaria vuosipalkkaa. Tieteellisen pätevyyden arvioiminen koetaan muodollisuudeksi, joka hoidetaan lähettämällä julkaisut sopiville asiantuntijoille leimattaviksi. Ikävä viranomaismenettely siis ohitetaan, kuten jokaisen kunnon työpaikan täytössä.

Sen sijaan Suomen yliopistoissa virkaan voi päätyä vaikka kuinka kelvoton, opetus- ja ihmissuhdetaidoton henkilö. Avointa asiantuntija- ja hakemusmenettelyä sovellettaessa hakijoiden julkaisut lähetetään summamutikassa toiselle puolelle maapalloa arvioitaviksi, tiedekunta sorvaa tuloksesta keskiarvon ja asettaa ykköstilalle päätyneen ehdolle virkaan. Asiantuntijat, joilla on käytännöllinen ratkaisijan rooli, eivät yleensä tapaa hakijoita henkilökohtaisesti. Sitä paitsi asiantuntijat valitaan yleensä puolueellisesti ja tarkoitushakuisesti. Hullua siis tämäkin, ja kauhistus jokaiselle henkilöstövalinnan ammattilaiselle.

Eräs mahdollisuus täyttää virka on kutsumismenettely. Se puolestaan avaa vapaan näkymän nimitysprosessin mielivaltaiseen peliin. Jos virat täytetään entis(t)en professori(e)n aloitteesta kutsumalla – eikä julkisia tehtäviä voida niin muodoin enää hakea – emme elä demokratiassa. Kutsumismenettelyä voidaan puoltaa samoilla perusteilla kuin pimeää vaalirahoitusta: se on rehellistä omassa vilpillisyydessään!

Suomessa professorinvirkoihin nimitetään yleensä

1) istuvan professorin oppilas,
2) merkittävän tieteenharjoittajan sukulainen (ilman tieteellistä perustetta),
3) ystävä (jolla tarkoitan jotakuta edeltäjän kanssa samaa mieltä olevaa),
4) vihervasemmistolainen feministi tai postmodernisti,
5) edellisen vastakohta eli äärianalyyttinen systeemiteoreetikko ja millimetritutkija,
6) Suomen Akatemian rahoittama kansainvälinen pullasorsa tai
7) joku muu harhalaukaus.

Esimerkiksi Tampereen yliopiston filosofian professorin virka täytettiin kymmenen vuotta sitten kutsumismenettelyllä kohtia 1 ja 3 soveltaen. Valittu henkilö istuu virassa seuraavat parikymmentä vuotta. Jyväskylän yliopiston filosofian professoriksi puolestaan nimitettiin korkeakoulun entisen rehtorin tyttärenpoika kohdan 2 mukaisesti, kunnes hän uudisti virkahakemuksen toisaalla ja palasi väittelykaupunkiinsa Turkuun. Hänen veljensä hallitsee Åbo Akademin filosofian oppituolia...

Kuten jo alussa mainitsin, minä en tiedä, keitä Helsingin yliopiston filosofian professorin viroissa tällä hetkellä istuu, sillä en ole kuullut heistä mitään. Pikkuprofessuurit ja muut beibisitterien virat on varmaan täytetty edeltäjien kellokkailla. Sen sijaan Ison Antin ja Rannanjärven – Airaksisen ja Niiniluodon – väistyessä alkaa pesänjako. Hekin voivat tosin istua viroissaan vielä pitkään kaikkien kynnelle kykenevien kiusaksi ja hakea pari, kolme kertaa jatkoaikaa, mikä olisi omalta kannaltani vain mukavaa, kun en voi itse virkoja kuitenkaan hakea. Mutta saisin katsella tehtäviin kärkkyvien kärsimyksiä heidän kiemurrellessaan kiusaantuneina kuin madot koukussa. (Tiedän kyllä, keiden hihat odottaessa palavat.)


Miksi en voi hakea virkoja?

Akateemisen virkatoiminnan koko idea on ansiolähteiden pidättämisessä itselle ja omille oppilaille: siis samalle tiedepoliittiselle puolueelle. Kyse on filosofian edustuskiistasta yliopistossa. Paradigman jatkumisen takaa se, että virkaistuimelle nostetaan sopiva nuorempi tieteenharjoittaja seuraaviksi 20–30 vuodeksi.

Koska jokainen haluaa asua Helsingissä, Helsingin virat muodostavat eräänlaisen poikkeuksen. Ne täytetäänkin yleensä provinssiin lähetetyillä maaseutuyliopistojen professoreilla, jotka ovat ensin tuskailleet rangaistussiirtoloiksi kokemissaan yliopistoissa 5–10 vuotta palatakseen lopulta Helsinkiin (josta he ovat tietysti lähtöisin) ja saadakseen absoluuttisen vallan. Mitään suurta kiistaa virantäytöistä tuskin tulee, sillä kaikki tarjolla olevat ehdokkaat ovat keskenään samanlaisia, ja siksi on yhdentekevää, kuka monista samanlaisista virkaan nimitetään.

Viranomaisfilosofian latistuminen on sääli, sillä filosofiasta väitteleminen on edelleen yliopistomaailman Mount Everest; se ei vaadi pelkkää työtä ja keskittymistä vaan myös vihkiytymistä, omistautumista ja oivallusta siitä, mitä tiede ylipäänsä on. Lisäksi pitäisi vaatia luonnetta, persoonaa ja itsenäistä näkemystä, jotka subjektikammoinen byrokratia haluaa tosin kieltää.

Miksi en sitten itse hae kerrassaan mitään virkaa, vaikka vaikutan kenties tyytymättömältä tilanteeseen? Tämä johtuu siitä, että mikäli osoittautuisin riittävästi tai suorastaan paljon julkaisseeksi ollakseni pätevä virkaan, nimitysruljanssin asiantuntijahenkilöt kiljuisivat, että laatu ei riitä tai että kirjoitukset on julkaistu on väärällä kielellä (eli suomeksi, mitä pidetään pahimpana rikoksena). Ja jos olisin julkaissut vähän, he sanoisivat, että laatu riittää kyllä, mutta tutkimusta on määrällisesti liian vähän!

Mikäli taas kyse on opetustaidosta, sekin voitaisiin kääntää kuin kaleidoskoopissa päälaelleen. Jos puhe on sujuvaa, se on asiantuntijoiden mielestä populistista. Ja jos opetus on tiukan perusteltua ja tieteellistä, valitetaan luennon takeltelevuudesta. Lyhyesti sanoen: nimitysmenettelyissä ansiot voidaan kääntää epämeriiteiksi ja epämeriitit ansioiksi, kun vain tahtoa riittää.


Hyysäreille Hesari-virka yliopistoon

Eräs tuttavani kysyi minulta, miksi en hae Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa täytettäväksi julistettua yhteiskuntatutkimuksen professorinvirkaa, joka kuulemma sopisi minulle kuin nakutettu. Kuten tästä virantäyttösuunnitelmasta näkyy, Helsingin yliopisto on todellakin laittanut erillisyksikköönsä sijoitetun, Jane ja Aatos Erkon lahjoitusrahoilla perustetun, viran auki. Kiintoisa on virantäyttösuunnitelman kohta 3, jossa sanotaan, ettei virkaa ”julisteta haettavaksi” vaan se on ”tarkoitus täyttää kutsusta”, eli kiinnostuneet voivat ”ilmoittautua” virkaan. Tämä jättää tietysti kollegiumin johtajan ja johtokunnan sumplittavaksi sen, kuka virkaan päätyy.

Keljua on sekin, että virka on laitettu kansainväliseen hakuun, jolloin siihen voidaan nimittää joku ulkomailta tuleva monikulttuurisuuden ja maahanmuuton lähetyssaarnaaja. Mikäli tämä visio ei pääse toteutumaan, tehtävään nimitettäneen niin sanottu varttunut tieteenharjoittaja eli 1970-lukulainen vihervasemmistolainen politrukki, joka on peruskatsomukseltaan todennäköisesti myös feministi.

Minusta on totaalisen väärin, että ”ulkomaalainen sekä Suomen kansalainen, joka ei ole syntyperäinen, voidaan nimittää virkaan sen estämättä, että hän ei ole osoittanut säädettyä suomen tai ruotsin kielen taitoa” (KelpA 18 §). Miten helvetissä kukaan kielipuolipotilas olisi kompetentti sanomaan Suomessa tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä mitään?

Sen, että muiden muassa Hankamäen ei kannata edes tähyillä virkaan, takaa ikävä tosiasia: tämänkin portin vartijaksi on pantu Jaakko Hintikan lempilapsi ja analyyttisen systeemifilosofian kummipoika Sami Pihlström, jonka pitäisi hoitaa lahjaksi saamaansa filosofian professuuria Jyväskylän yliopistossa, mutta kunnianhimo ohjaa häntä polttamaan peppuaan myös Tutkijakollegiumin johtajan pallilla.

Kiintoisa on myös valtiotieteellisen tiedekunnan auki julistama tieto- ja viestintäteknologian sosiaalipsykologian professorin virka. Tehtävään nimitettävän nobodyn toimenkuvaan kuuluu tarjota Ritva Viljaselle ja Tuija Braxille tieteellisluonteiset perustelut, miten nettisensuuria voidaan lisätä ja kehittää kavallusten ja ilmiantonappien sairasta yhteiskuntaa.

Tilanne on siis se, etten voi hakea myöskään filosofian lähipiirissä olevia tehtäviä, sillä ovella on aina vastassa joku sellainen, kuten nyt esimerkiksi tämä minua vuosia nuorempi Pinko-Pihlström, joka haukkui kirjani Työttömän kuolema (2005) Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2005 ja jolle tietysti myös vastasin yhtä säästelemättömästi. Tärkeintä näyttää olevan, että kun ei vaivaudu sanomaan mistään mitään, niin saa viran sekä rahaa: hyötysuhde on tällöin työmäärään nähden korkea.