Moniosaajat loihtivat kaikille miehille porttikiellon omilla raiskauksillaan

Helsingin Sanomat jatkaa naisia aliarvioivaa feminismin truuttaamistaan iloitsemalla, että ”Ruotsissa järjestettiin festivaali, jonne pääsivät vain naiset ja muunsukupuoliset”.

Lehden mukaan ”Göteborgissa järjestetty festivaali sai alkunsa viime vuonna, kun Bråvallasta raportoitiin raiskauksia ja ahdistelutapauksia”, ja ”kielto koskee ainoastaan cis-miehiä, eli miehiä, jotka kokevat sukupuoli-identiteettinsä vastaavan syntymässä määriteltyä sukupuolta”.

Huvittavaa on, että juuri äsken Ruotsin yleisradio selvitti raiskausten tekijöiden alkuperää ja päätyi tulokseen, jonka mukaan raiskaustuomioista 58 % langetettiin ulkomailla syntyneille! Kun luku suhteutetaan väestöön, selviää, että seksuaalirikollisuus on ulkomaalaistaustaisten uusruotsalaisten keskuudessa huomattavasti yleisempää kuin kantaväestön keskuudessa, aivan kuten ”valhemediaksi” väitetty PT-media raportoi jo viime vuonna.

Niinpä feministien pyrkimys suojella naisrauhaa musiikkifestareilla on hullunkurista. Raiskaajia yhdistävä merkitsevä selitystekijä ei ole heidän sukupuolensa tai miehuutensa vaan heidän etninen taustansa.

Porttikieltojen langettaminen sukupuoleen viitaten on ihmisten niputtamista sukupuolirasistisella tavalla. Koska miesten syrjinnälle heidän sukupuolensa perusteella ei ole tilastojen valossa katetta, tapaus täyttää diskriminaation tunnusmerkit. Mikäli festivaalissa olisi haluttu oikeasti puuttua seksuaaliseen ahdisteluun, olisi ovia pitänyt sulkea etnisen taustan perusteella.

Vitsikkäintä asiassa onkin feministien oma suhtautuminen. Yhtäältä feministit katsovat olevansa seksuaalisen ahdistelun uhreja, mutta toisaalta he puolustelevat tahoja, jotka heidän täytyy tietää potentiaalisiksi raiskaajiksi. Tähän ei tuone valoa muu kuin psykoanalyyttinen logiikka, joka paljastaa feministien puheiden olevan jatkuvaa freudilaista lipsahdusta. Torjunnasta toiveisiin on lyhyt matka.

Lopuksi kommentti koskien cis-miesten ja miesten erottamista toisistaan. Kieroa on, että biologisen sukupuolensa hyväksyvät miehet on Helsingin Sanomien jutussa ja feministien mestaroimassa pseudotieteessä pyritty nimeämään ”cis-miehiksi” (latinan sanasta cis, ”tällä puolella”), kun taas identiteetiltään epäselviä tai miehiksi muuttumaan pyrkiviä naisia sanotaan trans-keskusteluissa ”miehiksi”.

Totuus on, ettei ole olemassa erikseen cis-miehiä ja miehiä, vaan olemassa on vain miehiä, jotka tunnistetaan xy-kromosomeista ja sukupuolielimistä. Sukupuoliero on kaksiarvoinen tosiasia, ja sitä koskevat poikkeukset ovat patologioita, kuten Klinefelterin syndrooma. Ainoa todellinen sukupuoli on ihmisen biologinen sukupuoli, ei sitä koskeva käsitys, vaatetus, tyyli tai sosiaalinen konstruktio. Ei myöskään sormi, joka osoittaa kuuta, ole kuu.

Sukupuolta ei voi sensuroida

Joulu on syntymän juhlaa. Trollitehdas, satiirijulkaisu ja klikkijournalistiikan ykkösnyrkki Helsingin Sanomat lemusi jälleen kauas, kun se viikko sitten otsikoi, että ”Aleksi on suomalainen mies, joka synnyttää pian lapsen – Lain mukaan hänen ei pitäisi olla raskaana, mutta Aleksi päätti tehdä kehollaan, mitä haluaa”.

Tosiasiassa raskaana ei ole mies vaan nainen, joka on vaihtanut mielikuvallisen sukupuolensa mieheksi ja hakenut asiasta viranomaiselta todistuksen. Sitten lehti ja tietenkin myös hän itse väittävät, että paksuna on nyt mies eikä nainen.

Väite on samanlainen kuin sanoisi, että kohtasin tänään saman elefantin kaksi kertaa, mutta se oli kuitenkin eri elefantti kummallakin kerralla.

Valheen juuret ovat empiiristen ja ontologisten tosiasioiden kieltämisessä. Sukupuoli on kaksiarvoinen tosiasia, joka vallitsee kokeellisesti todettavalla geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä ja havaittavalla kehollisella ilmiötasolla.

Naisen ja miehen biologinen rakenne ja aineenvaihdunta ovat täysin erilaiset, ja kromosomisto jää entisenlaiseksi myös sukupuolen kirurgisen manipulaation jälkeen. Samoin miehen ja naisen genitaalit ovat luonnollisesti erilaiset. Kaksiarvoisen sukupuolieron voimassaolosta, vaikuttavuudesta ja tunnustamisesta tajunnallisella mielikuvatasolla puolestaan kertoo transsukupuolisten halu vaihtaa (tai kuten he itse sanovat ”korjata”) sukupuoltaan toiseksi.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöliike on yhdessä trans- ja intersukupuolisten kanssa käyttänyt ”Suomen ensimmäistä raskaana olevaa miestä” esimerkkitapauksena siitä, että transsukupuolisuuteen ei pitäisi yhdistää sterilisaatiota eikä hedelmättömyyttä lain velvoittamana.

Tosiasiassa transsukupuolisten hedelmättömyys ei johdu laista vaan hoidoista, jotka tekevät ihmisestä hedelmättömän, mikäli hän pyrkii vaihtamaan sukupuoltaan lääkehoidon keinoin. Niinpä heidän kokemaansa pulmaa ei voida ratkaista lainsäädännöllisin keinoin. Translakia ei tarvita, koska transsukupuoliset voivat nykyisinkin vaihtaa mielikuvallisen sukupuolensa turvautumatta hormonihoitoihin, jotka ovat heidän kokemiensa lapsettomuusongelmien perimmäinen syy.

Mikäli taas sukupuolta pyritään vaihtamaan (tai korjaamaan) farmasialla tai kirurgin puukolla, hedelmättömyys on seuraus lääketieteellisestä operaatiosta eikä lainsäädännöstä. Sukupuoli ei ole kelluvaa valuuttaa, vaan sillä on sidos kultakantaan kehon kautta, ja orava pitäköön nahkansa.

Seta kiistää kaksiarvoisen sukupuolieron – ja samalla myös homot

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry on tätä nykyä transseksuaalien, transsukupuolisten ja transgenderistien hallussa oleva maahanmuuttoyhdistys, joka taistelee kaksiarvoista sukupuolieroa ja siten myös homojen ja lesbojen tunnustamista vastaan.

Jos ei ole sukupuolta, ei voi olla homoseksuaaleja eikä heteroitakaan, sillä seksuaaliset intentiot edellyttävät viittauskohteen: sukupuolen. Kaksiarvoinen sukupuoliero on homojen, lesbojen ja heteroiden olemassaolon apriorinen edellytys, eli käsitteellis-analyyttinen ennakkoehto. Oletus, että ei olisi homoseksuaaleja eikä heteroseksuaaleja, taas ei pidä paikkaansa, joten kaksiarvoisen sukupuolieron merkitys saa vahvistuksen myös ihmisten kokemusmaailman kautta.

Kaksiarvoista sukupuolieroa ei ole perusteltua ryhtyä kiistämään vain mikroskooppisen pienten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistönkin sisällä vähemmistöinä olevien ryhmien kokemistavan tai poikkeuksellisen anatomian perusteella, joista suuri osa on sitä paitsi kliinisiä patologioita (kuten Klinefelterin syndrooma). Olisi väärin, jos muiden ihmisten passit, ajokortit, todistukset ja muut viralliset asiakirjat täytyisi heittää silppuriin vain siksi, että kansalaisille määritellään sukupuolineutraali henkilötunnus jonkin pienen marginaaliryhmän toiveiden vuoksi.

Tilannehan olisi samanlainen kuin sanottaisiin, että terveetkin ovat sairaita sillä perusteella, että sairastaminen koskee heitä. Näinhän vihervasemmistolainen seksuaalivähemmistöliike toisaalta opettaa mainostaessaan, että jokaisella on myös hiv-status, vaikka ei olisikaan hiv-positiivinen! Saman logiikan mukaan rikas on vain köyhä, jolla on rahaa.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpolitiikan kaksinaismoralismi

Vähemmistömedia on vaahdonnut ”miehen raskaudesta” näkemällä siinä ”systeemin puutteet”. Esimerkin Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ajaman politiikan irrationaalisuudesta tarjoaa yhdistyksen pääsihteeri Kerttu Tarjamo, joka lausui QX-lehden haastattelussa ”kansainvälisenä intersukupuolisuuden päivänä”, että intersukupuolisten lasten korjaaminen joko pojiksi tai tytöiksi on väärin.

Hän paheksui, että synnynnäisesti intersukupuolisille lapsille tehdään ”raskaita kirurgisia operaatioita” heidän sukupuolensa muokkaamiseksi binääristä luokittelua vastaavaksi. Lapsille tehtävät radikaalit operaatiot ovat moraalisesti kyseenalaisia, mutta toisesta suupielestään Seta on vaatinut ”raskaita kirurgisia” operaatioita biologiselta ja fysiologiselta sukupuoleltaan terveille yksilöille, jotka ovat joko miehiä tai naisia mutta jotka eivät joistakin itsetuntoonsa liittyvistä syistä hyväksy sukupuoltaan vaan haluavat korjata tai vaihtaa sitä omaa mielikuvallista sukupuoltaan vastaavaksi.

Seta ei ole meuhkannut muslimien hallitsemissa maissa tehtävistä tyttöjen ympärileikkauksista, joissa tytöltä poistetaan klitoris ja häpyhuulet ommellaan kiinni. Sen sijaan Seta on edistänyt muslimien maahanmuuttoa ja tukenut islamin leviämistä. Yhdistyksen aktivistit suhtautuvat lähes palvovasti muhamettilaisuuteen ja pyrkivät kiistämään ongelmien olemassaolon väittämällä, että ”Allahia ei kiinnosta, oletko trans”. Naisten sukupuolielinten silpominen ja homojen teloitukset ovat kuitenkin arkipäivää islamilaisissa maissa, joten en voi kuvitella valheellisempaa suhtautumistapaa.

Huomionarvoista on, että monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöliikkeen aktivistit ovat antaneet kristinuskosta tulikivenkatkuisia julistuksia, mutta he eivät ole antautuneet samanlaiseen vihapuheeseen islamia koskien, vaikka syytä olisi enemmän. Ehkä islam pelottaa, mutta kristinusko ei.

Helsingin seudun Setan irtautumisesta homojen ja lesbojen asioista kertoo hanke, jolla HeSeta pyrki irrottautumaan valtakunnallisesta Setasta yleiseksi queer-teoreettiseksi pride-, pakolais- ja ihmisoikeusjärjestöksi vaihtamalla nimensä muotoon ”Helsinki Pride Yhteisö ry”. Kyseiselle linjalle järjestö lähti tunisialaisen Hassan Hninin tultua HeSetan puheenjohtajaksi. Tapaus kertoo tavasta, jolla älyllinen asenne korvataan huvitteluliberaalilla hukuttautumisella narsismin leimaamaan viihteellisyyteen ja multikulttuuriseen etnobiletykseen (aiheesta tässä).

Suuntaus on ansainnut arvostelua myös muilta kuin minulta. QX-lehden mukaan ”kriitiikkiä tuli myös sillä perusteella, että priden korostaminen rajaa aikuiset homomiehet ja fettarimiehet ulos yhdistyksestä. Uutta nimeä pidetään lähes kaikissa kommenteissa huonona ja kapea-alaisena. Nimenmuutoksen tarkoitusta, erottautumista Setasta, ei sitäkään nähty hyvänä perusteena.”

Kun yhdistys ei kelpaa enää homoille eikä lesboille itselleen, miksipä muidenkaan kannattaisi lotkauttaa korviaan sen ajamille tavoitteille? Yhdistyksen uudessa strategiassa vuosille 2018–2022 ei mainita kertaakaan sanaa ”homo”, mutta mainitaan kyllä ”maahanmuuttovirasto” ja ”maahanmuuttajapalvelut”. Yhdistys näyttää lypsävän rahaa maahanmuuttopolitikoinnilla ja vihervasemmistolaisten heterofeministien julkisista varoista auliisti rahoittamalla transgenderismillä, sillä HeSetan budjetti vuodelle 2018 paisahti noin 300 000 tuhannesta eurosta lähelle puolta miljoonaa. Kannattaa siis miettiä, mille järjestölle jäsenmaksunsa maksaa, jos maksaa.

Transgenderismi sikiää manipulaatiosta

Lääkärit suostuvat transsukupuolisten vaatimiin korjausleikkauksiin vain siksi, että he pelkäävät Setan kostoa, joka seuraisi, mikäli he kertoisivat todelliset näkemyksensä, sanoisivat mitä ajattelevat ja kieltäytyisivät silpomasta potilaidensa kehoa ja sukupuolielimiä. He suostuvat tekemään yhteiskunnalle kalliiksi käyviä korjausleikkauksia vain välttääkseen transväkeä tekemästä valituksia Valviraan ja estääkseen identiteettiongelmista kärsiviä potilaitaan viemästä lääkäreiltä heidän lääkärinoikeuksiaan. Lääkärit ajattelevat, että pitäkööt kurjat seuraukset, kun kerran itse niitä pyytävät.

Monet sukupuolen korjauksen läpikäyneet ovat katuneet prosessejaan myöhemmin itsetunnon kohennuttua ja sukupuoli-identiteetin selkiinnyttyä. Ei tarvitse olla mustaa vyötä filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta ymmärtääkseen, että jotain mätää on siinä, kun 15-vuotiaat likat väittävät olevansa väärää sukupuolta ja terveydenhuoltohenkilökunta avaa heille tien kirurgisiin operaatioihin niin pian kuin mahdollista, eli 18-vuotiaina.

Sanoisin, että kyseessä ovat teini-ikäisille tyypilliset identiteettikriisit, joita syventää se, että nuoret neidot ovat seksuaalisuuskielteiseksi muuttuneen yhteiskunnan ja seksuaalisuutta vaarallistavan manipulaation uhreja. Yhteiskunnan vaikutuksesta asenteisiin kertoo se, että korjauksen tavoittelijat ovat useimmiten naisia. Tämä indikoi, että naiset tavoittelevat miesten asemaa, koska heille on feministisen propagandan kautta uskoteltu, että miehillä menee paremmin.

Transsukupuolisten kirurginen ja lääkehoito kertovat taantumuksesta

Lääketiede, psykologia ja sosiaalitieteet ovat taantuneet ja epä-älyllistyneet, kun ne nykyisin hyväksyvät sen, että itsetunto-ongelmia korjaillaan psykofarmasialla ja kirurgien puukolla. Se on samanlaista kuin vielä 1950-luvulla harjoitettu lobotomia.

Syy on kustannuksissa. Monet transseksuaalit ja -sukupuoliset kuuluisivat terapioihin, mutta yhteiskunnalla ei ole varaa niihin, sillä jokaista yksilöä ei voida taluttaa aikuiseksi. Ongelman hillitsemiseksi riittäisi, että lopetettaisiin transgenderistinen propaganda, joka ohjaa kieltämään kaksiarvoisen biologisen sukupuolieron. Nykyisin tuota valheellista manipulaatiota suolletaan jopa kouluissa, joissa lasten sanominen tytöiksi tai pojiksi yritetään kieltää.

Esimerkkejä transpropagandasta antavat ihmisoikeusjärjestöjen hysterisointi, jonka mukaan ”translain muutos ei voi enää odottaa”, ja lehdistön kritiikitön ja reflektoimaton truuttaus, jossa vakuutetaan, että ”yli viidellä prosentilla lapsista on transkokemus”. Agitaation tuloksesta kertoo Yleisradion näennäisdokumentti ”Btw, mä en oo tyttö”, jossa 12-vuotias, 14-vuotias ja 4-vuotiaan lapsen vanhemmat kertovat kokemuksen syvällä rintaäänellä sukupuolen vaihtamisen välttämättömyydestä! Lehdistö mainostaa tätä identiteettisekoilua faktana, joka kertoo muka aidoista, välittömiin toimenpiteisiin velvoittavista sisäsyntyisistä kokemuksista eikä ihmisten hämmennyksestä, vallankäytöstä tai omahyväisistä toiveista.

Kannanottoni ei merkitse, että kiistäisin transsukupuolisten olemassaolon. On varmasti muutamia yksilöitä, jotka kokevat olevansa ”väärää sukupuolta”, ja tuntemus tulee sisältä vastaten yksilön peruskokemusta. Mutta ilmiön räjähdysmäinen kasvu kertoo kokemusten ohjautuvan pääasiassa ulkopuolelta: sosiaalisista ja joukkoviestinnän aiheuttamaan massasuggestioon perustuvista syistä, joilla luodaan valheellista narraatiota, että sukupuolen voi valita kuin hampurilaisen McDonald’sissa.

En tarkoita sitäkään, että vähemmistöjen vähemmistöjä kohtaan saisi olla välinpitämätön. Päinvastoin: tarkoitan, että yksilöiden voluntarismi, eli täysi vapaus ja itsemääräämisoikeus, ei ole välttämättä heille itselleen hyväksi, sillä se perustuu oletukseen, että yksilöt tietävät oman parhaansa. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Ihmisten kokemistapa voi olla aidosti vääristynyt, kuten se psyykkisissä häiriöissä aina on. Itse asiassa toivoisinkin yhteiskunnan huolehtivan paremmin ongelmallisista yksilöistä. Niinpä lääketieteen ja psykologiatieteiden velvollisuus on puuttua asiaan myös terapeuttisin keinoin, eikä suostua tekemään kaikkea, mitä potilaat määräävät.

Kuinka valhemedia tukee transgenderistejä ja vastustaa kriittistä tiedettä?

Tieteenharjoittaja on osoittanut pätevyytensä vasta, kun hänen tekstejään sensuroidaan Uuden Suomen puheenvuoropalstalla. Uusi Suomi sensuroi 16.11.2017 lääkäri Niko Sillanpään kirjoituksen, jossa hän julkaisi käännöksen Yhdysvaltain lastenlääkäriyhdistyksen (American College of Pediatricians) päivittyvästä kannanotosta koskien lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin häiriön ja sukupuolidysforian hoitoa.

Uusi Suomi määräsi hänelle rangaistukseksi vähintään kaksi viikkoa kirjoituskieltoa. Niko Sillanpää on radiologian erikoislääkäri ja lääketieteellisen tekniikan diplomi-insinööri ja toimii Tampereen yliopistollisessa sairaalassa toimenpideradiologina ja kyseisen yksikön vastaavana lääkärinä.

Uusi Suomi on sensuroinut minun lisäkseni myös Helsingin yliopiston dosenttia Arto Luukkasta ja monia muita tieteellisesti kvalifioituneita ja etabloituneita kirjoittajia, joilla on asiantuntijan pätevyys. Tämän lehti tekee, vaikka (tai koska) sen toimituksessa ja ylläpidossa ei ole yhtään tieteellisesti pätevää henkilöä, joka ymmärtäisi, mitä filosofisesti perustelu argumentaatio on ja merkitsee. Sen pitäisi olla vapaata argumentaatiota, jossa paradigmat ja ideologiat kyseenalaistavien dissidenttien kontroversiaaleja näkemyksiä ei tukahduteta, vaan niitä pidetään tieteen tärkeimpänä kriittisenä kontribuutiona. Hyväntahtoisesti oletan sensuurin johtuvan toimitukseen satelevasta vihervasemmistolais-feministisestä ja queer-ideologisesta painostuksesta eikä vain toimituksen omasta tahdosta.

Julkaisen Niko Sillanpään käännöksen yhdysvaltalaisten kollegojensa kannanotosta tässä blogissani tueksi hänelle. – Hyvää viattomien lasten päivää!


Gender-ideologia vahingoittaa lapsia

[Kyseessä on otsikko mukaan lukien käännös yhdysvaltalaisen lastenlääkäriyhdistyksen (American College of Pediatricians) päivittyvästä kannanotosta koskien lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin häiriön / sukupuolidysforian hoitoa. Viimeisin päivitys on syyskuulta 2017. ”Gender” on ”sosiaalinen sukupuoli”, joka poststrukturalismin ja feministisen epistemologian muokkaaman queer-teorian näyttöön perustumattoman väitteen mukaan olisi itsenäinen ja erillinen (biologisesta / evolutiivisesta) sukupuolesta. Tämä käännös on puheenvuoro ajankohtaiseen lastenpsykiatriseen keskusteluun Suomessa. Korostukset ovat alkuperäisen tekstin korostuksia.]

Yhdysvaltojen lastenlääkäriyhdistys kehottaa terveydenhuollon ja opetuksen ammattilaisia sekä lainsäätäjiä hylkäämään kaikki politiikat, jotka normalisoivat lapsiin kohdistuvia kirurgisia ja lääkehoitoja, joiden tarkoitus on vastakkaisen sukupuolen jäljittely. Tosiasiat – ei ideologia – määrittävät todellisuuden.

1. Ihmisen sukupuoli on objektiivinen, biologinen ja binäärinen ominaisuus: ”XY” on miehen ja ”XX” on naisen geneettinen määrittäjä; Ne eivät ole sairauden merkkejä. Sääntönä ihminen syntyy miehenä tai naisena eli ihmisen sukupuoli on luonteeltaan binäärinen. Tähän ilmeinen syy on lajimme lisääntymistapa, joka on kukoistuksemme edellytys. Tämä periaate on itsestään selvä. Erittäin harvinaiset sukupuolen kehityshäiriöt (disorder of sex development, DSD, ”interseksuaalisuus”), kuten testikulaarinen feminisaatio ja synnynnäinen lisämunuaishyperplasia, ovat lääketieteen tuntemia poikkeamia tästä ja sellaisina tunnistettuja sairauden tiloja. Näitä tiloja potevat henkilöt eivät siten muodosta kolmatta sukupuolta (1).
2. Kenelläkään ei ole syntyessään sosiaalista sukupuolta. Kaikilla on syntyessään biologinen sukupuoli.  Sosiaalinen sukupuoli (tietoisuus ja kokemus itsestä miehenä tai naisena) on sosiologinen ja psykologinen konsepti, jolla ei ole objektiivista luonnetta, kuten biologisella konseptilla. Kenelläkään ei ole syntyessään käsitystä itsestään miehenä tai naisena; tämä käsitys kehittyy vähitellen. Kuten kaikki psykologiset kehitykselliset prosessit, tämän käsityksen kehittyminen voi harhautua lapsen subjektiivisten kokemusten, ihmissuhteiden ja haitallisten kokemusten seurauksena. Henkilöt, jotka identiteettiin kuuluu kokemus itselleen vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta tai kumpaankin sukupuoleen kuulumisesta eivät muodosta kolmatta sukupuolta, vaan he pysyvät edelleen biologisesti miehenä tai naisena (2–4).
3. Henkilön kokemus, että hän on jotain mitä hän ei todellisuudessa ole, on parhaimmillaankin merkki sekavasta ajattelusta. Jos muutoin terve biologinen poika uskoo olevansa tyttö (tai biologinen tyttö uskoo olevansa poika), kyseessä on objektiivisesti todettava psykologinen ongelma, joka siis on mielessä eikä kehossa ja sellaisena tätä ongelmaa tulee myös hoitaa. Nämä lapset kärsivät sukupuolidysforiasta. Sukupuolidysforia (gender dysphoria, GD, aikaisemmin sukupuolidentiteetin häiriö, Gender Identity Disorder, GID) on viimeisimmän psykiatrisen diagnoosiluokituksen (DSM-5) mukaan mielenterveyden häiriö (5). Tämän tilan syntymistä on selitetty psykodynaamisella ja sosiaalisen oppimisen teorioilla, jotka ovat edelleen selitysvoimaisia (2, 4–5).
4. Murrosikä ei ole sairaus ja murrosiän käynnistymisen estävät hormonihoidot voivat olla vaarallisia. Murrosiän fysiologisia muutoksia estävät hormonihoidot aiheuttavat sairauden tilan (eli murrosiän puuttumisen) riippumatta siitä, onko vaikutus pysyvä vai palautuva. Hoidot hidastavat kasvua ja alentavat aiemmin biologisesti terveen lapsen hedelmällisyyttä (6).
5. DSM-5 -käsikirjan mukaan jopa 98% sukupuoli-identiteetiltään hämmentyneistä pojista ja vastaavasti jopa 88% tytöistä lopulta hyväksyvät biologisen sukupuolensa murrosiän päätyttyä (5).
6. Esimurrosikäisille lapsille, joille on asetettu sukupuolidysforian diagnoosi, saatetaan antaa murrosiän estäviä lääkkeitä jopa jo 11-vuotiaina, jolloin heitä joudutaan hoitamaan vastakkaisen sukupuolen sukupuolihormoneilla myöhemmin, jos vastakkaiseen sukupuoleen kaltaistamista jatketaan. Näin hoidetut lapset eivät kykene saamaan biologisia jälkeläisiä edes hedelmöityshoitojen avustamana. Lisäksi tällainen hormonihoito altistaa vaarallisille sivuvaikutuksille kuten korkea verenpaine, sydänsairaudet, veritulpat, aivoverenkiertohäiriöt, sokeritauti ja syöpä (7–11).
7. Hormonihoitoja saaneen ja sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneen itsemurhariski on aikuisiässä lähes 20-kertainen muuhun väestöön verrattuna. Näin on myös Ruotsissa, jossa gender-ideologia on viety pisimmälle (12). Miksi järkevä ja hyväntahtoinen ihminen tuomitsisi nuoren lapsen tähän kohtaloon tiedostaen, että murrosiän loppuun mennessä jopa 98% näistä pojista ja 88% tytöistä lopulta hyväksyy todellisuuden ja säilyttää psyykkisen ja fyysisen terveytensä?
8. Lapsen ehdollistaminen uskomaan, että elinikäinen lääkkeellinen ja kirurginen vastakkaisen sukupuolen jäljittely on normaalia ja terveellistä, on lapsen pahoinpitelyä. Sukupuoli-identiteetin häilyvyyden normalisointi tiedotusvälineissä, koulutuksessa ja lainsäädännössä hämmentää lapsia ja vanhempia, jonka seurauksena yhä useampi päätyy ”sukupuoli-identiteettiklinikoihin”, joissa heille määrätään murrosiän ehkäisevää lääkitystä. Tämä asetelma taas käytännössä takaa, että nämä lapset ja perheet ”valitsevat” elinikäisen karsinogeenisen ja muutoinkin haitallisen lääkityksen ja todennäköisesti harkitsevat nuorina aikuisina tarpeetonta terveiden ruumiinosien silpomista.

Michelle A. Cretella, M.D.
President of the American College of Pediatricians

Quentin Van Meter, M.D.
Vice President of the American College of Pediatricians, Pediatric Endocrinologist

Paul McHugh, M.D.
University Distinguished Service Professor of Psychiatry at Johns Hopkins Medical School and the former psychiatrist in chief at Johns Hopkins Hospital


Alkuperäislähde

Internet:
https://www.acpeds.org/the-college-speaks/position-statements/gender-ide...

PDF:
https://www.acpeds.org/wordpress/wp-content/uploads/9.14.17-Gender-Ideology-Harms-Children_updated-MC.pdf


Viitteet

1. Consortium on the Management of Disorders of Sex Development, “Clinical Guidelines for the Management of Disorders of Sex Development in Childhood.” Intersex Society of North America, March 25, 2006. Accessed 3/20/16 from http://www.dsdguidelines.org/files/clinical.pdf.

2. Zucker, Kenneth J. and Bradley, Susan J., “Gender Identity and Psychosexual Disorders.” Focus: The Journal of Lifelong Learning in Psychiatry, vol. III, no. 4, Fall 2005, pp. 598–617.

3. Whitehead, Neil W., “Is Transsexuality biologically determined?” Triple Helix (UK), Autumn 2000, p. 6–8., accessed 3/20/16 from http://www.mygenes.co.nz/transsexuality.htm; see also Whitehead, Neil W., “Twin Studies of Transsexuals [Reveals Discordance]”, accessed 3/20/16 from http://www.mygenes.co.nz/transs_stats.htm.

4. Jeffreys, Sheila, Gender Hurts – A Feminist Analysis of the Politics of Transgenderism. New York: Routledge, 2014, pp.1–35.

5. American Psychiatric Association, Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Fifth Edition. Arlington, VA: American Psychiatric Association, 2013, pp. 451–459. See page 455 re: rates of persistence of gender dysphoria.

6. Hembree, W.C., et al., “Endocrine treatment of transsexual persons: an Endocrine Society clinical practice guideline”. J. Clin. Endocrinol Metab. 2009: 94, pp. 3132–3154.

7. Olson-Kennedy, J. and Forcier, M., “Overview of the management of gender nonconformity in children and adolescents”, UpToDate, November 4, 2015. Accessed 3/20/16 from www.uptodate.com.

8. Moore, E., Wisniewski & Dobs, A., “Endocrine treatment of transsexual people: A review of treatment regimens, outcomes, and adverse effects.” The Journal of Endocrinology & Metabolism, 2003; 88(9), pp. 3467–3473.

9. FDA Drug Safety Communication issued for Testosterone products, accessed 3/20/16: http://www.fda.gov/Drugs/DrugSafety/PostmarketDrugSafetyInformationforPa....

10. World Health Organization Classification of Estrogen as a Class I Carcinogen: http://www.who.int/reproductivehealth/topics/ageing/cocs_hrt_statement.pdf.

11. Eyler A. E., Pang S. C., Clark A., “LGBT assisted reproduction: current practice and future possibilities“, LGBT Health 2014: 1(3), pp. 151–156.

12. Dhejne, C, et.al., “Long-Term Follow-Up of Transsexual Persons Undergoing Sex Reassignment Surgery: Cohort Study in Sweden.” PLoS ONE, 2011: 6(2). Affiliation: Department of Clinical Neuroscience, Division of Psychiatry, Karolinska Institutet, Stockholm, Sweden, accessed 3/20/16 from http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0016885.

Mies paksuna ja kuurupiiloa kuohitsijoiden kanssa

Melkein kaikki maailman uutiset tekaistaan tyhjästä. Esimerkiksi Aamulehden ilmoitus lopettaa sukupuolisidonnaisten tehtävänimikkeiden käyttö ei ollut mikään uutinen. Asialla ole juurikaan merkitystä eikä informaatioarvoa; ohittaapa lehti vain eduskunnan käytännön ja yleisen kielioppisäännön, jonka mukaan eduskunnan puheenjohtaja on viralliselta nimeltään puhemies.

Huvittavaa onkin, että eduskuntaryhmät sammuttivat Aamulehden sytyttämän sanarovion saman tien pitämällä mikroskooppisen pientä tasa-arvo-ongelmaa hyperkorrektiuden tavoitteluna. Erään näytön feministien vallasta mediassa lehden nostama kohu joka tapauksessa tarjosi.

Arviolta 80 prosenttia median jutuista tehdään toimituksen omista motiiveista. Kukaan ei kiinnittäisi asioihin huomiota, ellei media loisi juttuja oman narraationsa tilkkeeksi. Lehdistö on pulassa nyt kun kauppa elää kulutuskuoliota, ihmiset ovat joko töissä tai syyslomilla, eikä ole tapahtunut terrori-iskuakaan. Niinpä on tekaistava uutisia, sillä täytyyhän toimittajienkin elää.

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät aiheet tarjoavat mahdollisuuden leipoa klikkijuttuja, sillä keskiluokkaisessa normatiivissa kaikenlaiset sovinnaisuuden ylittävät kannanotot aiheuttavat moraalipaniikkia, jota esiintyy ”some-pöyristymisinä” ja ”some-raivona”.

Sotu-syrjintää?

Lännen Median lehdet kirjoittivat 7.10., että mies on ensi kertaa raskaana Suomessa, mutta ”terveydenhuollon tietojärjestelmät eivät tunnista tilannetta”, koska ”raskaana olevalla on miehen henkilötunnus”.

En tunnistaisi minäkään, sillä raskaana oleva mies ei oikeasti ole mies vaan transsukupuolinen, joka on ”korjannut” sukupuoltaan mieheksi aina henkilötunnustaan myöten. Ja nyt tämä biologiselta sukupuoleltaan, kromosomistoltaan ja genitaaleiltaan nainen on siis paksuna.

Vähemmistömedia tietenkin vaahtoaa asiasta näkemällä siinä ”systeemin puutteet”. Mielestäni on väärin ja kohtuutonta, että valtiovarainministeriö joutui asettamaan työryhmän pohtimaan kaksiarvoisesta henkilötunnuksesta luopumista ja henkilötunnusten kaiken kattavaa uudistamista. Inter- ja transsukupuolisten vuoksi noin 5,4 miljoonan muun suomalaisen henkilötunnukset pitäisi siis mitätöidä ja heittää viralliset paperit, tutkintotodistukset, Kela-kortit ja passit silppuriin! Ei käy.

Hullunkurista on, että transsukupuoliset, transseksuaalit, intersukupuoliset ja monet muut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vähemmistöt väittävät, että sukupuolella ei ole mitään merkitystä tai että sukupuoliero ei ole kaksiarvoinen tosiasia, vaikka geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä ilmiötasolla fakta onkin selvästi havaittava ja kiistaton. Sitten he toisaalta tunnustavat sukupuolella olevan niin paljon merkitystä, että haluavat vaihtaa (tai ”korjata”) sitä.

Lopulta muutamat haluavat kieltää sukupuolen merkityksen neutraloimalla sen niin perusteellisesti, että sukupuoli kielletään myös tuhoamalla ihmisten viralliset paperit ja poistamalla nykyiset henkilötunnukset, jotka ovat kaikissa henkilötodistuksissa.

Totuus asiassa on sellainen, ettei minkään identiteettiongelmista kärsivän pienporukan pidä pyrkiä kiistämään kaksiarvoista sukupuolieroa muilta eikä vaatia laittamaan sukupuolen käsitteellisiä määritelmiä uusiksi. Poikkeukset, kuten Klinefelterin syndrooma, jossa miehellä on XY-kromosomien sijasta XXY-kromosomisto, ovat lääketieteellisiä patologioita, jotka vahvistavat säännön: kaksiarvoisen sukupuolieron. Kaksiarvoinen sukupuoliero ei ole vain normatiivinen, käsitteellinen, sosiaalinen eikä mielikuvallinen luomus, kuten transgenderistien ”koettu sukupuoli”, vaan sillä on perustansa biologisissa tosiasioissa.

Jos kukaan ei aiemmin vihannut transsuneitejä heidän ollessaan mitäänsanomaton ja harmiton vähemmistö, valtaväestö alkaa nyt varmasti ahdistella heitäkin ihan vain siksi, että viranomaisvalta puolustaa heidän asemaansa tavalla, josta kärsii yli 5 miljoonaa muuta ihmistä. Voisin hillitä heitä tuottamasta itselleen enempää vahinkoa pyytämällä mediaa lopettamaan sukupuolivähemmistöjen puolustamisen tavoilla, joista ei ole heille mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Suomi ei tarvitse translakia

Loistavan esimerkin Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ajaman politiikan irrationaalisuudesta tarjoaa yhdistyksen pääsihteeri Kerttu Tarjamo, joka lausui QX-lehden haastattelussa ”kansainvälisenä intersukupuolisuuden päivänä”, että intersukupuolisten lasten korjaaminen pojiksi tai tytöiksi on muka väärin.

Hän paheksui, että synnynnäisesti intersukupuolisille lapsille tehdään ”raskaita kirugisia operaatioita”, mutta toisesta suupielestään Seta on vaatinut ”raskaita kirurgisia” operaatioita biologiselta ja fysiologiselta sukupuoleltaan terveille yksilöille, jotka ovat joko miehiä tai naisia mutta jotka eivät jostakin itsetuntoonsa liityvistä syistä hyväksy sukupuoltaan vaan haluavat korjata tai vaihtaa sitä omaa mielikuvallista sukupuoltaan vastaavaksi.

Arvelen, että lääkärit suostuvat transsukupuolisten vaatimiin korjausleikkauksiin vain siksi, että lääkärit pelkäävät Setan kostoa, joka seuraisi, jos he kertoisivat todelliset näkemyksensä, sanoisivat mitä ajattelevat ja kieltäytyisivät silpomasta potilaidensa kehoa ja sukupuolielimiä. He suostuvat tekemään yhteiskunnalle kalliiksi käyviä korjausleikkauksia vain välttääkseen transväkeä tekemästä valituksia Valviraan ja estääkseen identiteettiongelmista kärsiviä potilaitaan viemästä lääkäreiltä heidän lääkärinoikeuksiaan. He ajattelevat, että pitäkööt vahinkonsa, kun kerran itse niitä pyytävät.

Monet sukupuolen korjauksen läpikäyneet ovat katuneet prosessejaan myöhemmin itsetunnon kohennuttua ja sukupuoli-identiteetin selkiinnyttyä. Ei tarvitse olla filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta väitellyt tohtori ymmärtääkseen, että jotain mätää on siinä, kun 15-vuotiaat likat väittävät olevansa väärää sukupuolta ja terveydenhuoltohenkilökunta avaa heille tien kirurgisiin operaatioihin niin pian kuin mahdollista, eli 18-vuotiaina.

Sanoisin, että kyseessä ovat teini-ikäisille tyypilliset identiteettikriisit, joita syventää se, että nuoret neidot ovat seksuaalisuuskielteiseksi muuttuneen yhteiskunnan ja seksuaalisuutta vaarallistavan manipulaation uhreja. Yhteiskunnan vaikutuksesta asenteisiin kertoo se, että korjauksen tavoittelijat ovat useimmiten naisia. Tämä indikoi, että naiset tavoittelevat miesten asemaa, koska heille on feministisen propagandan kautta uskoteltu, että miehillä menee paremmin.

Koska sukupuolen korjaukset ovat peruuttamattomia ja niistä on saatu huonoa näyttöä leikkausten epäonnistumisten, operaatioiden epätäydellisyyden ja potilaiden omien mielipiteiden muuttumisen kautta, en voi suosittaa myöskään lainsäätäjille sukupuolen korjausten helpottamista. Suomi tarvitsee ”translain” vain siinä tapauksessa, että sillä vaikeutetaan sukupuolen korjaushoitojen saamista, vaaditaan pitkäaikaisen terapian läpikäymistä ja asetetaan korjaushoitojen aloittamisen alaikärajaksi 21 vuotta.

Nykyisin sukupuolenkorjaushoitoihin voidaan hyväksyä muutaman psykiatrisen tapaamiskerran jälkeen, mikä ei riitä selvittämään ihmisen psyykkisestä tilasta eikä persoonan rakentumisesta yhtään mitään. Nämä henkilöt kuuluisivat pitkäaikaiseen psykiatriseen hoitoon, johon yhteiskunnalla ei ole toisaalta varaa. Niinpä se valitsee halvemman ja julkiselle vallalle helpomman tien ja turvautuu kaikkein epä-älyllisimpään hoitomuotoon, eli tunkeutuu ihmisten lihaan piikin, pipetin ja kirurgin veitsen avulla. Asennoituminen tuo mieleen 1940-luvun, jolloin potilaita hoidettiin Penuarias Alzheimer-Parkinsonin Memorial Hospitaleissa ja muissa traditionaalisissa mentaaliparantoloissa with old fashion way.

Vaalivauva puhuttelee

Tämän kaiken tapahtuessa arvojohtaja Sauli Niinistö haluaa osoittaa, miten lapsia tehdään. Suurten urosten on osoitettava aika ajoin viriiliytensä ja naisten oma fertiiliytensä. Presidentinlinnassa on minun tietojeni mukaan ensimmäistä kertaa emäntä, joka odottaa vauvaa, eikä myöskään isäntä ole tehnyt ketään koskaan aiemmin tiineeksi, ellei sitten Kekkonen aikoinaan tavalla, jota edes Hymy-lehti ei saanut urkittua selville. Uutiset presidenttiparin iloisesta perhetapahtumasta eivät tosin kerro, kumpi osapuolista on raskaana vaan ainoastaan sen, että ”presidenttipari odottaa lasta”.

Sananlaskun mukaan tiukan paikan tullen koiraskin poikii. Tilanne muistuttaa tavallaan Friedrich Nietzschen tunnelmia hänen saatuaan valmiiksi teoksensa Also sprach Zarathustra. Mestari totesi tuolloin olleensa viime aikoina kuin elefanttinaaras, jonka pitäisi pian synnyttää.

Myös minun filosofinen mentorini Esa Saarinen puolsi miehen tulemista raskaaksi teoksessaan Epäihmisen ääni (1984) ja muissa tuonaikaisissa kirjoituksissaan ”villimpänä ja eroottisempana kuin koskaan”. Kaikkien filosofien äiti ja isä Sokrates (jolla ei ollut sukunimeä) harjoitti puolestaan lapsenpäästötaitoa.

Lisääntyminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut todellisille filosofeille sopivaa puuhaa. Jo Platon oli sitä mieltä, että valtion hallitsijoiksi pitäisi nimittää filosofeja, joilta puuttuu kiinnostus naisia, lasten siittämistä ja perhe-elämää kohtaan, sillä vain näin he voivat vapautua lajinsäilytysintresseistä ja muusta ahneesta etukäräjöinnistä sekä keskittyä tärkeimpään tehtäväänsä, eli yleispätevän hyvän tavoitteluun ja valtion hallitsemiseen.

Myös sanankäyttöä kuohitaan

Yksi asia on sitten tuo Venäjällä ja sen vaikutuspiirissä harjoitettava homokausti. Uudessa Suomessa blogia pitävä Janne Suuronen paheksui lehden tapaa sensuroida kirjoituksensa, jossa hän oli viitannut Raamattuun arvostellessaan homoseksuaalisuutta. Itse kannatan lämpimästi Janne Suurosen oikeutta avautua homofobiastaan, tapahtuupa se sitten Raamatun tai siellä mainittujen demonien tuella.

Huvittavaa on, että Venäjällä ja Tshetsheniassa podetaan heteromaanista homosensuuria, eikä mitään homouteen liittyvää saa esittää, vaan homous on esityskiellossa. Suomessa taas ei saa esittää mitään homouteen liittyvää arvostelua, vaan kaikkien homojenkin pitäisi olla Setan järjestöagendan mukaisia villatakkinuttuisia mekkoeinareita, cuck-miehiä tai kaksiarvoisen sukupuolieron kieltäjiä.

Jos Uudessa Suomessa ei saa siteerata Raamattua, ilmeisesti pitäisi siteerata Koraania. Uusi Suomi on islamin mukainen, enkä puhu nyt ainoastaan lehdestä.

”Perusarvot kunniaan” – Perhepolitiikkaa illuusioilla

Kirjoitin jo jokin aika sitten siitä, mikä ero on arvoilla ja arvostuksilla, ja miksi arvojohtaminen on vaarallista. Arvoja voidaan pitää käsitteellisinä luomuksina (esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus), joille jokainen voi antaa henkilökohtaisen sisällön. Niitä puolestaan sanotaan arvostuksiksi. Arvot ovat käsitteellisesti (mutta vain käsitteellisesti) yleispäteviä, kun taas arvostukset ovat subjektiivisia. Arvoihin viittaamista tarvitaan lähinnä siksi, että muutoin eettistä keskustelua ei voitaisi käydä.

Aihe pullahti jälleen esiin sukupuolineutraalista avioliitosta käydyn jankutuksen myötä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi jo vuoden 2011 vaalikoneessa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimiva Anne Holmlund puolestaan vetosi jarrupolkimella seistessään ”lapsen etuun”.

Kumpikaan heistä ei ole ilmeisesti tullut ajatelleeksi, mitä nuo ”perinteiset arvot” ja ”lapsen etu” oikeastaan ovat. Lasten edun puolesta kiljutaan kitapurjeet lepattaen aina, kun on aihetta ilmaista sitä tuskaa, jota syntyy, kun kaikki ympäröivä ei olekaan samanlaista kuin oma vaivalla kokoon parsittu ja normien sekä rajoitteiden säätelemä elämä. Samoin huudetaan apuun ”perinteisiä arvoja ja moraalia”, vaikka myöskään ne eivät ole muuta kuin pelkkä kupla.

Puhe perinteisistä arvoista ja moraalista on puhetta ummehtuneiden ja luutuneiden asenteiden puolesta, jonkin sellaisen lintukodon, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Luuletteko, etteivät ihmiset ole halki aikojen kellistäneet toisiaan ”heinäladoissa ja lantakasoissa”, aivan niin kuin Emmanuelle Le Roy Ladurie kertoo keskiaikaista elämänmenoa kuvaavassa teoksessaan Montaillou – ranskalainen kylä 1294–1347? Kuvitteletteko, että nykyinen äidistä ja isästä koostuva ydinperhe, jossa on keskimäärin 1,7 lasta ja joka asuu Kekkosen aikaisessa elementtikennostossa, on ollut ikuisesti olemassa? – Ei. Se on sangen ideologinen ja aikaan sidottu muodoste.

Ei tarvitse palata kuin 1930-luvullle, niin vastaan tulee suurperheistä koostuva kyläyhteisö, jossa lapset elivät mitä erilaisimpien ihmisten kanssa: setien, tätien, mummojen, vaarien, muiden sukulaisten, renkien, piikojen ja tietysti myös omien vanhempiensa ja toistensa kanssa – elleivät sitten sodat tai kulkutaudit tappaneet vähintään toista vanhemmista. Tällaisia Gemeinschaft-tyyppisiä perinneyhteisöjä on tavattu vieläkin sieltä täältä, mutta harvinaisiksi ne ovat käyneet jälkimodernin Gesellschaft-tyyppisen yhteiskunnan yleistyttyä.

Eikö perinteisten arvojen mukaista olisi elää juuri tuollaisen yhteisöllisen olotilan keskellä, jossa myös lapsilla on suhteita kaikenlaisiin ihmisiin eikä vain noihin itseään pyhittäviin ja lähes jumalina pitäviin vanhempiinsa? Edelleen voidaan kysyä, mikä on loppujen lopuksi ”perinteinen elämäntapa”? Mikä on ”perinne” ja ”arvo” muu kuin kyky sulkea silmänsä siltä epävarmuudelta, jota on kaikkina aikoina liittynyt jokaiseen menneeseen nykyaikaan aina siihen asti, kunnes se on muuttunut historiaksi, joka on jälkeen päin tarkasteltuna turvallisesti hallinnassa?

Jotta lapsen etu ei unohtuisi, lasten kehityksen kannalta ei ole syytä pitää silmällä vain sitä, mitä sukupuolta heidän vanhempansa ovat. Keskeistä on myös lasten suhde omaan vertaisryhmäänsä, eli oman ikäisiinsä kavereihin. Lapsia elää kovin erilaisissa perheoloissa. Vanhempien sukupuolta tärkeämmäksi on osoittautunut vanhempien varallisuusasema ja heidän kykynsä huolehtia lapsista emotionaalisesti ja taloudellisesti. Mikäli norminvartijat eivät niin peittelemättömästi leimaisi ydinperheestä poikkeavia perhemuotoja sekundaksi, myöskään kouluikäiset eivät oppisi heiltä noita vihamielisiä asenteita, joita he sitten hyödyntävät koulukiusaamisen pohjana.

Suurimmat lasten hyvinvoinnin ongelmat liittyvät siihen, että heteronuoret hankkivat lapsia liian varhaisella iällä eivätkä kykene huolehtimaan heistä. Lapsia hankitaan (tai niitä niin sanotusti tulee) vahinkolapsina heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevat parit hankkivat lapsia suunnitelmallisesti, ja siksi kasvatuskin on näissä tapauksissa vastuullisempaa.

Samalla kun heteroseksuaalinen valtakulttuuri parjaa homojen ja lesbojen lastenhankintaa, se itse teurastaa toistakymmentä tuhatta sikiötä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa joka vuosi raskaudenkeskeytysten muodossa. Sitten se syyttää homoja ja lesboja vastuuttomuudesta ja päivittelee adoptiolasten riittämättömyyttä! Samalla, kun yksi sormi osoittaa toisiin, kolme muuta osoittavat omaan itseen.

Jos homot ja lesbotkin voisivat adoptoida, sitä enemmän vaihtoehtoja adoptiolapsella olisi päästä hyvään kotiin. Ja jos aborttien määrää vähennettäisiin, sitä enemmän lapsia riittäisi luovutettaviksi. Ehkä väestökadosta selvittäisiin tätä kautta ilman laajaa maahanmuuttoa, jota aina huudetaan hätiin, kun ideologisesti polttava työvoimapula uhkaa...

Nyt, kun suuri homokiista on jälleen käynnistymässä sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun muodossa, minun mielessäni herää kysymys, mistä siinä oikeastaan puhutaan. Mikä on ”lapsen etu”? Mikä on ”lapsi”. Maailmassa näyttää olevan vain kaksi viatonta olentoa: kuollut ihminen ja lapsi. Kuollut siksi, että se ei enää tee mitään, ja lapsi siksi, että hänen ei ajatella ymmärtävän mitään. Ne, jotka näkevät lapsessa ylivertaisen argumentin ja retorisen warrantin, voittamattoman aseen missä tahansa sodassa käytettäväksi, kohtelevat lapsia morbidisti kuin Turmiolan kätilöt: kuolleina sikiöinä, joiden viattomuudella voidaan oikeuttaa milloin homojen ja lesbojen syyllistämistä, milloin taas kaiken pornon riipimistä nettilangoilta.

Tosiasiassa lasten etun mukaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa kaikenlaiset pari- ja perhesuhteet, homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä rakkaus eri muodoissaan ovat avoimesti esillä. Muussa tapauksessa lasten suhde sinänsä luonnolliseen seksuaalisuuteen on vaarassa kieroutua juuri sellaiseen ahdistuneeseen muotoon, joka puristaa monien ihmisten päätä.

On järkyttävää, että Venäjällä ollaan saattamassa voimaan suoraan päin homojen ja lesbojen naamaa läimäytetyt lait, joilla kaikki homoseksuaalinen esiintyminen kielletään julkisilla paikoilla. Sen enempää Euroopan unioni kuin Euroopan neuvostokaan ei ole puuttunut asiaan, vaikka Venäjä on EN:n jäsen ja allekirjoittanut sen ihmisoikeussopimuksen.

Myös arvojohtaja Sauli Niinistö vaikeni asiasta kuuluvasti Venäjän-vierailullaan ja määritteli sen Venäjän ”sisäiseksi asiaksi”. Miten olisi käynyt, jos kaikki juutalainen esiintyminen olisi kielletty kaduilla ja kujilla? Samaan aikaan Venäjä koettaa kääntää huomion pois omista ihmisoikeusrikoksistaan politikoimalla lapsiarvoilla ja valittamalla venäläislasten kohtelusta Suomessa, vaikka Suomen viranomaisten tekemien huostaanottojen kautta on turvattu venäläislasten etu.

Taas on käyty poliittista kompensaatiokauppaa, jossa homoja ja lapsia myydään ja vaihdetaan kuin ilman itseisarvoa olevaa kelluvaa valuuttaa: kun Venäjä ei puutu Suomen huostaanottohin, Suomikaan ei puutu Venäjän harjoittamaan heteropropagandaan, jolla homot tungetaan takaisin siltojen alle.

Sukupuolineutraalin avioliittolain kautta ei oikeastaan puhuta lapsen edusta lainkaan, sillä lasten edun mukaista on saada hyvät vanhemmat, eikä vanhempien hyvyys riipu sukupuolesta vaan olennaisesti muista asioista. Siksi lain voisi säätää ja laittaa voimaan.

Olen kyllä itsekin toisinaan vastustellut biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista. Mutta silloin kun niin vain käy ilman yhteiskunnan aktiivista panosta, yhteiskunnan pitää varmistaa, että lapset saavat hyvän kodin. Ja nykyistä paremmin se kävisi sukupuolineutraalin avioliittolain kautta.

Huomion arvoista on, että loppujenkin lopuksi vain hyvin harvat homo- ja lesboparit haluavat lapsia. Itse en tiedä kuin ihan muutaman. Lähin taitaa olla ”Ruotsin Marco Bjurströminä” tunnettu Mark Levengood, jolla on puolisonsa Jonas Gardellin kanssa kaksi lasta.

Nyt monille heteroille on muodostunut sellainen kuva, että kaikki homot ja lesbot haluavat lapsia vaikka hohtimilla. Tällainen näkemys ei pidä lainkaan paikkaansa.

Varsinkin monet homomiehet kysyvät ihmeissään, mitä tekemistä meillä on koko asian kanssa. Homoja näet kiinnostaa vain Jumalan lahja, seksi, jonka kristillinen kirkko on säätänyt synniksi omassa luonnonvastaisessa perverssiydessään.

Seksinpalvontaan keskittyneet Tomin miehet pohtivat koppalakkiensa ja nahkatakkiensa alla, miksi homojenkin pitäisi tavoitella sitä lapsenkakkaista heterotodellisuutta, joka koostuu perhehuolista, elatusvaikeuksista ja ”edes vähän kunnollista seksiä” haluavista mulkun perässä kiimaisesti juoksevista heteroperheenisistä.

Ei siis ihme, että lasten hankinta huolestuttaa monia perheenäitejä. Lapsen haluaakin heterosuhteissa aina yleensä nainen. Miehet harvoin haluavat lapsia. Niitä vain syntyy seksin sivuseurauksena. Lastenhankinta on lesbojen juttu myös seksuaalivähemmistöissä.

Omasta mielestäni sukupuolineutraali avioliittolaki on heteroseksuaalisen valtakulttuurin juoni, jolla homot ja lesbot on saatu tavoittelemaan heteroseksuaalista elämäntapaa. Se, että homot ja lesbot on taivuteltu penäämään avioliitto- ja adoptio-oikeutta, kertoo seksuaalivähemmistöliikkeen olevan naisten hallussa.

Lakialoitteen toinen funktio on hankkia vaalikarjaa ja kannatusta niille heterotodellisuudessa eläville poliitikoille, jotka ihan heteroina ovat ilmoittautuneet edistämään myös seksuaalivähemmistöjen asioita. Sen he tekevät hienostuneesti: ajamalla puolueohjelmiensa mukaisesti vähäosaisten, syrjäytyneiden, köyhien, kurjien, arvottomien ja muiden varmasti ulkopuolisten ja ulkopuolella pidettävien kansalaisten etuja! Homoja ja lesboja he pitävät tyhminä apinoina, joiden ääni onneksi painaa vaaleissa yhtä paljon kuin paremmankin väen ääni.

Neutraloimislain kolmas tehtävä perustuu haluun neutraloida vihollinen. Koska heteroita on kahdenlaisia, toisin sanoen niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa, fiksummat heistä ovat keksineet nujertaa homouteen liittyvän totuudellisuuden ja kapinallisuuden yrittämällä tehdä meistä heteropoliitikkojen maskotteja. Kun homot ja lesbotkin on tehty ihan samanlaisiksi kuin heterot, mikään ei ole ylitse muiden, ja juuri tästä syntyy tasapäistämisen ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvopolitiikan neutronipommi.

Väitteeni on, että sukupuolineutraalista avioliittolaista on ritualisoitunut puhtaasti symbolinen kiistakapula, jonka kautta riidellään homojen ja lesbojen olemuksesta, ihmisyydestä, ihmisarvosta ja asemasta. Monet homot ja lesbot ovatkin kokeneet olevansa pakotettuja vinkumaan kyseistä lakia vain pitääkseen ihmisarvonsa, vaikka heillä itsellään ei olisi sen puolesta mitään henkilökohtaista intressiä. Monet heterot taas junnaavat lakia vastaan vain pitääkseen homoja ja lesboja B-luokan kansalaisina ja säilyttääkseen sitä kautta oman raihnaisen omanarvontunteensa perusarvojen puolustajina ja käsityksensä omasta itsestään yhteiskunnan tukipilareina.

Tiedän kyllä, että jos antautuu kirjoittamaan aiheesta tällä tavoin kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai vähemmistön omasta valtavirrasta ja järjestöretoriikasta poiketen, heti herää sata, tuhat ja satatuhatta jeesustelijaa, henkiparantajaa, pyhää paavalia ja päivi räsästä, jotka näkevät analyysissa vain sen, minkä he haluavat siinä nähdä: että joku homo nyt (muka) vastustaa lakialoitetta.

Siitä tässä ei ole kysymys, vaan sen selittämisestä, mistä kiistassa oikeastaan keskustellaan, millä tavoin keskustelu on ideologisoitunut, mikä rooli homoilla ja lesboilla itsellään on, miksi koko hanke on syvästi vertauskuvallinen ja muodollinen, millä tavoin se on osa sinänsä defensiivisiä normalisointipyrkimyksiä, kuinka homoja ja lesboja alistetaan taivuttelemalla meitä anomaan jotakin valtakulttuurilta, minkälaista tarkkailulle ja valvonnalle alistamista kyseiseen lakiin liittyy, mitä tämä merkitsee homojen ja lesbojen paljon puhutun itsetunnon kannalta, minkälaista vieraantumista avio-oikeuden tavoittelu sisältää ja kuinka kompleksista kaikki on.

Sitä, että oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta, voidaan pitää demokratian osana, mutta filosofian kannalta periaate on mätä. Nytkin ”demokratiaan” ovat vedonneet sekä homoavioliittojen vastustajat että puolustajat: toiset linnoittautuen kansanedustajilta kerätyn listantyngän taakse, toiset taas puuhaten kansalaisaloitteen tekoa.

Mikä onkaan mukavampaa kuin kansalaisten aktiivisuus, mutta perimmäinen ongelma on seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeuden puuttuminen, objektivointi ja määräily. Myös minulla on mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi edellyttää, että kaikkien ihmisten pitää elää vain minun sääntöjeni mukaan. Sillä tavoin kansanedustajat kuitenkin tekevät omassa oligarkkisuudessaan, jota vain sanotaan ”kansanvallaksi”.

Kaikkien ihmisten kannattaisi muistaa, että matka ”meistä” omaan itseen on yhtä pitkä kuin on matka meistä niin sanottuihin toisiin eli ”muihin”. Niin heteroiden kuin homojenkin keskeinen kysymys näyttäisi olevan se, miten ylipäänsä voisi löytää sellaisen toisen ihmisen, jonka kanssa avioliitto ja lasten hankinta olisi mahdollista.

Mikään tuskin on ikävämpää kuin se, että muuri nousee itsen ja omaan ryhmään kuuluvien väliin, kuten heteromiesten ja pissisnaisten keskelle tai vanhojen ja tyhmien homomiesten sekä nuorten, omahyväisten ja ikuisesti kauniiden homo-Adonisten välille. Kipeintä on, jos pataan tuleekin oman ryhmän edustajalta tai järjestöltä eikä toiseuteen turvallisesti siirretyltä, etännytetyltä ja karkotetulta, jolta se on odotettavissa. Ryhmien välisen eripuran sijasta pitäisikin miettiä, kuinka yksilöt pärjäävät oman ryhmänsä sisällä: vähemmistöihin kuuluvat oman vähemmistönsä enemmistöläisinä tai vähemmistöläisinä – ja enemmistöihin kuuluvat oman enemmistönsä vähemmistöläisinä tai enemmistöläisinä.

Sen, miksi olen itse päätynyt pitämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymistä parempana kuin sen kieltämistä, olen kertonut muun muassa tässä.

Holmlund hautoo homoliittoja kuin hanhiemo

Sukupuolineutraali avioliittolaki pudotettiin istuvan hallituksen ohjelmasta osana perussuomalaisen puolueen vastaista sotaa, toisin sanoen siksi, että kristillisdemokraatit saatiin tilkkeeksi muutoin niukaksi jäävään enemmistöhallitukseen. Homot siis myytin hallituksen liima-aineeksi kuin Jeesus Nasaretilainen aikoinaan muutamalla killingillä.

Koska asiasta oli juuri muodollisesti sovittu, sukupuolineutraalin avioliiton kansanedustaja-aloitetta ei hallitusneuvottelujen jälkimainingeissa allekirjoittanut kuin 76 edustajaa, joten asia torpattiin myös sitä kautta. Tämä ei merkitse, että hankkeen takana olisi tosiasiassa vain noin vähän edustajia, vaan tulokseen saattoi kyseisessä tilanteessa vaikuttaa taktinen kuvio: paine saada hallitus kokoon hinnalla millä hyvänsä.

Puoltajia on aina enemmän kuin allekirjoittajia, joten avioliittolakialoite voidaan edelleenkin ottaa käsittelyyn, mutta se edellyttäisi aktiivisuutta lakivaliokunnan puheenjohtajalta. Toinen mahdollisuus olisi tehdä kansalaisaloite, jonka taakse vaadittaisiin vähintään 50 000 nimeä.

En pidä kirkollisia vihkimisiä enkä adoptio-oikeutta henkilökohtaisesti erityisen tärkeinä tai tarpeellisina, mutta niiden hyväksyminen poistaisi sen ikävän epätasa-arvosta kertovan piikin, joka kirvelee monien ihmisten lihassa. En siis ole suhtautunut asiaan kovin intohimoisesti, mutta olen nähnyt lainsäädännön kaksoisstandardissa hallinnollisen ja symbolisen ongelman, joka voi merkitä joillekin ihmisille paljon: konkreettisten etujen, tasa-arvon, oikeuksien ja onnellisuuden kieltämistä. Siksi asiaa olisi hyvä edistää Britannian ja Ranskan viimeksi antaman mallin mukaisesti.


Vastustaa homoja, pakenee kiireisiin

Vihreiden Ville Niinistö ja demarien Mikael Jungner päättivätkin kohottaa profiiliaan ja patistelivat eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajana toimivaa Anne Holmlundia tuomaan sukupuolineutraalin avioliittolain äänestykseen.

Holmlund ei ole vitkastellut vain niistä syistä, jotka hän mainitsee lehtijutussa, eli ”valiokunnan työskentelykiireiden” ja ”tärkeämpinä pitämiensä asioiden” vuoksi. Hän on sanonut haisevan vastalauseensa homoille varsin suoraan ja kovasanaisesti niissä viesteissä ja kannanotoissa, joita hän on asiasta antanut.

Kokoomuslaisten homojen järjestö Kasary ry sai jo Holmlundilta kurat silmilleen, mikä johti yhdistystä pitämään Holmlundia ”ylimielisenä” ja ”välinpitämättömänä”. Mitä muuta voi odottaakaan sellaisen puolueen edustajalta, joka on monessa muussakin asiassa kaksinaamaisuuden perikuva? Toisesta suupielestä annetaan lupauksia tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista samalla, kun ne toisesta jo kiistetään.

Päädyin sattumalta myös itse Holmlundin ja muutamien kansalaisten välisen sähköpostikirjeenvaihdon silminnäkijäksi. Holmlundin suora homovastaisuus on siitä päätellen harvinaisen selvää.

Otankin oikeudekseni siteerata tätä kirjeenvaihtoa siksi, että asialla on laajaa poliittista merkitystä ja se on esitetty julkisella foorumilla. Kyse ei siis ole yksityisasiasta vaan laajakantoisesta poliittisesta kysymyksestä, johon Holmlund on ottanut kantaa poliitikkona. Siksi myös yksityishenkilöille annettujen kannanottojen asiasisältö kuuluu kaikille. Se on kansanvallan idea, ja jos niin ei olisi, ei myöskään demokratiasta olisi jäljellä mitään.


Kollaasi Holmlundin homokiistasta

Tekniikan tohtori Jaakko Virtanen uskaltautui kirjoittamaan Anne Holmlundille ja ehdotti Helsingin Sanomien uutiseen viitaten lakialoitteen edistämistä. Hän toteaa, että ”sukupuolineutraali avioliitto on aikamme suuri tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys, joka ei ratkea sillä, että asian hautaa ’kiireellisempien asioiden’ alle.” Lisäksi hän kysyi Holmlundilta: ”Haluatteko satojentuhansien suomalaisten muistavan teidät ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen suomalaisen yhteiskunnan edistäjänä, vai jääräpäisenä jahkailijana jonka puolesta kansan piti tarttua toimeen?”

Holmlund vastasi Virtaselle osoittamallaan pitkällä sähköpostiviestillä (löytyy Virtasen kirjoituksen kommenteista) naulitsevasti näin: ”avioliittolailla ei ole mitään [sic!] tekemistä ihmisoikeuksien kanssa. Mikäli tämä olisi ihmisoikeuskysymys, olisimme ajat sitten saaneet huomautuksen EU:n ihmisoikeustuomioistuimelta.”

Sitten seurasi kymmeniä rivejä kirjoitusta eduskunnan työjärjestyksestä, kunnes tultiin jälleen asiaan. Asenteensa Holmlund ilmaisee selkästi: ”Koska en kannata adoptio-oikeuden muuttamista, en kannata myöskään lakialoitetta. Oma kantani on täysin yksiselitteinen. Aikuisten edun ei tule lainsäädännössä eikä sen soveltamisessa ohittaa lapsen etua.”

Ja vielä loppupuolella femme fatale -tyylinen ilmaus, jossa kansanedustaja tarjoutuu uhraamaan jopa itsensä ja maineensa, kunhan vain lakialoite ei etene: ”Minulle on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää, mistä minut muistetaan tai ollaan muistamatta; aselaista, koulusurmista, hätäkeskuksista, Supon Stasi-aineistoista tai avioliittolakialoitteesta.”

Luulen, että Holmlund saa maininnan historiankirjaan noihin kaikkin liittyvistä mokauksista, jarruttelusta ja viivyttelystä.

Puheeseen puuttui myös Uuden Suomen kolumnistina esiintynyt Topias Salonen, joka puolestaan antautui argumentoimaan Holmlundin hätäilyn johdosta seuraavasti. Koska argumentaatio on pätevää, otan jälleen oikeudekseni siteerata sitä kokonaisuudessaan, kas näin:

”Ihmisoikeudet ovat viime kädessä moraalisia, eivät juridisia kysymyksiä. Siksi perimmäiseen kysymykseen ihmisoikeuksista ja oikeasta ja väärästä ei vastaa juridiikka, vaan juridisten ratkaisujen takana olevat moraaliset näkökannat. Emme esimerkiksi ajattele, että varastaminen ja pahoinpitely on väärin koska laki sanoo niin, vaan koska ne ovat moraalisesti väärin, ja olemme muuttaneet lakimme vastaamaan moraalia. Siksi vetoaminen Euroopan ihmisoikeustuomiostuimeen ei voi olla lopullinen vastaus ihmisten oikeuksiin. 100 vuotta sitten Euroopan ihmisoikeustuomionistuinta ei ollut edes olemassa, muttei se tarkoita, ettei ihmisille kuulunut silloin oikeuksia. Tiedätte varmaan myös, että vielä 90-luvulla avioliiton sisäistä raiskausta ei oltu kriminalisoitu, mutta on päivänselvää, että se silti oli moraalitonta. Laki ei sanele moraalia, vaan meidän on jatkuvasti kehitettävä lakia moraalin pohjalta ja haastettava omat moraalikäsityksemme kehittääksemme niitä. Jos emme koskaan haasta omia moraalikäsityksiämme emmekä muuta mielipiteitämme, emme koskaan opi uutta.

Toisekseen sanotte, että lapsen etu on tärkeintä, ja siksi homopareille ei tulisi myöntää adoptio-oikeutta. Tässä suoraan väitätte, että homoparit ovat huonompia vanhempia vain heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Se, että pelkästään seksuaalisen suuntautumisen perusteella katsotte ihmisen olevan alemman luokan vanhempi, on syrjintää. Tämä ei mitenkään eroa siitä, että esimerkiksi mustaihoisten tai kommunistien katsottaisiin olevan B-luokan vanhempia, joille ei kuulu adoptio-oikeutta: yhtä lailla kuka tahansa voi perustella omien ennakkoluulojensa perusteella vanhempien ihonvärin tai poliittisen ideologian olevan haitaksi lapselle. Mutta perustuslakimme kieltää tällä perusteella eriarvoiseen asemaan laittamisen.

Lisäksi tasa-arvoisessa avioliittolaissa on erittäin paljon kyse yhteiskunnan antamasta tunnustuksesta parisuhteelle. Se, että joidenkin rakkaus ’vihitään’ ja toisten rakkaus ’rekisteröidään’ ikään kuin koirat tai autot, asettaa parisuhteet arvoltaan eriarvoisiksi. Asia on verrattavissa siihen, että meillä olisi useammat juridisesti identtiset parisuhdelait: ’avioliitto’ valkoisille terveille heteropareille, ’virallistettu parisuhde’ valkoisen ja värillisen muodostamille pareille, ’vahvistettu pariliitto’ invalidipariskunnille ja ’rekisteröity parisuhde’ homopareille. On päivänselvää, että tuollaisessa menettelyssä kohdellaan etnisiä vähemmistöjä ja invalideja eriarvoisesti, ja että ihmisoikeudet eivät toteudu, vaikka juridisesti oikeudet olisivatkin samat.”

Hienoa, Topias! Kiitokset siis edellä olevasta Facebook-seinällä julkaistusta argumentaatiosta Topias Saloselle. Kirjoitukseen voisi ehkä lisätä, pitäisikö naisiltakin ottaa äänioikeus pois sillä perusteella, että he eivät taida olla ihan yhtä hyviä äänestäjiä kuin loogisemmin ajattelevat miehet.

Joka tapauksessa Holmlund sovittaa kovaa vauhtia päälleen Päivi Räsäsen viittaa, ja on mielenkiintoista nähdä, miten se pukee häntä. Samaa roolia tavoittelee myös oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, joka ilmoitti jo MTV3:n vaalikoneessa vuonna 2011 vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”.

On vaikea sanoa, minkä verran Henrikssonin kanta on vaikuttanut Holmlundin asenteeseen, mutta homoavioliittoasia näyttää olevan Holmlundillekin ”tärkeä”, sillä hän vaivautui vastaamaan Topiakselle. Tämän vastauksensa hän päätti toteamukseen, että ”käsitykseni [sic!] adoptiosta ei perustu mutuun, sillä tunnen nämä asiat erittäin hyvin.”

Varsin paljon mutua taisi kuitenkin olla mukana, sillä Holmlund on asiasta kovin eri mieltä kuin olemassa oleva tutkimus, ja tuskin hän voi tuntea kysymystä paljoa paremmin kuin homot ja lesbot itse. Sen sijaan hän tulee käsitelleeksi koko kysymystä varsin etäältä ja ulkokohtaisesti, aivan niin kuin Päivi Räsänenkin, jolle asioista olivat kertoneet hänen runsaat homo- ja lesboystävänsä...

Niinpä myös Topias vaivautui valistamaan Holmlundia lainvalmistelun takana olevalla tutkimus- ja selvitystyöllä:

”Se, että vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta lapseen kielteisesti. Asia tutkittiin jo vuonna 2008, kun säädettiin laki rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta (391/2009 ), jolla mahdollistettiin perheen sisäinen adoptio myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Lain esitöissä (HE 198/2008 vp ) todettiin mm. seuraavaa: ’Tieteellisistä tutkimuksista saadun tiedon perusteella lapsen kasvaminen perheessä, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta haitallisesti lapsen seksuaaliseen tai sosiaaliseen kehitykseen taikka tunne-elämään ja käyttäytymiseen.’ Sama lopputulos esitetään myös sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä (STM julkaisuja 2003:10).”

Holmlund puolestaan on asettunut kaiken aihetta koskevan selvitys- ja tutkimustyön yläpuolelle, mikä johtaa ristiriitaan hänen asemansa kanssa. Heikoille jäille tämä täti on joka tapauksessa lähtenyt tepastelemaan, jopa niin, että saattaa humahtaa läpi kehnoista kevätjäistä.

Tämä käy ilmi myös hänen Tere Sammallahdelle kirjoittamastaan vastauksesta, jossa hän anelee ”voisitko olla esittämättä besserwisseriä asiassa, jonka itse tiedän sinua paremmin. Olen tehnyt tätä duunia yksitoista vuotta ja tunnen tasan tarkkaan päätöksenteon ja valmisteluperiaatteet.”

Uuteen Suomeen kirjoittavan Teren analyysi tässä.

Holmlund siis luikertelee jälleen muotoseikkojen taakse esittäen asiantuntijatiedon kyseenalaisena ”paremmintietämisenä” samalla, kun hänen oma asiantuntemuksensa näyttää rajoittuvan vain hänen omiin mielipiteisiinsä. Olisiko noissa Holmlundin mainitsemissa 11 eduskuntavuodessa muutama vuosi liikaa?


Kaikki on selvää

Holmlundin kielteisen kannanmuodostuksen takana ei ole nähdäkseni mikään muu kuin hänen asenteellisuutensa ja jarrutuksenhalunsa, mahdollisesti tietämättömyys ja siitä johtuva pahalta vaikuttava tahto. Lakivaliokunnan puheenjohtajana hänellä on kuitenkin omista mielipiteistään ja asenteistaan riippumattomia velvollisuuksia, joiden vuoksi hänen tulisi edistää asiaa. Se olisi sekä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden että EU-lainsäädännön mukaista.

Sen sijaan Holmlund on antanut näyttöä syrjintähierarkioiden rakentelusta. Hän on esimerkiksi ollut huolissaan nuorten maahanmuutajien asemasta, mutta kantaväestöön kuuluvat homot ja lesbot ovat hänelle pelkkää ilmaa. Vaikuttaisiko Holmlundin haluun priorisoida maahanmuuttoa se, että hänen veljensä Ilkka Holmlund rikastuu muuttamalla kiinteistöjä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiksi?

Holmlund istui jo sisäministerinä ollessaan aselakiuudistuksen päällä niin kauan, että ensimmäisen kouluampumisen tragedia ehti toistua, eikä aselakia ole saatu vieläkään sellaiseen kuntoon, että tuliaseet olisi voitu takavarikoida kaikilta kaheleilta.

On syytä muistuttaa, että tieteelliseen tiedonmuodostukseen perustuvaa asiantuntemusta ei ole syytä kyseenalaistaa lähtökohdista, jotka eivät täytä alkeellisimpiakaan akateemisia pätevyysvaatimuksia. Mitä muuta tosin voidaan odottaa poliitikolta, joka ei ole suorittanut edes yliopistollista perustutkintoa ja jonka asiantuntemus, yleissivistys ja toimintakyky ovat yo-merkonomeilta (eli sihteeritasolta) peräisin olevaa luokkaa? Kyky moraaliseen reflektioon puuttuu, ja johtaminen on mielletty toisten ihmisten komenteluksi ja oikeuksien pidättämiseksi.

Eri asia on sitten se, olisiko lakialoitteella menestymisen mahdollisuuksia nykyisessä eduskunnassa, vai pitäisikö sitä varten äänestää parempi eduskunta. Myös kokoomuksen puoluekokous on joka tapauksessa hyväksynyt sukupuolineutraalin avioliittohankkeen, aivan kuten vihreiden, demarien ja Vasemmistoliitonkin, joten näiden puolueiden tulisi äänestää puoluekurin vallitessa lain puolesta.

Kyse on siis puhtaasti tahdon asiasta. Ilmeisesti nämä puolueet eivät halua taktisista syistä neuvotella kysymyksestä kristillisten kanssa, koska pelkäävät, että poliittisessa kaupankäynnissä ne eivät saisi taakseen kristillisten tukea jossakin miljardeja maksavassa hankkeessa. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien avioliitot eivät maksaisi valtiolle mitään, eivätkä olisi myöskään kenenkään oikeuksista tai eduista pois.

”Ei” homoavioliitoille!

Edeltävässä kolumnissani pohdin sukupuolineutraalin avioliiton oikeutusta lähinnä yksilönvapauden ja yksilön oikeuksien kannalta. Tässä kirjoituksessa esittelen argumentteja siihen, miksi homojen ei pitäisi päästä eikä joutua kirkossa naimisiin.

Näkökulmani on tällöin kulttuuriteoreettinen, ja tulkitsenkin avioliittoa nyt siltä kannalta, mitä avioliitto merkitsee historiallisena instituutiona ja julkisen vallan muotona, jolla tarkkaillaan ja hallitaan yksilöiden pariutumista, seurustelua ja sukupuolielämää. Haluan edelleenkin asettaa yksilöiden edun julkisen edun edelle, ja siltä pohjalta esitän argumentteja, joilla homoavioliittoja voidaan vastustaa.


1) Avioliittoinstituutio on vanhanaikainen

Ajatus homoavioliitoista saapui 2000-luvulle puun tai halkopinon takaa. Se kaivettiin esiin 1960-luvun poliittisten ideoiden romulaatikosta. Koko avioliittoinstituutio perustuu orjanomistusoloihin, joten olisi takaperoista laajentaa avioliittoa koskemaan myös homoja.


2) Heterot menettäisivät ihanteellisen elämäntapamallin

Homoavioliittojen kautta kirkko vain lisäisi otettaan ihmisistä ja tiukentaisi seksuaalisissa asioissa käyttämäänsä valtaa. Kun homotkin alistettaisiin avioliittoinstituutiolle, heterot menettäisivät homojen vapaan elämäntapamallin, joka nykyään antaa heille toivoa. Ei olekaan ihme, miksi monet heterot vastustavat homoavioliittoja: he haluavat säilyttää homojen elämäntavan eräänlaisena viimeisenä keitaana avioliiton kuivan erämaan keskellä.


3) Rekisteröity parisuhde on avioliitto ilman kirkon kahletta

Rekisteröity parisuhde takaa homoille jo samat oikeudet ja valitettavasti myös velvollisuudet kuin avioliittokin, tosin vielä ilman ideologista kahletta. Monet sanovat, että ”kannattaa naida mieluummin kun palaa, joten kyllä avioliittoon pitää päästä”. Mutta ihminen ei välttämättä itse tiedä, mikä on hänelle hyväksi. Sen vuoksi innokkaimpia pitää varoittaa naimisiin menon vaaroista!


4) Homoavioliittojen vuoksi muutamat heterot joutuisivat Helvettiin

Kristillinen avioliitto on teologisesti, eksegeettisesti ja uskonnollisesti pyhä, aivan niin kuin Matin ja Mervin parisuhde. Tätä kuvaa mikään ei saa turmella! Jos homot päästettäisiin kirkossa naimisiin, olisi vaara, että kristillinen avioliitto menettäisi merkityksensä naisen ja miehen suhdetta symboloivana instituutiona. Lisäksi se turmelisi rakkauden kristillisen perussanoman, jonka mukaan homojen pitää painua Helvettiin. Jos homoavioliitot hyväksyttäisiin, Helvettiin päätyisivät väärät ihmiset. Hurskaimmat veronmaksajat näet eroaisivat kirkosta ja joutuisivat periaatteen extra ecclesiam nulla salus (”seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta”) mukaisesti Helvettiin. Sitten he olisivat ilman valitusoikeutta siellä!


5) Vaatimattomuus ei enää kaunistaisi, jos homot voittaisivat

Homojen ei pitäisi olla niin ahneita, että vaativat avioliittoa itselleen. Mitä kirkolla on muka tässä suhteessa antaa? Avioliitto on immateriaalinen oikeus, eikä sitä voida muuttaa rahaksi eikä almuiksi, joita voisi heitellä noin vain pois. Jos kirkko hyväksyy homoavioliitot, kukaan hetero ei enää halua mennä naimisiin. Muutamat homot saisivat siis joitakin pieniä oikeuksia, mutta heterot menettäisivät kaiken! Perheet repeäisivät kuin temppelin esirippu ylhäältä alas asti. Ihmiset voisivat jopa vaihtaa luonnollisen sukupuoliviettinsä luonnonvastaiseen, kun huomaisivat tulevansa paremmin toimeen samaa sukupuolta olevan kanssa.


6) Homojen ei pitäisi olla itsekkäitä eikä heterojen anteliaita

Homojen ahneus ja itsekkyys on sietämätöntä tässä toisten apajilla kalastelussa. Heidän vuokseen kirkko joutuu hyväksymään homoavioliitot ihan vain pitääkseen veronmaksajistaan kiinni, sillä monet homojen kannattajat ovat kuitenkin korkeasti koulutettuja ja hyvätuloisia. Seuraus on, että rikkaat, hyvätuloiset ja oppineet jäävät kirkkoon ja pelastuvat, mutta köyhät ja yksinkertaiset, joita Jeesus rakasti, päätyvät uskonlahkoihin, jotka saattavat harhauttaa heitä jopa itsemurhiin. Ja kaikesta tästä kirkko päättää vain rahan perusteella: pitääkseen kiinni parhaiten maksavista kirkollisverojen maksajista. Ei ole homojen ahneudella eikä syyllisyydellä määrää!


7) Kirkon pitää harjoittaa myös henkistä inkvisitiota ollakseen hengellinen

Kirkko voi mainiosti hyväksyä homot ihmisinä mutta ei päästää heitä naimisiin. Kirkon piirissä saa syrjiä homoja yhteiskunnallisesti, sillä kirkko ei ole yhteiskunnallinen laitos. Ja mikäli homoja ei syrjittäisi henkisesti, kirkko ei olisi enää hengellinenkään laitos.


8) Avioliiton käsitettä ei pidä määritellä, sillä asiasta on jo käsitys

Homot eivät saa pidättää avioliittoa itselleen, sillä omiminen on rumaa. Myöskään avioliiton käsitettä ei saa määritellä uudestaan laissa, sillä kukaan ei ole sitä tähänkään asti määritellyt. Homojen pitää ymmärtää, että seksuaalisuus on oma asia eikä suhde. Se ei ole kuitenkaan sillä tavalla oma, että homot saisivat olla seksuaalisia muutoin kuin ollessaan yksin. Kuka opettaisi lainsäätäjille logiikkaa, kun he eivät tätä ymmärrä?


9) Ei seksiä ennen lapsia, ja jos ei lapsia, ei seksiä koskaan

On myös monia historiallisia syitä, miksi homoavioliittoja ei pidä hyväksyä. Avioliittoinstituutio on nimittäin jo nyt täysin pilalla. Vielä 1960-luvulla asuinliitossa olevia avopareja sanottiin ”susipareiksi”, mikä oli aivan oikein. Kun asuinliittojen kautta syntyneet avoliitot alkoivat sittemmin kilpailla avioliittojen kanssa, myös avioliittojen solmimisen ja purkamisen kynnys romahti. Suuri osa piispoistakin on nyt eronnut ja ties kuinka monetta kertaa naimisissa. Nykyään kaikki naivat kaikkien kanssa. Ei pidä muuttaa asumaan samaan postiluukkuun, jos ei ole naimisissa, ja ehdoton ”ei” esiaviollisille suhteille! Homojen parisuhteiden hyväksyminen vain pahentaisi heteroiden nyt jo turmelemaa tilannetta.


10) Avioliiton kieltäminen ei estä naimisiin menoa

Avioliittoinstituution tehtävä on ihmisten seksuaalikäyttäytymisen kontrollointi, toisin sanoen rajojen piirtäminen siihen, kuka kenenkin kanssa nai. Juuri siksi naimisiin menoa tarkoittavan sanan kantasana on ”naida”. Kun ihminen on naimisissa, hänen katsotaan olevan varmasti nainut (mikäli avioliitto ”on toteutunut”). Nykyään sanaa ”naimaton” pidetään epämääräisenä ja sekavana. Se, että ihmisen siviilisääty on Kelan lomakkeessa ”naimaton”, ei välttämättä tarkoita, ettei hän olisi nainut. Hän voi olla nainut vaikka kuinka paljon, vaikka ei olisi ollut koskaan ”naimisissa”, eronnut, leski tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Tätäkin kautta avioliitossa olo on menettänyt merkitystään, ja on muotia olla sinkku.


11) Homoavioliittojen vastustajat tarkoittavat hyvää

Uskon, että myös monet homoavioliittoja vastustavat heterot ajattelevat vain homojen parasta. He toivovat, etteivät homot saisi riesakseen tuota painostavaa valvonta- ja tarkkailuinstituutiota, johon liittyy monenlaista sosiaalista kontrollia ja alisteisuutta. Nämä ystävälliset heterot eivät vain kehtaa sanoa mielipidettään suoraan, sillä he pelkäävät oman aviopuolisonsa reaktioita ja sen vuoksi lavastavat avioliittoja koskevat huonot kokemuksensa hyvää tarkoittavaksi parahdukseksi ”Avioliitto on pyhä!”, mikä tarkoittaa: ”Säästäkää homot tältä.”


12) Kaikki ovat jo muutenkin ihmisten edessä

Vastustaessani homoavioliittoja ajattelen tietenkin vain homojen parasta. Mitäpä tuollaisella vuosisatoja vanhalla keksinnöllä oikeastaan tekee? Mikä avioliitto on? Kyseessä lienee pelkkä tarkkailujärjestelmä, jonka kautta hajoamassa olevan seurustelusuhteen osapuolet hakevat lakastuneelle yhdessäololleen syitä tuomalla asiansa seurakunnan valvovan silmän alle. Muutamat sanovat, että he ovat Jumalan edessä. Mutta tosiasiassa he ovat sosiaalisen kontrollin kohteena eli ”ihmisten edessä”, aivan niin kuin Jenni Vartiainenkin sanoi.


13) Avioliitossa olo hävettää

Minua itseäni jo ripille pääsy hävetti, kun jouduin pukeutumaan hameeseen. Kerta jäikin ainoaksi. Turhaan kävin riparin, en tunne tuoksua piparin. Jopa tohtoriksi väittelemisestä on ollut minulle enemmän hyötyä. Pistänkin tuosta Frederikiä soimaan kuunnellakseni, mitä sanottavaa hänellä on naimisiin menemisestä.


14) Kateelliseksi luuleminen on nöyryyttävää

Avioliiton kerjääminen ei ole homoille hyväksi. Kerjuu on alisteisuuden muoto, ja oikeuksia luovuttamalla tai pidättämällä yhteiskunta käyttää valtaa suhteessa ihmisiin. Joku voi vielä luulla homoja kateellisiksi, mikä puolestaan olisi nöyryytys.


15) Vihkimisoikeus pois yhteiskunnalta ja kirkolta

Ongelma on, että yhteiskunnassamme oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta. Vastustankin julkisen vallan interventiota ihmisten yksityisiin suhteisiin: asumiseen tai perimisoikeuteen, esimerkiksi. Yhteiskunnan pitäisi luoda ihmisille vapaat ja tasavertaiset elämän edellytykset mutta ei pyrkiä rajoittamaan täysivaltaisten kansalaisten tahdonmuodostusta ja toteuttamista. Mikä onkaan toisille ihmisille vaikeampaa hyväksyä kuin toisten ihmisten seksuaalinen nautiskelu?


Tässä valossa avioliiton voisi lopettaa myös heteroilta ja antaa vihkimisoikeuden hiv-testaajille. Se vastaisi paremmin nykyajan vaatimuksia, ja siitä olisi jotakin hyötyä. Avioliittoon vihkimisen kaava voisi olla tällöin esimerkiksi seuraava:

Hiv-testaaja: ”Tahdotko sinä Martti Mörttinen ottaa aviopuolisoksesi tämän Sofia Ryysyläisen, jonka hiv-testitulos on POSITIIVINEN.”

Rakastava sulhanen: ”Tahdon.”

Hiv-testaaja: ”Entä tahdotko sinä Sofia Ryysyläinen ottaa aviopuolisoksesi tämän Martti Mörttisen, jonka hiv-testitulos on NEGATIIVINEN.”

Rakastava morsian: ”En, sillä minäkin rakastan häntä.”

”Kyllä” homoavioliitoille!

Kirkkolakia uudistettaessa tulee ajankohtaiseksi kysymys homoavioliitoista, toisin sanoen siitä, pitäisikö Suomeen säätää sukupuolineutraali avioliittolaki.

Neutraaliuden hokemisesta on tullut eräänlainen klisee. Nykyään kaiken vaaditaan olevan neutraalia: sukupuolineutraalia, homoneutraalia, heteroneutraalia tai uskontoneutraalia. Olennaista onkin, missä merkityksessä neutraaliuden käsitettä käytetään. Kurjaksi neutraaliuden vaatiminen vääristyy, jos sen kautta aletaan tunkea homoja takaisin kaappeihin, niin kuin nyt on käymässä.

Nähdäkseni homoavioliitot olisivat perusteltuja rakkauden, länsimaisen liberalismin ja yksilöiden itsemääräämisoikeuden ilmauksina. Luotakoon siis maahamme sukupuolineutraali avioliittolaki, kunhan sitä ei säädetä tarkoituksena neutraloida ihmisten seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää erilaisuutta. Se olisi kuin vihollisen neutraloimista sodassa.


Miksi olisi oikein hyväksyä homoavioliitot?

1) On paljon kirkkoon kuuluvia uskonnollisia homoja ja lesboja sekä heidän läheisiään, joten kysymystä ei voida pitää ”kirkon sisäisenä” tavalla, joka luovuttaisi kaiken päätösvallan asian vastustajille. Nähdäkseni olisi oikein, että homot voisivat halutessaan avioitua kirkossa. Tätä ei kumoa se, että kaikki homot eivät näe avioliitoissa erityistä arvoa. Eivät kaikki heterotkaan näe.

2) Vaikka kirkkoa pidettäisiinkin omana tonttinaan, tuo tontti sijaitsee meidän kaikkien valtiossa. Valtio ei ole voinut hyväksyä sukupuolisyrjinnän mahdollistavaa yhdistyslakiakaan. Yhdistykset eivät saa valikoida jäseniään sukupuolen perusteella. Niinpä valtion ei pitäisi hyväksyä lakia, joka mahdollistaa sukupuolisyrjinnän eräässä keskeisessä oikeusaseman perustavassa instituutiossa.

3) Homoavioliittojen hyväksyminen parantaisi nähdäkseni avioliittoinstituution uskottavuutta. Kun avioliiton alaa laajennettaisiin, se kohtelisi ihmisiä tasavertaisemmin ja saattaisi homot muodollisesti samanarvoiseen asemaan heteroiden kanssa. Heteroiden oikeudet ja asema eivät huononisi, mutta itse avioliiton asema vahvistuisi, kun sen piiriin kuuluisi yhä enemmän ihmisiä. Iloa ja etua myös kirkolle!

4) Jos kirkko hyväksyy homot, kirkon olisi hyväksyttävä myös homojen seksuaalinen käyttäytyminen, sillä ihminen voi olla homo lähinnä käyttäytymisensä kautta. Koska avioliiton ulkopuolella ei kirkon kannan mukaan pitäisi harjoittaa seksiä, kieltämällä avioliitot homoilta kirkko pyrkii kieltämään homoseksuaalisen käyttäytymisen. Niinpä kirkko ei homoavioliittoja vastustaessaan tosiasiassa hyväksy homoja, mikä puolestaan on diskriminoivaa ja kristillisen etiikan vastaista.

5) Oikeus avioliittoon on aineeton oikeus, eli avio-oikeuden laajentaminen ei maksaisi yhteiskunnalle eikä sen jäsenille mitään. Se ei merkitsisi myöskään minkään muun ryhmän aseman huonontamista. Kyseessä on oikeus, joka ei jakamalla lopu.

6) Entä mahdolliset haitat? Jotkut väittävät, että homoavioliitoista olisi esteettistä haittaa niille sivullisille, joiden silmää asia vihloo. Tämä kärsimys lienee pelkästään imaginaarista, ja aiheuttaa yhtä suurta tuskaa kuin BMW:n perävalot.

7) Olisi aika päästä eroon rekisteröidyn parisuhteen käsitteestä. Nimitys on kömpelö ja sisältää ajatuksen, että ihmisiä rekisteröidään kuin koiria tai autoja. Nimitykseen päädyttiin vain siksi, että paremmalle suomenkieliselle nimelle eli ”virallistetulle parisuhteelle”, ei löydetty sopivaa ruotsinkielistä vastinetta.

Rekisteröity parisuhde on toisen luokan avioliitto ja saa homot näyttämään sekundalta. Asennoitumisellaan kirkko jatkaa vuosisatoja harjoittamaansa ideologista syrjintää, ja ahdasmieliset sokeroivat sanansa teologisella saivartelulla, joka on kristinuskon yleissanoman vastaista. Kyse lienee pelkästä ilkeydestä ja halusta jarruttaa yhteiskunnan ja kirkon kehitystä.

On omituista, miksi homoavioliittokysymys kiinnostaa monia heteroita niin paljon, että he tekevät asian vastustamisesta itselleen elämäntehtävän. Jotkut jopa väittävät, että asian käsittely vie tilaa muilta, heidän tärkeämpinä pitämiltään, kysymyksiltä.

Kunpa kyseessä ei olisi pelko siitä, että heteroiden omat avioliitot romahtavat, kun he huomaavat joutuvansa pohtimaan avioliittojensa tilaa homoavioliittokysymyksen myötä. Laaja vastustus osoittaa, että persuillakin on vaaleanpunainen perseensilmä.


Homoliitoille ei ole teologisia esteitä

Opiskelin muuten (yhtenä pääaineena neljästä) Helsingin yliopistossa teologiaa, ja filosofian alaan kuuluvan väitöskirjani tarkastaja oli teologisen etiikan professori, joten arvelen voivani puuttua kysymykseen myös teologian kannalta.

Miltä siis asia näyttää teologisesti? Jeesus ei ollut naimisissa, joten hänestä ei ole sellaisenaan esikuvaksi naimisiin aikoville. Mutta hänen opetuksensa puhuvat rakkauden ja ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta.

Kristinuskon pohjana oleva Raamattu ei tullut faksilla taivaasta, vaan se on pitkällisen kirjoitus- ja toimitustyön tulos, jossa on poistoja ja lisäyksiä kuin Lissabonin sopimuksessa. Jos Raamattua käytetään lähtökohtana arkielämän yhteiskuntanormien muotoilussa, sitä olisi tulkittava hermeneuttisesti. Tämä tarkoittaa, että Raamatun normit pitäisi nähdä vastauksina niiden kirjoittamisajankohdan kysymyksiin. Kun tuon ajan maailma on kauan sitten kadonnut, myös vastausten aiempi merkitys on kadonnut.

Hermeneuttinen tulkitseminen tarkoittaa muun muassa sen pohtimista, mitä Raamatun sana merkitsee nyky-yhteiskunnassa. Silloin Raamatusta nousee esiin Jeesuksen lähimmäisenrakkauden opetus. Tämä kohoaa yli apostoli Paavalin homofoobisten mielipiteiden ja Vanhan testamentin profeettojen lausuntojen. Nuori filosofi Jeesus Nasaretilainen ei missään yhteydessä kieltänyt homoseksuaalisuutta, ja raamatuntulkinnassa Jeesuksen opettama rakkauden periaate pitääkin asettaa apostoli Paavalin ja eräiden profeettojen edustamien irrallisten ja arroganttien homokieltojen edelle. Nähdäkseni homoavioliitoille ei ole sen suurempia esteitä kuin naispappeudellekaan.

On huomattava, että sen enempää Raamatusta kuin Koraanistakaan ei ole löydettävissä sellaisia sanatarkasti sovellettavissa olevia normeja, jotka aukottomasti loisivat pohjan nykyiselle yhteiskuntaelämälle tai joita pitäisi noudattaa ehdottomasti. Jo käsky ”älä tapa” herättää kysymyksen: ”hyttystäkään, vai?”. Onkin epäjohdonmukaista, että samat tahot, jotka vaativat kirjaimellisesta Koraanin tulkinnasta luopumista, vaativat kirjaimellista Raamatun tulkintaa, vaikka sanatarkka luenta on molemmissa tapauksissa metodologisesti alkeellista.

Itse en näe homoavioliitoille teologisia esteitä, vaan esteet ovat lähinnä kirkkohallinnollisia ja taloudellisia. Kirkon konservatiivit, jotka ovat tuottavia veronmaksajia, kiristävät kirkkoa eroamisuhkauksillaan. Vähästä on silloin lähtijän usko kiinni, jos heidän täytyy siksi kävellä ulos kirkosta, että kirkko homoliitot hyväksyy.

Paljon tärkeämpi kysymys kirkon piirissä olisi se, onko seurakuntien suosima polttohautaaminen kristillisen teologian mukaista, sillä sen mukana palaa poroksi toivo ylösnousemuksesta, joka on kirkon opinkappaleista keskeisimpiä.


Homoavioliittojen vastustus ilmentää ritualisoitua aggressiota

Suomalaisen avioliiton arkkityyppi on tietenkin Uuno D. G. Turhapuron ja hänen vaimonsa suhde, ja sen vähemmän fiktiivinen vastine todellisuudessa: Matin ja Mervin ever lasting story. Tätä kuvaa mikään ei saa turmella!

Homoavioliitoista keskusteltaessa huomiota onkin herättänyt into, jolla monet eronneetkin heterot ovat alkaneet puolustaa avioliittoja. Ihmiset, jotka ovat läpikotaisin turtuneita omiin avioliittoihinsa, antautuvat tällöin puolustamaan instituutiota, josta yhtäkkiä tuleekin heidän mielipiteissään ”sakramentti”, ”tärkeiden arvojen mukainen” ja ”pyhä”!

Ja kaikki tämä ilman, että puolustelija antaisi sen enempää avioliitolle kuin kristillisille arvoillekaan mitään merkitystä omassa elämässään. Luulenkin, että nämä (näennäisesti) ”kristilliset arvot” herätetään henkiin vain homojen yleiseksi vastustamiseksi. Vaikka monet heterot homoavioliittoja jarruttaessaan ovatkin ehkä pettyneitä omiin avioliittoihinsa, he tuskin vastustavat homoavioliittoja vain siksi, että he haluavat säästää meidät vastaavalta kurjuudelta.

Kyse on tällöin ritualisoituneesta aggressiosta, toisin sanoen siitä, että homoavioliittoja koskevassa kiistelyssä vastustetaan oikeastaan homojen hyväksymistä. Avioliittoja koskeva kädenvääntö on muuttunut symboliseksi: arvomaailmoista kertovaksi.

Tietenkin myös seksuaalivähemmistöliike on tiedostanut tämän. Juuri siksi seksuaalivähemmistöliike puolestaan tavoittelee avioliittoja. Läimäytykset, jotka symbolisen diskriminaation kautta kohdistetaan homoihin, ovat niin vaikuttavia, että niiden torjumiseksi jotkut jopa liittyvät kirkkoon vastustaakseen asenteellista rasismia sisältä päin. Tavallaan myös tämä on kompleksista, sillä kristillinen avioliitto on tarkkailu- ja valvontainstituutio, jonka kautta kirkko ulottaa kontrollinsa ihmisten suhteisiin. Siksi sen penääminen on kuin anoisi palloa jalkaansa. On kuitenkin muutamia yleispoliittisia syitä, joiden vuoksi olen päätynyt kannattamaan homoavioliittoja.


Miksi puolustan homoavioliittoja?

En puhu homoavioliittojen puolesta siksi, että olisin itse kirkosta tai sen kannoista riippuvainen. Toisaalta en juokse poliittisenkaan kannatuksen perässä, kuten poliitikot, joita sitoo riippuvuus enemmistön oletetuista mielipiteistä. Syyt eivät ole myöskään henkilökohtaisia.

Olen argumentoinut homoavioliittojen puolesta pitäen asiaa kirkkoon kuuluvien homojen ja lesbojen oikeutena. Asia koskee myös useita heidän läheisiään ja sukulaisiaan ja sitä kautta hyvinkin monia ihmisiä, joten haluan edistää asiaa heidän ja koko yhteiskunnan hyväksi. Avio-oikeuden kautta ilmaistaan yleisiä asenteita homoseksuaalisuutta kohtaan, ja siksi se voi olla muutamille homoille ja lesboille iso juttu.

Jotkut kysyvät, miksi homoseksuaalisuudesta pitää puhua avoimesti ja miksi asioiden pitää olla näkyviä. Sukupuolisuus on suhde. Niinpä se on väistämättä yhteiskunnallista. Jotta voisi luoda ihmissuhteita, käyttäytymisen on oltava julkista ja avointa. Kyse on ihmisten itsetunnosta ja siitä, ettei ketään diskriminoitaisi symbolisten järjestelmien kautta.

Myös avioliitot olisi aika siirtää vapaaseen markkinatalouteen, ja jokaisen perheenisän ja -äidin kannattaisi homoliittoja vastustaessaan ajatella, mitä mieltä he olisivat, mikäli kävisi ilmi, että heidän oma lapsensa onkin lesbo tai homo.