Kokoomus rakentaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia

Nikita Hruštšovin väitetään lausahtaneen, että poliitikko rakentaa sillan sinne, missä ei ole jokea.

Kokoomus puolestaan rakentaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia. 

Helsingin Kokoomus ei pystynyt markkinoimaan muille puolueille niin sanottua keskustatunnelia, mutta kylläkin palasen siitä. Puolue saa persujen, krisujen ja osittain myös demarien tuella Länsisataman ja Länsiväylän välille tunnelin, joka rakennetaan, vaikka hanke verottaa kaupunkilaisia 300 miljoonalla eurolla.

Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten, että pormestari Daniel Sazonov (kok.) perää nyt tunnelin rakentamista Helsingistä Tallinnaan ja jatkaa siten eräiden realiteettitajunsa menettäneiden bisnesmiesten utopiaa tekosaarineen.

Lehti kirjoitti Sazonovin sanoneen: ”Meidän on saatava tunneli Tallinnaan!” Kuulostaako tutulta?

Hinta olisi Helsingin Sanomien jutun mukaan tuollaiset ylimalkaiset 12–20 miljardia euroa, ja tunneli pitäisi pormestarin mukaan toteuttaa julkisin varoin (vertailun vuoksi: kaupungin vuosibudjetti on noin 6,5 miljardia euroa). 

Perusteenaan Sazonovilla on, että näin luotaisiin eräänlainen kehärata Helsingistä Turkuun, Turusta joskus aikojen päästä tunnelia myöten Tukholmaan, Malmösta siltaa pitkin Kööpenhaminaan ja Tanskasta uudessa tunnelissa Saksaan sekä Tallinnasta jälleen tunnelia pitkin takaisin Helsinkiin.

Kirjoitin jokin aika sitten napamies Petteri Orpon (kok.) pakkomielteestä betonisiin ja teräksisiin rakenteisiin ja hänen siltarumpupoliittisesta halustaan rakennuttaa oikorata vaalipiiriinsä Turkuun, josta hän voisi sillä tavoin ostaa ääniä veronmaksajien rahoilla (aiheesta täällä).

Rataa markkinoitiin alun perin ”Tunnin junana”, kunnes paljastui, että matkanteko kestäisi vähintään 1 tunnin ja 18 minuuttia. Sitten hanketta alettiin kaupata ”Länsiratana”, koska haluttiin uskotella, että se johtaisi johonkin turvalliseen länteen, vaikka Turusta pyritään enemmänkin itään.

Kun Euroopan unioni veti kyseiseltä Lohjan ja Vihdin pikaratikalta tukensa, kaikille kirkastui, että EU:n rahoitusta ei varmasti riittäisi maailman pisimmän rautatietunnelin rakentamiseen kahden sellaisen kaupungin välille, jotka pohjoismaisittain ovat kenties suuria mutta kansainvälisesti katsoen pieniä.

Tallinna-tunneli veisi markkinat merenkululta ja upottaisi varustamot. Kuka haluaa luoliin, kun voi katsella merelle? 

Voidaan kysyä, kuinka irrallaan todellisuudesta nuo kokoomuspoliitikot elävät. Ja mikä lääkkeeksi heidän megalomaniaansa?

Vertailun vuoksi, Helsingin Kruunuvuorensilta markkinoitiin valtuustolle noin 155 miljoonan euron hintaisena, mutta EU:n laskelman mukaan ”miljardisilta” tuli maksamaan yhteensä 998 miljoonaa euroa kaikkine sellaisine osatekijöineen, joita ilman se olisi hyödytön (kaksi lyhyempää siltaa, Pitkänsillan remontti, Ruskeasuon varikko, uusi raitiovaunukalusto jne.) Kyseessä oli siis pahamaineinen kytkykauppa.

Helsingin kaupunki velkaantuu noin 400 miljoonalla eurolla vuodessa, eikä kaupunki hellitä kukkaronnyörejään edes asumisoikeusyhtiönsä Haso Oy:n jättiläismäisten velkojen hoitamiseen, vaikka kaupunki omistaa yhtiönsä kokonaan ja asukkaiden kodit ovat vaarassa (aiheesta täällä ja täällä).

Kaupunkipoliitikot olettavat asukkaiden maksavan Hason johdon ja kaupungin konserniohjausyksikön tekemät suunnattomat virheet, jotka johtuvat ylirakentamisesta ja ovat johtaneet yhtiön ylivelkaannuttamiseen ja yli miljardin euron velkakuormaan. Asukkaat eivät sitä laskua koskaan maksa.

Helsingin kaupunki joutuisi jo nyt korottamaan ylimitoitetun ilmastopolitiikkansa ja raideliikenteen nielemien investointien vuoksi veroäyriä, mutta sen sijaan kaupunki korottaa maksuja ja kuristaa asukkaita.

Helsingin kaupungin ja Suomen valtion suuruudenhulluista infrastruktuurihankkeista pitäisi tehdä kerta kaikkiaan loppu, ja napamies Orpo voisi työntää tunnin junansa sinne, minne valo ei paista.

---

Päivitys 27.1.2026: Sen sijasta, että kaupungin johto ottaisi kritiikistä opikseen, se lisää vettä virheidensä myllyyn. Helsingin Sanomat kirjoitti äskettäin Sazonovin tavoitteesta rakennuttaa myös Pasilan ja Keravan välille ”lentoradan”, joka kulkisi tunnelissa ja maksaisi 3 miljardia euroa.

Jo Raide-Jokeri- ja Kruunusillat-raitiotiehankkeet olivat pahoja virheinvestointeja, joilla sidottiin kaupungin varainkäyttöä vaalikausien yli pitkälle tulevaisuuteen.

Helsingin kaupunki on tehnyt strategisen virheen metropolipolitiikallaan, jolla pyritään kasvattamaan pääkaupunkiseudun väkilukua sekä Helsingissä asuvien ihmisten että tyhjenevän maaseudun tappioksi.

Valtavat liikenneinvestoinnit sitovat varoja niin, että rahaa ei riitä välttämättömiin käyttömenoihin, tuskin asumiseenkaan, mistä Haso Oy:n rikollisen suuret asuinkulujen korotukset antavat selvän näytön.

 

Päivitys 11.3.2026: Yle selvitti, että sekopäiset kuntapoliitikot aikovat velkaannuttaa helsinkiläisiä vielä yli 2 miljardilla eurolla jättiläismäisen raiderakentamisen vuoksi. Helsingin kaupungin suuruudenhullu investointiohjelma vuosille 2024–2033 maksaa tämänhetkisen arvion mukaan kokonaisuudessaan 9,5–9,7 miljardia euroa, ja se koostuu megalomaanisesta infrastruktuurirakentamisesta.

Velka on tietenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta. Rahan roiskimisessa raiteisiin ei ole mitään järkeä kaupungissa, jossa ihmisillä ei ole enää varaa asua!

Samanaikaisesti kaupunki on päättänyt korottaa Hekan ja Hason asuinkulut markkinahintatasolle ja hipi hiljaa lopettaa subventoidun asumisen kaupungista. 

Helsingin pormestoraatti, virkakunta ja valtuutetut johtavat kaupunkia kuin juopon torppaa ja tuhoavat Helsingin taloutta samalla tavalla, jolla useat edeltäneet valtionhallitukset tuhosivat Suomen valtiontalouden. Sen taustalla vaikuttaa vihreä ideologia, joka on kontaminoinut lähes kaikki suuret puolueet ja joka on Suomen julkisen talouden AIDS.

Tyhmimpienkin poliitikkojen pitäisi ymmärtää hävetä julkisen velan tekemistä ja välttää työntämästä veronmaksajien päitä velkahirteen.

Pölkkypäisessä velkarahan silppuamisessa ovat mukana kaikki muut puolueet paitsi Perussuomalaiset ja Liike nyt. 

Sitten kun kiskolinja jonakin päivänä päättyy johonkin Pohjois-Sipoon asumattomaan kranaattilähiöön, jonne perustetaan uusi Place de la Concorde, paikalle tuodaan giljotiini päiden pudottamista varten, ja koko ratikka voi nousta taputtamaan käsiään!

Helsingin rahahorna Tallinna-tunneli kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Lehdet uutisoivat viime viikolla, että miljoonaselvitysten kohteena ollut Helsinki–Tallinna-tunneli on saamassa rahoitusta ja että hanke ”etenee pian”.

Uuden Suomen jutussa rakentajaehdokkaat hehkuttivat pikaisen investoinnin puolesta ja maalasivat omalta kannaltaan optimistisen kuvan, jonka mukaan tunneli voisi olla valmis jo vuoden 2024 lopulla.

Länsimetron rakentamisaikatauluun verrattuna ennuste on täysin epärealistinen. Paljon lyhyemmän metroradan rakennustyöt alkoivat 2009, ja nykyisen arvion mukaan porkkanajuna kulkee Kivenlahteen vasta vuonna 2023 tai 2024.

Hanketta julkiselle vallalle tarjoilevan rakentamiskonsortion edustajat eivät jutun mukaan halua vielä puhua ”rahoituksen yksityiskohdista”. Mutta he eivät osoita myöskään sitä, mihin rahoituksen päälinjat perustuvat.

Poliittisesti arveluttavaa on, että rahahanojen sanotaan aukeavan Kiinasta ja muualta Aasiasta. Epämääräisyys on ymmärrettävää, sillä Euroopan unionin elvytystarkoituksessa harjoittama setelirahoitus on tyrehtymässä. Dubailaisten myöntämän 100 miljoonan varaan ei kannattaisi vielä matkalippukauppaa perustaa, ja rahoituksen lopullinen kohde lieneekin suurmoskeija.

Helsingin kaupunki selvitytti tunnelityötä jo huomattavalla summalla, ja yksityisin varoin voi haaveiden havinaa tietenkin elättää. Mutta itse olen varma siitä, että kahden kansainvälisesti pienehkön ja syrjäisen kaupungin välille ei koskaan rakenneta maailman pisintä rautatietunnelia. Uskon myös, että 15 miljardin kustannusarvio ylittyisi ja jopa kaksinkertaistuisi, niin kuin aina käy muutaman vuoden välein.

Täysin perustelematta on myös tunnelin tarve. Kiinan ja muun Kaukoidän sekä Manner-Euroopan välisen rautatieliikenteen ei tarvitse tehdä merenalaista lenkkiä Tallinnan, Helsingin ja Pietarin kautta. Niinpä EU:n ja Kiinan ei kannata hanketta tukea.

Helsingin ja Tallinnan yhdistäminen yhdeksi metropolialueeksi on megalomaaninen ajatus, josta ei ole mitään hyötyä. Globalisaatioon ja keskittämispolitiikkaan perustuva suurkaupungistuminen on kielteinen suuntaus, joka tekee kaupunkialueista ihmisten mittakaavassa entistä vaikeammin hallittavia.

Lopulta myös metropolialueet alkavat eriytyä, ja syntyy slummiutumista ja alueellista elitisoitumista. Jos metropolialue halutaan nähdä yhtenäisenä työssäkäyntialueena, työmatkat joudutaan näkemään entistä pitempinä. Lisäksi työmarkkinoiden yhtenäistyminen saattaa haavoittaa suomalaisten työntekijöiden asemaa Suomessa.

Suomenlahden ylitse pääsee sujuvasti usean varustamon lähdöillä, ja mukana kulkevat sekä matkustajat että rahti. Rautatietunneli veisi leivän varustamoilta ja heikentäisi laivojen tarjoamia muita palveluja, kauppaa sekä viihde- ja virkistymismahdollisuuksia.

Tunneli on merenkulkuun verrattuna tunkkaista ja epäturvallista. Meren pohjan alapuolelta on paha nousta ylös onnettomuuden tapahtuessa. Tunnelista tulisi vain oivallinen kohde kansainväliselle terrorismille.

Kun metron rakentaminen Kruunuvuoren alitse oli muka mahdotonta poistumiskäytävien vaikean rakennettavuuden vuoksi, kuinka paljon hankalampaa olisikaan järjestää kulku pois meren pohjan syvyyksistä keskellä Suomenlahtea?

Ainakaan julkisen vallan varoin ei Helsingin ja Tallinnan välille tunnelia pidä rakentaa tilanteessa, jossa toisella kaupungilla ei ole varaa edes yhteen uuteen raitiovaunuvuoroon. Sen sijaan Helsinki voisi yrittää oppia jotakin Tallinnan käyttöön ottamasta ilmaisesta joukkoliikenteestä.

Olisi varauduttava myös siihen, että metropolien paisuminen ei ole ikuista, ja ihmiset saattavat kääntyä etsimään elintasoa ja rauhaa maaseudulta. Esimerkiksi Helsingin ja Vantaan lentoasemalle rakennetaan jatkuvasti miljardiluokan terminaaleja, ja voidaan kysyä, kuka tätäkään jättiläismäistä infrastruktuuria tarvitsee, jos väestöjen vellominen vähenee tai sitä rajoitetaan energian ehtymisen, matkailun aiheuttaman eroosion tai poliittisten jännitteiden vuoksi.

Ylikapasiteetin rakentaminen on ajattelematonta ja tuo mieleen 1980-luvun juppivuodet, jolloin tehtiin pankkisaleja ja kylpylöitä sekä suunniteltiin suuria, mutta ilman mahdollisuuksia saattaa mitään kunnolla valmiiksi. Hanke on projektimiljonäärien egotrippi, joka tosin ei tee suunnittelijoistaan uusia Elon Muskeja eikä Richard Bransoneita. Menestymisen tae on nykymaailmassa realismi eikä innovaatioidealismi tai seikkailuromantiikka.

Myöskään suunnitteleminen ei ole ilmaista, ja pelkästään Helsingin kaupunki kaatoi jo rahaa tunneliin Jussi Pajusen myötävaikutuksella. Lähtökohtaisesti toteuttamiskelvottomat ja epärealistiset ideat kannattaisi ampua ajoissa alas, sillä niiden vatvominen vie aikaa ja varoja tärkeämmältä.

Mikäli jollain rahoittajataholla on 15 miljardia käytettäväksi kaupunkimme kehittämiseen, esitän sen suuntaamista kotien tuottamiseen ihmisille. Jos yhden asunnon valmiiksi saaminen maksaa keskimäärin 250 000 euroa, voitaisiin 15 miljardilla tuottaa 60 000 uutta asuntoa, eli kodit noin 120 000 uudelle asukkaalle.

Mikäli pääkaupunkiseudun väestöennusteet pitävät paikkaansa, juuri tähän asiaan panostusta tarvittaisiin. Kyseisellä investoinnilla voitaisiin poistaa todellinen ja tulevaisuudessa uhkaava asuntopula pk-seudulta ja hillitä kohtuutonta hintojen nousua. Joten miksi ei tehtäisi niin?

Missä Alakurtin sotilaat viettävät lomansa?

Sotilasasiantuntijat ovat rauhoitelleet suomalaisia väittämällä, etteivät Karjalan Alakurttiin sijoitettavat 7000 sotilasta ole suunnittelemassa Suomen valtaamista vaan ”varmistamassa Murmanskin ja Kuolan alueen turvallisuutta”.

Hyvä on. Menen ajatusleikkiin mukaan. Olen itsekin varma siitä, etteivät venäläiset rauhansotilaat hyökkää Suomeen. Se ei olisi Venäjän hybridi- ja kybersodankäynnillisen nykytaktiikan mukaista. Mutta keskeinen kysymys on, missä he viettävät lomansa.

Sotilas menee tietenkin sinne, minne käsketään. Sen vuoksi kukaan suomalainen kenraali ei voi varmasti tietää, miksi Alakurttiin loppujen lopuksi sijoitetaan prikaatillinen maataistelujoukkoja. Tuskin tietävät itsekään.

Mutta oletetaan nyt vaikka, että nämä soltut lähtevät lomille Vuokatin Katinkultaan. Matkalla he eksyvät, ja heitä joudutaan etsimään paikallisista metsistä. Jos taas idästä saapuu tunnuksettomia panssarivaunuja ja kuorma-autoja, ne eivät ole luonnollisestikaan venäläisiä, sillä Venäjä ei sodi vaan harjoittaa rauhaa. Ne eivät voi olla Naton joukkojakaan tullessaan idästä. Olisivatko Kiinan tai Pohjois-Korean lähettämiä?

Mikäli Venäjän suunnalta puolestaan eksyisi joukkoja Kiinaan tai Pohjois-Koreaan, ne tulisivat silloin lännestä ja olisivat lähtöisin Natosta. Niinpä ajatus kaikkien rajojen ylittämisestä ei ole tuulesta temmattu, ja joukkojen sijoittelusta ollaan huolissaan myös Suomen ja Venäjän ulkopuolella, esimerkiksi Ruotsissa, jonne Alakurtista on matkaa vaivaiset 300 kilometriä.

Se, että Venäjä ripottelee sotilasvoimiaan Suomen rajan pintaan, johtuu varmuudella yhdestä asiasta: sotilaallisen läsnäolon merkitys on tehdä Suomen hakeutuminen Natoon mahdollisimman vaikeaksi.

Ulko- ja puolustuspolitiikan johtaminen juntturalla

Vaikeasti vaikeroi myös ulkopoliittinen johtomme, kun ei tiedä osallistuako Virossa pidettävään lentosotaharjoitukseen, jossa tahtipuikkoa heiluttaa USA. Stubb ja Haglund haluaisivat, mutta Tuomioja sotkee pelin.

Hanke eteni pää- ja puolustusministerin kautta aina Niinistön pöydälle, joka ryhtyi peräämään selvityksiä. Tämä osoittaa, että ulko-, puolustus- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa on kiistoja, joiden vuoksi esiin pullahtelee satunnaisia kannanottoja. Ne taas luovat kuvan linjattomuudesta.

Lopulta Yhdysvallat lähetti Suomelle selvän kutsun. Kurjaa tilanteessa on talvisodan ajoilta tunnettu kahden huonon vaihtoehdon malli. Jos tuohon sinänsä merkityksettömään harjoitukseen ei nyt osallistu, se tulkitaan Lännessä suomettuneisuudeksi. Ja jos siihen menee mukaan, täytyy pelätä Venäjän reaktioita.

Tässä ei oikeastaan voi muuta kuin siteerata ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsausta ”Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa” (2014),  jonka mukaan Naton jäsenyys todellakin ”selkeyttäisi Suomen asemaa”.

Entä itse harjoitus? Todennäköisesti Suomi ei osallistu. Ruotsissa viime syksynä pidetystä laivastoharjoituksesta Venäjä rankaisi Suomea ilmatilanloukkauksilla ja Ruotsia myös sukellusveneinvaasiolla. Sitä, paljonko sukellusveneitä on loukannut Suomen rajoja, ei tiedä kukaan siviili, sillä niistä ei ole luvattu erikseen tiedottaa.

Se, että Virossa ei Suomen Horneteja todennäköisesti nähdä, johtuu tosiasiasta, että Suomea ei kiinnosta Nato-maa Viron turvallisuus. Halu välttää konflikti Venäjän kanssa vie voiton, kun taas Virolla on parempi turvatakuu kuin Suomella jo Nato-jäsenyytensä puolesta.

Ongelmana on, että Yhdysvallat on niputtanut Itämeren-harjoituksensa osaksi Baltian suojaoperaatiota (Operation Baltic Resolve) Venäjää vastaan. Niihin osallistuminen on aina kannanotto Venäjää kohtaan. Samanlainen joukkuepeli koskee toki myös Venäjää: mikäli se erehtyisi Viron alueelle, tulisi se samalla loukanneeksi Yhdysvaltoja, jolla on Virossa joukkoja.

Sen opimme tästä episodista, että Suomen ulkopoliittisen johdon suhteet ovat solmussa ja päätöksenteko kinnaa. Niinistö on riippuvainen ulkoministeri Tuomiojan tuesta, ja pääministerin poliittinen kannatus on heikko. Yhdellä suulla puhuminen ei onnistu, ja Niinistö ja Stubb ovat melkein kaikesta eri mieltä.

Harkitsevaisin heistä on Niinistö. Stubb hökeltää pääministerinä vaaleihin asti, muttei pitemmälle. Tuomioja taas on menneen maailman mies. Natoa vastustavan sosialistin voisi siirtää vuoristoradan jarrumieheksi Lintsille.

Tuomiojan Erkki, taantumuksen merkki

Ilman Tuomiojan ja Halosen jarrutusta Suomi voisi olla Naton jäsen. Asiassa olisi valittava puolensa, eikä väyrystely auta. Kiertely ja kaartelu tekevät Suomesta epäuskottavan sekä Venäjän että Nato-maiden kannalta. Tällöin ei ole avuksi, että ”lennetään hiljaa ja matalalla”, kuten Islannin taannoisessa harjoituksessa. Tämän näytelmän traagis-looginen lopputulos on kaatuminen Venäjän syliin. Ja sitä ei varmaan moni toivo. Tuomiojan neljä kovinta mokaa kahdelta viime kvartaalilta:

1) Pyrki tukkimaan Naton puolesta linjanneen virkamiestyöryhmän suut ripittämällä, ettei ulkoministeriön asiantuntijoiden pidä puuttua politiikkaan.

2) Kehtasi moittia sovjetisoinnista kärsineitä Baltian maita ”nationalismista” ja valitti, ettei Lännellä ole venäjänkielisiä uutisia (minkä hän näki alun perin palvelupuutteena eikä tiedonvälityksen ongelmana, kuten myöhemmin selitti).

3) Pyrki kääntämään Ulkopoliittisen instituutin tutkijan väitteet Venäjän mielenkiinnosta Ahvenanmaata kohtaan väitteiksi siitä, että Ahvenanmaata uhkaakin Nato.

4) Sepitti tarinan pohjoiskarjalaisesta tytöstä, joka oli mukamas Lontoossa matkalla Syyriaan taistelemaan jihadistien riveissä, ja puolusteli siten muslimiterrorismeja väittäessään, etteivät kaikki radikaalit ole ulkomaalaistaustaisia. Myöhempien tietojen mukaan ketään suomalaista kiinniotettua ei ollut olemassa, mutta vastuun virheestään Tuomioja vieritti poliisille ja Supolle, jolle ”asian selvittäminen kuuluu”.

Demaripoliitikko Tuomioja on samaa ulkopolitiikassa, mitä aatetoverinsa Juhana Vartiainen on talouspolitiikassa. Poliittisilla meriiteillä ylijohtajan virkansa saaneen Juhana Vartiaisen mukaan työttömyysongelma pitää ratkaista lisäämällä maahanmuuttoa, valtiontalouden kestävyysvaje pitää hoitaa kasvattamalla maahanmuuttoa ja terveydenhuollon ylikuormitus pitää ratkaista tuomalla lisää maahanmuuttajia Suomeen. Ennen kaikkea syrjäseutujen työpaikkapulaa ja nuorisotyöllisyyttä pitää hoitaa maahanmuuttoa lisäämällä.

Trendi on ihan sama kuin asuntopolitiikassa, jossa VATT:n ylijohtajana toimiva Vartiainen väitti, että Suomessa muka suositaan omistusasumista ja että pitäisi suosia vuokralla asumista työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi. Näin Sdp-taustainen jäsenkirjavirkamies pitää duunarien puolta: verottamalla omistusasumista ja tekemällä ihmisistä vuokraorjia. Lopulta hän vertasi työttömiä rikkaruohoihin. Näitä sammakoita saavat demarien ehdokkaat noukkia talteen pelikentiltään ennen vaaleja, jolloin puolueen kannatusprosentti on todennäköisesti 12. Tämän tuhotyönsä jälkeen Vartiainen todennäköisesti vaihtaa puoluetta, sluibailija kun on.

Miksi ”Puhdistuksesta” puhutaan?

Suomeen sopii vain yksi menestyskirjailija kerrallaan. Tällä hetkellä hänen nimensä on Sofi Oksanen.

Viro-kvartetin kolmas osa Kun kyyhkyset katosivat julkaisiin elokuun lopulla, ja Puhdistus-teoksen elokuvaversio ilmestyi teattereihin viime perjantaina. Puhdistusta onkin ehditty sovittaa jos johonkin muotoon; siivoustarvikkeita teoksen nimellä ei liene vielä ehditty markkinoida.

Myös uusinta teosta on myyty kirjakaupoista rekkalavoittain. Se, että varsinkin Puhdistusta on palkittu ja hehkutettu jokaisella foorumilla, on tietyt syynsä.

Puhdistuksen kautta on puhuttu alitajuisesti naisena olemisesta ja suomalaisten ihmisten sokeasta pisteestä, toisin sanoen siitä, mikä olisi ollut tämän kansakunnan kohtalo, jos rintamalinjat talvi- ja jatkosodassa olisivat pettäneet.

Molemmat puheenaiheet puhuttavat.

Suomalaiset lukevat Oksasen Viro-kirjoista omaa vaihtoehtohistoriaansa.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli eräänlainen defension muoto, kuvaus siitä, mitä puolustussodissa voitettiin.

Sen sijaan Sofi Oksasen Viro-kirjat antavat näyttöjä siitä, mitä tapahtuu, kun tiedostamaton murtautuu ihmisten tietoisuuteen, kommunismi keskelle kirkasta arkipäivää.

Siinä sitä riittää jynssäämistä ja pois hinkkaamista.

Kirjallisuuden puheenaiheet voisivat olla ajankohtaisempiakin. Nyky-Suomessahan ongelma on, että kapitalismi on tunkeutunut keskelle ihmisten arkielämää.

Otaksunkin, että Viro-kirjojen lukijat siirtävät omassa elämässään kokemiaan uhkia toisen maailmansodan aikaan, jossa niitä on psyykkisesti helpompi käsitellä, sillä ajatusmalli viholliskuvineen on jo luotu. Oksasen teosten hurja suosio voi selittyä myös näin.

Omasta mielestäni hienoimpia sukulaiskansakuntaan liittyviä kuvauksia tarjosi jo Emil Tode (oikealta nimeltään Tõnu Õnnepalu) teoksessaan Piiririik (suom. Enkelten siemen, 1993), jossa kuvataan ”halkopinon takaa” tulleen virolaismiehen elämää Länsi-Euroopassa.

Kirja on upeasti hengittävää, vapautunutta kieltä, joka kuvastaa parin vuosikymmenen takaista aikaa. Mutta tämän teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä, joten se ei luonnollisestikaan kiinnostanut feminististä julkista sanaa ja profeministisiä kriitikoita yhtä paljon.

Sofi Oksanen on nuoresta iästään huolimatta saavuttanut lähes kaikki ulottuvilla olevat kirjallisuuspalkinnot, Nobelia lukuun ottamatta. Monen ansioituneen kirjailijan on täytynyt tehdä kokonainen elämäntyö yhdenkin tunnustuksen eteen.

En tarkoita arvostella Oksasta, mutta kirjallisuuskritiikin ja kulttuurielämän yksipuolisuus on ollut silmiinpistävää. Suorasuitsutuksen yhteiskunta- ja psykodynaamisia motiiveja tai mekanismeja ei ole vaivauduttu pohtimaan.

Arvostan toki Oksasen tapaa hankkia haltuunsa Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisuoikeudet ja tuottaa teoksesta uudelleenjulkaisu oman kustantamonsa kautta. Hänellä on siis missio.

Ennen kustantajat hankkivat rahaa tehdäkseen kirjoja – nykyaikana kustantajat tekevät kirjoja hankkiakseen rahaa. Myönteistä menestyskirjailijassa on hänen kustantajia kohtaan osoittamansa omapäisyys. Perinteisesti suurimman osan kirjan voitoista on kahmaissut kustantajien omistama kirjakauppaporras tai kustannusporras, kun taas vähiten on jäänyt kirjailijoille itselleen.

Yhden kirjailijan yksipuolinen jalustalle nosto osoittaa kuitenkin, että kansakunnan kaapin päällä on vielä tilaa.

Estonia uppoaa joka yö

Viime yönä tuli kuluneeksi viisitoista vuotta autolautta Estonian uppoamisesta. Olin edeltävänä kesänä matkustamassa Siljan autolautalla Turusta Tukholmaan, kun Ruotsin rannikkoa lähestyttäessä vastaamme seilasi juuri satamasta irtautunut vitivalkoinen laiva. Sen kyljessä luki suurin kirjaimin ”Estline”, ”Estonia” ja ”Tallinn”. Ystäväni selitti, että nämä ovat niitä entisiä ruotsinlaivoja, joita on ostettu sittemmin muun muassa Viroon. Mainitsin tuolloin hajamielisesti, että olipa ruumisarkkumaisen näköinen ja että minusta tuntuu, että tuo laiva on jonakin päivänä meren pohjassa.

Syyskuun 28. päivän aamuna vuonna 1994 satoi ja myrskysi pahanpäiväisesti. Virkistyksen vuoksi avasin kotonani television, jolloin ruutuun ilmestyi helikopterista otettua kuvaa merta ristiin rastiin kyntävistä laivoista. Tapahtumien nopea paljastuminen koetteli todellisuudentajuani vielä enemmän kuin vuoden 2001 terrori-iskut, joita seurasin reaaliaikaisesti internetistä. Olen Estonian uppoamisen jälkeen säikähdellyt tiettyjä ennakko-aavistuksiani ja näkemiäni ennekuvia.

Estonia uppoaa monien autolautoilla matkustavien ihmisten ajatuksissa joka yö, sillä onnettomuus voi toistua samanlaisena yhä uudelleen. Keulaporttien rakenteita on tosin paranneltu lisäämällä alas laskettavien ajosiltojen taakse kolmansia vedenpitäviä seiniä. Mutta muutoin autokannet ovat yhtä suurta messuhallia keulasta perään asti. Viiden sentin kerros vettä pysyy yhtä vakaasti paikoillaan kuin käsissä olevalla tarjottimella ja riittää siten kellauttamaan lautan kumoon. Kaikkiin oikeisiin laivoihin (ro-ro-aluksia ja autolauttoja lukuun ottamatta) rakennetaankin suljettavat laipiot, sillä laivan tärkein ominaisuus on vedenpitävyys.


Mistä meri on matalin?

Onnettomuuksilla spekuloiminen ja tulevaisuuden aavistelu eivät ole välttämättä pelkkää tylsän elämän kompensoimista deluusioilla ja muilla harhaluuloilla, vaan yleinen epäluuloisuus saattaa olla myös terveen varovaisuuden varjopuoli. Niinpä minullakin lienee oikeus ajatuksen siivin tapahtuvaan virkistysmatkaan.

Suomalainen älymystö juo itsensä tunnetusti huolettomaksi merimatkoilla, jotta hilpeä tanssi yli hautojen tuntuisi vähemmän makaaberilta. Samalla, kun hienoston pirunsorkat laahaavat autolauttojen tanssilattioita tummia tangoja tulkitessaan, merten syvyyksissä odottavat uudenlaiset uhat. Keulaportteja osataan varmaan jo valvoa, mutta alus kuin alus voi edelleen ajaa karille, sillä verottoman viinan politiikka toi maailman karikkoisimmille vesille Euroopan suurimmat ja kömpelöimmät autolautat.

Esimerkiksi jo kertaalleen satamassa palanut mutta uudelleen rakennettu Sally Albatross upposi viidettä peräkantaan myöten Ahdin valtakuntaan ajettuaan karille Porkkalan edustalla keväällä 1994, jolloin suurkatastrofi oli lähellä. Laivan päällystö onnistui kuitenkin pelastamaan matkustajat ohjattuaan vuotavan aluksen matalikolle. Sama voisi säästää myös Turun-laivat täydelliseltä tuholta, sillä keskimäärin 23 metriä syvään saaristomereen Siljan norpat ja Vikingien höyrytkään eivät uppoaisi kuin puoliksi.

Myös perinteinen törmäys voi tehdä autokannelle vuodon, jonka vuoksi alus ei pysy pinnalla edes niitä muutamaa tuntia, jotka pelastivat italialaisen loistolaiva SS Andrea Dorian matkustajat New Yorkin edustalla vuonna 1956. (Osapuolena tässä törmäyksessä oli muuten ruotsalaisalus M/S Stockholm, ja uponnut italialaislaiva puolestaan päätyi kauhuelokuva Aavelaivan esikuvaksi.)

Odottamattomaan rysäykseen merillä voi johtaa etenkin konevika, joka tekee turvallisen tuntuisista aluksista hetkessä täysin hallitsemattomia. Lisäksi tulipalo laivassa on erittäin tappava, vaikka sammutusvettä onkin riittävästi tarjolla.


Autolauttojen joutsenlaulu

Käytössä olevat ruotsinlaivat ovat tulleet teknisille tuotteille korkeaan ikään. Esimerkiksi Viking Mariella on otettu käyttöön vuonna 1985, Silja Serenade 1990, Silja Symphony 1991, ja paljon vanhempiakin purkkeja vesillämme seilaa. Finnjet pantiin rautanauloiksi vähän yli kolmekymppisenä.

Koska lama-aikaan osuneet varustamojen investoinnit olivat isoja ja veivät monia myös konkurssiin tai fuusioihin, kalliista aluksista on pyritty myöhemmin ottamaan kaikki irti. Laivojen vanhenemista ja väsymistä ei ole tällöin välttämättä huomattu. Koollaan ne luovat harhakuvan turvallisuudesta, vaikka tekniikan mennessä pieleen myös katastrofit ovat valtavia.

Voi olla, että suomalaiset haluavat kelluvan Ison Roobertinkadun matkalleen Tukholmaan, mutta minulle kyseinen kuolonkäytävä synnyttää mielikuvan karmeasta haaksirikosta, jonka tuloksena uutistenlukijat pääsevät jälleen kertomaan, että Itämerellä on sattunut painajaismainen haveri...


Kiintoisia yhteensattumia

Estonian uppoamisen syyksi on virallisesti vahvistettu keulavisiirin irtoaminen ja veden tulviminen autokannelle. Silti myös vaihtoehtoisia teorioita on väläytelty. On edelleen mahdollista, että alus ajoi toisen maailmansodan aikaiseen miinaan. Estonian uppoamispaikka 59°23' N, 21°42' E sijaitsee vain 15 kilometrin päässä vuonna 1941 uponneen panssarilaiva Ilmarisen hylystä, josta varsinkin nyt, aluksen ruostuttua, saattaa pullahdella sota-aikaisia räjähteitä pintaan.

Koska Estonian hylky makaa pohjassa kyljellään, sitä ei ole voitu tutkia kuin päälle näkyviltä osin. Saksalainen Jutta Rabe onnistui tosin tekemään kyseisellä kansainvälisellä merialueella sukelluksia, jotka on kielletty Suomen, Ruotsin, Viron, Venäjän ja Britannian kansalaisilta. Hän kirjoitti myös teoriaa tukevan kirjan Estonia – Tragedia Itämerellä (Alfamer 2002), jonka pohjalta kuvattiin elokuva Itämeren arvoitus (2003).

Miinateorian lisäksi Raben tarkoituksena oli selvittää terrorin mahdollisuus. Varsinkin saksalaisten oli vaikea hyväksyä, että papenburgilaisella telakalla rakennettu korkeimman A1 Super -jääluokan alus, joka oli suunniteltu kulkemaan itsenäisesti ahtojäissä, olisi voinut upota pelkkien aaltojen voimasta, vaikka ne olivatkin onnettomuushetkellä 3–4 metriä korkeita. Myös ruotsinlaivat ajavat jatkuvasti Estonian uppoamista vastaavassa merenkäynnissä ja tiukan aikataulun vuoksi vieläpä samalla nopeudella.

Estonia oli pitkään Baltian maiden ja Venäjän tärkein reitti länteen. Laivalla väitetään kuljetetun niin aseita, ydinmateriaaleja kuin huumeitakin, ja sitä käytettiin Aasiasta peräisin olevien kovien huumeiden kulkutienä Eurooppaan. Estline-varustamoa puolestaan kiristettiin, koska Tallinnan ja Tukholman välistä reittiä yksinoikeudella hallitsevan varustamon tiedettiin takovan Estonian reitillä huomattavasti rahaa. Venäläismafia vaati Jutta Raben mukaan ”suojelurahaa” myös Helsingin ja Tallinnan välistä liikennettä harjoittavalta Silja Linelta, joka ei kuitenkaan taipunut painostukseen, ja myös Estline lopetti lunnaiden maksamisen juuri ennen onnettomuutta.


Mystistä merenkulkua

On mahdollista, että joku kävi avaamassa keulaportin lukot tahallisesti sisältä päin, jolloin rakenteet pääsivät vääntymään aaltojen voimasta, ja visiiri repeytyi lopulta yläsaranastaan irti, aivan kuten asioiden teknistä kulkua kuvaava virallinen teoria väittää – tapahtumaa edeltäneet vaiheet tosin salaten. Merestä myös poimittiin silminnäkijöiden mukaan kaksi ihmistä lähistöllä olleeseen pieneen alukseen, joka pian tämän jälkeen suuntasi kaikista muista paikalle kiiruhtaneista laivoista poiketen kokonaan toiseen suuntaan.

Estonian onnettomuussanoman lähettämistä puolestaan vaikeutti häiriösignaali, jonka vuoksi radioyhteydet maihin olivat tilapäisesti kaikista laivoista poikki. Ennen laivan lähtöä Tallinnan satamaan oli ajanut Virossa oleskelevan Yhdysvaltain armeijan saattue, jonka kaksi kuorma-autoa oli lastattu laivaan ilman, että niitä merkittiin rahtiluetteloon. Mystisintä kuitenkin on, että onnettomuudesta pelastuneeksi moneen kertaan todistettu Estonian toinen päällikkö Avo Piht katosi Turun sairaalasta jäljettömiin, eikä häntä ole löydetty Interpolin etsintäkuulutuksesta huolimatta.

Estonian kohtalo tarjoaa draamaa varmasti yhtä paljon kuin jo tässä käsittelemäni Lusitanian upotus tai ruotsalainen televisiosarja Rederiet. Vettä painavampien kappaleiden uppoamisessa ei sinänsä ole mitään kummallista. Se on luonnonlaki. Niinpä myös Varustamo-sarjan kuvauksissa käytetty ja alun perin Suomessa rakennettu M/S Birka Princess pulahti myöhemmin pohjaan Egeanmerellä, ja sen korvasi Silja Operaksi ja sittemmin M/S Cristaliksi nimensä vaihtanut pahanilmanlintu Sally Albatross. Ikävä sanoa, mutta mitä tahansa voi sattua.

Viro, fasismi ja nashit

Venäläisten mielestä oikeudenmukaisuus on aina ollut ”fasismia”. Se oli sitä kommunismin aikana, jolloin muun muassa Berliinin muuria nimitettiin itäblokissa ”fasismin vastaiseksi suojavalliksi”. Vapaus ja oikeus näyttävät olevan heille fasismia nytkin, kun ”Suomen antifasistiseksi komiteaksi” itseään tituleeraava porukka järjesti mielenosoituksen Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Viro-kirjan pohjalta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.

Johan Bäckmanin ja ”antifasistisen komitean” paikalle kutsumia venäläisiä Nashi-järjestön edustajia oli koolla tosin vain seitsemän, joten suhteettoman suuren mainoksen Sanoma-yhtiö tekaisi tilojensa liepeillä järjestetystä mielenosoituksesta WSOY:n kustantamalle kirjalle. Ilman Helsingin Sanomien ja muun Sanoma-median hehkutusta noiden resupetterien tempaus olisi jäänyt täysin vaille huomiota eikä olisi ollut kommenttien arvoinen.

Mitä fasismiin ja rasismiin tulee, nashien väitteet voisivat olla tosia, jos ne käännettäisiin vastakohdikseen. Trollikone Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen viimevuotisissa Viro-pamfleteissa esitettiin jo kaikki ne historian valheet, joilla Viron kansaa on alistettu: väitteet itsenäisen kansan venäläisiä kohtaan harjoittamasta muka-apartheideista ja venäläisvähemmistön polkemisesta. Peruslähtökohta, josta asiaa pitäisi tarkastella, on seuraava: Virossa ollessaan venäläiset ovat alun alkaen väärässä maassa. He eivät ole omassa valtakunnassaan vaan vieraalla maaperällä, jonne ei pitäisi tulla esittämään vaatimuksia. Syynä tähän epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen on puolen vuosisadan ajan jatkunut neuvostomiehitys ja venäläisten Viroa kohtaan harjoittama sorto.

Kun virolaiset haluavat nyt palauttaa itsemääräämisoikeutensa täysimittaisesti voimaan ja sen vuoksi pyrkivät eroon B-luokan kansalaisina pitämistään venäläisistä, he tekevät oikein. Sen sijaan Putin-nuoriksi sanotut Nashi-järjestön jäsenet tuovat etsimättä mieleen natsinuoret ja Hitler-Jugendin. Toissa keväiset Tallinnan patsasmellakat velloivat käytännössä Putinin ja Venäjän ulkopoliittisen johdon siunauksella. Tapaukset antavat varoittavan esimerkin siitä, kuinka vieraan valtion hallitus saa maassa olevasta vähemmistöstä painostuskeinon toista valtiota kohtaan ja miksi maahanmuutto ja siihen liittyvä kansallisuuksien sekoittaminen ovat kielteisiä asioita. Rasismia ei esiinny pelkän nationalismin vallitessa, kunhan kansakunnat pysyvät omissa maissaan, vaan rasismi on seuraus ajattelemattomasta ulkopolitiikasta, jonka tuloksena kansakuntien yhtenäisyyttä revitään.

Suomen ulkopolitiikan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tästä tuloksesta kannattaa pitää kiinni. Siksi myös Suomen venäläistäminen on lopetettava. Venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta on pantava jäihin, ja maassa perusteetta olevat venäläiset on palautettava kotikonnuilleen. Suomessa on tätä nykyä lähes 50 000 venäläistä, ja määrän on ennustettu kasvavan ensi vuosikymmenellä sataan tuhanteen. Alexander Stubbin hölinät viisumipakon poistamisesta maiden väliltä ovat sellaista älyllistä piereskelyä, joka todistaa Suomen nuoren ulkoministerin olevan Lavrovin talutusnuorassa. Onhan Stubbilla Georgian sodan junailijan ”puhelinnumerokin pikavalinnassa” läheisen yhteistyön merkiksi. Rajoja ei ole kuitenkaan näissä oloissa syytä madaltaa vaan korottaa, sillä Venäjällä on 143 miljoonaa mahdollista turistia, joista 3 miljoonaa on ammattimaisia rikollisia ja 4 miljoonaa prostituoituja, ja maa itse elää sellaisen hallinnon alaisuudessa, jolla ei ole länsimaisesta demokratiasta tietoakaan.

Venäläisillä on tietenkin oikeus kehittää omaa maataan niin paljon kuin haluavat, mutta jostain syystä he eivät niin tee vaan tulevat myös naapureihinsa mellakoimaan. Vieraisilla ollessaan heidän pitäisi noudattaa samoja lakeja ja demokraattisia käytäntöjä kuin muidenkin. Esimerkiksi suomalaisilla on täysi oikeus julkaista kirjansa meillä voimassa olevan sananvapauden puitteissa sekä sanoa niissä täsmälleen, mitä haluavat, joutumatta toisen valtion painostuksen kohteeksi.

Niinpä ”antifasistien” toiminnassa haisee sama mätä koira kuin ennenkin. En ole vielä ehtinyt lukea Oksasen ja Pajun toimittamaa kirjaa, mutta uutisten perusteella he ovat oikealla asialla yhdessä koko kirjan tekemiseen osallistuneen kirjoittajakaartin kanssa. On hyvä, että Viron historiasta tehdään selko. Teos Kaiken takana oli pelko pyrkii purkamaan sitä ahdistusta, jota venäläisten sortotoimet Baltian maissa herättivät. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle nykypäivään historian verivanat ulottuvat. Minusta on häpeällistä, että jotkut suomalaiset panevat oman nimensä likoon venäläisten tekemien rikosten puolustelemiseksi pyrkiessään vastustamaan kirjan julkaisemista ja tukiessaan häikäilemättömän valloituspolitiikan mukaista sortoa. Todellista fasismihan on se, ettei mielipiteitään saisi sanoa vaan avoin ja vapaa keskustelu pyritään leimaamaan ”fasismiksi”.

Mielenosoituksen perusteettomuudesta kertoo omaa kieltään se, että nashien taakse ovat Suomessa asettuneet vain arvostelukykynsä julkisesti menettäneet lakana-Lasset, Johan Bäckmanin lisäksi esimerkiksi islamilaisen puolueen Abdullah Tammi, eli tilaisuus on kuitattavissa hörhöjen haahuiluksi. Mutta tietynlaisen uhan tuon tapainen toiminta muodostaa myös ulkopoliittisille suhteille, jos käy ilmi, että Suomessa on jalansijaa venäläisten harjoittamalle mellakoinnille. Se saattaa innostaa Venäjän hallitusta sortotoimiin Suomea kohtaan, sillä Nashi-nuorilla on virallisesti Kremlin tuki. Tämäntapaisten kiistojen tiimoilta havaitaan, ketkä ovat tulevaisuuden konfliktien mahdollisia lietsojia Suomessa.

Lisäksi tapauksesta selviää, että Sofi Oksanen ja hänen kirjoittajakollegansa osaavat mediapelin hyvin. Julkisuuden saamisessa auttaa, että kirjoittaja on ”nuori nainen”. Se tasoittaa tietä kustantamojen ohjelmiin. Minua itseäni puolestaan imartelee, että Oksasen ja Pajun kirja kohosi tällä Suomalaisen Kirjakaupan myydyimpien teosten listalla ainoastaan neljänneksi, kun taas oma niin ikään viime viikolla ilmestynyt kirjani Sensuurin Suomi killuttelee edelleen ykkösenä – ja täysin ilman Sanoma-konsernin tykitystä.

Sofismia

Sofi Oksasen teosta Puhdistus (WSOY 2008) on ehditty hehkuttaa paitsi Kansallisteatterin näyttämöllä, myös kirjana, jollaiseksi tekijä laajensi sen alkuperäisestä näytelmäkäsikirjoituksestaan. Viron lähihistoriasta kertovassa teoksessa myönteistä on sen Neuvostoliitto-kritiikki, ja se sopii vastavedoksi esimerkiksi Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen Viro-pamfleteille, joissa Viron historiasta annettiin mielestäni vääristelty kuva.

Mutta jotain oireellista on myös Sofi Oksasen suitsuttamisessa. Kun nuori kirjoittaja palkittiin tänään Finlandialla, on kysyttävä, olisiko palkinto annettu samantyyppisestä teoksesta, jos sen kirjoittaja olisi ollut mies ja neuvostovallan uhreina olisikin nähty miehet eikä naiset. Tuskin. Miesten Neuvostoliitto-kritiikkiähän ovat esittäneet sotakirjailijat kautta aikojen, mutta ei kukaan ole ehdottanut heille sen vuoksi Finlandia-palkintoa.

Palkitsemisessa oli taaskin mukana sitä niin sanottua feminismilisää, kun palkinnon sai ”nuori maahanmuuttajataustainen nainen” (toinen Oksasen vanhemmista on virolainen). Mielestäni olisi parempi, että tunnustuspalkinnon kaltaisella Finlandialla kruunattaisiin mieluummin valmiita kirjailijanuria ja vahvoja näyttöjä kuin kustantamoiden feministitoimitusten tykittämiä ja kirjakauppaportaan markkinoimia tulokkaita.

Oma lukukokemukseni Oksasen teoksesta on samanlainen kuin monen muunkin naiskirjailijan kirjasta: vaikuttavuutta haetaan raflaavien kokemusten kuvailusta, naisten näkemisestä prostituution ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreina sekä miesten lavastamisesta väkivaltaisiksi. Tuttuako? Tepsii ehkä johonkin heteroon, mutta minua kyseiset kliseet eivät kiinnosta ollenkaan. Yliymmärtämällä ja taiteellistamalla Viron prostituutiota itse asiassa tuetaan kyseistä ilmiötä samalla, kun vapaa maahanmuutto mahdollistaa huorien, hivin ja huumeiden leviämisen Suomeen. Paljon parempaan kirjalliseen tulokseen pääsi Emil Tode hillityllä ja vähäeleisellä teoksellaan Enkelten siemen (alkut. Piiririik) vuonna 1993.

Mitä merkitsee, että Finlandia-voittajan valitsi Helsingin Sanomien emerituskriitikko Pekka Tarkka? On kai vähemmän noloa valita voittajaksi joku noviisi, kun kaikki muut ovat tulleet jo haukutuiksi.

Vinoutunutta Viron historiaa

Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dosentti Johan Bäckman julkisti äskettäin kirjansa nimeltä Pronssisoturi, jossa hän tilitti Viron valtion ja kansan nykyistä tilaa toimittaja Leena Hietasen viimekeväiselle pamfletille ominaiseen tapaan. Bäckman muun muassa syytti virolaisia apartheidjärjestelmän ylläpidosta ja arvioi, että Viron itsenäisyydellä on tulevaisuutta enintään kymmenen vuoden ajan. Ei ole ihme, että virolaiset ovat kauhuissaan, sillä teosten ollessa samoilla linjoilla he saattavat pitää suomalaisten Viro-vastaisuutta helposti suomalaisten virallisena kantana. Se taas voi aikaa myöten vaurioittaa maidemme välisiä suhteita.

Venäläisen kustantamon julkaisema kirja on parin vuoden takaisen patsaskiistan satoa. Bäckmanin mukaan Viron patsaskiistassa ei ollutkaan kyse vain patsaan siirrosta vaan Tallinnan vapauttajien hautamuistomerkin tuhoamisesta ja hautojen häpäisystä, ja muutenkin hänen tekstinsä jokainen kirjain on itään päin kallellaan.


Aiheellinen huoli kunniasta

Mitä väitteisiin tulee, teoksen sisältö on kuin Pahkasiasta. Bäckmanin tulkinnoista ärsyynnyttyään muutaman Suomessa toimivan tutkijan ryhmä päätyi osoittamaan yliopiston johdolle avoimen kirjeen, jolla he protestoivat kirjan sisältämiä vääristelyjä. Ja niitähän siitä toki löytyy. Muiden muassa virolaisen Iivi Anna Masson allekirjoittama paperi tekee kuitenkin virheen sikäli, ettei siinä keskitytä kumoamaan vain argumentteja vaan halutaan kieltää Bäckmania esittämästä näkemyksiään yliopistolla.

Toimintakompetenssin kyseenalaistaminen ei kuulu tieteen periaatteisiin. Tieteessä kiistanalaisia näkemyksiä pitää voida esittää, mutta myöskään kritisoidun henkilön ei pidä pyrkiä huolehtimaan kunniastaan kunnianloukkaussyytteellä uhkaamalla, kuten Backman. Saman totesi myös rehtori Thomas Wilhelmsson vastauksessaan. Tiede on oma tuomioistuimensa, ja niinpä sekä tieteellinen että poliittinen argumentaatio on rajattu kunnianloukkauksia koskevan syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle myös rikoslain tekstissä. Bäckman siis hätäilee turhaan uhatessaan kriitikoitaan syytteellä.

Mutta muutoin Bäckmanilla on syytä hätään. Hänen argumentaationsa on tahallisen provosoivaa, eikä se täytä historiallisen tiedonmuodostuksen eikä totuuden tavoittelun tunnusmerkkejä. Sillä perusteella olisi kuitenkin väärin pyrkiä kiistämään tutkijan koko kompetenssi. Hänen julkaisunsa kiistäminen riittää.


Kunnianloukkauskäräjät, taas?

Entä miltä kunnianloukkauskäräjät näyttäisivät sanavapauslainsäädännön näkökulmasta? Perustuslaillisen sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä ihmiset ovat velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että rikoslain kunnianloukkaussäännökset tulevat kyseeseen.

Esimerkiksi Oulun raastuvanoikeus on 13.1.1978 antamassaan tuomiossa hylännyt syytteen herjauksesta ja todennut seuraavaa: ”Tiedeyhteisössä oleva tiedemies on velvollinen alistumaan erittäin voimakkaaseen arvosteluun silloinkin, kun se selvästi vahingoittaa arvostelun kohteen yhteiskunnallista mainetta, tiedemiehen sosiaalista arvoa ja hänen tieteellistä merkitystään sekä tuntuu miten kipeänä ja loukkaavana tai epäoikeudenmukaisena tahansa.”

Tiedemaailmassa arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään eri tieteenalojen kehittymisen kannalta. Oikeuskirjallisuuden mukaan kunnianloukkaussäännöt sallivat myös sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa. (Ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning” aikakauskirjassa Nordisk Tidskrift för Kriminalvidenskab vuodelta 1994, s. 28.) Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta. (Ks. esim. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus vuodelta 1999, s. 591.)

Kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi. (Näin Backman edellä mainitussa artikkelissaan.) Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole kyse Iivi Anna Masson, Jussi K. Niemelän, Lasse Lehtisen ja monien muiden allekirjoittamassa paperissa. Kritiikin asiayhteys ja päämotiivi on ollut puhtaasti tieteellinen.

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia. Kunnianloukkausprosessit eivät kuulu tieteelliseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn, joiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle tieteelliselle kehitykselle välttämätön vapauden ja autonomian periaate. Länsimainen mielipiteen ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksiin, joihin myös Suomen perustuslain valmistelussa nojattiin, joten sananvapaus on tieteellisessä keskustelussa ja väittelyssä turvattu a fortiori.

Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta varsinkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun. Tämä merkitsee, että Johan Bäckman voisi halutessaan vastata kohtaamaansa arvosteluun osallistumalla tiedemaailman sisällä käytävään keskusteluun tai esittämällä lehdistölle oman näkökulmansa asiassa.

Filosofisesti ja tieteellisesti katsoen loukkaantumisella tai loukkaavuudella ei pidä olla mitään merkitystä väitteiden arvon arvioimisen ja niiden julkaisukelpoisuuden kannalta. On täysin samantekevää, loukkaako jokin väite toista ihmistä vai ei, kunhan se kertoo totuuden asioista tai totuudenmukaisen mielipiteen käsityksiään lausuvan ihmisen näkemyksistä.

Näistä asioista on aivan yhtä tärkeää tietää riippumatta siitä, loukkaantuuko joku toinen ihminen vai ei, ja siksi kaikki pitää voida sanoa ilman vähäisenkään rangaistuksen uhkaa. Esimerkiksi jos joku haluaisi haukkua minut pataluhaksi vaikka ilman perusteita, hänen pitää saada tehdä se, sillä on tärkeää tietää, mitä hän ajattelee. Vain näin voisin myös vastata arvostelijalle. Loukkaantuminen on siis voitava sietää hintana siitä, että jokaisella on yhtäläinen oikeus vastaavanlaiseen arvosteluun tai siihen vastaamiseen.


Kirjaimet kallellaan

Symptoomina jostakin syvemmästä tällä tapauksella saattaa olla jälleen myös yleistä tiedepoliittista merkitystä. Muutamat tutkijoina esiintyvät henkilöt ovat valmiita tekemään ja sanomaan melkein mitä tahansa vain saadakseen julkisuutta. Yliopistoissa toimii paljon sellaisia tieteenharjoittajia, jotka eivät selvästikään ansaitsisi virka-asemaansa eivätkä palkkaansa. Tiedän yliopistoissa toimivan useita sellaisia viranhaltijoita, joille ei olisi alun perinkään pitänyt myöntää dosentuuria.

Johan Backmanilla ei liene kovin paljon muodollista valtaa laitoksellaan, eivätkä hänen julkaisunsa ole vaikutusvaltaisia. Mutta monet tämänkin kirjoitukseni lukijat ovat joutuneet todistamaan, millä tavoin olen itse kärsinyt juuri sellaisten virka-asemassa olevien henkilöiden toiminnasta, jotka ovat kanavoineet omat tiedepoliittiset ja minuun nähden erimieliset käsityksensä yksipuoliseksi vallankäytöksi minua vastaan. Kyseessä ovat olleet tosin eri laitokset, mutta vallan käyttäjät ovat useasti olleet (n)ostalgiaan taipuvaisia tyyppejä. Monille nykyisille slavofiileille jäi ilmeisesti jokin vaihde päälle, vaikka heidän ihanneyhteiskuntansa kaatuikin Venäjällä jo vuonna 1991.

Viro vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon?

Toimittaja Leena Hietasen Viro-pamfletti Viron kylmä sota (2008) on uskomattominta historiallista potaskaa, mitä tässä maassa on julkaistu. Kirjoittaja väittää, että Viro pitää apartheid-järjestelmää, jolla maan venäläisväestöltä on muka viety kansalaisoikeudet. Hän myös kyseenalaistaa käsityksen maan miehittämisestä sekä väittää Viron liittyneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon! Ei ole ihme, että virolaiset raivostuivat kyseisistä tulkinnoista.

Sinänsä on tietenkin suotavaa, että historiankirjoittajien joukkoon etsiytyy myös naisnäkökulmaa, mutta pitääkö jäljen olla tällaista? Ei ole ihme, että Hietanen tunnustaa omassa blogissaan saaneensa aiemmin potkut toimittajantyöstään Kauppalehdestä ja Turun Sanomista.

Teoksessa esitetään myytinmurtamisen varjolla sellaisia epätotuuksia, joita ei oikeuta sen enempää venäläisen nykyväestön puolesta tunnettava humanismi kuin pelkkä ärsytyskynnystä testaava kokeilunhalukaan. Jos Jean-Marie Le Pen vedetään oikeuteen mielipiteistään Ranskassa, niin montako kertaa Hietanen pitäisi vetää kärjille mielipiteistään Virossa?

Viron miehityksen vähättely ja Viron kansan ongelmat ovat niin suuria historian vääryyksiä, ettei niiden kääntäminen päälaelleen Hietasen omassa kaleidoskoopissa ole mitenkään perusteltua. Se, että venäläisillä menee Virossa nykyään huonosti, on kyseisen miehittäjäkansan omaa syytä. Tilanne tarjoaa varoittavan esimerkin siitä, mitä kansakuntien monikulttuurisesta sekoittamisesta voi seurata.

En näe kyseisen kirjan julkaisemiseen muuta syytä kuin sen, että kustantaja WSOY tavoittelee sillä huomiota ja kirjan mahdollisella myynnillä liikevoittoa. Tällaisten teosten liikkeelle laskeminen kertoo julkaisupolitiikan sairastumisesta. Totuuden ei anneta merkitä mitään, vaan käsistä päästetään väitteitä, jotka eivät ole historiallisesti tosia, ja myös subjektiivisina tulkintoina ne ovat Pahkasian tasolla. Paljastavaa on, että kirja ilmestyi uuden Barrikadi-sarjan ensimmäisenä niteenä. Paitsi että kustantajilla olisi tärkeämpääkin painettavaa, myöskään kirjailijan itsensä ei kannattaisi uhrata julkisuushakuisuudelle omaa kunniaansa.

Teoksen ulkopoliittisena tehtävänä lienee pilata Suomen ja Viron välejä, ja parhaiten tekeekin se, joka ei moisesta provosoidu vaan jättää kirjan omaan arvoonsa. Myös Hietasen harjoittama tsuhnittelu (venäläisten halventava ja rasistinen ilmaus suomalaisista) on pelkkää minulle itselleni käsittämätöntä oman pesän likaamista. Kirjoittajan henkilöllisyydestä tiedän vain sen, että hänellä on ollut tuo (n)ostalgiamyönteinen linja jo pitkään, ja kaikessa hän on ollut kallellaan N-liittoon. Tehtävänä lienee purkaa omia komplekseja.

Suomelle ydinase?

Kommunistien perusopinkappale oli kansainvälisen, monikansallisen ja rajoista piittaamattoman valtion luominen. Lennart Meri lausahti aikoinaan, että vaikka kommunismin sanotaankin kuolleen, kukaan ei ole nähnyt sen ruumista. Minä luulen nähneeni osia siitä, tai ainakin Neuvostoliiton jäänteet lemahtavat sieraimiin vahvasti.

Punaliput tuskin on ehditty vetää Vapun päivän eilisen juhlimisen jälkeen tangoista, kun arkipäivään laskeutumista säestää reaalisosialismin seurauksista muistuttava uutinen. Viro on ajettu Venäjän toimesta itsenäisyytensä ajan pahimman painostuksen kohteeksi.

Ongelmien perussyy on se, että neuvostovallan aikakaudella Viroon pääsi muodostumaan suuri venäläisvähemmistö, joka rähinöi nyt Tallinnan kaduilla. Moskovassa Viron suurlähetystö on venäläisten mielenosoittajien piirittämä, ja venäläiset kävivät myös lähetystöön vierailulle saapumassa olleen ruotsalaisdiplomaatin kimppuun. Venäläisten menettely on ollut häikäilemätöntä.

Jotta vastaava painostus voitaisiin eliminoida Suomesta, venäläisvähemmistön kasvu pitää estää torjumalla venäläisten maahanmuuttohankkeet alkuunsa sekä ohjaamalla ”ikuisiksi turisteiksi” pyrkivät maahanmuuttajat takaisin lähtömaahansa. Toinen merkittävä seikka, jolla voidaan lieventää Venäjän harjoittamaa painostusta, on hankkia Suomelle ydinase.

Olemme suvereeni valtio, joka voi tehdä päätöksen ydinaseen hankkimisesta itsenäisesti. Ydinaseen tarvitsee nimenomaan Suomen kaltainen pieni maa, joka on jatkuvasti uhittelun alaisena. Huonon esimerkin itsenäisen valtion sisäisiin asioihin puuttumisesta antoi tänään eräskin venäläinen kenraali, joka jo ”etukäteen totesi”, miten kävisi, jos Suomi liittyisi Natoon.

Hänen mukaansa ”puolueettomuus suojelee Suomea paremmin kuin mikään ase”. Tämä tarkoittanee, että Venäjä uhkaa suojatonta Suomea nyt omilla aseillaan. Suuri väkivaltapotentiaali luo mahdollisuuden juuri edellä kuvatunlaisiin sanailuihin.

Suomen ei tarvinnut odottaa painostuksen kohteeksi joutumista kauaa. Ilmeisesti Venäjä haluaa antaa viestin, että Suomen ja Ruotsin kannattaa mahdollisimman nopeasti hakea Naton jäseniksi. Sen jälkeen se syyttäisi tietenkin Natoon hakeutumista tahalliseksi provokaatioksi ja alkaisi uhata maitamme sotilaallisesti. Kun Moskovan poliisi ei pysty suojelemaan edes ulkomaalaisia diplomaatteja, miten Venäjä pystyisi antamaan takeet turvallisuudesta omilla rajoillaan?

Kyse on tahallisesta välinpitämättömyydestä. Tilanteen kärjistäminen on Venäjän taholta ohjailtua toimintaa, mistä antavat kuvaa myös Venäjän valtion tiedostopalvelimilta Viron valtion tietokoneisiin tehdyt hyökkäykset. Kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta kuin Venäjän ja Puolan välisessä lihanvientikiistassa: voissa paistaminen ei auttanut mitään.

Niin sanottujen ”nuorisojärjestöjen” harjoittama mellakointi on merkki etnisestä konfliktista. Vladimir Putin voisi lopettaa mellakat kertaröyhtäisyllä, mutta hän antaa kaiken tapahtua, sillä se vahvistaa venäläistä kansallismielisyyttä. Tämä puolestaan kohottaa poliittista aktiivisuutta ja lisää Putinin kannatusta – mutta sopii huonosti yhteen niiden intressien kanssa, joita Venäjän kaltaisella valtiolla on ulkopolitiikan kentillä.

Viron ja Venäjän kiistassa ei ole kyse patsaista vaan kansojen ja kansallisuuksien välisestä konfliktista, joka johtuu Virossa asuvasta venäläisväestöstä. Kommunismin mukainen panslavismi ja kansojen sekoittaminen pesivät siis myös Venäjän nykyisen nationalismin taustalla. Asiallista tietoa venäläistämisen aiheuttamasta verisestä historiasta Virossa löytyy tästä.

Entä miten Suomen ulkopoliittinen johto suhtautuu asioiden kulkuun? Presidentti Tarja Halonen, joka vaalii lautastaan Euroopan unionissa, ei ole sanonut Viron tapahtumista ennen tätä päivää kerrassaan mitään. Vetoaminen Wienin sopimukseen ja diplomaattien koskemattomuuteen ei riitä, sillä Venäjä ei ainoastaan riko niitä, vaan toimii myös moraalittomasti salliessaan ”kansalaisjärjestöjen” toiminnaksi naamioidun painostuksen Viroa vastaan. Pääministeri Matti Vanhanen puolestaan pesi kätensä tulkitsemalla Viron vahvistavan kansallista identiteettiään toimimalla ”itsenäisesti” eli ilman kenenkään apua.

Se, että ulkovallat olisivat tuominneet venäläisten menettelyn, ei olisi heikentänyt Viron asemaa mitenkään, joten Vanhasen mielipiteitä voidaan pitää outoina vaikkakin arvattavina. Ainoat kriittiset kannanotot ovat tulleet ulkoministeri Ilkka Kanervan taholta, mutta nekin ovat suuntautuneet vain siihen, että EU:n pitäisi reagoida tilanteeseen jotenkin. Suomi on siis liittynyt avunhuutajien kuoroon.

Syitä on tietysti useita. Venäjän osuus Suomen energiatoimituksista on päästetty kasvamaan yli 70 prosenttiin. Energiariippuvuuttamme Venäjästä olisikin nopeasti alennettava muun muassa siksi, että kriisin sattuessa Venäjä laittaa yleensä energiatoimitukset jumiin. Kaupankäynnin painopiste olisi syytä pitää länsikaupassa, vaikka taloudellisten toimijoiden houkutus Venäjän valtaville markkinoille onkin suuri.

Venäjä on joka tapauksessa vahingoittanut poliittisten suhteidensa lisäksi myös Viron taloutta heikentämällä sijoittajien luottamusta Viroon. Se ei ole vain Viron sisäinen asia vaan ulottuu moniin muihinkin kauppasuhteisiin. Venäjän kaltaisen suurvallan pitäisi lopettaa räyhäämisensä maaperällä, joka sille itselleen ei kuulu, ellei se halua pahentaa jo nyt osakseen tullutta roistovaltion leimaa.

Ehkä suomalaisten kannattaisikin ryhtyä kansalaistoimintaan virolaisten puolesta. Haluaisin nähdä suomalaisten kansalaisaktivistien esittävän protestejaan Venäjän suurlähetystön edessä, aivan kuten he tekivät paheksuessaan Anna Politkovskajan murhaa tai vastustaessaan Irakin sotaa Yhdysvaltojen lähetystön luona.

Olisi mielenkiintoista tietää, minkälainen tutkimustulos suomalaisten Nato-halukkuudesta saataisiin, jos selvitys tehtäisiin nyt. Oman ydinaseen hankkiminen olisi hyvä vaihtoehto Suomelle, sillä pelkkä Nato-jäsenyys ilman uskottavaa sotilaallista pelotetta voisi sitoa Suomen sen lähialueilla esiintyviin konflikteihin ilman todellista turvaa. Natoon liittymistä vastustavien on syytä muistaa, että liittoutumista vastaavan turvan voi tuoda ainoastaan oma kansallinen ydinase, joka pienen maan käsissä muodostaa vieläpä uskottavan puolustusjärjestelmän.

Yleisradion tapa uutisoida Venäjän tapahtumista on ollut mielenkiintoinen. Tänäänkin Viron mellakoista kertovien uutisten jatkoksi ajettiin kaksi Venäjä-juttua, joissa pehmennettiin Suomen ja Venäjän suhteita. Ensimmäisessä kerrottiin suomalaisen henkilön nimittämisestä Moskovassa toimivien elokuvajuhlien johtoon (kulttuurienvaihtoa siis).

Toisessa raportoitiin kuolonkolarin aiheuttaneen venäläisen rekkakuskin ajaneen 36 tuntia ilman taukoa, mutta ongelman korjaukseksi esitettiin venäläisrekkojen käyttämien teiden muuttamista moottoriteiksi! Se, että onnettomuuksia tapahtuu, ei ole ihme, sillä venäläiset ajavat rekkaa vodkapullo toisessa kädessä. Venäläiset rekat aiheuttavat onnettomuuksia ja kuluttavat Suomen teitä, joten tätä ongelmaa ei ratkaista rakentelemalla niille leveämpiä reittejä.

Viron mellakat hyvää opetusta

Venäläisten aiheuttamat mellakat Tallinnan kaduilla antavat varoittavan esimerkin siitä, miksi Suomen venäläistäminen on lopetettava. Suomen valtion monikulttuuristamisessa käytetty käsikassara Stakes on ”ennustanut”, että vuonna 2012 Suomessa asuu noin sadan tuhannen venäläisen ulkomaalaisväestö.

Tämä ei saa olla itseään toteuttava ennuste. Venäjän hallitus saisi Suomessa asuvasta venäläisväestöstä merkittävän painostuskeinon Suomea vastaan. Suomen valtion ulkopoliittisen toiminnan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologian tuloksena tämä keskeinen saavutus uhataan romuttaa. Asioihin on parempi puuttua etukäteen kuin jälkikäteen, ja siksi nyt kannattaisi olla etukäteen jälkiviisas. Kansalaisuuden myöntämisen jälkeen on tapahtunutta vahinkoa yleensä vaikeampi korjata.

Venäläisten aloittamat rettelöinnit, ryöstelyt ja yleinen väkivalta alkoivat patsaskiistasta sekä venäläisten sotilaiden hautojen avaamisesta, kun Viron viranomaiset halusivat selvittää vainajien henkilöllisyyden. Virolaisten toimenpiteet olivat oikeita ratkaisuja. Väkivallan muistomerkiksi pystytetty venäläinen voitonpatsas olisi pitänyt siirtää aikoja sitten. Myös vierasmaalaisten vainajien ruumiit kuuluvat niiden kotimaahan.

Venäjä ei painosta Viroa vain omien kansalaistensa järjestämien mellakoiden kautta vaan myös virallista tietä. Ei ole minkään diplomaattisen tavan eikä oikeuden mukaista vaatia itsenäisen valtion pääministerin eroa, kuten Venäjän parlamentaarinen valtuuskunta, jonka mukaan Viron pääministerin pitäisi erota virastaan! Se on häikäilemätöntä puuttumista itsenäisen valtion asioihin, eikä asiaa paranna, ettei Viro ole saanut tukea sen enempää naapureiltaan kuin EU:ltakaan, joka ei ole tuominnut Venäjän vaatimuksia.

On röyhkeää, että eräskin venäläistä alkuperää oleva pietarilainen, jolla on hallussaan Suomen passi, otti Helsingin Sanomien palstalla kannan, jonka mukaan Neuvostoliiton Tallinnaan pystyttämä voitonpatsas pitäisi säilyttää, ”koska Neuvostoliitto voitti sodan”. Tosiasiassa kävi näin: Neuvostoliitto orjuutti Viron puoleksi vuosisadaksi, kuljetti osan kansasta Siperiaan, ryösteli ja tuhosi maan sekä aiheutti meidänkin aikaamme asti ulottuvat vahingot – aivan niin kuin kommunismi on aiheuttanut kaikkialla, missä sitä on toteutettu.

Myös Virossa nyt mellakoiva venäläisvähemmistö on seuraus neuvostomiehityksen alaisena toimeenpannusta venäläistämisestä. Näiden seikkojen vuoksi kyseisen ”voitonpatsaan” säilyttäminen paikallaan olisi sietämätöntä. Sodan näennäinen voittaminen ei anna moraalista oikeutusta Neuvostoliiton tekemiin ihmisoikeusrikoksiin.

Neuvostoliitto oli yksi suurimmista rikoksista koko ihmiskuntaa vastaan. Se näyttää olevan edelleen olemassa, mutta eri nimellä. Neuvostoliiton yli 70 vuotta kestäneiden hirmutekojen rinnalla Hitlerin 12 vuotta kestänyt valtakausi kalpenee. Luonnollisesti myös kansallissosialismin harjoittaman totalitarismin taustalla vaikutti sosialismi, joka kielsi ihmisen, tukahdutti yksilöiden aloitekyvyn ja korvasi ihmisten hyväntahtoisuuden kollektiivisella sorto- ja kontrollijärjestelmällä.


Venäläistetty Suomi-neito

Joskus sanotaan, että Neuvostoliiton painostuksen alaisena pystytetyt rauhanpatsaat pitäisi säilyttää, koska niiden kaataminen merkitsisi ”historian kieltämistä”. Totuus on, että kyseiset pystit ovat epätotuudelle veistettyjä patsaita. Ei kukaan suomalainen halunnut vapaasta tahdostaan myöskään Kaivopuiston rantaan ”Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyössä pystyttämää” rauhanpatsasta, joka kuvaa neuvostoihanteiden mukaista työläisnaista ja jonka pienempi versio sijaitsee Kruununhaassa Suomen Pankin takana, ortodoksisen kirkon vieressä.

Suurempi versio oli tarkoitettu haastamaan Tähtitorninmäellä sijaitseva sortokauden monumentti, jossa Suomi-neito tavoitteli apua lännestä. Pienempi puolestaan sijoitettiin kansallisfilosofimme J. V. Snellmanin patsaan läheisyyteen, jotta se kyseenalaistaisi kansallisesti arvokkaan maiseman ja vihjaisi Karjalasta evakuoiduille ortodokseille heidän maidensa olevan miehittäjän hallussa.

Olen sitä mieltä, että kyseiset venäläispatsaat pitäisi poistaa. Ne ovat Neuvostoliiton harjoittaman henkisen sorron muistomerkkejä. Niiden poiskuljettaminen ja mahdollinen raaka-aineeksi sulattaminen eivät merkitse totuuden kieltämistä vaan juuri sen tosiasian myöntämistä, kuinka valheellista historian luominen ja kirjoittaminen tuolloin oli. Mikään ei tapahtunut ihmisten vapaasta tahdosta eikä ollut suomalaisten oman tahtotilan mukaista. Siksi patsaiden säilyttämistä nykyisellään ei voida puolustella millään ”historiallisen totuudellisuuden” oletuksella. Kenties patsaiden varastointi jonkinlaiseen neuvostoajan museoon voisi olla perusteltua, mutta niiden pitäminen julkisilla estradeilla kertoo vanhan ajattelun voimassaolosta.

Myös Suomessa vierailevat ulkomaalaiset katsovat maamme edelleen kuuluvan Venäjän vaikutuspiiriin kulkiessaan näkyvällä paikalla olevien venäläistettyjen Suomi-neitojen ohi. Taiteellista arvoa näillä sosialistista realismia edustavilla patsailla ei ole. Venäläisetkin varmasti naureskelevat havaitessaan suomalaisten olevan niin peloissaan, että emme uskalla poistaa Neuvostoliiton meille pakkosyöttämiä muistomerkkejä, vaikka sama kommunistinen hirmuhallinto alisti myös venäläisiä itseään ja aiheutti heidän kotimaassaan suuret vahingot.

Venäläisillä ei ole moraalista eikä poliittista perustetta vaatia Tallinnaan pystytetyn pronssipatsaan säilyttämistä. Nykyisen Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto tuhosi ja häpäisi kaikki patsaat, haudat, hautakivet ja rakennukset sekä kaiken kiinteän ja irtaimen omaisuuden myös Suomelle kuuluvassa Karjalassa.


Venäläiset natsit

Vuonna 1947 pystytetyn pronssisoturin sanotaan merkitsevän venäläisille muistoa natsismista saadusta voitosta. Virolaisille patsas merkitsee muistoa itsenäisyyden menetyksestä, sorrosta ja jatkuvasta väkivallasta. Totuus on, että Neuvostoliitto alisti Viron määräysvaltaansa puoleksi vuosisadaksi, kun taas Saksa ei yleensä kohdellut liittolaismaitaan väkivaltaisesti – ei sen enempää Norjaa kuin Suomeakaan, paitsi tilanteessa, jossa suomalaiset oli pakotettu rikkomaan aseveljeys. Myös Pariisin saksalaiset jättivät hyökätessään ehjäksi.

Entä miten pitäisi suhtautua venäläiseen natsismiin? Virossahan mellakoivat nyt venäläiset kansallismieliset eli nationalistit, joiden tuttavallisempi nimitys on ”natsi”. Kansallismielisyys on sinänsä tärkeä asia. Keskeistä on, että eri kansallisuudet pysyisivät omissa maissaan. Silloin kansallismielisyys tukisi kansallisten identiteettien rakentamista. Jos kansallisuudet sekoitetaan, seuraa levottomuuksia.

Yhdysvaltoja on usein sanottu poliittisessa propagandassa roistovaltioksi (ks. esim. Mikko Yrjönsuuren kirjaa Roistovaltion raunioilla vuodelta 2003). Omasta mielestäni Yhdysvaltojen epämoraalisuus rajoittuu sen Englannin kanssa Neuvostoliitolle antamaan tukeen toisessa maailmansodassa. Tämä ”Amerikan-apu” oli sekä Suomen että Viron etujen vastaista. Neuvostoliitto tuskin olisi kyennyt juhlimiinsa sotavoittoihin ilman Yhdysvaltojen materiaalista tukea, joka koostui noin 20 000 lentokoneesta, 10 000 panssarista ja 100 000 kuorma-autosta sekä poliittisesta tuesta sodankäynnissä Saksaa vastaan.

Meille suomalaisille todellinen roisto on ollut itäinen naapurimme, joka nytkin painostaa häikäilemättömästi pientä naapuriaan, Viroa. Selvän näytön asiasta antoi viranomaistahoa edustava Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, joka totesi patsaan siirrosta, että ”Viron suunnitelmat ovat loukkaavia ja niillä voi olla vakavia seurauksia”. Tuolla tavalla uhiteltaessa ei taaskaan muisteta, kuinka vakavasti Neuvostoliitto itse loukkasi ja vahingoitti Viroa ja virolaisia puolen vuosisadan ajan. Samoista syistä myös Suomen venäläistäminen on estettävä. Sitä vaativat kansallisen edun ja etnisen oikeudenmukaisuuden turvaaminen.


Kuinka Suomi suojelee?

Huomiota herättävää on, että Suomen hallitus ei ole tuominnut Tallinnan mellakoita mitenkään. Sen sijaan pääministeri Vanhanen pyrki suorastaan estämään ulkomaiden puuttumisen asiaan samoin kuin ulkoministeri Kanerva. Valtiollinen Yleisradio ajoi mellakoista kertovan uutisen perään Saimaan sisävesiristeilystä kertovan matkailujutun, jossa muuan järvisuomalainen kievarinpitäjä totesi odottavansa ”innolla venäläisiä turisteja Suomeen” (Ylen TV-uutiset 28.4.2007 klo 20.30). Tämä ei voi olla sattuma.

Myöskään Euroopan unioni ei ole esittänyt Venäjää kohtaan mitään paheksuntaa eikä diplomaattista noottia, vaikka Viro on EU:n jäsen. Poikkeuksen teki vain Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka totesi olevansa ”huolissaan”. Tämä osoittaa, että Euroopan unionista ei ole turvallisuustakeeksi. Sodan ja muun väkivaltaisuuden välinen raja on nykyisin niin hämärä, että kriisin tullen EU voi pidättäytyä väliintulosta vetoamalla siihen, ettei kyse ole sodasta, tuskin konfliktistakaan.

Aivan siitä riippumatta, onko Suomi Naton jäsen vai ei, Suomessa tulee varautua maamme puolustamiseen itsenäisesti ja ennalta ehkäisevästi torjumalla uhat ja konfliktien aiheet etukäteen. Naton jäseneksi pyrkiminen tilanteessa, jossa Venäjä uhkailee jäsenyyden vaikuttavan maiden suhteisiin, on luonnollisesti perusteltua, vaikka se merkitseekin puolen valitsemista. Muussa tapauksessa joku toinen valitsee meidät puolelleen.

Viron presidentti Toomas Ilves (sd.) on tilannetta lieventääkseen kaunistellut asioita koettamalla väittää, ettei väkivallassa ole muka kyse etnisestä konfliktista eikä historian tulkinnasta vaan ”muista levottomuuksista”. Myös Ranskassa poliittinen taho on yrittänyt tulkita etniset mellakat parhain päin nimeämällä ne ”nuorisomellakoiksi”. Samantapaisia ”nuorisomellakoita” on käyty myös ruotsalaisten ja maassa asuvien ulkomaalaisten välillä.

Kyse on siis aidoista etnisistä riidoista, jotka osoittavat, että etnisen yhtenäisyyden ja kansallisen edun turvaaminen on kullan arvoinen asia myös Suomessa. Monikulttuuristamisen ja etnisen sekoittamisen estäminen on poliittinen kohtalonkysymys, toisin kuin valtamedia väittää. Vaatiikin poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä ja hereillä oloa tunnustaa tämä.

Suomessa vietettiin eilen kansallista veteraanipäivää. Suomalaiset sotilaat olivat keräysmukeineen kaduilla, ja kansallinen oma-aloitteisuus tuotti polkupyörähuutokaupan muodossa yli 200 000 euroa veteraaneille. Veteraanien muisto ei saa unohtua, eikä asioista huolehtimista saa jättää pelkän vapaaehtoistoiminnan varaan. Kuten Viron tapahtumat opettavat, muiston arvo ei ole vain siinä, mitä veteraanit tekivät pelastaessaan maan. Sen arvo on maamme pitämisenä itsenäisenä sekä vieraista ja väkivaltaisista aineksista vapaana myös tulevaisuudessa.