28. joulukuuta 2020

Stockmann-Suomi

Vielä 2000-luvun alkupuolella kiinteistöjen arvo mitattiin etäisyyden funktiona Stockmannin nurkalta. Nykyisin asuntojen arvon mittarina on etäisyys lähimpään Tokmanniin.

Näin alennusmyyntien aikana on paikallaan pohtia, mitä tapahtui, kun Stockmannin tavaratalokonserni päätyi konkurssin partaalle. Stockmannista luettujen uutisten ja tilinpäätöstietojen mukaan tavarataloyhtiön vaihtoehdot olivat pian: joko jättää konkurssihakemus tai hakeutua yrityssaneeraukseen.

Jälkimmäinen on ainakin ensimmäisenä vaihtoehtona toteutunut, kun työeläkeyhtiö Varma haki yrityksen saneeraukseen viime huhtikuussa; tosin sekin on epäonnistunut, sillä joulukuussa Stockmann ilmoitti, että konserni myy Helsingin, Tallinnan ja Riian kiinteistöt, jotka yritys oli joutunut panttaamaan yhteensä noin 737 miljoonan euron velkojensa vakuudeksi.

 

Yrityssaneeraus tarkoittaa käytännössä sitä, että firma horjuu kuilun partaalla pidellen kiinni kielekkeen yli roikkuvasta köydestä. Saneerauksen tehtävä on selvittää, onko liiketoiminta vielä elinkelpoista ja onko tekohengittäminen parempi ratkaisu kuin konkurssi. Saneerauksen ajan firma on perintäkiellossa, eli myöskään velkojat eivät saa saataviaan. Kyse on siis jatkoajan hankkimisesta.

Viime keväänä alkanut yrityssaneeraus kariutui alkuunsa koronakriisin karkotettua asiakkaat, ja voidaan kysyä, mitä vielä ehtii tapahtua, sillä äskettäin julkaistu saneerausohjelma on laadittu kahdeksaksi vuodeksi. 

Se, että Stockmann ei ole konkurssissa, johtuu vain kahdesta syystä: kiinteistövarallisuus oli realisoimatta, ja konkurssissa yhtiön osakkaiden varallisuus olisi muuttunut kokonaan arvottomaksi. Paljon ei tosin enää konkurssissakaan menetä, sillä osakkeet ovat jo nyt romahtaneet kaikkien aikojen ennätyksestään 37 eurosta noin 1 euron tasolle. 


Stockmannin virheet

Syyt Stockmannin alamäkeen eivät löydy tietenkään vain koronakriisistä. Stockmann velkaantui jo pitkään Helsingin keskustan tavarataloon tekemiensä laajennusten vuoksi. Toinen suuri virhe oli toiminnan laajentaminen Venäjälle Nevski-keskukseen ja omaan tavarataloon, joista se on nyt luopunut.

Velkaantuminen omia toimitiloja vastaan oli sangen tyhmää, sillä toimitilat eivät ole helposti realisoitavissa velkojen vakuuksina, mikäli liiketoiminnassa tulee jostakin syystä takkiin. Niinpä firma ei ole pelastettavissa tappiojaksojen syntyessä ilman toimitilojen myyntiä. Se puolestaan heikentää liiketoimintaedellytyksiä entisestään.

Venäjälle laajentuminen oli suuren riskin politiikkaa, ja se olisi jokaisen yrityksen hallinnossa istuvan pitänyt ymmärtää. Joudunkin usein ihmettelemään niin sanotujen liikkeenjohdon konsulttien ja yritysten hallitusammattilaisten pään tyhjyyttä.

Stockmann laittoi kaiken yhteen koriin: jatkuvaan laajenemiseen ja menestymisen odotukseen niin Venäjällä, Virossa kuin Latviassakin. Yritys on tehnyt saman virheen kuin Finnair, joka sivumennen sanoen sai erään johtajansa Stockmannilta.

Myös Finnair on laittanut kaiken Kaukoidän liikenteen varaan ja tehnyt jättiläismäiset investoinnit jumbokoneiden laivueeseen (arvostelin asiaa jo vuonna 2013 täällä). Laajasta syöttöliikenneverkostosta on toki hyötyä suomalaisille, kun Euroopan verkosto on tiheä, mutta kaikki toimii vain sen oletuksen varassa, että kysyntää Kaukoidän liikenteessä todellakin riittää. Koronakriisi osoitti, että oletus voi mennä helposti nurin. Se voi kaatua myös poliittisten olojen muuttumiseen Kiinassa, aivan niin kuin Venäjällä on käynyt. Myös Finavian miljardilaajennukset Helsinki-Vantaalla voivat osoittautua vuosisadan investointivirheiksi, jotka realisoituvat kuin komediaryhmä Mankelin Unelmista tottassa.

Hallitus pääomittaa jälleen valtioenemmistöistä lentoyhtiötä lähes puolen miljardin lainalla, sillä Suomi on saari. Lopun Finnairista tekevät päästöjen puolittaminen vuoteen 2025 mennessä ja teknisesti mahdoton hiilineutraalius vuonna 2035, joka varmasti totetuukin, sillä vihreästi johdettuna ei yhtiötä silloin enää ole. Ongelmana on, että isäjohtajia ohjaavat Bemariensa takapenkeiltä heidän murrosikäiset teinityttärensä.

Mutta takasin Stockmannille. Firma laajeni aikoinaan myös Itäkeskukseen ja Vantaan kauppakeskus Jumboon, joiden toimitilat ovat kalliita ylläpitää. Tampere ja Turku ovat alueellisia keskuksia, joilta löytyy myös ostovoimaa, mutta Itä-Helsingissä ja Vantaalla sitä ei ole. Oulun liikkeen firma ymmärsi laittaa kiinni. Samoin olisi kannattanut tehdä Tapiolan liikkeelle, sillä se joutui pitkäksi ajaksi metrotyömaan piirittämäksi, mikä karkotti asiakaskunnan.

Vuonna 2013 Stockmannilla aloitetut saneeraustoimet eivät ole osoittautuneet liiketoimia paremmiksi. Niillä vain päästiin eroon surkeiksi osoittautuneista investoinneista, kuten Seppälä Oy:stä ja Hobby Hallista. Korjausta olisi tarvittu yrityksen koko strategiaan.

 

Keskiluokan köyhtyminen

Entä mitä Tokmanni tähän kuuluu? Kuuluupa vertailukohtana hyvinkin. Kyseisellä pörssiyhtiöllä menee hyvin ja kurssi on huipussaan, mikä kertoo asiakaskunnan rakenteellisesta muuttumisesta ja kulutustottumusten muutoksesta.

Stockmannin vajoaminen ja Tokmannin nousu kertovat keskiluokan katoamisesta ja kansakunnan köyhtymisestä. Kyse ei ole vain siitä, mitä liikkeenjohdon ja markkinoinnin ammattilaiset toistelevat: että kyse on myöhästymisestä verkkokaupan kehittelyssä.

Verkkokauppa on nimittäin yksiulotteista, eikä merkitystä ole ostopaikalla tai -kokemuksella vaan etupäässä valikoimalla ja hinnalla. Viimeksi mainitulla Stockmann ei ole koskaan kilpaillut, paitsi alennusmyynneissä ja Hulluilla Päivillään. Stockmannin perinteinen markkina on ollut ensisijaisesti hintoja tuijottamattoman yläluokan ja ostovoimaisen keskiluokan keskuudessa. Stockmannilla ei koskaan sanottu mitään halvaksi vaan kehotettiin vain katsomaan hintaa (”titta på priset”).

Pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa asuva keskiluokka alkaa olla korviaan myöten veloissa asuntojen jatkuvan ylikallistumisen ja hintojen kuplaantumisen vuoksi. Niinpä ostovoimaa ei riitä enää Stockmannin ovelle, vaan jonoja syntyy Lidliin ja Tokmannille.

Tässä on eräs keskeinen syy Stockmannin alamäkeen.

 

Elämystavaratalokonsepti olisi säilyttänyt alkuperäisen liikeidean

Mitä Stockmannilla sitten olisi kannattanut tehdä? Vastaus on: laittaa kaikki muut liikkeensä kiinni päämyymälää Helsingin keskustan tavarataloa lukuun ottamatta. Myynnin menetyksen olisi voinut kompensoida tuomalla verkkokaupan 5,5 miljoonan suomalaisen ulottuville ja esittämällä siellä pohjattoman tavaravalikoiman ohuella varastolla.

Konsernin olisi pitänyt tehdä päätavaratalostaan niin sanottu elämystavaratalo, jossa myydään tuotteita, joita ei pääse edes näkemään missään muualla.

Ei olisi pitänyt tavoitella alempaa keskiluokkaa vaan myydä vain ja ainoastaan ostovoimaiselle parempituloiselle väelle: vähemmän mutta kallista. Nyt se päätyi kaupittelemaan halvalla ja tappiollisesti paljon (60 %:n alennusmyynneissä), ja myymään kalliilla ei yhtään.

Taustalla oli strateginen virhe ja ristiriitainen intentio. Tavoiteltiin laajaa yleisöä ja hyvää ostovoimaa pystymättä kuitenkaan tarjoamaan enää sellaista ekstraa, jota Stockmannilta oli totuttu odottamaan.

Eräs liikkeenjohdollinen totuus on, että älä myy mitään rahattomille, vaan tee kauppaa vain sellaisten kanssa, jolla on varaa maksaa. Ne, jotka käyvät kauppaa tuhannen euron käytettyillä autoilla, sinnittelevät muutaman kympin voittomarginaaleilla ja joutuvat tinkimään niistäkin rahattomien asiakkaidensa kanssa. Sen sijaan ne, jotka myyvät autoja yli 30 000 euron hintaluokassa, pystyvät tekemään selviä liikevoittoja, sillä asiakaskunta on yleensä varoissaan.

Stockmannin konsernissa ei ole käyty vuosiin enää minkäänlaista autokauppaa (joka on tosin läpikotaisin kilpailtu ala). Mutta Stockmannilta ei saa enää mitään muutakaan miehiä kiinnostavaa, ei koneita eikä laitteita. Myös Basementin elektroniikkapuoli pantiin kiinni, kun Gigantti tuli lähelle. Sekin oli virhe, sillä Gigantti myy pelkkää markettikamaa, eikä siellä ole kaupan kunnon erillishifiä, jota Stockmannin olisi kannattanut myydä. Tämäkin olisi ollut osa elämystavaratalokonseptia.

Tappiollisuuden takana on myös sukupuolipolitiikkaa. Stockmannilla keskityttiin palvelemaan naiskuluttajia, sillä liikkeenjohdossa ilmeisesti luotettiin väittämään, että naiset tekevät suurimman osan kodin ostopäätöksistä. Tästä kertoo pyrkimys olla ”tulevaisuuden edelläkävijä muodin, kodin ja kauneuden saralla”. Konsernin tuottoisaksi osaksi jäi tämän linjauksen merkiksi liivikauppa Lindex, jonka Stockmann osti suhdannehuipussa vuonna 2007 noin 867 miljoonalla eurolla, eli päätavaratalokiinteistönsä arvoa vastaavalla hinnalla!

Kauppa oli ilmeisesti huono, sillä naistenvaatteisiin keskittyvän yksikön arvoa on vähin äänin alennettu nykytaseessa, ja alun perin ruotsalaisen firman tämänhetkinen myyntihinta olisi todennäköisesti ostohintaa alempi. ”Menestykseksi” suopeasti arvioitu liiviliikkeen hankinta saattaa olla yksi pääsyy koko konsernin surkeaan nykytilaan. Joulukuun puolivälissä myös Lindex laitettiin konsernin jättivelan pantiksi.

Lindexin väitetty menestys verkkokaupassa ei johdu mistään naisten etevyydestä johtajina, vaan ymmärrettävästi ainoastaan siitä, että naiset tykkäävät sovittaa tissiliivejä ja muita alusvaatteita mieluiten kotonaan. Lindexin puoti valmistaa omalla logollaan myös vaatteita, joita se kaupittelee muissakin verkkokaupoissa, kun taas Stockmannin omia kostyymejä ei saa muualta, tavallaan Stockmannin eduksi.

Pelkkä rättikauppa ei Stockmannilla kuitenkaan kannata, ja tavaratalo lopetti jopa ompeluosastonsa ja pienrautansa. Päätavaratalon vuokraaminen brändimyymälöille taas on syönyt Stockmannin omaa kysyntää. Vaikka kauppaa käydäänkin Stockmannin kuitilla, rahat virtaavat Bossin tapaisten brändimyymälöiden tileille.

Elämystavarataloon moiset merkkivaatemyymälät olisivat sopineet, mikäli tavaratalosta olisi muokattu kauppakeskus, mutta kiinteistöjen mennessä lihoiksi Stockmann menettänee nyt myös vuokratulonsa, jotka muodostivat viime aikoina merkittävän osan kaikista tuloista. Stockmann itse piti yllä omaa tavaratalotoimintaa kiinteävuokraisissa toimitiloissa kivijalkakaupan kassavirran vähetessä, mutta alihinnoitteli omat tilansa brändimyymälöiden putiikkiliikkeille.

Elämystavaratalokonsepti olisi kannattanut siinä tapauksessa, että konserni olisi sulkenut muut myymälänsä, joissa se itse on vuokralla, ja keskittänyt kaiken omistamaansa päätavaratalokiinteistöön, jonne olisi virrannut väkeä jo senkin vuoksi, että paikalle olisi pitänyt erikseen matkustaa päästäkseen nimenomaan Stockmannille.

Olisi jatkossakin kannattanut kaupitella vain sellaista, mitä ei ole kaupan muualla, siis luksusta ja jonkin verran myös köyhän arkea rikastuttavaa tavaraa. Siis olla vähän niin kuin Apple. Stockmann menestyi pitkään siksi, että siellä oli erinomaiset sisäänostajat, ja tavaratalosta sai valmiiksi valikoituja tuotteita. Nyt Stockmann on menettänyt tärkeimpänsä, eli brändietunsa.

 

Tavaratalokiinteistön kaksoissidos voi pelastaa Stockmannin

Stockmann-konsernin romuttamisesta voi moittia toimivan johdon ja yrityksen hallituksen liikkeenjohdollisia virheitä, aivan niin kuin Sanoma-konsernin alamäestä voi arvostella palkollista johtoa ja sen sallimia toimituspoliittisia virheitä.

Stockmann joutui luopumaan velkojensa vakuudeksi antamastaan päätavaratalosta, joka arvoksi on arvioitu jopa miljardi euroa. Summa on niin suuri, ettei sitä pysty Suomessa kukaan omakseen lunastamaan, ja tavaratalo jäänee velkojien haltuun. Hallituksissa voidaan sitten miettiä, mitä sillä tehdään. 

Omistajaksi voisi ajatella jotakin eläkevakuutusyhtiöiden konsortiota, mutta muutoin on vaara, että kiinteistön omistajuus karkaa ulkomaille, samoin vuokratulot. Huolestuttavaa onkin, että suuri osa pääkaupunkimme arvokiinteistöistä aina alkaen SDP:n nykyisestä majatalosta Ympyrätalosta ja päätyen Alvar Aallon Kirjataloon alkavat olla kansainväisten kapitalistien omistuksessa tuon kirotun internationalismin, globaalin kapitalismin ja Kokoomuksen juhliman metropolipolitiikan merkiksi. 

Kirjatalonhan Stockmann myi jo vuonna 2018 noin 108,6 miljoonan euron hintaan kuitatakseen loppumattomia velkojaan, ja samoihin aikoihin myös kirjakauppa siirtyi Suomalaisen Kirjakaupan kautta Bonnierille. Kirjojen mukana lähti jälleen yksi tuoteryhmä ”täyden palvelun tavaratalosta”. Luksusruokakauppa puolestaan myytiin 2018 suomalaisen ruokakauppakartellin osuustoiminnalliselle osapuolelle, S-ryhmän alueosuuskaupoille, jotka latistivat Stockmannin Herkusta tavallisen S-marketin.

Stockmannin tavaratalon haluttavuutta ja hintalappua onneksi (tai valitettavasti) alentaa yksi seikka. Tavaratalon ainoa käyttömahdollisuus on nykyisellään, eli toimia toimitilana Stockmannille.


Niinpä myöskään velkojien ei kannata päästää tavarataloyhtiötä konkurssiin. Tämä kaksoissidos on ainoa tekijä, joka saattaa vielä kerran pelastaa Stockmannin. Ilman tavarataloyhtiötä rakennukselle ei nimittäin löydy käyttöä, ja sen arvo voi pudota puoleen. Nyt tuo Euroopan toiseksi suurin tavaratalokiinteistö on sekä tavarataloyhtiölle että sen velkojille (ja mahdollisesti myös tuleville omistajille) eräänlainen vankila, jossa on hopeiset kalterit.

Velkojen muuntaminen osakkeiksi taas on luonut velkojille omistajaintressin, eli asettanut heidät samalle puolelle entisten omistajien kanssa, vaikka muutoin vanhojen omistajien ja velkojina yhtiöön tulleiden uusien osakkaiden edut ovatkin ristiriidassa. Yrityssaneerauksessa vanhojen osakkaiden omistus leikkautuu ja putoaa alle puoleen.

 

Tietoinen kuluttaja ja porvarillisuuden performanssi

Olen esittänyt epäilyjä koko brändimarkkinoiden ideaa kohtaan jo teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti (s. 85). Kaupan murroksen myötä on syntynyt tietoinen kuluttaja, joka ei piittaa hirveästi siitä, mitä bokserien kuminauhassa lukee, sillä pois ne kuitenkin riisutaan... Nettikauppa on opettanut kiinnittämään huomiota ostopaikan ja merkkien sijasta siihen, mitä rahalla oikeastaan saa.

Brändiedun menetys Stockmannin tavarataloyhtiölle on joka tapauksessa siinä, että velkaantunut tavarataloyritys ei näytä enää vauraalta.

Stockmannilta ostettiin juuri siksi, että ostopaikka oli vaurauden ja tietysti myös kadehditun porvarillisuuden perikuva. Sieltä ostaessaan saattoi itsekin kuvitella olevansa varakas. Stockmannin paketissa annettu tavara tuntui arvokkaammalta kuin sama tuote osuusliikkeen pakkauksessa.

Enää Stockmannille ei voi mennä teeskentelemään rikasta – eikä toisaalta tarvitsekaan, niin kuin aina ennen, kun myyjäkuningattaret tiedustelivat tavaroiden perilletoimitusta ajatellen, että ”onhan teillä toki auto”. ”Ehei, kun me asutaan ihan tässä lähellä. Tai ky... kyllä meillä on, ja voitteko kuvitella, kuinka hauskaa onkaan, että American Expressimme unohtui juuri nyt meidän Jaguarimme hansikaslootaan? Minä tästä hipsinkin tuonne Armanin osastolle harkitsemaan sopivaa valkokauluksista työ(voimatoimistoonmeno)paitaa.

Enää ei tarvitse feikata äveriästä kehdatakseen ostaa Stockmannilta ja välttääkseen tulemasta nolatuksi, sillä ovat rutiköyhiä itse.

Nyt kun Stockmann toimii tiloissaan hyyryläisenä, se näyttää köyhältä, niin kuin asiakkaansakin, jotka kävelevät koteihinsa Stockmannin kassia kantaen. Paha sanoa, mutta tämän väistämättömän mielikuva-assosiaation vuoksi Stockmannin brändi ei ole enää pelastettavissa, elleivät asiakkaat tai velkojana toimiva pääomapiiri sitä välttämättä halua. Yhtiön suurimmat omistajat ovat jo nyt käytännössä pääomittaneet yritystä yli sadan miljoonan vakuudettomilla hybridilainoilla.

 

Mikä Stockmann-Suomi?

Laitoin kirjoitukseni otsikoksi ”Stockmann-Suomi”, sillä Stockmann on nyt yhtä köyhä, rahaton ja velkainen kuin Suomi ja suomalaiset. Stockmann muistuttaa Suomea kaikessa karuudessaan. Velkaa on, ja lähes kaikki on pantattu tai myyty, lattiaa myöten.

Syynä siihen on poliittisten ja taloudellisten liiderien hölmöys ja suuruudenhulluus, jotka olivat myös Suomen Säästöpankin konkurssin, Soneran tuhon ja Nokian romahduksen syitä.

On jokseenkin surullista havaita suomalaisten suuryritysten ja kansallisten instituutioiden kaatuvan yksi toisensa jälkeen kansainvälisten kapitalistien käsiin. Kaikkia tapauksia on yhdistänyt johdon sokea luottamus internationalismin ideologiaan ja kansainvälisen laajenemisen holtiton halu.

Tavaratalo sinänsä on syvästi ideologinen kulttuuri-ilmiö, joka muodostuu todellisten tai tekaistujen tarpeiden, reifikaation ja imaginaation, niukkuuden ja vaurauden sekä kysynnän ja tarjonnan välisistä suhteista ja niitä leimaavista valtarelaatioista. Tavaroiden taikamaailma ansaitsisi myös sosiologisen ja filosofisen analyysin, mutta en mene tämän kirjoituksen puitteissa enempää siihen.

Liikkeenjohdossa ei tunneta suomalaista yhteiskuntaa eikä ymmärretä ihmisten käyttäytymisen sosiaalipsykologiaa. Ei osata lukea elämää eikä ihmisiä. Siksi Sammot pulahtavat lampiin.

Ehkä jonain päivänä tulee sitten joku Persian prinssi öljystä kiskomine hiilidioksididollareineen ja ostaa Stockmann-konsernin sekä laittaa käyntiin jatkuvan hulabaloon blingikoruineen ja ylettömine Rolls Royce -bileineen. Niinhän kävi taannoin Lontoon Harrods-tavaratalossa, josta voi nykyisinkin ostaa vaikka kamelin.

Harrodsinhan osti vuonna 1985 egyptiläinen laivanvarustaja Mohamad Al-Fayed, jonka Dodi-pojan kyyditsemänä sai prinsessa Dianan taru karun lopun. Kyläkauppiaaksi Thames-joen mutkaan ryhtynyt Al-Fayed myi 2010 Harrodsin hyvällä voitolla Qatarin hallitsijasuvulle (siellä päin poliittinen hallitusvalta ja taloudellinen valta kuuluvat elimellisesti yhteen).

Stockmannin esikuvia ovat Harrods ja NK.
Harrodsin puoti ei ole tosin koskaan pyrkinyt levittämään tarjontaansa muualle maailmaan, vaan se ainoastaan tuo tavaraa eräänlaisen siirtomaaimperialismin merkiksi, samoin kuin Tukholmassa ja Göteborgissa toimiva Nordiska Kompaniet, joka on onnistunut kiillottamaan brändiään toimimalla Ruotsin kuningashuoneen hovihankkijana.

Liikeyritykset tarvitsisivat johtajikseen poikkeuksellisia tyyppejä, joilla on määrätietoinen tahtotila, intohimoinen visio ja kontakti kuluttajiin, siis vähän niin kuin Steve Jobsilla, Ingvar Kampradilla, Kirsti Paakkasella tai Karl Stockmannilla jälkeläisineen oli. Suomessa huolestuttavaa on, että myös politiikassa vallitsee tyhjiö, eikä maamme poliittisessa johdossa ole yhtäkään pätevää johtajaa, jolla olisi esittää minkäänlaista talousfilosofiaa, vaan viihteellisyyden turruttama tajunnan pimennys vallitsee myös politiikan kentillä.

Johtajien ja omistajien tulisi henkilökohtaisesti tuntea ja tavata työntekijänsä, jotta nämä käsittäisivät olevansa persoonallisessa vastuussa suoraan heille ja heidän näyttöpäätteitään kaikkialla.

Kuriositeettina voin muistuttaa, että omassa kotikylässäni toimi vielä 1970-luvulla kahvin ja mausteiden tuoksuinen K-kauppa, jota paketti-Commerilla ajeleva kauppias sanoi ”siirtomaa- ja sekatavarakaupaksi”. Kyltti sopisi nykyisin koristamaan Harrodsin sisäänkäyntiä.

Siellä viimeisen tunnin alennusmyynnit ja joulukarnevaalit tuovat edelleen rahaa, niin kuin Stockmannilla Hullut Päivät ennen. Niiden ydin oli oletus, että lopultakin myös tavallinen rahvas saa laatutavaraa halvalla.

Nämä illuusiot menetettyään Stockmannista on tullut samanlainen köyhyyden ja velkaantuneisuuden perikuva kuin Suomen valtiosta.

Mainittakoon, että tämän kirjoittajalla ei ole pennin jeniä lainaa, enkä ole tai ole ollut Stockmannin osakas. Luovutan nämä kehittämisideat Stockmann-konsernin käytettäviksi ilmaiseksi, sillä ainahan köyhälle lantin laittaa.

---

Huomautus: Tämä kirjoitukseni ei perustu mihinkään ”taloudelliseen yhteistyöhön”, kuten ei blogini yleensäkään, vaan yhteiskunnallisen ja taloudellisen totuuden tavoitteluun. Niissä pysyminen on käsitykseni mukaan myös liikeyritysten oman edun mukaista.


Aiheesta aiemmin:

Hullujen Päivien toimintalogiikka

26. joulukuuta 2020

Muistelmia ja elämäkertoja, omia ja muiden

Jouluna, jolloin aika tuntuu pysähtyvän eikä katse ole vielä uudessa vuodessa, on luontevaa eläytyä menneisiin ja lukea muistelmia ja elämäkertoja. Perehtymiseni alla on ollut kaksi teosta, joista toinen on muistelmakirja ja toinen eräänlainen elämäkerta.

Lääkintöhallituksen entinen ylilääkäri ja Suomalaisuuden Liiton pitkäaikainen puheenjohtaja, dosentti Heikki Tala julkaisi hiljattain omaelämäkertansa, joka koostuu hänen muistelmistaan. Hän laittoi sen tulemaan myös minulle, mistä edelleen kiitokseni!

Teoksen nimi on Kaiken maailman hampaissa, ja onhan hän toki myös ollut. Teosta lukiessani olen voinut palata omiin lapsuuden- ja nuoruudenmaisemiini. Pari asiakohtaa kiinnittivätkin huomioni. Vuonna 1939 syntynyt Heikkihän kävi äidinpuoleisen isoisäni johtamaa kansakoulua Kiikan Talankylässä, ja kirjassaan hän muistelee kokemuksiaan koulun moraalin ylläpidosta näin (s. 25):

”Opettajamme Bruno J. Aalto oli sodassa ollut komppanianpäällikkö ja kuri sen mukainen. Jos syylliseksi todettuja oli kaksi, päitä hakattiin yhteen, jos vain yksi niin päätä iskettiin seinään. Menetelmä oli tehokas, kuri säilyi ja virret opittiin. Erityisellä painolla lauloimme Sibeliuksen kiitosvirttä ’hän säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa’ – olihan opettajan nimi Aalto. Muistan hyvällä hänen evästyksiään elämän matkalle, mutta joillekin saattoi jäädä käsittelyistä henkinen trauma.”

On vaikea ottaa Heikin kokemuksiin kantaa, sillä itselleni ovat jääneet isoisästäni pelkästään myönteiset muistot. Hänen menehtyessään – osittain sotien jälkiseurauksiin – jo 65-vuotiaana olin tosin niin pieni, että kysyin hänen hautajaistensa jälkeen, milloin pappa tulee. ”Ei tule enää koskaan”, vastasi isoäitini.

Sellainen mahdollisuus vallitsi myös sota-aikana, sillä puolisonsa joutui taistelemaan mitä pahimmassa paikassa, Karjalan kannaksen Syvärillä. Muistoina jatkosodasta on edelleen jäljellä esineistöä, joka muistuttaa toisenlaisesta todellisuudesta kuin missä elää tämä yltäkylläisyyden maljaansa tyhjäksi hörppivä sukupolvi, joka saa maksettavakseen edam-sukupolven tekemät runsaat valtionvelat. Sodan todellisuudesta kertovat edelleen kaiverruksilla koristellut ammusten hylsyt ja hylkytavarana mukaan poimitut venäläiset posliiniomenat ja taskukellot. Ne kertovat Samsungeja lahjapaketeista kuoriville, millaista tuo aika oli.

Talankylä muodosti Heikin kuvauksesta päätellen samanlaisen Gemeinschaft-tyyppisen perinneyhteisön kuin Emmanuel Le Roy Ladurien kirjassaan kuvailema ranskalainen kylä Montaillou. Kiitokseni Heikille poliittisen korrektiuden välttämisestä, sillä hän tilittänee näkemyksiään rehellisesti, mukana maininnat enostani Tapiosta, josta tuli sittemmin opetusneuvos ja koulutoimenjohtaja moneenkin kuntaan ja kaupunkiin, viimeksi Porin suunnalle.

Sota-aikaan teki mieleni palata vain eläytyäkseni tuon ajanjakson erilaisuuteen. Luulen, että virsien loilottaminen kouluissa johtui siitä, että sukulaiseni ovat olleet perin musikaalisia, ja myös isoisäni veljestä tuli sukumme kenties hupaisin neuvos, musiikkineuvos. Toivon, että yhtään neuvosta ei enää tule, sillä muuten tuloksena on neuvosten liitto. Neuvoksia olikin takavuosina niin kuin nykyaikana tohtoreita, ja jokainen ilmaan heitetty kivi humahtaa hatusta läpi osuen jonkun päänuppiin. Omassa tapauksessani onnekasta on ollut vain se, että kahdesta väitöksestäni ei tullut yhtään ylimääräistä tohtoria.

Oma kansallismielisyyteni ei välttämättä ole mitään sukuperua. Enemmän yhteistä voi löytyä filosofiasta. Vaarini kävi kasvatusopillista seminaaria J. E. Salomaan aikana ja suhtautui kuulemma melko myrkyllisesti Eino Kailan universalistisiin tiedeihanteisiin, joita hän piti kylminä ja kyynisinä. Hänen oma lujuutensa puolestaan oli lempeyttä, kuten runoilija sanoisi.

Usein jälkeläiset myös kääntyvät isiensä opetuksia vastaan, mutta sen verran minussa on isoisän moraaliverta, että pidän vääränä pilata erästä tämän maan tunnustettua ulkopoliittista saavutusta. Se on, että maassamme ei ole syviä etnisiä ristiriitoja, niin kuin vaikkapa Virossa.

Siksi pidän välttämättömänä karkottaa, käännyttää tai palauttaa tästä maasta tänne pyrkivät tai saapuvat rikoksen tekijät, ja tämän sanon moraalifilosofian ja sosiaalipsykologian asiantuntijanäkökulmasta enkä mistään ahtaasta ja muodollisesta juridisesta näkökulmasta. Sellaiset juristinäädät, jotka ”perusoikeuksiin” vedoten vaarantavat omien kansalaistemme perusoikeudet, pitäisi lähettää suojattiensa perään. En tietenkään tarkoita, että heidänkään lävitseen pitäisi konekiväärillä laskea, mutta heidät tulisi saada ymmärtämään, mitä he oikeastaan tekevät kansainvälistä lakiläppää lukiessaan ja EU-papereita pyöritellessään.

Heikki Tala kirjoittaa elävästi (s. 23) myös suhteestaan Mannerheimin syntymäkotiin Askaisten Louhisaareen, joka oli sukunsa omistuksessa vuosina 1903–1961. Nykyisin se on valtion omaa. Olisi Heikki mennyt naimisiin mutsini kanssa, joka on samaa vuosikertaa kuin hän, niin ties kuka olisi tuon kartanon herra.

Mutta niin hän ei tehnyt. Lähetti vain terveisiä äidilleni, ”jos vielä elää”. Kyllä hän elää, tosin vanhuudenheikkona 81-vuotiaana. Jo muutama vuosi sitten sain äidiltäni sydäntä särkeviä kirjeitä siitä, kuinka häikäilemättömän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi olen joutunut tiedeyhteisössä, joka omankin näkemykseni mukaan on mielivaltainen, mätä ja älyllisesti löysä. Kunpa nuo vihervasemmiston punikkifasistiset sissit ymmärtäisivät hyvän sään aikana lopettaa mätkimiseni, ihan vain armahtaakseen viattomat lähimmäiseni enemmältä huolelta sekä säästääkseen sivulliset kidutukseltani, jota on varmaankin ollut irvokasta katsella.

En sano näin puolustaakseni itseäni, sillä tiettyyn erilaisuuteeni liittyvä pressure proof on tehnyt minusta järkkymättömän pieniä vastoinkäymisiä kohtaan ja myös periksi antamattoman itseäni tyhmempiä vastaan, joten en pelkää mitään. Samasta syystä halveksun niitä vihervasemmistolaisia kitisijöitä, jotka marisevat aina vain tasa-arvoisemman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan perään. Kun itse olen joutunut käymään omaa kolmekymmentävuotista sotaani tuota yliopistojen Punaista Armeijakuntaa, Suomen surkeaa taloudenhoitoa, median valheellisuutta ja luonteettomia, matalamielisiä sekä persoonattomia filosofeja vastaan, en voi pitää syntymädemarien hyvinvointidivaaneilta kuuluvaa kverulatoriaa ja Taffel-sipsien sekaista mussutusta perusteltuna.

Talousasioista tärkeintä osaa en muuten oppinut Tampereen yliopiston taloudellis-hallinnollisessa tiedekunnassa, jossa luin alun perin filosofiaa ja julkisoikeutta, vaan omalta isältäni, jolta on peräisin sukunimeni. Hän taas on ollut ikänsä kaiken kunniallinen pankkimies, korkeassa iässä jo hänkin. Olen siis ylpeä tavallisista suomalaisista sukujuuristani, joihin on liittynyt urheaa ponnistelua perheen elättämiseksi, sedan-mallisia perheautoja ja tarkkaa talouden pitoa, jossa ei tavoitella kaikkea, mitä halutaan, vaan tyydytään siihen, mikä on välttämätöntä. Perheen elatuksen kaltaiseen urotekoon en ole itse ryhtynyt. Miksikö? Siksi, että minulla on elämäntehtävä.

Mutta näin on tultu jo kauaksi Heikki Talan muistelmista. Luin kyllä kirjan loppuun, koskien myös hänen autojaan Triumph Heraldista Renault Lagunoihin, Subaru Legacyihin ja muihin tämän ajan leguaaneihin ja talismaanehin. Vielä sivulta 168 alkava toiminta Suomalaisuuden Liitossa ja siellä tehtävä kielipolitiikka sai huomioni, mutta kirjan loppupuolen hammaslääketieteelliset kartat ja kuviot eivät enää jaksaneet minua sillä tavalla kiinnostaa, vaikka myös ”fluorisodasta” minulla on omakohtaisia kokemuksia. Värikäs on joka tapauksessa Talan kansainvälinen ura, ja varmaan osaksi hänen ansiotaan on, että minullakin on ehjät hampaat!

Menen sitten aivan toiseen asiaan.

Kun Perussuomalaisten historioitsijaksi ryhtynyt Lauri Nurmi julkaisi Jussi Halla-ahoa käsittelevän elämäkertateoksen, huomioni kiinnittyi kolmeen seikkaan.

Ensinnäkin (1) valtavirtamedia poimi teoksesta vain erään lillukanvarren. Lehdet kiinnittivät huomion teoksessa mainittuun yksityiskohtaan: väitteeseen, että Halla-aho edustaa ”antisemitismiä” mielipidekirjoituksissaan. Nurmi ja hänen äänenvahvistimenaan toimiva valtamedia viittasivat Halla-ahon taannoisiin teksteihin, joissa hän mainitsi, että juutalaisten kansanmurha eli holokausti ei jaksa erityisemmin kiinnostaa häntä, kun maailmassa on tehty monta muutakin kansanmurhaa, niin Venäjällä, Afrikassa kuin Kauko-idässäkin.

Kirjan käsittely mediassa oli samanlaista kuin oman tutkimukseni Totuus kiihottaa raatelu: huomio pyrittiin kiinnittämään vain yhteen marginaaliseen yksityiskohtaan. Halla-ahon tapauksessa esiin nostettiin oletettu ”juutalaisvastaisuus”, ja omassa tapauksessani kirjaani mustamaalattiin kuvitellulla ”naisvihamielisyydellä”. En näkisi, että kummallakaan tendenssillä olisi minkäänlaista relevanssia suomalaisessa nykypolitiikassa, ei edes vaikka media kuinka niitä toivoisi, mutta medialle onkin ilmeisesti tärkeintä vain murjoa.

Asioiden ydinhän ei ole siinä, mitä ajatellaan historian kansanmurhista (melko karkea nosto nyky-Euroopan poliittiseen diskurssiin). Kenties Halla-aho ei ole saanut kyllin selvästi esiin sitä, mitä hän omalla turhautuneisuudellaan tarkoitti. Asioiden ydin on siinä, mitä jatkuvalla holokaustin kauhistelulla ja museorasimista muistuttamisella ajetaan nykyisessä valtamediassa. Kansanmurhia karsastelemalla yritetään uskotella Euroopan kansalaisille, että kaikenlainen maahanmuuton ja vierasväkivallan vastustaminen muka on uusi holokausti. Kansanmurha onkin ehkä tapahtumassa, mutta jihadistisen terrorin uhreina ovat olleet etupäässä länsimaiden kansalaiset.

Halla-aho joutui myös kinastelemaan Ylen TV-ohjelmassa Kepun Annika Saarikkoa vastaan, jonka mäkätyksessä ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ei ollut lainkaan pohdittu, mitä nämä filosofisesti monitulkintaiset käsitteet pitävät sisällään ja kuka maksaa toisten kansakuntien elatuksesta kertyvät laskut. Saarikon vallankumoksellisessa retoriikassa, johon kuuluvat ”tinkimättömyys” ja useat muut ehdotonta erimielisyyttä ilmaisevat käsitteet, näkyvät vain ajattelemattomuus ja puolivillaisuus, ja siinä kumisevat ne tyhjät tynnyrit.

Kun ”maahanmuuton kuluista säästäminen ei Saarikon mukaan vaikuta aina loppuun asti mietityltä” (Ylen uutinen), Halla-aholta vaadittiin huomattavaa taiteellista silmää ollakseen huomaamatta, että perussuomalaisten ihmisten ihmisarvoa polkevien tanttojen kanssa ei voida päästä mihinkään yhteistyöhön, ei myöskään ennen kuin sensuuriministeri suostuu siirtymään pois istumasta oman kirjani päältä. Yhteistoiminta näyttää olevan yksinkertaisesti mahdotonta heidän älyllisen rajoittuneisuutensa ja pienimielisyytensä vuoksi. Kepun ainoa toivo istua hallituksessa Perussuomalaisten kanssa on, että toiselta puolelta vastaan tulee joku Paavo Väyrysen tapainen realisti ja rationalisti.

Toinen (2) huomio koskee Nurmen kirjan tapaa käsitellä kohdettaan objektivoivasti. Kun Halla-aho ei myöntänyt kirjoittajalle haastattelua, hän samalla pidätti kirjoittajalta mahdollisuuden käyttää kohdettaan pelkkänä kumileimasimena, jolla olisi lunastettu muka-oikeutus kirjassa sanotulle.

Olikin viisasta kieltäytyä tukemasta kuvainraastoa, jollaista kaikki perussuomalaisia koskeva käsittely mediassa on. Hullunkurisella tavalla Nurmi kaupitteli sittemmin kirjaansa Akateemisessa Kirjakaupassa omalla singeerauksellaan varustettuna. Hän kai ajatteli, että teoksen päähenkilö toimikoon jalustana patsaalleen.

Kolmas (3) huomioni koskee teoksen informatiivisuutta. Varsinkin kirjan alkupuolella on kiinnostavaa tietoa Halla-ahon lapsuudesta ja nuoruudesta. Niiden kaivelu tuntuu tosin urkinnalta. Joka tapauksessa kirja vaatii korjaamaan Halla-ahosta monilla vihervasemmiston vihapuhealustoilla, myös Wikipediassa, esitettyä disinformaatiota. Kirjan mukaan Wikipediassa (elokuu 2020) Halla-aho esitettiin alkoholisoituneen yksinhuoltajaperheen lapsena Tampereen elementtilähiöstä, kun toisella tapaa katsoen hän onkin pohjalaisen virkamies- ja pappissuvun vesa ja ylioppilas yhdeksännessä yhtäjaksoisessa polvessa!

Wikipediassa on muutakin vikaa kuin pelkkä puolueellisuus, epätasaisuus, alkuperä- ja lähdeongelmat sekä yleinen epäluotettavuus. Kirjoitin niistä mediatutkimukseni luvussa 15.3. Sama ongelma koskee myös Lauri Nurmen kirjaa. On epäreilua, että elossa(kaan) olevat ihmiset eivät voi itse vaikuttaa siihen, mitä heistä esitetään tietona julkisesti niin kirjoissa, lehdissä kuin sähköisessä mediassakin.

Tieteen ja historiankirjoituksen etiikka vaativat, että asiat pitäisi kysyä ihmisiltä itseltään. Journalistin etiikka ei tällaista edellytä, jos asiat muutoin tiedetään. Siksi Nurmen kirja onkin alaotsikkonsa mukainen: ”epävirallinen elämäkerta”. Autorisoitu elämäkerta puolestaan olisi sellainen, jonka kohde itse tarkistaa ja hyväksyy.

Olen ratkaissut ongelman kirjoittamalla omaelämäkerran. Jo vuonna 2008 julkaisin akateemisen elämäkertani nimeltä Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentiltä. Elämäkerta kun on syytä kirjoittaa mieluummin ajoissa kuin liian myöhään. En siis ole vältellyt lentävän lauseen totuutta, että muistelmien kirjoittaja voi valehdella, mutta omaelämänkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.

Ehkä pitäisi vielä kirjoittaa poliittinenkin omaelämäkerta, kun asiat ovat sopivasti kesken ja niihin voi vielä vaikuttaa. Toisaalta joudun kysymään, miksi kirjoittaa enää mitään, kun aiemmatkin kirjani ovat useimmilta lukematta ja teoksiani kunnioitetaan sensuurilla.

23. joulukuuta 2020

Joulun kuvasto

Helsingin Sanomien Teema-liite eläytyi itsenäisyyspäivän tunnelmaan vihervasemmistolais-feministisen agendansa mukaisesti ja julkaisi joulun alla niteen 5/2020, jossa valistettiin sosiaalisen konstruktionismin hengessä, että Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela siis se hyvä upseeri oli vain ”kollektiivisen alitajunnan haavekuva”. Saman lehden mukaan Väinö Linna ”lavastettiin työläiskirjailijaksi”.

Kollektiiviseen tiedostumattomaan viittaaminen vihjaa, ikään kuin Hesarin toimittajat ymmärtäisivät jotakin Carl Gustav Jungin kehittelemästä psykoanalyysista. Kuitenkin jo lähtökuopissa meni vikaan: psykoanalyyttisessa teoriassa suositellaan käyttämään käsitettä ’tiedostumaton’ käsitteen ’alitajunta’ sijasta, sillä tajunta ei ole yläpuolella eikä alapuolella, ja tiedostumattomuus on passiivista (siitä muotoilu ”tiedostumaton”  ei ”tiedostamaton”).

Tavallaan jokainen romaanin hahmo voi olla ”kollektiivisen alitajunnan” tuote, sillä jokainen heistä on enemmän tai vähemmän fiktiota. Todellisiakin henkilöitä romaanissa vilahtelee, kuten Antti Rokka, jonka Linna sanoi jo vuonna 1955 olleen sakkolalainen pienviljelijä Viljam Pylkäs, mutta hänkin monin tavoin muunneltuna. Hesarin viisastelulla lienee tarkoitus jälleen kerran todistella, että Suomea sydämestään puolustaneiden hyvyys oli vain haaveiden havinaa ja idealisoitua kuvitelmaa, eikä mikään ole todellista.

Juuri sillä tavalla asioita on opetettu yliopistojen vihervasemmistolais-feministisillä kirjallisuuden tutkimuksen laitoksilla. Oppimestareina on käytetty äärivasemmistolaisten teoreetikoiden mielipiteitä, kuten Benedict Andersonin teosta Kuviteltu yhteisö – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Käsittelin asiaan liittyviä ajatusvirheitä teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä sivuilla 124125.

Sen voin joka tapauksessa varmentaa, että Tuntemattoman sotilaan kommunisti Lahtinen ei ollut vain ”kollektiivisen alitajunnan” tuote vaan kyllä hän oli ihan oikean kollektivismin tuote.

Entä Teema-liitteen väitteet Väinö Linnan lavastamisesta työläiskirjailijaksi? Pelkkää puppua. On sivumennen sanoen hämmästyttävää, millaisella innolla valtamedia on omaksunut useita kirjoituksissani toistamiani käsitteitä oman diskurssinsa osaksi. Olen käyttänyt tavan takaa muun muassa lavastamisen käsitettä puhuessani median tavasta harhauttaa lukijoita; viimeksi silloin kun Helsingin Sanomat yritti lavastaa minusta naisvihaajaa peittääkseen mediakritiikkini todellisen sisällön. Ja nyt Sanomissa sanottiin, että Linna lavastettiin lukijoille.

Väinö Linnaa ei lavastettu miksikään, vaan hän oli työläiskirjailija ja työväenluokkaisista oloista lähtöisin. Urjalassa lapsuutensa viettänyt isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1909, muisti aikoinaan kertoa kansalaissodasta sen, että punaisten kerätessä seutukuntalaisilta aseita pois, oli myös hänen kotinsa porstuaan astunut punaisella hihamerkillä varustautunut komennuskunta, jota johti Vihtori Linna, Väinö Linnan isä.

Oli kysynyt talon isännältä, mitä aiot naulakossa roikkuvalla pienoiskiväärillä tehdä. Ja oli saanut vastauksen, että joskus ammun sillä sian, joskus lehmän ja toisinaan päästän päiviltä koiran. ”No pidä sitten pössykkäsi, et kai sinä sillä ihmistä ammu”, oli Linna tokaissut. Aseen haltija kun oli puolueeton ja sellaisena pysyi kansalaissodan yli.

Työväenluokkainen tausta ulottuu Väinö Linnan lapsuusvuosista hänen sotakokemuksiinsa ja romaaneihinsa. Olisi hullunkurista väittää muuta. Tieteellisen kunnianhimon vallassa tehtyjä päättömiä esityksiä kohtaa silloin tällöin, sillä tutkimusta pidetään informatiivisena, kun se on yllättävä ja epäennustettava. Tutkijan kuuluisuus ja rahavirrat kasvavat muiden korjatessa virheitä.


Ostakaa Obamaa

Kritisoin teoksessani Totuus kiihottaa sanomalehtien lisäksi myös kustannus- ja kirjakauppaporrasta. Arvostelin kirjakauppojen tapaa rahdata rekkalavoittain omien kirjoittajasuosikkiensa teoksia myymälöiden sisäänkäynneille. Feministien hallussa olevassa kustannus- ja kirjakauppakartellissa ilmeisesti ajatellaan, että tarjonta luo kysyntää ja tuputus tukkii suut. Kustannusyhtiöiden omistamassa Suomalaisessa Kirjakaupassa näköjään tiedetään, mikä myy. 

Kirjakaupan vaalimainos 8 vuotta myöhässä.

Niinpä Suomalainen Kirjakauppa on laittanut sisäänkäynneilleen ajankohtaisen mainoksen Barack Obaman elämäkerran ilmestymisestä. Näin Obama saapui ajallaan kuin joulupukki vappujuhliin ja sanoi ”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!”

Kiinnostaako tuo nyt enää ketään, sillä Tiernapojathan kiellettiin Stockmannilla jo? Paljon enemmän lukevaa yleisöä luulisi kiinnostavan, mitä sanottavaa Donald Trumpilla olisi, sillä media murjoo häntä jatkuvasti, eivätkä hänen omat näkemyksensä ole päässeet esille kuin Twitterissä. Juuri siksi hän esiintyykin siellä, kun muita henkireikiä ei ole jätetty.

Trump on kyllä kirjoittanut toimittajiensa editoimina muutaman kirjan, joita ei ole tietääkseni liioin suomennettu vallitsevan informaatiosodan merkiksi. Sen sijaan Obaman elämäkerta on kuin asetoimitus monikulttuuriseen infosotaan. Hänen kirjansa ilmeisesti tarvitsee mainostamista, sillä muuten sitä ei osta kukaan. 

Oma teokseni taas sensuroitiin täysin ilman perusteita ja tieteen sekä sananvapauden vastaisesti, mutta muuten se olisi myynyt todennäköisesti noin kymmenentuhatta kappaletta. Tappio itselleni on varovaisestikin arvioiden noin viisi euroa niteeltä, eli viisikymmentätuhatta euroa. 

Mainetappio sensuurin harjoittajille itselleen ja suomalaiselle tieteelle on rahassa mittaamaton. ”Toimittajien vainoamisesta” muutamat feministit jaksavat kyllä länkyttää, ja valtamedia sallii tuota kähinää enemmän kuin bittiavaruuteen mahtuu. Mutta tiedevainot ja tutkimustoiminnan ahdistelu painetaan villaisella, mikä on merkki tiedepoliittisten sortotoimien vakavuudesta.


Monikulttuuri-ideologian mannekiinit

Joulun kuvastoon kuuluu kirjakauppojen vaalimainoksessa olevan Obaman lisäksi myös rättikauppa H&M:n monikulttuuri-ideologinen pysäkkimainos. Mainoksessa keekoilee rastaukkainen people of colourin edustaja sylissään vitivalkoinen lapsi. Tämä ei tee H&M:stä uutta Benettonia, vaikka esikuva onkin selvä.

Mitä tämä tarkoittaa?

Rastatukka ja valkoinen pienokainen ovat asemoidut kuvaan tavalla, jolla etnisesti erilainen esitetään lapsen suojelijana ja lapsi täysin hänen armoillaan olevana. He katsovat yläviistoon ikään kuin toiveikkaasti tai torjuen sieltä päin tulevaa uhkaa. Kuvan tarkoitus lienee ohjata katsojaa ajattelemaan, että lapsen ollessa rastafarista täysin riippuvainen, hän tietenkin tekee lapselle jotain hyvää: suorastaan huolehtii hänestä ja takaa hänen hyvinvointinsa, vaikka ei ilmeisestikään ole tämän biologinen isä.

Koska katsojalla on vahva motiivi ajatella lapsen parasta, hänelle luodaan motiivi samastua rastatukkaiseen ja sitä kautta ohjautua ajattelemaan, että maahanmuutto on ihanaa, sillä se pelastaa lapsemme pahoinpitelyiltä, raiskauksilta ja pahoilta suomalaisilta miehiltä, jotka hylkäävät lapsensa juuri niiden maahan tulleiden hyvyyden lähettiläiden käsiin, jotka kantavat vastuun suomalaisten ihmisten elatuksesta.

Eivätköhän ainakin feministit ryntää nyt kiittämään mainoksen hellyttävyydestä omassa hormonipurskeiden ohjaamassa älynvaelluksessaan ja juokse täyttä laukkaa rättikauppaan avaamaan kukkaronsa. Mutta mihin kyseistä mainosta tarvitaan, kun pääosassa ei ole mikään vaate eikä hintalappu? Mitä mainoksella koetetaan väittää tai ilmaista? Onko tarkoitus osoittaa jotakin epätodeksi tai vakuutella jonkin ideologisen väitteen puolesta?

Nähdäkseni kyseessä on pelkkä monikulttuuri-ideologinen propaganda. Se osoittaa, että liikeyritykset pyrkivät tekemään politiikkaa sekä muokkaamaan asiakkaidensa ajatuksia kuluttajilta kiskomillaan rahoilla. Sama näkyy myös firmojen tavassa sisällyttää tuotteiden hintoihin kehitysapukuluja ja ilmastonsuojelumaksuja sekä pyrkimyksessä upottaa asiakkailta perimiään maksuja omaan hyväntekeväisyyteensä.

Toisella kädellään nämä moraaliposeeraajat hyödyntävät lapsityövoimaa ja alipalkkausta ja toisella kädellään silittelevät imagoonsa tulleita ryppyjä ja epäilyksiä siirtomaaimperialismista, joka jatkuu edelleen globaalin kapitalismin muodossa. Tämä osoittaa, kuinka ohut tiedostavien ja eettisesti valveutuneiden kuluttajien ja tuottajien eetos on tavaraketjussa, kun vakaumuksellisesti vihervasemmistolainen nuoriso vetää muotikuteet päälleen ja lentää sitten Balille ilmastonmuutoksen vastaiseen mielenosoitukseen.

Tuo ilmastopolitikointi ja monikulttuuri-ideologia ”suvaitsevuuden” vaatimuksineen ja maasta toiseen hyppimisen ihanteineen ovat ristiriitaisia ja läpimätiä ajatussuuntauksia. Ne tuovat mieleen 1970-luvun, jolloin jokaisen piti olla ”rauhanpuolustaja”, jotta Neuvostoliitto voisi valloittaa ydinsodan uhallaan koko maapallon ja romuttaa itsenäiset kansallisvaltiot.

17. joulukuuta 2020

Tasa-arvopolitikoinnin tärähtäneisyys

Ilta-Sanomat ja Taloussanomat julkaisivat muutama päivä sitten tasa-arvopoliittisen tendenssijutun, jonka mukaan naisten ja miesten ansiotuloissa on huomattava ero miesten eduksi ja naisten tappioksi. Vertailussa tarkasteltiin työeläkettä kerryttävien palkkatulojen keskiarvoja eri ikäkausina, ja uutinen perustui Eläketurvakeskuksen selvityksiin.

Sanomien kirjoitus antoi jälleen näyttöä siitä, kuinka tasa-arvopoliittisella tarkoitushakuisuudella johdetaan lukijoita harhaan sekä vääristellään tutkimustuloksia.

Tasa-arvopoliittisen vertailun kohteena eivät pitäisi olla sukupuolten keskimääräiset ansiot eri ammattiryhmissä vaan sukupuolten eri ammattiryhmissä saamat tulot suhteutettuina tehtyihin työtunteihin. Miehet tekevät enemmän työtunteja kun naiset, joten heidän suuremmat tulonsa ovat oikeutettuja tasa-arvopolitiikan näkökulmasta.

Kun tutkimusta tehdään näin, havaitaan, että naiset ja miehet ovat saaneet pitkään Suomessa hyvin tarkalleen samaa palkkaa. Tällä tavoin asiaa selvitti tilastotutkija Pauli Sumanen vuonna 2009 julkaisemassaan kirjassa Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä.

Hän on tänä vuonna julkaissut myös kaksi aihetta käsittelevää jatkotutkimusta, joissa hän ajantasaistaa tuloksiaan. Pääotsikkona on ”Kun naisen euro on 76 senttiä, niin miehen euro on 75 senttiä”. Osan yksi (1) alaotsikkona on ”Tasa-arvoinen palkkaerotutkimus” ja osan kaksi (2) otsakkeena ”Palkkaeropolitiikkaa”. Julkaisut voi ladata täältä.

 

Ansiotason ja palkkatason ero: kriteerinä tulojen suhde työtunteihin

Sumasen mukaan virheellinen käsitys naisten heikommasta palkkauksesta johtuu siitä, että ei ole eritelty ansiotason ja palkkatason eroa. Mediassa vertaillaan paljon sukupuolten keskiansioita mutta unohdetaan tulojen suhde työsuoritteisiin, muun muassa tehtyihin työtunteihin. Tilanne on nykyisin miehille tappiollinen, mikäli otetaan huomioon tehdyt työtunnit.

Ensimmäisen osan johtopäätöksissä sivulla 112 Sumanen sanoo näin: ”Palkansaajanaisten ansiotaso on noin 76 % palkansaajamiesten ansiotasosta. Palkansaajamiehet saavat normaalina työaikana normaaliolosuhteissa tehdystä samansuuruisesta tunnin työpanoksesta 75 senttiä bruttona ennen verotusta ja 68 senttiä nettona pankkitililleen palkkaa ja eläkettä, aina kun naiset saavat euron. Palkansaajamiesten palkkataso on 75 % palkansaajanaisten palkkatasosta. Tämä palkkavertailu on tehty koko elämänkaaren ajalta, asevelvollisuusaikana tehdyt maanpuolustustyötunnit huomioituina, palkkana ja eläkkeenä samansuuruista tasa-arvoista tunnin työpanosta kohden.

Tutkimuksesta selviää, että naisilla ei pitäisi olla valittamista koskien palkkaustaan työelämässä. Median toistama jatkuva narina ”naisten heikommasta palkkauksesta” onkin tuettu vain sen varaan, että ei ole huomioitu tulojen riippuvuutta tehdyistä tunneista. Ei ole myöskään huomattu palkkauksen riippuvuutta työtehtävien vaativuudesta, tuottavuudesta ja koulutuksesta.

Valtamediassa on tendenssitutkimuksiin tukeutuen annettu täysin harhaanjohtava kuva palkkapolitiikan tilasta. Taustalla on feministien jatkuva läksytys ja miehiin kohdistama syyllistäminen, jonka tavoite lienee kerjätä aina vain parempaa asemaa naisille.

Sumasen tutkimukset ovat erinomaisia samasta syystä kuin Pauli Vahteran ja Samuli Salmisen selvitykset maahanmuuton kustannuksista, toisin sanoen argumentaation vastaansanomattomuuden vuoksi. Ehkä juuri siksi ne eivät kelpaa valtamedialle eivätkä kustantamoille, jotka ovat vihervasemmistolaisten feministien hallussa.


Tulojen suhde työmarkkinatilanteeseen, työn tuottavuuteen ja vaativuuteen

Sumasen laskelmien ohella voidaan huomauttaa, että juridiikan näkökulmasta palkkasyrjintä on käynyt mahdottomaksi, sillä se on ollut jo pitkään laissa kriminalisoitu. Näin ollen työnantajilla ei liene mahdollisuutta harjoittaa palkkasyrjintää sukupuolen perusteella. Käsittääkseni Suomessa samapalkkaisuus on yhteiskunnalliseksi käytännöksi vakiintunut pääsääntö.

Edelleen: jos palkkasyrjintä olisi mahdollista ja naiset (tai miehet) voisivat myydä työvoimansa halvemmalla, siitä seurasi, että edullisemman tarjouksen työnantajalle tekevä sukupuoli voisi valloittaa enemmän työpaikkoja. Näin työvoimansa halvemmalla vapaaehtoisesti myyvä sukupuoli tulisi käyttäneeksi valtaa työmarkkinoilla, eikä asiaa voitaisi nähdä vain työnantajan harjoittamana syrjintänä; mahdollisesti vain omana itsesyrjintänä.

Ja edelleen: vaikka miesenemmistöisillä aloilla maksetaankin korkeampaa palkkaa kuin naisten hallitsemilla aloilla, tämä ei ole välttämättä seuraus syrjinnästä vaan työn erilaisesta tuottavuudesta tai vaadittavasta koulutuksesta.

Niinpä se, että tyypillisellä miesenemmistöisellä alalla, kuten rakennusten suunnittelussa, maksetaan insinööreille ja arkkitehdeille korkeampia palkkoja kuin naisenemmistöisellä alalla (esimerkiksi kirjastonhoitajille), on seuraus siitä, että rakennusteollisuudessa työ tuottaa enemmän taloudellisesti vaihtokelpoisia arvoja markkinoille. Näin ollen erilainen palkkaus on mahdollista ja oikeudenmukaista. Lentäjille (miesenemmistöinen ala) taas maksetaan enemmän kuin lentoemännille ja stuerteille (naisenemmistöinen ala), koska ohjaamossa vaadittava koulutus on pitempi ja vaativampi, ja vastuu painaa eri lailla.

Kaikki ihmiset voivat kuitenkin hakeutua haluamilleen ammattialoille ja koulutukseen vapaasti, joten asiaan ei liity syrjintää, eikä valittamista pitäisi olla.

Narratiolla naisten palkkasyrjinnästä pyritään peräämään naisille aina vain suojatumpaa asemaa työelämässä ja luomaan mielikuvaa miehistä syrjinnän aiheuttajina. Naiset toimivat jo nyt paljon useammin turvallisissa toimistotehtävissä kuin vaaroja sisältävissä ammateissa, kuten rakennuksilla.

Sanomien juttu ja sen takana oleva tutkimustoiminta antavat näyttöä siitä, että jatkuva ruikutus naisten syrjinnästä ja tasa-arvon puutteesta on nykyisessä yhdenvertaiseksi höylätyssä yhteiskunnassamme pelkkää poliittista harhautusta, jonka takana ei ole mitään objektiivisesti osoitettua. Korostan, että tämäkään argumentaationi ei edusta minkäänlaista naisvihaa vaan paljastaa tosiasioita, joita peittelemällä on saatettu edustaa eräänlaista miesvihaa.

Vallitsevassa normatiivissa miesten ei pitäisi kuitenkaan mainita asiasta, sillä muuten saa median vesikauhuiset vaahdot naamalleen, vaan jokaisen pitää vain partaansa purren hyväksyä se, että keskiajan historia inkvisitioineen ja index librorum prohibitorumeineen tulee hänelle tutuksi. Myöskään uskonpuhdistus miesasiamieheksi ryhtymällä ei auttaisi mitään, sillä siitä tulisi vain käänteistä feminismiä, eli vallan käyttöä, josta tosin syyllistetään nytkin vain miehiä.


Tasa-arvo ei ole filosofiassa itseisarvo

Poliitikkojen jankutuksessa tasa-arvosta jonkinlaisena supernormina tihentyy vihervasemmistolaisen vallankäytön pimeä ydin. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta hoetaan kaikkialla ja syrjinnästä jaksetaan keuhkota, mutta sitä, mitä nämä ilmiöt ovat, eivät pohdi juuri muut kuin me filosofit. Ja kun me niin teemme, tulee joku poliitikko ja julistaa tyhjät tynnyrit kumisten, että niin ei saisi tehdä ja ottaa rahoituksen pois, kuten kirjani Totuus kiihottaa julkaisijalta, Suomen Perustalta. 

Kyseinen tutkainta vastaan potkiminen sinänsä on tieteellisen vapauden ja sananvapauden pahoinpitelyä ja edustaa tiedepoliittista syrjintää sekä tutkimustoiminnan häirintää. Hullunkurista on, että vihervasemmisto vetoaa kaksiarvoiseen sukupuolieroon aina kun on tarkoitus puolustaa naisten etuja, mutta muissa yhteyksissä feministit kiistävät kaksiarvoisen sukupuolieron ja väittävät sukupuolia olevan toistakymmentä.

Kuriositeettina voidaan lisäksi huomauttaa, että nykyhallituksen oma kokoonpano on tasa-arvolain vastainen, sillä sukupuolten edustussuhteet eivät noudattele laissa määrättyä vähemmistökiintiötä vaan ovat naisille voitolliset. Miesten tappioksi. Tosin kiintiöinti sinänsä on moraalifilosofian vastaista, sillä sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden (erotuksena pelkästä tasa-arvosta) pitäisi olla sitä, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Tosin tämä perustuu todistamattomaan oletukseen, että sukupuolten ominaisuudet ovat kaikkin tehtäviin yhdenvertaisia ja samanlaisia.

Niinpä voidaan huomauttaa, että tasa-arvo ei ole itseisarvo, sillä yksilöiden ominaisuuksilla on väistämättä erilainen arvo yhteiskunnassa. Samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvo johtaisi arvoerojen kieltämiseen ja sitä kautta yksiarvoisuuteen, eli totalitarismiin. Mikäli tasa-arvon hokeminen olisi tieteellinen ansio, kuten ministerit näyttävät ajattelevan, pitäisi Tuure Boeliuksen olla filosofian professori, mutta aivan näin ei asia vielä ole.

Arvon käsite sinänsä on hierarkkinen, ja etiikka nimenomaan vaatii arvoerojen tekemistä, toisin sanoen kykyä erottaa paremmat asiat huonommista. Ihmisarvoa puolestaan voidaan pitää itseisarvona, mutta se on sisältä ontto, ja ongelmat alkavat määrittelykysymyksestä, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon takeet eri puolilla maailmaa. Kantilainen välineellisen kohtelun kielto sisältää myös sen, että jokainen on vastuussa ensisijaisesti omasta ihmisarvostaan, jota ei pitäisi kohdella välineenä.


Sukupuolten tasa-arvosta valittamalla peitellään muuta epäoikeudenmukaisuutta

Tasa-arvolla tykittämisen tarkoituksena voi olla myös tahallista huomion kiinnittämistä mikroskooppisen pieniin ja vähäpätöisiin ongelmiin, jotta ei huomattaisi suurempia vääryyksiä.

Suomen ongelmahan ei ole naisten palkkatasa-arvo lainkaan vaan tulorepeämä, joka koskee huono- ja hyvätuloisia aivan riippumatta heidän sukupuolestaan. Monessa Euroopan maassa ei ole enää jäljellä kuin 1000 euron kuukausipalkkaisia ja toisaalta noin 10 000 euroa tai enemmän kuukaudessa ansaitsevia maria ohisaloja ja muita kaukovarjostinten aaveita.

Nämä maat ovat köyhiä, ja sen merkiksi keskiluokka puuttuu kokonaan. 

Oikeasti keskiluokka ei puutu, sillä ihmiset ovat jäljellä. Mutta heidän työpaikkansa ja asuntonsa ovat entistä useammin kansainvälisten kapitalistien ja suuryritysten hallussa. Heille maksetaan entistä vähemmän, ja heiltä kiskotaan entistä enemmän. Myös Suomesta on tulossa riiston kohde ja globalisaation ambomaa.

Tämä osoittaa, miten tärkeää on kotimainen omistajuus ja se, että pääomat ja työpaikat pysyvät Suomessa. Kotimaisen omistajuuden pitäisi koskea myös julkista omaisuutta ja infrastruktuuria, etenkin luonnollisten monopolien kaltaisia sähköverkkoja, joista on kansainvälisessä omistuksessa tullut uudenlaisen siirtomaapolitiikan rahasuonia.

Tilapäisillä tuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja, ja siksi vastustan myös julkisen omaisuuden myyntejä. Yritykset ovat tuottaneet viime aikoina niin hyvin, että valtion kannattaisi esiintyä entistä enemmän myös pääomasijoittajana, jopa velaksi.

Osta jouluna suomalainen.

12. joulukuuta 2020

Ministerien luottamus kuin vesi hanhen selässä

Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Politiikan kuluttajat ja suuri yleisö tuskin muistavat, mistä kiisteltiin vuosi sitten, kun ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) esitti eräälle virkamiehelleen, että al-Holin pakolaisleirillä oleskelevat terroriepäiltyjen lapset palautettaisiin Suomeen konsulikyydillä.

Tuolloinen pääministeri Antti Rinne (sd.) oli lehtitietojen mukaan torjunut ajatuksen juridisesti mahdottomana. Konsulikyyti on tarkoitettu diplomaattien kuskaamiseen eikä kansalaisten salakuljetukseen, vaikka on joitakin henkilöitä pyritty kuljettamaan salaa myös virka-autojen peräkonteissa.

Kysymys Haaviston toiminnan lainmukaisuudesta ei kuitenkaan koskenut kyydityksen järjestämistä, diplomaattisten virkateiden ohittamista eikä salassa toimimista vaan sitä, tekikö Haavisto oikein pyrkiessään siirtämään häntä vastustaneen konsulipäällikkö Pasi Tuomisen muihin tehtäviin. Perustuslakivaliokunnan vastaus asiaan on nyt saatu: Haavisto rikkoi hallintolakia ja ulkoasianhallintolakia, muttei ministerisyytteen arvoisesti.

Lakia siis rikottiin, mutta siitä ei syytetä. Tämä ihmetyttää monia kansalaisia. Ministerien syyttämisen rima on korkealla, sillä ministerin vastuu ymmärretään poliittiseksi. Myöskään syyttäjän syytevelvoite ei kanna poliitikkojen kaikkeen poliittiseen ja viranomaistoimintaan. Niitä on usein vaikea erottaa toisistaan, ja poliitikkojen odotetaan itse kantavan vastuun teoistaan eli eroavan tehtävistään luottamuspulan myötä. Mutta ymmärtääkö Haavisto vastuutaan poliittiseksi? Ilmeisesti ei, mikä on huonoa politiikkaa.

Haaviston toimia arvostellutta oppositiota on moitittu kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää vaikeassa asemassa olevia lapsia. Lapsiargumentti ei nyt käy tähän. Kiistaahan ei käyty lasten oikeuksista vaan vihreän Haaviston pyrkimyksestä polkea virkamiesparkaa.

Vihreät kuitenkin juoksivat lasten taakse piiloon ja käyttivät ”al-Holin lapsia” retorisena suojakilpenä entisen ja todennäköisesti myös tulevan presidenttiehdokkaansa työntämiseksi eteenpäin.

Vihervasemmisto toimi myös perustuslakivaliokunnassa levottomien lasten tavoin. Valiokunnan jäsen ja vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ensimmäisen kauden kansanedustaja Jenni Pitko yritti Helsingin Sanomien tietojen mukaan koota hallituspuolueiden rivejä yhteen Haavistoa puolustaakseen. Toiseksi, myös perustuslakivaliokunnan jäsen Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) oli MTV3:n saamien tietojen mukaan koettanut sähköpostitse taivutella muita hallituspuolueita Haaviston tueksi.

Pitko kiisti, mutta Alanko-Kahiluoto myönsi.

Mikä tällaisessa pehmityksessä sitten mättää? Eikö eduskunnassa saa vaihtaa näkemyksiä? Asian ydin on, että perustuslakivaliokunta ei voi suorittaa lainvalvontatehtävää, jos sen jäsenet sopivat kulisseissa siitä, että hallitus kokoaa rivinsä aina, kun sen tai sen jäsenten toiminnan laillisuutta käsitellään perustuslakivaliokunnassa.

Keskustelu ja viestittely sinänsä ovat ok, mutta jos asioita järjestellään vain hallituspuolueiden kesken (kuten nyt), tämä johtaa siihen, että hallitus voisi ratkaista kaikki asiat edukseen myös perustuslakivaliokunnassa. Näin perustuslakivaliokunnan tehtävä hallituksen esitysten ja toiminnan arvioijana mitätöityisi.

Vaatimukset valiokunnalle ovat kovat, ja siksi sitä onkin pidetty valiokunnista arvostetuimpana. Perustuslakivaliokunnan tulisi olla päivänpoliittisten kiistojen yläpuolella, eikä valiokunnassa pitäisi tunnustaa hallituksen ja opposition asetelmaa. Tämä on perustuslakivaliokunnan olemus ja idea.

Rooli on tottahan toki haastava, sillä on vaikea samanaikaisesti toteuttaa puolueetonta lainvalvontatehtävää ja olla hallitus- tai oppositiopuolueen jäsen. Sauli Niinistö katsoikin, että tästä syystä maahan kaivattaisiin perustuslakituomioistuin. Se tarvittaisiin myös monesta muusta syystä, eritoten sananvapauden polkemisen vuoksi, josta kirjani Totuus kiihotaa viranomaiskohtelu on (ilmeisesti pysyväksi jäävänä) merkkinä.

En tosin panisi paljoa myöskään perustuslakituomioistuimen varaan, sillä maamme perustuslakijuristit ovat suurimmaksi osaksi vasemmiston etäispäätteitä, mikä puolestaan tekisi kyseisestä tuomioistuimesta helposti poliittisen. Perustuslakijuristit ovat vasemmistolaisia yleensä siksi, että vasemmistoa on aina kuumottanut halu ajaa bernsteinilaista sosialismia nimenomaan perustuslakeja nakertamalla. Perustuslakivaliokunnan asiantuntijajurisit käyttävät nytkin suurta poliittista valtaa kärräämällä poliittiset käsityksensä eduskunnan sivuovista sisään.

Haaviston tapaus osoittaa, että Haavisto ei ole tehtäviinsä pätevä. Hän ei näytä tuntevan sen enempää lakia kuin viranomaiskäytänteitäkään. Mutta hän ei ole myöskään tarpeeksi älykäs suoriutuakseen ongelmallisissa tilanteissa vaan vetää mutkat suoriksi tavalla, joka on vihreille tyypillinen.

Tapauksessa yhdistyivät harkintakyvyn pettäminen, poliittinen märkäkorvaisuus, tottumuksen tuottama omavaltaisuus ja ompeluseuramainen pyrkimys sumplia asioita vihervasemmiston oman solidaarisuuden turvin, siis kaikki vihervasemmistolaisen hallituksen menettelytavat.

 

SDP:n tuolien kolina kertoo hallinnan menetyksestä

Media on mekastanut viime aikoina myös SDP:ssä kuin työväentalon iltamissa, joissa podetaan tuolisotkua. Lehdet ovat kirjoittaneet laajalti demarien tavasta järjestellä puolueelle läänitettyjä luottamustehtäviä. 

Kaikki varmasti muistavat, miten Antti Rinne pudotettiin pääministerin palliltaan Postin työkiistan yhteydessä noin vuosi sitten. Hänelle kuitenkin löydettiin uusi virkaposti eduskunnan varapuhemiehen paikalta, jossa hän on ollut kultaisessa häkissä, niin sanotun päivänpolitiikan ulkopuolella. (Puhemiehen käsitehän on itseristiriita siksi, että puhemies ei saisi puhua mitään.)

Myös Postin työmarkkinakiistassa ryvettyneelle ja ministerin virasta pudotetulle ehkäisevän päihdetyön ohjaajalle Sirpa Paaterolle (sd.) löydettiin nopeasti uusi pesti kuntaministerinä, jolloin salkku tuli kevyemmäksi kantaa.

Pääministerin tuolille nostettu demarien nouseva tähti Sanna Marin puolestaan lipsautti medialle, että hän toivoo nyt Rinteen suostuvan korvaamaan sairauslomalle siirtyvää Johanna Ojala-Niemelää (sd.) perustuslakivaliokuntaan. Marin myös ilmoitti ”olettavansa”, että pääministerikisan häntä vastaan hävinnyt Antti Lindman suostuu Rinteen paikalle varapuhemieheksi. Lindman ei suostunut vaan piti kiinni eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan paikasta, joka onkin vaikutusvaltaisempi. Tästä nähdään, että oletus on kaikkien erehdysten primus motor.

En ihmettele Lindmanin omapäisyyttä, sillä hän on esittänyt eduskunnassa puheenvuoroja, jotka voisivat olla perussuomalaisten suusta. Ideologinen ero ja imago-ero vasemmistososialistiseen Sanna Mariniin on selvä. Pääministeritar taitaa olla edelleen Antti Rinteen kaulapannassa.

Mitä merkitystä tällä tuolien järjestelyllä sitten on? Toimittajat ovat tulkinneet Marinin tapaa järjestellä asioita ”pääministeritaudiksi”, jonka piirteitä ovat kuulemma omavaltaisuus ja poliittinen vauhtisokeus, ehkä vallan nouseminen päähän. Minä puolestani sanoisin, että kyse ei ole mistään vallankäytöstä vaan vallan puuttumisesta. Siihen liittyvät otteen herpaantuminen, neuvottomuus ja se, että vaikutusvaltaa ei ole. Vihjeitä ei ymmärretä eikä oteta todesta, eikä sana niin sanotusti paina.

Kyse on aivan samasta asiasta kuin vihreiden tavassa hoitaa asioita: poliittisesta taidottomuudesta, viime kädessä heikosta luottamuksesta. Nuorten ihmisten nostaminen vanhempia ja kokeneempia koskevaan määräysvaltaan ei vain toimi, ja tämä tulisi ymmärtää alkaen kaikenlaisista johtamiskorkeakouluista ja päätyen japanilaisiin suuryrityksiin, tai päinvastoin.


Luottamus viranomaisvaltaan murenemassa

Viikon lopulla paljastui lehtitietojen mukaan myös jonkinlainen äärioikeiston salahanke, joka oli suunnattu ainakin osittain sisäministeri Maria Ohisaloa (vihr.) ja valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaista vastaan.

Yleisradion uutisen mukaan KRP tutkii ”vakavaa rikosepäilyä”, mutta sen enempää Ohisaloon kuin Toiviaiseenkaan ”ei kohdistunut konkreettista uhkaa”. He eivät ole olleet myöskään ”asianomistajan tai muussa asemassa kyseisessä tutkittavassa rikoskokonaisuudessa”. Myöskään tutkittavaa ylikonstaapelia ”ei epäillä vakavan rikoksen valmistelusta”.

Mistä sitten voi olla kyse? Huomion arvoista on, että lehdistöllekään ei ole tihkunut asiasta tarkempia tietoja. Rikosnimike on löydetty, ja epäiltyjä on, mutta heitäkään ei ole otettu kiinni. Ilmeisesti sisäministeriössä ja valtakunnansyyttäjänvirastossa ei ole voitu odottaa rikoksen syntymistä, vaan on ryhdytty aisakellot helkäten toimenpiteisiin ja uhkaamaan ihmisiä suojelun nimissä. Pelkistetysti sanoen: rikolliset on löydetty, mutta rikos vain puuttuu.

Ilta-Sanomat puhuu jutussaan ”äärioikeiston nimilistoista”, joilla ovat esiintyneet Ohisalon ja Toiviaisen nimet. Olisiko niin, että jotkut ovat taas laatineet niin sanottuja mustia listoja? Kun äärivasemmisto laati 1960- ja 1970-luvulla mustia listoja porvarien tervaamiseksi, niille lähinnä naureskeltiin, ja ne hyväksyttiin osana vasemmistolaisten päänsilitystä. Samoin suhtauduttiin lauluihin 20 perheestä. Asennoituminen nojasi marxilaiseen standpoint-teoriaan, jonka mukaan äärivasemmiston jatkuva kapina on oikeutettua sen poteman sorretun aseman vuoksi.

En jaksa uskoa, että nytkään on kyse sen kummemmasta kuin sorretuksi itsensä kokevien suomalaisten kapinasta kansalaisluottamuksensa menettänyttä poliittista vallankäyttöä vastaan. Oireena tästä on myös ylikonstaapelin päätyminen epäiltyjen listalle. Kenties poliisityötä tekevän näkökulma rikollisuuteen on erilainen kuin sisäministerin tai syyttäjäviranomaisen.

Tapaus kertoo, että poliisin ja oikeuslaitoksen ylimmät virkamiehet eivät näytä nauttivan suurta luottamusta kentän piirissä. Sosiologian näkökulmasta ”rikos” sinänsä on rangaistus yhteiskunnassa toimeenpannuista vääryyksistä ja kelvottomasta politiikasta.

On tietenkin ikävää, että kyseisenlaisia hankkeita tehdään ja paljastuu, sillä ne vievät uskottavuutta kaikilta niiltä oikeistolaisina pidetyiltä poliitikoilta ja kansalaistoimijoilta, jotka koettavat puolustaa kansallista etua kansanvaltaisin ja parlamentaarisin keinoin.

Kannatuksen pois sulattaminen voi olla myös median tavoite silloin, kun se kuohuttaa asioita tekemällä niistä suuria juttuja mutta täsmentämättä, mistä oikeastaan on kysymys.

Sama tavoite saattaa olla myös niillä politikoilla, jotka koettavat kerätä sympatiaa heistä piirrettyjen uhrimielikuvien kautta. Tapauksesta messuamalla yritettäneen vetää matto alta kaikelta sisäministeriin tai valtakunnansyyttäjänvirastoon kohdistuvalta kritiikiltä.

Varmaa on, että jatkuva eripura ja valtakunnan turvallisuusasioista vastaavia virkamiehiä kohtaan suunnattu arvostelu kertovat viranomaisvallan nauttiman luottamuksen rapautumisesta. Syynä siihen ei ole välttämättä kansalaisten pahuus vaan hallituksen itsensä harjoittama politiikka.

6. joulukuuta 2020

”Isoäiti, miksi sinulla on niin terävät hampaat?”

Näin kysyi Punahilkka sudelta. Hilkkaparka ei tietenkään tiennyt, että kyseessä oli isoäidiksi pukeutunut susi.

Maahanmuuttajataustaisten väkivaltarikollisuus puhutti taas syksyllä. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho totesi, että Suomessa on toistettu Ruotsin virheet. Vihreä sisäministeri Maria Ohisalo puolestaan oli vain huolissaan ”nuorten” hyvinvoinnista yrittäen siten kantaa ”vastuuta” ja teeskennellä, että jotakin asian parantamiseksi on koko ajan tekeillä.

Olisipa hänkin ajatellut asiaa silloin, kun puolueensa ajoi aina vain avokätisempää vastaanottotoimintaa. Totuus on, että ilman laajaa maahanmuuttoa ei olisi myöskään laajaa maahanmuuttajien tekemää rikollisuutta eikä muita ongelmia, ei kouluissa, sosiaalitoimessa ja niiden rahoituksessa.

Maahanmuuttajien tilastollisesti laajempaa rikollisuutta ei voida toisaalta ulkoistaa ruotsalaisten syyksi, sillä naapurimaan vastaanottomallin matkiminen on suomalaistenkin vika.

Mutta keiden suomalaisten? Hallitus on maahanmuuttoa lisätessään toiminut kuten punahilkka, ja punahilkoistahan se on koottukin. Rikollisuus sinänsä on rangaistus ja eräänlainen ”luonnon kosto” politiikassa tehdyistä virheistä ja vääryyksistä.

Käsittelin aihetta kirjoituksessani ”Kotouttaminen ei tunnu onnistuvan”, ja linkkaan tähän myös erään videon, jonka tein keväällä 2019. Se on edelleen ajankohtainen, sillä politiikassa ei ole tapahtunut muutosta parempaan suuntaan, ellei oteta huomioon rajojen tilapäisestä sulkemisesta johtuvaa pakolaisvirtojen vähenemistä.

 

Koronakriisin hoidosta

Ruotsi antaa varoittavaa esimerkkiä – paitsi maahanmuuttoasioissa – myös koronakriisin hoidossa. Laumaimmuniteettisuojaan luottaneen politiikan ruumiit lasketaan tuhansissa. Tämäkään ei ole kaikkien ruotsalaisten vika. On Ruotsissa viisaitakin poliitikkoja, kuten ruotsidemokraatit.

Ansiot Suomen muita maita paremmasta koronatilanteesta eivät puolestaan kuulu Suomen hallitukselle vaan kahdelle muulle taholle: päteville asiantuntijoille ja vastuullisesti toimivalle kansakunnalle itselleen. 

Suomalaisten tottelevaisuus ja paljon moitittu kuuliaisuus esivallalle muodostavat kriisioloissa hyvän suojavärin. Kurinalaisella käytöksellä Suomen kansa on estänyt virusta leviämästä muiden maiden tapaan. Toinen kiitoksen kohde on pätevä lääkärikunta ja muu terveydenhuollon asiantuntijakaarti.

Ministereitä ei tarvitse viruksen aisoissa pitämisestä kiittää. He ovat vain noudattaneet asiantuntijoiden suosituksia kaiuttaen niitä kansalle. Poliitikkojen pitäminen asiantuntijavallan kaulapannassa on ollut tällä kertaa hyväksi. Asiantuntijavallan yleistä pulmallisuutta demokratialle käsittelin puolestaan paljon kiitosta saaneen kirjani Totuus kiihottaa luvussa 3.4.


Taloutta pitäisi hoitaa kuin koronakriisiä

Myös julkista taloutta pitäisi hoitaa, kuten koronakriisiä: asiantuntijavallan avuin. Poliitikkojen suhmuroima taloudenhoito on vain vaalikausien pituista eikä pitkäjänteistä, kuten pitäisi.

Tällainen tie on johtamassa valtiontaloudet konkurssiin, ja väistyvä poliitikkosukupolvi jättää perinnöksi vararikossa olevan maan.

Perimmäisenä syynä siihen on jäsenyytemme euroalueessa, jota eivät kannata enää edes jäsenyyttä aikanaan ajaneet taloustieteilijät. Jäsenyyttä eurossa ei voi enää taloudellisilla näkökohdilla puolustaa. Tämän ovat todenneet ekonomistit oikealta vasemmalle, Kanniaisesta ja Korkmanista Haaparantaan ja Jänttiin.

Jopa Sauli Niinistö, joka aikanaan kannatti liittymistä, on pyörtänyt kantansa ja varoittelee nyt vähättelemästä valtioiden velkaa. Hänen mukaansa velkojen maksusta ei voisi livetä. Käsitykseni mukaan velkaantuminen on perustettu juuri tämän oletuksen varaan, mistä hieman tuonnempana.

Jäsenyytemme eurossa on eräs pääsyy esimerkiksi metsäteollisuuden kriisiin. Sitä ei voida selittää vain sanomalehtipaperin kysynnän vähenemisellä eikä siirtymisellä tuottamaan pakkauskartonkia kiinalaiselle koneviennille.

Ruotsi on voinut viedä samaa tavaraa halvemmalla euroalueen ulkopuolelle ja saanut oman rahapolitiikkansa mukaisen muutaman prosentin hintaedun. Se riittää vientiartikkelin ollessa tasalaatuista, ja niinpä Ruotsin puunjalostusteollisuuden volyymi on nykyisin kaksinkertainen Ruotsiin verrattuna. Euron syytäkö? Kyllä, mutta tätähän ei ääneen sanota, kun ei kehdata.

Ruotsilla menee monista virheistään huolimatta paremmin, sillä siellä kaikkea julkista infraa ei ole myyty, kuten Suomessa, jonka sähköverkoistakin suuri osa on australialaisomistuksessa. Luonnollisessa monopolissa, kuten sähkönjakelussa, on infrastruktuurin myyminen niin tyhmää politiikkaa, että se vetää vertoja valon kantamiselle säkissä pimeään suuliin.

Ruotsissa on jäljellä myös teollisuutta, joka tuottaa markkinoille vaihtokelpoisia arvoja, siis sellaisia, jotka voidaan vaihtaa rahaksi ja joilla tuotetaan pätäkkää kansantalouteen. Tekivät viisaasti myös myydessään Volvon pois, sillä kyseessä oli paradigmanvaihdoksesta kärsivä ja suuria investointeja vaativa teollisuudenala, joka oli loppuun asti kilpailtu. 

 

”Kuka on maistanut minun puurostani?”

Sen sijaan Suomi on maa, jossa ei juuri muuta enää tehdäkään kuin peritään palvelumaksuja. Suomalaiset nyhtävät toisiltaan. Ja hallitus nyhtää veronmaksajia, joilta kiskotaan aneita koronakriisin kansainväliseen hallintaan, EU-jäsenmaksuihin, ilmastonsuojeluun, kehitysapuun ja muihin oman kansamme kannalta toisarvoisiin tehtäviin. Kaikissa näissä asiayhteyksissä olemme riistettyjä nettomaksajia, emmekä hyödy uhrilahjoistamme yhtään mitään.

Norja ei ole lopettanut öljyntuotantoaan ilmaston suojelemiseksi, mutta suomalaisia punaviherhallitus ripittää luopumaan öljylämmityksestä sillä seurauksella, että jo 8000 kotitaloutta hakevat valtiontukea. Ja kaikki tämä aikana, jolloin talous köhisee henkitoreissaan koronan vuoksi. Öljylämmityksestä luopuminen aiotaan ilmeisesti tasata kaikkien veronmaksajien kuluiksi.

Norjalla ei muuten ole lainkaan valtionvelkaa, mutta sillä on satojen miljardien puskurirahasto pahimman varalle. Tanskalla ja Isolla-Britanniallakin menee paremmin, mutta nehän eivät kuulu euroon. Saksa ja Ranska ovat teollisuusvaltioita, ja tuotannollinen rakenne on monipuolisempi. Jopa velkaantuneen Italian suoriutumiskyky on Suomea parempi, sillä siellä tuotetaan Ferrareita, viinejä, maatalouden tuotteita ja monenlaista kallista bränditavaraa. 

Nimän täten poliittiseksi vastustajakseni Vihreän Liiton, joka alkoi kaupunkilaisnuorten luontoharrastuksena ja josta sittemmin tuli huvitteluliberaali populistipuolue. Kyseinen liitto aikoo ilmeisesti maksattaa irrationaalisen ja epärealistisen ympäristö-, liikenne- ja asuntopolitiikkansa suomalaisilla veronmaksajilla.

Ilmastopolitiikan esitaistelijoiksi ilmoittautuessaan vihreät ovat tuhoamassa Suomen koko talouden ja teollisuuden, jonka instituutiot ovat valitettavasti antautuneet jopa rahoittamaan vihreiden ehdokkaita pitääkseen heidät aisoissa. Minun mielestäni vihreiden ympäristöpoliittinen fundamentalistisuus on ennen muuta inhottavaa, niin kuin kaikenlainen kiilusilmäisyys on.

Valtioiden välisten tulonsiirtojen kautta EU:ssa on siirrytty yhteiseen finanssipolitiikkaan, ja kaikki tämä on ollut nettomaksajamaana toimivan Suomen suunnaton tappio. Se on internatsismia pahimmillaan, ja mihinkäs se puolestaan johtaa?

 

Internatsismin synkkä salaisuus

Koska maksumiehiä ei enää tunnu Suomesta löytyvän verotuksen ollessa tapissaan, ja veroasteen kiristäminen johtaisi vain verotuksen tuottojen vähenemiseen, olisi ehkä syytä laittaa verot valtion maksettaviksi. Juuri niin on viime aikoina tehtykin, kun budjetteihin syntynyt gäppi kuitataan valtionvelalla.

Valtionvelka puolestaan on vain inflaatiota tai eteenpäin siirrettyä verotusta. Valtio rahoittaa itsensä nykyään niin, että se myy joukkovelkakirjansa jollekin luotettavalle kotimaiselle ostajalle, kuten eläkevakuutusyhtiölle, jonka kanssa vallitsee sanaton sopimus siitä, että Suomen Pankki ostaa velkakirjan eläkevakuutusyhtiöltä. Tällä tavoin valtio rahoittaa itseään.

Näin myös kierretään EU:n peruskirjan säädöstä 123, joka kieltää Euroopan keskuspankkia ja kansallisia keskuspankkeja rahoittamasta valtioita. Samalla katsotaan läpi sormien Maastrichtin sopimuksen no bail out -kirjausta 125, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät ole vastuussa eivätkä ota vastatakseen toisten jäsenvaltioiden taloudellisia sitoumuksia. Filosofisen taidepaussin vuoksi voin muistuttaa, että jo Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan (1795) ensimmäisessä pääluvussa seuraavasti:

Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.

Kuinka häikäilemättömästi EU-federalistit ovatkaan rikkoneet Euroopan maiden kansallista itsemääräämisoikeutta! Tosiasiassahan myös EKP on ostanut jo pitkään valtioiden lainoja, ei vain jälkimarkkinoilta, vaan myös suoraan anneista. Näin se on toiminut, kuten Neuvostoliiton Gosbank, joka oli ruplan arvon ylin tae, niin kuin harjoitettu politiikka aina on valuutan arvon tae, aseiden ohella.

Toisaalta valtioiden velkaantumisen merkitystä lähestytään väärästä kulmasta, jos sitä verrataan yksityishenkilöiden tai yritysten luottoihin. Talouden nobelisti Paul Krugman kirjoitti muutama vuosi sitten The New York Timesiin paljon huomiota saaneen jutun ”Kukaan ei ymmärrä velkaa”.

Ei ymmärräkään. Tosiasiassahan kaikki varallisuus luodaan nykyaikana velkainstituution kautta, paitsi silloin kun velka on pelkkää syömävelkaa. Lumerahan luonti on kaiken investointitoiminnan primus motor.

Nyt vain on niin, että tuon luomeen luontia ei voida jatkaa loppumattomiin. Erilaiset vakuusrahastot, koronapaketit ja Kreikka-tukiaiset johtavat sellaiseen lumipallojen pyörittelyyn, josta lumiukoksikin kasattuna jää keväisin jäljelle vain hattu, hammashiilet ja porkkana.

Kyse on samasta kuin konkurssiin matkalla olevan firman velkakierteessä. Toiminta jatkuu niin kauan kuin yritys laajenee, mutta velkahanojen mennessä kiinni koko rakennelma kosahtaa.

Mikä silloin on edessä? Verottamalla velkoja ei voida maksaa, joten jäljelle jää hyperinflaatio. Sen enteenä kaikki kiinteä omaisuus alkaakin olla arvossaan.

Piiloinflaatio on jo nyt ollut Suomessa suurta, sillä asuntojen hinnat ovat nousseet kasvukeskuksissa moninkertaisiksi viidessätoista vuodessa. Vastaavassa ajassa kansalaisten tulot eivät ole nousseet läheskään samassa suhteessa, mikä on leikannut ostovoimaa olennaisesti. Toisin sanoen rahan arvo on heikentynyt ja inflaatio toteutunut.

Inflaatiota ei ole vain päästetty näkyviin kuukausi- eikä vuositasolla, sillä se on piilotettuna kiinteiden tasaerien asuntoluottoihin, jotka venyvät lopusta jopa pitemmälle kuin elämää riittää. Myös yksityistaloudet ovat valtioiden tavoin veloissaan, joista ei vapauta muu kuin tilanteen purkautuminen jättiläisinflaatioksi. Rahojen palaminen pankkeihin ja reaaliköyhyyden paljastuminen ovat todennäköisiä syitä, jotka vievät Euroopan maat seuraavan kerran perikadon partaalle: kohti sekasorron ja sotien aikaa.

Velkahäpeä on jo nyt tulevien sukupolvien silmissä suunnaton, kun poliittinen vihervasemmisto, EU-federalistit ja internationalistit ovat upottamassa koko laivan. Tämä on internatsismin synkkä salaisuus.

Kun tähän kaikkeen yhdistetään maahanmuutto-ongelmien tuottamat politiikan legitimaatio-ongelmat, EU-johteinen määräily ja poliittisen vallan perillisyyden kiistäminen kansallisvaltioiden sisällä, ollaan kovaa vauhtia matkalla kohti uutta mantereen laajuista sotaa. Ehkä pian saadaan taas katsella ”Tuntematonta sotilasta” lähietäisyydeltä.