Seitsemän miljardia tulppaanin sipuleista

Kansallisena kateuspäivänä moni tulokärjessä kärvistelevä sai moukarista päähän, kun tieto Suomen kaikkien aikojen suurimmasta yritysmyyntikaupasta tavoitti kansalaiset.

Nokian matkapuhelin- ja palveluliiketoiminta maksoi Microsoftille vuonna 2013 vain 5,44 miljardia euroa, mutta kuriirifirma Woltista irtosi nyt peräti 7 miljardia!

Ruoan kotiinkuljetuksiin erikoistuneen teknologiayhtiö Woltin osakkeissa maksettiin muodikkaaseen ”alustatalouteen” ja ”ruohonjuuritason” toimijuuteen liittyvästä ihmisten ja ravinnon yhdistämisestä. Nokiassa arvostettiin ihmisten yhdistämistä toisiinsa (Connecting People).

Todiste sosiaalisen toimijuuden arvosta? – Ei, vaan siitä, kuinka kasvuodotuksia kaupataan kuin tulppaanin sipuleita Hollannissa 1630-luvulla.

Woltin arvo on pelkästään sen markkinaosuudessa, kasvuodotuksissa ja alan globaaliin hallintaan pyrkivässä matkapuhelinsovelluksessa, sillä suurta tuotantopääomaa sillä ei ole.

Myös työvoima koostuu itsenäisistä yrittäjistä, eikä firman suoritusportaassa ole palkattuja työntekijöitä, mistä työsuojeluviranomainen moitti yritystä ja määräsi sen pitämään työaikakirjanpitoa.

Jos tulkinta työsuhteessa olosta pitää, se ei voi olla vaikuttamatta yrityksen arvoon ja tuottavuuteen. Johtajiston väitteiden vastaisesti tuotannontekijöiden kallistumista ei maksa kokonaan asiakas, vaan se voi leikata myös firman tulosta ja kilpailukykyä.

Yrityskauppaa koskevan hehkutuksen keskellä media unohti sen, että Wolt on hyödyntänyt eritoten maahanmuuttajista koostuvaa halpatyövoimaa, joka on kuskannut ruoka-annoksia divaanilla makaaville länsimaisille ihmisille sateessa polkien ja omia ajoneuvojaan käyttäen. Pizzoja roudataan koteihin epähygieenisillä riksakyydeillä ikään kuin tämä olisi jokin Intia.

Moraalitonta? Rasismin tai orjuuden nykyaikainen muoto? – Ei tietenkään, kun kyseessä eivät olleet perussuomalaisten mielipiteet, vaan tuottoisa kansainvälinen liiketoiminta, jonka tulokset myytin jenkkifirma DoorDashille hyvään hintaan...

Nerokas siirto omistajilta, jotka kääräisivät suuren siivun DoorDashin osakkeita yrityksellään, jonka tulos on tappiollinen. Onnittelen myös verottajaa.

Tappiollisten suuryritysten korkea arvostus on kuitenkin kupla, joka nojaa pelkkiin odotuksiin, kuten Teslan tapauksessa. Kuplan puhjetessa voi tulla pahasti takkiin, kuten on jo käynytkin.

Kuinka kehitysapu kurjistaa?

Suurlähettiläs Matti Kääriäisen mukaan maailman merkittävin ongelma ei ole äärimmäinen köyhyys vaan äärimmäinen rikkaus. Tähän tapaan ulkoasiainministeriön entinen valtiosihteeri laukoo polemiikkia herättäneessä kirjassaan Kehitysavun kirous (Into Kustannus, 2014), jossa hän paljastaa kehitysavun jakamiseen liittyvät ongelmat monia ärsyttävällä terävyydellä. Kääriäinen on tehnyt 40-vuotisen uran aiheen parissa, joten hänen pitäisi tietää, mistä puhuu.

Olen itse ollut pitkään sitä mieltä, että yksipuolinen kehitysavun antaminen pitäisi korvata win/win-tyyppisellä kehitysyhteistyöllä, josta on etua molemmille osapuolille. Vanha ”Valmetilla viidakkoon” -politiikka olisi siis parempi ratkaisu kuin lanttien viskeleminen Kankkulan kaivoon; apu kun tekee riippuvaiseksi, estää oman arvotuotannon kehittymisen ja usein nolaa autettavia. Katsotaanpa, mihin Mosambikin suurlähettiläänä toimineen Kääriäisen teos antaa aihetta, ja mitä sen perusteella pitäisi ajatella.

Onko köyhyys rikkauden syytä?

Rikkaus on ongelma vain, jos köyhyys nähdään rikastumisen vääjäämättömänä seurauksena. Jo Platon ajatteli yhteiskuntafilosofiassaan, että kenenkään ei pitäisi edistää omaa etuaan toisten kustannuksella. Keskeinen kysymys piileekin siinä, onko vauraiden maiden varakkuus todella seurausta niin sanottujen kehitysmaiden köyhtymisestä, vai onko kyseessä vain siirtomaaimperialismin ajalta periytyvä oletus?

Käsittääkseni kehitysmaiden kurjuus ei ole niinkään tulos köyhtymisestä vaan köyhäksi jäämisestä. Kehitysmaat eivät ole päässeet rikastumisen turbulenssiin. Syyt ovat johtuneet kehitysmaiden takaperoisista uskonnoista, autoritaarisista hallituksista ja vain osaksi länsimaailman halusta hyödyntää kehitysmaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.

Länsimaailma on vaurastunut suurimmalta osin omin avuin, ja kehittyvienkin maiden joukossa elintaso on korkein juuri niissä maissa, joissa länsimaiden vaikutus on ollut voimakkainta. Niinpä myöskään nykyeurooppalaisille sälytettyä syyllisyyden taakkaa ei tulisi liioitella, eikä rikkaus ole köyhyyttä suurempi ongelma. Sen sijaan ongelma on, kuinka myös kehitysmaat voitaisiin saattaa vaurastumisen tielle.

Ihmisoikeuksia ei voi luoda rahalla eikä huutokaupalla

Matti Kääriäisen mielestä kehitysyhteistyön kurjistavaan vaikutukseen liittyy ”myyttejä”, joilla hän tarkoittaa paikkaansa pitämättömiä oletuksia tai todellisuutta vastaamattomia perusaksioomia. Niitä hän luettelee alkaen kirjansa sivulta 105. Ensimmäinen (1) on, että kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä. Toinen (2) sisältää näkemyksen, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa demokratian kehitykseen, hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Ja kolmas (3): kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen.

Olen eri mieltä Kääriäisen kanssa siitä, että ongelmat johtuisivat kehitysyhteistyöstä. Sen sijaan ne liittyvät suoran kehitysavun antamiseen. Mutta siinä perushavainnossaan Kääriäinen lienee oikeassa, että pelkkiin taloudellisiin avustuksiin liittyvä ihmisoikeuspolitiikka on epäonnistunut.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, kuinka kerran lausahdin Kampin aukiolla vastaani tulleelle feissarille, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia. Ihmisoikeudet toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan niin, että länsimainen liberalismi, kansanvalta, valistusihanteet sekä vapaa markkinatalous saadaan toimimaan myös kehitysmaissa. Sain perääni poliittisen kirouksen.

Myös Kääriäinen suhtautuu melko kyynisesti taloudellisen liberalismin ja utilitarismin toimivuuteen, eikä hän luota markkinatalouden kykyyn kohentaa oloja. Olisi kuitenkin muistettava, että kurjin tilanne vallitsee Aasian ja Afrikan niissä maissa, joissa toteutettiin sosialismia, esimerkiksi Somaliassa. Mikäli pitäisi valita suoran kehitysavun jakamisen ja win/win-strategian mukaisen kehitysyhteistyön välillä, luottaisin itse enemmän ihmisten ja kansakuntien ”valistuneeseen itsekkyyteen”. Molemminpuolinen hyödyn tavoittelu on ainoa tie luoda kestävää kehitystä niin siellä kuin täälläkin.

Korruptio ja ideologiat ratkaisijan roolissa
 
Myös Matti Kääriäinen valittaa suorien kehitysavustusten antamista. Pääongelmana hän pitää kuitenkin sitä, että annettu apu valuu kehitysmaista pois koulutettujen ihmisten aivovientinä tai rahapääomien virtana. Enemmän vuotaa ulos kuin sisään. Maat ovat siis köyhtymisen kierteessä, ja sisäiset tuloerot kasvavat niissä maissa, joissa talouskasvu huitelee kaksinumeroisia prosenttilukuja.

Mutta pitääkö tästä kaikesta syyttää vain talousilmiöitä tai yhteiskuntaa? Täytyykö lähestymistavan olla yhteiskunnallinen ja yksilöiden vastuun kiertävä? – Nähdäkseni ei pidä. Kääriäisen mukaan varsinkin Afrikan maissa rehottaa hillitön korruptio.

Sitä puolestaan vastaa länsimaissa poliittinen valheellisuus. Juhlapuheissa kehitysavun sanotaan tepsineen, sillä talous on kasvanut. Koska myös väestö on räjähtänyt, köyhyys on jäänyt. Tätä ei ole saatu kuriin kondomeilla, naisten kouluttamisella eikä selibaattilupauksilla, sillä islamin perhepoliittiset normit ovat ekspansiivisia ja tähtäävät lajinsäilytykseen. Perusongelma on ideologinen, ei vain taloudellinen.

Kääriäisen havainnot työvoiman liikkeistä ovat varmasti sikäli oikeaan osuvia, että osaavan työvoiman pako kehitysmaista on haitaksi lähtömaille, eikä se toisaalta hyödytä myöskään tulomaita, joissa koulutettua ja kouluttamatonta työvoimaa riittää omastakin takaa.

Paikoin ristiriitaista kritiikkiä

Kääriäisen teos on kriittinen ja turhautuneen sävyinen. Tämä ei ole ihme, sillä se on myös ristiriitainen. Tarkoitan, että kirjoittaja olisi voinut johdella havainnoistaan paljon pitemmälle viedyt johtopäätökset siitä, kuinka länsimaalaisten olisi pitänyt tai pitäisi toimia. Hän puhuu esimerkiksi ”nälkäpornosta” (s. 25) mutta arvostelee Afrikan pitämistä ”maataloustuotannon loppusijoituskohteena” (s.28).

Rinnastaessaan Afrikan köyhät Suomen lehmiin ja pitäessään Suomen maataloustukia kohtuuttoman suurina kehitysapuun verrattuna Kääriäinen kumoaa osan omasta kehitysavun arvostelustaan. Kun maamme kehitysapubudjetti on noin puolet Suomen maataloustukien määrästä, tämä ei ole kehitysmaita kohtaan vähän eikä suomalaisille viljelijöille suinkaan liikaa. Kyllä verotusoikeuskin perustuu siihen, että varat kiertyvät takaisin oman maan kansalaisten hyväksi.

Sitä paitsi kehitysmaiden nälkäiset ovat jo päässeet nauttimaan myös Suomen maataloustuista ylituotannon muodossa, joten Kääriäisen esittämä maataloustukien kritiikki kaatuu jo tähän, vaikka löysästi annettu apu laiskistaisikin.

Kääriäisen kritiikki on epäuskottavaa sikäli, että kehitysapua ei vain todeta toimimattomaksi ja systeemiä mädäksi, vaan kehitysapupolitiikkaa moititaan sen hyödyllisyydestä avun antajille. Jos kehitysavusta olisi oikeasti hyötyä antajille, länsimaat rikastuisivat sen kautta, mutta epäilenpä niin olevan. Muutenhan kaikki varamme olisi jo lähetetty kehitysmaihin korkoa kasvamaan. Kääriäisen kertomat omat esimerkit todistavat, että suorana valtionapuna annettu investointitoiminta on ollut tehotonta.

Omasta mielestäni kehitysavun antaminen sopii huonosti valtioiden rooliin. Valtioiden tulisikin vain katalysoida muiden toimijoiden, kuten yritysten ja yhteisöjen, hankkeita eri maiden kesken. Kehitysavun antaminen on jaloa, mutta omaksi velaksi se on vastuutonta. Jokaisella, jolla on jotakin annettavaksi, tulee toki olla oikeus hyväntekeväisyyteen. Niinpä valtiollinen kehitysapu pitäisi korvata kansalaisten vapaaehtoisella kehitysyhteistyömaksulla, kuten Perussuomalaiset ovat ehdottaneet.

Imperialistinen Länsi loi kehitysavun

Kääriäinen ei ole vahvimmillaan puhuessaan talouden mekanismeista, mutta politiikkaa arvioidessaan hän on jokseenkin omalla alueellaan. Valaisevinta Kääriäisen teoksessa on kehitysapupolitiikan historia. Kääriäisen mukaan perinteinen vasemmisto kritisoi kehitysapua nähden siinä ”uuden kolonialismin” muodon omalla dialektikon neroudellaan. Kehitysavun antamista pidettiin imperialistisen ja sodanhimoisen Yhdysvaltain keksintönä; Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kun kilpailivat Aasian, Afrikan ja Etelä- sekä Väli-Amerikan maiden suopeudesta kylmän sodan aikana.

Tästä ei Kääriäisen mukaan pidetä meteliä, koska se ei sovi nykydiskurssiin, jonka julistuksissa läntiset teollisuusmaat nähdään aina pahoina, riistonhaluisina ja sodanhimoisina valtioina, jotka vehkeilevät N-liiton ja sen nykyisen jatkajan hyväntahtoisuutta vastaan. Kehittyvät maat puolestaan nähdään pelkkänä markkina-alueena (mitä julmuutta!).

Ongelmallista on, että kehitysapupolitiikkaa uskalletaan haukkua vasta eläkkeellä. Tämä on tyypillistä oman uran varmistelua. Kääriäinenkään ei ole puuttunut ongelmiin vielä silloin kun olisi voinut, jotta poliittisen korrektiuden vaatijat eivät olisi päässeet tärvelemään virkauraa. Tämä osoittaa työelämän mielipidevankeutta ehkä laajemminkin, mutta eritoten se kertoo epä-älymystön suuresta vallasta poliittisessa hallinnossa.

Eräs ristiriitaisuus on myös siinä, että yhtäältä Kääriäinen joutui virkansa puolesta selittelemään esimerkiksi Tatu Vanhasen lausuntoja (s. 109), mutta pari sivua jäljempänä hän toisaalta kirjoittaa:

”Tapasin vastaanotolla pitkään Afrikassa asuneen hollantilaisen antropologian professorin, joka puuskahti: ’Kyllähän näistä tasa-arvoasioista ja naisten ja lasten ja vammaisten oikeuksista tai vaikka mistä ihmisoikeuksista jaksetaan jauhaa, mutta kehityksen suurimmasta esteestä ja ongelmasta eli alhaisesta yksilötason työn tuottavuudesta  ei kukaan puhu mitään. Me kyllä tiedämme, että yhden hollantilaisen tai suomalaisen työn tuottavuus vastaa kymmentä afrikkalaista, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska se on rasistista!’”

Koska sitaatti on Kääriäisen kirjassa, hän näyttää itse ajattelevan pitkälti samalla tavalla. Onkin totta kai selvää, että työn täytyisi tuottaa, ennen kuin on mitä jakaa. Meitä länsimaalaisia ihmisiä koskettava suuri ongelma piilee kuitenkin siinä, että kotimaihimme syntyy työttömyyttä, koska työpaikat karkaavat kehitysmaihin työvoiman paremman tuottavuuden ja työn alhaisen hinnoittelun vuoksi.

Mikä on kehitysmaa?

Kääriäisen jeremiadissa jätetään pohtimatta laajempi skaala: mikä oikeastaan on kehitysmaa? Globalisaation aikakaudella kehittyvät maat paiskaavat kättä kansainvälisten suuryritysten kanssa länsimaisten työläisten ohi. Näin Kiinan kaltaiset, kehitysmaiksi edelleenkin luokitellut, maat kasvattavat valtionkassaansa sekä jakelevat kansalaisille pikku-uudistuksia ostaen poliittista luottamusta totalitaariselle johdolleen.

Jo Björn Wahlroos näki kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012), että Kiinan ja Intian tapaiset valtiot, joissa demokratia ei haittaa kansallista konsensusta, ovat talouskasvulle otollista alustaa. Maat, joissa ihmisoikeudet ovat alennusmyynnissä, tehdään parasta tulosta ja luodaan edellytyksiä hyvinvoinnille. Tätä paradoksia Kääriäinenkään ei liioin pohdi vaan tyytyy lähinnä julistautumaan idealistiksi, vaikka kehitysavun antamista arvosteleekin.

Entiset kehitysmaat eivät oikeastaan ole kehitysmaita vaan (ihan virallisen kielenkäytönkin mukaan) kehittyviä maita. Ennen pitkää ne kehittyvät velkaisten länsimaiden ohi. Kehittyvillä mailla on jopa kansalliset strategiat sitä varten. Kyse on taistelusta. G8-maista puolestaan on vaarassa tulla taantuvia maita, ellei jopa laiskanpulskeita kehitysmaita, jotka muistuttavat lopulta ulkoilmamuseoita rappeutuneessa omahyväisyydessään.

Kehitysavun lisäksi kehitysmaat kuittaavat länsimailta myös ilmastotukia, vaikka tuotannon ympäristötehokkuus on niissä länsimaita huonompi ja esimerkiksi Kiinalla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan. Ympäristötukien antaminen pitäisikin korvata tuotannonalakohtaisella ominaispäästönormistolla, joka palkitsisi ympäristötehokkuudesta ja rankaisi tehottomuudesta. Käytäntö vastaisi pitkälti päästöperustaista autoverojärjestelmää. Kiinalaistenkin killingit kerättäisiin tällöin yhteiseen kassaan, josta rahoitettaisiin ympäristöhankkeita kaikissa kehittyvissä maissa.

Länsimaalaisten syyllistämisestä

On syytä muistuttaa myös kehitysapupolitiikkaan liittyvästä historiallisesta anekaupasta, jolla länsimaisia ihmisiä on syyllistetty ja taivuteltu ostamaan pois näennäistä pahuuttaan. Hollannin, Britannian, Portugalin ja muiden merenkulkijavaltioiden vuosisatoja vanhaa imperialismia ei pitäisi kuitenkaan kostaa nykyisin eläville sukupolville.

Myöskään vanha klisee, että maailman orjalaivat oli tervattu suomalaisella tervalla, ei ole koko totuus asiasta. Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin suurvaltapolitiikan siirtomaa, ja Pohjanmaan tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomi on itse ollut kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Silti niin sanotut edistykselliset ja toisia ihmisiä aina eettisemmät tiedostavaiset arvostelevat nykysuomalaisia siitä, ettemme tunne tarpeeksi häpeää omasta valloituksenhalustamme. Ja tietenkin he syyllistävät meitä siitä, että emme ole vieläkään oppineet palvelemaan ulkomailta tulevia täydellisesti emmekä sopeutuneet heidän kieli-, kulttuuri- ja ylläpitovaatimuksiinsa.


Kirjallisuus

Matti Kääriäinen, Kehitysavun kirous. Helsinki: Into Kustannus, 2014.
Björn Wahlroos, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Helsinki: Otava, 2012.

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta

Björn Wahlroos ja Ruotsin kuningas olivat metsällä ja näkivät pellonlaidassa tuntemattoman otuksen, jolloin Wahlroos kohotti aseensa ampuakseen.

”Älkää ampuko, minä en ole hirvi!”, huusi pellon laidassa oleva ihminen, jolloin Wahlroos ampui hänet kuoliaaksi.

Kuningas kysyi sitten Wahlroosilta: ”Miksi ammuit? Hänhän huusi ’Minä en ole hirvi!’”, jolloin Wahlroos vastasi:

”Ahaa, minä kuulin, että hän huusi: ’Minä olen hirvi!’”

Tätä tarinaa ei löytynyt Tuomo Pietiläisen ja työryhmän kirjoittamasta Wahlroos-elämäkerrasta, joten kyseessä täytyy olla kokonaan uusi aines. Rauhoitan kuitenkin lukijaa: en aio nyt arvioida kyseisen kirjan sisältöä. Totean teoksen ainoastaan paljastaneen, että mitään paljastettavaa ei ollut.

Kirja-arvioni tulisi joka tapauksessa liian myöhään ja vieläpä kahdella tavalla. Ensinnäkin siksi, että nykymaailmassa arvostelujen pitää ilmestyä jo ennen kuin teos ehtii myyntitiskeille. Sillä asia on niin, että sähköisen median nopeus on muuttanut myös ajattelemisen pelkäksi kirjallisuuden myynti- ja markkinointijärjestelmäksi, jossa kirjallisen teoksen tehtävänä on tukea henkilön omaa esillä oloa.

Toiseksi, varsinainen kirja-arvio olisi turha siksi, ettei arvioitava teos tosiaankaan sisältänyt mitään sellaista, mitä taloushistorian tuntijat eivät tietäisi vanhasta muististaan. Tässäkin ilmiössä kiintoisampaa on ilmiö itse kuin sen päähenkilö tai yksikään osapuoli. – Mihin siis elämäkertoja tarvitaan? Kuinka ne vaikuttavat ja mihin? Kuka niistä hyötyy ja kuka ei? Kenelle voi olla haittaa vai onko kenellekään? Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa, minkä verran ja mitä se kaikki maksaa? Kuka sanoo viimeisen sanan?


Kiiltokuvamaista historiaa

Suomessa on julkaistu viime vuosina useita varakkaiden yritysjohtajien elämäkertoja. Antti Piiposta ilmestyi jokin aika sitten elämäkerta, samoin Pekka Herlinistä, ja Jorma Ollilan elämäkerta tuli painosta tällä viikolla. Minä näen Roope-sedän, Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin käyvän taistelua Ankkalinnan hallinnasta.

Toisin kuin Wahlroosin, Jorma Ollilan elämäkerta on puettu minä-muotoon, eli se muistuttaa omaelämäkertaa, vaikka haamukirjoittajana onkin toiminut Suomen Kuvalehden taloustoimittajana ja julkisuudenhallinnan konsulttina mainetta niittänyt Harri Saukkomaa. Avasin teoksen odottaen, toisiko se valoa Ollilan veroparatiisijupakkaan. – Ei tuonut. Elämäkerta päättyy jo ennen näitä tapahtumia ja Nokian myyntiä, eli maineenhallinta on onnistunut varsin hyvin.

Myös tätä ammattitoimittajan kokoonpanemaa teosta leimaa tietty likilaskuisuus, joka johtuu käsittelyn esittelevyydestä ja itsereflektion vähyydestä. Kirjan puolivälin kohdalla puhutaan vasta Ollilan urasta Citibankissa, Nokian 1980-luvun lopun kriisistä, kulutuselektroniikan pois sahaamisesta ja Ollilan noususta yrityksen johtoon, mihin ajoittui myös keskittyminen matkapuhelintuotantoon. Vasta aivan lopussa päädytään noin vuoteen 2007, jolloin Nokian menestys katkesi ja Apple lanseerasi iPhonensa. Ollila irtautui yrityksestä ja etsi tilalleen Stephen Elopin, jota pidettiin Ollilan valintana mutta joka teoksen mukaan oli vasta hänen toissijainen kandidaattinsa seuraajakseen. Olli-Pekka Kallasvuo ja Anssi Vanjoki ajettiin katkerina sivuun.

Teoksen loppupuolella Ollila puolustautuu viittaamalla amerikkalaisten yrityskonsulttien huomioon, jonka mukaan 30 prosenttia rekrytointipäätöksistä osoittautuu joka tapauksissa huonoiksi. Ollila on tavallaan oikeassa luodessaan itsestään kuvaa johtajana, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Nokian nousuun maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi viittaa myös kirjan nimi Mahdoton menestys. Ollilan kypsyyttä johtajana ja ihmisenä kuvaa hänen asenteensa, jonka mukaisesti hän on tottunut siihen, että johtaja saa aina sekä kaikki kiitokset että kaikki haukut.

Se, että Wahlroosista kertova elämäkerta ei sisältänyt tunnustuksia eikä paljastuksia, on ymmärrettävää, sillä teos perustuu ulkoisten havaitsijoiden tutkimuksiin, ja kritiikin lausumista vältellään pelosta. Mutta Ollilan omaelämäkerralliselta teokselta olisin odottanut enemmän tunteiden osoittamista. Olisi nyt edes haukkunut jonkun, kun voi! Siihen, miksi näin ei ole tehty, on luonnolliset syynsä.


Elämäkerrat maineenhallinnan välineinä

Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia – eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta.

Juuri siksi monille talouden vallankäyttäjille on suorastaan välttämätöntä, että heistä on olemassa elämäkertoja, auktorisoituja tai auktorisoimattomia, yhtä kaikki, sillä molemmat voivat palvella tarkoitustaan hyvin. On nimittäin huomattu, että myös persoona on osa taloudellista vaikutusvaltaa.

Esimerkiksi Björn Wahlroosista on hehkutettu, kuinka nero hän on. Häntä on suorastaan syleilty ja suudeltu julkisessa sanassa, ja hänestä on tehty enkeli, jolla on lumivalkoiset siivet mutta hiilihanko kädessään. Ja kaikki tämä, vaikka jo Ismo Alanko lauloi kasinovuosien päätteeksi, että ”älä usko marsuihin, maireisiin omahyväisiin”!

Ei siis ole paljoa väliä, onko elämäkerta auktorisoitu (eli kohdehenkilön hyväksymä) vai auktorisoimaton, sillä molemmissa voi olla valheita, aivan niin kuin omaelämäkerroissakin, joita ei koskaan pidetä täysin luotettavina, paitsi tietyssä mielessä. Jo Raymond Chandler kirjoitti, että historiaa voi aina vääristellä mutta omaelämäkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.

Niinpä totuus on tässä sodassa vähämerkityksinen asia. Kuka onkaan, missään yhteydessä, kiinnostunut tosiasioista, sillä ne ovat jo kaikkien tiedossa? Mutta huhut, juorut sekä omaksi eduksi tai muiden haitaksi esitetyt tulkinnat tuovat usein esille sellaista uutta, josta aina löytyy jotain mielenkiintoista!


Tarina on rahaa

Ollilan ja Wahlroosin kaltaisilla paroneilla on jo niin paljon rahaa, että he eivät ole kiinnostuneita varallisuutensa lisäämisestä vaan vallasta ja poliittisesta vaikuttamisesta sinänsä. Monet superrikkaat ovatkin viime aikoina aktivoituneet poliittisesti ja asettuneet näytteille julkisesti, mistä kertovat esimerkiksi Ollilan presidenttiyshaave, Wahlroosin libertarismia ja anarkokapitalismia edustava teos Markkinat ja demokratia (2012), jossa kritisoidaan kansanvaltaa (arvioni tässä), sekä Hjallis Harkimon ryhtyminen televisiojuontajaksi.

Monet varakkaat pyrkivät nykyisin tekemisiin poliittisen eliitin kanssa, mistä kuvaa antavat Wahlroosin Ruotsin kuninkaalle ja Suomen taloudelliselle sekä poliittiselle kermalle kartanossaan järjestämät pidot. Niiden istumajärjestyksestä Pietiläinen on vaivautunut piirtämään oikein kartan tavoittamatta kuitenkaan sitä filosofista ja sosiologista tosiasiaa, että rahakkaiden johtajien ja poliittisen eliitin, niin pankkiirien, ministerien kuin ay-johtajienkin, vispilänkaupassa ja lasien kilistelyssä on kyse hegemonisesta vallasta: taloudellisen ja ideologisen vallan yhteen kytkemisestä.

Kiiltokuvakirjojen olemassaolo on osa tätä prosessia, joka liittyy lisäksi persoonan luomiseen. Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan.

Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen.

Itse uskon, että esimerkiksi Björn Wahlroosin omaisuuden luomisessa on julkisuuskuvalla ollut ratkaisevan tärkeä merkitys. Juuri maineensa vuoksi häntä pelätään, ja pelko on samaa kuin kunnioitus ja alistuminen. Tämä näkyy siinä, että hänen kilpailijansa eivät uskalla Wahlroosin nähdessään poistaa varmistinta revolveristaan vaan tarkistavat, ettei se ole auki, ja mikäli se on, he laittavat sen nopeasti kiinni.

Voin siis kiteyttää edellä lausumani seuraavaan postmarxilaiseen kaavaan:

Maine = rahaa, raha = neroutta, nerous = lisää mainetta.

Tällä tavoin perustetaan itseään vahvistava myönteisen julkisuuden kierre. Pietiläisen ja hänen työryhmänsä Wahlroos-kirjassa heikointa on se, että vaikka he katsovatkin olevansa jonkinlaisia julkisuuden ammattitutkijoita, koko porukasta ei ole löytynyt ajatustakaan sen pohtimiseen, mitä he itse oikein tekevät. He ovat vain uppoutuneet aiheeseensa kaulaansa myöten ja puurtaneet työmuurahaisina isäntänsä iloksi samalla kun Nalle Wahlroos on istunut Armfeltin työpöytänsä ääressä laskien, paljonko lisäarvoa odotettavissa oleva julkisuus tuo hänelle euroina ja sentteinä.


Apinat pörssimeklareina

Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella.

Sama pätee myös moniin muihin elämäkertoihin, melkein kaikkiin. Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa.

Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Lähestyn asiaa esimerkin kautta. Ajatellaanpa, että koko maailman omaisuus jaetaan maailman kaikille apinoille pörssiosakkeina tasan ja kaikista apinoista tehdään pankkiireita. Sitten nämä pankkiirit aloittavat kaupankäynnin pörssissä. Kuluu tunti, niin puolet maailman apinoista on hävinnyt kaiken, ja toinen puoli omistaa maailman kaiken varallisuuden. Toisen tunnin kuluttua puolet jäljelle jääneistä apinoista omistaa kaiken, ja toinen puoli putoaa taas rutiköyhänä pörssistä pois. Seuraavana päivänä noin tuhat pankkiiria omistaa kaiken, ja loput maailman apinoista on rutiköyhiä. Muutaman vuoden kuluttua jäljellä on enää kaksi pelaajaa, joista toisen pudottua pois yksi omistaa kaiken.

Sitten tulee hänen elämäkertansa kirjoittaja, joka sanoo, että tämä yksilö on nero, koska hän pesi kaikki muut. Todellisuudessa päättely voisi päteä tiettyyn rajaan asti, esimerkiksi siihen, jossa tuhat yksilöä omistaa vielä jotakin. Kaiken todennäköisyyden mukaan heidän täytyy olla muita älykkäämpiä, sillä he ovat muihin nähden ylivertaisia, ja otos on riittävän suuri kuvaamaan älykkäiden ryhmää.

Mutta siitä eteenpäin rikastuminen ja köyhtyminen ovat sattuman satoa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muiden kuin ennustettavien ja rationaalisesti hallittavien tekijöiden merkitys kasvaa paljon suuremmaksi kuin pörssidiilerien oman kyvykkyyden merkitys.


Kuka kaivoi kultaa Klondykessa?

Jos nyt esimerkiksi Björn Wahlroosia sanotaan talousneroksi sillä perusteella, että hän on tehnyt paljon hyviä kauppoja, voimme enintään todeta, että hän on käyttänyt eteensä avautuneet tilaisuudet johdonmukaisesti hyväkseen. Mikäli hän ei olisi niin tehnyt, sanottaisiin, että hän on 1990-luvun lamaluuseri.

Kehnoa ja harhoja synnyttävää menestyneiden elämäkerroissa on juuri se, että niissä ei myönnetä itsestä riippumattomia syytekijöitä, vaan menestys selitetään jälkikäteen päähenkilön ansioksi. Ne siis glorifioivat yksilöiden ponnistuksia, vaikka kaikki tietävät, että minkään yrityksen menestys ei ole koskaan kenenkään yksilön harteilla, vaan se koostuu nimenomaan yhteistoiminnan onnistumisesta. Niinpä jokainen elämäkerroissa ylistetty talousnero onkin paljon enemmän Hannu Hanhen arkkityyppinen esiintymä kuin se ahkera, tunnollinen ja säästeliäs Roope-setä, joka kaivoi kultaa Klondykessa.

Todettakoon, ettei tarkoitukseni ole ollut käsitellä Björn Wahlroosia henkilökohtaisesti, vaan pikemminkin arvioida sitä tapaa, jolla hänestä on kirjoitettu ja jonka mukaisesti häntä on arvioitu julkisuudessa. Yliopistot ovat aina olleet täynnä protestoivia opiskelijoita, jotka ovat täsmälleen yhtä lahjakkaita, ahkeria, tunnollisia ja työteliäitä ja joista jokuset selviävät paremmille päiville, toiset eivät. Syyt tai ansiot eivät ole välttämättä heidän itsensä.

Myös Pietiläisen kirja todistaa siitä, miten Wahlroos syntyi hyvävointiseen virkamiesperheeseen ja kouluttautui Hankenilla. Nuorena myönnetty professuuri (joka on aina onnenkantamoinen sattuessaan vapautumaan juuri oikealla hetkellä) auttoi hänet akateemiselle uralle ja lisäsi hänen todesta otettavuuttaan myös liike-elämässä. Myönteinen ja itseään vahvistava mainekierre oli valmis, ja sitä julkisuutta myös Pietiläisen elämäkerta vahvistaa. Kun Björn Wahlroos nyt menee kirjakauppaan, hän voi tuntea astuvansa Versailles’n peilisaliin, sillä häntä tervehtivät kahdelta seinältä hänen omat kuvansa, jotka löytyvät sekä elämäkerrasta että hänen oman kirjansa kannesta.


Journalismin epäkriittisyys

Olen edellä analysoinut, miten Wahlroosin, Ollilan ja monien muiden suurta taloudellista valtaa käyttävien henkilöiden elämäkerrat toimivat julkisuudessa, ja mikä voi olla niiden sosiodynaaminen funktio. Entä miksi ne on kirjoitettu ja julkaistu? Asiaa voidaan lähestyä ensinnäkin kirjoittajien näkökulmasta.

Sen ymmärrän, miksi Ollilan elämäkerran kirjoittaja on Tekir-nimisen viestintätoimiston pomo, mutta ei taida myöskään olla ihan sattumaa, että Wahlroos-elämäkerran päätekijä on Helsingin Sanomien palkittu toimittaja, joka vain esiintyi Tampereen yliopiston professorina (eikä siis ainakaan sikäli edusta Hemánuksen ja Nordenstrengin koulua, joka tunnettiin aikoinaan Hämeen punaisena napana). Tämä ehkä selittää myös teoksen Janus-kasvoisen aseman, joka vastaa toki varsin hyvin myös puheena olevan päähenkilön omaa roolia.

Siinä, missä Ollilan autobiografia pohjustaa ansiokasta pyhimyslegendaa, Pietiläisen Wahlroos-kirjasta tuli sovinnainen paketti päänsilitystä ja tökkäilyjä vanhoilla kaupunkitarinoilla. ”Meidän Stallareiden” (kuten Leif Salménin, Erkki Tuomiojan jne.) hassut ristiriidat porvarillisen elämäntavan ja sosialististen haaveiden roolikasautumissa on nähty monta kertaa ennenkin, ja siksi kommunististen ihanteiden ja markkinatalouteen havahtumisen jännite voi kertoa vain ”ihmisyyden syvimmästä perusristiriidasta” samalla herkkyydellä kuin lapsen saaminen tai se, miksi kaikki vielä pilaantumattomat ihmiset varoittavat toisiaan: ”Älä koskaan luota yli kolmekymppisiin!”

Haluan vain sanoa, että liian usein ammattitoimittajien kirjoittamista elämäkerroista puuttuu kriittinen ja reflektiivinen ote omaan toimintaan, siis tietty journalistinen kyky ottaa etäisyyttä sekä aiheeseen että omaan työhön. En toki väitä, että elämäkerturina toimimisen pitäisi olla tuhmaa, mutta en myöskään vaadi sen olevan tarpeettoman kilttiä, sillä taloudellisen vallankäytön ei pitäisi jäädä arvostelun ulkopuolelle vain pelon vuoksi.

Jo Machiavelli sanoi, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kosto puolestaan on Marcel Maussin Essai sur le Don -teoksen mukaan samanlainen asia kuin lahja, eli tavallaan sen käänteispuoli, johon liittyy sosiaalisen siteen perustava ylijäämä, osa, joka pidetään vastaisen varalta tilillä.

Niinpä monet köyhät pulliaiset pelkäävät arvostella kaikkia rahakkaita ihmisiä lähinnä siitä syystä, että he olettavat joutuvansa suoraa päätä oikeuteen. Tosiasiassa he eivät joudu, sillä jos he olisivat joutuakseen, he olisivat siellä jo. Mutta monien mieltä ehkä kalvaa edelleen se kauhea tosiasia, että vasta 1800-luvulla, eli varsin kauan sitten (mutta ihmisen lajinkehityksen huomioon ottaen erittäin myöhään), aatelinen hävisi ensi kertaa oikeudessa ei-aateliselle aatteelliselle. Myös nykyisin jokaisella kansalaisella on oikeutta enintään niin paljon kuin hänellä on varaa ostaa, ja juuri siksi elämäkertojen kirjoittaminen onkin niin kilttiä.


Miksi varakkaiden elämä kiinnostaa?

Entä miltä tilanne näyttää kirjan kustannus- ja myyntiportaan sekä lukijoiden kannalta? ”Onnistuneimpina” pidetyt elämäkertakirjat vedetään myyntipöydiltä asiakkaiden toimesta, kun taas ”epäonnistuneimmat” vedetään myynnistä kustantajien ja kauppiaiden toimesta. Esimerkiksi tyttö Suomalaisesta kertoi minulle kaksi päivää Wahlroos-elämäkerran ilmestymisen jälkeen, että ensimmäinen painos on jo loppunut ja jäljellä ovat vain rippeet. Myös Ollilaa on nyt kadonnut kevyt kuormalavallinen kirjakaupan ovenpielestä. Nämä siis onnistuivat.

Wahlroos-kirja on kustantajansa menestyneimpiä, ja se osoittaa, että päähenkilön taikasormi muuttaa kullaksi kaiken, mihin se koskaan osuu. Kirjan julkaisi pamfleteistaan tunnettu Into Kustannus, ja siksi siltä sopi odottaa jotain muutakin kuin ihastelevaa otetta (joka ropisee myös päähenkilön laariin aivan niin kuin itse liiketoimetkin). Ehkä kustannusyhtiö on oppinut jotakin Wahlroosilta.

Tietystä näkökulmasta on toki ymmärrettävää, että nyky-Suomessa, jossa jokaista hyvin rahakasta kohti on noin 50 000 hyvin köyhää, monet ihmiset suhtautuvat varakkuuteen – eivät vain uteliaan kiinnostuneesti ja tavoittelevasti – vaan myös palvovasti. Monien tekee kai mieli itsekin vaurastua, ja he pyrkivät siihen etsimällä neuvoa rahoissaan olevien elämäkerroista.

Tämä on kuitenkin täysin väärä metodi. Rikkaaksi ei voi tulla rikastumisesta lukemalla, niin kuin ei uimaankaan opi lukemalla uintia käsitteleviä kirjoja.

Varakkuudessa ei sinänsä ole edes mitään kiintoisaa. Ainakaan minun mielestäni omaisuus ei millään tavoin lisää kenenkään henkilön kiinnostavuutta tai julkisuusarvoa. Ajatellaanpa, millä tavoin esimerkiksi sinuun vaikuttaisi tieto, että tässä on Kalle, joka omistaa koko Helsingin. – Entä sitten? Helsinkihän olisi paikoillaan myös Kallesta riippumatta. Helsinki ei tuo kiinnostavuutta Kalleen eikä Kallen omistussuhde lisäarvoa Helsinkiin. Omistaminen ja varallisuus ovat ihmisen persoonan kannalta erittäin vähäarvoisia asioita.

Niinpä on pääteltävä, että ihmiset lukevat äveriäiden elämäkertoja vain tullakseen itse äveriäiksi ja selvittääkseen vaurastumisen salaisuuden, minkä jo edellä totesin toivottomaksi yritykseksi kirjoja kahlaamalla.

Oma näkemykseni on, että menestyminen on loppujenkin lopuksi kovin kohtalomainen asia. Toiset ihmiset ovat peruspositiivisia luonteita, joiden luokse raha tulee pyytämättä, kun taas toisia taloudellinen ja aineellinen menestys pakenee. Ihmiset itse eivät juuri mitään asialle voi. Rahakkaaksi synnytään siis muutoinkin kuin vain varakkaaseen sukuun pullahtamalla.

Mikäli itse päättäisin rikastua, tekisin sen luultavasti vain siksi, että rikastuminen on hauskaa. Minusta se ei ole. Ja siksi en olekaan kovin rahoissani. Jotkut tosin väittävät, että se, jolla on taskussaan kympin seteli ja tietää mitä sillä tekee, esimerkiksi ostaa karkkia tai kortsuja hauskanpitoa varten, on rikkaampi kuin se, jolla on sijoituspulmanaan kokonainen miljoona ja ahdistus sen hukkaamisesta.

Todellista rikkautta on omasta mielestäni esimerkiksi filosofia, joka lisääntyy jakamalla, kun taas materiaalisen omaisuuden haltijat ovat oikeastaan vain varallisuutensa huoltajia: mammonansa talkkareita.


Kertaan elämää, kun kerran on elämä!

Psykologisesti arvioiden raha artikuloi narsismia aivan niin kuin elämäkertojen olemassaolokin. Elämäkerroissa yhdistyy siis kaksi elintärkeää asiaa. Elämäkerta ei välttämättä ole kuvankiillotusta eikä kostojuoni, vaan sen tarkoituksena voi olla myös totuuden sanominen.

Mistä sitten tiedän kaiken tämän? Siitä, että olen itsekin kirjoittanut elämäkerran, nimittäin omaelämäkertani, johon tuli kovat kannet ja 500 sivua. Se on samalla akateeminen aikalaishistoria, ja teoksen sivuilla kerrotaan, paitsi minusta, myös tiedepoliittisista vastustajistani sekä runsaista vastoinkäymisistäni. Kirjan nimi on Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Luotettavuudeltaan se on juuri niin hyvä kuin omaelämäkerta voi parhaimmillaan olla. Kirjoitin sen täsmälleen samasta syystä kuin monista miljonääreistä julkaistaan elämäkertoja, toisin sanoen osallistuakseni kamppailuun henkisestä pääomasta ja toimintatilasta, tehdäkseni tiliä ja kertoakseni totuuden. En halunnut olla uhri ja tulla ymmärretyksi väärin. Kirja kertoo toivoakseni paljon myös siitä, mitä filosofia sinänsä on. Wahlroosin ja Ollilan kaltaisilla finanssifiksuilla motiivit ovat tosin täysin toisenlaiset kuin meillä henkisten rikkauksien omistajilla ja filosofisten pääomien haltijoilla.

Sen voin joka tapauksessa sanoa, että mikäli joku lukijoista aikoo julkaista elämäkerran tai omaelämäkerran, se on syytä tehdä ajoissa. Tähän puolestaan on kaksi syytä. Ensinnäkin voi pelastaa jäljellä olevan elämänsä, sillä elämäkerta ei ole kertaelämä. Ja toiseksi: mikäli ei tartu kynään ja laske sitä ajoissa, saattaa olla, että ilmestymisen ajankohtaa ei lainkaan tule.

Lopuksi kasku Jorma Ollilasta Helsingin yliopistolla:

– Miksi Shellin puheenjohtaja Jorma Ollila käy Helsingin yliopiston hallituksen kokouksissa?

– Hän on löytänyt sieltä runsain mitoin fossiilisia polttoaineita!


Kirjallisuus

Hankamäki, Jukka, Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2009.
Machiavelli, Niccolò, Ruhtinas. Suom. O. A. Kallio, alkut. Il principe, 1532. Hämeenlinna: Karisto, 1997.
Mauss, Marcel, Essai sur le don – Forme et raison le l’échange dans les sociétés . Orig. 1925. Quebec: L’université du Quebec, 2002.
Ollila, Jorma ja Harri Saukkomaa, Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia. Helsinki: Otava, 2013.
Pietiläinen, Tuomo et al., Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta. Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Simon, John, Koneen Ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. Helsinki: Otava, 2009.
Sunila, Pirjo, Antti Piippo – Liian suuri Suomelle. Helsinki: Otava, 2008.
Wahlroos, Björn, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön diktatuurille. Helsinki: Otava, 2012.

Rikkauden rakennemuutoksesta

Jorma Ollila on kyllä hieno markkina-analyytikko. Äskettäin hän arvioi, että puhe yritysjohtajien ahneudesta Suomessa on ylilyönti. Ei ihme, että firman raappahousut ovat pahasti roudassa, kun johtajisto aistii ihmisten asenteet ja tunnelmat näin tarkkanäköisesti.

Ja voi tuota köyhien ihmisten ahneutta! Kun rikkaat rikastuvat, muiden ihmisten ”ahneus, kateus ja pahansuopuus” sen kuin yltyvät. Esimerkiksi tässä jutussa muuan IT-miljonääri paheksuu ”kerjäläisiä”, jotka ovat anoneet häneltä almuja. Tulee mieleen vanha vitsi Aku-sedästä, joka meni pyytämään Roopelta lisää liksaa, jolloin Roope vastasi rahasäiliön sisältä kolikoitaan kiillotellen, että ainako SINÄ ajattelet vain rahaa!

Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena.

Opiskelijoiden, palkansaajien ja akateemisen valkokaulusköyhälistön ahneus on ihan samanlaista kuin Suomen tasavallan ahneus valtiomme yrittäessä välttyä siltä, että kansallisvarallisuuttamme saatetaan Euroopan unionin, kansainvälisen kapitalismin sekä Brysselin, Strasbourgin ja Frankfurtin rahalordien hallintaan.

Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut. Näin voisi jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä. Takaraivossa vaanii aavistus siitä, että kuolema vie lopulta ihmiseltä kaiken.

Ahneus on angstinen asia, ja sen vuoksi kaiketi sanotaankin, ettei köyhä ole se, jolla on vähän, vaan se, jolta aina vain jotakin puuttuu.

Suomalaisen yhteiskunnan parhaita piirteitä on ollut tasa-arvoisuus ja kohtuullisuus. Lähtiessäni kesäisin Ison Roobertinkadun kodistani ulkoilemaan bongasin toisinaan Aatos Erkon istuskelemasta puistonpenkiltä kävelykadun toisesta päästä. Ilmeisestikin hän oli matkalla konttoriltaan Diana-puistosta Kaivopuiston rantaan kotiin. Näky oli hersyvä, sillä yleensä noilla penkeillä istui sellaisia kunnianarvoisia kaupunkilaisia, joiden omaisuus mahtui kahteen muovikassiin. Mutta julkinen istuin näytti joka tapauksessa kelpaavan varakkaammallekin väelle, niin kuin tietysti ministereille muutoinkin.

Aatos Erkko osasi kylläkin asioita, joista moni yhtä rikas voisi olla hänelle kateellinen. Hän tajusi, että hyväosaisuuden ei pidä antaa näkyä. Suomalaiset kun arvostavat enemmän yhdenvertaisuutta kuin varakkuutta, joten omaisuuden ahmiminen ei tuo kunnioitusta. Myönteistä mainetta saa suuripiirteisyydellä, kun lahjoittaa jotakin pois.

Viime viikonloppuna menehtyneen Aatos Erkon edellä kävi akateemikko Eino Jutikkala, joka asui hänen naapuritalossaan Merikadulla. Hän lahjoitti pääosan omaisuudestaan eli noin 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Herrasmiesten vaihtaessa postipiiriä koko eteläinen Helsinki on rakennemuutoksen kourissa. Niin ikään Merikadulla pitkään asunut professori ja filosofi Lauri Rauhala (jonka puoliso toimi aikoinaan presidentti Kekkosen yksityissairaanhoitajana) on tätä nykyä palvelutalossa. Saa nähdä, keitä heidän tilalleen noille hoodeille asettuu: nuoria juppeja vai venäläisiä uusrikkaitako?

Kekkosesta sen verran, että hänelläkin oli yksityisasunto aivan Kaivopuiston kupeessa Puistokadulla. Vaikka keittiön ja kylpyhuoneen hanat olivatkin kultaa, myös myrrysmies ymmärsi sen, että poliittista valtaa pitää käyttää kansalaisyhteiskunnan eikä taloudellisen eliitin ehdoilla. Niinpä myös talouselämän johtajat olivat hänen edessään kontallaan. Politiikka ohjasi taloutta eikä talous politiikkaa, kuten nykyisin. Eivätkä ne ajat valtiontalouden, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion luomisen kannalta mitään huonoja olleet.

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

Minkä päällä ylimystö kävelisi, jos ei olisi yhteiskunnallista pohjasakkaa? Kun Björn Wahlroos julkaisi kirjansa Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle (Otava 2012), teoksesta nousi sen merkitykseen ja arvoon nähden kohtuuton kohu. Minusta ei ole mitään uutta eikä erikoista siinä, että kapitalisti puolustaa kapitalismia ja tekee sen haluamalla rajoittaa kansanvaltaa sekä vaatimalla entistä enemmän vaikutusvaltaa taloudelle.

Samansisältöisiä kirjoja ilmestyy silloin tällöin. Yksi esimerkki oli Johan Norbergin Globaalin kapitalismin puolustus (2001), joka oli vastaus Naomi Kleinin tunnettuun teokseen No logo (2000). Myös Wahlroosin kirja on lähinnä argumentti keskusteluun eikä sellainen ohjelmanjulistus, jossa tarjottaisiin ratkaisuja talouselämän pulmallisiin tilanteisiin. Tämäkin oli ennalta-arvattavaa, sillä niin kapitalismia kuin demokratiaakin voidaan sekä vastustaa että puolustaa. Molemmissa kun on luonnollisesti sekä hyvää että pahaa.

Kiintoisinta ja paljastavinta Wahlroosin kirjassa onkin sen sävy ja toisaalta kirjan vastaanotto. Julkisuudessa paljon käytetty ”Nalle” on joka tapauksessa aivan liian pehmeä nimitys Wahlroosille, sillä sisältö on aika kovaa kuitenkin. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä kapitalismin kautta ”hyvää” tekevässä kaksoisroolissaan ankkalinnamme Roope-Setä on hieman epäuskottava ja jopa koominen.

Tahattoman koomista on myös se, että Anders Breivik sattui lausumaan oikeudenkäynnissään lähes täsmälleen samat sanat kuin Wahlroos kirjassaan, eli ”demokratia on enemmistön diktatuuria” – tietenkin täysin riippumatta mistään esikuvista.

Björn Wahlroos ehdottaa rajuja heikennyksiä demokratiaan, jotta pohjoismaat pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa. Perusteeksi hän esittää, että rikkaat veronmaksajat kaikkoavat veroparatiiseihin, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. On ymmärrettävää, että hän on arvostellut julkisessa sanassa myös kokoomusjohtoisen hallituksen toimintaa, sillä hallitus on suostunut hyvätuloisten verotuksen kiristämiseen sekä veroasteen nostoon. Niinpä kapitalisti karsastaa kansanvaltaa ja näkee sen ”enemmistöjen tyranniana”. Lähteikseen Wahlroos mainitsee muiden muassa 1950-luvun populaarifilosofin, Ayn Randin.

Mutta pitäisikö poliittinen valta luovuttaa rikkaille oligarkeille, kuten anarkokapitalismissa Venäjällä? Jo nyt on surtu laajalti sitä, että Euroopan maat ovat menettäneet itsenäisen veropolitiikkansa, kun rajoja on avattu globalisaation myötä pääomien siirroille. Valtiot eivät voi verottaa yrityksiä tarpeeksi, sillä niiden pelätään siirtyvän alhaisen verotuksen maihin. Valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun pitääkseen suuryritykset maassa. Samalla palkansaajien verotus on pidetty korkeana. Omistaja-johtajat puolestaan voivat nostaa pienistä listaamattomista osakeyhtiöistään 60 000 euroa vuodessa maksamatta lainkaan veroa.

Se, että kovaa tulosta tekeviä yhtiöitä ei voida verottaa, on yksi syy myös Euroopan maiden talouskriisiin. Ja sitä puolestaan legitimoi Euroopan unioni, joka toimii kapitalismin sekä siihen liittyvien pääoman- ja työvoimansiirtojen takuumiehenä.

Yksi asia, josta olen samaa mieltä Wahlroosin kanssa on näkemys, että työvoiman halpatuonti kolmannesta maailmasta on ongelma. Se on ihmisoikeusongelma, johon liittyy taloudellista riistoa, ja se on poliittinen ongelma, joka heikentää länsimaiden kantaväestöjen asemaa. Toinen yhtymäkohta on käsityksessä historian kokonaiskulusta. Myös omasta mielestäni marxismin opit menivät harhaan siinä, että luokkataistelun oletettiin määräävän historiankulun. Tämä näkemys ei ottanut huomioon, että lähes kaikki hyvinvointi on luotu teknisen kehityksen ja yhteistyön tuloksena eikä suinkaan repimisen ja konfliktiin saattamisen kautta.

Wahlroosin vahva puoli on, että hän yhdistelee professorimaiseen tapaan aatehistoriaa, talousteorioita ja politiikantutkimusta – näkökulmia, joista jokin on jäänyt usein peittoon vähemmän oppineilta. Mutta olen koko lailla eri linjoilla verrattuna siihen, kuinka hän asioita tulkitsee siellä Åminnen kartanossaan, Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä, vastapäätä Platonin rintakuvaa.

Wahlroos esimerkiksi palvoo Kiinaa ja pitää maata esimerkkinä yksituumaisesti johdetusta kansantaloudesta, jossa pääoma kukoistaa. Vaikka Kiinan talouskasvu huiteleekin kymmentä prosenttia, tämä maailman ainoa kommunistisesti hallittu markkinatalous ei ole ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin paratiisi.

Vaikka Venäjän sijoitusrahastot tuottavatkin useita kymmeniä prosentteja, onko oikein, että Putinin johtamassa diktatuurissa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä viedään kuin sikaa korvasta kiven sisään? Pikemminkin kyseessä on Neuvostoliitto uudella nimellä.

Jotakin omituista on myös Wahlroosin lähtökohdassa: hänen tavassaan vastakohtaistaa markkinat ja demokratia. Kirjoittajan katsannossa vapaa kilpailu nähdään kansanvaltaisen politiikan vastakohtana. Todellisuudessahan myös markkinat ovat politisoituneet, ja jokainen kulutusvalinta on äänestyspäätös, jolla ratkaistaan esimerkiksi ekologisia asioita.

Vastaavasti demokratia perustuu aatteiden ja ehdokkaiden vapaaseen kilpailuun. Siksi on tärkeää, että emme ajautuisi niin sanottuun ostodemokratiaan, jossa ihmisillä on poliittista valtaa ja oikeuksia vain sikäli kuin heillä on varaa maksaa niistä. Sen sijaan pitäisi säilyttää aatteiden ja ideologioiden vapaaseen kilpailuun ja äänestämiseen perustuva kansanvalta.

Poliittisen vallan ostamista sanotaan nimittäin korruptioksi. Ja kansan olot ovat yleensä kurjimmat siellä, missä lahjonta kukoistaa. En väitä, että Nova-jengin viime viikolla saamat tuomiot olisivat olleet kohtuullisia esimerkiksi henki- ja väkivaltarikoksista annettuihin verrattuina, mutta tuntuva rangaistus demokratian halveksunnasta on joka tapauksessa paikallaan. Miksi demokratian hienostuneet ja teoreettisesti sofistikoituneet kiertoyritykset olisivat moraalisesti parempia kuin kansanvallan julkea mitätöiminen korruptioskandaaleissa?

Parhaan esimerkin Wahlroosin tavoittelemista organisaatioista, joissa demokratiaa ei tunneta ja joita johdetaan sotilaallisen teknokraattisesti, tarjoavat nykyiset yliopistot. Toimiihan Helsingin yliopiston hallituksen jäsenenä kapitalisti Jorma Ollila, ja onhan kapitalisti Björn Wahlroos itsekin Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun hallituksen puheenjohtaja. Opintotuen takaisinperinnän kohteeksi joutuneilla hyvätuloisilla opiskelijoilla ei ole varmaan mitään sitä vastaan, että tosiköyhä nimeltä Björn Wahlroos kuittaa vuodessa 300 000 euron maataloustuet. Siitä sitä riittää rahaa useampaankin peltoautoon.

Omasta mielestäni kärryt on valjastettu hevosen eteen, kun talouden annetaan ohjata politiikkaa. Asiat ovat inhimillisesti ja oikein silloin, kun poliittisilla valinnoilla voidaan ohjata taloutta. Melkeinpä kaikki talouden ja demokratian ongelmat johtuvat nyky-EU:ssa siitä, että poliittinen päätöksenteko tapahtuu suuryritysten ehdoilla. Tätä tendenssiä ei pitäisi vahvistaa vaan heikentää. Vain siten voidaan luoda inhimillistä ja luottamukseen perustuvaa yhteiskuntaa. Sillä tärkeintä on ihmisyys. Mutta siitä Wahlroosin kirjassa ei puhuta mitään.

”Pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”

Otsikon lause on peräisin brittiläiseltä taloustieteilijältä John Maynard Keynesiltä (1883–1946). Hänen ajatuksensa on tosin useasti ymmärretty väärin, ja se sopiikin mitä erilaisimpiin asiayhteyksiin sekä kuvaa erästä yleisinhimillistä tosiasiaa.

Keynesin lausahdusta on tulkittu esimerkiksi niin, että sen mukaan taloutta ei tarvitse suunnitella pitkäjänteisesti tai että ongelmien ratkaisemiseksi ei ole syytä laatia kauaksi tulevaisuuteen ulottuvia suuntaviivoja ja sopimuksia. Lisäksi on nähty, että tämän väitteen mukaan pitkään jatkuvia ongelmia ei ensinkään olisi. Keynesin sanat on kohdistettu ironisesti myös häneen itseensä, kun on huomautettu, että niin sanottu keynesiläisyyskään ei toiminut eikä toimisi pidemmän päälle.

Kaikki nämä tavat ymmärtää Keynesiä ovat kuitenkin virheellisiä. Hän ei suinkaan kiistänyt pitkään jatkuvien ongelmien olemassaoloa tai vastuunottoa niiden ratkaisemisesta. Keynesin mukaan vain on viisasta, että kaikkein hälyttävimmistä nykypäivän ongelmista huolehditaan jo tänään eikä jäädä passiivisesti odottamaan ongelmien katoamista itsestään.

Sen sijaan uusklassisen taloustieteen ja kovan linjan laissez faire -kapitalistien kantana on perinteisesti ollut näkemys, että valtiovallan ei pitäisi puuttua talouden ja yhteiskunnan ongelmiin, kuten kysynnän heikentymiseen tai työttömyyteen. Heidän käsityksensä mukaan asioiden pitää ”antaa mennä” omalla painollaan, sillä pitkällä tähtäimellä ongelmat ratkeavat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Näin ajatellen taloutta pidetään itseään korjaavana järjestelmänä, jossa viidakon laki tasapainottaa tilanteen.

Tällainen ajattelutapa on poliittisesti fataali, sillä talouteen ei pidetä tarpeellisena puuttua julkisen vallan toimilla. Kyseinen näkökanta lankeaa yhteen nykyisin muodissa olevan uusliberalistisen ajattelun kanssa. Sen sijaan Keynes korosti, että valtion pitää aktiivisesti tasoittaa suhdannevaihteluita elvyttämällä kysyntää taloudellisten taantumien aikoina: esimerkiksi maltillisella veropolitiikalla tai suorilla avustuksilla. Ajatuksena on, että taantumat johtuvat kokonaiskysynnän heikentymisestä, joten valtion tulee lisätä kysyntää saadakseen talouden uudelleen käyntiin.

Uusklassisen mallin mukaan valtion aktiivinen osallistuminen esimerkiksi valtion omaa kulutusta lisäämällä kuitenkin pudottaa kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä. Keynes puolestaan katsoi, että valtion tulisi silti puuttua lyhyen aikavälin ongelmiin, sillä tasapainon saavuttaminen kestää muutoin liian kauan. Keynesin ajatus kokonaisuudessaan kuuluukin seuraavasti: ”Pitkä tähtäin on pettävä ohjenuora ajankohtaisten kysymysten ratkaisemiseen. Pitkällä tähtäimellä me kaikki olemme kuolleita.”


Keynesiläistä pankkipolitiikkaa, monetaristista sosiaalipolitiikkaa

Keynesiläisen talouspolitiikan keinot ovat tulleet uudelleen huomion kohteiksi Euroopan finanssikriisin myötä, ja on kysytty, olisiko esimerkiksi setelirahoituksesta ratkaisemaan talouden ongelmia. Kysymys on ymmärrettävä, sillä nykyisten ongelmien katsotaan johtuvan pitkälti keynesiläisyyden jälkeen muotiin tulleesta monetaristisesta politiikasta.

Keynesiä edeltäneen uusklassisen taloustieteen mukaan katsottiin, että valtion tulojen laskiessa pitää leikata menoja samassa mitassa. Tähän sisältyy kuitenkin itseään ruokkivan syöksykierteen vaara. Jos valtio taloudellisen taantuman aikana leikkaa menojaan verotulojen vähenemisen vuoksi, tiet jäävät päällystämättä, valtion rakennukset rakentamatta ja potilaat hoitamatta. Niinpä tietyömiehet jäävät työttömiksi, rakennusteollisuus toimettomaksi ja sairaanhoitoa tarvitsevat kipeiksi. Lopulta osa yrityksistä tekee konkurssin, ja työttömyys ja sairastaminen kiertyvät lisääntyneinä sosiaalimenoina valtion kassakirstulle. Kun ihmisillä on yhteenlaskettuna vähemmän rahaa käytettävissään, kulutuksesta riippuvaiset kauppaliikkeet ja teollisuuslaitokset tuottavat valtiolle vähemmän verotuloja, mikä puolestaan johtaa uusiin leikkauksiin ja niin edelleen.

Keynes esitti, että laman vallitessa valtion pitääkin elvyttää taloutta vaikka velaksi ja kiristää kukkaronnyörejään nousukaudella maksaakseen velkansa takaisin. Suomessa ja Euroopassa on selvästikin otettu Keynesin opit uudelleen käyttöön, sillä Euroopan valtiot ovat tukeneet taloutta suunnattoman suurilla sijoituksilla rahajärjestelmään niin, että tuloksena on ollut esimerkiksi asuntojen hintojen nousua (joka tosin on häivytetty piiloinflaatioksi tasaamalla luotot erittäin pitkille aikaväleille). Toisaalta valtiot eivät ole noudattaneet keynesiläisyyttä hoitaessaan omaa kansantalouttaan. Esimerkiksi Suomessa on jatkuvasti leikattu valtion sosiaali- ja puolustusmenoja. Keynesiläinen elvytyspolitiikka onkin nyt valjastettu vain pankkien tukemisen välineeksi, kun taas valtioiden oman talouden piirissä on noudatettu kovaa monetaristista politiikkaa.

Valtiot ovat nähdäkseni keynesiläisiä väärässä yhteydessä. Monetarismi luotiin alun perin pitämään inflaatio alhaisena ja luomaan sitä kautta taloudellista elinvoimaisuutta. Se sai jalansijan 1970-luvulla, jolloin sen katsottiin syrjäyttäneen Keynesin ideat. Suomessa alettiin toteuttaa monetaristista politiikkaa vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin rahamarkkinat vapautettiin. Siitä lähtien maassamme on eletty eräänlaisessa sekataloudessa, jossa suhdanteita tasoitetaan lyhyellä aikavälillä ja talouskasvua pyritään edistämään pienellä inflaatiolla sekä leikkaamalla verotusta.

Kompromissihakuisuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on päädytty kuitenkin tilanteeseen, jossa valtiot ottavat edelleen velkaa pankkien pelastamiseksi konkursseilta samalla, kun kaikkein köyhimpien ihmisten hyvinvointiin ei pidetä tarpeellisena investoida. Pitkällä aikavälillä myös tämä johtaa yhtä vakavaan katastrofiin kuin pankkijärjestelmän luhistuminen.


Miksi tasavero ei sovi Suomeen?

Suomen valtio on torjunut massatyöttömyyttä ja lamaa jo nyt suuremmalla summalla kuin taloustaantuma aiheuttaisi kansantaloudellemme. Mielestäni ei ole järkeä sijoittaa kolmeakymmentä miljardia Euroopan pankkijärjestelmään, jos se riittää tuomaan maallemme vain kymmenen miljardin hyödyn laman loitolla pitämisen kautta. Hyötysuhde on huono, ja Suomen avustukset Euroopan pankkijärjestelmässä ovat kuin pisara valtameressä. Sen sijaan meidän kansantaloutemme mittakaavassa nuo vieraille valtioille ja pankeille annetut avustukset, takaukset ja lainat ovat valtavia.

On erittäin epäviisasta jättää terveydenhoitojärjestelmä, sosiaaliturva ja Puolustusvoimat samanaikaisesti rappiolle. Mikäli valtiolta riittäisi 30 miljardia oman kansantaloutemme elvyttämiseen, tämän piristysruiskeen vaikutus siivittäisi talouselämämme kokonaan uudelle kiertoradalle.

Monet uusliberalismia edustaneet puolueet, esimerkiksi kokoomus, ovat tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa langenneet takaisin Keynesiä edeltäneen ajan moraaliseen välinpitämättömyyteen ja ”antaa mennä”-mentaliteettiin. Keynesin talousteoriaa ja yhteiskuntafilosofiaa voidaan tietenkin pitää vanhentuneena, mutta vielä vanhentuneempaa on uusliberalistien oma teoria, joka tähtää vain yhteenlasketun kokonaisedun maksimoimiseen, mutta ei hyväksy esimerkiksi tulonsiirtoja. (Itse asiassa taloustieteessä ei muita teorioita olekaan kuin ”vanhentuneita”, sillä kansantalouden perusvoimat on kuvattu jo aikojen aamuna, ja kokonaan uudenlaisen näkökulman luominen edellyttäisi lähes yli-inhimillisiä voimavaroja ja ponnistuksia.)

Tulonsiirrot ovat perinteisesti yksi valtion elvytyspolitiikan väline. Keynesin käsityksen mukaan pienituloisille kannattaa ohjata tulonsiirtoja, sillä siten voidaan tukea talouskasvua. Koska pienituloisten kulutus ohjautuu usein kotimaisiin hyödykkeisiin, joilla tyydytetään perustarpeita, tulonsiirrot eivät hyödytä vain pienituloisia itseään vaan koko kansantaloutta lisäämällä kokonaiskulutusta ja sitä kautta kiihdyttämällä yhteiskunnan tuotannollista aktiivisuutta.

Sen sijaan monetaristinen talouspolitiikka on sisältänyt vaatimuksia tasaveroon siirtymisestä, ja niitä on ajettu läpi myös Suomessa. Esimerkiksi veronalennusten kohdistaminen samanlaisina kaikkiin tuloluokkiin on kasvattanut eniten suurituloisten pottia, sillä alennukset on kerätty pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset maksavat suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla on maksatettu osa suurituloisten veroalesta.

Myös julkisten palvelujen maksullistaminen on merkinnyt niiden rahoittamista ”tasaverolla”. Monetarismin puolustajat ovat vedonneet siihen, että kuntien julkiset palvelut rahoitetaan nykyäänkin tasaverolla, sillä kunnallisveroäyri ei riipu kuntalaisten tulotasosta. Toiseksi he ovat viitanneet siihen, että elvytyspolitiikan tuloksena syntyvä inflaatio on eräänlainen tasavero, sillä se leikkaa samassa suhteessa sekä hyvä- että huonotuloisen palkkakuittia.

Tasaveromallissa pieni- ja keskituloiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan kaikkein suurimman taakan, sillä suurituloisten osalta verotus ylipäänsä pudottaa lähinnä kerskakulutusta, kun taas alemmilla tulotasoilla tasaverotuksen kautta tapahtuva verotuksen kiristyminen puree jokapäiväisten perushyödykkeiden kulutukseen. Tässä mielessä tasavero ei ole perusteltu malli.


Tulonsiirroista nauttivat yhteiskunnat voivat paremmin

Valtion aktiivista roolia tuloerojen tasoittajana ja säätelijänä voidaan puolustaa ahtaan taloustieteellisen näkökulman lisäksi moraalifilosofisilla ja sosiaalipoliittisilla näkökohdilla.

Menestyskirjassaan The Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone? (2009; 2. painos 2010) brittiläiset epidemiologit Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat John Maynard Keynesin edustaman ”maltillisemman moraalisen kapitalismin” periaatteet monetaristista politiikkaa toimivammiksi. Kirjoittajat pitävät suorastaan perverssinä, että Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisissa maissa johtajien tulot voivat olla lähes tuhatkertaiset muiden työntekijöiden tuloihin verrattuina. Laajan empiirisen tutkimusaineistonsa valossa he kritisoivat syrjäytymistä ja eriarvoisuuden kasvua ja kysyvät, mitä järkeä on ohjata myöskään yhteiskuntamme lahjakkaimpia ihmisiä kehittelemään kovalla palkalla entistä innovatiivisempia finanssi-instrumentteja tai myyvempää elektroniikkaa, kun yhteiskunta sinänsä on perusrakenteiltaan rikki.

Lääkkeeksi eriarvoisuuden poistoon tarjotaan nyt vain ”talouskasvua”, vaikka sen pohjana olevilla ehdoilla, kuten irtisanomisilla ja tehostamisella, on kielteinen vaikutus syrjäytyneimpiin ihmisiin. Eriarvoisuuden tuottama pelko ja eristäytyminen huonontavat henkistä ja fyysistä hyvinvointia myös varakkaampien kohdalla.

Tutkimuksen mukaan yhteiskunnat, joissa on suhteellisesti pienemmät tuloerot ja paljon tulonsiirtoja köyhemmille, voivat lähes kaikilla mittareilla mitattuna paremmin. Esimerkkeinä tällaisista yhteiskunnista Wilkinson ja Pickett mainitsevat Japanin, Norjan, Ruotsin ja Suomen – tosin nykymeno ohjaa lukijaa kysymään, ovatko tutkijoiden tiedot täysin ajan tasalla. Nämä maat ovat heidän mukaansa kuitenkin edelleen innovatiivisempia ja terveempiä, ja sosiaalisia ongelmia esiintyy vähemmän. Yhteinen hyvinvointi on siis kannattava investointi.

Filosofisesti katsoen kyse ei pidä olla vain taloudellisten resurssien vaan myös sivistyksen voimavarojen jakamisesta. Esimerkin antavat taloustieteilijä Amartya Sen ja filosofi Martha Nussbaum teoksessaan The Quality of Life (1993) kehittelemällään toimintavalmiusmallilla (capability approach), jonka mukaan oikeudenmukaisen julkisen vallan tulee taata kaikille kansalaisilleen aidot mahdollisuudet kehittää hyvään elämään sisältyviä kykyjä ja toimintatapoja. Ratkaisuja eivät tarjoa vain talouskasvu tai muodikkaana pidetyt degrowht ja downshiftaus (jotka yleensä ovat vain kiertoilmaisuja talouden lamaannukselle) vaan myös tulonsiirrot, kunhan niitä toteutetaan oikeudenmukaisesti kansallisvaltioiden sisällä.

A riot is the language of the unheard

”Mellakka on vaiettujen kieltä”, totesi Martin Luther King Jr. aikoinaan. Britannian suurimmissa kaupungeissa puhjenneet sekasorto ja ryöstely jatkuvat neljättä päivää.

Jalkapallohuliganismia tutkinut sosiologi Rom Harré totesi jo 1980-luvun tutkimuksissaan, että mellakoinnissa on kyse ritualisoidusta aggressiosta, jonka kautta yhteiskunnan hierarkioista pudonnut työväenluokka luo omia arvojärjestyksiään menetettyjen tilalle. Myös anarkia pyrkii luomaan järjestystä, ja monet nyky-yhteiskuntatieteilijät selittävät ilmiötä samoin: kyse on pudokkaiden vastalauseista.

Harvemmin sen sijaan vaivaudutaan kysymään, mikä tuota syrjäytyneisyyttä, ulkopuolisuutta ja kurjuutta oikeastaan tuottaa. Poliittisesti korrektin sanomalehtikielen mukaan kyse on taaskin vain ”nuorisomellakoista”, vaikka toisesta suupielestä joudutaankin myöntämään, että nuorisomellakat paikantuvat pääosin maahanmuuttajien asuttamiin lähiöihin, joissa kurjuus on poikkeuksellisen suurta.

Monet varmasti muistavat, että Ranskan vuoden 2009 siirtolaismellakoissa maahanmuuttajat polttivat yhdessä yössä peräti tuhat autoa. Jos Suomessa tapahtuisi jotakin vastaavaa, puhuttaisiin sisällissodasta. Sen sijaan Keski-Euroopan suurkaupungeissa tilanne on jo riistäytynyt niin pahasti hallinnasta, että epätoivon syventäminen negatiivisilla julkilausumilla vain vaikeuttaisi asiain hoitamista, ja viranomaiset voivat lähinnä levittää kätensä.

Siirtolaisuuden tuottama työttömien ylimäärä, kulttuurien yhteensopimattomuus ja väestöjen väliset eturistiriidat ovat tietenkin vain osasyyllisiä sivistyneiden länsimaiden kaduille levinneeseen rabulismiin. Taloudellinen syrjäytyminen ja kahtia jakautuminen juontavat juurensa Euroopan unionin talouspolitiikasta, joka suosii globalisaation ja kapitalismin pakkovaltaa: suuryritysten, organisaatioiden ja rahalaitosten vallankäyttöä ihmisten ja heidän poliittisen tahtonsa yli. Niinpä riehujien joukossa on varmasti maahanmuuttajien lisäksi kantaväestöön kuuluvia alkuperäisasukkaita, joilta globalisaatio on syönyt leivän pöydästä.

Myös Suomessa on paljon ihmisiä, jotka kokevat itsensä yliajetuiksi. Suomi onkin luullakseni tässä suhteessa varsin pitkälle jakautunut maa. Varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomen pienissä kunnissa eletään todellisuudessa, jossa kanat tekevät pesiään Ladojen konepeltien alle. Niiden paikkakuntien syrjäytyneillä ei taida olla tarpeeksi aggressiota edes mellakoiden järjestämiseen, ja sen asemasta he puuduttavat päätään masennuspillereillä ja paloviinalla.

Mutta myös olosuhteiden kurjuutta syyttelevillä jeremiadeilla tulee olla rajansa. ”Nuoriso” on pilattu hemmottelulla ja normittomuudella. Itsehillintä ja itsekuri ovat jääneet oppimatta, sillä keneltäkään ei vaadita enää mitään. Ja alkoholisteiksi pätevöityneet Viljot ja Väinöt voisivat vääntää korkkinsa kiinni.

Pahinta köyhyyttä on henkinen köyhyys. Syrjäytymisessä on kyse henkisen pääoman menetyksestä. Henkinen pääoma voi kasvaa vain hyvästä kulttuurisesta itsetunnosta: siitä, että tietää mitä tekee, minkä vuoksi ja mihin tähdäten. Monissa Euroopan valtioissa vallitsevat alakuloisuus ja pessimismi juuri siksi, että ihmiset ovat menettäneet oman kontrollinkokemuksensa. Kansallinen itsemääräämisoikeus on kaventunut, ja rahapolitiikan alueella se on menetetty lähes kokonaan. Euroalueen kansat ovat saman narun jatkeena.

Myös taloudellinen vapaus on tärkeää. Jos riistotalous vie palkansaajilta mahdollisuuden hankkia esimerkiksi henkilökohtaista asuntovarallisuutta ja sitä kautta kovaa maata jalkojensa alle, on selvää, että se masentaa. Nyky-Suomessa, jossa asuntojen markkinahinnat on vedätetty yksilön koko elämäntyön arvoa korkeammiksi, asuntokurjuus on kaiken kurjuuden keskeinen lähde. Niinpä ihmisiä sanotaan turhaan kansalaisiksi. Yhtä hyvin heidät voitaisiin julistaa suoraan orjiksi.

Destruktiivinen reagoiminen on kuitenkin täysin väärä ja vaikutukseton keino. Sen sijaan tarvitaan poliittista aktiivisuutta. Parhaiten ihmiset voivat yleensä pienissä ja alhaalta päin hallituissa yksiköissä, kuten juuri Pohjoismaiden kaltaisissa kansallisvaltioissa. Euroopan unionissa vallitseva keskusjohtoisuus ja erilaiset valhetemput ovat johtaneet vain umpisolmuihin, kuten nykyisin vallitsevaan osakkeiden arvoja ylikuumentaneeseen alhaiseen korkotasoon. Romahduksesta on nähty jälleen merkkejä.

Kansat ovat jo kaduilla niin Britanniassa kuin Kreikassakin. Mielenkiintoista nähdä, mihin tämä myllerrys johtaa sitten, kun maanosamme kansakunnat joutuvat tunnustamaan eläneensä pahoin yli varojensa ja myöntämään rutiköyhyytensä. Myös vaihtoehtoista poliittista filosofiaa on olemassa. Voimaa siis manifestista!

Miksi hyvinvointi ei ole onnellisuutta?

Vasemmistoliitto näyttää lähtevän vaaleihin sloganilla ”Rikkaus lisääntyy jakamalla”. Tosiasiassa jakamalla ei lisäänny rikkaus, vaan rikkaus lisääntyy tuottamalla lisäarvoa, josta voidaan sitten jakaa. Tietenkin lisäarvon tuottamiseen vaikuttavat myös halukkuus jakaa kykyjään ja ihmisten yhteistoiminta. Näin päästään siihen, mitä puolue näkee myös itsessään: ”rikkauteen, jolla on arvoa”.

Vasemmistoliitossa on ajateltu myös niin, että ”kaikkien hyvinvointi on kaikkien edun mukaista”. Tämä on tavallaan totta. Poliittinen vasemmisto näkee rikkauden ja hyvinvoinnin usein synonyymeinä, sillä ihmiset eivät elä pelkästä hengestä.

Tämä ajattelu on kuitenkin johtanut hyvinvoinnin immanenttiin ja materialistiseen määrittelyyn, ainakin mikäli rikkautena pidetään pelkkää rahakkuutta. Esimerkiksi sosiaalipolitiikassa puhutaan paljon hyvinvoinnista mutta ei juurikaan onnellisuudesta, jota pidetään filosofian käsitteenä. Onnellisuuden subjektiivisuuden vuoksi onnellisuutta on vaikea mitata, eikä se sen vuoksi taivu tarpeeksi helposti tieteellisten ja poliittisten laskelmien kohteeksi. Siksi onnellisuudesta puhumista kierrellään.

Poliittisen vihervasemmiston resepti on ollut, että yhteiskunnassa pitää pyrkiä tilanteisiin, joissa kukaan ei ole täysin pahoinvoiva, mutta kukaan ei ole myöskään maksimaalisen hyvinvoiva. Jos onnellisuus mielletään materiaaliseksi hyvinvoinniksi, myös onnellisuus tulee tällöin määriteltyä keskimääräisen onnellisuuden tavoitteluksi.

Muutamat filosofit katsovat, että ihminen ei voi saavuttaa täydellistä onnellisuutta riistämättä jotain toista ihmistä tai toisen mahdollisuuksia. Tämä johtaisi kuitenkin (paitsi itsen hyvinvointiin) myös toisten pahoinvointiin ja herättäisi kysymyksen, kuinka kukaan voi olla onnellinen aiheuttaessaan kurjuutta ja tehdessään toisia onnettomiksi? Toisessa tapauksessa ongelmaksi tulisi, miten kukaan ihminen voi olla onnellinen tyytyessään keskiarvo-onnellisuuteen. Onnellisuuden ominaisuus on se, että sen pitäisi toteutua täydellisenä.

Esimerkiksi kukaan heteromies tuskin voi olla onnellinen, jos hän haluaa harjoittaa seksiä naisen kanssa, mutta hänelle tarjotaankin korvikkeeksi miestä. Tai miten kukaan homomies voisi olla onnellinen, jos hänen onnensa täyttymyksenä pidetään naista? (Miten paljon traumaattisia esimerkkejä molemmista tapauksista onkaan saatu!)

Onnellisuuden ominaisluonne on se, että se voi toteutua vain täydellisenä, rajatta ja ehdoitta. Onnellisuuden saavuttamiseksi on tavoiteltava ääriarvoja. Joskus jo pelkkä tavoitteleminen tekee onnelliseksi ja saavuttaminen vain lopettaa tuon miellyttävän tavoittelemisen tilan. Siksi kai monet jatkuvasti tavoittelevat jotakin.

Se, että onnellisuus on ehdoton ääritila, kirkastaa myös, mitä eroa on hyvinvoinnilla ja onnellisuudella. Hyvinvointi on relatiivista, ja sitä voi myös jakaa ilman, että ihmisten onnellisuus paljonkaan heikkenee. Antaessaan rikastuu, kuten saadessaankin. Sen sijaan onnellisuutta voi harvemmin jakaa, vaikka sen voi toki saavuttaa yhdessä.

Onnellisuus on subjektiivinen, absoluuttinen ja syvästi koettu tila. Esimerkiksi keskitysleirivanki voi olla onnellinen, vaikka hän ei voisikaan hyvin. Ihminen, jota kidutetaan, voi tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän on ollut rehellinen eikä ole tinkinyt mielipiteistään – tai on esimerkiksi kieltäytynyt kertomasta jotakin sotasalaisuutta. Hän on siis onnellinen mutta ei hyvinvoiva.

Toisaalta moni sellainen ihminen, joka voi muodollisesti hyvin, ei aina ole onnellinen. Esimerkiksi moni poliitikko, joka saa korkeaa palkkaa (ja voi ainakin siinä suhteessa hyvin), voi olla perin onneton, sillä ammattivalehtelijan roolissaan hän joutuu myötäilemään kannattajiensa mielipiteitä silloinkin kun itse ajattelee toisin. Hän on siis hyvinvoiva muttei onnellinen pettäessään ainakin osaa ihmisistä sekä itseään. Ja itsepetos on petoksista pahin, sillä sekä syyllinen että uhri ovat paikalla koko ajan.

Oma hyvinvointi ja onnellisuus eivät välttämättä vähennä toisten hyvinvointia eivätkä onnellisuutta. Usein katsotaan, että esimerkiksi kehitysmaiden kurjuus ja länsimaiden hyvinvointi johtuvat riistosta. Todellisuudessa Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaista elintasoltaan parhaita ovat ne, joissa siirtomaaimperialismin vaikutus on ollut runsainta. Ilman kartesiolaista rationalismia niissä elettäisiin todennäköisesti edelleen heimoyhteiskuntien tasolla.

Länsimaat ovat luoneet kehitysmaihin rationalismin, teollisuuden ja demokraattisen poliittisen järjestelmän. En silti väitä kehitysmaiden olevan meille velkaa mistään. Juuri näin hyvinvointi lisääntyy jakamalla. Ja eniten jaettavaa meillä on demokratian, liberalismin ja valistusihanteiden ulottamisessa myös kehitysmaihin, aidon monikulttuurisen mallin mukaisesti.

Eri asia on sitten se, lisääntyykö tällä tavoin onnellisuus vaiko pelkkä hyvinvointi. Monet kehitysmaiden ihmiset ovat onnellisia, koska heillä on elämälleen jokin fundamentti, joka länsimaalaisilta tuntuu puuttuvan, ja siksi heille ollaan lännessä joskus kateellisia. Toisaalta monet kehitysmaiden asukkaat kadehtivat länsimaalaisten ihmisten hyvinvointia, mikä tasapainottaa tilanteen poliittisen korrektiuden mukaisesti. Ruoho on aina vihreämpää naapurin haudalla.

Veroprogression poistaminen rahoitetaan valtionvelalla

TV1:n tutkivan journalismin MOT-ryhmä teki jälleen loistavaa työtä paljastaessaan, kuinka Suomessa on vaivihkaa siirrytty progressiivisen verotuksen järjestelmästä tasaverokäytäntöön. Ohjelman nimeltä ”Verovapaa vyöhyke” voi katsella tästä.

Progressiivista verotusta voidaan puolustaa katsomalla, että hyvätuloisten on osallistuttava yhteiskunnan menoihin pienituloisia suuremmalla osuudella, sillä he myös hyötyvät yhteiskunnan fasiliteeteista muita enemmän. Koska rikkaat kuluttavat valtateitä loistoautoillaan ja purjevenesatamia huvijahdeillaan, on oikein, että heitä laskutetaan infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta.

Korkeiden tulojen tai varallisuuden voidaan katsoa perustuvan lisäksi siihen, että muutamat ihmiset käyttävät hyväkseen toisten ihmisten perustarpeita tai huonoa asemaa esimerkiksi vuokra-asuntomarkkinoilla. Siksi progressiivisen verotuksen on tasapainotettava tilannetta.

Nyky-yhteiskunnassa myös työn ja ansion välinen syy–seuraus-ketju on monesta kohdasta poikki. Joku optio-oikeutettu voi rikastua toisten ihmisten työllä pelkästään saneeratessaan, nostaessaan kuluttajahintoja tai toimimalla muulla tavoin kansalaisten enemmistön haitaksi, kuten kävi esimerkiksi Fortumissa. Siksi on oikein, että valtio balanssoi tilannetta mahdollistettuaan ensin tiettyjen tahojen rikastumisen. Talous on suhde, jossa ketään ei voida liioin moittia eikä kiittää asemastaan, sillä ratkaisevia ovat ne poliittiset ehdot, joiden puitteissa toimitaan. Niinpä nuo ehdot eivät saisi olla epäoikeudenmukaisia.

Valtion tuloverotuksessa sovellettavan progression merkitys on vähentynyt huomattavasti, sillä tuloverojen osuus valtion verokertymästä on pienentynyt samalla kun verottamisen painoa on siirretty tasaveroluonteisten kulutusverojen suuntaan. Progressio on edelleen voimassa, eli tulojen noustessa myös veroprosentti nousee. Mutta kaikkein suurituloisimpia suomalaisia veroprogressio ei koske. Ankarimmin verotettuja ovat ne tulonsaajat, joiden bruttotulot ovat keskimäärin 200 000 euroa vuodessa.

Tämän tulotason yli veroprosentti nousee vielä yksittäisissä tapauksissa, mutta keskimääräinen veroprosentti ei enää nouse, vaan laskee. Kaikkein suurituloisimmat, eli miljoonan tai yli saavat suomalaiset maksavat veroja keskimäärin vain noin 29 prosenttia, eli saman verran kuin ne suomalaiset, joiden keskimääräinen tulo on noin 45 000 euroa vuodessa!

Vääristymän takana on Esko Ahon hallituksen vuonna 1993 tekemä päätös tuloverotuksen eriyttämisestä. Sen mukaan pääomatuloja verotetaan lievemmin kuin ansiotuloja. Matti Vanhasen hallitus jatkoi linjaa vuonna 2005 vapauttamalla listaamattomien yhtiöiden osingot veroista. Pörssin ulkopuolisten firmojen osinkotulot ovat lisäksi verovapaita 90 000 euroon asti, eli omistaja-johtajat voivat nostaa yrityksistään tuloa tuohon rajaan asti maksamatta veroa käytännössä lainkaan. Tällaista verotukseen tietoisesti rakennettua porsaanreikää ei tunneta missään muualla maailmassa.

Voidaankin sanoa, että suomalainen verotus on nykyään käänteisesti progressiivista eli regressiivistä, ja pienituloista palkansaajaa verotetaan suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloista tai varakasta yrittäjää. Tämä on tietenkin porvarihallituksen ja sen kannattajien etujen mukaista, eli määrätietoisten poliittisten päätösten tulos. Esimerkiksi Matti Vanhasen suojaisana satamana toimiva Perheyritysten liitto lobbaa osinkotulojen verovapauden puolesta edelleen vähintään yhtä ahkerasti kuin Vanhasen istuessa pääministerinä.

Jokaisen kukkarollaan äänestäjän kannattaakin tarkistaa, kuinka järkevää on antaa äänensä esimerkiksi Kokoomukselle tai Kepulle. Nämä puolueet aikoivat vapauttaa myös perintöverosta vain omat äänestäjänsä eli yrittäjät ja maatilatalouden harjoittajat, kun taas palkansaajat aiottiin jättää maksamaan veroa huomattavasti pienemmistä perinnöistään.

Progressiivisesta verotuksesta luopuminen on tekemässä Suomesta Viron kaltaista Meksikoa, jossa tasaverotus otettiin käyttöön talouden liberalisoimiseksi ja yritteliäisyyden elvyttämiseksi sosialismin tuhojen alta. Suomen taloudellinen ja sosiaalinen rakenne on kuitenkin täysin erilainen kuin Viron, eikä maastamme toivottavasti koskaan tehdä sellaista prostituoitujen ja sutenöörien paratiisia, jossa jokainen ihminen ajetaan itseään ja palveluksiaan kaupittelevan parturin, pullakuskin tai puotipuksun asemaan.

Pahinta negatiivisessa kokonaisveroprogressiossa on se, että rikkaat pääsevät nyt erittäin pienellä verorasituksella samanaikaisesti, kun valtion menoja rahoitetaan valtionvelkaa lisäämällä. Tämä merkitsee, että rikkaiden rikastuminen siirretään kaikkien ihmisten ja myös sinun jälkeläistesi maksettavaksi.

Optio- ja pääomatulomiljonäärien sekä heidän perillistensä kautta Suomeen on syntymässä kokonaan uusi rälssisääty, jonka ei ole tarvinnut tehdä lainkaan työtä. Riittää, kun on keinotellut optioilla eli ryöstöviljellyt jotakin pörssiyritystä sen kurssiarvoa keinotekoisesti pumppaamalla, tai myötäillyt jotakin Euroopan unionille ja maahanmuutolle suotuisaa tarkoitusperää sekä istunut kovapalkkaisessa virassa tai toimessa.

Pienten perintöjen veron voisi mielestäni poistaa kokonaan, ja tuloverotuksen progressiota olisi lisättävä. Myös pääomatuloverotus pitäisi tehdä progressiiviseksi. Veropolitiikasta lisää tässä.